maanantai 28. syyskuuta 2015

Lomanen

Sellainen tekemistä täynnä oleva torstai, kun vain porskuttaa eteenpäin ja suorittaa tehtävän toisensa jälkeen. Saattaa lapset kouluun ja preschooliin, hengailee vielä vähän seurailemassa, että lapsilla on kaikki hyvin ja pyyhältää siitä eteenpäin kohti pikkukaupunkimme ostoskeskuksen kupeessa sijaitsevaa ruokakauppaa. Kantaa kotiin sellaiset neljä tai viisi kassillista ruokaa, vähän enemmän kuin tavallisesti, varmistelee, että kaikki riittää yli viikonlopun. Kotona puuhailee arkiaskareensa, pesee pyykkiä vähemmäksi, jottei hukkuisi siihen seuraavalla viikolla. Päästää lapset pulikoimaan kylpyammeeseen päivän päätteeksi, ja taputtelee heidät nukkumaan, kuten aina ennenkin. Illalla pysähtyy ehkä miettimään, että vilahtipa päivä taas nopeasti - tai sitten ei muista edes ajatella niin, sillä kaikki se on sitä arkirutiinia, johon on niin tottunut, ettei sen eteenpäin soljumista aina edes huomaa.

Perjantaiaamuna istun taksiin. Lapset vilkuttavat ovensuussa, muodostavat muurin ovelle, kun kaikkien on nähtävä yhtä hyvin ja paljon, tietenkin. Jäävät iloisina isovanhempien hoiviin, se on helpottavaa. Hilpeänoloinen taksikuski kyselee, miten päivä on alkanut. Aivan mainiosti, kyllä kiitos, entä itselläsi? Sen jälkeen kuuntelen selvitystä siitä, miten kuljettajani kotiavaimet ovat olleet aamulla hukkateillä, mutta kuinka hän monien käänteiden jälkeen onneksi on löytänyt ne sittenkin ajoissa. Hilpeänoloinen selitys jatkuu lähes koko matkan ajan ja naureskelen takapenkillä. Fiilis on outo, ei hilpeän naishenkilön vuoksi, vaan siksi, etten muista, milloin olisin ollut yksin matkalla johonkin muualle kuin kauppaan tai koululle. 

Lentokentällä ei ole jonoja. Suoraan lähtöselvitykseen ja turvatarkastuksen läpi, ja yhtäkkiä aikaa on, on ja on. Istun penkille, selaan matkapuhelintani, nousen ylös, kävelen terminaalissa. Tutkin aikani kuluksi matkamuistomyymälän tarjontaa, en osta mitään, palaan istumaan. Muistan, että nappasin kotoa mukaan kaksi lehteä ja poimin lentokentältä vielä kolmannen. Luen niistä yhden ja odotan. Odotan ja odotan. Ehkä tunnin, ehkä reilun tunnin. Hirveän pitkän ajan, kun ottaa huomioon sen, että minä en useinkaan odottele. En nimittäin ehdi, sillä tavaksi on tullut tehdä koko ajan jotain.

Kone saapuu perille vartin etuajassa. Seuraavaksi on tarkoitus - odotella. Mieheni on saapumassa toiselta puolelta Yhdysvaltoja, työmatkansa jatkeeksi. Lentonsa on määrä saapua noin kaksi tuntia omani jälkeen. Kahden kiireisen, toisen työmatkaajan ja toisen kotielämän pyörittäjän, tiet kohtaavat Chicagossa. Joten alan odotella. Käyn syömässä. Ihmettelen, miten lounasta syödään yksin. Kukaan ei pyydä mitään, kun istun pöytään. Kukaan ei pyydä mitään, kun olen laittamassa ensimmäisen palan suuhuni. Kukaan ei pyydä mitään, kun olen syönyt kaksi ensimmäistä haarukallista. Sen verran outoa, että on kaivettava taas matkapuhelin esiin. Jotain tekemistähän tässä ohessa täytyy olla.

Mieheni lento saapuu, ajoissa sekin, onneksi. Olen saanut kaksi tuntia kulumaan syömällä, kuljeskelemalla, tutkimalla myymälöiden tarjontaa, hörppimällä vadelmasmoothieta. En tule ostaneeksi sellaisia oikeastaan koskaan, mutta ajanvietteenä juoma toimii vallan mainiosti. Saan kaksi tuntia kulumaan. Onnittelen itseäni.

Viikonloppu menee leppoisasti. On yhtäkkiä aikaa istua syömässä, hitaasti. Ihmetellä suurkaupunkia ja ihastella, miten miellyttävä se oikeastaan onkaan, koostaan huolimatta. On aikaa viettää kokonainen lauantaipäivä kävellen, käyttämättä mitään kulkuneuvoa koko päivänä. Aikaa istua illallisravintolassa kiireettömästi. Kävellä vielä kaupungilla ennen hotelliin palaamista. Käydä ostamassa kengät, ex tempore, illallisen jälkeen. Keskustella puoliskonsa kanssa kokonaisin lausein, eikä kukaan keskeytä. Erikoista.



