keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Armoa aamuntorkuille

Tiedätte, on olemassa tehokkaita äitejä ja vähemmän tehokkaita. Hengästyttävän tehokkaita, ja vaihtelevasti tehokkaita. Tiedätte, sellaisiakin, jotka ovat nousseet sängystä pirteinä aamukuudelta ja ruokkineet perheen ja siivonneet talon ja vaihtaneet lakanat ja pistäneet pyykkikoneen pyörimään ja mitä vielä. Meinasin lisätä, että tiskanneet eiliset tiskitkin, mutta eihän niitä ole, sillä ne on tietenkin tiskattu jo eilen. Ja ai niin, kaikki tämä tietysti reippaasti ennen aamukymmentä. And all I want is take a nap.

Kyllä täällä jotkut tehokkaita ovat.
Tämä oli jo aamun toinen kattaus,
ja kello oli vasta yhdeksän.
Tai no, en ole aivan rehellinen. En minä päiväunille osaa mennä, tai toisaalta, kun en vuosiin ole voinut kokeillakaan. Kun ei koskaan ole niin hiljaista, että voisi mennä. Mutta jos sohvalle vaikka oikaisisi. Tai ei, jos edes vaikka istuisi, eikä tekisi mitään. Henkäisisi syvään ja katselisi vaan, ja ajattelisi asioita.

Mutta jutun juoni tässä olikin se, että kun aina on tuntunut siltä, että yhteiskunta on rakennettu vähän aamunvirkummille ihmisille kuin minä. Tähän täytyy lisätä, että nukun arkena noin puoli seitsemään ja viikonloppuna ehkä vartin yli seitsemään, jos hyvin käy. Sillä kun ensimmäinen napero hiippailee sängystään, minä en nuku enää. Mutta jos saisin vielä nukkua, voisin varmaankin nukkua kahdeksaan. Ei siinä mitään kovin ihmeellistä vielä ole, mutta aamuvirkun mielestä se on yleensä ottaen jo aika myöhään, vaikka joku aamutorkumpi voisi sanoa, että sekin on aika aikaisin. Minulle se olisi sopivasti, minä kun olen tällainen keskivertoihminen kai muutenkin. Nuorempana olisi unta riittänyt pidempäänkin, mutta nyt se vain loppuu aamulla kesken, kun valo työntyy verhojen raosta sisään. Mutta kahdeksaan saakka, kyllä se hyvää tekisi. Silloin olisin varmasti aivan sopivasti levännyt.

Pidän siitä suunnattomasti, että esikoisen koulu alkaa joka päivä samaan aikaan, puoli yhdeksältä. Silloin on keskitalvellakin jo valoisaa, eikä tunnu, että raahaisi lastaan koululle keskellä yötä. Ja olen toki onnekas siitä syystä, että voin viedä hänet koululle nimenomaan tuohon aikaan, eikä minun tarvitse tehdä sitä aikaisemmin. Itse olen takaisin kotona jo noin yhdeksän aikaan. Vaikka useinpa käy niin, että samalla vaivalla pyyhällän koululta suoraan kauppaan tai asioille. Joten aika ryhdikkäästi ne minunkin aamuni sikäli alkavat. Mutta ei se poista sitä tunnetta, että aamukymmenen aikaan kernaasti pitäisin jo hengähdystaukoa. Siinä sohvalla vaikka. Tai keittäisin sen toisen kupin aamukahvia, joka jäi varhaisella juomatta. Toisinaan teenkin niin, ja sitten päivä lähteekin luistamaan taas paremmin. 



Mutta karkotan väsymystä myöhemminkin. Kun tekee koko ajan jotakin, ei huomaa olevansa väsynyt. Kun keittää aina välillä kupin kahvia, saa pienen kofeiinipiikin. Kun tekee koko iltapäivän ja illan yhtä sun toista, niin sitten saa rentoutua sillä siunaaman sekunnilla, kun lapset on saatu sänkyihinsä. Eikä minua sitten enää väsytä. Niin käy, kun on illanvirkku. Ja oikeastaan aika harvoin kunnon väsymys tulee ennen puoltayötä (vaikka tulee se toki joskus, myönnettäköön). Koska on illanvirkku, ja ilta on ihan parasta aikaa. Olen nimenomaan niitä ihmisiä, jotka eivät oikein malttaisi mennä nukkumaan. Ei auta, vaikka laskisin tunteja siihen, kun täytyy herätä. Haluan silti vielä nipistää vähän.

On kai totta, että lapset ensisijaisesti ovat säilyttäneet minut tehokkaana vastahankaisena aamuherääjänä, vaikka kroppa joskus muuta vaatisikin. He vain heräävät suurin piirtein samaan aikaan aamusta toiseen, vaikka ei kouluaamu olisikaan. Toki olen vuosia ja vuosia herännyt töihinkin ajoissa, ja moneen, moneen kertaan joutunut nousemaan sängystä sellaiseen aikaan, joka on ollut minulle kaikkea muuta kuin luontainen aika herätä. Olen vieläpä sitä sukupolvea, joka raahautuu työmaalle aina ajoissa, todennäköisimmin etuajassakin. Siksi, että rauhallinen luonne kaipaa mahdollisimman rauhaisaa aamuhetkeä sielläkin, ennen kuin tohina alkaa. Mukavuudenhalua sekin kai, jollain tavalla. Tai sitten tottumusta tai sitä rutiinien rajatonta rakastamista, josta ei aina ole edes oikein tietoinen.

Kello on täällä kohta iltakymmenen. Eikä väsytä sitten yhtään. 

Aamu on vielä kaukana.


maanantai 23. helmikuuta 2015

Anna mä testaan

Jokohan olen tullut siihen pisteeseen, että olen alkanut elää blogini kautta. Huomaan kyllä naureskelevani itselleni, kun esimerkiksi kuvaan jotain. Ensimmäisten ajatusten joukkoon vilahtaa usein salakavalasti se aatos, että voisikohan tätä käyttää blogissa. Ja aika moni otos päätyy blogiin tai sen Instagram-virtaan, joten jollei sitä päämäärätietoiseksi viitsi kutsua, niin ainakin vähän koukuttavaksi täytyy tunnustaa. Joten tunnustan.

Mutta viime viikonloppuna tuli otettua uudenlainen askel. Ihan ensimmäistä kertaa ostin jotain ihan vain siksi, että sitä täytyy sen kummallisuuden vuoksi maistaa. Ja kyllä, sen oli määrä päätyä blogiin. Jonne se tänään myöskin päätyy.



Siis kun yhdistetään perunalastu ja suklaa, saadaan suklainen perunalastu. Jos minulta kysytte, ajatus on järjetön. Rasvaisen päälle tömäkkää suklaata. Kalorit? Kohdallaan ovat. Yhdessä kipaleessa viitisenkymmentä. Maku? Ei siinä mitään vikaa ollut, varsinkin jos suklaasta pitää. Suklaata on niin paksu kerros, että on kutakuinkin sama, mitä sen sisällä oli. Jos oikein kuvitteli, sai sisuksen maistumaan hivenen suolaiselta. Käyttö? Kyllä ne syötyä tulevat. Niitä oli tuossa pussissa ehkä viisitoista, joten ne riittävät noin viiteentoista päiväkahvikertaan. Enempää kuin yhden niitä ei nimittäin kykene kerralla syömään, ainakaan tällainen keski-ikäinen. Minäkin naureskelin nuorena, että miten niin vanhemmat ihmiset eivät muka kykene syömään paljonkaan makeaa kerralla. Mutta samassa jamassa ollaan. Tosin ei siitä haittaa ole vielä ollut.

