tiistai 29. elokuuta 2017

Uutta ja vanhaa

Sattui sellainen päivä, että kaikki lapset saivat postia. Ihan oikeaa kirjepostia postilaatikkoon, kaksi korttia ja yhden kirjeen. Tulevat ekaluokkalaiset saivat kortit opettajaltaan, siltä tutulta, joka opetti heitä viime vuoden esikoulussa ja opettaa vielä nyt ekaluokallakin. Hän kyseli kesän kuulumisia ja toivotti tervetulleeksi kouluun ja sanoi odottavansa kovasti jälleennäkemistä. Esikoisemme opettaja on uusi, mutta on sijaistanut koululla jo aiemmin ja siksi tuttu kasvo - hän oli kirjoittanut tuleville oppilailleen kokonaiset kirjeet. Hän kertoi omista kesätekemisistään, paljasti ensi vuoden kouluteemoja ja sanoi odottavansa kovasti uutta työtään toka- ja kolmasluokkalaisten opettajana. Ei minulla vielä niin hurjan monta vuotta ole kokemusta täkäläisestä koulumaailmasta, mutta tästä perinteestä olen oppinut pitämään niin paljon, että odotan jo vuosittain kirjeitä ja kortteja opettajilta. 


Pitkän kesän jälkeen tuntuu helposti, että ovatkohan nuo lapset jo unohtaneetkin yhtä sun toista lomailun myötä. Kaksosemme oppivat esikouluvuonna hurjan paljon. Molemmat esimerkiksi oppivat lukemaan jo viime syksyn aikana ollessaan n. 5,5-vuotiaita. Tyttö lukee sujuvammin kuin poika ja on selvästi kiinnostuneempi lukemisesta. Hän on kyllä pitänyt lukemisharrastusta yllä myös kesällä ja tiirailee iltaisin vielä taskulampun valossa kirjoja hetken aikaa ennen nukahtamista. Poika paljasti viime vuoden aikana matemaattiset lahjansa ja siirtyi esikoululaisten matematiikasta suoraan ekaluokkalaisten oppimäärään jo 5-vuotiaana. Molemmat ovat kaiken kaikkiaan edenneet taidoissaan sellaista vauhtia, että minä olen ehtinyt lähinnä ihmetellä.

8-vuotias esikoisemme on taiteilija, tutkija ja puurtaja. Silloin, kun sille päälle sattuu. Hän jaksaa keskittyä etsimään tietoa esitelmäaiheistaan väsymättä, vaikka takeltelee lukemisessa. Tämä pieni koulu tukee lapsia kehittymään omassa tahdissaan ja antaa heidän löytää omat tapansa oppia - etu, joka on noussut meillä arvoon arvaamattomaan. Kukaan ei sullo esikoistamme valmiiseen muottiin, vaan tukee häntä oppimaan sillä tavalla, joka on hänelle sujuvin. Vaikka hän on takellellut lukemisessa, on hän kuitenkin onnistunut ottamaan suuria harppauksia viime vuoden aikana ja on valmis aloittamaan kolmannen luokan. Taiteilu on hänen henkireikänsä ja turvasatamansa, ja hän pääseekin tänä alkavana lukuvuonna mukaan taidetunneille, jotka on tarkoitettu isommille lapsille ja joille ensi kertaa pääsevät mukaan myös kahdeksanvuotiaat.

Syksyn aloitus on aina jotenkin niin jännittävä. Mietityttää, miten koulussa alkaa taas sujua ja miten rytmeihin palaaminen onnistuu. Mutta epäilen, että siinä käy kuin huomaamatta niin, että arki vie mukanaan ja täyttyy tapahtumista. Kesäkelit muuttuvat kurakeleiksi ja syysflunssat kiertävät talosta taloon. Ja niin edelleen.

Tänä iltana käytiin ottamassa pieni varaslähtö, kun koulu järjesti perinteisen aloittajaispiknikin. Elokuinen ilta oli vielä lämmin, mutta alkoi viilentyä kuin huomaamatta. Jos ennusteita on uskominen, eivät kesäiset päivät ole kuitenkaan vielä lainkaan ohitse, vaan niitä voi riittää vielä moneksi kouluviikoksi. Aika mukavaa oli myös kuulla lähiruokaa kannattavan koulun kommentti siitä, että tänä vuonna saadaan kaikenlaista päärynästä, sillä on tulossa hyvä päärynävuosi ja koulun pihamaan päärynäpuut näyttävät hyvin satoisilta nekin.