Ikävä kalvaa kyllä. Vaikka onkin rentouttavaa ottaa joskus aikaa itselleen ja toiselle. Arki on välillä taiteilua siinä nuoralla, josta yrittää kurkotella pitämään kiinni jokaisesta narusta, yrittäen samalla pitää itsensä tasapainossa. Se kaikki taiteilu saattaa sujua paremmin, kun joskus tarraa hetkeksi kiinni siihen, joka keskittyy ihan omaan itseen. Olkoonkin, että olo on noina hetkinä joskus outo. Ainakin minulla.

Sunnuntai-ilta tuo rutiinit takaisin. Iltapalaa lapsille, pyykkiä koneeseen, eväslaukkuun sisältöä seuraavaa päivää varten. Lapset kylpyyn, nukkumaan ja hetki omalla kotisohvalla. Helou arki, täältä tullaan taas.


tiistai 22. syyskuuta 2015

Näpertelyä

Minulla on uusi iltapäiväpuhde. Iltaankin on tullut vähän lisää puuhasteltavaa, ja jäähän sitä aamuksikin. Olen sen puhteen kanssa kiinteässä suhteessa, sillä siitä ei voi luistaa. Tai muuten meillä on ongelma.


Melko monena iltapäivänä puran kolme eväslaukkua, jännittäen samalla vähän, ovatko kaikki osaset vielä tallella. Heitän puoliksi syödyt pois ja koskemattomia tapaan tarjota vielä välipalaksi. Sen jälkeen tiskaan jokaikisen isomman ja pienemmän purnukan, jotta ne ovat käytettävissä illalla uudelleen. Sillä illan aikana, jossain iltapalan tienoilla, tapahtuu purkkien uusi täyttäminen, siltä osin kuin se on etukäteen mahdollista. Aamuksi jää vielä mahdollisen lämpimän ruoan lämmittäminen sekä tietynlaisten leipien voitelut, ettei voi mössää leipää turhan pehmeäksi yön aikana säilytyksessä.

Yritän pitää kiinni siitä, että jokaisena päivänä bokseissa olisi vähän yhtä sun toista: hedelmäannos, vihannesannos, viljatuotetta, jotain proteiinipitoista. Ei aina onnistu. Pidän nimittäin kiinni myös siitä, että boksin sisältö olisi aina syöjälleen mieluinen. Mikä olisikaan musertavampaa neli- tai kuusivuotiaalle kuin löytää nälkäisenä laukustaan vain sellaista evästä, joka ei maistu. Minulla on kyllä myös taktiikka, jonka mukaan sujautan välillä mukaan myös sellaista, mikä on joko syöjälleen uutta tai vähän huonommin maistuvaa. Joskus nimittäin ihmeitäkin tapahtuu.

Yksi tykkää rypäleistä, kunhan ne ovat pieniä, makeita ja violetteja. Toiselle maistuu mansikat, mutta eipä juuri muut hedelmät / marjat. Yhdelle menee omenaa, mutta mieluummin kuivattuina. Vain yksi syö rusinoita. Yksi rakastaa rapeita romainesalaatin paloja niin paljon, että tirauttaisi varmaankin itkun, jollei sitä löytyisi eväistä joka ainoa kerta. Yksi syö meillä välillä hullun lailla paprikaa, mutta jättää ne kuitenkin yleensä syömättä, jos niitä laittaa evääksi. Kaksi syö kotona päivällisen aikaan kasapäin babyporkkanoita, mutta eivät koskekaan niihin, jos niitä on eväslaukussa. Yksi tykkää juustotikuista ja tarvitsee niitä laukkuun kaksi kappaletta, nimenomaan kaksi (älkää kysykö miksi). Yhden hedelmäannosta laajennan juotavilla omenasoseilla. Täysjyvävälipalakeksejä tuotan Suomesta (kyllä, Suomesta). Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tällaisia minä siis näpertelen iltaisin. Rutiini alkaa kyllä jo olla olemassa, mutta aikamoista palapelin kokoamista tämä on, kun yrittää pitää selkeästi mielessä, mitä mihinkin eväslaukkuun piilottaa. Lueskelen välillä huvikseni school lunch mega guideja löytääkseni uusia ideoita (ei, en ole vielä pakannut evääksi vaniljalla maustettuja popcorneja). Odotan vielä koululta vapautusta lisätä repertuaariin pähkinät - koululaisten allergiatietoja ei ole vielä käyty läpi.


Arvaan, että kiinnostaa, onko suomalaista kouluruokajärjestelmää ikävä. Ei oikeastaan ole. Tämä tyyli tuottaa vähän vaivaa ja vaatii suunnitelmallisuutta, mutta tiedänpähän ainakin, mitä lapsoseni ovat koulupäivän aikana syöneet. Yleensä syövät vähintään kaksi kolmasosaa eväistä. Keskustelemme aika ajoin esikoiseni kanssa, miksi hänen eväslaukkuunsa ei ole ilmestynyt mehuja eikä suklaamaitoa, mutta toisaalta pakkaan hänelle välillä suolakeksejä - ja joskus jopa makean keksin jälkiruoaksi. Sellainen joskus saattaa tapahtua ehkä pari kertaa kuussa perjantaisin.