Koska snackseista on puhe, niin samalla vaivalla jauhan aiheesta vielä lisää. Näitä sinisiä perunalastuja olen maistanut monta kertaa JetBluen lentokoneessa, jossa jakelevat niitä naposteltaviksi.


Ne ovat omituisen värisiä ollakseen perunalastuja, ainakin minun mielestäni. Mutta kun umpiväsyneenä (ja nälkäisenä) siellä koneessa saa jotain naposteltavaa aikansa ratoksi, ei näissä varsinaisesti mitään vikaa ole. Sitä paitsi hämärässä koneessa ei edes huomaa syövänsä jotain sinistä. Ne maistuvat kutakuinkin samalta kuin keltaisetkin.

Mutta eläköön kausituotteet! Jos on joulu tulossa, voi pöytään kattaa sopivan värisiä tortillasipsejä.


Pääsiäisen alla voi pastankin syödä iloisemman värisenä!


Entä Valentine's Day? Kyllä, olisin voinut ostaa ravioleja, jotka olivat vaaleanpunaisia. Ja sydämen muotoisia, tietenkin.

Tämän postauksen naksumäärästä voisi päätellä, että meillä syödään niitä tämän tästä. Mutta ei, meidän perheessämme ei edelleenkään kukaan syö perunalastuja eikä popcorneja lounaaksi, eikä niin paljon muihinkaan kellonaikoihin. Taidamme olla täkäläisen kulutuksen huomioonottaen aika paljon keskivertokulutuksen alapuolella näissä tuotteissa. Niiden kulutuksesta tässä maassa kertoo aika paljon jo sekin, että snackseja varten on kaupoissa aina varattuna pitkät hyllymetrit. Tai sitten vaikkapa kokonainen osasto 'snacks and beverages'. Kyllä me siellä osastolla käymme. Sieltähän saa esimerkiksi inspiraatiota uusiin blogikirjoituksiin. Nääs.

Ja ulkosuomalainen ottaa palan lakritsaa. Pitäkää naksunne, mulla on omat herkut!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Tunteiden kirjoa

Meinasi iskeä epätoivo. Pari kuukautta on tässä taloudessa kyllä mennyt sairastelematta, mutta joulunalusviikkojen tuskaisen pitkät flunssat ovat vielä tuoreena mielessä. Ja tasan viikko sitten mittasin esikoiselta yli 39 celsiuksen lukemat koulupäivän päätteeksi. Tästäkös se taas alkaa, kolminkertainen flunssakierros, joka limittyy lasten kesken ja jolloin kuljetaan kuumemittari yhdessä kädessä ja kuumelääke toisessa. 



Mutta tuli helpotuskin. Vaikka esikoisella yskä tuntuu aina pesiytyvän, ja sen kuunteleminen kääntää sydämenkin syrjälleen, on muuten pärjäilty yllättävän hyvin. Aamuisin on kaikki ollut suht mukavasti, ja se on antanut toivoa siitä, että kyllä tämä kohta on voitettu. Ja sitten kuume on noussut joka ainoa ilta, viikon verran. Puuh. Helpottavaksi voisi kutsua kyllä sitäkin tosiasiaa, että kaksi nuorempaa lastamme näyttävät selviävän lievemmillä versioilla. Sillä ei kai tarvitse mainita, että jos yksi sairastuu, niin kohta niitä potilaita on kolme. Voi niitä neljä tai joskus harvoin viisikin olla, mutta niitä kahta isointa ei lasketa. Ei nimittäin ehditä.

Hämmennyksen vallassakin olin. Torstaina kiikutin esikoisen lastenlääkäriasemalle, jonne alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme menossa 6-vuotistarkastukseen. Samalla tuli tällä kertaa toki tarkastettua sekin, että oliko pitkittyneen kuumeilun takana muutakin kuin sitkeänpuoleinen virus. Ei ollut. Joten se lasketaan myös helpotusten joukkoon. Hämmentävää oli kuitenkin ensisijaisesti se, että varsin kokemattomina lääkäripalvelujen käyttäjinä tässä maassa (tämä oli toinen kerta kahden ja puolen vuoden aikana) saivat minulta pään pyörälle tunkemalla täytettäväksi aanelosia toisensa jälkeen. Meitä vietiin jo eteenpäin tutkimushuoneisiin, kun piipitin olevani vielä aika vaiheessa niiden kaikkien papereiden kanssa. Mutta ei se kuulemma mitään haitannut, voisin kuljetella niitä mukanani ja täytellä siinä sivussa. Ja sivuroolissa minä näköjään olinkin, kun kuusivuotiaani sujuvasti keskusteli hoitajan kanssa ja teki vieläpä juuri niin kuin käskettiin. Joten minä vastailin hiki valuen kysymyksiin, niin lapsen kuin koko lähisuvun sairaushistoriasta kuin vaikkapa siitä, onko lapseni altistunut lyijylle tai asbestille tai asummeko kosteusvaurioisessa talossa tai onko koulu rakennettu ennen vuotta 1960. Luultavasti selvisin näistä kirjallisista harjoituksista kuin myös hoitajan kysymystulvasta, sillä bumerangeja ei ainakaan tullut.

Iloisiakin uutisia on tälle viikolle mahtunut. Sähköpostiini kilahti virallinen kirje sekä hurjan pitkä sopimuspaperi koskien 3,5-vuotiaidemme preschoolissa aloittamista ensi syksynä. Tiesin asiasta jo etukäteen, mutta paperit tekevät asiasta virallisen. Joten tänä viikonloppuna on ohjelmassa sopimusten tavaamista ja papereiden täyttämistä. Uskon kuitenkin selviäväni näistä kohtuudella, sillä olen harjoitellut viime keväänä esikoisen koulupapereiden kanssa. Mutta hämmennyksen puolelle saattaa mennä. Epätoivokin voi vielä iskeä.

Viimeisimpänä - suurin niistä on kuitenkin liikutus. Kun esikoisemme oli ollut koulusta pois jo kolme päivää peräjälkeen, sain sähköpostiini pienen videonpätkän. Se tuli opettajalta, joka oli organisoinut pienen tervehdyksen potilaallemme. Enkä tiedä liikutuinko eniten siitä, että kun näytin videon tyttärelleni, hänen kuumeiset kasvonsa sulivat hymyyn ja hän halusi katsella videon moneen kertaan. Vai liikutuinko kuitenkin siitä, että ne lapset olivat niin suloisia, kun he yhteen ääneen lähettivät terveisiä tyttärelleni ja toivoivat, että hän tulisi pian takaisin. We miss you!! Hope you get well soon!! Welcome back!!

