Mennään maalle

Puolisen tuntia sai ajella, ja tiet sen kuin pienenivät ja muuttuivat lopulta hiekkaisiksi. Maaseudulla oltiin tukevasti, tosin meiltä ei tarvitse ajaa kuin muutama minuutti tuohon suuntaan, niin maatiloja lehmineen ynnä muineen alkaa vilistä näköpiirissä. Viime perjantai-iltana olimme kuitenkin matkalla leirintäalueelle pikkukaupunkiin nimeltä Starksboro (knoppitietoja tarjoillakseni kerron, että kaupungissa (kylässä?) on 1777 asukasta).

Seuraa siis jatkokertomus (ensimmäinen osa täällä). Perjantaina otettiin esikoisen koululla varaslähtö lopettajaistapahtumiin ja vuorossa oli koululaisten leiripäivä luonnon helmassa, jonne mieluusti sai jäädä myös yöksi telttailemaan tai mökkimajoitukseen. Me päätimme kuitenkin liittyä joukkoon iltapäivän tunteina ja osallistua alkuillan piknikkiin ja siirtyä sen jälkeen kotipesään uinumaan.

Paikka oli kyllä kaunis. Lapsille oli valtavilla nurmikentillä tilaa juosta, ja moninaisia pelejä ja leikkejä oli päivän mittaan harrastettu. Jotka piti esitellä pikkuveljelle ja -siskolle, ilman muuta. Koska onhan siis aivan olennaista tietää, missä kohdassa ovat esimerkiksi parhaat pyörimismaastot, tottakai.

Nämä meille esiteltiin aivan ensimmäiseksi. Niitä tyttäremme oli päättänyt kutsua metsätaloiksi.

Näistä olisi löytynyt petejä, joille päänsä kallistaa. Ja todella, aika moni perhe oli jäämässä yöksi, ensisijaisesti kyllä he, joiden lapset ovat vähän vanhempia. Seikkailun makua oli selvästi ilmassa. Eräs tyttäreni luokkakaverin äiti kertoi kyllä minulle hymyillen, että olivat aikoneet ensin olla yötä teltassa, mutta sääennusteen lukemisen jälkeen olivat varanneet kuitenkin mökkimajoituksen. Yö oli nimittäin oleva kylmä, ja toden totta olikin. Ihan ei pakkaselle mennyt, mutta kauaksi ei jäänyt. Minä myönnän kyllä, että olisin tuskin nukkunut juuri silmäystäkään, niin viluinen olen.

Kylmä nimittäin oli jo illalla. Kuvissa sää näyttää kauniin aurinkoiselta, mutta tuuli tuiversi pohjoisesta ja ruokajonossa seisoskellessamme tytöt hyppäsivät vuoron perään syliin lämmittelemään ja pyysivät tumppuja käteensä. Ei olisi pipokaan liiottelua ollut. Tässä kuvassa onnistun kuitenkin näyttämään siltä, etten ole vielä aivan umpijäässä.

Sananen kaksi piknikruokailusta. Kannatti ehdottomasti jäädä näiden nyyttäreiden ajaksi, sillä pöydät notkuivat herkullista syötävää. En tiedä, onko minulla vain hyvä tuuri, mutta joka kerta, kun olen tässä maassa saanut paikallista kotiruokaa, se on aivan järjettömän hyvää. En ehtinyt maistaa kuin murto-osaa tarjottavista, mutta ainakin ne pastaruoat, salaatit ja leivät, jotka lautaselleni valikoin, olivat kaikki toinen toistaan suussasulavampia. Voihan myös olla, että ruokailua edeltänyt parin tunnin hyppely koleassa kevätsäässä oli omiaan lisäämään ruokahalua. Onnellisinta oli kyllä, että lapsille ruoka myös maittoi, heistä kun ei koskaan tiedä. Varsinkaan heidän ruokahalustaan.

Paluumatkalla autossa oli väsyneitä lapsia. Kuitenkin uusia kokemuksia rikkaampina, ja aiheesta on riittänyt juttua vielä jälkikäteenkin. Jospa joskus harkitsen vielä yöpymistäkin. Voisinhan tehdä sen iloksi lapselleni. Kestäisin silloin sen kylmyydenkin. Ehkä.

Mutta yksi asia on varma. Meillä on nyt tytär, joka on innosta piukeana siitä, että on saanut käydä ensi kertaa elämässään koululeirillä. Pienen tytön kasvaminen isommaksi, se on huikea juttu. Jos joskus haikeakin.

