torstai 22. helmikuuta 2018

Yksi sellainen lauantai

Vaikka viikolla kuinka paahtaisi, käy usein niin, että lauantaillekin kertyy yhtä sun toista arkista puuhaa, joka nyt vain on suoritettava. Olen tottunut vuosien mittaan suorittamaan lukuisan määrän kotitalouden hoitamiseen liittyviä tehtäviä, niitä sen yksityiskohtaisemmin miettimättä, sarjamaisesti peräkkäin, usein limittäin, toisten tehtävien ohessa ja niin edelleen. Selkäytimestä ne kai tulevat, pyörittävät arkea eteenpäin ja jos ne sujuvat hyvin, niin niihin ei tule kiinnitettyä sen kummempaa huomiotakaan.

Kun lataa pyykkikoneen vaikkapa neljä kertaa yhden päivän aikana, kuten tuona kyseisenä lauantaina, ehtii tehdä monta reissua yläkerran toisessa päädyssä sijaitsevaan kodinhoitohuoneeseen. Monet huoneet ovat täällä isoja, mutta tuo huone on pieni. Siellä on toki valtaisan kokoinen pyykkikone ja sen kyljessä yhtä suuri kuivausrumpu, mutta kun sinne ahtautuu vielä yksi ihminen niitä täyttämään ja tyhjentämään, onkin huone jo niin täynnä, että sinne yhtä aikaa pyrkiviä lapsia on hätisteltävä viereisen huoneen puolelle.



Kun olin saanut taas kerran kaivettua märät pyykit pois pesukoneesta ja siirrettyä ne kuivausrummun puolelle, on jo pakko ennakoida seuraavia käsittelyvaiheita siten, että on järjesteltävä koneiden päälle nostetut, jo aiemmin pestyt vaatteet muualle. Eihän niitä siinä mahdu viikaamaan ja lajittelemaan, joten nostan vaatepinot viereisen vierashuoneen sängylle ja alan järjestää niitä eri omistajien ja eri tyyppisten vaatteiden mukaan. Lopulta pinoja on niin paljon, että ne on siirrettävä eteenpäin vaatekaappeihin, joka tarkoittaa kymmenen minuutin edestakaisinjuoksua makuuhuoneiden ja vierashuoneen välillä. Oma pinonsa kertyy silitettäville, vaikka niitä kuivausrumpuperheessä kertyykin kohtuullisen vähän. Ja nimenomaan kertyy, sillä tästä taloudesta en ole innokasta silittäjää vielä koskaan löytänyt. 

Kun vien vaatepinoja poikani kaappiin, muistan, että minun on etsittävä hänelle siniset perusfarkut koulun näytelmää varten. Pojalla on kasapäin housuja, mutta sinisiä farkkuja ei meinaa löytyä. Löytyy kyllä mustia ja harmaita sekä monenlaisia muita siistejäkin housuja. Sekä collegehousuja, verkkareita ja kosteutta pitäviä housuja. Monia, joissa on polvet puhki tai jotka ovat näköjään muuttuneet pitkälahkeisista mystisesti polvimittaisiksi. Poika kasvaa sellaista vauhtia, että keskimäärin kolmen kuukauden välein on uusittava vaatevarastoja. Parit siniset farkut löytyy mutta ovat liian pieniä. Viimein yhdet uudetkin, jotka laitan sivuun, jotta muistan pakata ne pojan reppuun. Kaksoissiskonsa tulee kurkistamaan, mitä teen, kun pojan vaatevarasto alkaa levittäytyä pitkin lattiaa. Sanoo, että haluaa tutkia vastaavasti omankin vaatekaappinsa sisältöä. Jos ei kulta juuri nyt, sillä muuten en selviä näistä pinoista edes iltaan mennessä. Lupaan hänelle, että saa mennä etsimään itselleen ja siskolleen mustia housuja, joita he vastaavasti tarvitsevat näytelmää varten. Kohta tyttö pyyhältää takaisin ja roikottaa käsissään kaksia mustia leggingsejä. Saavat kelvata, sillä ovat siistit ja ehjät.