Ja sitten se äiti valutti kyyneleitä. Sellaisia ne, äidit.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Joku kysyy, ulkosuomalainen vastaa

Kuinka kauan olette olleet täällä? Se on yleensä se ensimmäinen kysymys, kun jonkun kanssa keskustellessa käy ilmi, että emme ole alunperin ollenkaan täältä kotoisin. Kaksi ja puoli vuotta on tällä hetkellä kelpo vastaus ja samaan hengenvetoon yleensä tulee jatkettua, että hyvin täällä on kyllä myös viihdytty. Paikallista kiinnostaa yleensä nimittäin seuraavaksi, että pidämmekö paikasta ja olemmeko kotiutuneet hyvin. Ja kyllä minä sujuvasti nyökyttelen ja kerron yleensä siitä, että eurooppalaisen on tavallisesti melko helppo hypähtää näille kulmille, sillä ilmastokaan ei niin suuresti kotona totutusta eroa. Kaikki neljä tuttua vuodenaikaa täältä löytyvät, vaikka vähän kestoltaan poikkeavatkin. Muistan minä yleensä mainita senkin, että suomalaiselle on oikeasti aika mukavaa ja miellyttävää, kun kesä alkaa aiemmin kuin Suomessa ja syksykin on yleensä vielä pitkään melko lämmin. 



Mutta mikä ihme teidät on tuonut juuri Vermontiin? Pikkuisen osavaltion alkuperäisasukasta kummastuttaa. Vermont ei tavallisesti ole se tavallisin osavaltio, jonne ulkomaalaiset tiensä löytävät, jos nyt moni muukaan. Koko osavaltiossa on asukkaita vain reilut 600 000. No, se on mieheni työ. Yleensä ihmisiä alkaa myös kiinnostaa, millainen työ tälle seudulle kuljettaa, ja sitten me vähän taas keskustelemme, talvikeleistä ja lumesta ja pakkasista ja sen sellaisesta. Tutuiksi käyneitä aiheita ovat. 

Aiotteko te pysyä täällä? Sitten kysymykset menevätkin vaikeammiksi ja sitten puhutaan yleensä vähän ulkomaankomennuksista. Että tänne on tultu ja täältä joskus jatketaan matkaa taas. Mutta että nyt on hyvä näin, ja ihan vielä ei tiedetä niin kovin tarkasti, milloin uuteen suuntaan lähdetään. Että on vähän sellainen kulkuriolokin, vaikka ei tässä mitään valittamista ole. On tämä pikkuinen osavaltio sen verran kiva paikka asua.

Lenkkipolku se siinä. Tallessa on, vieläkin.

Teillä on siellä Suomessa varmaan vielä enemmän lunta kuin meillä täällä? Ja suomalainen pääsee lempiaiheeseensa. Että kyllähän meillä lunta on, ja paljonkin välillä, mutta välillä ei taas niinkään paljoa. Mutta että jotenkin erilaista se lumisadekin on, sillä täällä lumi tuntuu tulevan myrskyissä möyryten, kerralla iso määrä. Ja että kyllähän me suomalaiset kylmään olemme tottuneet, mutta kylmyyttäkin voi näköjään olla erilaista. Suomessa meillä ei ole niin usein näitä karmeita hyisiä tuulia, jotka menevät armottomasti suoraan luihin ja ytimiin. Jos täällä ihmisiä kylmällä säällä ja kovalla tuulella oikein virallisesti varoitellaan siitä, miten nopeasti paleltumisvammoja voi suojaamattomalle henkilölle syntyä, niin ei se mitään ylivaroittelua edes ole, kyllä se on ihan totista totta. Ja sitten kun alkuperäisasukas itse toteaa, että joskus toivoisi, että talot olisivat täällä vähän paremmin rakennettuja, niin sitten uskallan itsekin sen myöntää. Muutenkin kuin suomalaisten kanssa keskustellessa. Sillä jos tuntuu, että tuuli menee luihin ja ytimiin, niin yhtä lailla se tuntuu tunkevan omaan olohuoneeseen. Ja kun lämmitys puskee lämmintä ilmaa sisätiloihin, niin kyllä saisivat lähistöllä liikkuvat harakatkin olla aika kiitollisia.


Tämä hyytävä kuva on oikeasti joka tapauksessa aika kaunis. Se on otettu meidän autotallimme sivuoven ikkunasta, joten autotallikin on näillä pakkaskeleillä aika kylmä paikka. Mutta nyt meillä on ilmassa ohut toive: sääennuste lupaa nimittäin sunnuntaille räntäsadetta. Se voi toteutuessaan katkaista tämän koko alkuvuoden kestäneen pakkaskauden. Ji-huu! Räntää!!

maanantai 16. helmikuuta 2015

Paikka kaikelle, ja niin edelleen

Ei tämä ole mikään sellainen kertomus, että miten kolmen lapsen kotiäiti pitää kotinsa moitteettomassa kunnossa päivästä toiseen, ei ole. Mutta kyllä tämä juttu jotain sellaista sisältää, että miten tuo kotiäiti pyrkii kuitenkin tekemään siisteyden eteen sen, minkä tarpeelliseksi katsoo omien mittariensa mukaan ja miten siinä yleensä onnistuu.

Välillä kaikki menee aika hyvin, yllättävänkin hyvin. Kun on rutiineista pitävä ihminen, niin on tietyllä tavalla helppoa saada tietyt asiat tehtyä rutiininomaisesti ja nopeastikin. Myönnän siis sen, että meillä on aina sängyt päiväsaikaan pedattuna. Aina, vaikkei ketään vierasta olisi mailla halmeilla. Tämä on varmaankin neurooseistani vahvimpia, josta olisi hyvin vaikea luopua. Ja niin, vuodevaatteet ovat lisäksi silitettyjä. Siksi, että ne ovat kauniimpia siten, ja niihin on silloin mukavampi pujahtaa.


Mutta siihen loppuu tämä kiiltokuvamainen maalailu, sillä arkirealismi tulee ja vyöryy päälle. Se tuntuu syöksyvän järjestelmällisen luonteeni ylitse kuin hyökyaalto, ja minä vyöryn sen mukana. Vielä hetki sitten siisti olohuone on yhtäkkiä täynnä jotain, vaikka mitä, ties mitä, ihan kaikkea. Ja sitten järjestelmällinen minäni vain yrittää luovia mukana, saa välillä otteen, hyvänkin, kunnes taas menettää sen. Tuskastuu, harmistuu, mutta osaa myös unohtaa.

Olen kehittänyt muutamia ohjesääntöjä. Lähes jokaiselle lelulle on teoriassa olemassa oma paikka. Ne yksinkertaiset: kuten että legot kuuluvat legolaatikoihin, kirjat kuuluvat hyllyihin. Nukketavarat ovat suuressa korissa. Lasten sänkyjen vieressä on pehmolelukorit, joihin päivän mittaan palautuu (tai pyritään palauttamaan) nukkumaanmenon yhteydessä tärkeimmiksi osoittautuneet pehmolelut. Esillä olevat palapelit ovat olohuoneen hyllyssä suuressa korissa, loput palapelit ovat kaapeissa. Epämääräiselle pikkutavaralle on olemassa useampikin kori, sillä sitä lajia löytyy hämmästyttäviä määriä. Pienen miehen pienet, rakkaat autot keräillään iltaisin myös niille varattuihin paikkoihin.