Mikäs sen mukavampaa. 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Rikkautta

Kaksosemme löysivät koulusta viime syksynä uuden ystävän. Hänen perheensä on kiinalainen. Lapsemme leikkivät ihastuttavasti keskenään, ja olemme saaneet tätä kautta tutustua uuteen perheeseen, jolla ei ollut aiemmin aavistustakaan, missä sellainen maa kuin Suomi oikein sijaitsee. Tavasin heille miten Finland kirjoitetaan ja rouva löysi puhelimestaan kiinankielisen sivuston, joka kertoi Suomesta. "A-ha!" Sanoi rouva ja hymyili innostuneena.

Eräänä lumimyrskyisenä talvipäivänä kohtasin koulun käytävällä vaatetukseltaan silloin eskimolta näyttäneen, mutta syntyperältään perulaisen naisen. Hän tuo minulle aina mieleen aidon latinon, joka nauraa hersyvästi. "En ehkä ikinä totu tähän talveen, mutta sinulle tämä kai on tuttua!" Nauraa taas. Ja minäkin. "Ehkä pitäisi olla suomalaisena tottunut, mutta minä en tiedä, totunko oikeasti koskaan! Niin viluinen olen, kyllä suomalainenkin voi olla!"

Tunnen todella sympaattisen iranilaisen, joka on naimisissa kanadalaisen kanssa. Heillä on afroamerikkalaista syntyperää oleva adoptiotytär. Esikoiseni hyvän ystävän isä on italialainen. Kampaajani on Bosniasta, samoin esikoiseni entisen luokkakaverin äiti, jonka kanssa tapaamme satunnaisesti silloin tällöin, sillä asumme samalla seudulla. Naapurissa asuvan ystäväni mies taas on saksalainen. Kotikadulle muutti juuri uusi perhe, heillä liehuu autotallin pielessä Irlannin lippu. 

Lasteni opettaja on afroamerikkalainen ja minusta on ihanaa katsella, kuinka hän alkaa aina svengailla kuullessaan rytmikästä musiikkia. Hän viettää joulun sijaan kwanzaa-juhlaa. Esikoistamme opetti viime vuonna reipas ja viitteliäs nuori nainen, jota sijaisti joku muu silloin, kun juutalaiset viettävät suurimpia juhlapyhiään. Tuttavani kertoi, että häntä jännitti mennä kirkkoon, jonka kuoroon tyttärensä halusi osallistua - hän kun on itse ateisti. Eräs ystäväni kuuluu metodistikirkkoon. Minulla on useita ystäviä, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Ilta-aurinko.

Elämänkatsomukset voivat olla erilaiset, arvotkin. Toinen uskoo siihen, että maailmassa on korkeampi voima, joka suojelee meitä - toinen ei, mutta minä uskon omalla, itselleni sopivaksi löytämälläni tavalla. Minun maailmankatsomukseni on tietynlainen, toisella se on toisenlainen, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut kohdata nämä ihmiset - kaikki se on rikastuttanut omaa käsitystäni elämästä. 

Minäkin olen maahanmuuttaja, sellainen kyllä, jolla on pysyvä oleskelulupa maassa. Minulla on täällä hyvä olla. En ole koskaan kohdannut minkäänlaista syrjintää. Siihen on vaikutuksensa varmasti sillä, että olen eurooppalainen, mutta myös sillä, että asumme alueella, jolla kyseisiä ilmiöitä on nähtävissä kaiken kaikkiaan hyvin vähän. 

