maanantai 14. toukokuuta 2018

Merkit

Katson peiliin. Hiusrajassa kimmeltävät harmaan sävyt, ne tuntuvat jo tutulta. Ensimmäiset merkit ilmestyivät melkein kymmenen vuotta sitten - varhain harmaantuminen on sukurasite. Vuodesta toiseen, parin kuukauden välein, annan hiusammattilaisen peittää ne näkyviltä, sillä ihan vielä en ole valmis. Ne ovat kuitenkin osa minua ja kertovat jo eletyistä vuosista. Ne kertovat melko konkreettisestikin siitä ajasta, jonka olen jo ollut äiti. Ensimmäisen raskauden jälkeen ne ilmestyivät. Olin silloin 35-vuotias.

Humoristisesti voisi sanoa, että lapsistahan ne ovat tulleet. Ovat kasvattaneet ja kuluttaneet minua näinä vuosina, harmaannuttaneet. Lapseni ovat kuitenkin tuoneet elämään paljon sellaista sisältöä, josta en ennen äidiksi tuloa ollut lainkaan tietoinen tai josta oli jokseenkin hatara käsitys. Olen muuttunut näinä vuosina. Vaikka joskus onkin melkein vaikea muistaa, millainen olin ennen lapsia. Erilainen kuitenkin. Nyt olen keski-ikäinen, elämään suhteellisen rauhallisesti suhtautuva, itsestäni ja elämäni valinnoista tietoinen. Moniin valintoihin tyytyväinen.

Vaikka olisin vanhentunut missä vain tai kasvattanut lapsia jossain muussa maassa kuin täällä Yhdysvalloissa, olen toisinaan miettinyt, mitä juuri ulkosuomalaisuus on saanut minussa aikaan. Mietin välillä sitä, millainen Suomi maana on asua, jos tai kun paluun aika koittaa. Mietin, onko Suomi enää vuosien jälkeen sellainen kuin se oli lähtiessämme matkaan? Sittenkin, suurin muutos taitaa olla tapahtunut omassa itsessäni. Olen säilyttänyt (alitajuisestiko?) suomalaisuudestani sen, mikä minulle on suomalaisessa identiteetissäni tärkeää ja luontevinta. Rehellisyys sekä itsenäisyys aikuisena, pärjäävänä ihmisenä. Olen muuttunut kuitenkin entistä avoimemmaksi ja avarakatseisemmaksi. 

Olen vuosien mittaan vaalinut niitä ihmissuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen huomannut sen, kuinka tietyt ihmiset elämässäni pitävät paljon yhteyttä etäisyydestä huolimatta. Olen onnellinen siitä, että elämässäni on useita tärkeitä ihmisiä. Heitä, joiden kanssa vaihdetaan ajatuksia usein. Heitä, joiden kanssa harvemmin, mutta yhteys ei ole kadonnut minnekään. Heitä, joita elämä on vienyt aivan eri suuntiin kuin minua, mutta joiden kanssa yhteys löytyy kuitenkin aina, sen kummemmin etsimättä. Aina ei tarvitse paljon ihmisiä aivan lähelle. Vaikka ihminen ei kohtaa, ajatukset voivat kohdata siten, että se tuntuu aivan yhtä mielekkäältä.




Keski-ikäisyydessä on puolensa. Monenlaiset toki, mutta monet niistä ovat hyviä. Minut se on saanut huomaamaan, että elämässä on paljon asioita, joihin kannattaa olla tyytyväinen. On levollistakin huomata, että tietää, mitä haluaa ja mihin haluaa panostaa, mihin taas ei. 

Harmaatkin saavat olla siellä, eiväthän ne sieltä mihinkään katoa. Vielä kuitenkin piilotan ne kauniimman värin alle - koska haluan. Katselen niitä kuitenkin peilistä ja yritän muistuttaa mieleeni, mitä tyttäreni - silloin 3-vuotias - joskus sanoi: "Äiti, sun hiukset kimaltaa!" Ehkä hopeanharmaa on sittenkin joskus vielä minullekin hyvä väri. Mutta ei aivan vielä.


keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Kylmä, kuuma Vermontin kevät

Maanantaiaamuna etsin kaapista hieman vastahankaisesti riittävän lämmintä neuletta. Valitsen valkoisen, joka on sentään jokseenkin keväinen. Farkut saavat kelvata sen kanssa, niillä ainakin tarkenisi. Aamun lämpötila näyttää kahta plusastetta ja kalenteri huhtikuun viimeistä, herranjestas sentään.

Lapsille saa perustella, miksi tarvitaan pipot ja käsineet, vaikka Floridan lomalla on juuri puhuttu, että talvitamineisiin ei palata enää tänä keväänä täällä kotonakaan. Talvitakkeja en kaiva enää esiin, vaan kerrostan lapset fleecellä kevättakkien alle. Kumisaappaat vielä jalkaan, sillä pihat ovat edellisvuorokauden sateesta toivottoman kuraisia.

Palatessaan lomalta arjen pyöritykseen voi ottaa räväkän alun vaikkapa siten, että on sattunut joskus varaamaan tälle viikolle yhteensä neljä aikaa hammaslääkäriin. Niistä kaksi vieläpä itselle. Ne pilkkovat jokaisen päivän palasiksi, kun aika kuluu edestakaisin ajeluun. Maanantaiaamuna ehdin tehdä päätöksen, etten edes yritä kirjoittaa tällä viikolla opiskeluesseetäni eteenpäin, sillä tarvitsen siihen pidemmän aikaikkunan kuin hammaslääkäriviidakko pystyy minulle tarjoamaan. Päätän pitää kevätsiivousviikon. Sekin saa ehkä vähän huokailemaan, mutta lopputulos on yleensä konkreettisuudessaan perin palkitseva.

Daytona Beach, FL

Keskiviikkoon mennessä olen ehtinyt siivota kolme kylpyhuonetta ja muutaman komeron. Laittanut tavaroita myyntiin, pessyt talvikenkiä varastoimista varten. Vastannut kymmeniin unohtuneisiin sähköposteihin ja päättänyt, että ehkä tänä vuonna kasvatan kotipuutarhan niistä taimista, joita lasten koulu on alkanut taas kevään kunniaksi myydä. Muistellut edellisviikon lämpöä Floridassa. Ja selviytynyt kolme päivää kestäneestä migreenistä. Arki tuntuu kovin tutulta, sillä sen myötä ovat löytyneet lapsiperheen tutut elementit - eteissähläys, takapenkkitaistelut, ruokapöytäkiukku, iltavillit. 

Ja kas, keskiviikkona se viimein tulee, aika yhtäkkiä sittenkin. Kesä ja heti helle, kuuma ja terassilla melkein läkähdyttävä olo. Katselen omaa pihapiiriä ja ajattelen, että se näyttää kovin uusenglantilaiselta. Täällä on hyvä, mutta on aika kivaa, että Florida tulee välillä kylään.



+30 C tänään. Kyllä kelpaa.