keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Elämästä ja Ameriikasta

Olen saanut haasteen, tai oikeammin useita sellaisia. Näyttää kuitenkin siltä, että niihin on melko haasteellista vastata. Minulla on luullakseni tapana ajatella, että kirjoitan blogihaastepostauksen sellaisena päivänä, kun en keksi muuta kirjoitettavaa. Sellaisia päiviä ei vain yleensä tule, sillä jutun juurta tuntuu pyörivän päässä enemmän kuin niitä on aikaa suoltaa sieltä esiin. Olen kuitenkin päättänyt olla tyytyväinen siihen, että ylipäätään pyörii.

Niin Ihminen se äitikin on -blogin Daniela, Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogin Hanna kuin Oli ennen onnianni -blogin Annikin haastoivat minut kertomaan blogini tarinan; milloin ja miksi se on syntynyt, mitkä ovat olleet sille taitekohtia, miten se on edetessään kehittynyt. Kiitos kaikille. Haasteesta ja siitä, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja, joita on ilo käydä lukemassa.

Elämää ja Ameriikkaa syntyi maaliskuussa 2013, se ei siis edelleenkään ole kovin vanha blogi, ainakaan omasta näkökulmastani. Se syntyi pienenä ja kevyenä, niin kuin kaikki kolme lastanikin - siitäkin tuli heti lempilapseni, näiden kolmen rakkaimman jälkeen toki. Blogin syntyyn vaikutti ehkä voimakkaimmin se, että olimme muuttaneet kesällä 2012 Suomen Pirkanmaalta Yhdysvaltojen Vermontiin ja ulkosuomalaisuus ja uuden elämän aloittaminen antoivat luonnollisen sysäyksen kirjoittamiselle. En enää muista, moniko kysyi lähtiessämme, alanko kirjoittaa blogia, mutta muistan kuitenkin, että aika moni. Ensin kirjoitin sattumuksistamme, tuntemuksistamme ja sopeutumisestamme pieniä pätkiä Facebook-päivitysten muodossa. Useampi tuttava kysyi silloinkin, aionko siirtää ne joskus blogiksi - ja suurin piirtein sillä tavoin tämä tie taisi alkaa.

Aluksi taisi jännittää, lukeeko näitä juttuja kukaan. Sen jälkeen jännitti, että näitä lukee tosiaan joku. Enimmäkseen siinä vaiheessa sukulaiset, ystävät, tuttavat, työkaverit. Suurin piirtein vuoden ajan blogini päivittyi harvakseltaan, elin sen kanssa ikään kuin harjoitteluvaihetta. Kirjoittaminen tuntui kyllä mukavalta, sillä olen aina mielelläni ilmaissut itseäni sanoin. Kirjoittaminen on minulle turvasatama, rauhan tyyssija ja tapa selkiyttää omia ajatuksia.

Muistan ensimmäisen käännekohdan varmasti aina. Se tapahtui noin vuosi blogin aloittamisen jälkeen, kun kirjoitin kaksosista kertovan runoni MinäSinä. Runo syntyi yhtäkkiä, vähän kuin hetken mielijohteesta. Epäröin kyllä jonkin aikaa ajatusteni kanssa, sillä en osannut heti päättää, haluanko julkaista sitä blogissani. Olen kirjoittanut runoja jo lapsuudestani saakka, mutta en ollut julkaissut niitä blogissani koskaan aiemmin. Päätin sitten julkaista tämän - ja se on edelleenkin luetuin postaukseni blogini historiassa. Odotan toisaalta jännityksellä, milloin pystyn kirjoittamaan jotain sellaista, joka ylittäisi tuon runon suosion!