Vuoden kokemuksella olen nykyään yllättävän tottunut tähän. Toisaalta, lapsemme eivät ole käyneet päivääkään koulua missään muualla kuin täällä, joten siinä mielessä on ollut helppo vain ottaa omakseen maan tapa ja sopeutua siihen. Tällä hetkellä kouluun etsitään juuri uutta keittäjää ja siitä syystä koulun oma lounas ei olisi edes mahdollinen. Lisäksi, en oikeastaan usko, että lastemme valikoivat makunystyrät edes kelpuuttaisivat koulun ruokaa. Esikoinen ilmoitti jo ensimmäisen kouluvuoden alussa haluavansa syödä omia eväitä, joten sillä mennään.

Psst, äidillä on kuitenkin joskus pieniä salaisuuksia. Siinä pakatessaan eväslaukkuja ja vahtiessaan niiden sisältöä päätyi äiti-ihminen sellaisessa pikkuruisessa makeannälässään etsimään jotain pientä kahvinsa kaveriksi. Ja kuinka ollakaan, jokin kutsui minua.


Olin unohtanut sen tyystin. Ehkäpä se siksi maistuikin vielä hitusen paremmalta. Voin suositella.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Puhdistautumista

Uuden alku on vähän sellainen puhdistautumisen paikka, minulle ainakin. Tarve siivota pöytää, no asuntoaankin, elämänsä rytmejä ja rutiineita. Samalla kuin järjestelee aikataulujansa ja arkipäivänsä tekemisiä vähän uuteen uskoon, voi miettiä, mitä kaikkea sitä elämässään oikein aivan oikeasti kaipaa ja tarvitsee - ja mistä voi luopua, siksi, ettei enää itse tarvitse tai huomatessaan, että jonkin aika vain on tullut tiensä päähän. 

Noin konkreettisella tasolla ajatellen minulla on aina ollut sellainen tarve, että aika ajoin on päästävä eroon materiasta. Tulee jotenkin selkeämpi olo, kun saa nurkistansa pois jotain, tai aika paljonkin. Tässä talossa olemme asuneet nyt kolme vuotta, ja siinä ajassa aika monenlaista on kertynyt yli tarpeen. Säännöllisin väliajoin ahdistun siitä, kuinka paljon tavaraa kolmen pienen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa pyörii. Pienempiä eriä olen onneksi saanut toimitettua ulos talosta näiden vuosien aikana, mutta mitään kunnollista siistimistä en ole saanut vielä aikaan. Tänä syksynä aika tuntuu kuitenkin olevan otollinen, joten on syytä ryhtyä hommiin, ennen kuin tilaisuus livahtaa ohitse.

Tarpeettoman tavaran lisäksi huomaan, että on tarvetta päästää irti myös turhista tuntemuksista. Siitä, että voisi syyllistää itseään sen vuoksi, ettei tällä viikolla siivonnutkaan niin hyvin kuin viime viikolla. Siitä syyllisyydestä, joka kalvaa, kun antoi lapsille puolivalmista ruokaa, vaikka olisi ehtinyt tehdä enemmän alusta alkaen. Oli kuitenkin kivempaa ottaa itselleen pieni aika kahvikupposen ääressä. Sillä itsensä syyllistäminen, se on loputon suo, jos sen sellaiseksi päästää. Oikeastaan on aika kivaa olla keski-ikäinen, sillä tähän mennessä tietää, mitä itseltään ja elämältään haluaa. Ja osaa kenties olla itselleen armollisempi.


Vapiskaa, liian pienet kurahousut ja kelvottomiksi likaantuneet hiekkalaatikkokengät, kohta teille tulee lähtö. Vauva-ajoilta kaappeihin unohtuneet muoviastiat ja tarpeettomiksi käyneet turvaportit saavat luvan löytää uudet kodit. Yksivuotiaille tarkoitetut lelut ovat turhia tilansyöjiä neli- ja kuusivuotiaiden leikkihuoneissa. Onhan sitä, tehtävää. Mutta kahvikupillisenkin jälkeen ehtii.

Kolmannen kouluviikon jälkeen olen pääsemässä kiinni uuteen elämääni. Olen alkanut ymmärtää, että kolmena päivänä viikossa minulla on 4-5 tuntia aikaa, keskellä päivää, organisoida tekemiseni omien intressieni mukaisesti. Se on tuntunut oudolta, todella oudolta. Erikoiselta, vähän melkein luvattomalta. Ikään kuin karkaisi lastensa luota johonkin toiseen todellisuuteen.

