sunnuntai 31. elokuuta 2014

Bää-bää siellä ja bää-bää täällä

'Ajateltiin käväistä county fairilla katselemassa eläimiä, kun lapset niistä tykkäävät', jutteli mieheni tässä muutama päivä sitten työkaverilleen. 'Aiotteko mennä katselemaan niitä, jotka ovat häkeissä vai niitä, jotka kuljeskelevat vapaana?', kysäisi työkaveri pilkettä silmäkulmassa. 

County fair, joita ympäri Yhdysvaltoja järjestetään, on jotain markkinoiden, maatalousnäyttelyn ja huvipuiston väliltä, tai oikeastaan kaikkea niitä. Meillä täällä Vermontissa tunnetuin county fair on kesän lopulla järjestettävä Champlain Valley Fair, joka valtaa lähikaupungissamme Essex Junctionissa valtavan messualueen elokuun lopussa kaikkiaan kymmeneksi päiväksi. Champlain Valleylla itsessään tarkoitetaan luonnollisesti tuon Champlain-järven rannikkoalueita. Järvi sijaitsee Vermontin ja New Yorkin osavaltion rajaseuduilla, ja ulottuupa pohjoisessa vielä Kanadan puolelle, Quebecin provinssiin.


Mutta, eläimiä siis lähdettiin ensisijaisesti etsimään. Ja löytyihän niitä: lehmiä, hevosia, kanoja, kukkoja, possuja, lampaita, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuoksumaailmakin oli varsin autenttinen, onneksi kengissä tuotiin mukanamme kuitenkin vain heinää ja pölyä (vaikka erästä lehmää pitikin aika kiireen vilkkaa väistää). Ostaakin niitä eläimiä muuten voisi, esimerkiksi näitä tipusia olisi saanut hintaan 6 kpl / $20 (ei tarttunut mukaan).


Kelpo kanan olisi saanut mukaansa viidellätoista dollarilla (ei tarttunut mukaan). Varsinaisiin karjahuutokauppoihin ei olisi uskaltautunutkaan mukaan, olisi pian viety kuin pässiä narussa. Tai sitä pässiä narussa. (No, ei tarttunut mukaan.)


Maatalousvaltaisessa osavaltiossa nelijalkaisia asukkaita riittää, mutta eläinten lisäksi näytteillä on esimerkiksi traktoreita ja erilaisia työkoneita. Ja vaikka mitä muuta. Monenlaisia näytöksiäkin on - tällä kertaa satuimme näkemään lampaiden keritsemistä, ja lypsyasemankin läpi kävelimme. 


Kyllä, tätä sai myös seurailla! Noilla pikkuisilla ei vielä ole paljon ikää.
Veikeän näköistä, kun munankuori alkaa liikahdella.

Ja mitä muuta sieltä löytyy? Ruokaa ja juomaa tietenkin. Kun periamerikkalaisesta huvittelutapahtumasta on kyse, tekee mieli todeta, ettei ruoan terveellisyysarvo taida olla tuolloinkaan painavimpia kriteereitä. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa corn dogin (suomeksi kaiketi maissimakkara), jossa nakki on uppopaistettu maissitaikinassa. Tai Oreo-keksi, jonka voi muuten paistaa myös. Ruokakojuja katsellessa tuntuu kyllä totta puhuen siltä, että melkein mitä vaan voi halutessaan paistaa.



Messualueen reunaan on pystytetty huvipuistoalue, ja kaikenlaista myytävää (no, krääsää) löytyy tietenkin myös yllin kyllin. Tulee ihan vähän sellainen olo, että täällä voisi kojusta hankkia tuon cowboyhatun ja vetää sen vieläpä päähänsä. (Ehkä.)

Niitä toisia 'eläimiä' emme lapsiperheenä kylläkään jääneet tällä(kään) kertaa katselemaan. Sillä illan mittaan meno kuuleman mukaan yltyy riehakkaammaksi ja monenlaisia ilmestyksiä riitää. Livemusiikki ja muut esitykset valtaavat tuolloin esiintymislavat. Tarina kertoo, että tähän hulabaloohon satsaavat erityisesti vuorilla asuvat kansalaiset. Heidän kerrotaan laskeutuvan muiden joukkoon, kun county fair alkaa, ja he pistävät tuolloin 'haisemaan' oikein olan takaa. Ja jos ulkosuomalaista vähän sattuisikin hymyilyttämään tämä meno, niin vastavuoroisesti voisi vaikka tuumailla, että miltähän suomalainen kesätapahtuma keskivertoamerikkalaisen silmissä näyttäisikään. Kliseisesti voisi todeta, että maassa mennään maan tavalla. Mutta sehän tästä mielenkiintoista tekeekin!

Ja ulkosuomalaisen seikkailu jatkuu.

torstai 28. elokuuta 2014

And they are back

Ihan omalle kohdalle sattuneesta syystä on viime aikoina tullut kirjoitettua juttuja nimenomaan pienen koululaisen näkökulmasta, ja tietenkin äidin, joka tyttärensä tavoin pohtii monenlaisia koulun alkutaipaleeseen liittyviä asioita sekä käy läpi moninaisia tunteita - kuten uskollisimmat lukijani ovat saaneet huomata.

Tänään kuitenkin vähän erilaista koulutukseen liittyvää tarinointia - sillä he ovat palanneet kaupunkiin. Ketkä siis? 


Lakanalla toivotetaan opiskelijat tervetulleeksi.

Burlingtonin kaupunki ja sen lähiseudut ovat syksystä alkukesään monen opiskelijan koti. Se tarkoittaa (muistaakseni) jopa n. 40 000 opiskelijan lisäystä näissä maisemissa. Se on aika paljon se, tällaisessa muuten vähäväkisessä osavaltiossa. (Burlingtonin kaupungissa on muuten n. 40 000 asukasta, ja koko talousalueelta heitä lötyy reilut 150 000.)

UVM eli Universitas Viridis Montis - nimi on latinaa ja tarkoittaa Vihreiden vuorten yliopistoa. Tämä Vermontin yliopisto on perustettu vuonna 1791, joten historiaa löytyy. Sen alle kätkeytyy yhteensä seitsemän opinahjoa, joista lääketieteellinen on se kuuluisin - sitä jopa kehutaan yhdeksi tunnetuimmista koko maassa. Tämän kompleksin lisäksi seudulta löytyy monta muutakin college-tasoista koulua, esimerkiksi Burlington College, Champlain College sekä katolinen St. Michael's College, joka on keskittynyt erityisesti humanistisiin tieteenaloihin.

Viime viikonloppuna vilske siis palasi kaupunkiin. Onhan vilskettä toki vireässä kesäkaupungissa riittänyt muutoinkin yllin kyllin, mutta kyllä katukuva muuttuu siinä vaiheessa, kun nuo valtaisat opiskelijamassat palaavat dormeihinsa (eli asuntoloihinsa). Käsitykseni mukaan kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta on asuttavakin noissa campusalueen asuntoloissa. 

Campusalueesta pääsenkin siihen, mikä minua eniten tässä viehättää. Vaikka omista opiskeluajoistani on paljon ihan mukavia muistoja takataskussa, olisi yliopiston oma campusalue tuntunut aika mairealta ajatukselta. Siitä ei ollut kyllä silloisessa opinahjossani ja sen ympäristössä tietoakaan. Johtuukohan osittain siitäkin, että nautin suunnattomasti tämän seudun ja yleensäkin campusalueiden ihastelemisesta - ne ovat uskomattoman kauniita kokonaisuuksia, vanhoine jylhine rakennuksineen sekä hoidettuine puistoalueineen. Siellä täällä on opiskelijatoimintaan liittyviä rakennuksia, ja alueella kävellessäni kiinnitin toistuvasti huomiota iloisiin opiskelijaporukoihin, jotka olivat kerääntyneet näiden rakennusten liepeille tai terasseille. Siellä täällä kuljeskeli myös ryhmiä, jotka tutorin johdolla kiersivät kaupunkia.


Tulee ihan sellainen hupaisa takaumaolo: voi melkein kuvitella itsensä parikymmentä vuotta nuorempana - sellaisena, joka uudella innolla lähtee opiskelemaan kohti elämänsä unelmaa. Ja vaikka se unelma ei aina toteudukaan, eikä suunta aina hetkessä löydykään, niin elämänkokemus ainakin karttuu. Jotain sellaista uuden kokemisen riemua ja etsimisen iloa kuitenkin haluaa kuvitella noissa nuorissa näkevänsä. Ja jos nyt ei parikymppiseksi takaisin tässä vaiheessa kaipaakaan, niin noista maisemista, joista he joka päivä nauttivat, voisi kuitenkin olla vaikka - pikkuisen kateellinen.

Ira Allen Chapel.
 Ira Allenia pidetään Vermontin yliopiston perustajana.
Mutta en ole oikeasti kateellinen. Minulla on aivan kelpo olo näin - niitä maisemia ihastellen. Kyllä keski-ikäistyminen on oikeastaan aika kivaa.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lattiatasolta korkeuksiin!

Mitähän sinne pitäisi laittaa päälle? Voi hyvänen aika, mikä ongelma. Ei sen nyt pitänyt olla minkäänlainen ongelma, mutta niin vaan huomaan miettiväni tällaista ennen lähtöä. On niin kuumakin, helle on nimittäin päättänyt jäädä hetkeksi huomaamme, ja hikeä pukkaa heti, kun ulkoilmaan pääsee.

No niin, matkaan vain, ei se ihmettelemällä parane. Perussiisti T-paita ja vähän valmiiksi nyppyyntyneet caprit. Vähän irvistelevät vanhat lenkkarit, kuitenkin vielä kelvolliset. Ainakin talkoisiin, jotka pidetään esikoisemme tulevalla koululla ja joiden ohjelmasta en tiedä mitään muuta kuin että se sisältää jonkinlaista siivousta, järjestelyä ja maalausta. Vähän etukäteen toivon, ettei maalausnakki napsahda kohdalle - jos vaikka onnistunkin ei-äidinkieltään puhuvana ymmärtämään jonkin yksityiskohdan väärin. Olisi se aika noloa.