Sorrun stereotypioihin, mutta mielestäni positiivisella tavalla. Mutta se, että elämä on tuonut tänne - se on lisännyt rikkautta uskomattomalla tavalla. Siihen jaksan olla tyytyväinen, joka päivä.

tiistai 15. elokuuta 2017

And some TLC

Ampiaisenpistosta on nyt kulunut kuusi päivää. Käsi alkaa olla jokseenkin normaali, mutta kutiaa vieläkin epämiellyttävän paljon. Pistokohta näkyy edelleen kummallisen selkeästi ja kämmenselässäni on siis selvä reikä. Lääkäri määräsi kortisonia tabletteina ja olen noudattanut ohjeita kiltisti nyt neljän päivän ajan. Tabletit ovat sellaisessa oranssissa läpinäkyvässä purkissa, sellaisessa, joita näkee elokuvissa. Vieläkin vähän hirvittää, kun katselenkin niitä, sillä en ole syönyt niitä koskaan aiemmin ja olen muutenkin melko tottumaton lääkkeisiin - onneksi.

E-reseptit toimivat täällä jokseenkin hyvin. Lääkärissä kysytään, mihin apteekkiin resepti halutaan toimitettavan ja lääke on yleensä noudettavissa sieltä viimeistään tunnin kuluttua. Jos muistaa varmasti tarkentaa, mihin apteekkiin haluaa, sillä samannimisiä on paljon. Kerran lääke meni toiseen toimipaikkaan, ja sitä pitikin sitten vähän selvitellä. Sen jälkeen olen muistanut kertoa aina varmuuden vuoksi myös osoitteen. 

Vaikka resepti nykyaikaisesti sähköinen onkin, saa lääkettä noudettaessa aina mukaansa paperipussin, jonka kylkeen on niitattu nippu ohjeita ja tarkempia tietoja lääkkeestä. Tällä kertaa paperi kertoo esimerkiksi hyvin tarkasti, että purkissani pitäisi olla pyöreitä, persikanvärisiä tabletteja, joissa on tietynlainen teksti ja numerointi. Kotiapteekkimme niittaa pussiin sympaattisesti myös viikon ruokareseptin. Ehkä senkin pitäisi auttaa paranemiseen, kuka tietää. Tällä kertaa minulle ehdotetaan roasted red pepper & chicken wrapia. Näyttää sen verran herkulliselta, että voisi melkein kokeilla.




Opin, että kortisoni voi aiheuttaa unettomuutta, muun muassa. Sitä ongelmaa ei ole ollut, sillä sain ohjeeksi jatkaa myös Zyrtecin syömistä, joka unettaa minua aina, mikäli joudun sitä allergiaoireiden vuoksi ottamaan. Sen voima on ilmeisesti vahvempi, sillä nukahtelen sohvalle iltapäivisin, jos yritän esimerkiksi lukea jotain.  

Maanantai-iltapäivänä puhelin soi, se herättää minut horroksenomaisesta iltapäiväunesta, siltä sohvalta, jolla olin istunut lukemassa opiskelumateriaalia. En edes ehdi hapuilla puhelinta käteeni ja viesti tallentuu puhepostiin. "Hei, täällä Alex..." (Hetkinen, kuka Alex?) Kertoo soittavansa sieltä lääkäriasemalta, tiedustellakseen tämänhetkistä vointiani. "Ota toki yhteyttä, jos on mitään ongelmia. Hyviä vointeja!" En soita Alexille takaisin, sillä ei minun voinnissani mitään huolestuttavia käänteitä ole tapahtunut, kyllähän tämä on jo ehdottomasti parempaan suuntaan menossa.

Tiedän sen olevan mainoskikka, jolla pidetään kyseinen lääkäriasema mielessä, mutta kyllä se pysyykin. Paikka oli siisti, sillä oli hyvät aukioloajat, se sijaitsee suhteellisen lyhyen matkan päässä ja kohtelu oli oikein ystävällistä ja asiallista. Ja kun vielä vastaanottotyttö soittelee peräänkin ja tiedustelee vointia.

Että mikseipä vähän TLC:tä, ei siitä haittaa ole. Lapsetkin ovat käyneet silittelemässä aika ajoin, jotta äidin käsi paranisi. Tender Loving Care, niinhän ne lastenohjelmissakin sanoo.

