Ryhtiliike

Mukavien muistojen heinäkuu on kohta lopussa. Kesä jaksottuu omassa mielessä alkukesään ennen Suomi-lomaa, heinäkuun lomalaiskotteluun ja elokuun jatko-osaan, jolloin on vielä kesäisen kuumaa ja samalla ajatukset alkavat sittenkin jo hiljalleen siirtyä kohti syksyä. Koulu alkaa lapsillamme vasta syyskuun puolella, joten lomaa on vielä mukava pätkä jäljellä. Elokuu on kuitenkin saanut meilläkin jo oman leimansa: siitä on tullut kesäleirien kuukausi.

Tänä vuonna lapsemme osallistuvat kahdelle viikon mittaiselle leirille, joista toinen on laiva-aiheinen ja toinen täynnä taiteilua. Tänä vuonna optimoin logistiikan niin pitkälle, että etsin lapsille leirit, joihin he kaikki voivat osallistua - minun tehtäväkseni jää kuljettaa heidät aamuisin pelipaikalle ja hakea iltapäivällä sieltä pois. 

Mutta eihän se aivan niin simppeliä ollutkaan. Rouva on kesäterässä ja havahtui loppuviikolla siihen, että ensimmäinen leiri todellakin alkaa nyt maanantaiaamuna. Onnistui siirtämään ajatuksen syrjemmälle koko viikonlopun ajaksi (kyllätässävieläehtii) ja säntäili sitten koko sunnuntai-illan etsimässä reppuja, nimikoimassa vaihtovaatekertoja ja kaivelemassa esiin vedenpitäviä ulkovaatteita kaiken varalle. Vaikka näyttääkin siltä, että tärkeimmiksi varusteiksi muodostuvat lippalakki, aurinkorasva ja vesipullo, mikäli sääennustetta on uskominen.

Viikonloppu meni kyllä mukavasti. Ehdimme pyöräillä, syödä keskustassa terassilla, käyskennellä kauniissa lauantai-illassa keskustan kävelykadulla, poiketa uima-altaalle ja grillata kotioloissa. Syödä jäätelöä helteessä ja siemailla lasi, pari punaviiniä grillin antimien kera. Joten sittenkin olen melko tyytyväinen siihen, että en vaivautunut miettimään reppujen pakkaamista ennen sunnuntai-iltaa. 

Rutiini on kyllä vähän hukkateillä, sillä eväslaukkujen pakkaaminen tuntui pitkän tauon jälkeen jotenkin monimutkaiselta. Suunnitelmallisuus pitäisi saada palautettua jälleen siihen tilaan, jossa se oli viime kouluvuoden aikana - onneksi tällainen viikon harjoittelujakso palauttanee eväsrutiinin luultavasti ennalleen. Siihen sisältyy mm. se, että edellispäivän päivällisen yhteydessä kannattaa muistaa ajatella, jääkö siitä jotain seuraavan päivän lounasbokseihin. Tai että ovatko ruokakomeron kuivamuonavarannot kunnossa. Tai löytyykö hedelmiä, joista lapset tykkäävät.

Harjoitteluarki on siis alkamassa, ei vain lapsille, vaan yhtä lailla itselleni. Oma to do -lista ensi viikolle on ehkä kilometrin mittainen, mutta olen sentään rakentanut sellaisen mielessäni. En luultavasti suorita siitä puoliakaan, mutta ajatus sentään tuntuu mukavalta. Ryhtiliike kesälomarötväilyn jälkeen on taas kuin uusi alku ja tuntuu piristävältä.

Tässä kesässä on tähän mennessä jo ollut jotain käänteentekevää. Se tuntuu antaneen ajatuksia ja ajattelemisen aihetta. Se on selventänyt minulle monta asiaa. Mitä kaipaan, mikä voisi olla minun suuntani ja mitä kohti aion pyrkiä. Samalla se on kertonut minulle, että joihinkin unelmiin kannattaa tarttua, joihinkin voi pitää etäisyyttä. Joistakin voi joutua luopumaan, joihinkin on löydettävä ehkä toisenlainen tie. Matkasta kun voi nauttia niin monella tavalla.

Jospa tämä olisi siis oikein hyvä maanantai. Jos vaikka päättäisin niin.

