maanantai 30. maaliskuuta 2015

Filled with love

Meille on muuttanut kolme uutta asukasta. Ne ovat pehmeitä ja niistä kaksi on vaaleanpunaista, yksi on valkoinen. Täällä ollaan asuttu jo kohta kolmisen vuotta, mutta yksi turistipaikoista oli vielä käymättä. Viime viikonloppuna saimme vieraita Suomesta ja koska yhteenlaskettu lapsilukumäärä kohosi viiteen (alle seitsemänvuotiaaseen), oli aika katsastaa paikka, jossa valmistetaan nallekarhuja - Vermont Teddy Bear Factory.

Kolea kevät(talvi)päivä Vermontissa.
-7C ja pohjoisesta tuulee. (Ynnä huokaus.)
Vermontin nalletehtaassa syntyy n. 750 nallea joka päivä, vuodessa sellaiset 150 000. Tuli opittua sellaisia triviatietoja, että nalle esimerkiksi syntyy 20 turkinpalasesta. Vermontilaisia nalleja lähetetään ympäri maailmaa ja monet niistä tehdään tilaustyönä. Yksi suosituimpia nalleja on onnittelunalle uudelle vauvalle, samoin äitienpäiväksi ja ystävänpäiväksi tilataan paljon nalleja. Voipa nallen neljässä tassussa lukea vaikkapa neljä sanaa: Will you marry me? (tai: I want a divorce...). Nallet lähtevät tehtaalta omissa laatikoissaan, joissa niillä on ilmareikä ja jossa mukana matkaa myös kirje sekä pieni herkku (sillä täytyyhän nallella olla matkaevästä).

Vermontilaisilla nalleilla on elinikäinen takuu. Jos nalle palaa tehtaalle sellaisena, että sillä on yksikin nivel tai silmä (tai pesulappu) paikallaan, se korjataan, tai korvataan uudella. Tehdaskierroksella meille esiteltiin myös nallesairaala, johon 
hoitoa vaativat nallet toimitetaan. Olipa eräs nalle saanut tippaletkunkin tassuunsa, ja tippapullossa oli tietenkin - hunajaa.

Meidän yhdeksän hengen seurueestamme viisi kuului siis sopivasti aivan oikeaan kohderyhmään, mutta myös aikuinen nautti vierailusta, kun sai ihastella, miten räätälöityjä nalleista voidaankaan valmistaa. Niille voi tietenkin hankkia myös erilaisia asukokonaisuuksia ym. 'tarpeellista'. Ja vaikka yksittäinen nalle maksaakin 20-40 dollaria, on se kyllä aidomman oloinenkin kuin kiinalainen klooninsa. 

Mutta ei siinä vielä kaikki. Nalletehtaassa voi nimittäin tehdä omanlaisensa nallen. Ensin nallelle valitaan turkki, minkä jälkeen voi valita, millaista täytettä nalleen laitetaan. Valittavana oli esimerkiksi ystävyyttä, taikaa ja onnea, mutta meidän lapsemme taisivat kaikki valita nalleen rakkautta. Sen lisäksi nalle saa pienen huopasydämen, jolle annetaan pusu ennen kuin se sujautetaan nallen sisään. Tämän jälkeen nalle viedään ompelijalle, joka kursii sen kiinni. Kaveri saa mukaansa oman syntymätodistuksen, johon voi kirjata nimen sekä syntymäpäivän, sekä tarkan syntymäkellonajan, sen jälkeen kun ompelija sen ilmoittaa. Uusi omistaja saa myös tehdä nallelle halitestin ennen sen kotiinviemistä. Aika liikuttavaa. Ulkosuomalainen myöntää, että kyllä ne nämä amerikkalaiset tämän tällaisen homman osaavat. 


Nämä kolme uutta asukastamme (he ovat Daisy, Heart ja Nalle) ovat päässeet mukaan arkeemme varsin intensiivisellä tavalla. Ei ole kai vaikea arvata, että niillä kaikilla on jo erinomainen nukkumapaikkakin. Ne koisivat tälläkin hetkellä onnellisina kolmen pienen ihmisen kainaloissa.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kipukohtia ja kuralätäköitä

Julkisuuskuva on kunnossa, mutta kulisseissa kuohuu. Vaikka vähän rajoilla se julkisen kuvan ylläpitäminen meinasi tänään olla, kun iltapäivällä ryntäsin kolmikkoni perään koulun pihamaalla. Tarkalleen ottaen rynnistin oikeastaan yhden perään, joka salamannopeasti tarkensi katseensa kohti suurinta kuralätäkköä ja niin, suuntasi tietenkin sinne. Sillä lätäköt vetävät kolmevuotiaita puoleensa magneetin lailla. Juu, eniten olin kyllä huolissani siitä, että hän oli liian kaukana minusta parkkipaikalla, jossa kulkee autoja, mutta myönnän myös pinnallisuuteni (ne liian hyvät kengät lätäköihin). Ja voihan se olla, ettei kovin moni edes huomannut, että omat kenkäni olivat myös vaihtaneet väriä tuon episodin jälkeen, ja että housunlahkeet olivat itselläkin kurassa polviin saakka.

Lapset ovat käyttäytyneet kyllä pääsääntöisesti oikein mallikkaasti julkisilla paikoilla. Vilkuttelevat koululla opettajille. Hymyilevät kaupassa mummuille. Näyttävät eloisilta lapsilta kyllä, mutta pysyvät kelvollisen etäisyyden päässä vanhemmista. Itsekin jaksoin hymyillä sille vanhalle herralle kävelykeppinsä kanssa, keneen törmäsimme kaupan ovella. Like back in the old days, hän virnuili. 

Aamu ei kuitenkaan ollut alkanut tänään niin harmonisesti. Pahaksi onneksi juuri se lapsistamme, joka on ilmeisesti aamuntorkuin, pitää meillä kärkisijaa aamullisten kärttykohtausten tilastoissa. Ehkä asioilla on yhteys, mene ja tiedä. Mutta se, että isosisko pukee päälleen kirjavaraidallisen villatakin, voi olla kriisin paikka. Sellainen villatakki pitäisi olla pikkusiskollakin, tietenkin. Tai ainakin pitäisi olla punainen villatakki, sillä se on pikkusiskon lempiväri. Talosta ei löydy toista samanlaista, ei liiemmin kirkkaanpunaista. Mutta ei sillä väliä ole, kun on alkuun päästy. Siitä syystä voi kuitenkin aamukiukkuisena heittäytyä lattialle ja takoa mattoa vimmatusti, ja kieltäytyä pukemasta laisinkaan. Se, että samana aamuna leipäkin oli taas väärän värinen ja -kokoinen, ei tunnu enää missään. Aamutoimiin varattu kymmenen minuutin säätövara omistettiin tänä aamuna täysipainoisesti känkkäränkkäkohtauksille, joten olin taas valmis onnittelemaan itseäni siinä vaiheessa, kun saavuimme kuitenkin jälleen kerran koululle ajoissa. 

