Kaksin kaunihimpi (kätevämpi?)

Meillä voi joutua joskus vähän gessimään (guess), että mitähän tässä miinitään (mean). Joskus joku on haidannut jotain (hide), ja toisten pitää siikkiä (seek). Joskus juusitaan (use) jotain, toisinaan giivitään ap (give up). Joskuspa joku meikkii jotain ap (make up) ja jos toiselle vaikka tulee paha mieli, niin häntä pitää tsieriä up (cheer up).

Me vanhemmat yritämme, oikeasti, niin paljon kuin viitsimme ja jaksamme. Toisinaan kyselemme jälkikasvulta kymmeniä kertoja päivässä, että mitähän se olikaan suomeksi, mitä juuri sanoit. Oma kielitaito on kyllä (vielä) riittänyt ymmärtämään, mitä lapsukaisilla on sanottavaa, mutta yritämme varmistella, että oman äidinkielen termit pysyisivät mielessä. Esikoinen, 8v, osaa melkein aina kertoa myös suomenkielisen vastineen. Kaksosilla, kohta 6v, on välillä vähän vaikeampaa ja vastaukseksi voi tulla myös sukkela en tiedä. Esikoistyttäremme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne ja hänellä oli siihen mennessä jo vahva ja vivahteikas suomen kielen sanavarasto. Kaksosemme olivat muuton aikaan juuri täyttäneet yksi ja molemmilla oli vasta muutamia sanoja hallussa. Nyt kun esikoinen käy koulua kolmatta vuotta ja kaksoset ensimmäistä täyttä vuottaan, on käyttökieli selvästi muutoksen kourissa. Kaikki kolme ymmärtävät täydellisesti suomea ja osaavat sitä myös melkein yhtä täydellisesti (muutamia kielioppirakenteita lukuunottamatta) - näin halutessaan - puhua, mutta ajatus tuo selvästi suusta ulos ensimmäisen tarjolla olevan sanan, mikä on yhä useammin englantia.

Mielenkiintoiseksi tämän kaksikielisyyden kehittymisen tekee esimerkiksi se, että lapsillamme erityisesti verbit korvaantuvat lauseissa helposti englanninkielisillä, vaikka lause muutoin olisi suomenkielinen ja useimmiten myös suomen kielioppisääntöjen mukainen (lapsi taivuttaa siis verbiäkin suomen kielen sääntöjen mukaisesti). Poikamme on alkanut myös selvästi ottaa vaikutteita englannin prepositiorakenteista ja käyttää suomeksi ilmaisuja päällä pöydän, alla tuolin. Viisivuotiaan tyttäremme puheessa taas vilisee paljon sanontoja tai täyteilmaisuja - guess what, ready or not, soft and comfy. Kahdeksanvuotiaamme taas saattaa tehdä vaikutuksen siteeraamalla oppikirjamaiseen tyyliin yksityiskohtia esimerkiksi omista esitelmäaiheista.

Ja niin me juttelemme kaikki viisi vähän omalla tavallamme, joka saattaisi ulkopuolisen mielestä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Toisinaan annan itsekin periksi ja vastaan lapsilleni englanniksi, mutta pyrkimys on silti vahva: että suomen kieli pysyisi vahvana heidänkin arkipäivässään. Oma suomen kieleni on mielestäni edelleen hyvä ja pidän siitä tiukasti kiinni - myös tämän blogin kirjoittaminen on osa ikiomaa kielenhuoltoani. Ja kirjoittamisen opinnot, joita parhaillaan suoritan, haastavat kyllä tuottamaan vivahteikasta ja oikeaoppista suomea, aivan erityisesti. 

Paraskin puhuja. Itse teen näköjään tällaisia muistilappuja.

Toisinaan täytyy vain nauraa, tunnustan. Sillä joskus suomen ja englannin sekoitus kuulostaa niin hupaisalta, että ei muuta voi. Toisinaan pysähdyn miettimään, että olemme tulleet tässä kaksikielisyydessä jo melko pitkän matkan, kun viisi ulkomaanvuotta on aivan pian tulossa täyteen. Ennen lähtöämme pohdin paljonkin, että missähän tahdissa muutos tuleekaan tapahtumaan - silti en olisi osannut kuvitella nykyistä tilannetta. Hienolta joka tapauksessa tuntuu, että kaikilla kolmella lapsellamme on nyt käytössään kaksi kieltä, joilla he tulevat hyvin toimeen. Uskonpa, että se vielä vie heitä elämässä eteenpäin monessa kohdassa.