maanantai 5. elokuuta 2019

Sumu

Ensin on sumu. Pään sisällä vellova epämääräisyys, joka häiritsee niin askelia kuin ajatuksia mutta jonka tietää onneksi olevan väliaikaista. Aikaerorasitus on kärsittävä läpi jokaisella kerralla kun valtameri ylitetään. Kaikenlaiseen kai tottuu, mutta siihen ei varsinaisesti. Sävyeroja siinä kyllä on: joskus se tuo mukanaan vain väsymyksen ja pääsäryn, toisinaan pahoinvointiaallon. 

Huomaan, että kotona lattia narisee monessa kohdassa, oliko se näin aina? Muutamassa viikossa ei kai unohda mitään, mutta joskus sittenkin epäilyttää. Avonaiset matkalaukut odottavat tyhjentäjäänsä, valtaisat pyykkimeret vellovat tiensä kodinhoitohuoneeseen ja täyttävät sen lattian. Aina silloin kun tuntuu, että rästihommien määrä on lukematon, niitä kannattaa lähteä taklaamaan yksitellen. Ensimmäinen satsi koneeseen, seuraavat voi lajitella jo valmiiksi. Sitä rataa.

Uni tulee sillä silmänräpäyksellä, kun pään kallistaa tyynyyn. Jetlag ei kuitenkaan anna armoa vaan herättää aamukolmelta. Siihen aikaan ei vielä viitsi nousta, mutta kun lapsi on käynyt viisi kertaa ihmettelemässä, miksi ei pysty enää nukkumaan, päätämme viiden aikaan, että ehkä nousemme sittenkin. Aamukahvin tuoksu on tuttu ja suorastaan huumaava, elimistöni huutaa kofeiinia. Aikaero janottaa, vettä kuluu suuria määriä, se hoitaa kroppaa kohti normaaliolotilaa. Raskas ruoka ei maistu, keveämpi tuntuu elimistössä tavallistakin miellyttävämmältä. 

Aurinko hellii aamusta iltaan, jatkuvasti on lämmin, keskipäivän kuumuus saa kaipaamaan siestaa. Kesä ei täällä ole koskaan ohi vielä heinäkuun lopussa, vaan sitä on jäljellä vielä monta pitkää viikkoa. Aina palatessamme Suomesta takaisin kotiin emme ohjelmoi ensimmäisille päiville mitään suuria suunnitelmia - pakollisista laukkujen purkamisesta, pyykinpesusta ja ruokavarastojen täydentämisestä siirrymme sujuvasti rentoon kotoiluun, uimiseen ja kevyeen kokkailuun. Sumu pään sisällä saa rauhassa hälvetä.

Kesähommia
Kesän jatkuminen myös näkyy joka paikassa: uimavaatteita, rantapyyhkeitä, uimalaseja ja uimakenkiä lojuu siellä täällä. Lenkkareita, polkupyöräkypäriä, lippalakkeja, hellehattuja. Aurinkorasva tahmaa kaiken ja sekoittaa valmiiksi hikiset hiukset, mutta ilman eivät näin vaaleaihoiset pärjää. Joka paikassa on yhtäkkiä jotain kuivumassa, pyykkivuori kasvaa uudelleen heti kun matkavaatteet on saatu pestyä.

Mutta tätä kesän ihanuutta en vaihtaisi mihinkään. Kun ulos voi piipahtaa milloin vain ilman että tarvitsee lisätä vaatekerroksia, on se valtavan suuri nautinto ihmiselle, joka on ollut syntymästään saakka viluinen. Mieli prosessoi kuitenkin jo syksyn asioita, koulua ja arjen rutiineja, harrastuksia ja lasten iltapäivätoimintamahdollisuuksia. Hankintoja, joita on tehtävä syksyä silmällä pitäen. Pieniä matkoja ja pyrähdyksiä, joita haluaisi tehdä, kun ilmat vähitellen viilenevät. 