Mutta murheenkryynejä löytyy, voi kyllä löytyy. Joista ahdistun joka päivä, enemmän tai vähemmän. Kuljen niiden ohitse ja mietin joka kerta, mitä niille tekisin, että saisin niihin jonkin järjestyksen. Jonkin toimivan ratkaisun. Kuten näille.


Kaikki kolme lastamme rakastavat piirtämistä ja askartelua. Kun yksi haluaa leikata ja teipata itselleen paperista robottiasun, kaksi muutakin haluavat tehdä samanlaiset. Ilman muuta. Yksi innostuu leikkelemään lumihiutaleita, ja kohta koko keittiön lattia lainehtii paperisilpusta. Ja minä ummistan silmäni, sillä hoen itselleni, että minun kuuluu tehdä niin. Minun kuuluu ihastella jokaista askartelutyötä, eikä napista siitä, että millainen sotku tästäkin projektista taas tuli. Ja jollakin kertaa minun ei tarvitsekaan erikseen enää sanoa, että leikkaamisen jälkeen silput pitää sitten viedä roskiin. Joskus he nimittäin muistavat sen. Siis joskus.

Palaan vielä siihen, että jokaisella lelulla on periaatteessa olemassa oma paikka. Mielestäni siivoaminen on silloin myös nopeampaa. Olen kokenut sen helpottavaksi tekijäksi myös silloin, kun saan lapset osallistumaan siivoukseen. Mieheni on kyllä parempi patistelemaan heitä siivoamaan jälkiään, minä pyrin taas kouluttamaan heitä siihen, että he tietävät, missä minkäkin lelun paikka on. Ja sitten, kun he osallistuvat siihen siivoukseen, he saattavat oikeasti osata laittaa ne tavarat kerrasta oikeaan paikkaan. Aina joskus.

Vielä yksi sääntö on mielestäni mainitsemisen arvoinen. Älä kiinny mihinkään tavaraan, johon lapsesi ei ole kiintynyt. Jos lelu näyttää rikkoontuneelta tai askartelu hylätyltä, älä jää miettimään, mistä se on tullut ja pitäisikö se yrittää jostain syystä säästää. Ei yleensä pidä. Se vain kuuluu vaivihkaa poistaa näkyvistä. Suurella todennäköisyydellä sen perään ei kysytä. Tai voidaan kysyä, mutta kyllä äidit aina jotakin keksivät. Sillä joskus äitien vain on tehtävä, mitä on tehtävä. Aika useinkin.

torstai 12. helmikuuta 2015

Luetaan vielä yksi kirja!

Aika usein huomaan selitteleväni sitä, että hän on pieni. Että hän on niin pienikokoinen siksi, että hän on syntynyt melkein kolme kuukautta liian aikaisin ja keskosilla on usein paljon kirittävää. Huomaan siis nykäiseväni ns. keskoskortin hihastani aika huomaamatta, vähän kuin automaattisesti. Alan tiputella faktoja keskosuudesta kuulijan niskaan kuin suoraan apteekin hyllyltä. Onhan minulla siihen jo reilun kuuden vuoden kokemus.

Ei kaikilla keskosena syntyneillä niin paljon haasteita ole, mutta toisilla on. Haasteet voivat olla moninaisia, ja keskosvanhempi saa tottua siihen, että niitä voi tulla matkan varrella lisääkin, vaikka toiset haasteet jäävätkin taakse alkutaipaleen jälkeen. Vaikka eihän keskosuus kaikkeen vaikuta, niin aika usein tulee silti ajateltua jotenkin turhan mutkikkaastikin, että liittyyköhän se tai tämä asia kuitenkin jotenkin välillisesti siihen, että lapseni on syntynyt liian aikaisin.

Meidän hyvin pienenä keskosena syntynyt esikoisemme on aina rakastanut kirjoja, siitä lähtien nyt ainakin, kun alkoi ymmärtää, mitä kansien sisältä löytyy. Hänellä ei ollut kiirettä liikkeelle, ja keskosuuden haasteet näkyivätkin hänen kohdallaan aivan erityisesti motoriikan kehityksen hidastumisena. Sen sijaan hän tutki kirjoja. Oppi istumaan, ja katseli kuvia. Istui paikallaan pitkiä aikoja ja seurasi silmä kovana, kun hänelle luettiin. Ja hän oli vasta yksivuotias. 

Kun hän oli lähes kaksivuotias, hänelle luettiin jo monta kirjaa samalta istumalta. Hän kuunteli ja katseli, ja oppi sanoja hurjaa vauhtia. Hän saattoi käyttää jopa aikuismaisia virkkeitä ja ilmaisuja, jopa hauskoja sanontoja. Muistan kun hän n. 2,5-vuotiaana yritti nostaa paketillista pillimehuja. Luovutti sitten kuitenkin ja totesi, että 'painaa kuin synti'.

Minä tapasin selittää hänen kiinnostustaan kirjoihin ja lukemiseenkin jotenkin keskosuudella. Että välillisesti siksi, että hän ei ollut vielä valmis liikkumaan, hänellä oli aikaa ja kiinnostusta keskittyä kirjoihin. Mutta aika varmasti, tuo kiinnostus on hänelle myös luonteenomaista. Ja niin me luimme, luimme ja luimme. Olohuoneen sohvannurkassa oli aina iso pino lastenkirjoja. Niitä luimme pitkin päivää, ja erityisesti illalla ennen nukkumaanmenoa. Silloinkin, kun kaksosemme olivat vauvoja ja vaativat kyllä oman huomionsa, tein kaikkeni, että löysin jostain välistä aikaa lukea hänelle. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksosemme torkahtivat sittereihin ennen sänkyihin kantamista, me luimme esikoisen kanssa hiljaa sohvalla, vähän kuiskatenkin, mutta hyvin keskittyen, me molemmat.

Tänään hän on kuusivuotias, joka rakastaa kirjoja ehdoitta edelleen. Illalla ennen nukkumaanmenoa luemme aina yhdessä, kirjan, jonka hän valitsee. Välillä kirja vaihtuu joka päivä, välillä luemme monena iltana peräkkäin saman tarinan. Hän ei osaa vielä lukea itse, mutta lukee siitä huolimatta toisinaan sisaruksilleen. Mitenkö? Muistamalla tekstejä ulkoa tai - keksimällä omia. 

Hän on myös alkanut tuottaa kirjoja. Hän piirtää monta kuvaa valmiiksi, teippaa ne yhteen ja pyytää minua sen jälkeen kirjoittamaan lauseet, jotka hän sanelee. Kirjoja on syntynyt esim. hänestä itsestään, lomastamme Floridassa, hänen päivärutiineistaan sekä hänestä ja parhaasta ystävästään. 

Tämä kirja kertoo hedelmistä.
Myönnän, että odotan hieman malttamattomana, että hän oppisi lukemaan. Toistaiseksi hän ei ole osoittanut suoraa kiinnostusta lukemisen opettelemiseen, vaan vaikuttaa kokevan rimakauhua. Mutta kaikki tapahtuu varmasti sitten, kun aika on sopiva. Monen asian opettelu on vaatinut häneltä pitkän ajan - saattaahan olla, että tämäkin. Onneksi on niin, että hitaamminkin ehtii.