Koko episodin voi lukea täältä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tässä mitään lääkäriä tarvita! (vai miten se meni)

Lauantai-iltapäivänä hyppäsin rattiin ja ajoin nöyrtyneenä lääkäriasemalle, jonka muistin olevan siisti ja jossa olin käynyt kerran, sen ainoan kerran näiden viiden ulkomaanvuoteni aikana, kun olen tarvinnut itselleni lääkäriä. Ilahduin kovasti siitä, että piha näytti jokseenkin tyhjältä. Kävelin ovelle todetakseni, että se oli lukossa. Kello näytti kahta, ja asema oli sulkeutunut yhdeltä. Olisi kai pitänyt tarkistaa etukäteen, mutta kun tuli sittenkin lähdettyä liikkeelle vähän kiireesti.

Onneksi nykyaikainen teknologia on aina valmis auttamaan, joten googletin toisen tuntemani lääkäriaseman aukioloaikoja. Auki pitäisi olla, joten auto käyntiin ja sinne päin. En kovin kaukanakaan olisi, joten sinne yrittämään. Hiljaista oli kuitenkin sielläkin, ja ovi vain kolahteli sitä nykiessä. "Closed today", siinä luki. No johan on vaikeaa. Googletettuani seuraavaksi kaikki lähialueen lääkäriasemat löysin yhden, joka näytti olevan avoinna iltakahdeksaan. Ei kaukana sekään, joten auto käyntiin ja taas liikkeelle. 

Nyt onnisti sentään. Muutama auto pihassa ja muutama ihminen odotustilassa. Sain käsiini lomakkeet, joihin pitää kirjoittaa suurin piirtein kaikki muistamani henkilökohtaiset tiedot ja tietysti allekirjoittaa muutama lupa- ja vastuulappu, Amerikassa kun ollaan. Paikka näytti todella siistiltä, joten tämän tallentaisin mieleen myöhempiäkin, joskaan ei toivottavia tarkoituksia varten.

"Keskiviikkona?? Nyt on lauantai!" Huudahti hoitaja. Jäi arvoitukseksi, ihmettelikö hän enemmän sitä, miten käteni näytti siltä kuin näytti vai että miksi en ollut tullut aiemmin. "Tämä on kyllä aika turvonnut! Ampiainenko se oli?" "Se näytti torstaina ihan hyvältä. Olin ottanut antihistamiinia ja se rauhoittui sillä. Mutta kutina ja turvotus ilmaantuivat uudelleen perjantai-iltana, eikä antihistamiinista ollut enää kyllä mitään apua." "Eihän ole mitään hengitysvaikeuksia?" (jaa näytänkö siltä?) "Ei mitään, ei. Mutta jos tuon käden voisi saada normalisoitumaan, niin se olisi ihan kiva."

Kaikki oli siis alkanut keskiviikkona. Olin hyvässä tarkoituksessa päättänyt tarttua puutarhatöihin, kun rikkaruohot alkoivat hyppiä silmille. Olen niiden nyppimisessä huomattavan laiska, mutta nyt tuntui olevan niin sopiva sääkin. Mukavasti hellerajan tuntumassa, mutta puolipilvistä ja pieni tuulenhenkäys vilvoittamassa. Kaksi lapsista tuli mukaan ulos (auttamaan, kuten he asian ilmaisivat), mutta puuhasivat kyllä ihan kaikkea muuta. Ei sillä väliä, hyvä sinänsä, että ulkoilevat mielellään. Puutarhahanskani olivat hukassa, lienevät sujahtaneet komeron uumeniin käytön puutteessa. Olkoon sitten, pärjäisin ilmankin. Ei ollut tarkoitus rehkiä, kunhan nyt vähän nyppisin. Nypinkin, ehkä kymmenen minuuttia, kunnes varomattomasti tungin käteni liljapuskaan. Ehdin nähdäkin sen pienen pirulaisen, mutta silloin se oli jo täräyttänyt kipeästi kämmenselkään. Voi... sanonko mikä. Kipu oli sellainen, että oli pakko lähteä sisälle jäähdyttelemään. "Äiti, miksi se pisti sinua??" "Se oli vähän kuin oma vika, menin sitä häiritsemään, eikä se tykännyt siitä. Ei ne muuten pistä, ei sitä tarvitse alkaa pelkäämään."

