torstai 29. tammikuuta 2015

Jos metsään haluat mennä nyt

Minä olen ajoissa. Aika paljon siinä lienee suomalaisuutta, mutta epäilemättä on yhtä lailla kyse luonteenpiirteestä. Koulu on onneksi melko pieni ja kuljeskelen kymmenisen minuuttia ympäri käytäviä, kunnes näen preschoolin johtajan, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta. 

Minut nähdessään hänen askeleensa tihenevät ja hän selittää hymyillen, kuinka hänelle oli sattunut pieni sekaannus aikataulujen kanssa. Hän johdattaa minut koulun toiseen päähän preschoolin tiloihin, jonne minun oli tänä aamuna määrä saada opastuskierros. Preschoolia voisi täällä kuvailla ikään kuin esikoulun esikouluksi, ja monet lapset aloittavat sen viimeistään nelivuotiaina. Tässä preschoolissa on tällä hetkellä 2-4-vuotiaita, heidät on jaettu sudenkorentoihin ja rypäleisiin. Siis pienempiin ja isompiin.

'Täällä voi olla aika lailla meteliä', johtaja naureskelee. No, sitä ei kai tarvitse minulle kertoa, näitä on minulla kolme kotona. Astumme sisään ja iloisen värikäs huone saa heti hyvälle tuulelle. Saan seikkaperäisen selvityksen siitä, kuinka täällä suurin piirtein kaikki tapahtuu leikin avulla, sillä lapset oppivat leikkimällä. 'Kehotamme vanhempia tuomaan lapsensa aamulla hyvissä ajoin, jotta lapsilla olisi helpositikin kokonainen tunti aikaa leikkiä vapaasti, ennen kuin aloitamme aamupiirin klo 9.30', hän kertoo. 'He saavat esimerkiksi leikkiä tuolloin jumppasalissa'. Enkä voi olla noteeraamatta sitä riemua, joka noiden lasten kasvoilla välähtelee, kun he ajelevat erilaisilla polkuautoilla pitkin poikin jumppasalia. 

'Opetamme lapsille kirjaimia heti alusta alkaen', hän sanoo ja johdattaa minut aakkosnurkkaan. Sieltä löytyy suuria kirjainkortteja, harjoittelutauluja, hyllyriveittäin aakkoskirjoja. Samassa huomaan myös seisovani aakkosmaton päällä. Vieressä on lukunurkkaus, joka on sisustettu kodinomaisen viihtyisäksi nojatuoleineen. Pelejä löytyy yhdestä nurkasta, ja minulle kerrotaan, kuinka jokainen niistä valitaan huolella, jotta ne kehittävät matemaattisia tai kielellisiä taitoja. Erilaisuutta opetetaan kohtaamaan esimerkiksi siten, että lelunurkkauksesta löytyy myös tummaihoisia ja aasialaisen näköisiä vauvanukkeja.

'Haluamme olla koulu, jossa on luontopohjainen ohjelma. Olemme valinneet työntekijöiksi sellaisia, joilla on taustaa luontopohjaisissa aktiviteeteissa lastenhoidollisten ja -kasvatuksellisten kykyjen lisäksi.' Minua pyöritetään ympäri huonetta ja kehotetaan kurkistelemaan ulos. 'Ulkona ollaan sään salliessa vähintään kaksi tuntia joka päivä. Sen lisäksi kerran viikossa lapset pääsevät luontoretkelle metsään tutkimaan kasveja ja eläinten jälkiä. Koulun puutarhassa päästään osallistumaan sadon korjaamiseen ja keittiössä sen hyödyntämiseen.' Pää alkaa olla jo pyörällä, mutta huomaan nyökytteleväni ihastuneena ja kuulen toistelevani (noh, amerikkalaisittain) 'That's great!' 'Sounds great!'

Kuva on otettu marraskuussa. Jaa missä?
Koulun parkkipaikan reunamilla.
Luontopohjaisuudessa siis löytyy.

'Lapset saavat myös vuoden alussa valita jonkin eläimen omaksi tutkimuskohteekseen', hän sanoo ja pyytää lapsia luokseen. 'What is your animal this year?', hän kyselee. 'Chipmunck!' 'Painted turtle!' 'Spider!' Lapset huudahtelevat innosta piukeina. 'Meillä siis aloitellaan jo tässä vaiheessa tutkimustyön alkeita, kun jokainen pääsee perehtymään opettajan johdolla omaan eläimeensä.' Voin vain kuvitella, mitä kaikkea nämä kekseliäät ihmiset kehittävät eläinaiheeseen liittyen. Tämä lienee sitä leikin kautta oppimista parhaimmillaan. Ja suomalainen hyrisee.

Piipahdamme vielä pienempien ryhmässä, jossa ollaan opettelemassa kalenteria. Lapset miettivät yhdessä, mikä päivä tulee keskiviikon jälkeen. Johtaja aloittaa viikonpäivälaulun ja kaikki pääsevät heti sanoista kiinni - ja torstai löytyy. Oikea päivämääräkin saadaan tauluun, kun yhdessä pohditaan. 

Puolisen tuntia on kulunut kuin siivillä ja annan lähtiessäni pari päivää sitten täyttämäni hakemuksen johtajalle. Hän kertoo, että kyllä kaksosillemme löytyy varmasti paikat isompien ryhmästä, jossa tulee olemaan ensi syksynä 4-5-vuotiaita. Lasten ikä lähestyy siten jo pre-Kindergartenia, minkä vuoksi ryhmä tulee osallistumaan esimerkiksi alakoulun ruokailuihin ja joihinkin välitunteihin. Jotta tutustuminen siihen varsinaiseen kouluun alkaisi jo tässä vaiheessa. Jos se joskus tuntuikin oudolta ajatukselta, niin myönnettävä on - ei enää.

Jatkan matkaa. Mieli on aika tyytyväinen. Vaikka tuntuukin siltä, että jotain valitettavaakin kai pitäisi löytää, niin sittenkin olen varsin onnellinen siitä, etten löydä. Matkalla kotiin päin poikkean pesulaan. Minua palveleva naishenkilö vaikuttaa kyllästyneensä omaan elämäänsä, mutta minun iloista mieltäni hän ei pääse tänään pilaamaan. Ja vaikka kotona odottaakin se pienten tahtoihmisten jatkuva taistelu, niin uskon, että kyllä heistäkin vielä preschoolkelpoisia kasvaa. Aikaa siihen on nyt puolisen vuotta ja onneksi siinä ajassa ehtii tapahtua - aika paljon. 

Odotettavissa siis mielenkiintoisia aikoja!

tiistai 27. tammikuuta 2015

Kysykää vaan, minä vastaan

Kerropa lastesi kiinnostuksesta oppimiseen. Kerronko siitä, kuinka kolmevuotiaiden oppimisinto on välillä tajunnan räjäyttävää, täynnä toistuvaa kiistelyä, vahvaa tahtoa ja harmitusta, kun toinen ehti ensin. Valtaisaa panostusta sen sekunnin tai kolmen verran, joskus pidempäänkin. Ja sammuvaa intoa hetkeä myöhemmin, tavaroiden heittämistä tuonnemmaksi. Hihkumista, kiljumista, onnistumisen iloa, kyyneleitä, tuskaa ja viiltävää katkeruutta.

Kerropa siitäkin, kuinka lapsesi käyttäytyvät sosiaalisissa tilanteissa. Kertoisinko siitä, kuinka kolmevuotiaat, hetkeä aiemmin suoraa huutoa kiljuneet pikku ihmiset, piiloutuvatkin salamannopeasti selkäsi taakse, kun joku vieraampi yllättäen puhuttelee. Kertoisinko, kuinka yksi tarrautuu äidin kaulaan, toinen puristautuu jalan ympärille. Kuinka elohopeana ympäri pyörivä lapsi jähmettyy sekunnin sadasosassa. Vai kertoisinko kuitenkin, kuinka pieni kolmevuotias, hetken tarkkailtuaan, singahtaa yhtäkkiä joukkoon, yhtä nopeasti kuin tarrautui siihen kylkeen kiinni, aivan äskettäin. Kuinka kolmevuotias on salaisuuksia täynnä, tunteita laidasta laitaan. Ja kuinka päivät täyttyvät uhmakohtauksilla höystetystä ihmissuhdepuurosta.