Retkimeininkiä

Meitä jännitti vähän. Etukäteen, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun kesäkuu alkoi lähestyä. Lapset aloittivat jo hyvissä ajoin kyselemisen, että montako päivää vielä. Koulun kaikki oppilaat tokaluokkalaisista viidesluokkalaisiin olivat pääsemässä luokkaretkelle, joka kestäisi puolitoista päivää. Ajatuksen takana oli esikoisemme opettaja, joka on koulussa melko uusi ja oli halunnut tuoda käytännön koulusta, jossa oli aiemmin opettanut. Tässä koulussa tehdään paljon päiväretkiä ja järjestetään leiripäiviä, mutta yön yli kestävä reissu oli uutta.

Kävimme jo talvella asiaa koskevassa infossa ymmärtääksemme paremmin, mitä amerikkalainen luokkaretki tarkoittaisi. Sitä osasin odottaa, että se tarkoittaisi paljon paperitöitä, sillä vastuukysymykset ovat täällä isoja. Jokaisesta lapsesta on vanhemman kirjoitettava paperi, jossa vanhempi määrittelee, kuka on hänen lapsestaan vastuussa retkellä. Käytännössä melkein jokaisen lapsen vastuuhenkilöksi tuli hänen oma vanhempansa tai molemmat, sillä huoltajat lähtivät retkelle - lähes oletuksena - mukaan. Muistan ainoastaan yhden isomman tytön, jonka oma vanhempi ei päässyt paikalle ja hän oli siksi nimetty luokkakaverinsa kera tämän isän hoteisiin.

Me otimme tämän haasteen kokonaisena perheenä vastaan ja päätimme lähteä matkaan kaikki viisi. Pienemmät lapsemme eivät toki osallistuneet ns. opetusohjelmaan, mutta päätimme, että varaamme hotellihuoneen lähistöltä ja jakaannumme tarvittaessa siten, että minä olen esikoisemme kanssa ja mieheni huolehtii kuusivuotiaistamme. 

Matkalle lähdettiin torstaiaamuna, ja päämäärä sijaitsi luonnonpuistoalueella Atlantin rannalla, naapuriosavaltiossamme New Hampshiressä. Kaikki lapset matkasivat huoltajineen omilla autoilla, joten suomalaisessa menossa tutuksi käyneestä yhteiskuljetuksesta ei ollut tietoakaan - tosin kukaan ei olisi sitä kaivannutkaan. Ihmisillä oli omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, joten minkäänlainen yhteiskoordinointi ei edes ollut tarpeen. 

Odiorne State Park, NH

Miten mykistävän kaunis tuo rannikko olikaan! Atlanttia roihusi edessä silminkantamattomiin ja ilma oli suurimmaksi osaksi kirkas ja kaunis, joskaan ei kovin lämmin, sillä lämpötila ei noussut yli 20 celsiusasteen ja merituuli vielä vilvoitti ilmaa lisää. Se ei menoa haitannut, sillä lapset olivat todella innoissaan retkiohjelmasta. Meille vanhemmille - siis muillekin kuin minulle - tuli kuitenkin hieman yllätyksenä se, että meidän tulisi olla lastemme valvojina mukana myös varsinaisen opetusohjelman aikana. Niinpä me sitten käyskentelimme takapiruina, kun lapset tutkivat vuorovesialuetta etsiskellen rapuja, simpukoita ynnä muita kivenlohkareiden välissä eläviä otuksia, jotka tulevat siis laskuveden aikana näkyviin. Hengitimme niskaan, kun lapset tutkivat löytöjään mikroskoopeilla ja kuuntelimme rannikkoalueella toimivien eläinpelastajien luentoa työstään. Mielenkiintoista se kyllä oli - taisin oppia itsekin yhtä sun toista uutta.

Tutkimisen jälkeen kaikki otukset palautettiin rantaveteen.

Retki oli siis kaikin puolin onnistunut ja jännittäväkin kokemus. Pisteenä iin päälle majoitus oli järjestetty siten, että luonnonpuiston yhteydessä toimiva museokeskus toimisi majapaikkana - siten, että sen lattioille (!) saisi levittää makuupussinsa ja (yrittää) uinua siinä. Me viisi emme kuitenkaan tohtineet edes yrittää moista tällaisella kokoonpanolla. Niinpä hiippailimme illalla ohjelman päätyttyä hotellin lakanoihin nukkumaan ja palasimme pelipaikalle heti aamutuimaan. Moni jututtamistani vanhemmista totesi kyllä, ettei ollut saanut nukuttua juuri ollenkaan, jos yhtään. Mutta moni lapsista oli viihtynyt hyvin - kaiketi seikkailuhengellä. Minä myönnän olevani noihin seikkailuihin ainakin kaksikymmentä vuotta liian vanha.