Mökötys.
Olen päättänyt kuitenkin ottaa näistä kaikista selkkauksista opikseni. Tosiasia on, että lehmänkin hermoilla hermostuu. Myönnän sen. Olen päättänyt, että sitten kun kohtaus on ohitse, en minäkään jää sitä murehtimaan. Sillä kun lapsi siirtyy (yleensä salamannopeasti) seuraavaan vaiheeseen, siirryn minäkin. Sillä pitkävihaisuus on yksi maailman ärsyttävimmistä asioista. Jos asiasta jäi vielä puitavaa, etsin sen käsittelyyn uuden ajan, jolloin konteksti on sopiva.

Sielunhoitoa.

Ulkona murheet yleensä unohtuvat. Sielläkin voi kinata siitä keltaisesta lapiosta, vaikka niitä vastaavanlaisia olisi siinä vieressä viisi. Siellä voi haastaa riitaa kaverin kanssa siitä, kumpi menee ensin, vaikkapa kuralätäkköön. Siellä juteltiin tänään keinumisen lomassa myös siitä, ovatko pienet puut lapsipuita ja isot puut äiti- tai isipuita. Tänään myös kasteltiin kaikki pihan puskat kuravedellä, jotta ne kasvaisivat (äiti, kasvaahan nämä nyt?). Ja nyt minä menen kasvattamaan puuta! huudahti tyttönen, kun riensi kastelukannun kanssa kohti kirsikkapuuta.

Onneksi pieni poikakin ajattelee usein äidin hyvinvointia. Tänään oli äidillä sattumoisin kumisaappaat, kun arveli takapihan olevan jo melko kostea, koska lumi on sulamassa. Poika ilahtui asiasta silmin nähden, ja opastikin sitten avuliaasti äidin kulkemaan läpi kaikki parhaat kuralammikot, jotka pihasta löytyvät. Ajatella, että äiti on jäänyt aiemmin tästä ilosta paitsi!

Joten en murehdi, vaan jatkan eteenpäin. Vielä en tiedä, mistä vaatekappaleesta tai mistä ruoasta huomenna kiukutellaan, mutta jotainhan on hyvä jäädä arvailunkin varaan, niin säilyy elämässä jännitystä. Ehkäpä vielä jonain päivänä otan vähän rennommin nuo kuralätäkköhommatkin. Tai menen kokeilemaan niitä ihan itse niillä valkoisilla kumppareillani. Kevät, se on sentään tulossa!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Let's have a party!

'Sitten kun minulla on seuraavan kerran syntymäpäivä, niin sitä vietetään siellä keilapaikassa', totesi tyttäreni, kun lähdimme kotimatkalle luokkakaverinsa viisivuotispäiviltä keilahallilta. Tämä oli hänen toinen lauseensa ovesta ulos astumisen jälkeen, ensimmäinen oli ihastunut huudahdus: 'Olipas siellä kivaa!' Vanhempikin jäi jotenkin hyrisemään näiden kommenttien jälkeen, sillä mikäpä olisi mukavampaa kuultavaa kuin se, että lapsella on ollut kivaa. Olemme yrittäneet aina järjestää niin, että lapsemme pääsisi mukaan jokaisille syntymäpäiville, joille hän on kutsun saanut. Ja ennen kaikkea, on suuri asia, niin pienelle tytölle kuin vanhemmilleenkin, että juhlakutsuja on viimeisen vuoden aikana tullut useita. 


Tarvinneeko edes mainita, että tyttäreni rakastui viime viikonloppuna keilaamiseen. Minä ehdin hetken epäillä, ettei hän pikkuruisena tyttönä jaksa edes nostaa keilapalloa, mutta niin vain hän tempautui mukaan peliin kavereidensa kanssa ja odotti malttamattomana, mutta siitä huolimatta ymmärtäväisenä omaan vuoroaan. Ja kun on pienen ja ujonpuoleisen tytön äiti, merkitsee aina uskomattoman paljon sekin, kun näkee lapsensa tekevän jotain aivan itse. Vaikka sitten ottavan sen valtavan keilapallon käteensä ja vierittävän sen radalle.

Kaikki ne syntymäpäivät, joille olemme kutsuja saaneet, ovat jääneet mieleen. Syksyn ensimmäiset syyskuun lopun hellepäivänä, puutarhassa, jossa oli pakko etsiä jatkuvasti varjopaikkaa. Ja istua nurmikolla, kun tuolit eivät riittäneet valtaisalle väkimäärälle. Ihastella lasten pitkää jonoa, kun kaikki odottivat vuoroaan pinjatan halkaisemiseksi. Marraskuussa vietetyt juhlat, jolloin pääsimme viehättävään pieneen kotiin keskustan tuntumassa, jossa lapset leikkivät aarteenetsintää ja vaihtoivat kirjoja book swapin muodossa. Keskitalvella vietetyt juhlat koulun liikuntasalissa, johon pääsimme mukaan koko perheenä. 

Seuraavat juhlat ovat jo pääsiäisviikonloppuna, silloin pääsemme taidekoululle, jossa lapsille on ohjelmanumerona jokin ohjattu askartelu. Meille koulu on tuttu jo melkein kahden vuoden ajalta, mutta koskaan emme ole olleet siellä juhlimassa syntymäpäiviä. Voitte uskoa, että tyttäremme on jälleen intoa piukassa, kun pääsemme juhlimaan. Taidan kuulla jo korvissani 'Could I have more pizza, Mom?'