Ja kun olen antanut ajatusteni virrata, otan kynän käteeni. Kirjoitan siihen sillä englannin kielellä, jonka hallitsen. Aika hyvää kieltä siitä yleensä tulee, mutta vivahteikkaana kirjoittajana kaipaan välillä sitä, että osaisin kirjoittaa englanniksi kuten äidinkielelläni. Mutta suomi on tunnekieleni, ja sellaisena pysyy.

Kirjoitan siitä, että kolmevuotiaamme ovat kyllä kiinnostuneita oppimisesta, mutta keskittymiskyky on vielä välillä hukkateillä, erityisesti pojallamme. Mutta en minä siitä huolta kanna, sillä tiedänhän minä, etteivät kaikki muutkaan kolmevuotiaat vielä kovin hyvin keskity. Esikoisemme on siinä aina ollut hyvä, mutta kaksosemme ovat eri maata. Pikkusisko kyllä kehittyy sillä saralla koko ajan, mutta taidon soveltaminen riippuu vielä mielialasta (tai ehkä tähtien asennosta?). Vaikka omat lapset ovat samasta puusta veistettyjä, on mielenkiintoista huomata, kuinka erilaisia he kuitenkin kaikki ovat. Kirjoitan myös siitä, että lapsemme ovat usein sosiaalisissa tilanteissa ensin varautuneita, tarkkailevia. Ja kuitenkin nämä kaksi nuorimmaistamme ovat tottuneet siihen, että aina vierellä on joku toinen. Ja kumpikin on opettanut toistaan, koko elämänsä, tiedostamatta sitä itsekään. Mutta äiti sen jotenkin aistii, sillä äideille on ehkä annettu jokin kyky huomata sellaista, jota ei aina huomaa.



Ja kirjoitan minä siitäkin, miksi tämä koulu olisi sopiva paikka kaksosillemme aloittaa preschool-taipaleensa. Vähän olen ehkä amerikkalaistunutkin, sillä huomaan monisanaisesti kehuskelevani sitä, kuinka arvostan suuresti tapaa, jolla koulussa lasten annetaan kasvaa ja kehittyä omalla tavallaan, kullekin sopivalla. Tukemalla vahvuuksia, ja kuitenkin kasvattamalla suojelevasti, opettamalla siihen, että olemme yksilöitä, joilla on oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ja kuinka meille käytännössä olisi niin yksinkertaista, että kaikki lapsemme kävisivät koulua samassa paikassa.

Samalla lupaan, itselleni nyt ensiksikin, että ensi syksystä lähtien voin olla tätä lukuvuotta paremmin mukana koulun toiminnassa. Sillä, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, minulle on ensi syksynä aukeamassa aikaikkunoita, jolloin kaikki lapseni ovat koulussa. On kutkuttavaa ajatella, että tällainen elämänvaihe on tulollaan. Ja sitten voi kuitenkin vähän nyyhkäistä, silloin ainakin kun vilkaisee lastensa vauvakuvia.

Allekirjoitan hakemuksen. Nyt olen hakenut kahdelle kolmevuotiaallemme paikkoja preschooliin ensi syyskuusta lähtien sekä esikoisellemme jatkopaikkaa seuraavalle luokka-asteelle. Ja tunnen saavuttaneeni jonkin aikapylvään, ihan itsekin. Kyllä se tästä lähtee.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Onpa kallista!

Onpa kallista, huudahtaa amerikkalainen. Aika halpaa, hymisee suomalainen. Ja tuijottaa polttoaineen hintoja toteemissa. 


Eurooppalaisen täytyy kuitenkin tehdä vähän laskutoimituksia. Hinta on tietenkin Yhdysvaltain dollareissa, ja hinta on US gallonalle (joka on n. 3,785 litraa). Eli kun lasketaan ensin litrahinta ja muunnetaan se vielä euroiksi, niin saadaan reilut 50 senttiä / bensalitra. Ei se niin kovin kalliilta tunnu.

Mutta ei vermontilainen ole oikein samaa mieltä. Tällä seudulla polttoaine on nimittäin kalliimpaa kuin suurin piirtein missään muualla USAssa, kiitos keskittyneen polttoainekaupan. Burlingtonin kaupunkiseudun huoltoasemista valtaosan omistaa neljä kauppiasta, jotka ovat, aiheestakin, saaneet syytöksiä kartellikaupasta. Vertailukohdaksi voisi ottaa vaikkapa halvan Texasin, jossa voi bensaa saada tällä hetkellä näköjään jopa 1,59 dollaria / gallona. Joten litrahinnaksi tulee silloin n. 35 senttiä. 

Mutta sananen dieselistäkin. Se onkin täällä päin bensaa kalliimpaa, ja sen käyttö suhteellisesti ottaen huomattavasti Eurooppaa harvinaisempaa. Siitä syystä ei ole mitenkään selvää, että huoltoasemat myisivät myös dieseliä, ja sellaista paikkaa joutuukin joskus vähän jopa etsiskelemään. Dieselkäyttöisten autojen osuus on vain muutaman prosentin luokkaa. Osuus on kuitenkin kaiketi kasvamassa vähitellen. Mutta jos täällä sitten mielii hankkia dieselkäyttöisen auton, on ostettava saksalainen (Mercedes, BMW, Audi, VW). Jaa, dieselvero? Ei täällä sellaista ole.

Mutta kyllä bensaa ja dieseliä kuluu, sillä USAssa tyypillisesti käytetään autoa paljon. Todella paljon. Usein liikkuminen on suunniteltukin lähinnä vain ajoneuvoliikenteelle, ja muut väylät saattavat puuttua. Mutta meillä täällä Vermontissa ovat asiat kuitenkin vähän toisin. Kevyelle liikenteelle löytyy melko hyvin väyliä ja niillä jopa kuljetaan, sillä vermontilaiset ovat keskimäärin kuitenkin melko ulkoilevaa väkeä. Polkupyöräilijöitä näkee myös paljon, mutta sellaista (suomalaista?) ilmentymää kuin polkupyörällä asiointia, ei kyllä varmasti näe. Sillä kyllähän tavaroiden kuljettamiseen aina auto tarvitaan.

Sanoo amerikkalainen. Näin on, myöntää myös ulkosuomalainen.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Give us your pennies!

Koululuokan pöydällä on suuri kenkälaatikko, joka on päällystetty piirroksilla. Jokainen luokan oppilas on saanut piirtää kuvan pienestä puutarhavajasta, ja kaikki erilaiset näkemykset on ikuistettu tämän laatikon kanteen ja reunoille. Laatikkoon on tarkoitus kerätä pikkurahaa, ja tuotolla aiotaan puuhata koulun puutarhatyökaluille oma säilytyspaikka.

Koulussa on kuuleman mukaan jo vuosien ajan ollut perinne, että pienten luokassa järjestetään tällainen keräys, ns. penny drive, ja joka vuosi valitaan uusi keräyskohde. Luokan ovenpieleen on kiinnitetty piirros, joka kuvaa maljaa. Säännöllisin väliajoin laatikko tyhjennetään ja lapset saavat osallistua tuoton laskemiseen. Saavutettu summa merkitään maljan kuvaan, josta ohikulkijat voivat seurata keräyksen etenemistä. Aiempina vuosina keräyskohteena on ollut vaikkapa omena-, päärynä- ja persikkapuita tai mustikkapensaita. Jonain vuonna on haluttu kunnostaa pihan majaa tai on osallistuttu hurrikaanituhojen korjaamiseksi käynnistettyihin hyväntekeväisyyskampanjoihin.



Rahaa siis kysellään. Paljon muutakin kaivataan, vaikkei suoraan kyselläkään. Olen tehnyt syksystä saakka hieman uteliasta tarkkailutyötä ja myönnän seuranneeni sitä, mitä toiset vanhemmat lahjoittavat koululle. Sillä - kaikkihan lahjoittavat. Jollei nyt tämän tästä, niin vähän väliä kuitenkin.

Piirustusvälineitä, papereita, pelejä, askartelutarvikkeita. Itselle tarpeettomia lastenkirjoja tai lasten tavaraa. Itse istutettuja ruukkukasveja tai kaloja luokan akvaarioon. Jo aikuiseksi ehtinyt entinen oppilas on lahjoittanut valtavan kokoelman Duploja. Ja luokka on täynnä, ihan kaikenlaista. Omaan makuun olisi jo liikaakin tavaraa, mutta kyllä luokkahuoneellinen 4-6-vuotiaita paljon tekemistä tarvitseekin. Ja hehän tekevät ja puuhaavat, aina kun heille siihen tilaisuus annetaan. Joskus ei voi kuin ihmetellä, millainen energiamäärä sisältyy noin viiteentoista pieneen ihmiseen.