Nostan hattua joka tapauksessa esikoisemme opettajalle, joka oli hoitanut kaikki järjestelyt ja veti ohjelmaa aina yhtä pirteällä ja aikaansaavalla otteella. Näistä tapahtumista jää lapsille epäilemättä mieleenpainuvia muistoja, ja voin sanoa olevani onnellinen siitä, että olemme löytäneet lapsillemme näin upean koulun.

#kaikkielämäniremonttimiehet

torstai, 20. heinäkuuta 2017

Minä mikään kekseliäs ole, mutta joskus pitää yrittää olla. Joskus pitää keksiä, miten kuusivuotias vakuutetaan kello kaksi aamuyöllä, ettei vielä kannata herätä, koska on pimeääkin. Eikä muuten vielä neljältäkään. Ennen kuutta taivun jo itsekin, sillä aamu sentään jo sarastaa. Onneksi, sillä talon ympärillä pyörii remppamiehiä yllättäen jo seitsemältä. "Herätettiinkö me teidät?" kysyy yksi, sen jälkeen kun on jo ehtinyt porata hyvän aikaa. "Ette toki, kyllä me hereillä oltiin! "Kerrankin kiitän jetlagin vaikutuksia.

Putkimies tulee ja toteaa, että pitää vaihtaa kokonainen hana ym. roippeet. Kaikki käy, korjatkaa vaan, kiitos, kuntoon se pitää saada. Menee ehkä ensi viikkoon ennen kuin osat saadaan, mutta onneksi ei ole talon ainoa hana, joten kyllä tässä selvitään.

Iltapäivällä päästän lapset viimein pihalle, kun ovat joutuneet olemaan sisällä siksi, että remppamiehiä on pyörinyt siellä ja täällä ja olen saanut keksiä keinoja, kuinka pysymme mahdollisimman hyvin pois tieltä. Iltapäivällä yksi tulee viimein lupaamaan, että nyt tämä oli tässä. Paitsi että tarvitaan joku vielä vähän maalaamaan paria kohtaa ja että valitettavasti ovea vaihtaessa irtosi yksi hälytysjärjestelmän sensori. Ei lopu projektit tekemällä, mutta onneksi on saatu nyt hyvä vauhti päälle.

"Äiti, äiti!!!" Poika huutaa pihan perältä. "Joku on jättänyt meidän puuhun kalsarit!"

"Anteeks, mitä??"

lauantai, 22. heinäkuuta 2017

Tähän mennessä tapahtunutta:

Saavuimme Suomesta takaisin kotiin tiistai-iltana. Alakerran vessassa on vuotava putki, remonttimiehet ovat korjanneet nurkkalaudoituksia ja vaihtaneet muutaman sivuoven. Yläkerran vessat kaipaavat myös huoltoa ja niihin on päätetty vaihtaa uudet pöntöt. Kaksi lapsista on kärsinyt aikaerorasituksen aiheuttamasta pahoinvoinnista vielä matkustamisen jälkeisenä päivänä ja itse olen hyytynyt migreenin kouriin keskiviikkoaamuna. Poikani kertoo löytäneensä pihapuustamme jonkun kalsarit (siellämitäänkalsareitavoiolla).

Torstaina remppamiehet saapuvat asentamaan uutta ovea, vaikka luulen heidän saapuvan perjantaina. Pönttöasentajien pitäisi kai saapua perjantaina, mutta saapuvat lauantaiaamuna. Keskimäärin kuitenkin lähes oikeina päivinä. Totun kiskomaan aamukahvia väsyneeseen olemukseeni, vaikka joku poraa nurkan takana tai hakkaa vanhaa pönttöä irti yläkerrassa. Tulkaa kaikki tänne vaan, kyllä tänne mahtuu.

Mutta jetlag alkaa viimein väistyä. Aamuisin nukuttaa jo normaalisti. Yläkerran kylpyhuoneet on siivottu kuntoon, pyykinpesu on normalisoitumassa, matkalaukut on jälleen piilotettu kellarikerroksen komeroon. Jääkaappi on täytetty kaikella sillä, jota on Suomen-lomalla ollut ikävä.