Olen ollut aina sitä mieltä, että blogiani on vaikea kategorisoida. Se on täynnä erilaisia tekstejä, siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoitan mielelläni monenlaisia tekstejä. Usein niistä löytyy huumoria, ja myönnän, että minulla on itsellänikin aika hauskaa niitä kirjoittaessani. Toisinaan on sellainen tunne, että tunteellinen kirjoittaminen tekee olosta rauhallisen, ja toisaalta nautin juuri sellaisesta kirjoittamisesta ehkä sittenkin kaikkein eniten. Jonkinlaisia asiatekstejäkin joukosta löytyy, esim. kuvauksia asuinympäristömme nähtävyyksistä, maisemista, viikonloppuretkeilyistä. Kolme pientä lastamme huolehtivat siitä, että lapsiperhearjesta riittäisi ylenmäärin kirjoitettavaa, mutta olen päättänyt, etten täytä blogiani tyystin niillä kirjoituksilla.

Voin sanoa, että blogini on näinä parina vuotena löytänyt muotonsa kyllä, olkoonkin, että sitä voisi kutsua sillisalaatiksi näin halutessaan. Ehkä se kehittyy yhä edelleen johonkin suuntaan, mene ja tiedä. Ainakaan en ole aikeissa lopettaa kirjoittamista, sillä niin yhteenkasvanut olen tämän kanssa tänä päivänä. En oikein tiedä, ketä kiittäisin siitä, että tulin aikoinani aloittaneeksi tämän harrastuksen - mutta voin ainakin kiittää jokaista lukijaani. Sillä vaikka omaksi ilokseni kirjoitankin, on kiva ilahduttaa aina muutamaa muutakin. Kiitos siis!

Tämä blogihaaste on kiertänyt maailmalla jo sen verran pitkään, että en nyt keksi näin äkkiseltään omista suosikkiblogeistani kuin kaksi, joissa en ole vastaavaa haastetta vielä nähnyt:

Treeniä hietikolla - Soilen urheilupainotteinen blogi
Living California - Annan perheen elämää Kaliforniassa

P.S. Tämä postaus on blogihistoriani erikoisuuksia. Miksi? Koska kaivelin sen luonnoksista, minne sen eilen puolivalmiina tallensin. Enkä oikeasti koskaan (no, ehkä kerran tätä ennen) käytä luonnoksia. Kirjoitan aina koko jutun samantien ja päästän sen matkaan. Suoraviivainen pohjalainen täällä kato, hei.


Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö kun on vähän sellainen olo, että tekisi mieli vain pysytellä sisällä lämpimässä, villasukat jalassa, mielellään peiton alla. Syksyinen tuuli on kova ja ankara, etenkin kun siihen ei taas ole oikein tottunut. Se menee luihin ja ytimiin, varsinkin siitä syystä, että vieläkin vanhasta muistista tulee lähdettyä ulos takki auki ja tennarit jalassa. Ja hanskat hukassa, vai miten sitä sanotaankaan.

Pimeys lisääntyy koko ajan ja ensi viikonloppuna nyt etenkin, kun kellot siirtyvät täälläkin talviaikaan. Sadettakin on kuivahkon kesän jälkeen tullut ihan jonkin verran, sekin tuntuu kauhean kylmältä. Tuuli hakkaa puita talon seiniin ja pitää kolkutusta, johon kyllä korva on vuosien mittaan tottunut, mutta joka muistuttaa taas tästä tuulisesta vuodenajasta.

Aika alkaa kuitenkin olla aika otollinen kaikelle kummittelulle. Ja voitte uskoa, että syksyn, ellei koko vuoden, odotetuin viikko on juuri käynnistymässä. Halloween on nimittäin päivä, jonka saapumista on meillä odotettu malttamattomana ainakin heinäkuusta saakka (Onko kohta jo halloween? Montako yötä vielä?). Elokuussa taisimme jo hankkia lapsille Halloween-asut, sillä mieleiset sattuivat silloin löytymään kaupasta. Ne ovat roikkuneet lasten vaatekomeroissa siitä lähtien, ja niitä on käyty vähän väliä ihailemassa. Tyttöjen asuvalinnat olivat aika takuuvarmaa prinsessalinjaa, poikamme päätti ryhtyä virkavallan edustajaksi.