Eihän täällä ole juuri ketään. Autoja pihassa jonkin verran, mutta koulussa sisällä on melko hiljaista. Vähän ympärilleni kurkistelemalla löydän yhden maalarin, joka ystävällisesti opastaa minut sinne päin, mistä pitäisi löytyä henkilökuntaan kuuluvia. Tai ei hän pelkästään ohjeita anna, vaan hän kävelee kanssani koulun poikki ja etsii käsiinsä opettajan, jolta voisin saada ohjeita. Jotenkin taas huomaan pitäväni tästä huolenpidosta. Saan esittelyitä ja kiitoksia, että saavuin paikalle ja sen jälkeen viimein selostuksen siitä, mitä voisin tehdä.


Tässäpä siis ensimmäinen työmaani! Sain tehtäväkseni hakea aulasta valmiiksi jonkin verran lajiteltuja kirjoja viidesluokkalaisten luokkahuoneeseen. Ai että, mistäs tiesivät, että rakastan kirjoja! Samalla sain tutkailla kirjavalikoimaa ja näin monta ihanaa kirjaa, joita niin mielelläni omille lapsilleni hankkisin. Mutta, vähän vaikeaakin se näin pedantille ihmiselle meinasi olla - tuli houkutus järjestää kirjat vielä paremmin ja vaikka kokojärjestykseen tai aakkosiin tai tai tai... onneksi antoivat ohjeeksi, että älä suotta järjestä turhan tarkkaan. Varsinaisen järjestelyn aikoi opettaja säästää oppilailleen. Ja niin minä sitten pidin visusti ne viidesluokkalaiset koko ajan mielessäni. Mukavaa sinänsä oli kyllä sekin, että luokan opettaja soitteli luokkahuoneessaan letkeää (tulkintani mukaan afroamerikkalaista) musiikkia ja lauleskeli itse mukana. 

Kirjat löysivät paikkansa, minkä jälkeen ulkosuomalainen totesi aikaa olevan jäljellä tunnin verran, joten rohkeasti etsimään uusia haasteita. Kysäisin ensimmäiseltä vastaantulevalta opettajalta, mitä voisin seuraavaksi tehdä. Ja sain pyynnön tarttua harjaan. Ja aloittaa jostain tuolta kaukaa aulasta ulko-ovien lähettyviltä. Mene ja tiedä, ehkäpä löysin tänään uuden osaamisalueeni - ainakin siitä päätellen, kuinka paljon sain kehuja siivoamisesta. Siis vaikka en todellakaan tehnyt muuta kuin harjasin kohtuullisen surkealla, hapsottavalla harjalla pitkin poikin koulun lattioita, ja omasta mielestäni sain lähinnä pölyt lentelemään uusiin paikkoihin. Mutta siitä päätellen, kuinka moni ohikulkija kiitti minua upeasta, mahtavasta, suurenmoisesta työstä, on minun täytynyt tänä iltana osua aivan osaamiseni kultasuoneen. Totta puhuen, en olisi itse (suomalaisena, niin) todellakaan tullut kehuneeksi sen työn jälkeä, jota sain tuolla parhaat päivänsä nähneellä harjalla tehtyä. Juu, ja harjasta ei ole kuvaa, ei sentään.

Mutta tämäkin päivä oli minulle opiksi. Enkä nyt oikeastaan tarkoita sitä, että osaanko tämän päivän jälkeen mitenkään paremmin järjestellä kirjoja tai harjata koulun lattiaa. Mutta, minä juttelin siinä kirjoja järjestellessäni sen viitosluokan opettajan kanssa, ja kerroin hänelle, että olemme solahtamassa kouluelämään nyt aivan ensimmäistä kertaa. Ja hän kertoi minulle, kuinka hän yhteensä noin kymmenen vuoden opettajakokemuksella eri kouluissa viimein tunsi löytäneensä paikkansa tästä koulusta. Kuinka hän on niin onnellinen siitä, että saa olla tässä koulussa töissä. Ja hän antoi minulle ohjeen, jota noudattaa, kun etsii lapselleen sopivaa koulua. 'Look for happy teachers', hän sanoi ja jatkoi: 'Because if you don't find any - you can forget it.

Kyllä, tähän tekee mieli uskoa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kesäkausi, ethän mene vielä?

Ihan vain nurkan taakse kävi tiemme. Ovesta ulos, nurmikon poikki ja ääntä kohti. Meitä on tässä melko pitkän kadunpätkän sekä kääntöpaikan verran, ja tänään oli kesäkauden lopettajaisten vuoro. Nelisenkymmentä naapuria ja me. Ja sininen, pilvetön taivas.

Ei kesä meitä todellakaan vielä hyvästellyt, ehei. Aurinko paistoi niin kuumasti, että jotenkin ei ottanut edes uskoakseen, että koulut alkavat pian täälläkin. Vaikka aivan tavallista on, että koulujen alkaessa lämpöä vielä riittää. Helle siis hellii, vaikka illat pimenevät hyvää vauhtia. Ennen kahdeksaa pimeys putoaa jo päälle.



Tältä se sitten näyttää, amerikkalainen pihajuhla. Lapsille voi käännellä esiin taitettavat tuolit, mutta tyhjän panttina ne siinä enimmäkseen ovat. Pöydät notkuvat nyyttärisyötävää, mutta lasten paperilautaset jäävät lojumaan nurmikolle, kun on jo kiire eteenpäin. Ja tänään minä en välitä siitä, että eivät he juuri mitään syö - kun näkee, miten hauskaa on temmeltää ympäri nurmikenttää ja yrittää kommunikoida toisten lasten kanssa, vaikka kielitaito ei oikein riitäkään. Että vaikka ei niin täydellisesti osaakaan sanoa, että tekisitkö minulle vielä toisen ilmapallokoiran, niin silti saa asiansa hoidettua. Ja kuinka äiti huokaisee vähän helpotuksestakin, kun vuoden ajan koiria pelännyt esikoinen uskaltautuu viimein silittämään naapurin (huippulempeää) koiraa. Voitto kotiin tästä, ehdottomasti.

Ja mitä syödään? Siis he, jotka ehtivät. Pihvejä ja kasvispihvejä, salaatteja, kasvispatoja, lihapullia, perunaa ja kananmunaa, ja kaikkea, mitä en muista. Jälkiruoaksi kuppikakkuja, brownieseja, sitruunapiirakoita, hedelmiä. Enkä taaskaan muista puoliakaan. Mutta hyviä olivat, kaikki ne, joita ehdin maistaa. Ei mitään käsitystä, montako jäi maistamatta. Taas bongasin ruokalajeja, joita en itse ole tullut ajatelleeksi kokeilla. Vaikka amerikkalaista ruokakulttuuria kuinka parjattaisiin, niin esimerkiksi salaatteja osataan tehdä hyvin monenlaisia ja hyvin ruokaisia. Ja se taito tuskin keskittyy yksinomaan meidän kulmillemme.


Tämä on vain pelkkä jälkkäripöytä.

Naapuruston ala-asteikäisillä tytöillä on oma 'toimipiste'. He vääntelevät toiveista ilmapalloista erilaisia eläimiä ja tekevät kasvomaalauksia. Jotenkin aika ihastuttavaa huomata, että he ovat myös lisänneet nimilappuihinsa omat osaamisalueensa: balloons, face painting. Liikuttavaa on sekin, kun naapurin kuudesluokkalainen tyttö jakaa vaaleanpunaisia käyntikortteja ja pyytää yhteydenottoja, jos on tarvetta lastenvahdille tai kotityöapulaiselle. Auttamisenhalu istuu jollain aika luonnolliselta tuntuvalla tavalla tähän kulttuuriin - sen olen huomannut ennenkin.

Ja taas minulla on sama fiilis kuin aiemminkin näissä kanssakäymisissä - on todella mukava jutella niitä näitä naapureiden kanssa ja kohteliaisuusfraasitkin alkavat löytyä yhä helpommin, kun pari vuotta täällä asumista on jo takana. Suurimman osan ajasta juoksen kuitenkin kolmen lapsemme perässä, mutta niin monta pienten lasten vanhempaa on mukana, että puolikkaiden lauseiden jutteleminen aikuisten kesken on melkein jokaiselle tuttua. Ja taas päädyn pohtimaan, että kas, introvertinkin on yllättävän helppo mukautua tähän joukkoon. Sittenkin. Vaikka puhuisikiin vain niillä puolikkailla lauseilla.

Ja sittenkin, on ihan parasta, kun ujo lapseni kerää kaiken rohkeutensa ja menee toisten kanssa leikkimään, koska mieli niin kovasti tekee. Vaikka kaikkea ei toisten puheesta ymmärräkään. Ja sitten hämmästyn taas, vaikka luulen jo tottuneeni. Kun kolmevuotias tyttäreni (täysin harmittomalla tavalla) keikahtaa jakkarallaan ja saa samassa rytäkässä ilmapallokoiransa puhkeamaan, tulee luokse kaksi tyttöä ja kysyy, haluaisiko hän uuden vaaleanpunaisen koiran. Minä en toki hämmästy sitä, että lapseni keikahtaa tuolillaan, minä ihastelen tapaa, jolla nuo kymmenvuotiaat tytöt tilanteen hoitavat. Ja päädyn pohtimaan, että se luontevuus ja kohteliaisuus, se taitaa tulla kulttuurista. Oli miten oli, mutta hyvä mieli siitä jää.

Ja jos lapset silmin nähden suuresti nauttivatkin ennen kaikkea tästä touhusta ja tohinasta, niin tarjoilutkin saavat ansaitut kehunsa. 'Äiti, äiti! Nämä cupcaket ovat tosi hyviä!!'


