torstai 18. lokakuuta 2018

Yksinäistä vai eikö

Muistan joskus jonkun kysyneen, tunnenko itseni yksinäiseksi.

En ollut ajatellut asiaa niin. Uuteen maahan muuttaminen yli kuusi vuotta sitten, kauas niistä paljon puhutuista turvaverkoista, sellaiseen paikkaan, jossa ei valmiiksi tunne ketään. Että tuntuiko se yksinäiseltä, kun selvitteli kaiken itse oman perheen kesken eikä oikein tiennyt, keneltä olisi apua kysynyt, jos sellaista olisi tarvinnut. Tuntuiko se yksinäiseltä, kun jokainen vastaan tuleva ihminen oli sinulle uusi etkä voinut tavata niitä ystäviä, jotka olivat jääneet Suomeen ja jotka jatkoivat siellä omaa arkista elämäänsä, ilman, että sinä olisit kuulunut siihen.

Introvertti kuitenkin voi nähdä asian toisin, niin minäkin. Introverttinä ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka viettäisikin paljon aikaa yksin. Yksin oleminen on introvertille akkujen lataamisaikaa. 

Joku kysyi, miltä se tuntuu, kun sosiaalinen elämä on yhtäkkiä paljon rajallisempaa kuin aiemmin. En ollut kantanut siitä huolta. Sosiaalinen elämäni on osa elämääni, mutta siinä on monenlaisia muotoja. Ei määrä ratkaise, sen sijaan laatu. Jos ei voi nähdä, voi kirjoittaa. Pidän elämässäni kiinni ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä. Voi olla, että yhteydenpidossa on pitkä tauko, mutta ei se häiritse minua. Voin palata minulle tärkeän ihmisen seuraan pitkän ajan kuluttua, mutta tuntea edelleen saman yhteyden kuin aiemmin. Voin nauttia sillä hetkellä kovasti siitä, että yhteys on olemassa. Sen jälkeen palaan taas elämään elämääni, ja joskus tapaan jonkun ihmisen uudelleen vasta pitkän, pitkän ajan jälkeen. Ei tauko kuitenkaan ole katkaissut mitään, jos side on ollut tarpeeksi vahva. Jos se ei ole ollut vahva, huomaan sen kyllä.



Yksin ollessani ajattelen paljon. Ajattelen arkisia asioita ja niiden sujumista. Ajattelen maailman menoa ja yritän ymmärtää sitä tiedonjanossani. Joskus ajattelen sitä, kuinka ajatukset virtaavat eteenpäin, kun antaa niiden rauhassa sen tehdä. Niinä hetkinä syntyy usein aihioita kirjoituksiani varten. Joskus kirjoitan niitä ylös, jotta en unohtaisi. Joskus jokin ajatus on niin hyvä, ettei sen voi antaa hukkua arkisten pyykkivuorten uumeniin.

Olen miettinyt, tuntisiko joku toinen itsensä yksinäiseksi, jos olisi lähtenyt seikkailulle uuteen maahan kauas turvaverkoista. Tai kauas ystävistä ja tuttavista, luomaan uutta verkostoa ympärilleen. Tuskastuisiko siihen, että aikuisiällä ystävyydet eivät aina synny tuosta vain vaan vaativat usein vähän enemmän. Joskus on ylitettävä kynnys, vaikka introvertti luonne jarruttelisi. Joskus voi keksiä tikusta asiaa. Joskus voi vain antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta.

Se, että tunnemmeko itsemme yksinäiseksi, on meissä sisällämme. Toinen tuntee, toinen ei. Onni voi olla siinä, että on useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, lähellä, koskettamassa omaa elämää. Onni voi olla myös siinä, että tie on joskus hiljainen eikä vastaantulijoita juuri ole. Onni ehkä piileskeleekin sen lomassa, miten siihen kaikkeen suhtautuu.

Kunpa minulla olisi taito! Taito huomata yksinäinen ja tehdä hänen päivästään parempi. Meidän jokaisen ympärillä on yksinäisiä - heitä, jotka eivät haluaisi olla yksin.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Puolihuolimatonta

Lähtiessäni käännän oven avaimella lukkoon, kuten käytäntö on. On melko viileä aamu, sen olen tarkistanut mittarista, ei se täällä sisällä autotallissa niin paljon vielä tunnu. Olen napannut naulakosta suosikkitakkini, jätän sen auki, se on kevyesti topattu ja riittää kyllä hyvin, kun kuitenkaan ei ole vielä pakkastakaan. Eteisestä pääsee suoraan autotalliin, eikä sen vúoksi tarvitse tällä välillä vielä miettiä ulkopukeutumista sen enempää.