Mutta meillä siis kummittelee jo. Aina vähän väliä jostain kuuluu 'Boo!' ja sen jälkeen naurua. Preschoolin Halloween-juhlaa vietetään perjantaina aamupäivällä, isompien juhla on samana iltapäivänä. Lauantaina meidät on kutsuttu ystäväperheen järjestämiin lasten Halloween-kekkereihin ja sieltä riennämme sitten kipin kapin trick-or-treat -kierrokselle. Minkä jälkeen sänkyyn saa kantaa yliväsyneitä, ylienergisiä ja Halloween-karkeista sokerihumaltuneita lapsia, noin niin kuin suurella todennäköisyydellä.



Nämä tietysti kuuluvat voimakkaasti teemaan. En aio leipoa kurpitsaleivonnaisia (sillä kukaan ei söisi) enkä ostaa kahvilasta kurpitsalattea (sillä en ymmärrä miten se sopisi kahviin), joten tämänkaltaiset säilyvät meillä pelkkinä koristeina. Ihana, aktiivinen preschoolimme kyllä huolehtii lasten kurpitsapuuhista riittämiin, sillä tiistaina ohjelmassa näkyi olevan kurpitsamaalausta ja torstaina kurpitsojen kaiverrusta. Oikeasti, vaikka joskus tuntuukin, että tämä kurpitsa-aihe hyppii silmille joka suunnasta, ovat ne kuitenkin yleensä mahdottoman kauniita ja piristäviä silmille (ehkäpä siksi, että oma lempivärini on oranssi?). Ja niiden värissä ja muodossa täytyy olla jotain erityisen kiehtovaa, sillä ne saavat lapsikatraamme kiljumaan (pumpkins! pumpkins! pumpkins!).

Joten toivottakaa minulle onnea, sillä tulossa on tiivis viikko. Mutta lasten mielestä todennnäköisesti yksi vuoden parhaista. Halloweenin jälkeen voikin alkaa odottaa niin esikoisen syntymäpäivää (äiti, kohta minä täytän seitsemän!) kuin jouluakin (äiti, montako yötä vielä?). Jotain näiden juhlallisuuksien merkityksestä taitaa kertoa sekin, että lasten leikeissä vietetään usein joulu-halloween-syntymäpäivää. Osaavat poimia rusinat pullasta, eikö.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Sam, Mat ja Cat

Olen suhtautunut asiaan varovaisesti, mutta innostuneesti. Kuusivuotias tyttäreni suhtautuu uusiin asioihin usein varautuneesti, ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisempia asioita. Hän tarvitsee aikaa sulatella, pehmeästi, omaan tahtiinsa, aina kun se vain mahdollista on. Siitä huolimatta hän toisinaan yllättää nopealla ja sujuvalla sopeutumisella, kuten esimerkiksi silloin, kun muutimme tänne tai silloin, kun hän aloitti koulun.

Nyt on kuitenkin kyse jostain aivan muusta. Hän on oppinut hieman lukemaan. Asia on minulle valtavan suuri, tällaiselle kieliharrastajalle nyt ilman muuta, mutta myös siksi, että oletin lukemisen taidon tulevan kaksikielisellä lapsella esiin vasta hieman myöhemmin. Opettajansa kuitenkin kertoi minulle muutama viikko sitten, että tyttäremme oli alkanut paria viikkoa aiemmin hiljalleen lukea hänelle pieniä pätkiä. Käytännössä taito oli siis alkanut kehittyä jo heti tämän toisen kouluvuoden (eli 1st graden) alkajaisiksi. 


Taitoa kehitetään nyt eteenpäin niillä keinoin, että hän lukee koulussa opettajalleen ja tuo kotiin lukemansa kirjan. Niissä on keskitytty muutamaan äänteeseen kerrallaan, joten juonenkerronta ei kovin seikkaperäinen vielä ole. Eikä kirjoilla paljon pituutta ole, sillä enemmänkin on tarkoitus saada lapsi ilahtumaan tehtävän suorittamisesta: luin koko kirjan!


Olemme tähän mennessä saaneet kotiin jo neljä kirjaa. Luemme ne muutamaan kertaan ja palautamme sitten kouluun. Tämä viimeisin sisältää taas jo enemmän äänteitä ja niistä muodostettuja sanoja.