Niinhän sitä luulisi, että se on pelkkä cup holder.
Mutta kun on kekseliäs, siitä tulee cup CAKE holder.


lauantai 23. elokuuta 2014

Järvimonsterit ja me

'Mihin ihmeeseen täällä voi parkkeerata?' Ollaan paikallisen baseballpyhätön, Centennial Fieldin laitamilla, pitkänpitkässä autojonossa. Jonka pitäisi viedä kentän laidalla sijaitsevalle parkkialueelle, mutta jokin tässä nyt mättää. Sen lisäksi, että meitä on tästä jonosta päätellen menossa sinne käsittämättömän paljon, on takaisin päin tulossa myös valtaisa määrä autoja. Miksikö? Siksi, että ne pelikatsojien tavalliset parkkipaikat ovat aivan täynnä ja ihmiset ajelevat edestakaisin yrittäen löytää sopivaa lokosta autollensa. Joka paikassa silmissä vilkkuvat vain pysäköinninkieltomerkit tienvarsilla. Ja lisäksi tuo täällä yleinen 'tow-away-zone'. Sen kanssa ei todellakaan viitsi alkaa riskeeraamaan - hinaavat nimittäin aivan oikeasti autoja pois kielletyiltä paikoilta, kun näin kerran lupaavatkin.

Pelin alkuun on vielä tunti aikaa. Vihdoin saamme autolle paikan jostain puolen mailin päästä, joten siitä sitten vain reippailemaan lasten kanssa kohti kenttää. Meillä on mukana kolme niin innokasta fania, että askel taittuu lennokkaasti. Vermont Lake Monsters, täältä me tullaan!

Paikallisen baseballjoukkueen, Vermont Lake Monstersin vastassa on tänään Staten Islands Yankees, New Yorkin puolelta. Pelataan yliopistosarjaa, ns. seuraavaa heti ammattilaisten jälkeen. Lake Monstersin historia ulottuu vuoteen 1977 saakka, tosin tällä nimellä ovat pelanneet vasta vajaat 10 vuotta. Nimi juontaa juurensa tuon Champlain-järven kuuluisaan järvihirviöön, jota Champiksi kutsutaan (tästä kerroin jutussani Vähän erikoisempaa nähtävää). Ei tarvitse varmaankaan arvuutella, mikä hyppelee joukkueen maskottina!



Yksi mahdollinen syykin selviää, miksi väkeä oli saapumassa paikalle näinkin paljon. Onhan se tietysti totta sekin, että amerikkalaiset rakastavat (myös) baseballia, ja urheilutapahtumat ovat yleensäkin ottaen suosittuja. Mutta kuulemme, että paikalla olisi joku Boston Red Soxin edustaja (anteeksi, en tiedä kuka!) jakamassa nimmareita. Ja sellainen esiintyminen kyllä vetää väkeä paikalle.

Ja mitä baseballmatsissa syödään? Jotain periamerikkalaista? Kylläkylläkyllä. Suunta kohti aluetta, jossa käryää. Siis ns. VIP-aluetta (tai 'VIP'-aluetta). Tiedämme kokemuksesta, että kovin ihmeellisestä paikasta ei ole kyse, mutta tämä sopii vallan hyvin paikan tunnelmaan. Kouraan heppoinen pahvilaatikko, johon on jo valmiiksi aseteltu sipsipussi (no, tietenkin) ja pieni cookie-paketti (no, tietenkin), sen jälkeen valinta muutaman virvoitusjuoman väliltä ja kohti käryä. Jokaiselle hampurilainen ja hodari, ja kohti penkkirivistöä. Käsittämätöntä, lapset onnistuvat kantamaan omat laatikkonsa kaatamatta, jotain edistystä on mahtanut tapahtua. Suuresta gourmeesta ei ole kyse, sillä tuo pehmoisen pullasämpylän sisällä oleva nakki/jauhelihapihvikin ehtii jäähtyä kymmenen metrin matkalla. Tuunaukseksi saa riittää ketsuppi ja sinappi, niistä pikkuruisista pusseista, joita on mahdoton avata sotkematta sormia. Mutta oma fanijoukkomme mussuttaa tyytyväisinä ja lystiä riittää! Kahmivat sipsejäkin kaksin käsin, niitä kun eivät kotona normaalisti saa :)

GO-GO-GO!!
Hämäräkin ehtii tulla, ennen kuin kotiin ennätämme. Vaikka aivan kesken peliä me lähdemme, kun nukkumaanmenoaika lähestyy. Pelit saattavat kestää jopa lähes neljä tuntia, joten ihan siihen ei tällä kokoonpanolla kärsivällisyys riitä. Ja jos nyt ulkosuomalainen uskaltaa jotain sanoa, niin hmm... peli on aika tylsää katseltavaa. Mieleni saattaisi muuttua, jos kävisimme peleissä useammin, ja ainakin tästä hurraavasta tytöstämme voisi päätellä, että uudemmankin kerran saadaan tulla. Tämä on nyt muodostunut 'kerran-kesässä'-perinteeksi, mutta kukapa tietää, mitä ulkosuomalaiselle vielä ehtii täällä tapahtua... :)


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Se mysteeri on melkoinen

Mikä mysteeri? No, aloitan sillä, että kerron pitäväni lastenkirjoista (se ei ole se mysteeri). Pidän kirjoista muutenkin, mutta myös hyvistä lastenkirjoista. Sellaisia ovat mielestäni esimerkiksi ne, joissa on järjellinen juoni, jotain lystikästä sekä joissa on käytetty ilmaisurikasta, sanoisinko jopa ilmeikästä, kieltä. (Joo, kielitieteilijä täällä päivää, taas.)

Luen lapsille paljon. Yksi meidän suosikeistamme on Jujja Wieslanderin ihana Mimmi Lehmä ja ystävänsä Varis. Luimme juuri (no, ehkä noin kahdennensadannen kerran) kirjaa nimeltä 'Mimmi Lehmä lukee', jossa Mimmi on löytänyt uuden harrastuksen. Se on päässyt käymään kirjastossa ja on innostunut lukemisesta. Varis ei oikein tunnu ymmärtävän tätä uutta innostusta, mutta selvästi kadehtii Mimmin uutta taitoa oppia lukemalla uusista asioista. Varis alkaa pohtia, mahdetaanko kirjoissa kertoa aivan kaikesta, ja sen ajatuksen innoittamana ryhtyy tekemään empiiristä tutkimusta siitä, miten lehmän syömä vihreä ruoho voi muuttua valkoiseksi maidoksi. No, asia ei aivan selväksi tule, mutta lystikäs kirja kyllä on. 

Mysteereistä pääsenkin luontevasti hyppäämään omaan mieltäni askarruttaviin mysteereihin. Olen nimittäin törmännyt viime vuosina useampiin, ja syynä siihen taitavat olla suurimmat inspiraationi lähteet, eli kolme kultaista lastani.

Kun ollaan lähdössä ulos talosta, ovesta tunkeutuu yhtä aikaa kolmen alle metrinmittaisen lapsen levyinen panssari. Tämä panssari ei koskaan muuntaudu jonomuotoon, jolloin se aikuisen käsityskyvyn mukaan mahtuisi oviaukosta huomattavasti paremmin. Ei koskaan. Mutta päät kolisevat. Aina.

Olemme pikku hiljaa pääsemässä eroon päiväunillisesta arjesta. Nuorimmaisemme ovat nyt kolmevuotiaita ja eivät nuku päiväunia enää viikonloppuisin. Nukkumiseen liittyy kuitenkin yksi yhtälö, jota en tähän päivään mennessä ole saanut itselleni täysin aukottomasti selitettyä. Jos lapset nukkuvat päiväunet huonosti tai jättävät ne kokonaan väliin, se ei tarkoita, että he nukahtaisivat illalla sujuvammin tai että nukkuisivat koko yön sujuvasti. Yleensä päinvastoin. Voi joskus niinkin käydä, että nukahtavat nopeastikin, mutta yleensä tämä yhtälö on täysin selittämätön. Eli kaikki ratkaisut ovat mahdollisia. Voi satunnaisuus sentään. En siis koskaan oleta mitään, mönkään se menee kuitenkin. Selvä lainalaisuus tästäkin asiasta kuitenkin löytyy: jos lasten päiväuniaika menee mönkään, tarvitsisi äiti päiväunia. (Siis tarvitsisi, mutta ei saa.)

Jos on olemassa kolme täysin identtistä esinettä, jotka annan lapsille, voisi olettaa, että sopu säilyy. Mutta niistäkin saa riidan aikaiseksi, muhevankin. On nähty. Liian monta kertaa. Ei selityksiä.

Ruoka voi maistua paremmalta punaiselta kuin siniseltä lautaselta. Paitsi jos toisella on sininen, ja toisenkin tekee mieli sinistä lautasta. Tätä en edes yritä ymmärtää, saati selittää. Eilisen lempiruoka voi tänään olla inhokki. Eilen viinirypäleet maistuivat paremmilta halkaistuna, tänään niitä ei missään nimessä olisi saanut halkaista. Hapankorpun maistuvuus voi riippua siitä, onko se kokonainen vai puolikas. Riittäisihän näitä.

Oho, tästähän voisi jatkaa vaikka koko illan. Mutta jaaritteluksi menee, joten jatkan vain mysteerien ihmettelemistä. Mimmi Lehmän sanoin:

Se mysteeri on melkoinen,
ja se salaisuudeksi jää


P.S. Antaa jäädä vaan. Eihän meidän aina tarvitse kaikkea kaikesta tietää.

P.P.S. Kiitos, ruotsalaiset (uskokaa tai älkää)! Kirjoitatte upeita lastenkirjoja.