Lapset ovat jo kivunneet autoon, heistä yksi on unohtanut takkinsa ja lakkinsa, mutta muistutan. On helppo unohtaa, kun ei tarvitse takkia noustessaan autoon. Pienen koulun parkkialuekaan ei ole mahdottoman suuri ja liikennettä on sen verran vähän, että kävelymatkaa parkkipaikalta sisälle kouluun ei tule paljon. Sen voi mennä vaikka ilman takkia, mutta tässä koulussa kuitenkin ulkoillaan sen verran paljon, että kotiin ei ulkovaatteita kannata jättää. Erityisesti tiistaisin kannattaa seurata sääennustetta, sillä silloin lapsilla on ulkoilmaohjelmaa koko aamupäivän ajan, myös sateella ja pakkassäällä.

Olen paleleva ihminen. Aina ollut, naurettavuuteen saakka, jos siitä nyt jotain nauramista haluaa etsiä. Voin käyttää sandaaleja vain kunnon helteellä. En voi kulkea ilman hanskoja, jos lämpötila on alle kymmenen celsiusastetta. Tarvitsen pitkähihaisen, jos lämpötila laskee alle kahdenkymmenen. Käytän autossa penkinlämmitintä niin aikaisin, etten kehtaa tunnustaa. Villasukat ovat sisätiloissa vakiovaruste - kesällä siksi, että ilmastointi aiheuttaa vetoa jalkoihin ja talvella siksi, että no, on talvi.

Syksy on kaunis, mutta talvi tulee. (I spy snow, do you?)

Kuitenkin olen puolihuolimaton, kun syksy koittaa ja säät yllättäen kylmenevät. Ne todellakin tekevät sen yllättäen, sillä lokakuinen Vermont on kummallinen: yhtenä päivänä voi olla kesäisen lämmintä, seuraavana syksyisen koleaa. Yötkin voivat olla toisinaan vielä hassun lämpimiä, mutta yhtäkkiä lämpötila voi pudota nollan tuntumaan, kun tuuli kääntyy pohjoiseen. En ole valmis siihen, että yhtäkkiä on taas kylmä.

Lapsi pyytää koulupäivän jälkeen, että voisinko etsiä hänelle seuraavaksi päiväksi tumput. Ei oltu muistettu niitä vielä ajatellakaan, koska ennuste oli luvannut noin viittätoista astetta. Lämpötila oli kuitenkin jäänyt huomattavasti alemmaksi ja sormia oli kuulemma jo vähän palellut. Tulee mieleen, että itsellekin pitäisi löytää kaupunkikelpoiset hanskat. Viimevuotiset taisivat tulla heitetyksi huonokuntoisina pois. Sellaisten löytäminen ei täältä kuitenkaan ole välttämättä mikään helppo homma. Jos olisin menossa hiihtämään, hanskoja kyllä löytyisi. Ymmärrän, miksi moni täällä nykyään ostaa melkein kaiken netistä.

Ymmärrän myös, miksi Bart Simpsonilla on aina shortsit. Näen täällä shortseja kesät talvet, joskin talvikautena vähän vähemmän. Talvivarustuksena ne toimivat yhdessä toppatakin kanssa. Ei ole tullut mieleenkään kokeilla kuinka hyvin. Mieheni käytti poikaamme jalkapallotreeneissä viime lauantaiaamuna, jolloin celsiusasteita oli vain muutama. Pojalla oli pitkähihainen paita pelipaidan alla, pitkälahkeiset verkkarit, pipo päässä ja varalla takki ja hanskat mukana. Eräs joukkuekaveri tuli treeneihin lyhythihaisissa ja sandaalit paljaissa varpaissa. Onneksi äitinsä lähti hakemaan hänelle edes takkia.

Juttelin kiinalaisen ystäväni kanssa tänään hänen ravintolassaan. Valittelimme yhdessä, kuinka sää oli muuttunut taas hetkessä koleaksi, vaikka viime viikolla oli vielä muutama helteinen päivä. Ei me vielä lunta tarvittaisi, lämmin kelpaisi ihan hyvin. Lunta voisi tulla sitten, kun sen aika on ja mielellään sillä tavalla vähän ja kauniisti. Jos hiihtämään mielisi, niin vuorille tulee kuitenkin enemmän.

