tiistai 31. heinäkuuta 2018

Lähtöjä

Ajattelin, että jos kirjoittaisi niistä, jotka haluavat aina lähteä. Jotka nauttivat siitä, että vanha jää taakse ja edessä on jotain uutta. Mutta aika vähän siitä sittenkään tiedän.

Jos sitten kirjoittaisi niistä, jotka rakastavat paikallaan pysymistä. Ovat kiintyneitä omaan elämäänsä siellä, missä se on aina ollut. Ovat juurtuneet paikkoihin, ympäristöön, itseä ympäröiviin ihmisiin siellä. Ajattelin joskus, että olen vähän sellainen. En niinkään paikkoihin kiintyvä, mutta tuttua ja turvallista rakastava.

Mutta ei se sitten mennyt ihan niinkään.

Kun muutin 19-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mukana oli makuupussi, vähän vaatetta ja evästä suuressa urheilukassissa. Muut tavarat tulivat myöhemmin perässä. En toki tiennyt silloin, että Pirkanmaa tulisi olemaan kotini seuraavat 19 vuotta. Sellainen siitä tuli.

Vuonna 2006 lupasin miehelleni, että mennään yhdessä myötä- ja vastamäet. Silloin ei ollut aavistustakaan, että yhteinen tie veisi kuusi vuotta myöhemmin valtameren ylitse. Silloinkin sanoin kyllä. Jos jotain joskus katuisimme, niin sitä emme ainakaan, että ei tullut koskaan lähdettyä. Uuden kaipuu veti mukaansa. 

Lähdön hetkissä on aina oma tunnelmansa. Kuusi vuotta sitten lähdimme matkaan kolme lasta mukanamme, ynnä aivan liian monta matkalaukkua. Se, etten tuntenut suurta haikeutta, tuntui itselle melkein kummalliselta. En tuntenut itseäni sellaisena, joka vain lähtee kohti seikkailua. Enhän minä mikään seikkailija ollut koskaan ollut. Ja sittenkin se vain kävi niin - lähdimme matkaan ja ajattelimme, että palaamme joskus. Ei ollut aavistustakaan siitä, että aiottu kahden vuoden seikkailu muuttuisi kuuden vuoden seikkailuksi. Ainakin.

Kuusi vuotta on kulunut, ja lähdön hetkistä on tullut osa elämää. Kerran kesässä lähdemme täältä ja palaamme Suomeen lomailemaan. Jokaisen loman jälkeen lähdön hetki siirtää meidät jälleen tänne takaisin. Kaksi maailmaa, kuin kaksi elämää. Jokaisen loman aikana tulee ajatus, että jos asuisimme Suomessa, näkisimme Suomessa asuvia ystäviä ja sukulaisia enemmän. Kunnes sitten marraskuu tulisi ja hukuttaisi monet aikeista syksyiseen pimeyteen. Koska kaikilla on omat perhekalenterinsa ja kiireensä. Mikä on täysin luonnollista.



Kesäisessä Suomessa unelmat ovat keveämpiä. Elämä on iloista ja valoisaa yöttömän yön taianomaisissa hetkissä. Kuitenkin se, että saan asua täällä, missä täydellisesti viihdyn, on melkoinen onnenkantamoinen. Suomessa käydessäni poimin rusinat pullasta - tai kesäiset mansikat suoraan mansikkamaalta.

Joskus sitten taas on lähdön aika. Kun tietäisi milloin, tai sittenkin - ehkä en haluakaan tietää. En ihan vielä.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Sinne ja tänne

Että kotonaan on vähän siellä ja täällä, on muuttunut olotilaksi. Se vain on. Lomaillessaan Suomessa on kuin muukalainen omassa, tutussa maailmassaan - tietää, miten siellä toimitaan ja sittenkin välillä kokee olevansa kuin turisti. Katselee tuttua ympäristöä erilaisin silmin, kuin etäämmältä. Näkee kauneutta, johon ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Törmää kovemmin epäkohtaan, jonka on aiemmin sivuuttanut olankohautuksella.

Kolme viikkoa myöhemmin olemme taas kotona täällä Vermontissa. Astuessani jälleen tuttuun kotiin jotain läikähtää lempeästi sisälläni, vaikka saapuessa on puoliyö ja takana on pitkä matka Atlantin ylitse. Tärkeimmät tavarat kaivetaan ulos matkalaukuista vielä ennen sänkyyn kapuamista. Uni tulee nopeasti. On pimeää, kuten näillä leveyksillä aina tähän aikaan yöllä. 

Kesäkuu tuntuu kaukaiselta. Se on aina täynnä tekemistä ja järjestelyä. Lasten kouluvuoden viimeiset viikot ennen kesäkuun puoltaväliä on ohjelmoitu täyteen monenlaista extraa. Viimeisinä päivinä muistetaan vielä kiitellä opettajia lahjoin ja monin sanakääntein. Kun kouluvuosi viimein päättyy, siirrymme suoraan valmistelemaan pitkää lomamatkaa koti-Suomeen. Muistan, että laskin jossain vaiheessa päiviä: ehdinkö tekemään kaiken, mitä olin aikonut tehdä ennen lomaa. Olen taas tyytyväinen siihen, että osaan hallita stressiä kohtuullisesti. Minulla on siihen lyömätön keino: kaiken muistamisen, suunnittelun, ennakoinnin ja järjestelyn lomaan on aina sovitettava hetkiä, jolloin istutaan vain ihmettelemään ja tuumailemaan hetkeksi, esimerkiksi kahvikupin kera.

Heinäkuu tulee ja on helteinen. Kesä-Suomi tuntuu ihmeellisen lämpimältä, aurinkoiselta ja tällä kertaa siis vihdoin sään puolesta oikealta kesälomakohteelta. Syömme liikaa jäätelöä, pullaa, uusia perunoita, mansikoita, kaikkea. Kohtaamme ihmisiä läheltä ja kauempaa, vuosien takaa ja heitä, joita tapaamme joka vuosi. Kuulumiset vaihtuvat ja huomaan toistavani itseäni, mutta se kuuluu kai asiaan. Kuljen avojaloin nurmikolla, käytän samaa hellehametta liian monta päivää, mutta kuka tuota helleaaltoa olisi uskonut saapuvaksi. Ei ainakaan ulkosuomalainen, joka on pettynyt lomamaansa säähän viitenä vuotena peräkkäin.

Kaunis kesä, kaunis Tampere.

Kotona lattiakin narisee tutulla tavalla, kun astun tiettyyn kohtaan. Naurattaa se, että kiinnitän huomiota noin pieniin asioihin. Suomi tuntuu taas kaukaiselta, vaikka se pitääkin oman sopukkansa sydämestäni hallussaan. Koti on kuitenkin täällä Vermontissa, jossa se on ollut jo kuusi vuotta.

Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alan hoitaa asioita. Selaan papereita, luen syksyä koskevia sähköposteja, kerään dokumentteja koulua varten. Lähetän sähköpostia lasteni opettajalle ja tiedustelen, jatkuuko hänen pitämänsä ylimääräinen taidetunti syksyllä samaan aikaan kuin edellisenä kouluvuonna.

Hän vastaa minulle nopeasti. Kyllä jatkuu. "Tervetuloa kotiin!" Hän kirjoittaa. "Kerrothan lapsille, että olen kaivannut heitä!"