keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ja tällainen tiistai. Ja keskiviikko.

Niitä arkipäiviä, jolloin aika livahtaa ohitse ja koko ajan on ainakin tekevinään jotain. Ja vasta illan päätteeksi huomaa olevansa aika väsynytkin - sitä ei kaiketi ole ehtinyt aiemmin päivällä noteerata.

Tiistaiaamu alkaa aivan normaalilla tavalla. Kouluaamuissa on jo tuttua rutiinia, ja kaikki sujuu melko mallikkaasti, jos vain kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Olen salaa hämmästellyt sitä, että kaikki kolme lastamme ovat toistaiseksi jaksaneet aamuisin kömpiä ylös sängyistään säädyllisessä ajassa. Äiti rakastaa rutiineja ja pyrkii aamuisin tekemään samat asiat samassa järjestyksessä - ja kelloa vilkuillessaan on toistaiseksi todennut pysyvänsä käsittämättömän hyvin omassa pilkuntarkassa minuuttiaikataulussaan. Aamuntorkkuja kun ollaan, ei särkymävaraa kuitenkaan ole, vaan kaikki toimet on mitoitettu niin tarkasti kuin sen nyt summittaisesti omassa päässään rakentamaan pystyy. Joten jossain vaiheessa aikataulu tulee vielä pettämään, siitä voi olla varma.

Esikoinen pääsee siis kouluun ajoissa. Tänään luokalla on ohjelmassa keittiöhommia, ja jälkeenpäin saan kuulla, että ainakin apple cideriä on syntynyt (siis vastapuristettua omenamehua, jossa on 'vanhanaikaisen' kotitekoisen mehun maku ja tuntu), sekä kurpitsamuffinsseja. Kurpitsamaistajaiset on myös pidetty ja voittajaksi on valikoitunut jokin erikoisempi kurpitsa, olikohan se carnival squash. Ei kaikkea voi muistaa. Koko koulu pääsee aina maistamaan lasten keittiötuotoksia koululounaan yhteydessä. Se on kiva tapa.

Tiistai on myös kolmevuotiaidemme taidekoulupäivä ja kaksi pientä taiteiljanalkua puhkuu jälleen innosta, kun suuntaamme Burlingtonin boheemikaupunginosan taidealueelle. Tällä kertaa suurinta kiinnostusta herättää savimuovailu, johon kulutetaan aikaa niin paljon, että muut taiteilut meinaavat jäädä vähemmälle. Tunnin mittaisen session aikana saa vapaasti kulkea noin viiden erilaisen työpisteen välillä. Itse noudatan lasten kanssa sitä linjaa, mitä he itse haluavat. Joskus ehdimme kokeilla kaikkea - toisinaan keskitytään vain yhteen tai kahteen projektiin. Kaikki piirtäminen ja maalaaminen ovat aina takuuvarmoja juttuja, mutta paljon muutakin on opittu.


Taidekoululta lähtiessä lasten kädet ovat taas täynnä taideteoksia, niistä pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka äitiä hieman hermostuttaa, miten kaikki pysyy käsissä. Vielä vesisade, tuuli ja auto parkkeerattu vilkkaan kadun varteen - aikaa tuhrautuu monen monta minuuttia, ennen kuin kaikki lapset ja taideteokset ovat kyydissä. Juuttuminen jokaisiin punaisiin valoihin kotimatkan varrella tarkoittaa sitä, että ehdimme kotiin juuri täsmälleen lounasaikaan, ja äidille jää viisitoista minuuttia aikaa kehitellä lounas pöytään ennen kuin suunta käy esikoisen koululle. Ehdin kuitenkin itsekin syödä kuivahtaneen pizzanpalan ennen kuin hyppään uudelleen autoon. Kolmivuotiaamme jäävät tässä vaiheessa lastenhoitajan hoiviin.

Pyörähdys koululla, kaikki hyvin. Ihan vähän kaivertaa se, että näen esikoisen luokkakaverin voivan huonosti ja odottavan kyytiä kotiin. Ja yllättävän tarkasti muistan yhtäkkiä, että tyttäreni istui juuri tämän tytön viereen aamulla. Onneksi ei ole aikaa pohtia asiaa siinä vaiheessa enempää. Ajan seuraavaksi ruokakauppaan. Illalla on ohjelmassa pikkukoululaisille ja perheilleen suunnattu nyyttäritapaaminen koulun tiloissa ja olen saanut varattua paikan jälkiruokaosiosta. Kaupasta mukaan tarttuu herkullinen hedelmäkokoelma.