Haluaisin olla vielä hetken aikaa puolihuolimaton. Toiveeni taitaa kuitenkin valua hukkaan, sillä näin lumihiutaleen vilahtaneen tulevan torstain ennusteeseen...

tiistai 9. lokakuuta 2018

Teetä ja ystäviä

Arjen logistiikkajärjestelyiden lähtökohta on meillä se, että kaikki kolme lastamme tulevat aina mukaan, jos jonnekin on menoa. Arkipäivinä en voi koskaan suunnitella mitään ilman tätä oletusta, siitä pitää huolen mieheni työmatkakalenteri. Tämän syksyn myötä maanantai-iltapäiviimme on sujahtanut uusi rutiini, kun kuljetamme esikoistamme yksityistunnille naapurikaupunkiin. Sen puitteissa kaksosillemme ja minulle jää odotusaikaa noin kolme varttia - minkä täyttäminen järjestyi pienen pohtimisen jälkeen kerrassaan mainiosti.

Ajan omakotialueelle, jossa esikoisemme opettaja pitää kotitoimistoaan ja sieltä muutaman minuutin päässä sijaitsevaan pieneen liikekeskustaan. Lapset rynnivät autosta pois kovaa vauhtia, sillä he eivät halua hukata hetkeäkään. He löytävät heti kaverinsa - kaksi kiinalaista poikaa, joiden vanhemmat omistavat keskuksessa sijaitsevan pienen aasialaisravintolan. Astun sisälle ravintolaan ja näen poikien äidin tiskin takana, kuten aina. Hän tervehtii ystävällisesti hymyillen, kuten aina.

Olemme tutustuneet tähän perheeseen lastemme kautta. Perheen vanhempi poika kävi kahden vuoden ajan koulua samassa luokassa kaksostemme kanssa. He ystävystyivät heti ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat, kaikki kolme. Nyt leikkiin mukaan pääsee jo myös pojan pikkuveli ja maanantaisin he kaikki neljä leikkivät ravintolassa tai sen pihalla koko sen ajan, kun odottelemme esikoisemme tunnin loppumista.




Useimmiten tilaan vähän ruokaa mukaani. Uusi ystäväni sanoo, ettei tarvitse sen takia tilata, että tulemme käymään, mutta nauran hänelle, että tämä ruoka vain on sen verran houkuttelevaa, etten osaa sitä vastustaakaan. Hän kysyy, otanko tällä kertaa teetä, mutta alkaa jo kaataa sitä kannuun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata. Hän kaataa minulle vihreää teetä, sillä tietää jo.

Suurimman osan arkeni keskusteluista käyn englanniksi paikallisten kanssa, mutta toisinaan on melkein virkistävää jutella toisen sellaisen kanssa, joka on tullut tänne muualta. Hän on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta, mutta kiinalainen aksentti kuuluu puheessa. Toisinaan hän ei löydä kaikkein sopivinta sanaa kuvaamaan jotain asiaa, mutta selittää hymyillen ja toistaa varmuudeksi monta kertaa. Kun tapasimme ensi kerran, hän ei tiennyt Suomesta yhtään mitään. Nyt hän tietää jo paljon enemmän.

Joskus kyselen hassuja. Kuten vaikka siitä, valmistavatko he kotona koskaan mitään muuta ruokaa kuin kiinalaista. Hän nauraa - ei, ei! Tai kyllä, jos tarkkoja ollaan, kyllä he sandwichejä joskus tekevät. Mutta ei, ei hän periamerikkalaista ruokaa juuri syö, ei ole siihen tottunut, kun ei ole edes yrittänyt. 

Hän kyselee Suomesta kaikenlaista. Nyt kun hän on oppinut, missä se sijaitsee, se vaikuttaa pieneltä ja kiinnostavalta, eksoottiselta. Onko teitä tosiaan niin vähän, hän hämmästelee, kun kerron, kuinka monta suomen kielen taitajaa tässä maailmassa suurin piirtein on. En lainkaan ihmettele, että se ihmetyttää kiinalaista. Opin, että hänen kielensä on wu-kiina, miehensä taas on kotoisin alueelta, jossa puhutaan kantoninkiinaa. Mandariinikiina toki on ns. yleiskieli. Puhumme juhlapäivistä ja opin, kuinka he kuujuhlan aikaan valmistavat kuukakkua ja katselevat kuuta. Hän kysyy, mitä me juhlimme. Kerron, että joulua ja uuttavuotta aika paljon ja monia muitakin tietysti. Keskikesällä me valvomme yötöntä yötä, silloin meillä on paljon valoa. Katselemme, kuinka auringonvalo hiipuu vain vähän, palatakseen taas pian takaisin.

Oh, northern lights! hän huudahtaa ja kertoo juuri nähneensä niistä kuvia. Voi, ne olivat niin kauniita, näettekö te niitä usein? Naurahdan, että ei, ei todellakaan, kyllä ne aika harvinaisia ovat. Ok, ok, hän vastaa ja hymyilee taas, ja piipahtaa pian keittiöön. Kantaa ruskean, nätisti kiinni niitatun pussin minulle - ole hyvä, tässä on ruokanne. Nähdään taas ensi viikolla! 