Mutta kyllä se sujuu jo, jotenkuten ainakin. Sillä olenhan juuri opettanut itselleni syyllisyydestä vapautumista. Joten otan toisen kupillisen kahvia ja annan ajan kulua. Aika puhdistavaa, sanoisin.


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Mikä ihmeen pukeutumiskoodi

Vaatetus on vähän mietityttänyt tällä viikolla. Ei omani, sillä minä kuljen kouluun-kauppaan-joka paikkaan samoissa kesävaatteissani, tai no siis vaihdellen niitä tietysti sopivin väliajoin. Mutta se on tosi, että missään näissä minun ympyröissäni ei sinänsä tarvitse vaivata päätään asuvalinnoilla, ellei itse halua, sillä kaikki oikeastaan kelpaa. Kunhan siis on riittävästi päällä.

Vaateasiat ovat kuitenkin pyörineet nyt mielessäni tavallista enemmän siksi, että kouluvuoden alku tuo mukanaan koulukuvaukset. Meidän pienessä koulussamme on sellainen onni, että eräs koulun pitkäaikaisista vanhemmista on valokuvaaja, muun muassa, ja otti viime vuonnakin aivan ihastuttavia kuvia lapsista ulkona, joten luotan siihen, että kuvista tulee kivoja nytkin, mikäli kullannuppusemme vain sattuvat olemaan hyvällä tuulella. Esikoinen pääsi kuvattavaksi heti tämän viikon maanantaina ja suostui pukeutumaan toiseen ehdottamistani mekoista. Helppo nakki siis. Vaaleat hiuksensa jätin avoimiksi sinä päivänä ja sujautin reppuunsa jopa hiusharjan varmuuden vuoksi. Vaikka tuskin hän sitä oli muistanut sieltä käyttöön ottaa, mutta olipahan nyt kuitenkin siihen mahdollisuus. Nelivuotiaamme pääsevät malleiksi huomenna, ja sen järjesteleminen onkin vähän kinkkisempi juttu, sillä he todella osaavat vielä sotkea vaatteensa pikapikaa, jos siihen avautuu mahdollisuus. Täytyy vain toivoa, että kuvaaja tarttuu toimeen heti aamutuimaan, kun lapsoset vielä ovat hiekasta ja kurasta suht vapaita. Oman haasteensa aiheuttaa myös se, että nelivuotias tyttäremme on hyvin omapäisessä vaiheessa siihen liittyen, mitä päällensä laittaa. Logiikaksi pätee vain ja ainoastaan se, että hän ei halua laittaa niitä vaatteita, joita minä ehdotan. Joten aamun vaatevalinta tulee olemaan tavallistakin jännittävämpi. Eikä se vielä tähänkään lopu - perjantaina ohjelmassa on ryhmäkuvauksia, joten asialliselta pitäisi näyttää silloinkin.

Mutta, minä siis hiippailen kouluun ja takaisin päivästä toiseen T-paidassa ja farkkucapreissa tai jossain vastaavassa. Jos satunkin jonain päivänä ottamaan päälleni jonkin tavallista T-paitaa siistimmän version, olen mahdollisesti ylipukeutunut. Olen kertonut aiemminkin, että koulu on luontopainotteinen ja voisi oikeastaan sanoa, että se näkyy myös vaatetuksessa. Kaikki henkilökunta pukeutuu vapaa-ajan vaatteisiin päivästä toiseen, ja asuina saattaa nähdä jopa ikikuluneita T-paitoja, jotka oma seulani olisi siivonnut jo kierrätykseen, jos enää edes sinnekään. Kengät ovat tietenkin nyt kesäkeleillä sandaalit, crocsit tai varvastossut, ehkä lenkkarit tai vastaavat, mutta tuskin mitään virallisempaa. Ja kunhan kelit viilenevät, jalkineiksi vaihtuvat vaelluskengät, karvavuorisaapikkaat tai muut sen tyyppiset. Joten kyllä, kotoa lähtiessään voi potkaista jalkaansa melkein mitkä vain töppöset.



Minä en ole oikeastaan koskaan osannut suuremmin koreilla vaatteilla, joten sikäli tämä ikuinen 'casual Friday' -look sopii kyllä, mutta suoraan sanottuna, tylsistyttää välillä. Toisaalta, jos pukee päällensä jotain, ihan mitä vain ns. T-paitatyylin ulkopuolelta, saa varmasti positiivisia huomautuksia asustaan. Odottelen vain vielä sitä, että huomaisin itsekin kehaista kanssaihmisten vaatetusta ja kenkiä samalla intensiteetillä.