P.P.P.S. Jos osaat selvittää esittelemäni mysteerit, senkun kilauttelet kommenttilooraa :)

tiistai 19. elokuuta 2014

Kuulunko joukkoon tuohon

Aika useinkin huomaa ajattelevansa, että onkohan sitä jotenkin erilainen kuin muut. Ja vaikka olisikin, niin tähän ikään mennessä on onneksi kyllä jo aika sujut itsensä kanssa, joten kovin vaivalloisia ei niistä pohdinnoista ehdi tulla. Mutta, olen kuitenkin nyt sellaisen tosiasian edessä, että esikoisemme aloittaa pian nk. pre-Kindergarten -luokan, joka vastaa opetusohjelmaltaan jonkin verran suomalaista esikoulua. Hän tulee olemaan erilainen. Puhuu eri kieltä, tulee eri kulttuurista (joskin olemme totutelleet tähän kulttuuriinkin jo parin vuoden ajan) ja on luokkatovereitaan pienempi. Ei iältään, mutta kooltaan, sillä hän on keskostaustansa vuoksi edelleen hyvin pieni.

Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa erilaisuus ei ole kummastuksen aihe. Se on osa elämää, ja eritaustaisten, erinäköisten ja eri tavalla käyttäytyvien ihmisten kohtaaminen arjessa on tuttua jokaiselle. Täällä asuessani olen kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, että vaikkapa eri tavoin liikunta- ja kehitysvammaisia ihmisiä on Suomea huomattavasti enemmän töissä, mm. kaupoissa apulaisina. Sitä en tiedä, ajaako työntekoon ensisijaisesti se, että taloudellisesti muuten ei pärjäisi. Sitäkään en tiedä, onko heitä suhteellisesti kuinka paljon, verrattuna esimerkiksi Suomeen.

Koulu, jossa esikoisemme koulutaipaleensa kohta aloittaa, kertoo noudattavansa filosofiaa, jonka mukaisesti mm. lapsen yksilöllistä oppimistapaa kunnioitetaan ja lasta tuetaan itseohjautumisessa. Ja mainitaanpa (noin kymmenen opetuksellisen arvon joukossa) myös erilaisuuden ja kulttuurintuntemuksen painottaminen. Suora lainaus koulun nettisivustolta:

'(...) nurtures each child’s natural love of learning and helps each child assume responsibility for learning and proceed at her/his own pace. (...) Our educational philosophy and values are founded upon five Core Concepts: Trust, Sharing, Responsibility, Respect and Belonging.'

Amerikkalaista sanahelinää, sanoisi joku. Mene ja tiedä. Me tiedämme totuuden lähiaikoina, toivottavasti.

Mutta erilaisuus, mitä se on. En aikonut kirjoittaa enempää siitä, miten kulttuurien sulatusuunissa kaikki pitävät luonnollisena sitä, että joukossa on erilaisia ihmisiä ja että on aivan tavallista, että maassa on myös muita kieltä äidinkielenään puhuvia, ehkä vähän eri tavalla käyttäytyviäkin ihmisiä. Ei, en aikonut.

Jos haluaisin, voisin helposti kehittää itselleni elämääkin suuremman stressin siitä, miten aistilyliherkkä, pieni ja siro keskostaustainen, englantia vain jonkin verran puhuva pieni tyttö löytää paikkansa koulun toisten lasten joukosta. Voisin menettää yöuneni ja pohtia, miten erilainen, motoriikan haasteiden kanssa kamppaileva lapsi pysyy toisten perässä. Mutta minä en ole sellainen, vaan tahdon uskoa siihen, että meidän vanhempien sekä koulun ihanan henkilökunnan avustuksella tyttäreni löytää sieltä oman henkisen lokeronsa ja samalla oppimisen ilon ja yhteenkuuluvuuden tunteen, ennemmin tai myöhemmin. Miten kauan siihen menee, emme tiedä. Mutta annamme ajan kulua ja näyttää, mitä tulevaisuus tuo. Sillä jos ei uskalla yrittää, on paljon epätodennäköisempää päästä päämäärään.


 Kuten amerikkalainen sanoisi: Together we are strong.

maanantai 18. elokuuta 2014

Hidastellen kohti syksyä

Minä pidän syksystä. Mutta en nyt niin paljon, että sitä vielä odottaisin, etenkään kun 10 pv:n sääennuste ainakin lupaa kesän kyllä vielä jatkuvan. Mutta pidän siitä syksyn kirpeydestä juuri sen verran, että ei palele. Että jos varjossa vähän onkin jo vilpoista, niin auringossa on vielä lämmintä. 

Ei tarvitse kai mainita, että en minä niitä syksyn pimeitä ja sateita ja tuulia ja räpiskäkelejä kaipaa nyt kyllä yhtään. Mutta siinä aurinkoisessa, lämpimässä syksyssä on kyllä jotain maagista, ja täällä Vermontissa, vihreiden vuorten syleilyssä, syksy on upeaa aikaa. Jos onni käy ja säänhaltijat ovat suotuisat, saamme taas sen henkeäsalpaavan kauniin ruska-ajan. Tästä Uusi Englanti on kuuluisa, eikä suotta.

Mutta vielä ei ole ruskakuvia, vaan vihreyttä riittää. Ei tarvitse hämmästellä, miksi tyttäremme puhuu satumetsistä.


Mutta kyllä syksy tulossa on. Jos sitä ei vielä säässä huomaakaan, tulee se ajatuksiin yhä useammin. Loppukesän ja alkusyksyn satoa ilmestyy myyntiin, ja kukka-asetelmien värisävyt muuttuvat syksyisempään suuntaan. Jostain syystä pidän kovasti oranssista ja keltaisesta, ja niinpä syksyn antimet tarjoavat minulle paljon katseltavaa. Tätäkin ruokakauppamme ulos levittäytynyttä tarjontaa katseleekin jo mielellään. Ne valtavat kurpitsat sun muut vain vielä puuttuvat.


Tämä täytti loppukesän kriteerit:
vielä kesäinen, mutta jo aavistus syksystä.
Tämä toivottaa nyt tervetulleeksi meidän ulkorappusillamme.
Minun mielestäni syksy on aina myös jotenkin jännittävää aikaa. Loppukesällä yrittää tarrautua vielä kesään ja sen huolettomuuteen, mutta kuitenkin mielessään jo valmistautuu syksyn kiireisiin. Jotenkin en halua siirtyä siihen, mutta annan sille kuitenkin periksi ja alan uudella innolla pohtia syksyn tekemisiä. Se, mistä en viluisena ihmisenä kuitenkaan pidä ollenkaan, on syksyn armoton muistutus siitä, että ilmat ovat kylmenemään päin. Ollapa syntynyt lämminverisemmäksi. Voisin kyllä esittää toiveen, että ulkomaankomennukseen näinkin pohjoisilla alueilla voisi aivan hyvin sisältyä talvehtimiskausi etelämmässä (Floridaaa, huhuuu). Ei taitaisi mennä läpi. Joten siihen on sopeuduttava, mihin on sopeuduttava.

Ja kun on uuden aika, kuten meillä tänä syksynä, minä turvaan siihen, että hyvältä pohjalta, tuttuihin asioihin tukien, on helpompaa astua uuteen.

Kun syksy tulee
tahdon sen hitaasti
auringonsäteinä kirpeässä ilmassa
leikittelevinä väreinä
viileytenä joka viivytellen saapuu

Kun syksy tulee
tahdon kokea uutta
mutta niin hitaasti
että ehdin nauttia vanhasta
jokaisesta lämpimästä säteestä
jonka se vielä tarjoaa

sillä 
tutun pohjan päälle
minä rakennan uuden
sillä silloin tiedän
että se kestää talvenkin ylitse


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Dear lunchbox, I'm not ready

'Minä tykkään kaikesta makeasta ja sitten minä tykkään sellaisesta, mikä on hyvää', vastasi viisivuotiaamme, kun tiedustelin hänen lempiruokiansa. Niin, aika tyhjentävää kyllä, tyttöseni, mutta ei tämä nyt juuri minua tässä nimenomaisessa asiassa auttanut, jota olen yrittänyt viime aikoina pohdiskella. Siitä syystä, että hänen koulutaipaleensa on pian alkamassa.

Tyttäremme on aloittamassa koulussa, jossa lisämaksua vastaan voi osallistua päivän lämpimälle lounaalle, joka on yhtenä päivänä lähistön pizzeriasta toimitettavia antimia ja kolmena muuna päivänä koulussa itse valmistettua (jonka valmistamiseen lapset osallistuvat). Koulua on kyllä viitenä päivänä viikossa, joten miksi viidentenä päivänä ei ole mahdollisuutta ruoan ostamiseen, en tiedä. Säästösyitä kaiketi.

Mutta, vaikka tähän lounastarjoiluun päättäisi osallistua, ei se poista kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että meidän tulee opetella uusi elämä eväsboxin kanssa. Sellainen on kyllä jo hankittuna, mutta vielä pitäisi äidille kirkastua se, millä sitä ryhdytään täyttämään. Itseni tuntien epäilen sitä, että ensin jaksan paneutua asiaan, mutta alkuinnostus hiipuu nopeasti ja kaupan hyllyiltä alkaa tarttua mukaan toistuvasti samoja tuotteita.

Nämä eivät kuitenkaan tule ostoslistalleni.
Ulkosuomalainen (ainakin vielä) hieman huvittuneena
 tutkii tällaisten laatikoiden sisältöä
 (noista jokaiseen esimerkiksi kuuluu suklaapatukka).

Asiahan on siis niin, että joka tapauksessa koululaiset syövät aamupäivän välipalansa (mid-morning snackniistä eväsboxeistaan. Kävimme keväällä tyttäreni kanssa tutustumassa kouluun puolikkaan päivän ajan, ja yritin silloin suorittaa hienovaraista kurkistelua noiden pikku koululaisten boxeihin, kun he niitä availivat. Muistan nähneeni monenlaisia pillillä juotavia smoothieita ja suklaamaitoja sun muita, kaikenlaisia enemmän ja vähemmän terveellisen näköisiä patukoita ja keksejä ja naksuja, valmiita juustotikkuja sekä jonkin verran hedelmiä. Muistaakseni hillolla täytettyjä bageleita. Enkä minä totta puhuen tullut kovinkaan paljon viisaammaksi siitä, että mitä sinne tyttäreni boxiin pitäisi laittaa. 