"Kyllä se varmaan on jokin kangaspala siellä puussa, jostain lentänyt", totean naureskellen. "Kyllä ne näyttää kalsareilta!" toteaa poikani. Mennäänpä siis katsomaan.

Kyllä ne ovat kalsarit, kirkkaanpunaiset. Puhtaat? En tiedä. Kenen??? Siinäpä kysymys. Mutkan kautta sattuu selviämään, että olisivat naapurinpojan. Ja että jokin leikki olisi ne sinne kuljettanut. Hmm. En kysele enempää.

Sitten se iskeytyy tajuntaani. Ne remppamiehet kyllä tekivät töitään monella puolella, myös sillä nurkalla, jossa tuo puu kasvaa. Sitä en tohdi ajatella, olisivatko heidän, mutta he ovat epäilemättä nähneet nuo kalsarit, roikkumassa hupaisasti puun oksalla.

Se toinen remonttimies kyllä naureskeli mulle koko ajan. Taidan ymmärtää miksi.

sunnuntai, 23. heinäkuuta 2017

Elämässäni on tuntunut vilisevän tällä viikolla remonttimiehiä kuin kuuluisassa Vilkkilässä kissoja, mutta olemme kaiketi saavuttaneet suvantovaiheen. Tauko on hetkellinen, sillä ensi viikolla odotan saapuvaksi niin hälytinkorjaus- kuin putkimiestäkin. Jos nimittäin hyvin käy, sillä kukapa heistä koskaan tietää, osaavat olla niin arvaamattomia.

Mutta ainakin meillä on Vermontin, jollei saman tien koko universumin, sympaattisin putkimies. Olemme pyytäneet häntä avuksi näinä kaikkina vuosinamme täällä jo useita kertoja, sillä - noh - se nyt on jokseenkin normaalia, että aika ajoin jossain vuotaa putki, vessanpönttö tai hana. Tämä mies joka tapauksessa singahtaa paikalle yhdestä soitosta, niin pian kuin vain mahdollista. Hän saattaa tarjoutua tulemaan vaikkapa heti sunnuntaiaamuna, mikäli hänelle soittaa lauantaina. Lisäksi hän hinnoittelee työnsä niin alas, että on puoliväkisin tarjottava hänelle lisää rahaa.

Tarvitsemme tällä kertaa siis alakertaan uuden hanan. Putkimiehen suureksi suruksi sellainen on tilaustavaraa ja saadaan vasta ensi viikoksi. Kun hän kävi tutkimassa ongelmaa, hän pudisteli suorastaan surullisen näköisenä päätään. "Voi harmi. Luulin, että tämä ei olisi näin paha, mutta kyllä nyt näyttää, että joudumme vaihtamaan sisuskalujen lisäksi koko hanan." Vastaan reippaasti, että ei se minua nyt haittaa, pääasia, että ongelma saadaan korjattua (ja salaa olen lähes pelkästään tyytyväinen, että vanhat, rapistuneen näköiset näkyvät osatkin tulevat vaihtumaan). Hän kuitenkin jatkaa, tuijottaen minua spanielinsilmillään, että hän on nyt todella pahoillaan tästä tilanteesta. Minulle tulee olo, että häntä pitäisi jo ottaa kädestä ja lohduttaa, ettei tämä suinkaan ole hänen vikansa. "Se ei haittaa. Hyvä että tämä saadaan kuntoon", vastaan ystävällisesti. (Jään hetkeksi pohtimaan, onko tämä kenties elämäni merkillisin kohtaaminen putkimiehen kanssa? Luultavasti.)

Mutta ne kalsarit siellä puussa. Poikaa mietityttää vieläkin. "Entä jos niille remonttimiehille tuli siellä ulkona kuuma ja ne vaihtoi kalsarit?" Noh. Meillä on kyllä ollut lähes kolmenkympin helle, mutta... "En kyllä usko, että ne on remonttimiesten kalsarit. Kyllä se on ollut jokin lasten leikki ja ne ovat jääneet sinne." Tosin edelleenkin kummastelen hieman mielessäni, jos nyt saa sanoa.