Niin, on siis aika helppoa ja mukavaa asustella täällä luonnon keskellä, näiden kaikkien luonnonlasten keskuudessa, joille mikä tahansa ehjä vaate on kelpo vaate. Siinä on vain yksi haaste: ei nimittäin tule itsekään hankkineeksi suurin piirtein mitään yoga pantsien ja niiden T-paitojen lisäksi, kun ei ole oikein tarvetta. Kotiäiti kun ei suuremmin juhlissa käy, ja muualle kelpaa melkein missä vain asussa. Enpä tiennytkään ennen, miten halvaksi pukeutuminen voi tullakaan. Varsinkin kun kaikki on entistä kotomaata halvempaa. Ainoa seikka, mikä aiheuttaa kustannuksia, on se, että paksua vaatetta on pakko hankkia, että pärjää näissä talvissa. Talven tuiskut tuntuvat vielä(kin) kuitenkin kaukaisilta. Tänään yritin juoda terassilla iltapäiväkahvia, mutta pakenin sisätiloihin, sillä tuli liian kuuma. Hei haloo, syyskuun puolivälissä. Mutta en valita!!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Kriitikko

Elämässäni on kriitikko. Mokomakin muistuttelija, joka saa mielessä hiertämään. Kampitan sivuun aina välillä, mutta kyllä se kiusaamaan palaa, ennemmin tai myöhemmin.

Olen kyllä opetellut olemaan välittämättä joka rutinasta, mutta aina ei onnistu. Nimittäin, se tuntuu aina tietävän vähän paremmin. Lapset ovat käyneet koulua jo pari viikkoa, ja vieläkin huusholli näyttää yhtä sekaiselta kuin ennenkin. Tietyiltä osin se pysyy kunnossa, mutta ne ongelmakohdat eivät ole hävinneet minnekään. Lasten leluja on ympäri taloa aivan liian paljon. Paperikasat odottavat läpikävijää. Yhtään kaappia en ole siivonnut viikkoihin. Kuukausiin, siis.

Olen saanut monta hyvää ja ainakin hyvää tarkoittavaa ohjetta. Älä yritäkään ensimmäisen kuukauden aikana tehdä mitään suurta ja ihmeellistä. Kuluta aikaa istuen ja teetä juoden, jos muistat, miten se tapahtuu. Ota aikaa itsellesi. Käy lenkillä. Mene yksin kauppaan, se voi olla helppoakin, katsos.

En enää muista, moniko on kysynyt, miten lasten koulunkäynti on lähtenyt käyntiin. Kaiken kaikkiaan suhteellisen hyvin kuitenkin, kiitos. Sopeutumisaika on menossa, mutta hiljalleen mennään eteenpäin ja totutaan. Uusia asioita, ihmisiä ja virikkeitä on nelivuotiaidemme maailma nyt tulvillaan. Kuusivuotiaamme porskuttaa eteenpäin hyvää vauhtia, tahdikkaammin kuin uskalsin toivoakaan. Kyllä tämä muutos tarpeeseen tuli, aivan kreivin aikaan oikeastaan, itse kullekin.

Ystäväpariskunta jututti viime perjantaina, kun näimme koululla. Kysyivät, miten minä voin. Olenko yhtään tottunut, tuntuuko oudolta, mitä olen tehnyt. Saatat ehkä muistaa, että sinullakin oli harrastuksia, joskus kymmenen vuotta sitten, naureskelee toinen heistä pilke silmäkulmassa. Olin itsekin aivan yhtä ihmeissäni siinä vaiheessa, kun nuorimmaisemmekin alkoi käydä preschoolissa, toteaa tänä vuonna työelämään palannut ystäväni.

Niin että kiitos vaan, ihan hyvin minä voin. Aloitin syyskauden päivätolkulla kestäneen päänsärkykohtauksen kourissa, mutta pää on pysynyt pinnalla kuitenkin. Nyt alkaa tuntua siltä, että alan vähitellen siirtyä niiden projektien pariin, joita olen kuukausien ajan suunnitellut. Alkavat tuntua vihdoin mahdollisilta. Pala palalta.


Meillä kesä jatkuu vieläkin. Parin päivän sateiden jälkeen etupiha alkoi kuitenkin näyttää tältä, joten on uskottava myös kalenteria. Syksy tulee. Mutta ei hangoitella vastaan sillekään, että päivälämpötilat ovat lähipäivinä vain noususuuntaisia ja saattaa olla, että loppuviikolla päästään vieläkin lähelle +30C:ta. Muistellaan tätä sitten talvella.

Kuiskuttelen sille kriitikolle, että taidan ensimmäisten tekemisteni joukossa paneutua tuohon julkisivuumme. Syksyisiä lehtiä on tulossa alas vielä kasapäin, enkä niihin aio koskea, mutta eturappusille voisi suunnitella jotain syksyistä ja kaunista katseltavaa. Sitten voisi ilmoitella koululle, että nyt minullakin saattaisi olla paremmin aikaa auttaa koulun talkoohommissa. Ja kyllä, siivoaisi kaapin jos toisenkin, ja hankkiutuisi turhasta eroon. Panostaisi vaikka arkiruokailuun vähän aiempaa enemmän. Kokeilisi, josko sitä osaisi vielä jotain sivistävää tehdä ihan aikuisten oikeastikin, kun päivässä onkin yhtäkkiä muutama tunti, jolloin voi keskeytyksettä keskittyä.