Koska tyttäreni on edelleen kohtuullisen valikoiva ruokansa suhteen (kerroin tyttäreni syömishaasteista jutussani Kaksi pientä lusikallista), syntyy itselleni suurin haaste tästä. On siis keksittävä ravitsevaa (ja edes suhteellisen terveellistä) pientä välipalaa, joka myös kelpaa neidillemme. Kun ei viitsisi ihan joka päivälle pakata sitä leipää ja banaania. Jos kysyn neidiltä itseltään, mitä eväslaatikkoon laitetaan, hän on toistaiseksi ehdottanut mansikoita ja keksejä. Koulun ohjeissa kyllä kerrotaan, että limsat, karkit ja purkat ovat ei-toivottujen listalla (tosin en tarvinnut tätä ohjetta ymmärtääkseni asiaa). Niitäkin kyllä saa viedä, jos lapsella on syntymäpäivä.

No, luulenpa, että hedelmillä ja leivällä lähdetään liikkeelle. Ja ehkä äidilläkin alkaa kuitenkin lamppu syttyä, kun vähän tuumailee kaupan hyllyjen välissä. Ja koska tyttäreni niin ihastui näihin eräässä mainoksessa näkemiinsä perhosleipiin, päätin etsiä jotain vastaavaa.

Tämä on kyllä hieno.

Ja tällä veturilla nyt sitten mennään. Se on 'sandwich cutter'.
Vieressä neidin ihka uusi vesipullo lunchboxin kylkeen kiinnitettäväksi.

Myöhemmin taidatte kuulla, miten tässä sitten kävi. Olen nyt joka tapauksessa päättänyt rohkeasti tarttua tähän haasteeseen (ihan kuin tässä nyt muuta voisin) ja aloittaa taipaleen lunchboxin kanssa, tavalla tai toisella. Yritän nyt päästä helpolla alkuun, enkä lähde ihan heti hifistelemään niillä ostettavina olevilla lisäosilla, kuten ruoanviilentäjillä tai lämpimänäpitäjillä tai mitä ne nyt sitten ikinä ovatkaan nimeltään.

Joo, lupaan kuitenkin, että yritämme, ihan oikeasti, löytää yhteisen sävelen.


lauantai 16. elokuuta 2014

Kelpo paikka

Joskus silloin, ennen lapsia, en ollut juurikaan kiinnostunut siitä, millaisia mahdollisuuksia tai palveluita asuinympäristöstäni lapsille löytyy. Ei minua kiinnostanut koulujen tai lasten harrastusmahdollisuuksien sijainnit, miksipä olisi. 

Kunnes sitten tapahtui... elämä. Ja vaikka yhtä sun toista ehti tapahtua ennen kuin täytin kolmekymmentä, on kuitenkin vasta sen merkkipaalun jälkeen alkanut tapahtua perhe-elämässäni sellaisia käänteitä, joita olin toivonut. Ja siitähän se uudenlainen elämä alkoi, ja sittemmin vähitellen alkoivat kiinnostaa ne koulujenkin sijannit ja muut sellaiset vastaavat asiat, joille nyt ei aiemmin ollut juuri korvaansa lotkauttanut.

Elämä tuo ja elämä vie, ja se tosiseikka, että asumme nyt täällä Yhdysvaltojen koilliskulmilla, ei ole kyllä vähääkään riippuvainen siitä, millaiset kouluolot tai muut vastaavat täällä ovat. Tänne on komennuslaisen ja perheensä matka käynyt - mutta onneksemme saamme sanoa, että ei se tie ole todellakaan hassumpaan paikkaan tuonut.

Olen ehtinyt lukea hieman, siitä pisteet (itselleni). Silmiini on osunut viime aikoina muutama kiinnostava artikkeli, joissa on kerrottu TIME-lehden uusimmasta kirjasesta, 'Healthiest Places to live' (in the US - Toim. huom. naturally). Sen mukaan asuinseutumme komeilee aivan kärkijoukossa ja saa mm. seuraavanlaisia kehuja:

'Where diversity and plenty of outdoor fun opportunities meet high graduation rates and local markets teaching classes for kids in the kitchen, Burlington, Vermont is undoubtedly the best place to raise a healthy kid. '


Kun Vermontissa ollaan, siis upean, suuren järven rantamaisemissa, sekä samalla jylhien vuorimaisemien syleilyssä, ei liene suurikaan ihme, että osavaltion ulkoilumahdollisuuksia sekä ihmisten keskimääräistä suurempaa kiinnostusta liikunnan harrastamiseen korostetaan, ja kehutaan, tietenkin, Amerikassa kun ollaan. Täällä asuessa on helppo allekirjoittaa se tosiasia, että ulkoilemaan ja kuntoilemaan pääsee simppelisti, kun astuu kotiovestansa ulos. No, vuorilla sitten voi harrastaa vaikkapa laskettelua (jopa hiihtoa!), hikingia (onko se suomen sana, kysyy ulkosuomalainen) tai maastopyöräilyä - järvellä voi surffata tai paddleboardata (se nyt ainakin on ulkosuomalaisen oma sana - suomeksi saattaisi olla suppailua?) ja mitä niitä vesiurheilulajeja nyt olikaan. 

Lukemattomia kertoja olemme myös saaneet kuulla ja lukea, kuinka Burlingtonin seudun julkiset koulut ovat hyvässä maineessa, eikä siksi tule sekään yllätyksenä, että koulut jäävät täällä kesken keskimääräistä harvemmin. Lapsille ja nuorille on suunnattoman paljon tekemistä ja harrastetoimintaa tarjolla, ja tämä luonnonläheinen seutu on ottanut kunnia-asiakseen panostaa nimenomaan ulkosalla tapahtuviin aktiviteetteihin. Ja totta, vermontilainen ei pelkää lunta eikä pakkastakaan (näin ne ainakin väittävät). Ja jos ei nyt vallan ulkosalla halua paleltua (muistelen viime talven -25 C pakkasia ja puoli metriä lunta tuoneita myrksyjä kyllä vähemmän suurella kaiholla), niin harrastetoimintaa löytyy vaikka mistä muualtakin - taiteen, musiikin tai vaikka ruoanlaiton parista.

Ja mistä niitä lasten harrastemahdollisuuksia sitten löytää?
Täällä on käytössä mainio sivusto FindAndGoSeek,
johon järjestävät tahot ilmoittavat, mitä milloinkin missäkin tapahtuu.

Ja jos kehuskellaan sillä, että ulkoaktiviteetit ovat burlingtonilaisen arkipäivää, ei unohdeta mainita myöskään sitä, että keskivertovermontilainen myös syö terveemmin kuin keskivertoamerikkalainen, ja nimenomaan tuoreruokaa (joka on usein vieläpä lähiruokaa näiltä maatalousseuduilta). Tottahan täältä antimet yhtä lailla epäterveelliseen ruokaan löydettävissä ovat, mutta ehkäpä tuo keskivertoburlingtonilainen valitsee kuitenkin vähän herkemmin niitä terveellsempiäkin vaihtoehtoja. Maataloustuotteissa Vermont tunnetaan erityisesti maitotaloustuotteistaan, mutta ilahduttavan helposti löytää myös esimerkiksi marjoja, hedelmiä ja vihanneksia lähiruokana.

Tästä aiheesta voisi kaiketi kirjoittaa romaanin, mutta jottei tämä blogipostaus aivan sellaiseksi venähtäisi, on bloggaajan kaiketi keskityttävä jälleen tiivistämään sanomansa. Ja vaikka olemme onneksemme osuneet oikein kelpo paikkaan asumaan, löytyy maailmasta taatusti aika paljon muitakin vähintään yhtä mukavia paikkoja. Mutta, minne käy komennuslaisen tie, kun tiet Vermontin kanssa erkanevat? Sitä ei komennuslainen tiedä. Toivoo kuitenkin, että jospa se veisi edelleen yhtä mukavaan paikkaan. Jotta voisi sitten vanhana sanoa:

Siellä se on, sydämeni,
pieninä palasina,
maailmalla.

P.S. Aihetta koskeva artikkeli löytyy esimerkiksi täältä.



keskiviikko 13. elokuuta 2014

This is how it goes

Elämä on välillä lystiä ja välillä taas vähemmän lystiä. Kun selvitä täytyy, niin täytyy selvitä. Onneksi on päässä sentään ohjenuora. Näillä mennään!

Taustamelu. On ehdottoman tärkeää, että lapsiperheessä on kuultavissa taustamelua, silloin kun lapset ovat hereillä. (Silloin kun he nukkuvat, meillä hiiviskelevät kaikkea melua karttavat aikuiset.) Tasainen kakofonia, joka on tunnistettavissa leikkien ja leikkijöiden ääniksi, on musiikkia korville. Kannattaa kuitenkin suhtautua tilanteeseen erityisellä tarkkuudella, mikäli äänet hiljenevät epäilyttävästi tai kovenevat äkillisesti. #mommylookatme!

Hiljaisuus. Leikki-ikäisten kanssa hiljaisuuskin on jo välillä aivan kelpo tilanne, tosin asianlaita kannattaa aina varmuuden vuoksi tarkistaa. Jos hiljaisuus johtuu siitä, että kaikki lapset näyttävät keskittyneen lukemiseen tai johonkin rauhalliseen, mutta luvalliseen puuhaan, älä koskaan keskeytä. Suorita vain vilkaisu ja hiivi hiljaa pois paikalta. Et voi koskaan tietää, kauanko hiljaisuus kestää, joten nauti siitä. (Edes sen minuutin verran.) #silenceisgolden

Kuningasideat. Jos luulit, että ne taaperoiden kehittämät loistoideat ovat menneen talven lumia, niin saatathan olla jossain määrin oikeassakin. Mutta juuri kun tuudittaudut tähän auvoiseen kuvitelmaasi, huomaat, että joku on koonnut liukaspintaisista kirjoista tikapuut, joilla suunnittelee kiipeävänsä lasipöydälle. Hmm. #pleasegivemeabreak

Toimintaa. Älä odota täydellistä hetkeä suorittaa jokin tehtävä. Jos et tee sitä nyt, et todennäköisesti löydä siihen riittävästi aikaa myöhemminkään. Kannattaa siis ryhtyä toimeen, silläkin uhalla, että joudut keskeyttämään tehtäväsi sataan muutamaan kertaan. Oikeasti, melkein kaikki tehtävät voi keskeyttää. Joten on muun muassa turha keitellä perheelle ruokalajeja, jotka vaativat pidempää kiinnittymistä hellan ääreen. #halfdoneisalmostdone

Kaaos. Lelut, joiden levittämiseen ympäri taloa saa kulumaan noin viisi minuuttia, eivät keräänny takaisin koreihin edes teoriassa samassa ajassa. Eivätkä varsinkaan käytännössä, kun tehtävä annetaan kolmelle leikki-ikäiselle. #mystery

Sitä kaunistelematonta arkea.