(Emme ole kuitenkaan löytäneet naisten pikkupöksyjä pihamaaltamme. Siinä kohtaa minun alkaisi olla vaikea uskoa, että kyseessä on todellakin ollut lasten leikki...)

tiistai, 25. heinäkuuta 2017

Tänään on vasta tiistai, ja asetan heikon toiveeni perjantaille. Silloin on kulunut viikko siitä, kun uusi hana on tilattu ja se voisi hyvällä onnella saapua siihen mennessä. Siinä onnellisessa tapauksessa saamme sen aivan varmasti paikalleen viikonlopun aikana, kiitos mitä empaattisimmalle putkimiehelle, joka varmasti singahtaa paikalle tuossa tuokiossa. Pitkällistä harmia anteeksipyydellen, tietenkin. (Koska hän on maailman sympaattisin putkimies, jos ette vielä tienneet.)

Kun on vauhtiin päästy, niin päätimme lisätä yhä kierroksia. Kellarikerroksemme kylpytiloissa, jotka ovat lähinnä satunnaisessa vieraskäytössä, on hetken aikaa ollut ongelma. Suihkukaapin pohjaan on syntynyt railo, joka sinänsä on jo hieman merkillistä. Kysyimme viimeviikkoisilta pöntönasentajilta, josko he suorittavat myös kyseisiä korjauksia. Vanhempi heistä - kutsuttakoon häntä vaikkapa positiiviseksi suupaltiksi - totesi heti, että tämähän on asennettu aivan p....leen (siis pieleen, tarkoitin). Hän sanoi kyllä, että korjaaminen onnistuu (tosin ei aivan helpolla eikä halvalla). Alkuperäisen työn tekijää on mahdotonta meidän jäljittää, joten jupista voi lähinnä itsekseen. Mutta - aloitetaan siis projekti. Eipähän käy syksylläkään aika pitkäksi, kun remonttimiehiä juoksentelee täällä näillä näkymin riittämiin silloinkin.

Niin, remonttimiehistä puheenollen! Koko tämän kotiinpaluu- ja remonttihärdellin keskellä päätin yrittää pikaisesti kampaajalleni, josko hän saisi vikkelästi piilotettua kuontaloni harmaan tyvikasvun (joka ei ainakaan hidastu tässä menossa). Pääsin nopeasti sisään ja nopeasti ulos - vieläpä hyvin tyytyväisenä lopputulokseen. Kun astuin salongista ulos parkkipaikalle, kuulin jonkun puhuvan selkäni takana. "Beautiful hair!" Käännyin. Minua vähän vanhempi mieshenkilö. Työhaalareissaan. Remonttimies. Vainoavatko ne minua? (Ja ennen kuin joku ehtii kuvitella, että herättäisin millään tavoin huomiota tällä seudulla, totean pikaisesti, että kyseinen kohteliaisuus on täällä kyllä täysin tavallinen.)

Kaiken tämän jälkeen en tosin tiedä, miten kykenen vastaanottamaan enää yhtään remonttimiestä kotiini pokerinaamalla. (Onneksi kukaan heistä ei tiedä, että saattaa joutua tahattomasti mukaan kirjoitelmiini, sillä mihinkäs kirjoittelija sanailustaan pääsisi.)

P.S. Ne kalsarit puussa? Emme ole edelleenkään löytäneet niille vastaparia. Toisaalta, en ole vielä kurkistanut puun latvaan.

keskiviikko, 26. heinäkuuta 2017

Ei ole näkynyt maalaria, ei liioin hälytinkorjaajaa, mutta tuli rännimies. "Mulla on tässä näitä lautoja ja kouruja, tulin laittamaan, tiedän mitä tehdä, mutta halusin ilmoittaa ennen kuin ilmestyn takapihallenne." "Joo, se sopii kyllä, sinne vaan!" (Mitä rännejä, ai puuttuiko sieltä vielä sellaisia, no ei kaikkea voi aina huomata.) Hyvä kun tietää mitä tekee, minä en nimittäin tiedä.

Iltapäivällä soi ovikello. Oven takana on pujopartainen remonttireiska, näyttää vähän joulutontulta. Kadun varteen on pysäköity rekka, jonka muistan äskettäin havainneeni peruuttelevan kotikadullamme. Kyljessä lukee jotain kattotöistä. "Ei teille ollut tulossa mitään... en nyt oikein tiedä, olenko oikeassa paikassa." Näyttää minulle lähetettä kädessään, jossa on oikea talon numero ja vähän risteävää katua muistuttava kadun nimi. Mutta ei meidän osoite, ei, ei todellakaan. "Joo, ei tämä kyllä ole oikea paikka, ei, mutta en kyllä osaa tuosta osoitteesta enempää sanoa..." Tyyppi hymyilee partaansa. Tajuan, että näytän kyllä tosi sporttiselta tänään. Olen rynnännyt ovelle juoksutrikoissa ja hiukset ponihännällä, hikisenäkin kaiketi. Koska olin juuri pesemässä lattioita. Mutta antaa kaverin vaan luulla, että olin juuri suorittamassa kovaakin treeniä. "Täytyy soitella sitten pomolle, että selviää, mihin nämä materiaalit kuuluu." Huikkaa hyvästit ja häipyy.