Mutta pennosista on helppo siirtyä suurempiinkin rahoihin. En sanoisi, että asia olisi tullut meille mitenkään yllättäen eteen, mutta siitä huolimatta on suomalaiselle uusi tilanne, kun koulu pyytää vanhemmilta suoraan rahaa. Koulu lähestyi ennen joulua kauniilla kirjeellä, jossa kerrottiin toki siitä, mitä kaikkea rahalla saadaan aikaan. Miten lasten saama tasokas, erilainen, lapsilähtöinen opetus voidaan taata jatkossakin, kunhan rahaa tulee riittävästi. Sähköpostiin tupsahteli mainoksenomaisia kirjoituksia eri lahjoittajatahoilta - otsikolla 'miksi annan rahaa tälle koululle'. Henkilökohtaisesti koimme asian sen verran uudeksi, että pyysimme suoraan vinkkiä siitä, millaisia rahalliset lahjoitukset tavallisesti ovat. Ja saimme hyviä vastauksia, joten osasimme kantaa kortemme kekoon sopivalla tavalla. Vaikka eihän kenenkään pakko ole mitään lahjoittaa, ja jos haluaakin lahjoittaa vaikkapa viisi dollaria, sekin otetaan ilolla vastaan. Mutta, me totuttelemme nyt sitten tähän. Saattaahan olla, että ensi vuonna en edes kiinnitä asiaan enää niin paljon huomiota, sillä olen kenties jo niin tottunut asiaan. 

Eilen muistin viimein penkoa pikkukolikkovarastomme ja tyttäreni vei pennoset ylpeänä siihen kenkälaatikkoon, jonka koristelemiseen hän oli innolla osallistunut. Ja paljastanpa tässä nyt senkin, että kaikki vieraamme, jotka ovat meillä ollessaan asuneet vierashuoneessamme ja lähtiessään ihmetelleet, mihin nämä yhdysvaltalaiset käteen jääneet pikkukolikot oikein pitäisi tunkea ja ovat päätyneet jättämään ne meidän vierashuoneeseemme - saatte olla nyt ylpeitä siitä, että olette juuri kartuttaneet koulun rahakeräystä ja osallistuneet puutarhavajan hankintaan. Olisitteko sitäkään aavistaneet? Kaunis kiitos!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Känkkäränkkä kyläilee

'Sinä et pääse kyllä enää minnekään!'

Jaa, mitä? Palaan tänään hetkeksi eilisaamun tunnelmiin. Ylläolevan painokkaan ilmaisun olisi voinut tietysti kiukuspäissään yksi äiti tai isäkin ilmoille laukaista, kun känkkäränkkä ilmaantuu talouteen pyytämättä ja yllättäen. Mutta ei, vanhempi piti kyllä päänsä kylmänä.

Aamu oli alkanut tavalliseen tapaan. Vähän nahinoita aamuherätyksen aikaan, kun kaikkia väsyttää, mutta äiti on velvoitettu pistämään tiistain rullaamaan, jotta ehditään tehdä kaikki suunniteltu. Esikoinen kouluun kirpeässä pakkasaamussa, joka ei tunnu enää missään, onhan näistä kärsitty jo lähes koko tammikuu. Sen jälkeen pikaisesti takaisin kotiin ja kohti seuraavaa aktiviteettia: kahden kolmevuotiaan kanssa Preschool Art -kurssille Burlingtoniin. 

Kävin viime vuonna ahkerasti esikoisemme kanssa tuota 3-5-vuotiaille tarkoitettua taidekurssia ja tänä vuonna lanseerasin saman aktiviteetin pikkuveljelle ja -siskolle. Ovat aika tomeran oloisia, kun pääsevät taidekouluun (sehän on melkein kuin isosiskon koulunkäynti, josta ollaan suorastaan vähän kateellisia). Mutta kun esikoinen aikoinaan keskittyi kurssilla ihailtavasti, on taidekoulussa käynti näiden kahden nuoremman kanssa vähän jännittävämpi seikkailu. Etukäteen tulee useimmiten juteltua vielä autossa, että miten siellä sitten kuuluu käyttäytyä. ('Miten siellä käyttäydytään? - Nätisti!' 'Mitä siellä ei saa tehdä? - Ei itketä! Ei huudeta! Ei kinata!'). Joopajoo.



Kyllähän siellä kivaa oli. Ihailen sitä, että taideopettajat loihtivat askartelutöitä milloin mistäkin ja milloin milläkin. Kuten että maalausvälineenä voi käyttää vaikkapa pientä ilmapalloa tai selleriä. Tai mitä kaikkea voikaan tehdä tavallisesta paperilautasesta. Tai kuten kuvasta näkyy, miten voi hyödyntää vanhoja pahvinpalasia. Onneksi minun ei tarvitse kehitellä noita ideoita, kyllä löisi nimittäin pääkopassa ihan tyhjää, niin että kolina vain kävisi.

Kurssi kestää kerrallaan tunnin verran, se on aivan riittävä aika tuonikäisille. Noin kymmentä minuuttia ennen päättymistä päädymme kuitenkin poikani kanssa lukkotilanteeseen. Kolmevuotiaan sinnillä hän väittää, että hänen pitää saada maalata aivan erilaiselle alustalle kuin oli tarkoitus - siis sellaiselle, johon ei ollenkaan sovi maalata. Ja kolmevuotiaan voimalla ja uhmalla hän heittää ilmoille kunnon känkkäränkän. Ja siinä vaiheessa äidillä on vain se vaihtoehto, että nyt me sitten lähdemme käytävälle tuulettumaan ja tulemme ensi kerralla uudelleen, kiitos vain ja heipähei ja nähdään taas.

Käytävällä kerään lehmänhermojeni viimeisetkin rippeet ja selitän pojalleni kohtuullisen monta kertaa, miksi hän joutui ulos. Ja se joko menee jakeluun tai ei, sen näemme taas ensi kerralla. Kolmevuotias on salaisuuksia täynnä. Kuulin äskettäin loistavan kielellisen (uus)ilmaisun tämänikäisestä - threeager. Taidanpa tietää, mitä sillä tarkoitetaan.

Mutta jutun huipennus on vasta tulossa. Kotimatkalla autossa kuuntelen nuorimmaistani, toista kolmevuotiasta, joka näkee tilaisuutensa tulleen ja kääntää moodinsa oikopäätä moralisointikanavalle (hän on siinä, hmm, huvittavan hyvä).

- Miksi sinä itkit taidekoulussa? Ei siellä saa itkeä!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse taidekouluun, jos sinä itket!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse Lolidaan (=Floridaan)!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse kyllä enää minnekään!

Mutta kyllä me menemme vielä. Sillä lapsille on annettava uusia tilaisuuksia, aika useinkin. Mutta jatkossakin keskustellaan menomatkalla siitä, miten siellä käyttäydytään. Saattaa se jakeluunkin mennä, ainakin sitten joskus. Ainakin olen kuullut, että nelivuotiaat ovat jotenkin säyseämpiä. Sitä odotellessa sitten.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Nahistunut omena ja muita tarinoita

Tiedättekö sen nahistuneen omenan siinä keittiön pöydällä? Sen, joka tuntuu jäävän edelleen syömättä, vaikka sen vieressä olevat kaverit kelpaavat, yksi tai kaksi kerrallaan ne häipyvät siitä vierestä. Se pysyy kuosissaan pitkään, on kai sen verran säilöntäaineella kyllästetty. Mutta jos sen nostaa käteensä, huomaa, että se olisi ollut parhaimmillaan ainakin viikko takaperin.

Ne kaksi tangeriinia, niiden kuorikin näyttää jo vähän ruskettuneen, mutta siinä se edelleen pyörivät. Niiden maku on ihana, mutta niissä on aivan liikaa siemeniä, eikä kukaan meinaa viitsiä ryhtyä niitä perkaamaan. Ja ne banaanit, joita pitää vahtia, etteivät pääse pilkuttumaan, sillä silloin ne ovat liian kypsiä (sallinette subjektiivisen, ehdottoman käsitykseni) ja sitten ne pitää syödä kaikki yhdessä päivässä. Onneksi lapset pitävät kovasti banaaneista, joten niistä yleensä selvitään kunnialla.