Mutta sen lisäksi, että vanhempi nauttii siitä, että näkee lapsensa nauttivan, on näissä syntymäpäiväjuhlissa myös toinen, erityisesti näin ulkosuomalaiselle tärkeä aspekti. Se on vanhemman mahdollisuus tavata toisia vanhempia ja tutustua esikoisen luokkakavereiden perheenjäseniin. Olen aika monta keskustelua rikkaampi sen ansiosta, että olemme päässeet mukaan moniin juhliin, ja muihinkin tapaamisiin. Olen tutustunut moniin ihmisiin, joilla on aivan erilainen tausta kuin itselläni. Ja se jos mikä, avartaa maailmankuvaa. Ja minä vieläpä pidän sen avartamisesta - sillä samalla voi oppia myös paljon itsestään. Eikä se ole ollenkaan huonompi juttu.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kotirouvan konttorikaipuu vai mikä se nyt oli

Joskus on niitä päiviä, jolloin tuntuu, ettei oikeastaan ole tehnyt paljon mitään. Joskus taas tuntuu, että on käyttänyt jokaisen liikenevän minuutin ja huomaa yhtäkkiä, että kas, taas on ilta. Joskus huomaa jopa määrittelevänsä itseään sen kautta, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ja joskus vain on, eikä mieti mitään sen kummempia, sen kun antaa arjen soljua eteenpäin ja vyöryy sen mukana päivästä toiseen.

Siitä on kohta neljä vuotta, kun olen viimeksi tehnyt konttorityötä. Se tuntuu välillä mahdottoman kaukaiselta. Ja kyllä, toisinaan kaipaan vanhaa työtäni. Kaipaan jopa niitä tuhansia dokumentteja, joita laadin, suorastaan välillä palaverimuistioitakin, projektisuunnitelmia, koulutusmateriaaleja. Sitä työjonoakin, joka ei koskaan ottanut loppuakseen, vaan venyi aina toisesta päästä, kun toisesta sai jotain supistettua. Kyllä, toisinaan kaipaan työtäni.

Minulla kyllä on tuo työ myös edelleen olemassa. Siinä on vain sellainen ongelma, että se työ on Suomessa ja minä olen täällä Yhdysvalloissa. Mutta, samantien voin korostaa, että tilanteessa ei ole mitään valittamista. Olen tehnyt varmasti kompromisseja, mutta koska olen niiden kanssa täysin sujut, ei tilanteessa ole mitään valittamista. Se aika tulee vielä, kun työelämä kutsuu taas. Eikä tämmöinen nelikymppinenkään (onneksi) mikään aivan rahjus vielä ole.

Kun tulimme tänne, olin vielä hoitovapaalla. Lapsistamme kaksi nuorinta olivat tuolloin vasta yksivuotiaita. Minulle ei aluksi tullut edes mieleen, että olisin tehnyt jotain muutakin kuin huolehtinut heistä. Sillä kahdessa yksivuotiaassa ja yhdessä kolmevuotiaassa riittää kyllä puuhasteltavaa. Toiset selviävät paljon suuremmastakin katraasta, mutta minulle näissä kolmessa on kyllä aivan riittävästi tekemistä. Vaikka olen jutellut täällä melko monen ihmisen kanssa siitä, mikä meidät on tänne tuonut ja mitä täällä teemme, aika harva on kysynyt, mitä minä työkseni teen tai olen tehnyt. Sillä moni olettaa lähtökohtaisesti, että olen lasten kanssa kotona. Mutta kyllä, toisinaan päädymme kyllä keskustelemaan siitäkin, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto sekä monen vuoden työkokemus. Eivät ne mihinkään häviä, vaikka ovatkin nyt tauolla.

Jos olisimme Suomessa, olisin suurella todennäköisyydellä konttorityössäni. Puurtaisin arkea eteenpäin, kulkisin massan mukana töihin, päiväkotiin, kauppaan, kotiin. Edestakaisin, päivästä toiseen. Luultavasti elämämme olisi niin kiireistä, että omille harrastuksille jäisi vielä aika vähän aikaa. Luultavasti en myöskään olisi ehtinyt herättää henkiin rakkainta harrastustani, vaan haaveilisin siitä edelleen. En kirjoittaisi, vaikka haluaisin, sillä en ehtisi.

Komennuslaisen puolison elämä määräytyy kohteessa monessa suhteessa sitä kautta, mitä komennus pitää sisällään. Se määrää paikan, jossa ollaan, ja johon elämä rakennetaan. Paikassa etsitään oma paikka ja sopeutetaan oma elämäntapa siihen. Ja sitten ollaan tyytyväisiä tai ei olla. Meidän tapauksessamme saamme olla. Ja vaikka paperipinojen ääreen kaipaankin välillä, niin en ole kärsimätön. Se aika tulee, kun sen on aika tulla.

Luin jokin aika sitten jutun siitä, minkälaiset kuvat ja postaukset Facebookin puolella ihmisiä eniten ärsyttävät. Kahvikupin kuvaaminen oli yksi niistä. Joten on pakko kokeilla. Sillä jos tämän jutun piti vähänkin kuvata sitä, mitä minä täällä teen, niin kyllä tässä kuvassa aika paljon totuutta on. Minä juon kahvia joka päivä, monta kertaa. Siihen löydän nimittäin aina aikaa!

Integroitumista on tapahtunut.
Huomaa mukin kuviointi.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Käteni, kädessäsi

Katselen vähän etäämmältä, kuinka tuo pieni ruskeatukkainen tyttö ottaa tytärtäni kädestä kiinni ja ohjaa mukaansa. Jossain läikähtää - aika monellekin äidille saattaisi käydä niin, ajattelen. Ja sittenkin, jollain tavalla, olen tuossa hetkessä yksin, ainakin kuvittelen niin. Jollain tavalla palaan jonnekin kauas - ajassa paljon, paljon taaksepäin.

Esikoistyttäremme on pieni tyttö. Monessa asiassa arka, usein hiljainen, tarkkaileva. Harkitseva, mietteliäs, ujokin. Kuinka monet kerrat olen toivonut, että osaisin rohkaista häntä, sellaisella tavalla, joka on hänelle sopiva. Onnistunkin, vaikka toisinaan tuntuukin, etten oikein millään. Ja joskus tuntuu, että en osaa, enkä kykene ehkä juuri siksi, että näen tytössä niin paljon itseäni. Silloin kun itse olin alaluokkalainen ja tunsin itseni aina ujoksi. Hiljaiseksi tarkkailjaksi. 