Iltapäivän koittaessa päätämme lähteä luistelemaan. Silloin on aika löytää toppahousut, jotka luultavasti löytyvät eteisen penkin sisällä piilottelevasta säilytystilasta. Olen pessyt jo kolme koneellista pyykkiä, ja neljäs unohtuu luistelureissun ajaksi tyhjentämättä. Muistan sen muutamaa tuntia myöhemmin, kun olen päätynyt tutkimaan isosiskon vaatekaappia ja löytänyt sieltä paitoja, jotka päätän siirtää pikkusiskon kaappiin. Pikkusiskon kaapista taas löytyy kierrätettävää vaatetta. Osan niistä niputan menemään lahjoituksiin, osan aion säästää tuttujen lapsille, jos kelpuuttavat. Palaan jälleen kerran kodinhoitohuoneeseen ja ihmettelen hetken, mitä kaikkea pöytätasolla ajelehtiikaan. Ai níin, tuossa on uusia, vielä pesemättömiä vaatteita, tuossa on korjausta odottavia ja kolmannessa pinossa on tahriintuneita vaatteita, joita aion käsitellä vielä tahranpoistoaineella. Lisäksi löydän pinon uimavaatteita, jotka kaiketi odottavat allaskelejä. Sekä mystisen kasan erivahvuisia pipoja ja hansikkaita. Ynnä tonttulakin. Hmmm.

Että sanokaa vaan, että konmarittaa pitäisi tai tutustua siihen uuteen kapselivaatekaappihommeliin. Viiden ihmisen vaatehuolto (vaikkakin yksi hoitaa omasta osuudestaan mukavan palan silloin kun sattuu olemaan kotimaisemissa) nyt vain on tällaista. Jos jätät päivän tai kaksi väliin, lähtee pyykkimäärä heti käsistä. Jos jätät kolme koneellista viikaamatta muutamaksi päiväksi, ei kodinhoitotilaan mahdu enää edes sisälle. Kun asut viiden vuodenajan Vermontissa, älä edes kuvittele, että pärjäisit pienellä vaatevalikoimalla. Nyt esimerkiksi kun ollaan torstaissa, meillä on ehtinyt olla jo pikkupakkasta, kunnon vesisadetta ja yllättävä lyhytaikainen pikku kevät. Jonka jälkeen palattiin pakkaselle. Meillä oli lunta, sen jälkeen hirveästi vettä ja pihalla komeat uiskentelulammikot. Nyt on sitten jäätä.

Voihan kumpparit siis, niitä on taas tarvittu. Eilisen koulupäivän jälkeen pesin suurinpiirtein jokaisen ulkovaatekappaleen lasteni päältä. Tänä aamuna etsittiin puhtaita hanskoja, jotka olisivat riittävän lämpimät. Sillä lailla.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Viisastelija

Kyllä mä joskus silloin ajattelin, että yritän aina olla rakentava. Kun on sellainen vastuu tuosta jälkikasvusta, että pitäisi tehdä parhaansa kasvattaakseen heistä sellaisia fiksuja ja tässä - joskus niin kummallisessa - maailmassa pärjääviä ihmisiä. Selittäisin heille, miten täällä toimitaan, tai että ainakin välittäisin heille oman näkemykseni siitä. Ja niin, meidän perheen arvomaailman ja niin edelleen.

Ja sitten mä huomasin hypänneeni sammioon, josta ei tunnu aina olevan ollenkaan helppoa ylöspääsyä vaan että räpiköimikseksihän se useimmiten menee.

Moni asia oli elämässä ehtinyt sujua aika hyvinkin, oli tullut tehtyä hyviä valintoja, joskin niitä huonojakin. Mutta elämä lutviutui viimein paikoilleen sellaiseen itselle sopivaan uomaan. Sellaiseen onnelliseen, tavalliseen elämään.