Istun terassille ja katson kaukaisuuteen. Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Aurinko jaksaa lämmittää vielä pitkään, vaikka illat hiljalleen jo pimenevät. Tärkeintä on tässä hetkessä se, että minnekään ei ole kiire.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Iltapuuhia

Meni monta vuotta, yllättävänkin monta, ennen kuin lapsemme havaitsivat, että kello kahdeksan tai ainakin yhdeksään mennessä ei olekaan lähes universaali nukkumaanmenoaika. Olimme noudattaneet samankaltaista iltarutiinia jo pitkään, koimme sen kolmilapsisessa perheessä yksinkertaisesti hyväksi järkiratkaisuksi, jotta iltaan jäisi vielä aikuisillekin omaa aikaa.

Uskomus, jota ei millään tavalla syötetty, mutta joka jäi elämään siis moniksi vuosiksi, rauhoitti illat melko mukavasti. Meillä on käynyt onni, että kaikki kolme lastamme ovat aina olleet vähintäänkin melko hyviä nukkujia. Muistan, kuinka odottaessani kaksosiamme pohdin, miten ihmeessä saisimme illat ja yöt ikinä toimimaan. Olin lähes varma, etteivät kolme lasta tule nukahtamaan, saati nukkumaan lähes lainkaan samanaikaisesti ja että kulkisin kaiket yöt oman makuuhuoneen ja lastenhuoneiden väliä rauhoitellen jälkikasvuani takaisin unten maille (ja olemaan herättämättä jotakuta toista, joka voisi puolestaan aloittaa yökarkelointinsa). Näin mielessäni kehän, joka jatkuisi ja jatkuisi.

Toisin kuitenkin on käynyt. Olemme kiitelleet hiljaa mielessämme moneen kertaan sitä, että lapsemme keskimäärin tuntuvat pitävän nukkumisesta ja jopa nukkumaanmenosta. He ovat myös kasvaneet kiinni tapaan, että illalla ennen nukkumaanmenoa on aina luettu. Koska he pitävät kirjoista, se on säilyttänyt iltarutiineissa aina odotetun asemansa. Olen lukenut satoja, satoja ja taas satoja kertoja. Pirteänä ja rentoutuneena, mutta myös väsyneenä, kipeänä tai hermostuneena. Mutta olen lukenut melkein joka ilta.



Mutta kylillä kuulee asioita. Jossain vaiheessa lisääntyivät keskustelut siitä, mihin aikaan toiset lapset oikein menevätkään nukkumaan, sillä kappas, ihan kaikki eivät noudatakaan universaalia nukkumaanmenoaikaa. Naapurissa kuulemma mennään vähän myöhemmin, jossain tosin aiemminkin. Ystäväperheen lapset ovat universaaliin aikaan vielä vanhempiensa ravintolassa illastamassa, josta heidät kiikutetaan sen jälkeen suoraan kotiin sänkyihinsä. 

Emme me aivan niin orjallisesti ole aikaa kuitenkaan noudattaneet. Kun lapset ovat kasvaneet, on nukkumaanmenoaikaa välillä, esimerkiksi kesäisin, siirretty tarkoituksella myöhemmäksi. Poikkeuspäiviä ja -iltoja on joka perheessä. Lapset kuitenkin pitävät tutusta rutiinista niin paljon, että he haluavat mennä kaikki yhdessä yläkertaan samaan aikaan. Yksi heistä nukahtaa aina välittömästi sen jälkeen, kun lopetan lukemisen. Kaksi heistä tiirailee taskulamppujen valossa kirjoja toisinaan vielä pitkäänkin, mutta pysyvät sängyissään. Ovat he kuitenkin jo aika isoja ja osaavat sammuttaa valot, kun oikeasti alkaa väsyttää.