Tyttäreni on löytänyt omasta luokastaan parhaan ystävän. Hän on tyttö, joka on melkein yhtä pieni ja usein melko hiljainen. Tarkkailevakin, mutta valtavan sydämellinen. Syksyn alussa oma tyttäreni ei oikein vielä osannut ottaa kontaktia luokkakavereihinsa. Tottui kyllä heihin nopeasti, mutta ei itse tehnyt aloitteita. Hiljalleen hyväksyi tutuimmaksi tulleet kaverit lähellensä. Ja sitten tämä yksi, ihastuttava ruskeatukkainen tyttö, väritti kauniin kissapiirustuksen ja antoi sen minun tyttärelleni. Kävi kurkistamassa tyttäreni lokerosta, miten tämän nimi kirjoitetaan ja kirjoitti piirustukseen omistuskirjoituksen. Tottakai hän tiesi, että tyttäreni rakastaa kissoja. Hän on hyvin tarkkanäköinen tyttö.


Äidin sydämessä läikähtää aika tavalla silloinkin, kun opettaja ohimennen mainitsee, että 'they are so good buddies'. Sillä äidistä on jotenkin niin uskomattoman hienoa, että oma tytär on solminut ystävyyssuhteen. Ja taas äiti palaa omaan lapsuuteensa, ja muistaa sen, ettei ystävyyssuhteiden solmiminen ole aina niin yksinkertaista. Ei se mitenkään välttämättä ole. Jos on kovin ujo.

Aikuisiällä ystävyyssuhteet muuttuvat, ja niiden luominen. Aikuisiällä on ehtinyt kohdata paljon ihmisiä, paljon mukavia kanssakulkijoita, joista on saanut elämäänsä rikkautta. Aikuisiällä on huomannut senkin, että toiset jäävät elämääsi, toiset eivät. Ja että toiset voivat olla kuin kadoksissa, mutta kohdatessa mikään ei olekaan muuttunut. Toisilta on oppinut paljon elämästä. Toiset ovat korvaamattomia, jos kaipaa lohdutusta tai tukea epävarmoille ajatuksilleen. Aika moni jättää elämääsi jäljen. Etkä useinkaan, loppujen lopuksi, pysty vaikuttamaan siihen, millaisen. 

Olen ajatellut, etten enää aikuisiällä ole niin herkkäkään. Että moni asia on saanut kovettumaan. Ja sittenkin sitä säilyy pehmeänä, ja huomaa sen usein juurikin silloin, kun ajattelee asioita lastensa kautta. Näkee heidän silmillään, tuntee niitä samoja tunteita. Ovatko omat muistot silloin kipeitä? Joskus ne ovat. Mutta on aika lohdullista kuitenkin huomata, kuinka elämä kasvattaa.

Minua ainakin. Koko ajan.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Jotain valkoista, jotain vihreää. Ja vähän violettia.

Meillä vietetään aika monenlaisia päiviä, ainakin, jos lapsilta kysytään. Heille olennaisinta tuntuu nykyään olevan se, onko arkipäivä vai viikonloppupäivä, eli koulupäivä vai - jälkiruokapäivä. Jälkimmäiseen liittyy päivästä toiseen hartaasti odotettu kohokohta, se, että viikonloppupäivinä saa yleensä jälkiruokaa. Tämä tarkoittaa pääsemistä mukaan äidin ja isän iltapäiväkahvilhetkeen, jolloin yleensä tarjoillaan jotain makeaa syötävää. Onnesta suurin on suomalainen Muumi-keksi sekä värikäs, päällystetty Angry Birds -keksi. Viikonloppupäivinä jälkiruoka jyrää myös välipalan, joten jälkiruokapäivän vastakohdaksi on tulkittu välipalapäivä. Hyvin suosittu sekin.

On meillä paljon muitakin merkittäviä päiviä. Tämän tästä meillä kysellään, onko tänään kylpypäivä tai vaikka kauppapäivä. Yksi omista suosikeistani on nukkumaanmenopäivä, sillä sitä koskevaan kysymykseen on aina helppo vastata. Kyllä, tänäänkin mennään nukkumaan. Tämän viikon alussa saimme myös kokea aavistuksen keväästä, kun lumi alkoi (vihdoin) sulaa, ja niinpä poikani kyselikin innokkaana, onko tänään kesäpäivä. Kesää en uskaltanut vielä lupailla, mutta keväästä annoin toivoa. Kunnes...


...tänä aamuna terassi näyttikin taas tältä. Poikani, tänään on taas talvipäivä. Valkoinen on kaunista, mutta, please, antakaa jo sitä vihreää. Katselen Facebookista päivät pitkät kuvia ihmemaasta, jossa järvet kimmeltävät vapaina, taivas hohtaa sinisenä ja kevään ensi merkit ovat hyvin nähtävillä. Oi Suomi armas! Lähettäkää nyt meillekin sitä lämmintä henkäystä, kiitos. Meille luvataan ensi viikolle vielä aivan kunnollisia yöpakkasiakin. Voi elämä sentään. Ja Vermontin ilmasto!

Mutta vihreyttä on näkyvissä kyllä, ainakin kaupoissa. Tulevana tiistaina täällä juhlistetaan Pyhän Patrikin päivää (St. Patrick's Day), joka on Irlannin kansallispäivä. Tuota päivää juhlitaan siis myös täällä ja ilmeisesti muuallakin, vaikkapa Kanadassa. 


Juhla on alunperin uskonnollinen, mutta on saanut myös maallisia piirteitä. Perinteisiin kuuluu kaiketi vihreään pukeutuminen ja kolmiapilan kantaminen vaatteissa. Olen nähnyt myös esimerkiksi kolmiapilakranssilla koristeltuja koulubusseja. Vihreään pukeutumisen on vanhastaan uskottu kuitenkin tuovan epäonnea, sillä sitä on pidetty keijujen värinä.

Mutta keijut! Enpä osannut arvatakaan, kuinka olennaisia niistä yhtäkkiä tänä tavallisena sunnuntai-iltana tulisikaan. Poikkesimme mieheni kanssa tänä iltana jo perinteeksi muodostuneella sunnuntai-illallisella Burlingtonissa. Valitsimme paikaksi yhden ehdottomista suosikeistamme, kaupungin parhaisiin italialaisiin ravintoloihin lukeutuvan Trattoria Delian.



Ruoka oli kyllä satumaisen hyvää, mutta keijuista puhuttiin kuitenkin vasta kotona. Iltapalalla lapsille tarjoiltu supisuomalainen ruisleipä sai aikaan sen, että esikoisen monta päivää enää täpärästi kiinni ollut alaetuhammas putosi hänen käteensä. Ensimmäinen irronnut hammas. Ja sen jälkeen ei illalla puhuttukaan enää mistään muusta kuin - hammaskeijusta.