Jäärä kun on jäärä eikä muuksi muutu, niin sinnittelin kotihoidolla. Ihan ensimmäistä kertaa olin joutunut piston uhriksi, aika kauan siinä oli mennytkin, joten hyväksi lykyksi sitä voisi kai kutsua. Olisin voinut jättää tämänkin kokematta, mutta minkäs teet. Seurailin, kun turvotus nousi ja laski, kutina alkoi ja kiusasi, mutta ajattelin, että kyllä se siitä. Tässä mitään lääkäriä tarvita. Mies alkoi olla hiljalleen vähän eri mieltä.

Kukkakuva, sillä se on paljon kauniimpi kuin kuva turvonneesta kädestä.
Siinä minä sitten vihdoin kiltisti istuin, kerroin koko tarinan ja näytin kättä lääkärille. "Kyllä tämä jonkinlainen allerginen reaktio on. Mutta määrätään siihen lääkettä, kyllä sen siitä pitäisi parissa päivässä helpottaa." Joten sähköinen resepti lähiapteekkiin ja nappulat kouraan. 8 päivää steroideja, Zyrteciä kylkeen ja jäitä jos kuumottaa. Selväksi tuli.

Että näillä nyt sitten mennään. Osasipa olla kiusallinen tyyppi. Se ampiainen siis. Toista kertaa en toivottavasti joudu enää lähikontaktiin, mutta jos joudun, lienee pidettävä pistiäisallergia mielessä. Nämä on juuri niitä juttuja, joista kuulee puhuttavan, mutta eihän nyt mulla sellaista ole. Elämä on joskus kummallista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mutta kuka hallitsisi ketjua?

Vaikka kuinka yritän, niin välillä en kestä. En ole koskaan tunnustautunut tavaroiden kerääjäksi, mutta hallitsemattomat ovat tavaravirrat viiden hengen taloudessa. Vähintään kerran viikossa hermostun siihen, että tavaraa on joka paikassa - paljon useammin kuitenkin turrun siihen, että sitä vain on. Kolme kasvavaa lasta tarvitsee - koko - ajan - jotain. Poika kasvaa sitä vauhtia, että pitkät housut muuttuvat kuin huomaamatta polvimittaisiksi. Esikoinenkin on viimein tänä kesänä alkanut vankistua keskivartaloltaan sen verran, että melkein kaikki housut näyttävät puristavan. Viisi vuodenaikaa (Vermontissa puhutaan talven ja kevään väliin sijoittuvasta mud seasonista, eikä suotta) ja kolmen lapsen kengät? Just think about it.

Jo paljon ennen siivoushypetyksiä, minussa on asunut sisäinen konmari(a). Se raivostuu epämääräisistä lehti- ja paperikasoista siellä täällä sekä lattioille levittäytyvistä epämääräisistä leikeistä, joista ei tiedä, onko ne jo hylätty vai jatkuvatko ne kenties vielä jonain toisena määräämättömänä hetkenä. Keittiön tasoille kertyy epämääräistä tilpehööriä, joista kukaan ei oikein tiedä, ovatko ne vielä tarpeellisia vai eivät. Kaikissa kaapeissa on aina liikaa tavaraa. Argh.

Aika ajoin komennan jälkikasvuni selvittelemään huoneidensa sisältöä. Kaikki, mitä ei enää tarvita, saa luvan siirtyä käytävän puolelle, josta keräilen ne eteenpäin, joko kierrätettäväksi tai suoraan roskiin. Jos en seuraile tapahtumien kulkua sen tarkemmin, syntyy yleensä vaihdantatalous. "Haluatko tämän?" "Joo!" Tavara ei siis välttämättä vähene, vaan sitä jaellaan huoneesta toiseen. 

Tavaraa kertyy varastoon. Siksi, että sitä tarvitaan johonkin toiseen aikaan tai siksi, että sitä ei saada heti eteenpäin, mutta se on kuitenkin liian käyttökelpoista poisheitettäväksi. Olemme antaneet paljon tavaraa pois, tuttaville ja hyväntekeväisyyteen. Olemme myyneet polkupyöriä, rattaita, vauvatavaraa. Olemme lahjoittaneet jopa huonekaluja. Silti varaston kiertonopeus on huolestuttavan huono. Kerran siivosimme kellarin varastotilojamme oikein urakalla ja saimme kahdeksan laatikollista ja monen monta säkillistä tavaraa pois, ja minä noidannuolen.