Ötökkärasvaa, kiitos

Takapenkki ei ole tänään hiljaa, ei hetkeäkään, kun ajelemme koululta kotia kohti. Ja sitten äiti voi laittaa evästä mukaan ja sinne voi ottaa jonkun pehmolelun ja sitten täytyy olla aurinkorasvaa ja ötökkärasvaa. Ja sitten me voidaan jäädä sinne nukkumaan ja.... Ja niin edelleen. Keskeytän, mutta hymyilyttää. Me tulemme sinne vielä koko perheenä sitten iltapäivällä, mutta yöksi me emme aio jäädä (mammanpoikatyttö, olen olen, mutta ei, emme jää sinne hyttysten syötäväksi palelemaan).

Koulu ottaa varaslähdön lukuvuoden lopettajaishulinoihin ja järjestää huomenna koko koulun yhteisen leiripäivän sekä piknikin (jossain) leirintäalueella, jonne lapset kyyditään jo aamutuimaan. Vanhemmat ja muut perheenjäsenet voivat liittyä joukkoon mihin aikaan päivästä tahansa, kuitenkin viimeistään iltapäivän päätteeksi, kun kaikki kokoontuvat nyyttäriperiaatteella toimivan piknikin ääreen. Meidän on tarkoitus liittyä joukkoon iloiseen iltapäivällä ja palata piknikin jälkeen omaan pesään nukkumaan.

Te pääsette sinne jo aamulla, ja siellä on varmasti koko päivän kaikenlaista kivaa puuhaa, selittelen lapselleni. Meidän mielestämme te kolme olette vielä vähän pieniä viettämään yötä siellä (selittele, selittele, kun et itse halua sinne palelemaan ja nukkumaan huonosti). - Minä olen kyllä iso! kuuluu takapenkiltä kirkkaasti ja kolmiäänisesti. No, me kuitenkin tulemme kotiin nukkumaan. Mutta ehdimme varmasti puuhailla siellä kaikkea kivaa sitä ennen. 

Huomisillaksi on luvattu oikeasti melko kylmää säätä. Päivälämpötilakaan ei ehkä nouse yli viidentoista celsiuksen. Mutta ilta ja etenkin yö tulee testaamaan keskivertoamerikkalaisen eräkunnon, sillä lämpötila saattaa laskea lähelle nollaa. No, luulen, että keskivertovermontilainen on ehkä kuitenkin keskivertoamerikkalaista kestävämpi tässä lajissa, ja uskon, että ne, jotka ovat suunnitelleet yöpymistä, aikovat sen myös tehdä. Keskivertosuomalainen varmasti pärjäisi, mutta en halua lukea itseäni tässä kohtaa niihin. Minä olen kyllä nuoruudessa yöpynyt useitakin kertoja partiokämpissä (vaikken itse ollutkaan partiolainen), tehnyt ruokaakin trangialla ja peseytynyt järvessä. Mutta jos silloin kykenikin kömpimään vaurioitta ylös muhkuraiselta teltanpohjalta, en tänä päivänä enää moista tohdi yrittää (mukavuudenhaluinen sohvaperuna täällä hei).

Olemme saaneet paljon ohjeita etukäteen. Joskus saattaa tuntua siltä, että ohjeistusta tulee paljon enemmän kuin olettaisikaan, mutta en moiti. Lisäksi tyttäreni oli kyllä hyvin tarkkaan perillä leiriä koskevista asioista, joten tarkkaavaisuus on kielitaidon lisäksi tällä hetkellä aivan kohdallaan. Ja asiaan kuuluva innostuskin häneen todellakin oli saatu tarttumaan. 

Laitanko lämmintä lounasta mukaan? Tyttäreni mainitsi jossain vaiheessa haluavansa sellaista (vaikka on viime aikoina halunnut mukaan nimenomaan kylmää lounasta, paikalliseen tapaan), joten päätän kysellä. - Tekisinkö hodarin? (katokato, olen joustavalla päällä) - Ei, en halua hodaria. - Otatko pelkän sämpylän ilman makkaraa? - Ei. Paahtoleipää. Älä laita riisikakkuja. Älä laita kuivattuja omenoita, vaan mansikoita ja banaania. Ja niin edelleen. (Älä kysele, menee turhan vaikeaksi.) Päädyn noudattamaan ohjeita suurin piirtein. Laitan ylimääräistäkin, kun on tällainen erilainen päivä tulossa. Ja sujautan mukaan kolme piparkakkua. Ne maistuvat, oli joulu tai ei.

Äiti, täytyy olla bug spray. - Kyllä on, ostin tänään. Se näyttää tältä, laitan sen pussiin ja sitten reppuusi. Vaviskaa ötökät, tyttäreni on tulossa.