Unohtelu. On äideille normaalia, ei hätää. Jos esimerkiksi juokset pikaisesti yläkertaan suorittamaan tehtävää, saat kyllä pikaisen säntäilyn tuloksena suoritettua ehkä viisikin tehtävää, mutta et todennäköisesti sitä, jonka vuoksi sinne kipusit. #nevermind

Keskittymisongelmat. Teet päivän aikana lukuisia asioita pelkästä rutiinista, joka asuu selkärangassasi. Joten älä huolestu, vaikket muistakaan, oletko tehnyt jotain vai jättänyt tekemättä. Ihminen on usein onnellisempi, kun ei muista aivan kaikkea. Kannattaa kuitenkin käydä mielessään läpi ne olennaisimmat, niin ei tule sanomista. #happylife

Ajankäyttö. Jos sinulla tuntuu yhtäkkisesti olevan enemmän aikaa kuin kuvittelit, olet todennäköisesti unohtanut jotain. Kannattaa jälleen käydä mielessään läpi ne olennaisimmat ja sen jälkeen nostaa jalat sohvalle. Todennäköisesti tuo hetki ei kestä kauan, joten nauti siitä. (Edes sen minuutin verran.) #relaxrelaxrelax

Ajoitus. Kaada kuppiin kuuma kahvi tai kasaa lautasellesi lämmin ruoka. Tiedät, mitä silloin tapahtuu. #iknewthis

Toteutus. Keitä lisää kahvia, lämmitä ruoka uudelleen. Kyllä siitä hyvä päivä tulee. Jos ei parempi kuin tämä päivä niin sitten huonompi. Who cares. Päivä se on se huonompikin, ja jossain seuraa taas se parempikin.

#thisishowitgoessogetusedtoit

Ettäs tiedätte.

tiistai 12. elokuuta 2014

Mitä en vielä kertonut

Paljastuksia, muka? Ei kai. Ei minusta siihen ole. Jos paljastuksia kaipaatte, voitte lopettaa lukemisen tähän. Hahahaha.

Mutta sivuan aihetta, jota usein monella tapaa teksteissäni kartan. Omaa itseäni siis. Tai riippuu tietysti miten tämän ajattelee - sillä omia ajatuksia ja tekemisiähän tulee tämän blogin kautta paljonkin esiteltyä. Mutta olen pitänyt tiettyä linjaa. Pidän siitä edelleen kiinni, monella tapaa, mutta koska olen ilokseni saanut huomata, että blogiani lukee muutama muukin kuin ystäväni ja sukulaiseni (joille edelleen myös suuri kiitos, että jaksatte lukea), niin okeiokeiokei - tänään jotain minusta, teille muillekin.

Suuria, ihmeellisiä, järisyttäviä yksityiskohtia ei tule, niitä ei nimittäin ole (nyt voitte tosiaan lopettaa lukemisen, jos niitä kaipasitte). Voisin kai kertoa, että minä olen ruskeasilmäinen ja muistaakseni hiukseni ovat maantienharmaat (vuosien värjäys on saanut unohtamaan totuuden). Voisin kertoa, että olen lähtenyt maailmalle Pohjois-Pohjanmaalta, asunut siellä 19 vuotta, ja sen jälkeen lähtenyt opiskelemaan Tampereelle, viihtynyt silläkin seudulla samat 19 vuotta. Sen jälkeen ylittänyt valtameren. Kuluttanut aikoinaan penkkiä yliopistossa viisi ja puoli vuotta, sen jälkeen päätynyt muutaman mutkan kautta nykyiseen työpaikkaani (josta olen perhevapailla) vuonna 2001. Ei siis mitään tämän ihmeellisempää. Hohhoijaa.

Mutta, en minä tänään halunnut silmien väristä enkä liioin yliopistovuosistani jaaritella. Tähän ikään mennessä olen ehtinyt siihen vaiheeseen (hmm, vanhuus tulee?), että olen alkanut pohtia sellaistakin, miksi olen tällainen kuin olen ja mikä minut on tällaiseksi jalostanut. Tänään aion siis kertoa itsestäni, mutta hieman toisen ihmisen kautta. Kerron ihmisestä elämässäni, joka on vaikuttanut jo varhain siihen, millaiseksi olen tullut ja millaiseksi pyrin tulemaan. Olen sivunnut häntä kerran aiemmin tässä blogissa (Aikamatkalla).

Kun olin pieni, olin toisinaan isovanhempieni hoivissa. Muistan esimerkiksi, kuinka he joskus laittoivat minut matkaan kohti koulua. Muistan, että minua väsytti, kun jouduin heräämään tavallista aiemmin, koska vanhempani saattoivat minut mummulaan, kun lähtivät itse töihin ja isoveljeni kouluun. Muistan, että aamupala ei ollut maistunut. Muistan, että minulla oli vaaleansinisen takkini taskussa eväänä mandariini. Ja muistan hyvin, että minulla oli aina turvallinen olo isovanhempieni seurassa.

Minulla on paljon hyviä muistoja isovanhemmistani. Siitä on jo monia, monia vuosia, kun he siirtyivät pois keskuudestamme. Hyvästelimme mummun vuonna 1998, papan viittä vuotta myöhemmin. Tuolloin, vuoden 2003 lopussa, jotain tapahtui mielessäni pysyvästi - silloin koin, että elämäni on jollain tapaa muuttunut. Olin menettänyt ihmisen, jolta olin oppinut paljon. 

Kun asuin jo Tampereella ja kävin kotipaikkakunnallani, löysin aina aikaa käydä katsomassa isovanhempiani kotini naapurissa. Ensin molempia, sitten vielä viiden vuoden ajan pappaani. Keskustelimme hänen kanssaan paljon. Hän jaksoi puhua ja kuunnella - kertoi usein, mitä oli viime aikoina lukenut. Hän rakasti lukemista. Loputtoman tiedonjanonsa ansiosta hän tiesi maailmanmenosta paljon. Oli kiehtovaa kuunnella, mistä hän milloinkin oli kiinnostunut. Oli paikkakunnan kirjaston tunnetuimpia vakioasiakkaitakin kaiketi. Mutta, loputtoman hyvän tahtonsa ansiosta häntä pidettiin valtavan kilttinä ihmisenä. Ja minä kuuntelin ja kuuntelin. Ja opin maailmasta, mutta myös elämästä, ja itsestäni.

Opin, että elämässä pitää yrittää nähdä se hyvä puoli, sillä jos katkeroituu siihen huonompaan, tekee elämästään paljon kurjempaa niin itselleen kuin muillekin. Ei aina ole helppo nähdä positiivista puolta, mutta olen oppinut, että pienistäkin positiivisista asioista voi pyrkiä rakentamaan jotain suurempaa. En voita mitään sillä, jos ajattelen toisista ihmisistä pahaa, jos arvostelen, jos en kunnioita toisen tapaa elää. Emme me samanlaisia voi olla, ei meitä samaan muottiin tarvitse ahtaakaan. Muistopuhe, jonka äitini oli isällensä kirjoittanut, ja jonka minä luin, kiteytyi muutamaan sanaan: pieni mies, suuri sydän. Enkä tänä päivänäkään muista montaa päivää, jolloin en olisi tätä ihmistä mielessäni miettinyt. Sillä jotain meni hänen mukanaan - jotain, mitä suuresti kaipaan, mutta jonka kanssa olen toki oppinut elämään. Kaikilla meillä on niitä käänteentekeviä hetkiä elämässämme. Nyt tiedätte, milloin minulla oli sellainen hetki.

En kykene olemaan niin hyvä ja hyvään uskova kuin haluaisin. Sitä paitsi, maailma muuttuu koko ajan. Ja vaikka en kykenekään, niin johonkin kykenen: jos huomaan toimivani väärin tai arvostelevani toisia edes mielessäni, käsken itseni pysähtymään. Sanon itselleni, että mikä minusta tekee niin erinomaisen, että minulla on oikeus arvostella muita. Niin, ei mikään.

Okeiokeiokei. Kuva. Aika tuore on. (Siis kuva, ei rouva.)



Kiitos, kun luit. You made my day.

maanantai 11. elokuuta 2014

(Koti)työelämän aakkosia

Joskus sitä kaipaa työelämää. Ja töissä ollessaan kotielämää. Ja niin sitä näköjään päätyy miettimään, miten siihen oravanpyörään päässänsä saisi jotain tolkkua, oli sitten kotona taikka töissä. Minulla saattaa kohta jo työelämän aakkoset olla hukkateillä, mutta kokemukseni mukaan tarvitaan kykyjä ja ymmärtämystä täällä kotonakin. Hyvä ainakin uskotella itselleen näin!