Poimin lapset kyytiin leikkipihalta ja jatkamme matkaa. Lapsia vähän harmittaa, että aika kului niin nopeasti! Niin, oikeastaan aika mukavia nämä maanantait. 

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Hajumuisti

Aivan ensimmäiseksi haju tunkeutuu nenään. Se on melko voimakas ja se tuntuu tutulta. Mieleen nousee muistoja kouluajoilta vuosikymmenten takaa, kun saapui voimistelusaliin, jota oli juuri käytetty. Sen lisäksi, että haju tuntuu ilmassa, se tuntuu tunkeutuneen myös jokaiseen liikuntavälineeseen. Muistan, kuinka hiki teki voimistelumatoista nihkeitä ja vähän inhottavia. 

Molemmat tyttäreni ovat innoissaan. Tämä on kolmas kerta, kun olemme tulleet voimistelun alkeiskurssille ja he tietävät jo, mitä odottaa. He odottavat hieman kärsimättömästi jumppatrikoissaan tunnin alkua. Halli on suuri ja korkea ja täynnä patjoja, rekkejä, telineitä, trampoliineja. Tytöt katselevat saliin päin tietäen että edellinen tunti loppuu kohta ja että sen jälkeen ohjaajat kutsuvat heidät saliin. He riisuvat kenkänsä ja takkinsa naulakoille ja varmistavat, että minulla on heidän vesipullonsa. Tutulta näyttäviä tyttöjä saapuu aulatilaan koko ajan, heitä on yhteensä melkein kaksikymmentä. Ohjaajia näyttää olevan töissä yhteensä kolme, heistä jokainen näyttää trimmaltulta, notkealta ja hyväryhtiseltä.

Vanhempia ja pieniä sisaruksia istuu pöytien ääressä penkeillä. Täällä on tarkoitus odottaa tunnin ajan, vaikka luultavasti lapsista isommat voisi ohjaajien vastuulle hetkeksi jättääkin. Kun tunti alkaa, istun penkille odottamaan. Tunti kuluu kyllä nopeasti, kun tarkkailee tapahtumia.

En koskaan pitänyt erityisesti koululiikunnasta. Se oli aikana, jolloin kannustustakin sai perin vähän, jos ei kuulunut hyvin pärjäävien vähemmistöön, joskus enemmistöön. Jokaisen piti suorittaa koulun opetusohjelmaan kuuluneita osioita ja osallistua kaikkeen. Innolla tai hampaat irvessä. Liikunnan iloa ei aina ollut helppo löytää. Kyllä se toisinaan löytyikin. Sellaiset lajit, joissa koki olevansa ihan hyvä, olivat liikuntatuntien piristys. Minä odotin aina koko vuoden ajan pesäpalloaikaa.

Olen huojentunut ja suunnattoman onnellinen siitä, että jokainen lapsista on löytänyt liikuntalajin, jonka parissa tällä hetkellä viihtyy. Tämän ikäisillä lapsilla innostukset tulevat ja menevät, mutta pidän tärkeänä sitä, että he liikkuvat joka tapauksessa. Pidän täällä siitä, että lapsia jaksetaan aina kannustaa. Vaikka he eivät osaisikaan täydellisesti, he saavat kehuja. Uskon, että se on yksi suuri syy siihen, että liikunnan ilo löytyy. 

Ajatukset harhailevat. Salissa soi rytmikäs musiikki ja jatkuvasti kuuluu tömähdyksiä, kun salissa juostaan, hypitään ja temppuillaan. Kirjoitan kännykällä viestejä, joita olen aikonut lähettää, tässä hetkessä siihen on juuri sopivasti aikaa. Kaivan laukkuni pohjalta pienen muistikirjan ja kynän - ne ovat siellä sitä varten, että voin kirjata ajatuksiani ylös, jos siltä tuntuu. Niistä ajatuksista syntyy joskus esimerkiksi blogiteksti.

Yhtäkkiä tunti on kulunut. Tytöt rientävät alas parvelta, jossa he ovat juuri hyppineet trampoliineilla yltäkylläisesti. Heistä jokainen läimäisee ylävitosen ohjaajille, jotka kuuluvat samalla kysyvän, mikä tänään oli kenenkin mielestä hauskinta. He - nuoret, notkeat ja hyväryhtiset - hymyilevät ja toivovat näkevänsä tytöt taas ensi viikolla.


Sujautan muistikirjan takaisin laukkuuni. Olen kirjoittanut siihen ensimmäiseksi, kuinka haju tuo mieleeni muistoja.