Koska hän käy koulua englannin kielellä, on todennäköistä, että hän oppii lukemisen alkeet ensin englanniksi. Itse olen kiinnostunut kovasti viime aikoina täkäläisistä lukemaanopettelun keinoista, ja innostukseni harjalla hankin meille jopa nk. sight words -kortit, joita käytetään täällä yleisesti. Sight words tarkoittaa sanoja, joihin lapsi törmää usein. Sanoja, jotka toistuvat kirjoitetussa kielessä useasti. Kuten esimerkiksi:



Pidän itse erityisesti visuaalisesta tavasta oppia, se on ollut minulle aina tuloksekkain tapa. Näillä korteilla lapsi voi ensin opetella näkemään sanan ja tunnistamaan sen. Näillä voi myös pelata vaikkapa siten, että pyritään etsimään samalla alkukirjaimella alkavia sanoja. Tässä paketissa oli yhteensä 110 sanaa, joista pystyy myös muodostamaan yksinkertaisia lauseita. 

Joten monenlaisia iltapuhteita on luvassa. Mutta iltasadun lukemisesta tuskin luovumme vielä pitkään, pitkään aikaan. Vaikka toivonkin, että esikoiseni oppii seuraavan kouluvuoden aikana lukemaan, ei iltasadun luomaa tunnelmaa oikein voi päihittää. Joten niin kauan kuin hän vain haluaa, luemme varmasti yhdessä. Tai ehkä hän sitten joskus lukeekin minulle? Sitäkin on aika kiva odotella.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Miehet on miehiä, ja naiset putkimiehiä

Kuulin kilinää korvissani vielä pitkän aikaa. Vielä silloinkin, kun kuulin kolmevuotiaan poikani hihkuvan minulle innoissaan 'Tarviiko äiti työkaluja?'. Poika tuijotteli erittäin kiinnostuneen näköisenä, kun itse tuijottelin lähinnä epätoivoisena tiskialtaan uumeniin. Ja niin me sitten yhdessä tungimme itsemme samaan allaskaappiin, jossa jouduin tutustumaan keittiöviemärin putkistoihin.

'No, tuota. Äiti tarvitsee joko työkaluja, tai sitten putkimiehen.' Oli tiistaiaamupäivä ja mieheni on tulossa kotiin reissultansa perjantai-iltapäivänä, joten sinne saakka ei tämän ongelman kanssa odoteltaisi. Poika juoksi innoissaan eteisen kaapille, jossa tiesi olevan työkaluja. Jota en tiennyt, että hän tiesi. Selvisipä sekin.

Se oli tapahtunut sekunnissa, tai murto-osassa. Otan usein sormukseni pois kotona, kun teen kotitöitä. On sellainen (huono, tai ainakin nyt erittäin huonoksi osoittautunut) tapa, että laitan ne keittiön leveähkölle ikkunalaudalle, jossa nyt satun säilyttämään vähän yhtä sun toista. Ja sinnehän minä ne sormukseni nytkin laitoin, ja sitten kuulin sitä kilinää. Yksi niistä, kihlasormukseni, hypähti tiskipöydälle, siitä tiskialtaaseen, ja sitten suoraan tuonne. Arvaatte, minne.


Joten seuraavaksi minä tutustuin tähän, poikani kanssa siis. Hän yritti vuoroin kiipeillä kurkkimaan tiskialtaaseen, vuoroin tunki puoliväkisin sinne samaan kaappiin. Ja niin me sitten yhdessä ihmettelimme, että mitäs sitten. Kilautetaan vissiin kaverille, tai siis miehelleni.


'Uskallanko mä avata nuo?' Ne ovat onneksi sellaiset, että ne saa suhteellisen helposti auki. Enemmän melkein pelkäsin sitä, saanko ne tarpeeksi tiukasti takaisin kiinni. Ja kaiken päähäni sillä hetkellä mahtuneen logiikan mukaan olisi sen sormuksen oltava tuossa mutkassa. Ja jos se ei olisi, niin sitten sille saisi heittää hiljaiset hyvästit.

Me otimme vadin ja laitoimme sen alle. Ja sitten väänsin ja väänsin, ja sain sen mutkan irti. Oikeasti, se ei ollut kovin kova homma. Aika tavalla jännitti, tuleeko sen sisältä mitään. Ja sieltähän SE tupsahti. Ja syvä, hyvin hyvin syvä, huokaus perään.

Pakko myöntää, että pikkuisen liikaa oli tässä episodissa jännitystä näin tavalliselle kotirouvalle. Tuskanhiki valui vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeenkin. Mutta kyllä minä edelleenkin jätän nuo putkihommat kernaasti jollekulle muulle, joka ne paremmin taitaa. 

Mutta poikani oli onnellinen. Hänestä on aivan erityisen kiehtovaa, jos kodissamme korjataan tai kootaan jotain. Joten ehkä se hänessä on jotenkin sisäänkasvanut ominaisuus. Niin kuin sekin, että hän valitsee aina kaikki autolelut (ja pitää niitä ominaan), vaikka kaikilla lapsillamme on vapaus valita kaikista niistä leluista, joita taloudestamme löytyy.

Mutta jos tämä nyt oli toki arvoesine jo aiemminkin, niin nyt se taitaa olla sitäkin enemmän. On se niin kovia kokenut. Cara mea, rakkaani. Sekä sormus, että erityisesti sen antaja. 


P.S. Eikä meillä ole allaskaapissa vesivahinkoa.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Not so loud, please

Kello on puoli kymmenen illalla ja herkkäkorvaisen mieli lepää. Talossa on hiljaista, vain kello naksuttaa, kaasutakka räsähtelee ja jääkaappi hurahtelee aika ajoin. Sanokaa vain vanhaksi, mutta tämän parempaa musiikkia en tiedä. 

Minäkin olen ollut nuori, siis oikeasti nuori! Muistan kyllä edelleen, miten tajunta oli räjähtää kasaripopin jysähdellessä korviin, mutta eihän se mitään haitannut, hauskaahan oli joka tapauksessa. Hajunystyrät pystyvät vieläkin tavoittamaan keinosavun imelän hajun, joka pöllähti savukoneesta ilmaan (ja silmiin) discolattialla. Kaikkea sitä ihminen muistaakin, jestas sentään.

En minä silloin niin herkkäkorva vielä ollut. Vaikken koskaan olekaan mielelläni luukuttanut musiikkia täydellä volyymilla, niin tokihan volyymeja pystyi sietämään paljon nykyistä paremmin. Tänä iltana, tässä, huomaan taas erityisen selvästi, miten suuresti nautin siitä, että on hiljaista. Olen ehkä alkanut vanhemmiten kuuntelemaan omia ajatuksiani paremmin, ja hiljaisuus antaa minulle siihen mahdollisuuden.

Kuuntelen kyllä musiikkia, kuten esimerkiksi autolla ajaessani. Ja käännän ääntä jopa kovemmalle, kun kuulen vaikkapa Whitesnaken Here I go again -biisin, kuten tässä juuri eräänä päivänä. Ja jos nykymusiikin suhteen olenkin valikoivampi, niin tuolta aikakaudelta, siis muutama kymmenen vuotta taaksepäin, alkaa löytyä aika paljon hyvää musiikkia. Eikä sentään tarvitse mennä aivan tuonne nuoruusvuosiinkaan saakka... 