On tullut pohdittua viime aikoina sitä, että mikähän mahtaa tänä päivänä olla maitohampaan kelpo vaihtokurssi. Ei tarvinnut enää pohtia, kun tyttö ilmoitti pontevasti asettavansa hampaan yöksi sänkynsä vieressä olevalle pöydälle, jotta hammaskeiju voi tulla hakemaan sen ja tuoda tilalle My Little Pony -pehmolelun. Yhden tietyn vieläpä, joka on oranssi. Hmm. Ihan pikkuisen kuusivuotiasta kuitenkin pohditutti se, että mistä hammaskeiju tietää, että se vaihto pitäisi tehdä juuri tänä yönä. Äiti voisi kyllä soittaa hammaskeijulle, varmisteli tyttö. - Onneksi ne hammaskeijut kuitenkin yleensä tietävät, milloin lapsilta on irronnut hampaita. Hyvä äiti.

Äidin ei tarvinnut ottaa puhelua hammaskeijulle. Äidin kaapin kätköistä löytyy joskus aarteita, ja sieltä löytyi myös ponipehmolelu. Se ei ole oranssi, vaan violetti. Mutta äidillä on nyt kokonainen yö aikaa keksiä, miten hammaskeiju oli selittänyt sen, että oranssin sijaan tulikin violetti. Ehkäpä hammaskeijuille voi sattua tällaista, mene ja tiedä. Äideille ainakin.

Kello on nyt täällä vähän yli kymmenen. Hammaskeijun taitaa olla aika hiippailla lastenhuoneeseen. Hyvää yötä Vermontista!

torstai 12. maaliskuuta 2015

Jotain pientä hyvää

Tulisikohan tästä juttu talkoohommista, tai jostain sellaisesta yhteiseksi hyväksi toimimisesta. Jostain sellaisesta, joka saa tuntemaan, että tekee jotain jonkun tai jonkin asian hyväksi, saa toiselle hyvän mielen ja itselleenkin. 

Koululla talkoileminen aloitettiin viime vuoden elokuussa (siitä voi lukea täältä). Silloin tuli järjesteltyä koulun kirjoja ja harjattua lattioita. Sittemmin on tarjottu monenkinlaista talkootyömahdollisuutta, mutta kolmilapsisen perheen aikarajoitteet ovat usein tulleet vastaan, sen myönnän. Olisi voinut osallistua vaikkapa varaston siivoukseen, ryhtyä lasten musiikkitapahtumaan avustajaksi, koulunäytelmän puvustajaksi tai yleiseksi apulaiseksi. Olen kyllä toiminut kertaalleen kuljetusapuna läheiselle maatilalle, olen myös vienyt naposteltavaa tai muuta tarjottavaa koulun tapahtumiin jo sen verran monta kertaa, etten ole pitänyt edes niistä lukua. Taisipa joku joskus kysyä sitäkin, haluaisinko kertoa jostain suomalaisesta jutusta lapsille. Pieni omatunnonpistos kyllä tässä nyt tuntuu, kun ei ole Muumi-aiheista esitelmää syntynyt. Ehkä senkin aika vielä tulee.

Mutta on minusta kiva tuottaa hyvää mieltä, ja auttaakin silloin, kun vain voin. Tällä viikolla on ovella ehtinyt käydä mm. tuttu naapurintyttö, joka myi keksejä koulun kansallispuistoretken rahoittamiseksi. Tilasin suklaahippukeksejä ja mokkasuklaakeksejä, olkoonkin, että ne ehkä jäävät (taas) syömättä. Ovat aikuisille liian makeita ja lapsilla on voimassa kiintiö. Mutta se ei ollutkaan olennaisinta, vaan se, että naapurintytölle tuli hyvä mieli. Toisella kertaa ovikellon soidessa löysin oven takaa kaksi viidesluokkalaista. He jättivät lapun, jossa he kertovat, milloin ovensa taakse voi jättää liikenevät tyhjät pullot ja tölkit. Panteista kerryttävät luokkaretkikassaansa.

Olen yrittänyt ajatella niin, ettei kaikkeen aina voi ehtiä osallistua. Aina ei millään jaksakaan, senkin uskallan myöntää. Mutta aika pienilläkin asioilla voi tehdä toisen iloiseksi tai auttaa jotenkin. Olemme viime päivinä yrittäneet etsiä esikoiseni parhaan kaverin äidin kanssa sopivaa ajankohtaa, jolloin tytöt voisivat leikkiä keskenään. Olimme jo sopineet päivästä, mutta samaan ajankohtaan osuikin yhtäkkiä toisen luokkakaverin syntymäpäivät, joten treffit siirtyivät. Minä ehdotin, että voisin ottaa tytön meille leikkimään jonain maanantai-iltapäivänä koulun jälkeen, joten tytön ei tarvitsisi mennä mukaan koulun iltapäivätoimintaan, jonka hän on kokenut vielä vähän raskaaksi, koska se on hänelle aivan uusi juttu. Ja nämä pikkuiset bestikset voisivatkin viettää yhteisen iltapäivän. On aika suloista, että kaksi hiljaista ja vähän arempaa tyttöä ovat löytäneet toisensa. Mutta se olisi jo toisen tarinan aihe.

En ottanut kuvia niistä suklaakekseistä, joita kaapissa tälläkin hetkellä lojuu, kun ei niitä oikein kukaan syö. Enkä tyhjien pullojen kokoelmasta, joka odottaa noutajiaan. Sen sijaan laitan kuvan siitä, kuinka kaunis on päivä, kun kevät vihdoin yrittää voittaa talven. Enkä tätä katsellessa viitsi ajatella edes sitä, että vesiräntälumiräpiskä on saapumassa Vermontin ylle viikonloppuna. Jospa se vaikka eksyisi reitiltään.


tiistai 10. maaliskuuta 2015

Tahdon tahdon tahdon!

Tahtomisesta on kyse.

Sitä on joka päivä pullollaan, se nostattaa tunteita ja saa leikki-ikäisen heittäytymään. Sille kuraiselle eteisen lattialle, tietenkin. Sillä koetellaan kanssaihmisten hermoja olan takaa, sillä yritetään kääntää päitä, ja ennen kaikkea, sillä koetellaan vanhemman turnauskestävyyttä. Joka ainoa aamu, päivä ja ilta. 