Piipahdan kotona, lastenhoitaja on saanut pienet nukahtamaan päiväunille. Hassua, että kiireiseltä tuntuvaan päivään mahtuu yhtäkkiä toinenkin lounas. Kasaan itselleni lautasen salaatinlehdistä, tomaateista, paahdetuista manteleista, kuivatuista karpaloista ja sinihomejuustosta. Ei hassumpi yhdistelmä, ei ollenkaan. Kahviakin ehdin juoda ennen kuin lähden taas koulua kohti, joten eihän tämä elämä niin kiireistä näköjään olekaan.

Lapsi pääsee koulusta kotiin ja sujahtaa suoraan välipalapöytään sisarustensa kanssa, kun äiti alkaa jo suunnitella seuraavaa siirtoa - ja päivää. Vaatekaapista kolmelle lapselle vaatteet iltaa varten ja samalla pinot valmiiksi myös keskiviikkoaamulle. Seuraavaksi lapsille ruokaa valmiiksi, josta he saavat syödä osan nyt ennen nyyttäriä (sillä koskaan ei voi olla varma syövätkö he vieraassa paikassa mitään, joten nälkäisinä ei näitä lapsia kannata mihinkään viedä) ja osan pakkaan jo odottamaen esikoisen seuraavan päivän lunchboxia.

Kaksi pienintä ovat taas innosta piukeina, sillä he pääsevät ensimmäistä kertaa käymään koululla, josta he ovat niin paljon kuulleet. Olemme paikalla juuri sopivasti kun nyyttäripöytä notkuu parhaimmillaan. Lapset valitsevat juuri siten kuin olin kuvitellutkin: esikoinen haluaa cookieseja ja mansikoita, pienemmät valitsevat vähän sitä sun tätä mutta eivät syö juuri mitään. Aika tavallista.

Hetken aikaa olin miettinyt sitäkin, miten saan vaihdettua yhtään sanaa aikuisten kesken, kun jaloissani pyörii koko jälkikasvu. Ja sitten muistan, että näinhän tämä täällä toimii: kun lapset ovat aina tervetulleita joka paikkaan, on heille varmasti järjestetty tekemistä siksi ajaksi, kun aikuiset juttelevat keskenään. Yksi koulun avustavista opettajista ottaa koko parikymmenpäisen lapsilauman huomaansa pikkukoululaisten omaan luokkaan (näettekö hatunnostoni?) ja uskotteko - tuntiin ei kuulu viereiseen huoneeseen minkäänlaista kitinää, kinastelua eikä räyhäämistä. Pakko käydä välillä kurkistamassa, miten oma kolmikkomme pärjää. Kaikki leikkivät innokkaasti. Jestas sentään mikä systeemi.

Mutta, eihän tämä selostaminen taida katketa millään, jollei sitä katkaise. Tähän vielä kuva maisemista, joita käyn ihailemassa joka päivä, jos vain ennätän. Koululta tullessa ajan hieman mutkan kautta ja kurvaan yhden näköalapaikan ohitse. Enkä kyllästy, en.


Ai niin, meinasi unohtua se otsikossakin luvattu keskiviikko. Tiedättekö, mitä ehdin kuitenkin tiistain aikana useampaan kertaan miettiä. Että en halua tietää, mitä tarkoittaa yhdistelmä oksennustauti ja kokolattiamatot.

Ja sitten keskiviikkona, vähän puolenpäivän jälkeen, puhelin soi. Tyttäreni voi huonosti. Auton keula jälleen kohti koulua. Mutta, en tiedä, onko kyse hullun tuurista vai mistä, mutta tuo yksi pahoinvointikohtaus on jäänyt ainoaksi tänään. Luultavasti henkäisen helpotuksesta kuitenkin vasta huomenna.

Torstai, tulisitko jo. Please.

2 kommenttia:

  1. Päiväsi kuulostaa kiireiseltä, tunnelmat ovat tuttuja ja olen iloinen puolestasi siitä, että sinulla on joihinkin hetkiin lastenhoitaja apunasi. Vatsatautikin kuulostaa tutulta, viime viikolla pääsimme opettelemaan kokolattiamaton puhdistusta kotikonstein. Opimme kaikki kerrasta huolehtimaan siitä, että potilaalla on koko ajan kulho saatavillaan. :) Toivotaan, että te selviätte vähällä, pieni potilas paranee pian eikä tauti tartu sisaruksiin!

    VastaaPoista
  2. Näyttää todellakin siltä, että selvisimme ilman tuota tautia, kuitenkin. Aivan käsittämätön tuuri. Onneksi kokolattiamaton puhdistukseen on olemassa niitä ihmeaineita... joskus sekin on varmasti vielä edessä :(

    VastaaPoista