Kahvi ei saa olla jäähtynyttä, eikä jäätelö sulanutta. Ja sitten kun kotirouva päättää sunnuntai-iltapäivänä juoda kahvin hitaasti (mutta tasaisesti) siemaillen ja jäätelön sopivan nopeasti, kun se on vielä hyytävän (=ihanan) kylmää, on jollain lapsella tarvetta apukäsiin vessareissulla. Tai joku kaataa maitomukinsa pöydälle ja päälleen, ja on lähdettävä etsimään vaihtovaatteita. Ja edelleen ihmetyttää, kun en tämän hehkeämmäksi ole tullut - niin paljon olen haaleaa kahvia kurkkuuni kaatanut.

Olen aika ehdoton näissä jutuissa. Kuuman pitää olla kuumaa ja kylmän kylmää, ei haalean kanssa mihinkään päästä. Ainoa ruokalaji, joka voi (ehkä) olla haaleaa, on jokin suolainen piiras. Joten enhän minä sentään aivan ehdoton ole. Mutta jo silloin, kun lapseni eivät olleet vielä edes syntyneet, minä mietin niinkin olennaisia asioita kuin että miten ikinä enää saan syödä ruokani tai juoda kahvini kuumana. Kun vauvasta lähtien heillä on jokin (sisäänrakennettu) kyky, jonka perusteella he tietävät, milloin äiti yrittää syödä tai juoda (jotain kuumaa). Kyllä mikroaaltouunikin toki jotain pelastaa, mutta on ikävää tunkea puoliksi syöty lautanen mikroon, varsinkin jos/kun siinä on sen lämpimän ruoan lisäksi salaattia.

Kotiäiti oppii kuitenkin keittiössä jatkuvasti uusia temppuja. Esimerkiksi kokeilee käteviä reseptejä, jossa ruoan voi nopeasti tunkea uuniin ja sitä odotellessa hoitaa monta miljoona muuta asiaa. Sattuipa tänään niin, että kotirouva halusi tehdä frittataa, kun oli kaapissa jäljellä aimo määrä nyhtöpossua. Etsi ruokasivustolta hyvältä kuulostavan reseptin ja alkoi soveltaa. Korvasi ohjeen salamit sillä nyhtöpossulla, artisokat herne-maissi-porkkana-papusekoituksella ja parmesanjuuston fetajuustolla. Ei siksi, että olisi halunnut olla erityisen kokeileva, mutta kun kaapista ei löytynytkään oikein niitä ohjeessa mainittuja aineksia, onneksi sentään sitä kananmunaa. Ilman sitä ei oikein syntyisi frittataa.

Pyöräytti ensin lihat ja kasvikset pannulla lämpöisiksi:



Sekoitti sitten kananmunat, tilkan maitoa ja rutkasti mausteita (sipulijauhetta, valkosipulia, Italian yrttejä, suolaa ja mustapippuria ja jotain muuta, mitä ei muista) ja kaatoi lihat ja kasvikset ensin vuokaan, sitten kananmunamausteseoksen päälle. Ja aijai, haikaili hetken sen parmesanjuuston perään, mutta ropsautti sitten sen sijaan fetajuustoa päälle. Unohti uuniin vähän pidemmäksi aikaa kuin pyydetyksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi, mutta - aika hyvää siitä silti tuli.



Mutta on aika palata siihen nahistuneeseen omenaan ja niihin kahteen, huomiosta kilpailevaan tangeriiniin. Mitä niille tapahtui? Jonain hiljaisena hetkenä se äiti, kuorii ne hedelmälautaselleen, pilkkoo salaattiin ja joskus peräti jälkiruokaan. Sillä se äiti, niin kuin monet muutkin äidit, kärsii 'kuivan leivän syndroomasta', joka sisäisesti käskee heitä viimeistelemään ne viimeiset, kuivahtaneet eineet, joita muuten uhkaisi jätepönttö. Mutta on myönnettävä, että tässä tapauksessa on täytynyt kerätä harjoittelua, sillä näin ehdoton äiti, joka vaatii ruokansa ja juomansa aina oikean lämpöisenä, ei ole ollut kovin hanakka viimeistelemään niitä yksinäisiä jäännöksiä ruokakaapin perällä. Siinä taidossa on aina aviomies ollut huomattavasti kykenevämpi. On nytkin, mutta kun reissaa niin paljon, että syö melkoisen usein vieraissa pöydissä.

Joten äiti syö kuivahtaneita omenoita, ruskeita banaaneja ja siemenellisiä tangeriineja ja kuivaa leipää, joka päivä. Onnekseen ei pelkästään niitä. Mutta kuten tämän päivän frittata osoitti, kannattaa olla kokeellinen ja soveltaa ohjeita. Voi vaikka yllättyä!


perjantai 16. tammikuuta 2015

A Typical Day

'Olen kuullut, että Suomessa on arvostettu julkinen koulujärjestelmä', totesi minulle eräänä päivänä yksi esikoisemme koululla työskentelevistä avustavista opettajista. (Ai nyt puhutaan taas Pisa-tutkimuksesta, ajattelee ulkosuomalainen.) 'Olen lukenut kirjaa, jossa vertaillaan kolmea erilaista koulujärjestelmää, ja yksi niistä on suomalainen.' 'Suomi on kyllä menestynyt näissä tutkimuksissa, ja on totta, että julkinen järjestelmä toimii siellä monessa suhteessa hyvin. Opetusohjelmat ovat melko tarkkaan määrättyjä ja todellakin, lapsensa voi lähettää kouluun suurinpiirtein pelkän repun kanssa. Kaiken muun saa koulusta.'

En ole kuitenkaan pätevä arvioimaan suomalaista koulujärjestelmää, vaikka toki olen sen itsekin taapertanut lävitse. Mutta niistä ajoista on niin paljon aikaa, että nyky-Suomessa koulunkäynti on toden totta aika erilaista kuin tuolloin. Kävin 80-luvulla koulua pienen kaupungin pienessä koulussa, ja opetusohjelmakin on kaiketi muuttunut aika tavalla niistä ajoista. Koska oman esikoisen koulutaival on alkanut täällä, ei ole sitäkään kautta mitään kosketuspintaa suomalaiseen kouluun 2010-luvun Suomessa. 'Suomalaisessa koulussa on varmastikin monta asiaa hyvin. Mutta tosiasia on sekin, että ongelmiakin koulumaailmasta löytyy', sanoo rehellinen ulkosuomalainen, joka viittaa niihin negatiivisempiinkin puoliin, kuten koulukiusaamisen yleisyyteen.

'Täällä meillä USAssa arvostetaan paljon sosiaalisen taitojen opettelemista, ja kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Jopa tietotaidollisen opetuksen kustannuksella', toteaa tuo avustava opettaja. 'Minä pohjoismaalaisena arvostan sitä suuresti, että lapsia opetetaan toimimaan yhdessä, ottamaan toisensa huomioon ja arvostamaan toisia yksilöinä. Minä arvostan suuresti sitä, että tämäkin koulu kerääntyy joka aamu ja iltapäivä yhteen, jakamaan kokemuksia ja kertomaan kullekin tärkeistä asioista. En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten suurella innolla lapset haluavat puheenvuoroja ja odottavat innolla, että saavat vaikkapa laulaa itse kirjoittamiaan lauluja, esitellä tekemiään käsitöitä tai lausua esimerkiksi omia runojaan.'



Tyypilliseen koulupäivään esikoisemme koulussa kuuluu kolme opetusjaksoa, jotka katkeavat joko välituntiin tai lounastaukoon. Oppiaineisiin kuuluu mm. äidinkieltä eli englantia, matematiikkaa, maantietoa, kulttuurihistoriaa, espanjaa sekä taideopetusta, liikuntaa ja musiikkia. Minulla ei toistaiseksi ole oikein käsitystä, mitä tyttäreni on espanjantunneista ymmärtänyt, sillä hän ei välttämättä osaa erottaa espanjaa ja englantia - molemmat ovat hänelle vain vieraita kieliä. Toistaiseksi en ole kuullut kotona mitään espanjankielistä, joten englannissa on hänelle varmasti tarpeeksi purtavaa tällä hetkellä. Siitä huolimatta on todennäköistä, että hänen mielensä sopukoihin tallentuu jotain tuostakin kielestä - mitä kieli-ihmisenä pidän ihanteellisena.