Kyllä se tästä.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Mutakakkuja ja muuta mukavaa

Jonain päivänä vaihtovaatteet oli käytetty päivän aikana viimeiseen kappaleeseen saakka, toisena päivänä mietin lasteni sukkia katsellessa, minkä väriset sukat olinkaan aamulla heille valinnut, sillä hiekan väri peitti tehokkaasti muut sävyt. Päivänä yhtenä pohdiskelin, mistä löytäisin pojalleni kuivat lenkkarit, sillä mutalammikossa uitetut olivat imeneet vettä siinä määrin, että niistä olisi saanut vääntämällä aikaan vesivanan.

Hauskaa on siis ollut, ainakin siitä päätellen, että kuopuskaksikkomme on saanut kahden kokemansa preschool-viikon aikana leikkiä ulkona mielin määrin. Aina ovat rakastaneet hiekassa tonkimista ja kuralätäköissä lutraamista, mutta nyt on siihenkin touhuun saatu mukaan aivan pedagoginen aspekti.

Preschool, jossa lapsemme käyvät, on luontopainotteinen (kouluun valmistava) hoitopaikka. Ryhmässä, johon kaksosemme kuuluvat, on parikymmentä lasta, iältään 4- ja 5-vuotiaita. Koulun ohjelmaan sisältyy huomattavan paljon ulkoilua, pihamaalla leikkimistä, luontoretkeilyä sekä puutarhatöihin osallistumista. Leikkipihan yhteydessä on puutarha, jossa kasvatetaan vihanneksia ja kukkia, ja jossa lapset saavat vapaasti käydä. Heille opetetaan, kuinka liian pieniä porkkanoita ei sovi vielä noukkia tai että tomaattien pitää odottaa kypsyvän punaisiksi. He saavat osallistua kasteluun ja kerätä rikkaruohoja, muun muassa. Ja kiinnostusta tuntuu lapsilla luontaisesti riittävän: aina kun joku opettajista poikkeaa puutarhan puolelle, saa hän vähintään muutaman apulaisen kintereilleen.



Pihassa on valtava hiekkalaatikko, mutta en ole nähnyt montaakaan muovista hiekkalelua. Sen sijaan esimerkiksi oikeita lapioita ja metallisia kippoja ja kuppeja. Ja nämähän ryhtyvät töihin, kun tarjolla on mielenkiintoisia välineitä.




Meille kerrottiin jo preschoolin orientaatiotilaisuudessa, että pyykkiä tulee paljon. Vaatekertoja pitää olla joka päivälle mielellään kolme, sillä lapset saavat leikkiä hiekassa ja mudassa ja pulia veden kanssa mielin määrin. Ohjelmaan kuuluu paljon vapaata aikaa, erityisesti aamuisin, ja monet lapsista suuntaavatkin heti tullessaan ulos - etenkin kun syyskuu on meillä ollut pelkästään helteinen ja aamun lämpötilat ovat olleet niitä miellyttävän lämpimiä, sellaisia, jolloin on mukava olla kesävaatteissa eikä vielä ole hiostavan kuumaa.

Olen oppinut myös uusia termejä. En nyt sillä tavoin, ettenkö sanastollisesti olisi ollut merkityksestä perillä aiemminkin, mutta enemmänkin niin, että preschool-maailmassa elämäämme tipahtelee uusia kokemuksia. Vai mitäpä sanotte siitä, että pihamaalta löytyy mud kitchen ja pihan perältä reitti secret forestiin. Noin niin kuin esimerkiksi. Jännittävää tämä ainakin on.



Olen siis pessyt pyykkiä, tosin olen tehnyt sitä aika tavalla tähänkin mennessä. Olen opetellut pukemaan lapsilleni vaatetta, joiden likaantumisesta en välitä, mutta jotka kuitenkin ovat kelvolliset esiintyä julkisesti. Ja kolmantena päivänä ymmärsin sentään kiikuttaa paikalle kumisaappaat, jottei tarvitse ihmetellä joka toinen päivä, kun kengät ovat taas läpimärät.

Mutta ei totuus ole pelkkiä kuraleikkejä tai luontoretkiä lähimetsään. Totuus on myös totuttelemisen voimakas kausi, johon on sisältynyt kiukkua, kieltäytymistä, ujoutta ja lahkeissa roikkumista, kyyneliäkin. Haastavampia päiviä ja hauskempia päiviä. Paljon juttuja päivän kulusta, uusia kasvoja ja tuttavuuksia. Ennen kaikkea, uusia kokemuksia.