Mutta sitten. Joskus, vuosia sitten kyllä jo, lasta mietitytti, että miten ne aikuiset sitten. Äiti ja isä ja kaikki muutkin. Kun ne eivät menekään heti sen jälkeen nukkumaan, kun ovat saaneet jälkikasvunsa rauhoittumaan sänkyihinsä. "Äiti kuule. Kun minä olen kuullut, että joskus äidit ja isät voivat vaikka katsoa vielä jonkun elokuvan sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan!!"

Niin. NIIIN. Voivat. 

(P.S. Tähän mennessä tietävät kai jo paljonkin siitä, etteivät aikuiset välttämättä nuku vielä iltayhdeksältä. Paitsi silloin, kun nukahtavat iltayhdeksään mennessä.) 

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Puhuisitko suomea, kiitos

Kuuntelen, kun lapseni juttelevat keskenään tietokonepelistä, jota he usein yhdessä pelaavat. He puhuvat strategioista, pelin hahmoista ja ympäristöistä - kuuntelen hajanaisesti, siksikin, etten itse edes tunne kyseisen pelin vivahteita erityisen hyvin. He selittävät ja puhuvat päällekkäin, huutavat välillä toistensa äänten yli, jotta saavat omat mielipiteensä kuuluviin. 

He ovat syntyperältään suomalaisia, mutta puhuvat keskenään yhä useammin englantia. Se on pelikieli, koulukieli, leikkikieli, harrastuskieli, kaverikieli.

Pyrimme puhumaan kotona suomea, lähes pelkästään suomea. Ainakin me vanhemmat, jotta kieli eläisi myös lastemme käytössä ja pysyisi mahdollisimman eheänä ja vivahteikkaana. Useimmiten lapset puhuvat meille ensisijaisesti suomea, mutta puheessa vilahtelee helposti englanninkielisiä termejä. Verbi saattaa olla lainattu suoraan englannista mutta taivutettu suomalaisittain. Toisinaan lapseni sanoo minulle jotain ihan pelkällä englannilla ja toisinaan jopa toistaa sen, kun huomaa, etten tainnutkaan olla aivan varma, mitä hän tarkoittaa. Kun he puhuvat englantia, heidän puheessaan vilisee myös tyypillisiä puhekielen sanoja ja lyhenteitä, ja kun he kaiken lisäksi usein puhuvat hyvin nopeasti, saattaa syntyperältään suomalainen vanhempi miettiä hetken, ymmärsikö kaiken varmasti aivan oikein. Kielitaitoisena ihmisenä tämä on - hämmentävää.

Esikoistyttäremme puhuu englantia ehkä eniten pienellä suomalaiskorostuksella, vaikka hänenkin kielitaitonsa on loistava (vanhempien aksentista ei tässä yhteydessä kannata edes mainita). Myös nuorempi tyttäremme puhuu hieman samalla tavalla kuin isosiskonsa, mutta poikamme on omaksunut vahvimmin amerikkalaisen aksentin. Hän venyttää sanoja ja nostaa intonaatiota voimakkaasti myös puhuessaan suomea. Hän saattaa takellella suomalaisten sanojen kanssa. Hän sanoo täydellisesti ketchup, mutta saattaa yrittää useamman kerran ääntää sanaa ketsuppi.

Esikoisemme kielivalinta on usein kontekstisidonnainen. Hän puhuu meille vanhemmille lähes aina kotona suomea mutta koululla englantia. Syyllistyn kyllä siihen, että vastaan hänelle koululla englanniksi. Jos itse aloitan keskustelun hänen kanssaan, puhun vain ja ainoastaan suomea (jos ei oteta lukuun sitä, että joskus varmistan ymmärryksen käyttämällä myös englanninkielistä termiä). Kaksosemme sen sijaan puhuvat meille lähes aina suomea (tai sekakieltä), paikasta riippumatta. Tosin heidänkin puheessaan on jännä piirre: jos he puhuvat minulle suomea muualla kuin kotona, he useimmiten kuiskaavat - aivan kuin eivät haluaisi muiden kuulevan "salakieltämme".