Esitelmöintiä. Kun äiti jo monta kertaa sanoi, että noin ei tehdä, niin se tarkoittaa, että noin ei tehdä. Olkoonkin, että syyllistyn yksinpuhumiseen (kunhan saan kuulijakunnan hiljaiseksi), mutta kunhan ei kyse ole ohipuhumisesta, niin sallittakoon (tunteakseni itseni tärkeämmäksi, uskottelen itselleni, että näin ei käy). Voidaanhan palaveri sitä paitsi kutsua koolle tavoitteena tiedottaa jokin tärkeä asia. Näitä tiedotustilaisuuksia tuntuu kyllä riittävän - ja miten tuntuukin siltä, että olen alkanut toistaa itseäni. Toiston voimaa ei kyllä sovi aliarvioida, ainakin jos joka kerta tuntuu, että kuulijakunta on taasen unohtanut koko asian. Nyt kuuntelette. Montako kertaa tämä pitää sanoa.

Onhan sitä sentään kehittämis- ja ideointipalavereitakin. Kun nyt muistatte, että kaikki pukevat vaatteensa ripeästi ja kitisemättä päälleen, päästään nopeammin ulos leikkimään. Kun kehitämme toimintaa, pääsemme sukkelammin ja helpommin päämäärään. Ehkä. Vaikkakin yhtenä päivänä voi toimia toinen tapa ja toisena toinen. Ikuinen mysteeri. Ja äidillä on sellainen ajatus, että sitten kun pääsemme sulassa sovussa ulos, voimme pitää pienen eväsretken pihalla. Uusi idea, mahtavaa. Porkkanoita olla pitää (keksejäkeksejä, sanoo viisivuotias). Äitiäitiäiti, otetaanko mehuakin? - Kyllä se sopii. Osaan siis kuunnella toisen osallistujan mielipiteen ja ottaa sen huomioon. Dialogitaidot sen kuin kasvavat kohisten. Hyvä minä. Lasten keskinäisistä dialogitaidoista en viitsi tässä kohtaa edes mainita. (It's mine! - No, it's mine!)

Päätösten teko ja niistä ilmoittaminen. Nyt on aika kerätä lelut. Nyt on aika mennä sisään. Nyt on aika mennä syömään. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Selkeitä päätöksiä, selkeitä ilmaisuja. Ja sitten kuuntelin eilen viisivuotiasta tytärtäni, joka totesi minulle pihamaalla: Äiti, puhalla kuplia. Nyt on aika puhaltaa kuplia. Niin makaa kuin petaa, vai kuinka se nyt meni. Ainakin hän on kuunnellut.

Jalkauttaminen. Strategioita kyllä tuntuu jokaisella olevan, mitä nyt käytännön toteutus välillä ontuu. Jos haluat sen lelun yläkerrasta, voit mennä sen itse hakemaan. Ei, äiti ei ole juuri nyt menossa yläkertaan. (Äiti ei nyt ehdi, äiti tekee ruokaa, huutaa sivusta seuraava kolmevuotias. Mistähän tuonkin oppinut?)

Mutta organisointikyky, niin umpikulunut sana kuin onkin, on ainakin tämän härdellin kantava voima. On pakko olla. Sillä muuten ollaan vinksin vonksin kuin nämä magneettieläimet jääkaapissamme. Se, että ne vaihtavat paikkaa ja asentoa vähän väliä, kertookin ehkä siitä, että tällaista meillä on. Ja olipa järjestys mikä hyvänsä, on vain yritettävä pitää kaikki palaset tavalla tai toisella kasassa. (Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen näin syvällisesti pohtinyt jääkaappimagneettien olemusta. Hmm.)


P.S. Vieläköhän joskus kelpaan työelämään? ;)

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ymmärsin

Ehkä en tiennyt
miten aika ei tunnu koskaan riittävän
ja sittenkin on hetkiä
jolloin aika ei kulu 
vaikka odottaisi

Ehkä en tiennyt
miten aivan väsyneenäkään
ei unesta saa kiinni
jos mieli on huolesta täyttynyt

jos luulee että muisti kaiken
ja sittenkin taas unohti
jos luulee että tämänkin jo koin
ja sittenkin vielä lisää

Ehkä en tiennyt 
ennen kuin minusta tuli äiti.


Ja sitten aloin nähdä
miten leppäkertun kulkema polku
voi olla muuta päämäärää tärkeämpi
miten hetken pysähdys tuolla tiellä
ei häiritsekään suunnitelmaa
vaan tekee sen paremmaksi

Ja kuinka tummemmaksi 
muuttuvat pilvet
eivät olekaan uhka sateesta
vaan taivaan leikkiä väreillä

Ja kuinka pieni asia
voi ollakin valtavan suuri
ja kuinka suuresta asiasta
voi tulla aina pienempi

Ymmärsin.

Kun minusta tuli äiti.



lauantai 9. elokuuta 2014

Super-duper Saturday!

Ja hypehype. Ihan melko tavallinen lauantai tämä on ollut, mutta olipahan herkullinen otsikko. Mutta kuten joskus aiemminkin olen tainnut mainita, lauantait ovat päiviä, jolloin yritämme tehdä perheen kanssa jotain mukavaa ja jätämme siivoukset vähän vähemmälle. Arkena jaksan sitä siivoustakin paremmin, kun tiedän, että lauantaina saan sitten taas aikaa löysäillä. #ilovesaturdays

No, tänään oli kuuma. Jos Suomessa alkavatkin helteet viimein hieman hellittää, niin meillä lämpötilat ovat taas vaihteeksi nousussa. Vaihteeksi, sillä koko kesä on ollut kyllä oikein mukavan lämmin, mutta vaihteleva. Muutaman päivän kuumuuden jälkeen on aina hellittänyt hetkeksi. Sellaista vuoristorataa siis, mutta oikeastaan aika miellyttävää, kun ei ehdi kyllästyä. #kesäsääonkivasää

Kuumuudesta huolimatta päätimme suunnata tänään kohti Burlingtonin keskustaa, tai oikeammin kohti Champlain-järven rantaa. Käynnissä on vuosittainen Lake Champlain Maritime Festival, joka kerää yhteen monenlaista veneilykalustoa ja niitä ihastelevia ihmisiä. #kyllämullekintuollainenkelpais


Tämän festivaalin kannalta sää oli kyllä mitä parhain, sininen taivas kevyine pilviverhoineen ja sinisenä hohtava järvimaisema. Ohjelmaan kuului myös monenlaisia näytöksiä, ja meidän osuessamme paikalle oli käynnissä helikopterinäytös, jossa armeijan helikopteri suihkutti riiputtamastaan vesisäiliöstä vettä, kuten pelastustehtävissä tehdään. Kaiketi sillä säiliöllä ja koko operaatiollakin on oma nimensä, mutta tunnustan tässä suoraan tietämättömyyteni. Mielenkiintoisen näköistä se kuitenkin oli, kun kopteri aina uudelleen täytti säiliötä ja suihkutti sitten sen sisällön takaisin järveen. #huikeetakatseltavaa


Kuumuutta piti kuitenkin jossain vaiheessa lähteä hieman pakoon. Koordinaateiksi valitsimme jäätelöpisteen. Koska keskustan kävelykadulla sijaitseva tunnetumpi jäätelökuppila oli ääriään myöten täynnä (arvaatte ehkä mikä), päätimme kokeilla jotain uutta. Burlingtonista vähän pohjoiseen päin sijaitsee Colchesterin pikkukaupunki, josta kuuleman mukaan löytyy mukava drive-in-jäätelöbaari. No, kolmen pienen lapsen kanssa ei lähdetä niin uhkarohkeaan yritykseen kuin drive-in-ice cream, joten päätimme kokeilla baarin pihamaan istuskelupaikkoja. Ja, kyllä, the Village Scoop ansaitsee ilman muuta paikkansa varsin herkullisena jäätelöpaikkana. #eisenainatarviollabenandjerrys #miksmäenymmärräottaasitäpienintäjätskikokoatäälläameriikassa #laitaselusikkanytnopeestisuuhun #tippuutippuu #yummy

Chocolate chip cookie dough sen olla pitää,
sanoo viisivuotias.
Eikä me nyt lauantaisin pelkästään ihastella maisemia tai herkutella. Tänään on käyty myös rautakaupassa kylpyhuonetarvikeostoksilla (#äitiiiimemennäänrautakauppaan!!!) ja elektroniikkakaupassa ostamassa kotirouvalle lisää ulkoista kovalevyä, jotta nämä rouvan räpsimät kuvat mahtuisivat johonkin (#äitiiiimemennääntelevisiokauppaan!!!). Ja koska tämä ei edes yritä olla sisustusblogi, niin siitä (vieläpä edelleen keskeneräisestä) pääkerroksen vessakopperosta ei ole kuvaa. Ja jos tämä vaikka yrittäisi olla sisustusblogi, niin en kai minä sitä kuvaamista vessasta aloittaisi. #lukekaaniitävessanentrausvinkkejämuualta

Noh, onneksi rautakaupasta löytyi muutakin, sellaista siis, jota kelpaa kuvaillakin. Pimenevät loppukesän illat saavat tästä kivasti tunnelmaa - tämä oli ns. ihan minun näköiseni, joten sen ohi ei voinut kävellä. #hämärähommiatiedossa

Päivän triviatieto:
aurinko laski näillä leveyksillä tänään klo 20:07.
Tämän myötä - kaunista loppukesää kaikille!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Naapurikyttääjät

Meillä puhutaan paljon naapureista. Meillä tuijotellaan ikkunoista, osoitellaan ja keskustellaan naapureiden tekemisistä. Että mitä ne naapurit nyt tekevät, ja taasko ne ovat meidän pihallamme. No, ei nyt ihan näin. Jotta ette pidä meitä ihan kummallisina, pieni tarkennus lienee paikallaan.

Tällä seudulla on tavallista, että puutarhanhoito on ulkoistettu puutarhurointifirmoille. Näin myös meillä. Sen lisäksi, että minulla on heikohkosti aikaa puutarhanhoidolle, ei viherpeukalonikaan tilanne ole oikein kehuttava. Meidän kolmevuotias, sanavalmis, tyttäremme on hyvin kiinnostunut puutarhureiden tekemisistä ja ryntää aina ikkunaan katsomaan, kun he saapuvat tekemään askareitaan. Hänellä on kuitenkin toisinaan vielä sanat vähän sekaisin - näin on käynyt naapurin ja puutarhurin kanssa.