Tyttäreni lukee hiljaa ja varovasti, ensin lähes kuiskaten. Hän ääntää sanan kerrallaan varovasti ja vilkaisee minuun. Koska tiedän, että hän jännittää helposti, en häiritse häntä suuremmin kyselemällä. Korjaan, jos sana menee väärin, mutta montaakaan kertaa ei siihen ole ollut tarvetta. Itse asiassa minusta tuntuu, että hän ääntää sanat nyt minua huolellisemmin. Kohta saan varmaankin alkaa odotella sitä päivää, että lapseni korjaavat minun ääntämystäni. Vaikken oikeastaan itsekään siinä (luullakseni) kovin kehno ole.

Lukemisen ja kirjoittamisen opetteleminen kulkevat luonnollisesti käsi kädessä, ja luokassa harjoitellaan näitä asioita nyt paljon myös monella muulla tavalla. Käsiala kehittyy hiljalleen - ja kirjaimetkin löytävät varmasti vielä oikean asunsa (myös vasenkätisellä, joka mielellään saattaa kirjoittaa peilikuvakirjaimia).


Mutta, mitä kuuluu lasten äidinkielelle? Heistä jokainen puhuu sitä edelleen hyvin sujuvasti, ja kotona ensisijaisesti, mutta tänä syksynä olen ollut huomaavinani, että englanninkieliset sanat hyppivät keskusteluun mukaan ikään kuin huomaamatta. Tyttäreni kysyy 'miksi tuolla on tuollainen picnic table?', poikani kuulee ulkoa varashälyttimen ääntä ja ihmettelee 'mikä tuo horn-ääni on?'. Ja aika helpostihan itsekin totean, että 'kyllä, tänään mennään preschooliin.' Vaikka nämä ilmaisut joskus huvittavat, pyrin yleensä korjaamaan lauseet suomenkielisiksi, jotta äidinkielen ilmaisut pysyisivät oikeina ja rikkaina. Ja edelleen, ja mielelläni, luen iltaisin usein suomenkielisen iltasadun (tai kolme). Paitsi silloin, kun lapseni valitsevat mieluummin englanninkielisen. Joka tapauksessa pyrin pitämään suomenkielisen lastenkirjallisuuden edustuksen kirjahyllyssämme sekä runsaana että laadukkaana.

Täällä on tällainen mailbox, kato äiti! huutaa nelivuotias poikani, kun selaa värityskirjaa. Sano suomeksi, se on postilaatikko, kuiskaa kaksossiskonsa. Ja minä jään kai pohtimaan sitä, mahtaako joku täällä jo epäillä minun englanninkielen taitoani, sillä keskityn itse yhä enemmän siihen, että puhun lapsilleni suomea. Hmm. Mitenkähän tässä vielä käykään? :)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Mä haluan nähdä!

Mä haluan nähdä! Mäkin haluan nähdä! Ja vaikka meillä ei sisätiloissa juosta, niin ilman juoksuaskelia ei tänäänkään selvitty, kun kolme metrinmittaista kipaisi kiireesti ikkunaan. Halusivat nähdä, kun sataa rakeita. Äiti, mitä ne on? Luntako? Äiti, voidaanko me mennä leikkimään niillä? Ei, me pysytään nyt täällä sisällä. Itse olin juuri ollut tyytyväinen siihen, että ulos ei tarvinnut nyt mennä, sillä kauppareissulla koettu vihmainen sade kylmäsi vieläkin. Juuri olin ajatellut, että tästä tulee kohta räntää, sanokaa mun sanoneen. Ja kaihoisasti heitin ajatuksen niihin kesäpäiviin, jotka olivat täällä ihan juuri äsken.



Ylipäätään, kaikki pitää nähdä, jos näiltä kolmelta pieneltä ihmiseltä kysytään. Mielellään ennen muita, tai ainakin välittömästi toisten jälkeen, mielellään parhaalta paikalta ja ensi tilassa. Pitää nähdä minkä värinen lehti oli maassa. Pitää nähdä, mitä isi katsoi tietokoneelta. Pitää nähdä, millainen auto meni juuri ohitse. Pitää nähdä, millainen kuva oli siinä mainoksessa, jonka äiti juuri heitti paperinkeräykseen. Koska pitää nähdä. On myös tärkeää kertoa, mitä näkee omasta autonikkunastaan. Siis siitä, joka on itseä lähinnä. Sitten tietenkin pitää harmistua vähän siitäkin, jos toisen ikkunasta näkyy jotakin, mitä ei itse ehtinyt nähdä. Koska pienen ihmisen on nähtävä, mitä maailmassa tapahtuu.