Kirpaissut siis on, itse kutakin - kaikkia meistä vähän omalla tavallaan. Takertumatta kipuilun hetkiin katselen mieluummin kokonaiskuvaa - positiivista sellaista. Ja näen käännekohdan, joka vie taas eteenpäin.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Mikä pakko

Onko se jotenkin suomalaisuudessa vai minussako se vain asuu, mutta silloin kun on lämmintä, niin tulee sellainen tarve siirtää elämä ulos. Kun nyt kerrankin on lämmintä, on melkein kuin pakko olla ulkona, laittaa ruokaa ulkona, syödä ulkona, istua ulkona, harrastaa ulkona, liikkua ulkona ja niin edelleen. Kevään kääntyessä kesäksi ajatuskin kaikesta tuosta kutkuttaa. 

Ja sitten minulle onkin käynyt toisin. Vaikka kyllä pitkän, kylmän talven jälkeen (kyllä, meillä on niitä täällä ollut) tahtoo nauttia niistä ensimmäisistä säteistä. Istua omalle terassille ja juoda kahvinsa siellä palelematta. Käväistä keskustan kävelykadulla nautiskelemassa kesän ensimmäinen ulkoilmalounas. Poiketa Farmers' Marketille, joka levittäytyy keskustan puistoon viimein toukokuisena lauantaina, kun sitä on taas edellisvuoden lokakuusta saakka odotettu. Mutta sitten, kun saa pitkän kesän, joka kestää toukokuun alusta pitkälle syksyyn, ei enää teekään kesäsäästä minkäänlaista numeroa. Tottuu siihen, että takkia ei tarvita kuukausiin. Pitää itsestäänselvänä, ettei ulos lähtiessä tarvitse muistaa kuin kengät kesävaatetuksen lisäksi. Eikä enää pode minkäänlaista huonoa omatuntoa siitä, ettei kesäsäällä olekaan aina ulkona kauniissa kesäsäässä, vaan välillä aivan normaalisti (ilmastoiduissa) sisätiloissa.


Meillä oli eilen maanantaina +34 celsiusastetta lämmintä. Tänään vähän vähemmän, mutta ilmanala oli kostea ja hikinen kuin saunoessa. Huomenna saatamme päästä maanantain lukemiin - tai ylittää ne. Merkillistähän tämä alkaa jo olla, olemme sentään Yhdysvaltojen koillisnurkilla ja nyt on jo syyskuu. Kymmenen päivän ennuste ei lupaa alle +22 celsiuksen lukemia, joten takkeja ei todennäköisesti tarvitse edelleenkään etsiskellä.

Vettä saisi kuitenkin jo tulla, ihan kunnolla, eikä vain hätäisinä kuuroina. Nurmikot ovat alkaneet kuivua ikävän rusehtaviksi ja - puut kellastuvat. Siitäkin kyllä näkee, että syksy tekee joka tapauksessa tuloaan. Uuden Englannin kuuluisa ruska kaipaisi kuitenkin sekin vettä, sillä liian kuiva säätila ei saa väriloistoa esiin. Parhaimmillaan ruska on täällä syys-lokakuun vaihteessa, ja toivoa sopii, etteivät ruskaturistit joudu pettymään tänäkään vuonna.

Lapset odottavat syksyä kyllä, sillä heidän mielestään värikkäiden lehtien bongaaminen on mitä hauskinta puuhaa. Kurpitsat ovat kauniita ja omenat maistuvat parhaimmilta suoraan puusta poimittuina. Ja kävimmehän me jo yhden kerran poimimassakin omenatarhalla, vaikka sesonki onkin vielä hyvin alkuvaiheessaan.


Minä vielä voisin jatkaa tätä kesääkin, sen helppoutta ja vaivattomuutta. Koulu alkoi viikko sitten, ja varustemielessä tämä on ollut helppo startti. Ei niitä takkeja, ei kumisaappaita ja vedenkestäviä vaatteita, ei vielä. Rutkasti aurinkorasvaa, lippalakit ja paljon vettä on riittänyt ohjenuoraksi toistaiseksi.

Nyt on siis aika kerätä voimia ja lämpöä itseensä kylmää talvea varten. Sen verran suomalainen olen vielä, että takuuvarmasti rutisen, kun lumimyrskyt taas alkavat ja tuuli piiskaa meitä Kanadan suunnasta. Mutta siihen saattaa olla vielä kaksikin kuukautta aikaa, ehkäpä hieman enemmänkin, kuka tietää.

(P.S. Viime vuonna ensilumi satoi juuri kiitospäivän alla.)

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Tunteita tulvimalla

Ylpeys. Sillä tavalla kuin vanhempi voi kokea sellaista pakahduttavaa ylpeyttä lapsistaan. Kun katselee kolmen pienen metrinmittaisen astelevan kohti koulurakennusta, jokaisella pieni reppu selässään ja eväslaukku kädessään. On ylpeä siitä, että he uskaltavat sittenkin astua kohti uutta, vaikka ovatkin epäröineet montaa asiaa, ujostelleet, ihmetelleet, kiukutelleet. On ylpeä siitä, että he pärjäävät jo hienosti vieraalla kielellä, ymmärtävät, mitä heille kerrotaan ja osaavat mennä mukana. Paikkaansa vielä etsien, uutta ihmetellen, vuoroin innostuen ja torjuen, sillä pieni pää on vielä liian täynnä asiaa. 