Mutta paluu nykyhetkeen, arkipäivään ja sen todellisuuteen. Aamuseitsemästä iltayhdeksään meillä on ääntä, paljon, koko ajan. Ja vaikka olen hiljaa hyvin tyytyväinen siihen, että lapsemme leikkivät välillä jo melko sopuisasti myös keskenään, liittyy leikkiin ennemmin tai myöhemmin aina kovaa ääntä. Pienimmäinen on näköjään omaksunut taktiikan, jolla hän tulee parhaiten kuulluksi - hänen äänenkäyttönsä on välillä kaikkein kovinta. Tosin veljensäkin osaa kyllä ärjyä kohtuuttoman kovaa, kun siihen kokee tarvetta olevan, vaikkakin siskoaan harvemmin. Olivat jo vauvana aivan samanlaisia. Pinnasängyistä kuului paljon useammin kitinää ja kähinää, joka voimistui vähitellen suoraksi itkuksi - se oli aina meidän pienimmäisemme. Ja poikamme taas kajautti samantien ilmoille suoran palosireenin, joka herätti kyllä syvimmästäkin horroksesta. Ja esikoinen? Kyllä hänkin välillä käyttää ääntä. Huomattavasti säästeliäämmin tosin, kuten aina. 

Tuntuu toisinaan, etteivät noin kovaäänisinä voi olla minun lapsiani. Jollen voisi olla siitä täysin varma, en varmaankaan olisi siitä varma. Yritän ajatella niin, että äänenkäytön hallitsemattomuus kuuluu vielä ikään, ja sopeutuminen tapahtuu myöhemmin. Ja kyllä, annan heidän pitää ääntä, silloin kun se kuulostaa edes jonkin verran asialliselta. Muuhun huutoon ja kiljumiseen puutun välittömästi, sillä minä vain siedän sitä äärimmäisen huonosti. 



Näilläkin saavat kyllä soitella. Sarjaan kuuluva triangeli on hukkateillä (voi 'harmi'), mutta sen myönnän, että nokkahuilun katoamiseen minulla saattaa olla osallisuutta. Tiedättekös muuten, minkä äänen nyt mielessäni tavoitan? ;)

Nyt jatkan kuitenkin hiljaisuuden kuuntelemista. Nautiskelen äänettömyydestä pari, kolme tuntia ja sitten kiipeän kaikessa hiljaisuudessa yläkertaan nukkumaan. Aamun mennessä hiljaisuus on tehnyt tehtävänsä ja kello seitsemän voi taas tulla. Akut on ladattu. Ja taas mennään.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ravintolareissu ynnä muuta

'Mihin me tänään mennään?' Vastaus tulee kolmiäänisenä, salamannopeasti. 'Me mennään ravintolaan!' Tästä oli puhuttu edellispäivänä, ja tätä oli ilmeisesti odotettu. Se oli varmaankin viime vuoden puolella, kun oli viimeksi käyty lasten kanssa ravintolassa. Sanoinko jo, että tämä taisi olla melko lailla odotettu tapahtuma. 

'Mitä te haluatte syödä ravintolassa?' Sen verran harvoin koko poppoolla kuitenkin käydään, että saavat kyllä itse valita. 'Mac and cheese!' 'Ranskanperunoita!' 'Kanaa!', ja niin edelleen. En edes toivo, että valitsisivat listalta höyrytettyjä kasviksia. Kolmevuotias poikamme esimerkiksi haluaa kotona jokaisen lämpimän ruoan kylkeen kylmää salaattia. Joten saa syödä ravintolareissulla vaikka pelkkää juustomakaronia, jos niin haluaa.


Lasten kanssa on ehditty käydä useassa eri ravintolassa, mutta lasten suosikiksi taitaa nousta paikka nimeltä Texas Roadhouse. Paikassa on pähkinöitä joka paikassa, myös lattiat välillä tulvillaan, joten allergisella ei ole sinne asiaa. Tunnelma on letkeä, musiikki on juuri niin kovalla, että kaikki hulina sekoittuu siihen iloisesti. Kaiken kaikkiaan, paikassa tulee aika, noh, amerikkalainen olo. Mutta annan sen tulla. Ja hymyilen ehkä vielä vähän leveämmin, kun eetteristä kajahtaa Johnny Cashin legendaarinen Walk the Line. Etenkin, kun kaksi nuorinta alkavat svengata mukana.

Käytös? Paranee koko ajan. Sählingin määrä on kotona, myös ruokapöydässä, enimmäkseen valtaisa. Mutta ravintolassa istuvat melkein paikoillaan koko ajan. Odottavat pillimukimaitojaan. Syövätkin melko nätisti. Ja kiitos kaikille amerikkalaisille ravintoloille, jotka tarjoavat lapsille aina piirustustehtäviä ja värikynät. Siksipä lapset muistavat aina mainita piirtämisen, kun ravintolakäynneistä puhutaan.

Iltapäivä kääntyy iltaan, ja sininen hämärä saapuu. Joka vuosi helmikuun tienoilla Burlingtonin katukuva muuttuu siten, että kävelykatu saa talvivalaistuksen. Lupaamme lapsille, että piipahdamme katsomaan uutta valaistusta, jossa jouluisten valojen paikalle vaihdetaan värikkäitä palloja. Takapenkin vaativin (hän on se veljeään minuutin nuorempi) ilmoittaa haluavansa katsella valoja mustassa illassa, ei sinisessä illassa. Tarjolla on kuitenkin vasta tuo sininen hämärä. Meille muille kelpaa sekin.


Viikonloppu on kokonaisuudessaan melko letkeä. Siihen sisältyy myös ostoksia tavaratalossa, josta löytyy esikoistyttärelle punainen paita, jollaista hän tarvitsee tulevassa koulunäytelmässä. Se sisältää myös lunta, jota on kuitenkin satanut vähemmän kuin alunperin ennustettiin. Tuulilasiin sataa sunnuntaina merkillisen näköisiä valkeita tikkuja. Olen joskus kuullut puhuttavan lumijyväsistä, ja jään miettimään, ovatko ne ehkä näitä. Ne myös napisevat kummasti osuessaan autoon. Ihmeellinen maailma.

Sunnuntai-iltana vielä piipahdus aikuisseurassa ydinkeskustan ravintolaan, joka on vielä kokeilematta. Tuna steak rucolapedillä, balsamicolla ja sitruunalla vie kielen mennessään. Aivan sama, mitä ulkona silloin sataa. 

Kun auton nokka kääntyy kotia kohti, sade napisee edelleen. Se liimautuu kalvoksi tuulilasiin. Pakkasta on viitisentoista astetta. 


Tämä mikään Kalifornia ole. Mutta - on täällä silti kivaa!