Tarvittaisiin ilmeisesti kunnollinen toiminnanohjausjärjestelmä, joka hillitsisi tulologistiikkaa järkeviin mittasuhteisiin ja pitäisi lähtölogistiikan sujuvana. Pois päin ohjaavien jakeluteiden määrää pitäisi lisätä ja ostotoiminnan puolella lienee syytä siirtyä A-, B- ja C-luokan nimikkeisiin. Tällä hetkellä ollaan kaiketi tilanteessa, jossa on käytössä aivan liikaa kirjaimia. 


Poika on kiinnostunut rahavirroista. Lukee nykyään Aku Ankkaa joka päivä ja haaveilee tulevansa isona Roope Ankaksi. "Hei, minä tiedän mitä voidaan tehdä tavaroille! Voin myydä kaikki tyttöjen tavarat yard salessa!" 

Ja kaksi pikkuista naista kiljuu niin että naapuritkin kuulevat.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Sympaattista

Meiltä on vain kivenheiton verran matkaa maaseudulle. Kun lähtee kohti etelää, vaihtuu maisema heti hetkeä myöhemmin peltoaukeiksi ja metsiköiksi, talot ja muut rakennukset maaseudulle tyypillisiksi. Tällä viikolla olen ajanut maaseutureittiä jo monta kertaa, kun vien lapsiani kesäleirille aamuisin ja haen heidät takaisin kotiin iltapäivällä. Leiri pidetään läheisen pikkukaupungin, Shelburnen, museoalueella (Shelburne Museum). Alue on valtava kokonaisuus (18ha), johon kuuluu mm. 39 rakennusta ja parikymmentä puutarhaa, jotka esittelevät niin taidetta, historiaa kuin Vermontin luonnonkauneuttakin.

Olisi mahdollista valita urbaanimpikin reitti, mutta valitsen maaseutukierroksen. Reitti halkoo maaseutua koko 15 minuutin matkan, tie mutkittelee ja kumpuilee. Kiinnitän huomioni pieniin merkkeihin; ensin tulee lehmämerkki, myöhemmin heppamerkki. Lehmiä ja hevosia myös näkyy laitumilla ja aitauksissa, puutarhat ovat vehreitä ja kauniita, nurmikot siisteiksi ajeltuja. Mäen päällä on risteys, josta käännyn oikealle. Risteykset ovat kaikki samanlaisia sikäli, että niissä on STOP-merkit tasaisesti jokaiselle. Kaikki pysähtyvät, ja se, joka on tullut risteykseen ensin, saa jatkaa ensin. Sääntö toimii moitteettomasti.

Sympaattiset postilaatikot reunustavat teitä, poikkeavat pienet tienpätkät vievät taloille ja tiloille, kaikki on kaunista ja tähän aikaan vielä hyvin vihreää. Vähän ennen saapumista määränpäähän tulee vielä jyrkähkö alamäki ja mutkan takaa pieni, kapea silta. Sen jälkeen asutus alkaa vähitellen lisääntyä, kun saavun lähemmäs itse kaupunkia. Asuinalueen keskellä on risteys, jossa on taas STOP-merkki. Sen viereen on pystytetty kyltti, jossa lukee: "Complete stops: free, Rolling stops: $162. Your choice." Ehkä sympaattisin koskaan näkemäni liikennekyltti. Pisteet paikalliselle poliisille.

Kesäinen aamu on kaunis ja lämmin, iltapäivä on helteisen kuuma. Shelburne on yksi suosikeistani lähikaupunkien joukossa ja mietin jo, etsisinkö jatkossakin kesäleirejä lapsille tästä suunnasta, jotta saisin ajaa maaseutureittejä mielin määrin.


Shelburne Museum

Mietityttää vain, milloin postilaatikoistakin tuli mielessäni sympaattisia. Taidan olla kotiutunut.