Taloudessamme kulutettua lasten tietokirjallisuutta

Lapsemme lukevat paljon, mutta käytännössä aina englanniksi. Joskus he lukevat suomenkielisiä Aku Ankkoja ja hämmästyttävät minua osaamalla lukea myös jonkin verran suomenkielisiä sanoja. En kuitenkaan pääse millään käsitykseen siitä, minkä verran he oikeasti osaavat lukea suomea. Kiinnostusta suomeksi lukemiseen on toistaiseksi harmittavan vähän - jos he esimerkiksi saavat suomenkielisen pelin, he tutkivat välittömästi, löytyykö siihen englanninkielisiä ohjeita. 

"Stop it! I really mean it!" Kuulen huudon kaikuvan yläkerrasta. Jokapäiväinen nahistelu on taas käynnissä ja kuulostelen, loppuuko se ilman väliin menemistä. "LO-PE-TA!" Kiljaisee toinen. 

Suomi on sittenkin tunnekieli.


tiistai 30. huhtikuuta 2019

Kuplasta kuplaan

Kun lämmin perjantai-ilta Bostonissa oli kääntynyt yöksi ja yö muuttunut siitä kuin yhtäkkiä lauantai-iltapäiväksi, liu'uimme kiitorataa pitkin kohti Helsinkiä, joka tuntui tutulta kuten aina. Vaikka en Helsingissä ole koskaan asunutkaan, on pääkaupunkiseutu kotoinen jo ihan siksi, että aina valtameren ylitettyämme kohtaamme Suomen ja suomalaisuuden yhä uudelleen sen kautta.

Kotona Vermontissa olemme suomalaisperhe, joka elää semiamerikkalaista elämää ja lentää Atlantin ylitse ja takaisin yleensä kerran vuodessa. Tänä vuonna matkoja on kaksi, joista ensimmäinen oli jo kauan sitten lukkoon lyöty pikavisiitti pääsiäisenä, jolloin päätehtävänä olisi tulevan kodin katsastaminen koko perheen voimiin. Lapset olivat puhuneet uuden talon näkemisestä jo monta päivää ja kohta aika olisi käsillä. Helsinki-Vantaan käytävillä suomen kieli on yhtäkkiä taas voimakkaasti ympärillä, se kaikuu korvissa yhtä aikaa kenkien kopinan kanssa, kun kiiruhdamme kohti saapumisaulaa, matkalaukkuhihnoja ja autovuokraamon tiskiä. Väsymys painaa päätä ja kulku on jotenkin epävarmaa, kuten joka kerta pitkän lennon jälkeen.

Suunta on selvä ja hommat hoituvat rutiinilla - lapsetkin tietävät, missä järjestyksessä mitäkin tapahtuu. Mielessäni sukellan kuin kuplaan, jota Suomenmaa ympäröi ja jossa olen yksi maan kansalaisista. Oma arki Vermontissa on väistynyt hetkeksi taka-alalle ja ajatukset täyttyvät siitä, mitä kaikkea pitäisi saada tehtyä seuraavan kuuden päivän aikana. Mieleen nousevat tutut maisemat Pirkanmaalla, sukulaisten näkeminen pitkän tauon jälkeen ja ruisleivän tuoksu. Se on hyvää kuten aina, mutta minä en kiinny ruoka-aineisiin, joten ilmankin olen taas pitkään pärjännyt. 