Sitten tuli lapsia, jotka kyllä ovat oivallinen jatke siihen onnelliseen elämään. Mutta en mä silti siitä mitään tiennyt. 

Niin, löytyisköhän ne tavarat paremmin, jos ne olis niissä paikoissa mihin ne kuuluu? Minunko pitäis aina tietää, mihin kukakin on mitäkin laittanut? Kato kun mä en voi muuttua sun pehmokissaksi, en siksi vihreäksi kynäksi, en liioin fidget spinneriksi. Jokaisena päivänä kun on hukassa jotain. Ja lisäksi, jos satut heittämään jotain pois, sitä ainakin kysytään seuraavana päivänä. Kaiken tämän sälän keskeltä, jota kolmilapsisessa perheessä tursuaa ja pursuaa joka paikasta, pitäisi aina löytyä kaikki. Kyllä se jossain täällä on, tietäis vaan missä.

Niin, sanoinko mä just äsken, että se maito voi kaatua, jos siinä tuolilla koko ajan hosuu? Oma kommentti putkahtaa suusta, ennen kuin ajatus ehtii pidemmälle. Kaatuneen maidon siivoaminen kestää minuutin tai kaksi, lapsen harmistuneen mielen (joka saa lisäpontta aikuisen kommentista) pois pyyhkiminen yleensä huomattavasti kauemmin. Joo, näitä sattuu, mutta muistaisitko nyt sitten ens kerralla paremmin. Ja olisinko ens kerralla minäkin rakentavampi, olisinko.

Sinä puhut minulle nätisti, koska meillä puhutaan nätisti. Koska meillä opetetaan puhumaan kaikille nätisti. Koska on hyvä oppia ajattelemaan, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Kolahtaako omaan nilkkaani? Onneksi aikuinenkin vielä oppii kaikenlaista. 

Voisi vaikka aloittaa viisastelun vähentämisellä. Jos sitten vaikka räpiköisi vähän vähemmän. 

Onneksi 6-vuotias on sitä mieltä, että ihan hyvin mä vedän.
Kuitenkin.


tiistai 13. helmikuuta 2018

Kato, se onnistui

Ajattelin, että pitäisikö tuntua joltain. Ei sitten kuitenkaan tuntunut, vaikka jonkinlainen etappi oli saavutettu. Muutaman viikon ajan olin vilkuillut joka aamu sähköpostia tietynlaisella tarkkaavaisuudella, sillä odotin palautetta kirjoittamisen perusopintojen viimeisen kurssin tehtävistäni. Viimein se ilmestyi postilaatikkoon. Tiesin, että arvosana olisi viimeisellä rivillä - se piti kurkistaa ensin. Ihan varmuuden vuoksi. Hyvänä hyväksytty, se riittäisi.

Olin suunnitellut, että perusopinnot valmistuvat vuodessa. Puolitoista siinä kuitenkin meni, sillä elämä. Odottamattomat pitkät tauot, etäopiskelijan laiskuus, kirjallisuuden hankkimisen haasteet. Liian kaunis auringonpaiste, lasten koulun tapahtumat, mukavuudenhalu. Valkoisen paperin kammo ja muutama tietotekninen haaste. Olihan niitä.

Mutta mitä opinkaan. Sen, että toisinaan on poistuttava mukavuusalueelta. On kirjoitettava sellaista, mitä ei koskaan ole kirjoittanut. Kokeilematta ei tiedä. Lukemista pitää lisätä ja siitä on syytä tehdä systemaattisempaa. Liian pitkät tauot ovat murheiden alku. Muistiinpanojen puute on oma vika. Aikatauluissa on helpompi pysytellä, kun niitä muistaa vilkuilla. Keskeneräisyyttäkin on siedettävä ja muokkaamiseen on varattava aikaa. Ilmaisua kannattaa yrittää parantaa vielä sittenkin, kun on jo oikeastaan aika tyytyväinen siihen. Tärkeintä on se, että kirjoittaa. Usein ja paljon ja vähän joka välissä. Silloinkin, kun tuntuu, ettei ole sanottavaa. Sillä keskeneräisyyskin voi jalostua edelleen, joskus sopivan pienen tauon jälkeen. Mutta ei liian pitkän.