Ei halua vihreää paitaa. Ei halua raidallisia leggingsejä, ei halua valkoisia sukkia. Ei halua apua, vaan haluaa itse poimia vaatteet kaapista. Ei yllä joka hyllylle, mutta haluaa itse. Sillä haluaa punaisen paidan, pinkit housut ja mustat sukat. Tästä päivästä hamaan tulevaisuuteen. Siltä ainakin vaikuttaa.

Ei halua hämähäkkipipoa, ei halua vihreää pipoa. Äiti ei ole näköjään vieläkään oppinut, että jos pojalla on päällään vihreä-harmaa toppatakki ja äiti haluaa siihen yhdistettävän vihreä-harmaan pipon, kannattaa tarjota kaikki muut mahdolliset pipot, jotka poika yksi kerrallaan torjuu. Minkä jälkeen hän saattaa valita vapaaehtoisesti vihreä-harmaan, kaikessa hiljaisuudessa. Jos taas antaa pojan itse valita pipon, ohjailematta häntä päätöksessään mihinkään suuntaan, hän todennäköisesti valitsee puna-sinisen pipon. Tai jotain muuta. Tuskin kuitenkaan sitä, minkä äiti toivoo hänen valitsevan. Tutkimattomat ovat tahtoikäisen ajatukset. Ainakin äidiltä puuttuu algoritmi ongelman ratkaisemiseksi.


Haluaa mennä ensin. Sisälle. Ulos. Autoon. Autosta ulos. Portaissa. Käsienpesulle. Hammaspesulle. Yläkertaan. Alakertaan. Huoneeseen. Ruokapöytään. Sohvalle. Uskotteko, että aina on kiire. Aivan Hirveä Kiire, joka paikkaan. - Ei mitään kiirettä, otetaan nyt rauhallisesti, sanoo äiti. Äiti ei sano! Äiti ei sano noin! - Tyttöseni, äiti sanoo juuri niin kuin äiti haluaa sanoa. - Äiti ei sano! Ja joku polkee jalkaa. Se pienempi kuitenkin. Äiti laskee sataan, sadannen kerran, kai.

Mutta minäkin tahdon, haluan, pyydän ja toivon. Että se, mitä minulle eräs toinen kaksosäiti joskus sanoi, olisi totta. As soon as they turn four, it'll be easier. No niin, katsotaanpa kuinka käy. Loppusuoralla ollaan.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Pallolla tällä

Yhdysvaltain koilliskulma, pikkuinen Vermontin osavaltio, Burlingtonin kaupungin talousalue. Tässäpä se, meidän lastemme Ameriikka.

Lapsemme rakastavat karttoja. Ehkä se kuuluu ikäänkin, mutta selvää kiinnostusta on ollut ilmassa kaikilla ainakin parista ikävuodesta ylöspäin. Kartaksi kelpaa melkein mikä tahansa hahmotelma, eikä sillä ole väliä, onko kartta maailmanlaajuinen, tai ehkä Yhdysvallat tai jonkin kaupungin kattava. Yksi suosikeista on esikoisemme ruokailualustana toimiva USAn kartta, jota on luettu ahkerasti ja josta jokainen osaa kyllä etsiä oman osavaltion.

Kävimme syystalvella lomalla Floridassa ja vietimme yhden päivän SeaWorldissa. Jokainen sai kätösiinsä aluetta koskevan kartan ja voitte uskoa, millainen riemu siitä syntyi. Niinpä me suunnistimme alueella aika monen kartanlukijan voimin. Oli siellä vähän suunnistamistakin, sen verran iso alue oli, vaikka taisi olla teemapuistoista pienin.

Ja kuten arvaatte, SeaWorldin kartat ovat edelleen ahkerassa käytössä. Niistä voidaan katsella ohjeita, kun esimerkiksi mietitään, missä on ruokakauppa. Kultaseni, tämä kartta on sieltä Floridasta, sieltä SeaWorldista ja tässä ei näy meidän tavallista ruokakauppaamme. - Miksei? - Koska tämän kartan avulla voi suunnistaa, kun etsitään siellä puistossa vaikkapa delfiineitä.

Mutta takaisin USAn kartalle. Me asutaan täällä, Vermontissa, ja sitten meidän toinen koti on täällä hotellissa, Floridassa. Pieni sormi osoittaa kyllä taitavasti aurinkoista osavaltiota. Kyllä me täällä Vermontissa asumme, ja siellä Floridassa me olimme lomalla, jolloin usein asutaan hotellissa. - Sitten kun me mennään taas sinne Floridaan, me voidaan taas asua siinä hotellissa. - No, jos me mennään, niin kyllä me sitten jossain hotellissa varmasti asutaan. - Äiti, missä se hotelli on (tässä kartalla)? - No, se hotelli ei näy kuitenkaan tässä kartalla, kun tässä näkyy vain näitä osavaltioita (ja miten tämä selitetään kolmevuotiaalle?). - Äiti, missä tässä kartalla on koulu? - No... (voi ihana kyselyikä, kaipaan sitä vielä joskus, eikö niin?)



Mutta hyppäys yli Atlantin. Sillä hyppäyksellä pääsee nimittäin kesälomamaahan, eli Suomeen. Esikoisemme oli kolmevuotias, kun muutimme tänne ja hänellä on selvästi joitakin muistikuvia niiltä ajoilta, kun asuimme vielä Suomessa. Hän on joskus puhunut jotain vanhasta omasta huoneestaan entisessä talossamme, mutta ei tosin pitkiin aikoihin enää. Kaksosemme olivat tuolloin yksivuotiaita, ja heille Suomi luonnollisesti näyttäytyy täysin ja ainoastaan lomamaana. Heinäkuisena Suomena, jossa on aina valoisaa. 

Tulevana kesänä on taas aika tehdä hyppäys loma(koti)maahan, jonka jälkeen on ehkä taas aika pohtia sitäkin, mitä omalle identiteetille onkaan tapahtunut kolmannen Ameriikan vuoden aikana. Täytyy toivoa, että kesäinen Suomi näyttää taas parhaat puolensa heinäkuun helteinä. Ainakin oma pää on vielä kartalla maantieteellisesti siitä, missä ollaan, mutta jos olisi sellainen termi kuin henkinen kartta, alkaisin ehkä pohtia sen koostumusta omassa päässäni. 