Joka viikko perjantaina lapset tuovat kotiin tekemiään harjoituksia, piirroksia, maalauksia ja askarteluja. Samalla vanhemmat saavat kurkistaa siihen maailmaan, jonka parissa lapset päivittäin puuhastelevat. Opettaja kerää kuitenkin viikottain jokaiselta ainakin yhden harjoituksen omaan koulukansioon ja lapset saavat itse valita sen, minkä he haluavat opettajalle jättää. Tavoite on jättää 'best of the work', mutta näillä pikkuisilla saattaa kiintymys omiin juttuihin olla niin vahvaa, että opettajalle jää välillä mielenkiintoisen oloinen kokoelma töitä. Mutta opettaja tarkkailee tätäkin: hän näkee sen, mikä lapselle on omista töistään tärkein, ja toisaalta, mistä tämä raskii luopua.

Toistan itseäni: en osaa verrata täkäläistä koulujärjestelmää suomalaiseen, enkä pidä sitä tarkoituksenanikaan. Oma kokemuksemme täällä rajoittuu myös vain yhteen kouluun ja sen toimintaan. Mutta sen tiedän, että olemme tällä hetkellä tyytyväisiä tähän järjestelmään ja tähän toimintaan - niihin asioihin, joiden avulla lapsemme oppii ja kehittyy. Ja kun lapseni lähtee kouluun hymyillen, suorastaan innosta puhkuen, ja tulee kotiin sama hymy kasvoillaan, tiedän, että olemme valinneet hänelle sopivan paikan kasvaa ja oppia tärkeitä taitoja. Enkä kanna huolta siitä, ettei kuusivuotiaamme vielä osaa lukea tai kirjoittaa pitkiä lauseita. Sekin tie on kuitenkin alkanut jo. Koulun vahvuus on myös siinä, että jokaiselle annetaan vapaus kehittyä ja oppia itselle sopivalla tavalla ja tahdilla. Joten, tuon hymyilevän lapsen takana on äidin ja isänkin helppo hymyillä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Tuuli



Tämän runon aihio on elänyt mielessäni pitkään. Tällä viikolla sen oli aika tulla julkisuuteen. Sain eräältä lukijaltani viestin, jossa hän toivoi runoa ystävälleen, joka on joutunut kohtaamaan ennenaikaisen synnytyksen uhan. Vain sen kokenut tietää, millaisen myllerryksen ihmismieli tuolloin joutuu käymään läpi.

Kuinka päivät murenevat hetkiksi, jolloin et uskalla hengittää.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Suolaa, suolaa, enemmän suolaa!

On taas se aika vuodesta. Se, minkä ehdin onnekkaasti kevään, kesän ja syksyn aikana mielestäni unhoittaa, mutta ensimmäisen lumisateen saapuessa se on taas täällä. Se kausi todellakin alkaa suurella todennäköisyydellä jo ensimmäisen lumisateen aikaan, vaikka lunta tulisi esimerkiksi sentin verran. Näillä leveyksillä ensilumi saapuu iloksemme yleensä marraskuun tienoilla. Niin tänäkin talvena.

Se on suolakausi. Se suolan määrä, joka kaduille ja teille kylvetään välittömästi lumen ja jään ilmestyessä, on suomalaiselle jokavuotisen ihmettelyn paikka. Mutta ei sekään riitä - suolaa ovat täynnä myös parkkipaikat ja pihat. Ja sen seurauksena housujen lahkeet ja kengät. Autoista nyt puhumattakaan. Se sulattaa lumen sohjoiseksi mössöksi, jota et pääse kaupunkialueella pakoon. Näillä säillä puhdistan kenkiä suunnilleen jokaisen reissun jälkeen eikä harmaaksi kuraksi kiinnittyvä sotku edes välttämättä lähde kengistä pyyhkäisemällä. Kuivuttuaan se saattaa tulla uudelleen näkyviin, jollei puhdistamista tule tehtyä kunnolla. Riippuu toki kengän materiaalistakin.

Kuivillakaan talvikeleillä emme ole turvassa. Suolamössö kuivuu vaaleanharmaaksi pölyksi, joka leijailee auton ympärillä ja tekee teistä kummallisen valkoisia. Taustapeilissä saatat nähdä savupilveä muistuttavan valkoisen pölähdyksen.



Mutta kanadalaiset sen vasta osaavatkin! Tämä auto kävi viime viikolla kaksi reissua Kanadan puolella ja oli, raukka, kuin suolakylvyssä käynyt.

Talviautoilu on täällä päin muutenkin vähän jännä juttu. Kanadasta puheenollen; siellä on Quebecin provinssissa Suomen kaltainen talvirengaslainsäädäntö eli talvirenkaita tulee käyttää talvikuukausien ajan. Nastarenkaat taas on kielletty Ontarion provinssin eteläosissa. Mutta jos quebeciläinen ajelee nastarenkailla Ontarion eteläosiin, ei hänen sentään tarvitse renkaita vaihtaa.

USAn puolella ei sitten talvirengaspakkoa olekaan. Nastarenkaat ovat osavaltiokohtaisesti kiellettyjä tai sallittuja - täällä Uuden Englannin alueella esimerkiksi sallittuja. Moni amerikkalainen ajaa All Season -renkailla, jotka ominaisuuksiltaan ovat kyllä kesärenkaiden kaltaisia, eivät missään nimessä talvirenkaita. Teknisiä vaatimuksia ei All Season -renkaalle ole. Markkinamiesten juttuja nämä.

Meillä mennään nastoilla - eipä tulisi mieleen näissä vaihtelevissa talvikeleissä muita käyttääkään. Ja vaikka suola sulattaa lumen, niin haastavia autoilukelejä täältä talven mittaan löytyy useampina päivinä. Lumella kun on vieläpä tapana tulla myrskyinä myllertäen, eivätkä siinä pöperössä lumiauratkaan aina perässä pysy. Sen olen kuitenkin huomannut, että lumisateen sattuessa aurauskalusto on kyllä kiitettävän nopeasti liikkeellä. Ja jollei aura-autoa heti näykään, niin se suola-auto saapuu kyllä, ulkosuomalaiselle ihmeteltäväksi! 


Maisema kaunistui tänään.
Saimme uuden, kevyen lumipeitteen.

torstai 8. tammikuuta 2015

And we came to the south

Heippa vaan, silloin kun me muutettiin tänne Suomesta, niin oltiin vähän niin kuin muuttolintuja. Matkalla etelämmäksi, katos. Jos seurataan pallolla leveyspiirejä, niin pyrähdettiin tänne Atlantin taakse niille korkeuksille, jotka Euroopassa vastaavat suunnilleen Pohjois-Italian sijaintia. Mittari näytti tänä aamuna celsiuksissa -24 ja tuuli tuiversi niin, että sen voi melkein tuntea talossa sisälläkin. Että täällä sitä ollaan, etelässä muka. Ei oo meillä Golf-virtoja tässä lämmittämässä. Tyytyväinen voi olla kuitenkin siihen, että sää muuttuu usein nopeasti, eikä tämäkään pakkaskausi varmasti kauaa kestä.

Koululle saavuimme tyttäreni kanssa tänä aamuna yhtä aikaa erään avustavan opettajan kanssa, jota hädin tuskin tunnistin, sillä hän oli vuorautunut luultavimmin kaikkiin kaulahuiveihin, jotka hän oli taloudestaan löytänyt. Hänen kuoriutuessaan kerroksistaan heitin leikkimielisen kysymyksen 'oletko jo tottunut kylmyyteen' kun muistin hänen syksyllä muuttaneen New Mexicon osavaltiosta. 'Kyllä kai, vähitellen, ehkä. Minulla on ainakin paljon vaatetta', hän hymyili kaulahuiviensa ja villatakkiensa uumenista. 'Pretty much everything on!'

Iltapäivällä tunnistan tutut kasvot jostain valtavan villahupun, pipon ja huivien syvyyksistä. Nauravat perulaiset kasvot katsahtavat hymyillen, kun hän tunnistaa minut. 'Karmean kylmää! Olen ollut täällä jo pitkään ja luulin jo tottuneeni, mutta joka vuosi tämä tuntuu yhtä hirveältä!' 'Kyllä tämä kuule on suomalaisellekin vähän liikaa', totean. 'Pakkanen vielä menisi, mutta tuo tuuli on hyytävä. Että ei siihen välttämättä totu oikein koskaan.'