Ja minä piilotan. Piilotan tärkeitä papereita, joita haluan säästää ja joihin en halua kenenkään piirtävän. Piilotan jääkaapin perälle ruokatarvikkeita, joiden perään en halua vikistävän vielä seuraavalla ruokailulla. Piilotan jopa vaatteita kaapin perukoille, sellaisia, joista en halua kohtauksia siihen aikaan, kun ne eivät sovi säätilaan. Piilotan, koska en jaksa selvitellä niitä kinasteluja, joita ennakoin niiden aiheuttavan. Piilotan, koska haluan, että niitä ei vielä nähdä. Ja piilotan, kyllä - suklaata myös. Ja ehkä vähän muitakin herkkuja, joskus. Tai no, silloin kun tarpeellista on. 


Mutta tiedän minä ainakin sen, mitä minä en halua nähdä. En halua nähdä lunta lokakuussa, kun kesä oli vielä ihan juuri äsken. Tämän viikonlopun ajan minua ovat kiusanneet alituiseen nuo pilvet, jotka ovat tupruttaneet lumikuuron toisensa jälkeen päällemme, vaikka onneksemme aurinko on tullut aina esiin sulattamaan talven katalat aikeet. Ja ei meillä saakka onneksi ihan kunnon talvea vielä ole koettu, vaikka eilen matkalla naapuriosavaltioon mieheni päätyi kesärenkailla näihin olosuhteisiin. Kuva on Vermontin pääkaupungin, Montpelierin liepeiltä.


Mutta on minulla jotain muuta, mitä haluan nähdä. Huomenna nimittäin haluan nähdä tähtiä. Huomisiltana, pimeän saapuessa, osallistumme koulun järjestämään Stargazing -iltaan (se järjestetään muuten paikassa, josta kerroin täällä). Ja arvaatte ehkä, ketkä haluavat nähdä kaiken. Mielellään välittömästi tai ainakin heti ensi tilassa. Toivotaan siis kirkasta iltaa. Olkoonkin, että se voi tarkoittaa pakkasasteita. Hrrr.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kuninkaallisissa maisemissa

Kolea, mutta aurinkoinen lokakuun lauantai on sopiva autoretkipäivä. Tänään kävimme ensi kertaa katsomassa, miltä näyttää Vermontin osavaltion koilliskulma, jota myös Northeast Kingdomiksi kutsutaan. Se käsittää kolme piirikuntaa (Essex, Orleans ja Caledonia), joiden alueella asuu yhteensä (vain) n. 65 000 ihmistä. Pinta-alaltaan alue on n. 5300 neliökilometrin kokoinen (n. 20% Vermontin pinta-alasta) ja siitä n. 80% on metsää. Kuninkaallisen nimen sille antoi v. 1949 herra nimeltä George D. Aiken, entinen Vermontin kuvernööri ja USA:n senaattori.

Alue tunnetaan kauniina ja vähän omanlaisenaan, siksikin nimi Kingdom kuvaa sitä sopivasti. Siellä elellään vähän omissa oloissaan, luonnonkauniin maalaismaiseman ja erämaan keskellä. Maisema on vaihtelevaa, vuoria sekä tasaista maata, jatkuvasti lomittuen ja vuorotellen. Täällä lähempänä meitä vaihtelevuus on erilaista - korkeampia kohtia tietyillä kohdin ja vastapainoksi tasaista maata suuremmilla aloilla.