Vielä kesään on kuitenkin matkaa. Valitettavasti kevääseenkin, sillä tänään viimeksi satoi päivällä lunta (ja voi elämä). Onneksi ennuste lupaa edes hidasta lämpenemistä. Tällaisen jääkauden jälkeen olemme totisesti keväämme ansainneet!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Ne pienten patojen korvat

Keskuudessamme on pieniä ihmisiä, jotka tietävät paljon - ainakin paljon enemmän kuin osasit kuvitella. Niitä, joiden et usko kuuntelevankaan, varsinkaan silloin, kun kohdistat sanasi heille. Mutta kun et kohdista, he kuulevat varmasti.

Yksi tällainen ilmentymä on kindergartenia käyvä lapsi, sellainen 5-6-vuotias. Sellainen lapsi tietää yllättävän paljon kaikenlaista, minkä suorana seurauksena joku muukin tietää - kuten vaikkapa kindergartenin opettaja tai kenties, kokonainen koulu.

En lakkaa ihastelemasta sitä tapaa, että koulupäivä aloitetaan esikoisemme koulussa aina aamupiiriin kokoontumisella, sekä päätetään iltapäiväpiirissä. Pienessä koulussa lapset ovat tuttuja toisilleen, ja on ihastuttavaa huomata, miten sujuvasti he sijoittuvat toistensa viereen ja miten tekevät tilaa kavereille. Isommat ja pienemmät ihanassa sulassa sovussa, jossa luokka-asteilla ei ole mitään merkitystä. Aamulla piirissä suoritetaan aina nimenhuuto, jonka jälkeen lapset saavat kertoa itselleen tärkeistä asioista. Oppilaita on tässä koulussa vain viitisenkymmentä, ja joka aamu ja iltapäivä heistä vähintään kymmenellä, joskus kahdellakymmenelläkin on jotain kerrottavaa. Niin myös eräänä aamuna yhdellä, joka iloisella äänellä kertoi isänsä kuulumisista - eli siitä, kuinka isä ei voinutkaan tuoda häntä kouluun, koska isä menetti juuri ajokorttinsa.

Kindergartenilaisten asiat ovat siis usein kaikkien yhteisiä asioita - ja voitte vain kuvitella sitä hyväntahtoisten hymähtelyjen määrää, kun yksi jos toinenkin on tiedustellut tältä isältä, milloin hän sai ajokorttinsa takaisin. Rike ei ilmeisestikään ollut mitenkään kovin vakava, sillä ajokielto kesti vain muutaman päivän ja rangaistuksen saanut isä suhtautui itsekin asiaan varsin hyvällä huumorilla. Ainakin jälkikäteen.

Liikennerikkomuksista ollaan kyllä monella taholla kiinnostuneita. Esimerkiksi itsekin jouduimme käsi sydämellä kirjoittamaan aikoinaan koululle vakuutuksen siitä, ettemme ole saaneet ylinopeussakkoja viimeisen kahden vuoden aikana. Tätä paperia tarvittiin siihen, että voimme toimia tarvittaessa apuna lasten kuljettamisessa esimerkiksi koulun retkille. Ja aivan puhtaalla omatunnolla vakuutin asian. Tunnustettakoon nyt sekin, että olen kerran elämässäni saanut kyllä ylinopeussakon, mikä on tällaiselle perin rauhalliselle keski-ikäiselle rouvashenkilölle sekin vähän harvinaista. Tuo tapahtui kerran kesällä vuonna jotain, jolloin oli yksin ajelemassa Pirkanmaalta kohti Pohjanmaata iltahämärissä. Ajoin huomaamatta (kyllä, oikeasti) kahdeksankympin alueella noin sataa. Yhtäkkiä huomasin perässäni vilkkuvalot. Poliisi luuli kaiketi löytävänsä Bemarista nuorehkon mieshenkilön, mutta kas, löysikin keski-ikää lähestyvän rouvan. Vakavalla naamalla kysäisi kuitenkin, että onkohan tämä tapa. Johon rouvan oli pakko virkkoa vastaukseksi, että jos tämä nyt on ensimmäinen kerta viidentoista ajokorttivuoteni aikana, niin en kutsuisi vielä tavaksi. Ja meille syntyi täysi yhteisymmärrys siitä, että kyseessä oli pelkkä tilastotappio.

Kuvan auto ei liity tapauksiin.
Hyvä (syvä) aikomus on pysyä riittävän nuhteettomana jatkossakin. Ei nimittäin koskaan tiedä, kuka on kiinnostunut rikkeistäsi. Eikä ainakaan sitä, kuunteliko se kindergartenilainen kuitenkin, vaikkei näyttänyt siltä... hmm.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Tajuttoman hyviä ajatuksia

On maaliskuun alku, mutta mielessäni käväisen välillä puolen vuoden päässä. Olen kyllä melko hyvä tarttumaan hetkeenkin, mutta toisinaan on ihan mukavaa antaa ajatusten karkailla. Mutta miksi ihmeessä miettiä syksyä, kun talvi ei anna periksi eikä kevät meinaa tulla, ja kesäkin olisi välissä nautittavana?

Tämäkin kouluvuosi on vielä kesken, mutta syksyllä esikoinen siirtyy seuraavalle luokka-asteelle samaisessa koulussa. Samassa rakennuksessa toimii myös preschool, jossa kaksosemme aloittavat leikkipitoisen oppitaipaleensa, mutta jo kouluun siirtymiseen tarvittavien taitojen opettelemisen kolmena päivänä viikossa. Esikoisen koulupäivät alkavat puoli yhdeksältä ja päivä on ohi kolmeen mennessä. Kaksi nuorimmaistamme saavat viihtyä preschoolissa samanmittaisen päivän maanantaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin.

Vaikka koulun ja preschoolin alkaminen on varmasti sensaatiomainen tapahtuma koko kolmikollemme, on se käänteentekevä aikapylväs myös kotiäidin elämässä. Ensimmäistä kertaa noin kuuteen vuoteen äiti on oleva omillaan monta tuntia, kolmena päivänä viikossa. Mitenkähän siitä selviää, jännittää jo nyt.

Skenaario 1. Äiti vie lapset aamulla kouluun, mutta jää koululle pyörimään, sillä ei malta jättää tenavia sinne moneen viikkoon päivään ilman suojelevaa silmäystään. Mainittakoon, että tämä skenaario on varsin helppo toteuttaa sikäli, että koululla on aivan sallittua, sopivaa ja tavallista hengailla ympäriinsä, kunhan siis kuuluu samaan perhekuntaan kuin koulua käyvät lapsosensa. Kuinka äiti vierottaa itsensä tuosta haahuilusta, saattaa jäädä nähtäväksi. Tämän skenaarion toteutuessa äiti ehtii ehkä käväistä kotona syömässä hätäisen lounaan, mutta rynnii takaisin tarkkailemaan lapsiaan heti, kun ikävä yllättää. Siis heti sen lounaan hotkimisen nauttimisen jälkeen.