Ystävät tulevat tervehtimään meitä uudelle talollemme. Maalintuoksun ja remonttipölyn keskellä juomme kahvia ja syömme rahkapullaa. Naurattaa siksi, että kaikki tuntuu niin kovin suomalaiselta ja siksi, että tärkeiden ystävien seurassa on aina yhtä kiva olla. Sukulaisia ehdimme nähdä ison joukon ja kuulumiset tulevat pitkästä aikaa vaihdettua kasvotusten, vaikka skype tuotakin tehtävää ansioituneesti muina aikoina hoitaa. Kaunis, aurinkoinen sää houkuttelee poikkeamaan mökille, jossa kevät jo tuoksuu nenään ja jossa makkaranpaisto takkatulen ääressä toimii sopivan eksoottisena kokemuksena kolmikollemme. 




Suomi-tunnelma ja kaikki tähän matkaan ladatut suunnitelmat täyttävät unensekaiset päivät, jolloin ei aivan tiedä, minkä aikavyöhykkeen rytmissä eläisi, mutta porskuttaa vauhdilla eteenpäin. Kuplan sisällä on turvallinen olo, se pyörittää aina kohti seuraavaa etappia. Sen ulkopuolella on muu maailma, joka ei nyt saa minulta samaa huomiota, koska täällä ollessa on aika keskittyä tähän.

Some pitää kiinni tutussa Vermontin elämässä, se kertoo uutisia niiltä seuduilta, tuo tuttuun arkeen kuuluvien ystävien ja tuttavien jutut taas lähelle, pitää kiinni siinä tutussa elämässä, jota noin yksitoista kuukautta vuodesta elämme. Puhelimeen kilahtaa viesti ystävältä, joka kutsuu suomalais-amerikkalaisen tyttärensä syntymäpäiväjuhliin. Katsahdus toukokuun kalenteriin varmistaa, että pääsemme niihin osallistumaan. Tallennan merkinnän osaksi elämää, joka jatkuu taas aivan muutaman päivän kuluttua tutuissa vuorimaisemissa.

Vielä yhtenä iltana ehdin kohdata monta tuttua kasvoa vanhan harrastuksen tiimoilta - huomatakseni, että ei kulunut aika hyviä muistoja minnekään kadota, vaikka elämä meitä välillä kauaksi toisistamme kuljettaakin. Tunnelma on lämmin ja iloinen ja saa hieman hämmästyneenä tuntemaan, että olenko poissa ollutkaan. Se hymyilyttää ja saa olon levolliseksi. Kuplan sisällä on hyvä olla, vaikka tärkeää onkin, että senkin ulkopuolelle saa ja osaa katsoa.

Helsinki-Vantaa on perjantaina kuin kesäinen, vaikka vieläkin on huhtikuu. Suomi-kuplasta ulos hyppääminen tapahtuu haukkaamalla vielä kerran ruisleipää ja siemaisemalla Unikko-kupista suomalaista kahvia. Koti kutsuu taas ja sinne palaaminen tuntuu aina kivalta, vaikka Suomi-visiitit ovatkin mukavaa vaihtelua. Ne muistuttavat siitä, mihin kaikkeen kuuluukaan.

Bostonissa meidät ottaa vastaan kaatosade. Liikenne on kovaa ja illan pimetessä näkyvyys tiellä huono, mutta suunta kotiin on selvä. Matkalla pysähdymme tutulla levähdyspaikalla ostamassa autoon evästä, jonka avulla pysymme etupenkillä hereillä, kun takapenkkiläiset taas saavat luvan nukkua vaikka koko matkan kotiin saakka. 

Kahvi maistuu niin amerikkalaiselta, että naurattaa. Kotimatka, kahvi, kaikki pudottaa pehmeästi taas takaisin siihen omaan, semiamerikkalaiseen kuplaan.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Booklady

Joskus silloin, kylmää talvea seuranneiden ensimmäisten kunnon rapakelien syövereissä, kun muta on autossa ja eteisessä ja vaatteissa ja ihan joka paikassa, ja kun sen tietää tulevan vielä monta kertaa, ennen kuin sää oikeasti vaihtuu kevääksi. Kun aurinko ei ole pilkahtanut muutamaan päivään, taivas tuntuu kuin roikkuvan alhaalla ja kun vuoret eivät edes näy horisontissa, vaikka tietää niiden olevan siellä.