'Talossani on onneksi lattialämmitys. Suunnittelin illalla, että jos laittaisi vaatteensa lattialle yöksi, niin olisivat aamulla lämpimiä pukea päälle. Muuten talossa olikin sitten aika kylmää. Aika pitkään mietiskelin sängyssäni, että mitenkähän tuonne jäätävään kylpyhuoneeseen tarkenisi suihkuun', selittää avustava opettaja luokassa aamutuimaan. 'Minun taloni on sellaiset 100 vuotta vanha, siellä saa aika paljon lämmittää, että alkaa tarkenemaan. Mutta kaikkeen tottuu, säähänkin', toteaa opettaja, joka on muuttanut Vermontiin vuosikymmeniä sitten Alabamasta. 

Ja niin ulkosuomalainen kuuntelee, kuinka amerikkalaisetkin puhuvat tällä säällä säästä, joka välissä, vertaillen kokemuksiaan, kysellen toisiltaan, että lähtikö auto tänä aamuna kitisemättä käyntiin. Ihastelevat toistensa lämpimiä vaatteita ja säntäilevät pikaisesti autosta sisään tai toisin päin. Käynnistelevät autojaan etäkäynnistimillä parkkipaikoilla ja pukeutuvat, kerrankin, sään mukaisesti.

Ja mitähän ulkosuomalainen tekee? Iltapäivällä, yhtäkkiä, vähän jälkijunassa kyllä, kesken siivouksen, näkee tilaisuutensa tulleen. 


On siinä naapureilla ihmettelemistä. Mitä ihmettä nuo suomalaiset puuhaavat? Mutta tämähän on loistava päivä heittää mattoja ulos tuulettumaan! Mutta ei näitä sittenkään kovin usein tarvittaisi, kiitos.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Syksyn saldo

Ihmeellistä, että siitä on jo vuosi. Yksi kokonainen vuosi, kun seisoimme vähän hämmentyneen oloisena lähistöllä sijaitsevan koulun eteisaulassa. Kauaa meidän ei tarvinnut ympärillemme pälyillä, kun ystävällisen näköinen nainen, koulun johtaja, käveli meitä kohti ja kysyi, olemmeko tulleet tutustumaan kouluun. Ja sitten vain kävi niin, kuin joku tai jokin olisi laittanut asiat pyörimään. Huomasimme keskustelevamme johtajan kanssa tyttärestämme, toiveistamme ja ajatuksistamme hänen koulunkäynnin aloittamiseensa liittyen.

Tuo aamu oli mielenkiintoinen, ja mieleeni se jää varmasti pitkäksi aikaa, sillä se oli käänteentekevä hetki. Jälkeenpäin, kun juttelimme mieheni kanssa kouluun liittyvistä asioista, oli meille molemmille tullut sama tunne. Että jotenkin pitäisi nyt löytää jotain negatiivista, jotain arvosteltavaa, vähintäänkin jotain epäilyttävää, jotta asia tuntuisi jotenkin arkisemmalta, tavallisemmalta. Ja kuitenkin, olimme luonnollisesti kovin tyytyväisiä siihen, että emme niitä huonompia puolia sittenkään löytäneet.

Asiat pyörähtivät siis käyntiin tuona päivänä. Haimme esikoiselle paikkaa koulusta ja saimme sellaisen. Kävimme tutustumassa kouluun ja saimme ohjeita, kirjeitä, sähköpostia. Ja sitten kun kaikki alkoi, oli meillä kaikilla perhosia vatsassa. Saattaa olla, että äidillä niitä oli eniten. Pää oli niin täynnä ajatuksia, että niitä oli vaikea asetella järjestykseen. Sinkoilivat vain, ja limittäytyivät keskenään. Levottomat, mokomat.

Mutta niin vain on käynyt, että ensimmäisen kouluvuoden ensimmäinen puolikas on läpikäyty, ja toista on aloiteltu tällä viikolla. Ja miten samaa mieltä olinkaan erään toisen äidin kanssa, jonka kanssa juttelimme eilen, kun odotimme lapsiamme luokasta. Hän totesi minun lapseni nähdessään, että on ihmeellistä, miten tyttäremme on kasvanut. Tuntuu, että kokoakin, mutta että muutenkin - miten sujuvasti hän jo toimii muiden mukana. Ja miten hyvin hän näyttää tuossa joukossa viihtyvän.

Mitä hän on oppinut? Monia tavallisia koulussa opeteltavia taitoja, kuten kirjaimia, numeroita, laskemista, kirjoittamista. Hän ei osaa vielä lukea, mutta on alkanut tunnistaa muutamia sanoja. Osaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vielä viime kesänä hallinnut. Osaa laskutehtäviä, jotka eivät aiemmin juuri edes kiinnostaneet. Osaa uusia lauluja. On rohkaistunut liikunnallisissa toimissa. Ja osaa uskomattoman määrän englantia. Tunnustan, että minun pitää jo välillä kuunnella aika tarkkaan, että ymmärrän, mitä hän sanoo. Paljolti vielä siksikin, että ääntäminen on hänelle vielä tiettyjen äänteiden kohdalla haastavaa, mutta myös siksi, että en välttämättä itse muista heti kaikkia hänen käyttämiään sanoja omasta aktiivisesta sanavarastostani. Huhhuh. Tiesin, että näin käy - mutta että näin pian?


Mutta se muu, mitä hän on viime syksyn aikana oppinut, on ehkä kuitenkin vielä merkityksellisempää. Hän on oppinut todella paljon siitä, miten ryhmässä toimitaan ja miten toisia otetaan ryhmässä huomioon positiivisella tavalla. Kuinka pelataan toisten kanssa yhdessä, kuinka pyydetään toinen leikkiin mukaan, kuinka tehdään tilaa toiselle, myös henkisesti. Kuinka kunnioitetaan toista puhumalla kauniisti. Ja vaikka kaikki meistä vanhemmista pyrkii siihen, että opettaa lapselleen hyviä tapoja, niin aika moni meistä senkin tietää, että lapsen on helppo kotona kokeilla vähän toisenlaisiakin tapoja. Ainakin yrittää. Toisaalta, erehdyksen kautta oppii monta asiaa. Ehkä tämä on juuri se asia, jota joskus olen miettinyt, mutta en aiemmin ole vielä lasteni kanssa saanut kokea. Että vaikka kasvatusvastuu on vanhemmilla, on koululla ja opettajilla oiva tilaisuus antaa lapsen kehitykseen oma panoksensa.

Mutta ehkä joku muukin on jotain oppinut. Että auttaakseen lasta kehityksen tiellä, on tälle annettava myös tilaa. Ja annettava käden venyä, vaikka kuinka tahtoisi pitää pienestä kiinni. Annettava hänen selviytyä myös ilman äidin apua, silloin kun hänellä on siihen tarvittava valmius. Opeteltava näkemään, milloin se valmius on olemassa. Opeteltava olemaan hermoilematta siitä, tuleeko koululta puhelu kesken päivän. Tai että onko kukaan huomannut katsoa, muistiko lapseni pukea kaikki ulkovaatteet päälle välitunnilla.

Opittava hyväksymään se, että lapset kasvavat. Että kun he kasvavat, he tarvitsevat aikuisen apua monella tavoin, mutta ne tavat, joilla sitä tarvitaan, muuttuvat kehityksen mukana, koko ajan. Uskallettava myöntää se, että kyllä he pärjäävät. Ja huomattava, että äiditkin pärjäävät, siitä kaikesta huolehtimisesta huolimatta. 

Tästä tulee hyvä vuosi.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Tuokaa lisää vilttejä, kiitos!

Nyt on tarjoiltu kylmää kyytiä. Se saa koilliskulman osavaltioon sijoitetun komennusperheen haaveilemaan talvehtimisjaksosta jossain eteläisemässä osavaltiossa, mutta minkäs teet. Kanadan kulmilla on kyllä yleensä aivan mukavaa asua, mutta kun tarjoavat meille tuulta, niin tekisi mieli kieltäytyä. 

Tammikuu on alkanut. Se on mielessäni aina ja ikuisesti vähän ankara ja kylmä ja arkinen. Pakkasta on viidentoista miinusasteen verran, ja tuuli on käynyt niin ankarasti, ettei viitsisi ulos edes paljon vilkaista. Muistissa on viime vuoden hyytävä talvi (josta voi lukea vaikka täältä) ja kylmät väreet käyvät vieläkin. Opin silloin uuden voimasanankin: polaaripyörre.