Ennen kaikkea taisin oppia sen, että aikuisopiskeleminen on ihan eri juttu kuin nuoruusopiskeleminen. Se vain on. Sillä elämä. Tunnollisuus käy jatkuvaa painia elämän realiteettien kanssa. Irti päästäminen on osa elämää sekin.


Opintojeni muistikirja. Viha-rakkaussuhde.

Yhden opintopisteen sanotaan vastaavan noin 20 työskentelytuntia. Sitä ei kerro kukaan, kuinka monta kahvikupillista tai harhailemaan ehtivän ajatuksen palauttamista se vaatii. Suorittamani kurssit ovat kaikki olleet viiden opintopisteen arvoisia, joka vastaisi noin sataa työskentelytuntia per kurssi. (Hahahahaha.)

Tästä kuitenkin nyt eteenpäin. Ilmoittauduin välittömästi kirjoittamisen aineopintoihin, jotta saisin uuden hyvän startin. Ensimmäinen valitsemani kurssi perehtyy draamaan.

Enteilevä aloitus.  

torstai 8. helmikuuta 2018

Yöelämää

Ehkä kello on yli puolenyön, tai sitten ei aivan vielä. Pimeässä havahdun siihen, että poika, 6,5-vuotias, kömpii samaan sänkyyn. Ottaa peiton reunasta kiinni ja pujahtaa sen alle, mutisee jotain, josta en saa selvää. Rauhoittuu uneen välittömästi, joten en kysele mitään. Yleensä hänellä on hyvä syy, jos seikkailee keskellä yötä meidän sänkyymme, joten hivutan käteni otsalleen. Ei ole kuuma, joten vajoan helpottuneeseen horrokseen. Ilkeä kuumetauti on kiusannut meillä kolmea viidestä, ja hetken taas pelkäsin neljännen puolesta. 

Öisiä kuljeskeluja on ollut. Esikoistytär on huudellut sängystään yöllä, kun on herännyt epämiellyttävään tunteeseen. Sanoo nähneensä creepyjä juttuja. Tuntuu kuumeiselta. Kehotan kylppäriin ja tyttö valittaa, äiti, miksi minä tärisen. Sinulla on kova kuume, siitä se johtuu. Mittariin nousee lukema 40,6. Ennätys. Annan kuumelääkettä ja silittelen takaisin sänkyyn. Tyttö on väsynyt, mutta juttelee nyt aivan normaalisti. Sanon, että yrittäisi nukkua. Kyllä tärinäkin ohi menee. Huomaan täriseväni itsekin. Viheliäinen tauti, kun kiusaa minuakin. 

Palelen usein, se on minulle normaali olotila. Kuitenkin, kun olin kääriytynyt horkassa neljän peiton alle ja herännyt tunnin päästä heittelemään niitä pois päältäni, tajusin, että nyt on jotain pielessä minullakin. Tehtyäni saman neljä kertaa samana yönä hämmästelen yön pimeydessä, mikä on tämä virus, joka on tainnuttanut minutkin. Kuume ei ole minun juttuni, siitä en aikuisena ole kärsinyt kuin muutaman kerran.

Aamuisin tarkistetaan, kuka on koulukuntoinen ja kenellä on korkein kuume. Kuumelääkkeiden annostelusta on pidettävä kirjaa, muuten en muista, kenelle ja milloin olen sitä antanut. Tämäkin menee ohi, vakuutan itselleni. Aika on ehkä pysähtynyt viikoksi, mutta ohi tämä menee ja on sen jälkeen ikävä muisto vain.

Toipumispäivien parhaat aktiviteetit.

Yöt tasaantuvat jälleen rauhallisiksi. Olen kiitollinen siitä, että tavallisesti meillä nukutaan hyvin. Ymmärrän taas, miten tärkeää se on.