Joten - meillä siis käy naapureita leikkaamassa ruohoa (ei kun siis puutarhureita). Meillä on myös joitakin puutarhureita (ei kun siis naapureita), jotka leikkaavat nurmikkonsa itse. Ja tällä seudulla, meidän ympärillämme asuu aika monta puutarhuria (ei kun siis naapuria). Ja äiti kato, taas tuo naapuri leikkaa meidän nurmikkoa! (Ei kun siis puutarhuri.) Äiti, mihin se naapuri nyt meni? (Ei kun siis puutarhuri.) Se meni varmaankin tuohon naapuriin leikkaamaan ruohoa, vastaa äiti. Ei kun puutarhuriin, korjaa tyttö. Että onko se nyt niin ihme, jos meillä nämä asiat menevät vähän sekaisin. Pysy tässä nyt sitten perässä.

Pohditaan meillä tosiaan sitäkin, minne ne naapurit (ei kun siis puutarhurit) menevät, kun lähtevät meiltä. Jos heitä ei näy lähimmän puutarhurin (ei kun siis naapurin) pihassa, selitykseksi ei välttämättä kelpaakaan se, että naapuri (ei kun se puutarhuri) meni leikkaamaan jonkun toisen puutarhurin (ei kun siis naapurin) nurmikkoa. Ei, tyttö pohtii. Se naapuri (siis se puutarhuri) meni varmaankin syömään. - Joo, kyllä puutarhureidenkin pitää syödä, vastaa äiti. Se meni varmaankin omaan kotiin syömään, pohtii tyttö. Saattaa olla, että se meni johonkin ravintolaankin, sanoo äiti. Ei, kyllä se naapuri (ei kun se puutarhuri) meni omaan kotiin syömään, toteaa päättäväinen kolmevuotias. Niin kuin mekin syödään täällä.

Nuuskijoita meillä riittää.
Viisivuotiaamme tutkii tässä hämähäkinverkkoa.
Mielenkiintoista tämä elämä. On pohdittu kesän aikana myös paljon ötököiden elämää. Ne asuvat tuolla ulkona, sanoo tyttö. Siellä on niiden oma koti. Niiden ei kuulu tulla tänne meidän kotiin. Ne menevät sinne omaan kotiin nukkumaan. Siellä on niiden omat sängyt. Äiti, missä niiden ötököiden auto on? -Öö, ötököillä ei ole autoja, tyttöseni. (Eikä niillä ole kotonaan varmaankaan sänkyjäkään, mutta hmm, olkoon nyt.)

Pohditaan meillä paljon muutakin. Tämän kesän suosikkisana on ollut miksi. Miksi äidinkin pitää syödä? Miksi äiti laittoi sukat jalkaan? Miksi äiti otti leivän kaapista? Miksi isi ajoi auton talliin? Miksi äiti sanoi noin? Miksi minua nauratti? Miksi tuossa seinässä on tuollainen pieni jälki? Voi, äiti ei oikein tiedä. - Kyllä äiti tietää! vastaa tyttö. Lohdullista, että usko äidin kaikkitietävyyteen on sentään vielä voimissaan.

Maailma on mielenkiintoinen paikka. Ja vaikka meillä paljon pohditaankin, niin ei meillä onneksi niin paljon oikeasti kyttäillä. Niitä naapureita. Ei kun siis puutarhureita. Ei kun naapureita ei siis kyttäillä. Puutarhureita kyllä, kolmen pienen ihmisen voimin. Minä, isompi ihminen, yritän olla kyttäämättä.

maanantai 4. elokuuta 2014

Kaksi pientä lusikallista

Aamupalalla kaksi lusikallista veteen keitettyä kaurapuuroa, sen kera kuningatarsosetta, ehkä kaksi lusikallista. Maitoa 50 ml. Lounaaksi rasvattomaan maitoon tehtyä perunamuusia, höystettynä voitilkalla, arviolta kolme lusikallista. Jauhelihapihviä, itsetehtyä, maitoon ja korppujauhoon, energialisää taikinassa. Noin kolmen lusikallisen verran. Välipalalla maustamatonta jogurttia, rasvaprosentti 2%, lisänä kuningatarsosetta, yhteensä noin neljä lusikallista. Haukkaus kurkusta. Iltapalalla 1/5 banaania. Kevytmaitoa, joka aterian väliin, n. 40-60 ml.

Ja niin edelleen. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Taas istun täällä yliopistollisen sairaalan käytävällä lapseni kanssa, odottamassa pääsyä ravintoterapeutin vastaanotolle. Hän on ollut osa elämäämme melkein kahden vuoden ajan. Hänelle olen taas etukäteen pitänyt viiden päivän ajan ruokapäiväkirjaa esikoiseni syömisistä ja juomisista, vahtinut ravintosisältöjä, yrittänyt muistaa kirjata kaiken ylös, tiedustellut reseptiä, jos lapsemme on syönyt jonkun muun (kuin minun) valmistamaa ruokaa. Muistuttanut päiväkodin hoitajia päiväkirjan täyttämisestä. Ja täällä me nyt taas istumme, ja mietimme kohta taas yhdessä, mitä me seuraavaksi keksisimme.

Opin tuona aikana huomattavan paljon lasten ravitsemuksesta, ja olen ollut niistä tiedoista myöhemminkin kiitollinen. Saimme ravintoterapeutiltamme paljon vinkkejä pieniruokaisen sekä valikoivan keskoslapsen ruokahalun kasvattamiseen - osa niistä toimi, osa ei. Opin muodostamaan päässäni käsityksen siitä, että kun lapseni oli taas syönyt hyvin vähän, mitä ravintoaineita silloin pyrkisin erityisesti seuraavilla aterioilla lisäämään. Opin etsimään proteiinipitoisia ruokalajeja, opin kiinnittämään huomiota rasvasisältöihin, opin myös monta kikkaa, joilla saatoin lisätä ruoan menekkiä. Opin senkin, että meidän lapsemme kohdalla ruoka saattoi mennä helpommin suuhun, kun hän keskittyi samalla johonkin muuhun. Me luimme kirjoja ruokaillessa, teimme joskus palapelejäkin. En minä siitä huolta kantanut, että ruokapöytä täyttyi välillä ties minkälaisista tavaroista.

Pieniruokaisen keskoslapsen ruokailu vääristi käsityksiäni siitä, minkä verran pieni lapsi tavallisesti syö. Minä ihmettelin salaa, kun vieras lapsi söi tutkimatta ruokapöydästä yhtä sun toista, minusta se näytti ihan hotkimiselta, minähän olin tottunut siihen, että meidän aistiherkkä lapsemme tutkii jokaisen suupalan ennen kuin laittaa sen suuhun. Minä en ymmärtänyt, miksi Piltti-purkit olivat niin suuria, eiväthän ne koskaan tyhjentyneet kerralla. Minä en ymmärtänyt sitäkään, miksi tuttipullon piti olla 220 millilitran vetoinen, eihän sinne koskaan niin paljon maitoa kerralla tarvinnut laittaa, ei meidän tapauksessamme edes saanut. Koska esikoisemme kärsi keskosen keuhkosairaudesta, hänen kohdallaan noudatettiin pitkään ns. nesterajoitusta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei hänen vatsaansa saanut täyttää kerralla liian paljon, sillä se olisi rasittanut keuhkoja. Joten lapsemme sai pieniä annoksia vähän tiheimmin välein. 

Olemme tulleet pitkän matkan tähän, missä olemme nyt. Opin jo tuolta ravintoterapeutilta taannoin, ettei kannata tuijottaa sitä, paljonko lapsi syö päivän aikana. Sen sijaan kannattaa miettiä enemmänkin sitä, mitä lapsi syö viikon aikana. Varmasti vaivasin aikoinaan paljonkin päätäni sillä, mitä lapseni on syönyt tai ennen kaikkea ei ole syönyt, mutta opin viimein sen, että parasta, mitä voin tehdä, on lopettaa stressaaminen. Joten uskallan myöntää, että suhtaudun nykyään aika ylimalkaisesti kasvukäyriin. Lapsemme on terve ja iloinen ja kasvaa kuitenkin koko ajan, vaikkakin aivan omaa tahtiaan edelleen. 

Sittemmin olen saanut tutustua monenlaisiin muihinkin lasten syömisongelmiin, mutta ne nyt ovat tuttuja juttuja melkein jokaisessa lapsiperheessä. Sillä uskon, että aika moni taaperoikäisen vanhempi tietää, että ruokailun onnistuminen (jolla tarkoitan nyt ensisijaisesti ruoan päätymistä suuhun) voi olla kiinni niin verensokerin tasosta, ruokailuhetken rauhallisuudesta, lusikan väristä tai lautaselle asettelusta. Kuin myös vaikkapa pupujussien määrästä pihamaalla tai tähtien asennosta. Kun tänään luulit keksineesi täydellisen uuden lempiruoan, ei se seuraavana päivänä enää kelpaakaan. Ja taas olet ymmälläsi.

Ei aina niitä kauniita maisemia. Tässä meidän arkirealismiamme lounaalta.

Miten meidän esikoisemme nykyään sitten syö? Haluan lohduttaa jokaista keskoslapsen ruokailun kanssa taistelevaa aikuista sillä toteamuksella, että hyvin. Hän syö melkein aina lautasensa tyhjäksi. Toki äiti muistaa edelleen niitä vanhoja kikkoja, eikä esimerkiksi sekoita eri aineksia lautasella valmiiksi, sillä tyttäremme haluaa syödä suurinpiirtein kaiken erikseen. Eikä äiti ihmettele sitäkään, että mustikat on joskus syöty niin, että niistä on kuoret jäljellä. Ne ovat kuitenkin aika pieniä juttuja ne. Jos keskosuus on muutenkin paljon minua opettanut, on se tuonut myös huikean määrän suhteellisuudentajua.