Sellaisten päivien lomaan sopivat piristysruiskeet, totta vieköön.

Messenger-viesti kilahtaa, hiljaisesti, mutta kuitenkin. En siedä voimakkaita viestiääniä ja asetan kaikki ilmoitusäänet aina mahdollisimman huomaamattomiksi - jos edes käytän niitä ollenkaan. Introverttiä some-maailman ärsyketulva välillä ahdistaa. Älylaitteiden käyttö pysyy paremmin hallinnassakin, kun ne eivät kerjää huomiota ääntelemällä.

Bookladyllä on asiaa. Hän tiedustelee, kiinnostaako minua osallistuminen pari päivää myöhemmin järjestettävään nettimyyntitapahtumaan, josta voisin saada lapsilleni kiinnostavaa luettavaa edullisesti. Sinähän tilasit tytöllesi sitä yhtä uutta sarjaa? Jos se on ollut kiinnostava, siihen saisi nyt lisää osia tarjoushinnoilla! Samalla hän kertoo, kuinka kyseisestä myyntitapahtumasta saadaan samalla kerättyä luettavaa New Yorkin puolella sijaitsevaan uuteen turvakotiin, tuottojen suhteessa. Haluatko, että lähetän kutsun?

Lähetä vaan, katson sitten, olenko sopivasti linjoilla. Kutsu kilahtaa perille samantien, sitä klikkaamalla voi käydä ennakkoilmoittautumassa, jonka perusteella satelee sen jälkeen muistutuksia. Ärsyketulvan raja voi tulla siinäkin vastaan, mutta kaikestahan pääsee aina halutessaan eroon. Introverttihän sen tietää. 

Saattaa olla, että osallistunkin, olen kokeillut näitä joskus ennenkin. Online-lähetyksen voi laittaa pyörimään ja vilkuilla sitä, jos näkee jotain kiinnostavaa. Esitellyt kirjat asettuvat kauniisti jonoon sovelluksen alareunaan, siitä niitä voi merkitä sydämillä ja sellaiseksi merkityt kerääntyvät sinulle nätisti tilausriveiksi, jos näin haluat. Liian helpoksi tämä on tehty, mutta tiedän, että tämähän toimii. Se toimii aika hyvinkin, jos kohteena on lukemista harrastava perhe, jossa kirjallisuutta kuluu. Sitä ostetaan talouteen mutta myös paljon lainataan, ja sitä lahjoitetaan myöhemmin myös paljon eteenpäin. Niin ihania kuin lasten- ja nuortenkirjat usein ovatkin, kaikkia ei voi hyllyihin säilöä vaan järkevämpää on kierrättää niitä eteenpäin seuraaville lukijoille.


Booklady on kirja-edustaja, joka tekee työtään enimmäkseen kotoaan käsin. Häneltä voi tiedustella, millaista kirjallisuutta hän suosittelisi esimerkiksi 10-vuotiaalle tytölle, joka lukee mielellään jo paksujakin romaaneja ja joka on tällä hetkellä erityisen kiinnostunut maagisista tarinoista. 7-vuotias tyttö on ikäisekseen sujuva lukija ja lukee mielellään tarinoita omanikäisten lasten seikkailuista ja pitää erityisesti päiväkirjatyyyppisistä romaaneista. 7-vuotias poika on kiinnostunut esimerkiksi numeroista ja lukee lisäksi mielellään sarjakuvaromaaneja. Naputan kiinnostuksenkohteet viestiin, bookladyni vastaa minulle viidentoista minuutin kuluessa ja lähettää samalla lukuisia kirjavinkkejä linkkeineen. Hän on uskomattoman aktiivinen, nopea vastaamaan viesteihin ja kaiken lisäksi tarkka yksityiskohdissa. Joskus en vain ymmärrä, kuinka hän tekee sen kaiken, samalla opettaen neljää (!) pientä poikaansa kotikoulussa.