Skenaario 2. Äiti vie lapset kouluun. Hengailee siellä ehkä hetken aikaa, katselee, että kaikki lähtee sujumaan ja lapset ovat iloisella mielellä. Pyyhältää koululta suoraan kauppaan ja sieltä kiireesti kohti kotia. Siivoamaan. Pyykkäämään. Silittämään. Valmistelemaan itselleen lounaan. Järjestelemään lastenhuoneita. Tyhjentämään tiskikonetta. Siivoamaan vaatekomeroita. Noukkimaan jokaisen tavaran, joka on väärässä paikassa. Viemään roskat. Järjestelemään sohvatyynyjä. Ei hyvänen aika. Lukitkaa joku ainakin se kellari, ettei pääse siivoamaan varastoakin.

Skenaario 3. Äiti vie lapset kouluun. Pyyhältää siitä lähimpään leipomoon, ostaa jonkun tajuttoman herkun (näettekö jo sen Cheesecakefactoryn leivonnaisen jonka kuva on piirtynyt verkkokalvoilleni), kantaa sen varovasti keittiön pöydälle. Ihailee sitä hetken, keittää kupillisen tajuttoman hyvää, höyryävää kahvia sen kaveriksi, nautiskelee sen suurella hartaudella ja lukaisee samalla Facebook-kuulumiset uutiset. Lataa astiansa tiskikoneeseen kaikessa rauhassa, ihmettelee kun kukaan ei ole tunkemassa sormiaan väliin, ja ottaa tietokoneen käteensä, tai kirjan, tai lehden. Makoilee hetken sohvalla ja antaa ajatusten selkiytyä. Ihmettelee, kun kukaan ei kysy / pyydä mitään eikä kukaan kiipeile päällä. Ja kirjoittaa, varmasti, ainakin tajuttoman pitkän blogipostauksen, ehkä jotain muutakin. Ihmettelee, kun on niin hiljaista. Ja niin edelleen.

Totuus voi olla jotain muuta, ja todennäköisesti onkin. Totuus on ainakin se, että iltapäivällä äiti on hyvissä ajoin taas koululla, koska on ikävöinyt lapsiaan koko päivän. Totuus on toivottavasti myös sellainen, että edes jokin osa skenaariosta numero kolme toteutuu. Lupaan sen itselleni. Lupaan sen myös jokaiselle muulle, jolle se täytyy luvata.

Jännittävät ajat edessä.

Sohva.

P.S. Inspiroinnista aiheiseen kiitän ystävää, mieheni sukulaista, yhtä suurta kannustajaani. Skenaario kolme on hänen erinomainen ehdotuksensa. Hän on Etelä-Pohjanmaan lahja maailmalle. Thanks a lot, my friend.


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Arkifanitusta

Oli kaksi sellaista vähän erilaista viikkoa. Yksi meni siinä, kun esikoinen sairasti flunssaa, mikä saa aina vähän rutiinit sekaisin. Toinen viikko siihen perään oli talvilomaviikko, jonka aikana karkotettiin flunssien rippeitä, samalla jupistiin Vermontin kylmästä talvesta, joka ei päästä meitä otteestaan, vaan häiritsee aina vaan ulkona liikkumista. Ei kai sitä aivan sokerista olla, mutta ihan niin sissikään en ole, että pukisin tenavat pihalle, kun ulkona pauhaa tuima tuuli, sen pakkasen lisäksi. Mutta siinähän ne kaksi viikkoa sitten mennä livahtivat, mutta viikonloppuna ehdimme sentään jo vähän liikkua kaupungillakin ja sen sellaista mukavaa tekemistä. Ulkonakin jo tarkeni taas.

Näiden kahden viikon päätteeksi meinasi sunnuntai-iltana tulla harmitus, yhdelle jos toiselle. Kolmevuotiaan pojan lempiunilelu, Paavo Pesusieni, otti ja katosi. Ja äidin tietokone, tuo iltojeni turvasatama, otti ja kosahti. Ja sitten alkoi sataa lunta. 




Mutta tuli maanantai, se pelastava arjen aloittaja. Toi elämään takaisin normaalin arkirytmin, joka vie eteenpäin sellaisella rytmillä, että turhemmat haahuilut unohtuvat taas. Se ryhdikäs uuden viikon aloittaja, joka saa asiat järjestykseen ja jonka ansiosta monta hoidettavaa asiaa pyörähtää taas eteenpäin. Se vyöryy elämään kuin aalto, joka vie mukanaan. Paavo Pesusienikin löytyi aamulla, kun oli taas valoisaa, ja lumisadekin lakkasi jossain vaiheessa. Ja äidin tietokone on taas elvytetty, ja bloggaaminen jatkuu. 

Esikoinen pääsi takaisin kouluun ja oli selvästi iloinen nähdessään jälleen ystävänsä. Kaksosemme leikkivät tänään suhteellisen nätisti, ja tunteenpurkauksia on nähty ehkä tavanomaista vähemmän. Joten aivan yllättävänkin onnistunut maanantai. Arjen luksusta on sekin, että toisinaan, kuten tänään, olemme koko perhe koolla. Reissumiehen kalenteriin näitä iltoja sopii arkena kuitenkin melko vähän. 

Kutsukaa vaan arkifaniksi, vaikka vähän tylsältä se vaikuttaa. Arki on oikeastaan aika mukavaa, silloin kun kaikki sujuu edes vähintäänkin mallikkaasti. Sitten kun se ei suju, niin siitäkin saatte kyllä kuulla, sillä tämä blogi on oiva paikka siitä raportoimiseen. Hah. Ja kyllä, yhtä lailla pidän viikonlopuista ja vapaapäivistä. Luultavasti vähän enemmänkin. 

Maaliskuu on siis alkanut. Talven selkä ei ole taittunut, mutta sitä odotellaan malttamattomasti. Mieheni lähtee muutaman päivän kuluttua reissaamaan Eurooppaan päin ja täältä voi kurkata, mitä tapahtui viime vuonna samankaltaisen reissun aikaan. Ja fingers crossed.

Erinomaista arkiviikkoa itse kullekin!