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Rouva talonmies täällä, päivää

Harjan varresta, hyvää iltaa! Siitä on tullut talvikautena uusi paras ystäväni, sillä siihen saa näillä keleillä tarttua ihan tämän tästä. Viime päivinä olen lapioinut ja harjannut lunta niin eturappusilta kuin autotallin ovien edestä, puhumattakaan siitä määrästä, minkä olen harjannut lumisohjosuolamössönä auton helmoista, autotallista sekä autotallin oven suusta, jonne kaikki vesi näyttää itsepintaisesti kertyvän, vaikka sitä miten itsepintaisesti yrittäisi muualle ohjata. 

Joten meillä ei tuoksu kotiäidin leipoma pulla. Meillä leviää ympäri eteistä sohjomössökuorrutuksen saaneita kenkiä sekä kastuneita lapasia. Ja vaikka voinkin onnellisesti todeta, että mieheni hoitaa täysipainoisesti kaikki lapio-/harjaushommat kotona ollessaan, niitä osuu melko monta myös rouvan arkirutiiniin, sillä mies on pitkien työpäivien lisäksi keskimäärin 3 pv työreissuilla joka viikko.

En väitä ymmärtäväni rakennustekniikasta juuri tuon taivaallista, mutta se, että autotallissa ei ole lattiakaivoa tai edes kaatoa oikeaan suuntaan, jaksaa kummastuttaa. On siinä lattiassa kyllä kaato, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Se vain sattuu olemaan sen suuntainen, että se kasaa kaiken veden minun autoni taakse. Ja kun tulee riittävästi pakkasta, arvaatte, miten käy. Ja vaikka autoa kuinka yrittäisi siivota pahimmista sohjomössöistä ennen sen ajamista tallin puolelle, riittää sitä mössöä aina. En osaa arvioida, montako kuutiota olen sitä möhnää lapioinut pois autotallista jo tämänkin viikon aikana.

Mutta asiasta toiseen. Muistinpa käydä kellarissa tutkailemassa sitäkin, toimiiko lämmityslaitteisto moitteettomalla tavalla. Muutama viikko takaperin huomasimme sattumalta, että laitteiston kosteuttaja oli alkanut tiputella vettä siinä määrin että se oli kosteuttanut varaston lattiankin. Tiputtelu saatiin kyllä loppumaan ja putkimies vaihtoi muutaman osan. Pari päivää sitten huomasin, että vettä oli taas tippunut jonkin verran. Joten uusi rutiinini sisältää kipaisun kellariin vähintään kerran päivässä. Onneksi ongelma näyttää nyt kuitenkin hävinneen.

No niin, ja vessatkin ovat taas tukossa. Se nyt on sellaista arkipäivää täällä (muuallakin kuin meillä!), ettei enää jaksa paljon ihmetellä. Ne vain menevät tukkoon melkein itsestään harva se päivä. Viikon sisään olen tainnut avata noin viisi tukosta. Ja pari lavuaaria. Ja mainittakoon vielä kertauksena, että meillä vietetään aivan normaalia elämää, eikä pyritä holtittomasti tukkimaan kalustoa. Ne vain menevät tukkoon. Minulle jää varmasti mysteeriksi ikuisiksi ajoiksi, miksi näin tapahtuu.


Mutta vilkaisinpa sääennustetta. Yöllä pitäisi vaihteeksi sataa lisää lunta. Ja jos sitä ehtii tulla enemmän kuin pari senttiä, minut löytää taas lumikolan kahvasta sekä sen lapion tai harjan varresta. Mieskin saapuu kyllä kotiin reissultansa huomisen illan aikana, mutta päivällä taitaa olla vielä rouvan lumityövuoro. Toivoa sopii, ettei lunta tule niin paljon, että se häiritsee rouvan suorittamaa roskapönttöjen vetämistä kadun varteen. Kun se roskisten tyhjennyspäiväkin osuu huomiselle.

Näillä mennään. Sädekehää en ole hakemassa, enkä liiemmin sääliä. Minä vain siirrän pullan leipomisen tuonnemmaksi. May be in five years?

tiistai 3. helmikuuta 2015

Ilmiö nimeltä talvi

Puhelimeni pirahtaa maanantaiaamuna klo 6.07. Tuo pirahdus on sen verran odottamaton, että nappaan puhelimen hätäisesti yöpöydältä ja vastaan, vaikka en kyllä tosiasiassa edes sano mitään. Mikä ihmeen jonotusmusiikki täällä soi, hämmästelen, kun korviini kajahtaa tuntematon kappale.

Tunnistan äänen. Esikoisemme koulun johtaja laulaa käheähköllä äänellä: 'Stay away - because it's a snowy day...' ja niin edelleen. Musiikki melkein peittää äänen, mutta olen kuulevinani jotain liukkaista teistä, lumesta ja koulun sulkemisesta. Ja mieleen muistuu, että ennuste taisi luvata yölle lumisadetta. Paljonkohan sitä on tullut?

Snow day on ilmiö. Se on koulujen päätös pitää lapset kotona ja koulun ovet säpissä, sillä tieolosuhteet ovat huonot. Vilkaisen ulos ja totean, että lunta on ehkä yön aikana ehtinyt sataa kymmenisen senttiä vanhan kerroksen päälle, mutta tuisku on melkoinen. Vilkaisu lämpömittariin kertoo, että pakkasta on parikymmentä astetta. Tuuli viuhuu, joten kylmää on, se on totta. Ulkosuomalaisella käy kuitenkin mielessä, että olisin kyllä saanut lapseni kouluun ajoissa tällaisenakin aamuna - toki on myönnettävä, että on helppo sanoa, kun kouluun on meiltä kolmen minuutin automatka. Minun mielestäni on ymmärrettävää, että esimerkiksi New Yorkin kokoisessa kaupungissa suljetaan paikkoja lumisateen aikana, sillä ruuhkaisuus on aivan toisissa mitoissa kuin meillä täällä landella. Mutta se, että USA nyt vain menee vähän sekaisin silloin, kun sataa lunta, se nyt vain on - ilmiö.

Eivät kaikki pidä lumipäivistä. Voi olla yhtäkkiä aika ongelmallistakin keksiä, mihin lapset laitetaan, kun koulu on kiinni ja vanhempien pitäisi ehkä kuitenkin mennä töihin - jos sinne pääsevät. Ja vaikka vanhempi voisikin pysytellä kotona, on sää usein noina päivinä sellainen, ettei ulos lumileikkeihin ole välttämättä kuitenkaan asiaa. Kuten meillä eilen, kun pakkasta oli koko päivän noin parinkymmenen asteen verran ja lumi satoi maahan tuiskuten pohjoistuulessa. Ei tarvitse lisäillä, miksi emme ulkoilleet.


Wind chill on myös tullut terminä entistä tutummaksi viime vuosina. Täällä sitä eli tuulen vaikutusta lämpötilan tuntumaan seurataan ahkerasti, ja syytä onkin. Eilinen pohjoistuuli muutti kahdenkymmenen asteen pakkaslukemat tuntumaan kolmeltakymmeneltä. Näin kylmästä sanasta en edes pidä ollenkaan.