Ajomatkaa meille kertyi yhteensä n. 330 kilometrin verran. Kävimme kääntymässä Newportin kaupungissa, lähellä Kanadan rajaa (tarkalleen ottaen 5 mailin päässä). Kaupungissa on asukkaita vain vajaat 5000 ja se sijaitsee järvimaisemassa, pienellä niemellä. Järvi, nimeltään Lac (Lake) Memphremagog, levittäytyy suurimmaksi osaksi kuitenkin Kanadan puolelle ja Newport sijoittuu sen eteläkärjen tuntumaan.

Pitemmittä puheitta siis, syksy ja Vermont. Amerikkalainen sanoisi: Gotta love it.











Johnsonin pikkukaupunki

perjantai 9. lokakuuta 2015

Sadepäivän sinfonia

Minä pidän suunnitelmallisuudesta. Epäilemättä siksi, että se on aina ollut luonteeseeni sopivaa, mutta yhtä lailla siksi, että se tuntuu minusta helpoimmalta tavalta pitää kolmen pienen lapsen kanssa taaplattava arki kasassa. Mutta ei sitä tarvitse oikeastaan mainitakaan, että suunnitelmallinen arki kolmen lapsen kanssa muuttuu aika usein suunnittelemattomaksi.

Tänään kävi niin. Suunnitelmaani kuului kiikuttaa kaksi nuorempaa lastani preschooliin aamukahdeksan tienoilla, ja karauttaa sieltä esikoisemme kanssa asioille (hänellä oli vapaapäivä koulusta opettajien koulutuspäivän vuoksi). Meidän piti poiketa postiin, ja rientää sieltä sopivasti lähikirjastomme satu- ja askartelutunnille, josta taas ehtisimme sopivaan aikaan kotiin lounaalle. Ja niin edelleen. Ja sitten heräsin tänä aamuna vähän ennen kuutta, ja aloinkin kuunnella lastenhuoneesta kuuluvaa kumeaa yskimistä.

Pienimmäistämme eilen vaivannut nuhanpoikanen olikin tuonut mukanaan haukkuvan kurkunpääyskän. Joten siinä unen ja valveen rajamailla jouduin tekemään päätöksen siitä, että preschool jää tänään väliin. Myös toiselta, joka niiskutti hänkin jonkin verran. Ja niin pyyhkäisin valmiit suunnitelmat sivuun ja orientoiduin uudelleen.

Harmitti, ja ikkunaa piiskaava sade ei varsinaisesti piristänyt mieltä sekään. Nenien pyyhkimisen ja aamupalakiukuttelun lomassa kiskaisin hätäisesti toisenkin kupin kahvia, josko se piristäisi. Tai ainakin antaisi voimaa jaksaa kuunnella kärhämää, jota tuntui syntyvän kolmikon kesken kuin tyhjästä. Yritän kai aina olla mahdollisimman reipas, kai sekin luonteessa istuu (eri asia miten se sitten milloinkin onnistuu). Mutta sen myönnän, että sairaspäivinä en ole mitenkään erityisen reipas. 


Lounaaseenkaan en viitsinyt panostaa, kunhan kokosin jotain nopeaa kaapin perältä. Lapset ovat onneksi toisinaan varsin tyytyväisiä siihen eiliseen makarooniinkin. Yksi lisäsi makarooniinsa niin ketsuppia, raejuustoa kuin fetajuustoakin, mutta en puuttunut kulinaristiseen nautintoonsa, koska sekoitus näytti maistuvan. Oma lautaselliseni ei kulinaristisesti tavoitellut taivaita, varsinkin, kun sain itse syödä munakokkelin, jonka melkein poltin pohjaan, sillä hoidin noin kolmetoista muuta asiaa yhtä aikaa. Ajatustakin nopeampi kaasuhella ja ne kolmetoista muuta asiaa ovat nimittäin vähän huono yhdistelmä.

Puoli kahden aikaan iltapäivällä olin ehdottomasti sitä mieltä, että kellossani on vikaa, sillä olin taatusti taaplannut jo kokonaisen päivän verran. Riidelty oli ainakin valkoisesta piirustuspaperista, vesiväripaleteista, kirjojen lukuvuoroista sekä leikkikaivinkoneen paikasta huoneessa. Luultavasti myös muista seitsemästätoista asiasta, joita en enää muista.