Voi elämä. Kohta alan odottaa, että jostain puskasta hyppää joku (remonttimies varmaan), joka huikkaa iloisesti, että hähhähhää, hymyile, olet piilokamerassa.

(Jatkuu. Luultavasti.)

Kumpikin parempi

Jos meiltä kysyy, mitä kaipaamme Suomesta, niin vastaamme yhdestä suusta että ihmisiä. Heitä, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Sukulaisia, ystäviä. Heitä, joiden kanssa voi palata saman pöydän ääreen ja jatkaa juttua siitä, mihin se joskus jäi - vaikka vuosia viime tapaamisesta olisi ehtinyt kulua ties kuinka monta. Heitä, joiden kanssa aina naurattaa. Heitä, joiden sohvalle voi istahtaa vuosi toisensa jälkeen ja tietää olevansa tervetullut.

Joskus olen kummajainen, näyttelyesine, hämmentävän kiinnostuksen kohde. Yhtäkkiä niin moni haluaa tietää, mitä meille kuuluu. "Teitä näkee niin harvoin, että kyllä teitä pitää tulla katsomaan!" "Lapset on kasvaneet taas niin paljon!" "Miten arki siellä sujuu?" "Puhuuko lapset vielä suomea?" "Ihanaa, kun kirjoitat sitä blogia!"

Mutta yhtäkkiä kukaan ei kysykään - nimittäin sitä, milloin palaamme Suomeen. Onko viisi vuotta ulkomailla jonkinlainen maaginen aikaraja? Kysymys, joka on menettänyt merkitystään. Vaikken sitä tarkoitakaan, että odottaisin toistuvasti kysyttävän. Tai että tänne jäämisestä olisi tehty minkäänlaisia päätöksiä. Ei todellakaan, sillä oleskelumme syy täällä on joka tapauksessa väliaikainen.

Kesäloman anti oli tänäkin vuonna hyvin lomamainen. Emme stressanneet mistään. Teimme mitä huvittaa, tapasimme meille tärkeitä ihmisiä ja söimme - liikaa ja liian usein. Saimme juhlia siskoni häitä ja vietimme jo perinteeksi muodostunutta kesäjuhlaa appivanhempieni mökillä. Nauroimme, kun satoi tai oli koleaa. Ei Suomeen kannata sään vuoksi lomailemaan tulla, tuli todettua moneen kertaan. Tämä oli nimittäin viides heinäkuussa vietetty Suomi-loma putkeen, kun sää oli Pirkanmaalla pääsääntöisesti joko huono tai melko huono. Toki muutama auringonpilkahdus noihin pariinkin viikkoon sentään mahtui.

Ehdimme siis mökkeilemään, saunomaan, veneilemään, onkimaan. Ylensyömään ja kahvittelemaan. Juhlimaan ja shoppailemaan. Ajelemaan sinne tänne, leikkimään puistoissa ja syömään jäätelöä. Ja vaikka mitä muuta. Ja vaikka moni asia on niin tuttua, tuttua, on siltikin yhä enemmän se tunne kuin liikkuisi turistina omassa maassaan. Hassu, vähän irrallinen tunne. Ei huono kuitenkaan, enemmänkin keveä.

Joskus tuntuu, että olenko epäsuomalainen? En romantisoi Suomen maisemia, vaikka ne mielestäni kauniita ovatkin. En kaipaa ulkomailla suomalaista saunaa. En kanna edes juurikaan suomalaista suklaata mukanani (vaikka lakritsia tuon kyllä aina vähän). Mutta sitten totean, että kaikkihan me erilaisia suomalaisia sittenkin olemme, enkä minä ole vähemmän suomalainen siksi, että en ehkä täytäkään kaikkein tavallisimpia stereotypioita ulkomailla asuvasta suomalaisesta.

Mutta näin on hyvä. Suomessa on kiva käydä, kotiin on kiva palata. 

Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 

Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.