Huoli. Pienestä ihmisestä on huoli, vaikka tietääkin, että niin moni muukin on päässyt alkuun. Jokainen omalla tavallaan, ennemmin tai myöhemmin, mutta sittenkin. Äidille huoli tuntuu olevan sisäänrakennettu ominaisuus, vyyhti, jota sysit syrjään, mutta joka ei lähde helpolla. Laantuu välillä, mutta nousee uudelleen esiin. Valvottaa öisin tai herättää aamulla liian aikaisin. Velloo mielessä, kun jättää lapsensa toisten hoiviin. 

Haikeus. Siirtyminen uuteen vaiheeseen, kun lapset ovat kasvaneet siihen ikään, että koulumaailma tulee osaksi elämää ja arkea. Etteivät olekaan enää niin pieniä, vaikka ovatkin. Joko nyt, joko nyt. Tulviiko haikeus päälle enemmän, kun huomaa, että ne pienemmätkin, ne pienimmät, ovat siirtymävaiheessa ja astumassa haparoivia askeliaan kohti uutta, erilaista elämysmaailmaa.


Uteliaisuus. Ennen kaikkea lasten, kun he tutkivat uutta ja laajentavat hiljalleen kokemuspiiriään. Ujous, joka voittaa välillä uteliaisuuden, ja toisin päin. Äidin, jonka ajatukset täyttyvät kaikesta uudesta nekin. Odottavat, miten tämä kaikki alkaa sujua. Miten uudesta on tuleva hiljalleen rutiinia. Miten elämä meillä kaikilla on muuttumassa.

Koulu ja preschool ovat siis alkaneet, ensimmäinen viikko on nyt takana. Tunteiden tulva on tullut vyörymällä päälle, saanut aikaan onnellisia hetkiä, itkettävän haikeita hetkiä, ikävää ja kiukkuakin. Lukuisan määrän tarinoita siitä, mitä uutta on nähty ja opittu jo tämän viikon aikana. Äidille neljä päivää kestäneen migreenikohtauksen, jonka päättyminen tuo viimein suuren helpotuksen ja tunteen siitä, että kyllä tämä tästä eteenpäin menee. Askelin, joita emme vielä tunne, mutta joita olemme päättäneet astella eteenpäin.

Viikonloppu on tuonut aikaa ajatella ja sulatella kaikkea. Maisemapaloja, olkaa hyvät.

City Hall, Burlington, VT

City Hall, Burlington, VT

Lake Champlain, South Hero, VT

tiistai 1. syyskuuta 2015

A Big Day

Listening to the silence around me. Going around and around in our house, like I never was there before. I don't even remember very well how I got there this time. I must have walked to my car, checked a dozen of times if my phone is with me, and driven back home.

I read the letter my daughter's teacher had written to the parents. Leaving your child at school on the first day, it is a big deal. It truly is. She wrote she had seen many parents sitting in their cars on the school's front yard on that first day - and crying. It is a moment when you realize that something has changed. It is a big day, and you will never forget it. You are so proud and happy, and at the same time you are worried and sad.

This morning, I woke up early. I was a little bit worried if we have enough time to get prepared, though, but we did it. Actually, we were among the first ones who arrived. Me and my kids, carrying three backpacks and three lunchboxes and three water bottles (and a whole bunch of other things) and trying to look brave. Well, to be honest, I think we looked more like confused.

But it started ok. And it went on ok. Had some moments when I nearly cried when I saw my four-year-olds crying. That's ok, you can cry if you think you need to. And then you cry and eventually, you stop crying. Easy to say, right.

I love this community where I now belong to. So many nice people asking if you're ok as they also know how this day is like. Yes, I'm ok. I just dropped my three kids off and I'm supposed to get over it. Yes, I will. But it takes a while. I talked to many who I knew already, and to many others as well. And they all seemed to know. Someone had really thought of us parents as there was coffee and snacks available around 9am. And shoulders to cry on.

What are you going to do when you get home?? - No idea, really. I had decided that I don't make any plans for today. I'll just see what comes across. I'll be ready to rush back to the school if needed. I'll just sit. I'll have lunch, alone (how should I do that?). And so I came home, wandered a bit around, listened to the silence. Had a lunch, and a cup of coffee on the porch under the hot September sun, and yes, did some cleaning and other housework, too. I needed to do something that would keep me away of thinking too much how they are doing at school.

I got three happy kids back. They had had some 'not-so-good' moments but, for the most part, it had been just ok. My son told me himself he had been crying because I wasn't there - but he was totally fine by that time when I arrived. My four-year-old daughter had done pretty well most of the day and my oldest one had been totally happy all day long. So far so good.



These little birds live next to us. The nest is so close to our dining room window that we can see it from inside. And today, really, TODAY, I saw they were just about to start the flying practice. They stood up in the nest and tried to spread their wings a bit. And I started to think that I really needed to see this today.

A Big Day.