Mutta näistäkin päivistä on etsittävä positiivisia puolia, jotta jaksaa taas eteenpäin. Kenellekään ei ole noussut kuumetta, eikä yskä ole muuttunut enää huolestuttavammaksi, vaikka ikävältä kuulostaakin. Olemme lukeneet tänään monta Pupu Tupuna- ja Miina ja Manu -kirjaa enemmän kuin monena päivänä tänä syksynä. Ja vaikka tänään on satanut koko päivän, lupaa ennuste auringon tulevan esiin ja lämpötilojen olevan jälleen uudelleen nousussa alkuviikkoa kohti. Ja pojan halaus nukkumaan mennessä 'lakastaa äitiä' tuntui aivan erityisen sykähdyttävältä tänään.


Suunnitellaan sitten ensi viikolla taas lisää. Tänä iltana katselen takkatulta. 

P.S. Otsikko on valheellinen. Tämä mikään sinfonia ole ollut. Silkkaa kakofoniaa, sitähän se. (Sinfonia vain sopi otsikkoon paremmin.)

tiistai 6. lokakuuta 2015

Lähiseutuhelmiä

Meiltä pienen matkan päässä, sanotaanko sellaiset 15 minuuttia, on erittäin viehättävä paikka. Emme ole tulleet käyneeksi siellä aiemmin, ja ensivisiitin jälkeen ihmettelimmekin, miksi ei. Alue on Champlain-järven rannan tuntumassa sijaitseva Shelburne Farms. Se on maatila, joka tuottaa mm. juustoa, lihaa, kananmunia sekä hedelmiä ja vihanneksia. Ja tietenkin vaahterasiirappia, ollaanhan Vermontissa.

Kun tarkkoja ollaan, on yksi perheenjäsenistämme kyllä käynyt paikassa aiemminkin, nimittäin kuusivuotias esikoisemme koululuokkansa kera. Shelburne Farms on säätiön omistuksessa, joka tarjoaa koulutusta sekä oppimisohjelmia kaikenikäisille, mutta paljon ennen kaikkea lapsille ja nuorille. Johtavana ajatuksena on kestävän maa- ja metsätalouden harjoittaminen sekä yksinkertaistaen sen opettaminen, kuinka olemme yhteydessä luontoon ja maailmaan ympärillämme.

Lapsilla siellä on hauskaa. Haluaisin itsekin sellaiseen maatilapäivään mukaan, joita paikassa lapsille järjestetään. Poikkesimme itse paikalle viime sunnuntaina, jolloin pihaan oli koottu traktoreita ja muita maatalouskoneita lapsille tutkittaviksi. Eläinpihalta löytyi esim. lehmiä ja lampaita ja näimmepä jopa kanaparaatin.



Paikassa olisi ollut tekemistä ja katselemista yllin kyllin. Aikarajoitteesta johtuen emme ehtineet vielä käydä esim. paikan omassa leipomossa emmekä nähdä juustonvalmistusta. Maisemiakin olisi ihailtavaksi silminkantamattomiin, sillä alue on 1400 eekkerin kokoinen. Me kävimme ns. navetoilla (Farm Barn, josta yo. ja ao. kuvat), mutta sen lisäksi alueelta löytyy mm. Coach Barn, jossa nykyään on mm. kokoustiloja, mutta joka nimensä mukaisesti on toiminut hevoskärryjen ja kuljetukseen käytettyjen hevosten paikkana. Breeding Barn toimi joskus hevosten kasvattamona, mutta on nykyään koulutustilakäytössä. Alueen päärakennuksessa toimii ravintola, johon raaka-aineet tulevat tietenkin pääosin itse tilalta.