Mutta onneksi meitä varoitellaan. Paikalliset sääsivustot suoltavat lumimyrskyvaroituksia (winter storm warning) talvikaudella tuon tuosta. Termi alkaa kärsiä pahasta inflaatiosta, ainakin ulkosuomalaisen silmissä. Suomalainen vain toteaa, että jaahas, lunta sataa. Ja että kai se joskus loppuu. Ja harvemmin tekee edes suunnitelmiin muutoksia lumisateen vuoksi. Tosin jos on matkustavaista sorttia, joutuu osallistumaan suunnitelman muutoksiin tämän tästä, sillä yksi asia on varma: kun sataa lunta, se vaikuttaa USAn lentoliikenteeseen. Ja piste.


Kun sataa lunta, myös autoliikenne puuroutuu. Moni ajaa hiljaa ja epäilemättä erittäin hyvästä syystä, joka on - renkaat. Mitään hyvää ei suomalainen voi sitten nähdäkään siinä, että autoissa on täällä pohjoisessa(kin) usein kesärenkaat tai All Season tires. Liian moni luottaa siihen, että All Season -renkailla voi ajaa kesät talvet, vaikka ne eivät ole talvirenkaat ensinkään. Niiden ominaisuuksissa ei ole mitään, mikä tekisi niistä talvikeleihin sopivat. Niiden pintakuvio saattaa olla tavallista kesärengasta aggressiivisempi, mutta se ei tee niistä talvirenkaita. Mutta kyllä talvirenkaitakin käytetään, ja niiden käyttäjät ovat talvikeleillä varsin paljon onnellisempia. Täällä käytetään myös aika paljon termiä snow tires, mutta rengasala pyrkii laajentamaan tietoisuutta tarjoamalla termiä winter tires.

Kun tulimme tälle seudulle kaksi ja puoli vuotta sitten, oli meille mainostettu, kuinka talvet ovat olleet viime vuosina leutoja. Siihen ne sitten tällä erää loppuivatkin, sillä tämä meidän kolmas talvemme täällä näyttää olevan aivan yhtä kylmä kuin kaksi edellistäkin. Pakkasta, lunta ja tuulen tuiverrusta. 

Ei siis auta muu kuin vetää peitto tai kaksi korviin ja kääriä jalkansa villasukkiin niin päiviksi kuin öiksikin. Kevät tulee, eikö niin, tuleehan se tänäkin vuonna, tuleehan?

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Tavallinen, erilainen sunnuntai

Sunnuntai-ilta, ja meillä on televisio auki. Meillä kyllä katsellaan lastenohjelmia harva se päivä, mutta siinä vaiheessa, kun lapset menevät nukkumaan, menee televisio aina kiinni. Siinä vaiheessa tuntuu yleensä nimittäin siltä, että hiljaisuus on parasta taustamusiikkia. Mutta tänään, jotain on toisin.

Tämä on meille aika tavallinen sunnuntai, mutta amerikkalaisille kaikkea muuta. Tänään nimittäin pelataan SE Super Bowl -ottelu, jota kaikki odottavat. Vastakkain ovat New England Patriots ja Seattle Seahawks. Minun on tunnustettava, että en tunne edes sääntöjä, mutta tässä sivusilmällä seuraillessani (kello on paikallista aikaa vähää vaille kymmenen) huomaan, että Patriots nousee koko ajan. Uuden Englannin asukkaana täytyy kai olla siihen tyytyväinen!



Mutta ei meillä sunnuntai ole ollut pelkkää jalkapalloa. Sunnuntai-iltaisin olemme ottaneet tavaksi mieheni kanssa viettää date nightia piipahtamalla Burlingtonin puolella ravintolassa. Tänään päätimme kokeilla periamerikkalaista, konstailematonta ruokapaikkaa tässä melko lähettyvillämme, ja kokemus olikin tällä kertaa hieman erilainen. Olemme ehtineet kokeilla näillä seuduin jo melko monta ravintolaa, mutta ihan näin huonoa tuuria ei ole vielä kohdallemme osunut. Alkuruoissa ei ollut mitään vikaa, ja valitsemani alkukeitto (ranskalainen sipulisellainen) antoi kyllä odottaa paljonkin, oli sen verran suussasulavaa. Pääruoaksi saamani Filet Mignon oli sen sijaan pelkästään 'ihan hyvää', mutta se oli sentään lämmintä. Mieheni tilaama liha-annos ei kuitenkaan ollut. Hän palautti keittiöön kylmäksi jääneen lihakimpaleen, joka tuotiin takaisin uudelleenlämmitettynä - tälläkin kertaa haaleana. Sillä aikaa kun mieheni lautasta kuljetettiin edestakaisin keittiön ja pöytämme välillä, minä ehdin syödä annokseni lähes loppuun. Joten kun haalea lihakimpale palasi uudelleen pöytään, päätimme, että tämä saa nyt riittää. Paikan johtaja, vanhahko rouvashenkilö, tuli kyllä pyytelemään anteeksi ja antoi hyvitystä laskuun. Mutta vaikka laskun mukana tulikin vähän ylimääräistä suklaata, tekee mieli äänestää jaloillaan. Onneksemme täytyy sanoa, että epäonnistuneet ravintolakokemukset ovat täällä perin harvinaisia, ainakin oman kokemuksen perusteella.

Tähän päivään on kuitenkin mahtunut myös erittäin onnistuneita kokemuksia. Totesimme, että lapsemme tarvitsevat hiustenleikkuut ja läheisessä ostoskeskuksessa on näppärä walk-in-parturikampaamo. Yksi kampaajista ehti leikata poikamme hiukset ja toinen siistiä molempien tyttäriemme kampaukset, ja aikaa kaikkeen tähän meni ehkä viitisentoista minuuttia. Kaiken kukkuraksi kaikki lapsemme istuivat tuoleissaan hämmästyttävän hiljaa ja asiallisesti. Ihmeiden aika, se ei totisesti ole ohitse! Vaikka itse istunkin mieluummin kampaamosalongissa, pidän siitä, että lasten kanssa on helppo poiketa noihin partureihin, joissa palvelua saa nopeasti ja yleensä aina vähällä odottamisella.

Mutta vähän olisi tähänkin sunnuntaihin toivomisen varaa. Kello on jonkin verran yli kymmenen illalla ja ulkoilman lämpötila näkyy olevan -22 C. Koko alkuvuosi on ollut hyytävän kylmä eikä helmikuun alun ennuste lupaa tilanteeseen helpotusta. Ja ei talvea ilman jatkuvia lumimyrskyjä: ensi yönä alkava myrsky saattaa tuoda meille jopa 12 tuumaa uutta lunta. Aika pientä, sanoisi nyt bostonilainen, mutta kyllä meille vähemmänkin riittäisi, jos minulta kysytään.

Meidän ikkuna.
Onneksi vain autotallin sivuikkuna.
Kello lähenee puolta yhtätoista. Ulkosuomalainen huomaa, että Patriots on voittanut. Siis voittanut!! Mitä mun nyt pitää tehdä?? Onneksi ystäväni Seattlesta, ulkosuomalainen hänkin, osaa jo opastaa. Whatapp singauttaa viestin länsirannikolta itään. Minun kuuluu nyt hankkia autooni faniliput sekä kulkea Patriots-paita päällä tilaisuudessa kuin tilaisuudessa. GO PATS!!

P.S. Terkkuja Seattleen! You'll get over it :)