Adirondack, tammikuu 2015

Luin jokin aika sitten erään paikallisen kirjoittamasta blogista, kuinka kylminä päivinä selvitään. Täällä osataan suhteellisen hyvin pukeutua talvisään mukaisesti ja talvivaatteita löytää kaupoista aivan mukavasti. Lapsille on paljon toppavaatteita, mutta esimerkiksi Suomessa tutut toppahaalarit ovat täällä harvinaisuus - jonkin verran haalariasuja näkee kuitenkin vauvaikäisillä. Pipoja ja muita päähineitä riittää, mutta paksuja (ja lapsen kädessä toimivia) hanskoja saa vähän enemmän etsiskellä. Tälle kaudelle tuli kuitenkin pelastus, kun alueelle rantautui ulkoiluun ja retkeilyyn erikoistunut mainelaisyritys L.L.Bean, jonka vaatteet ja varusteet ovat sekä riittävän paksuja että varsin kivan näköisiä. Paikalliset olivat odottaneet kyseistä liikettä kuin kuuta nousevaa ja avajaispäivänä oli Burlingtonin keskustakin aivan tukossa.


Mekin käytiin siellä. Lapset ihastuivat näihin aivan suunnattomasti!
Poikamme nimesi ne nokkelasti poppapipoiksi.

Mutta - mitä muuta vermontilainen tarvitsee, kun pakkanen ja tuuli tulevat nurkista sisään? Sisäkenkiä, lisäpeittoja, lämmitettyjä patjoja (kas kun ei kuumavesipulloja)... muutamia mainitakseni. Kohtuullisen paljon menee kyllä lämpöä meiltäkin harakoiden iloksi, sillä ikkunoista ja ovista vetää aika tavalla. Mutta riittävän lämmin täällä sisällä on, kunhan pysyttelee keskellä huoneita. Se, että minä kaivan sisäkenkien sijaan esiin villasukat, ei ole kyllä minut tuntevalle edes uutinen. Minä nimittäin en koskaan pakkaa niitä laatikon perälle, sillä tarvin niitä myös viileämpinä kesäiltoina. Tai no, muutenkin myös kesäiltoina. Tai no, nukkuessa. Tai no, ihan milloin vain. Joten älkää minulta kysykö, ovatko lattiat kylmät. Saatte aina saman vastauksen. Jotkut vain ovat sattuneet saamaan huonon ääreisverenkierron. Minä kyllä epäilen, etten ole saanut minkäänlaista.

Yksi talveen kiinteästi liittyvä juttu meiltä puuttuu, tai oikeammin autoiltamme. Niissä ei ole täällä yleisesti käytössä olevia etäkäynnistimiä. Sellaisen saisi esimerkiksi avaimeen. Voisi sitten napista painamalla käynnistää autonsa valmiiksi kylmällä säällä. Siinä on onneksi kai rajoite, että sitä saisi käyttää vain viisi minuuttia kerrallaan, mutta kukapas sitä valvomaan ehtisi. Mutta - miksi webasto on autoissa kielletty, sitä ei tarina kerro.

Mutta koska minulla on tapana yrittää löytää asioista hyviä puolia, niin yritän etsiä niitä tästä kylmyydestäkin. Vaikka ei tämä taida hyvä puoli olla, niin voihan sitä ainakin hauskuutena pitää. Kun pakkanen kiristyy, voi arvuutella, milloin keittiön ikkunalaudalle asetetussa lämpömittarissa sisä- ja ulkolukemien itseisarvot kohtaavat. Tässä alkuillan tilanne:


(Kaikkeen sitä kotirouvilla onkin aikaa. Sanokaa vaan.)

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Money, money, money

Välillä on sellainen tunne kuin olisi pudotettu jonnekin, jossa eletään muutaman (aika monenkin) vuosikymmenen takaista elämää. Esimerkiksi, kun näkee jonkun kassalla kaivelevan esiin shekkivihkonsa. Niitä käytetään täällä aivan yleisesti edelleen, vaikka nykyaikaisempiakin maksutapoja on yllin kyllin ja yleensä melko laajalti käytettävissä. Toki, on meilläkin shekkivihko ja sitä toisinaan käytetäänkin - esimerkiksi, kun suoritamme maksuja koululle. (Ja voihan vedenpaisumuksen aikakausi sentään.)

Korttimaksu kelpaa siis kyllä monessa paikassa, onneksi - sanoo korttielämään tottunut suomalainen. Käteistäkin on silti hyvä olla taskussa, sillä eteen voi tulla ravintola tai kuppila, joka ei korttia hyväksy. Mieheni on työmatkoillaan törmännyt myös takseihin, jotka ottavat vastaan vain käteistä. Toisinaan tulee maksettua jotain pientä käteisellä ihan vain siksi, että se tuntuu siinä kohtaa jotenkin näppärämmältä. Kuten torilla. Olenpa koulun valokuvaajallekin (joka toimii koulussa myös keittäjänä) sujauttanut lokeroonsa kirjekuoren, johon olin piilottanut tasarahan korvaukseksi lapseni koulukuvista. Kun se oli yksi niistä toivotuista maksutavoistakin. Mutta olisihan tietenkin shekilläkin voinut maksaa. (Voi huokaus sentään.)

Yhden dollarin seteli on kyllä jännä juttu. Se on arvoltaan pieni, mutta symbolista arvoa sillä taitaa olla enemmänkin. Meillä on tapana kerätä kaikki yhden dollarin setelit yhteen paikkaan, josta mieheni nappaa ne mukaansa työreissuille lähtiessään. Niitä on helppo tyrkätä esimerkiksi hotellissa sille, joka kantaa laukkusi (pyytämättä varmastikin). Tai hänelle, joka hakee autosi valet parkingista (olisikohan se suomeksi vaikkapa pysäköintipalvelu?). Olen kuullut legendan, että tästä kulttuurin ominaispiirteestä johtuen yksidollarinen on edelleen setelinä, sillä kolikoiden jättäminen tippinä on - silkkaa pilkkaa. Dollarin kolikko kuitenkin on olemassa. Itse en ole sellaista kuitenkaan koskaan edes nähnyt. Mitä tippaamiseen muuten tulee, siihen on kyllä jo tottunut. Esimerkiksi ravintoloissa, kampaamoissa, takseissa jne. on tavallista jättää tippiä n. 15-20% laskun loppusummasta. Jos ei jätä tippiä, on se merkki huonosta palvelusta. Tai sitten siitä, että kyseessä on ulkomaalainen.

Mutta kun sitä käteistä siis aina toisinaan kuitenkin tarvitsee, niin täytyyhän sitä jostain hakea. Mukavuudenhaluista laiskaa amerikkalaista miellytetään drive-up-ATM:llä, jolla asioidakseen ei tarvitse tietenkään nousta autosta. No, sattuipa niin, että poikkesimme tänään sellaiselle. Oli muuten aika tuulinen ja sateinenkin iltapäivä, joten siksikin aika miellyttävää istuskella autossa, kun automaatti raksuttaa toimenpidettään. Automaatin näppäimet ja luukut ovat kyllä pikkuisen matalalla tuollaiseen vähän korkeampaan autoon nähden, jollaisella ajamme. Mutta kyllähän sitä kurkottamalla selviää siitäkin.



Niinhän sitä luulee. Mutta kun tuuli sattuukin osumaan siihen setelinippuun ja seuraavassa hetkessä huomaat, että käteisesi lentelee iloisesti ympäri autoa, siis sen ulkopuolella. Mutta onneksi kaksi keski-ikäistä on vielä tarvittaessa nopeita ynnä näppäriä: auto pikaisesti pari metriä taaksepäin (onneksi ei ollut muita jonossa!) ja toinen rynnistää auton taakse, toinen eteen. En tiedä, olinko kauhuissani, epätoivoissani vai vain kohtuullisen huvittunut, kun ryntäilin ympäri pankin pihaa tuulenpuuskien heilutellessa kahdenkympin seteleitä ympäriinsä. Ainakin oli ensimmäinen kerta, kun olin mukana rahanpesussa. Poimin nimittäin suurimman osan kuralätäköstä. Mikäli paikalla oli valvontakamera, saivat ainakin viihdykettä.