Mutta, paikalla on mielenkiintoinen historia. Siihen liittyy eräs Yhdysvaltain rikkaimmista suvuista, nimittäin Vanderbiltit. Pohatalla nimeltä Cornelius Vanderbilt, joka vaikutti 1800-luvulla, oli vahvasti sormensa pelissä kehittämässä noina aikoina Yhdysvaltojen laivareitti- sekä rautatieverkostoa. Hänen 13 lapsestaan vanhimman pojan (William) nuorin tytär Lila sekä miehensä Seward alkoivat 1800-luvun loppupuolella rakennuttaa tuolle kauniille alueelle Shelburnessa kyseistä maatilaa ja sen rakennuksia. Lilan edesmentyä vuonna 1936 tilan hallinta siirtyi hänen nuorimmalle pojalleen Vanderbiltille, tämän jälkeen 1950-60-luvuilla jälleen seuraavalle polvelle. Vanderbiltin pojan, Derickin, kuusi lasta perustivat viimein vuonna 1972 tuon aiemmin jo mainitsemani säätiön, jonka jälkeen koulutustoiminta pian alkoi ja jatkuu siis voimissaan edelleen.



Aiomme ehdottomasti palata paikkaan. Alueella on kävelyreittejä ulkoiluun ja luonnonkauneutta ihailtavaksi, ja vielä paljon mielenkiintoista historiaa tutkittavaksi. Vieläkin tuntuu suorastaan hassulta, ettemme ole päätyneet paikkaan aiemmin, mutta toisaalta on kiva yllättyä lähiympäristöstään. Tämä taisi löytää tiensä saman tien omaan alueeni top teniin! Yay!

lauantai 3. lokakuuta 2015

Vähän yllättäen

Jonain aamuna tässä mittari näytti kahta plusastetta. Siis kahta celsiusastetta. Ja juurihan meillä vielä viime viikolla vietettiin hellepäivää. Lokakuu kuitenkin tuli ja tarjosi hetimiten kylmää kyytiä, ja takkeja piti alkaa kaivella esiin viisi kuukautta kestäneen kesäsään jälkeen. Tuntuu muuten kylmältä, uskotteko.

Sadepäiviäkin heitti jo muutaman, missä ovat siis sadevaatteet, niitä on vietävä koululle. Sateenvarjoa olen kai kantanut mukanani laukussa koko kesän, mutta hyvin vähän sille on käyttöä ollut. Nyt se yrittää karata tuulen mukana, tällaistako tämä taas olikin. Äh, olisi kelvannut se kesäsään jatkuminenkin. Kepeät tennarikelit ovat kohta muisto vain.

Nenät alkoivat valua, joku yskii tämän tästä, ensimmäinen aalto on siis täällä. Lievällä päästiin tällä kertaa, mutta jokainen näyttää saaneen osansa. Tästä otettiin siis melko helppo erävoitto, mutta kovempiakin taistoja varmasti vielä tulee. Miten näitä välttäisi, sen kun tietäisi. 

Kesäinen ovikranssi pitäisi varmaankin ottaa pois, ja rappusille voisi tuoda ne hillittömän kokoiset kurpitsat. Illatkin saapuvat taas jotenkin huomaamattoman vikkelään, seitsemältä on jo ihan pimeää. Lyhdyn valo terassilla on kyllä tunnelmallinen, mutta minä pidän enemmän valoisasta. Mutta tottuuhan tähänkin taas. Meillä päin on hyvin, hyvin pimeää, sillä katuvaloja on aseteltu todella säästeliäästi. 



Lauantaiaamuna kello kymmenen maisema Vermontissa näyttää tältä. Karuakin, mutta kaunista. Vihreääkin, mutta syksyn värit ovat tulossa esiin. Viikon verran jatkuneet kylmät yöt ovat tehneet tehtäväänsä, jotta turistit löytäisivät etsimäänsä. Ja yhtä lailla mekin, näiden maisemien läheisyydessä asuvat. Ollaan onnellisia tästä syksystä, sittenkin, vaikka varpaita palelee taas ja mieli kaipaa vielä takaisin kesän lämpöön.

Ensi viikko on kuitenkin tuomassa pientä helpotusta - saattaa olla, että pääsemme taas lähelle kahtakymmentä plusastetta. Tuntuu aika mukavalta sekin, että ihan vielä ei tarvitsekaan pakata kesävaatteita kaapin perukoille. Tulkoon syksy pikku hiljaa, pysyn minäkin paremmin vauhdissa mukana.

Otan toisen palan suklaata. Kyllä se siitä taas.