Ja arvaatteko, montako saimme kiinni? Kaikki! Siinä vaiheessa, turvallisesti auton sisällä jo, uskalsimme vähän nauraakin. Kumpikin oli jo ehtinyt mielessään miettiä, että monenkohan kymmenen dollarin tappio mahtoikaan tulla.

Kuva? Siinä ne, kuralätäkössä lutranneet, köllöttelevät auton lattialla kauppakassin päällä kuivumassa. Niistä tuli aivan ehtoja. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

lauantai 3. tammikuuta 2015

Työhommeleita

Tarvitaan vain leikkitietokoneen hiiri, joka toimii puhelimena, sekä kaksi kekseliästä kolmevuotiasta.

- Haloo, onko siellä äiti?
- Eeii!
- Onko siellä isi? Oletko sinä töissä?
- Olen.
- Oletko siellä katsomassa renkaita?
- Haluan.
- Tuletko sinä nyt kotiin?
- Ei, olen töissä!
- Missä se töissä on?
- Se on täällä olohuoneessa.
- Ei ole, se on eteisessä!
- Olohuoneessa!

- Eteisessä!

Sitten menee kinasteluksi. En saa koskaan selville, onko se eteisessä vai olohuoneessa. Mutta kyllä kyllä, äitiä jossain sivummalla vähän naurattaakin.

Töistä on siis puhe. Nuoremmalla tyttärellä on tainneet mennä isin työt ja työmatkat vähän sekaisin, sillä vaikka kertoisin hänelle, että isi on mennyt tänään taas töihin, tyttö kysyy todennäköisesti, että menikö isi sinne lentokoneella. Tai mistä kertonee se, että isin työlaukkua hän kutsuu joka tapauksessa matkalaukuksi. Tai se, että jo kaksivuotiaana, kun hän piirsi kuvia kaikista perheenjäsenistä, niin isille hän piirsi myös matkalaukun. Poikamme oppi myös jo puolitoistavuotiaana piirtämään ympyröitä. Minä pidin niitä ympyröinä, mutta minulle kyllä tähdennettiin, että ne ovat renkaita. Joten kyllä, renkaat taitavat olla aika iso osa elämäämme.

Kotonakin niitä on.

Mieheni matkustelusta johtuen loma-ajat ovatkin meillä erityisen suurta luksusta. Koko perhe on koolla harvinaisen pitkiä aikoja viisihenkisenä kokonaisuutena. Suuresta ilosta kertoo se, että tämän joululoman ajan isi on ollut kotona erityisen kovaa valuuttaa. Tätä oli kyllä taas odotettu!

Lapset mielivät kyllä usein töihin, haluavat isiä katsomaan. Emme tosin käy siellä mitenkään erityisen usein. Isin työpaikan pihassa on aina rekkoja ja niitä jaksaa jälkikasvu ihastella, joten ajelemme - rehellisesti sanottuna - aina toisinaan niitä katsomaan. Halvat huvit nääs. Kouluunkin kaksi pienempäämme lähtisivät esikoisen vanavedessä milloin vain. Tilasimme aikoinaan esikoiselle repun ja eväslaukun nettikaupasta ja ne saapuivat totuttuun tapaan laatikossa etuovelle (täällä ei tarvitse mitään pakettia itse hakea mistään). Kun pienemmät näkivät, mitä laatikosta paljastui, he tekivät johtopäätöksen, että tällaisella paketilla pääsee siis kouluun. Joten aina tämän tästä kuulen kysymyksen, että milloinkas heidän reppunsa ja eväslaukkunsa oikein saapuvat. Tietävät jo senkin, minkä väriset ovat kuulemma tulossa. Minä en kyllä tiedä siitä mitään. Mutta eiväthän äidit välttämättä ihan kaikkea tiedäkään (lähes kuitenkin).

Mutta - kotirouva se täällä vain laiskottelee! Mitä nyt puuhailee kotona ja käy kaupassa ja kuljettaa kouluun ja sen sellaista. Laittaa ruokaa ja hoitaa lapsia ja pesee pyykkiä ja yrittää juoda kahvia joskus rauhassa. Ulkoiluttaa ja yrittää ulkoilla itsekin edes joskus, ja iltaisin vajoaa sohvalle ja kirjoittaa. Sellaista se. Terkkuja vaan muuten kotiin, kyllä täällä ihan hyvin menee.

Mutta se kotirouva haaveilee, että tänä vuonna tapahtuu jotain. Saas nähdä mitä. Mutta on sellainen tunne, että tämä vuosi on hyvä vuosi. We'll see. Pistäiskös sitä vaikka - renkaan pyörimään...

torstai 1. tammikuuta 2015

Alkajaisiksi

On taas se aika, kun vähän ihmettelee, että onko nyt jo taas tammikuu. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin huomaan kliseemäisesti toistelevani, että onpas aika mennyt taas nopeasti (kysykää vaikka mieheltäni). Tällä kertaa aika oli päässyt livahtamaan niin nopeasti, ettemme olleet käyneet yhdessä lastemme suosikkipaikassa yli puoleen vuoteen. Joten kun lapset itse alkoivat ehdottaa, että 'Mennään tänään akvaarioon!', niin oikeastaan oli aivan sopiva ajankohta siihen.

Uudenvuodenpäivä on täällä yleinen vapaapäivä. Ei se kuitenkaan sikäli kovin hiljainen ole, että monet kaupat ja monet muutkin paikat ovat kyllä auki, vaikka saattavatkin noudattaa sunnuntain aukioloaikoja. Paikallinen akvaariomme, Echo Lake Aquarium and Science Center, oli kyllä auki. Se sijaitsee kauniilla paikalla Champlainjärven rannassa.


Tämä kuva ei ole tältä päivältä.
Mutta se on aivan sen paikan tuntumassa, jossa tänään kävimme.
Kaunista - kaikessa hyytävyydessään.
Echo Aquarium ei ole suuren suuri. Se ei ole paikka, jossa ihmetellään toinen toistaan kauniimpia kaloja, sillä se kertoo juurikin siitä kalalajistosta ja niistä vedenelävistä, joita Champlainjärvestä tai sen liepeiltä voi löytää. Siellä on kalojen lisäksi kilpikonnia ja sammakoita - joita esikoistyttäremme ehdoitta rakastaa. Hän on, syystä tai kolmannesta (jota en todellakaan tiedä), aina ollut ihastunut esimerkiksi kaloihin ja sammakoihin. Joten hänen mielestään tuo paikka on äärimmäisen kiehtova ja jokaisen altaan luona hän hihkaisee innosta. Kuten myös pikkusisaruksensa, joihin hän on ihastuksensa tartuttanut. 

Paikka on lapsille kiva, erityisesti siksi, että siellä on paljon tekemistä. Melkein kaikkeen saa koskea ja siellä täällä on puuhapisteitä tai vaikkapa taikahiekkaa, josta saa muotoiltua vuoria ja laaksoja, eikä se edes tartu käsiin. Siellä saa uittaa puuveneitä ja koskettaa varovasti meritähteä. Ja vaikka emme ole vielä koskaan selvinneet reissusta niin, etteivätkö jonkun hihat tai koko vaatekerta olisi kastuneet uittoleikeissä, on se sen arvoista.



Snapping turtle eli näykkijäkilpikonna.
Aggressiivinen amerikkalainen kilpikonnalaji.
Ei kannata joutua näykätyksi.
Ja eihän se Champlainjärvestä kaikkea kertoisi, jollei järven ikioma monsteri saisi omaa esittelyään. Aika jännä tyyppi se näkyy olevan. Yli 300 silminnäkijähavaintoa on kuuleman mukaan tehty, mutta emme kuulu kyseiseen joukkioon. Tästä kaverista kyllä kerroin jo joskus aiemminkin - täällä.


Mutta kaiken kaikkiaan, tämä oli oikein mukava tapa aloittaa uusi vuosi. Hankimme samalla paikkaan uuden kausikortin koko perheelle, jolla saa käydä siellä vaikka joka päivä. Jospa tänä vuonna tulisikin vaikka käytyä suurin piirtein aina, kun lapset sitä itse ehdottavat. 

Vielä oli vähän jouluakin nähtävissä. Juuri tämän verran sitä vielä katseleekin, ennen kuin antaa juhlakauden mennä menojaan. Tammikuu on mielessäni aina jotenkin ankara ja kylmä ja arkinen. Mutta kuitenkin jännittävä, sillä kalenterista on kääntynyt puhdas sivu. Ottaisiko sen kuitenkin mahdollisuutena?