Pitäisitkö joskus itse Facebook-partyn, hän kysyy. Hän kysyy sitä aina välillä, lienee kuuluu toimenkuvaan yrittää hankkia jatkuvasti uusia edustajia mukaan remmiin. Saisit samalla aika helposti kartutettua omaa kirjastoasi, sillä sinä saisit valita kirjoja sen mukaisesti, kuinka paljon myyntitapahtuma tuottaisi kirjatilauksia. En ole lähtenyt mukaan, en aiemminkaan, vaikka kirja-ala kovin kiinnostava onkin. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän systeemiin, vastaan hänelle. Kiitos vain.

Mutta sinä kyllä taidat pitää tästä työstä? On pakko kysyä. Ja tottakai, tottakai hän pitää. Sitä ei ole vaikea huomata ja tähän loistavaan palveluun on helppo tukeutua, suorastaan luvattoman helppo. Täytyy vain muistaa aina välillä sanoa ei. 

Ja sohjossa kahlaaminenkin loppuu taas, ja aurinko paistaa päivisin yhä pidempään.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Muutos

Hitaasti irrottautuminen on ehkä helpompaa, olin ajatellut. Tässä asiassa ainakin, minulle ainakin. Aivan tarkkaan en edes muista, mutta yli vuoden ajan ainakin tämä ajatus on jo ollut vireillä ja konkreettisiakin toimenpiteitä oli alkanut kaivata, sillä tämä ei ole mikään pikku juttu. Valtameren yli muuttaminen ei muutu pikku jutuksi, vaikka sitä miettisi miltä kannalta tahansa. Eikä sekään tekisi siitä helppoa, että paluu tulisi tapahtumaan tuttuihin maisemiin, osittain aivan tuttuihin ympyröihinkin.

Vuodet täällä (niitä on kohta kertynyt jo seitsemän) ovat muokanneet tästä meille kodin, tottakai. Seitsemän vuotta elämästä on jo monessa suhteessa pitkä aika, erityisesti lapsille. Ajatus muutoksesta on tuntunut lapsista suurelta ja oudolta, vaikka määränpää heille lomilta tuttu onkin. Esikoisemme myös muistaa yksityiskohtia niistäkin ajoista, kun asuimme vielä Suomessa.

Käytännön asioitakin on ehditty jo tehdä, niistä suurimpana talon hankkiminen Suomesta. Olimme käyneet katsomassa kyseistä taloa jo kesällä 2018 ja ihastuimme siihen silloin. Talon ostaminen tuntui valtavan suurelta askeleelta, mutta toi kuitenkin tarvittavaa konkreettisuutta muuttoa varten. Tämän vuoden alussa talosta tuli virallisesti meidän. Tänä keväänä siellä tehdään remonttia. Se odottelee meitä, kärsivällisesti tyhjänä jonkin aikaa. Toisinaan katselen siitä kuvia ja mietin, mitä mihinkin huoneeseen laittaisin.

Olin aloittanut myös henkisen irrottautumisen, vaikka olinkin päättänyt nauttia kaikesta tärkeästä täällä niin kauan kuin nämä ovat kotimaisemani. Koulun järjestämissä tapahtumissa mietin pala kurkussa, kuinka teen monia näistä asioista viimeistä kertaa. Katselen, kuinka lapset herkuttelevat Valentine's Dayn kekkereissä. Kuuntelen, kuinka oppilaat laulavat koulunäytelmässä. Kenties viimeisiä kertoja herään siihen automaattipuhelinsoittoon, joka kertoo, että koulu on suljettu valtavan lumimyrskyn vuoksi. Pieniä ja suurempia asioita, jotka tuntuvat yhtäkkiä kaikki vielä tavallistakin suuremmilta.

MUTTA.


Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Mutta eihän se tähän yhtäkkiä sopinutkaan, kun yllättävä käänne puuttui peliin. Kuin olisin kerännyt pelikortteja yksi kerrallaan kauniiseen pinoon ja sitten tuulenhenkäys tulee ja pyyhkäisee ne levälleen ympäri pöytää. Jään hetkeksi tuijottamaan niitä - kunnes alan jälleen keräillä kortteja takaisin pinoon.

Lähetän viestin lasteni koulun johtajalle. Olisiko teillä vielä tilaa meidän lapsillemme ensi lukuvuonna? Lähetän viestin lasteni tulevan koulun kanslistille. Emme tulekaan vielä, mutta olemme kiinnostuneita seuraavasta lukuvuodesta. Kerron lähisuvulle Suomessa, että tilanne on muuttunut. Muutto on siirtynyt. Työtilanne on sellainen, että jäämme tänne vielä yhdeksi vuodeksi. Ensin pitää olla vielä vähän aikaa melko hiljaa. Tuntuu, että pakahdun, kun juttelen tuttujen kanssa täällä, enkä voi vielä kertoa. Viimein laitan eräänä iltana viestin täkäläiselle ystävälleni. Ei me lähdetä vielä, uskotko tätä, mutta älä kerro vielä muille. OMG, OMG, OMG, hän vastaa. Olen niin iloinen siitä, että hän on niin iloinen.

Tästä kaikesta on nyt muutama viikko aikaa, ja mieli on päässyt rauhoittumaan. Uusi käänne oli lapsillekin luonnollisesti yllätys, mutta he ovat onnellisia siitä, että saavat vielä viettää aikaa täkäläisten kavereiden kanssa ja käydä tuota koulua, joka on heille niin rakkaaksi tukikohdaksi näinä vuosina muodostunut.



Tänä aamuna ajoin lähellä sijaitsevalle näköalapaikalle ja yritin tiirailla kevättä. Vielä on liian aikaista, vaikka valon määrä on jo paljon lisääntynyt, lumet ovat lähes sulaneet ja linnut laulavat. Loppuviikolle luvataan vielä räntäsadetta, eihän tämä muuten mikään Vermont olisi, jolle nopeat säänvaihtelut ovat arkipäivää. Sen jälkeen meille lupaillaan jo hiljalleen oikeampaa kevättä ja kertoipa kuukausiennustekin sellaista ilosanomaa, että huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan tavanomaista lämpimämpi. Kyllä kiitos, se sopii minulle.

Olin ajatellut, että tämä kevät tulee olemaan erilaisempi kuin pitkään aikaan. Haikea, mutta ajatuksia herättävä. Olin ajatellut, että kevään valo ja voima virkistäisi minua ja valmistaisi meitä suureen muutokseen. Mutta enpä sittenkään tiennyt, en ollenkaan, mitä se toisi tullessaan.



Kliseistä tai ei, mutta joskus elämä todellakin yllättää.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pitkän tien päässä



Pitkän tien päässä
 vuosien päivien hetkien
jälkeen

Sen mitä mieli jo unohti
voiko sydän vielä muistaa?

Kannattelevatko hyvät päivät
niitä jotka taakse jäivät
hiljaa hävisivät päivien mereen

Kun polku on kuljettu
ja edessä on hiljentymisen hetki

On aika kulkea kohti rauhaa
antaa levolle sen vahva voima
joka peittelee hiljaa 
koko elämän kokoisen tilkkutäkin alle

Pitkän tien päähän


Tämän vuoden helmikuussa 95 vuotta täyttänyt isoäitini siirtyi muutama päivä syntymäpäivänsä jälkeen pilvien tuolle puolen. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kerro mulle tarina

Viime vuoden puolella sisällytin kirjoittamisen opintoihini kurssin draamakirjoittamisesta. Draama on ollut aiheena minulle vieras ja vähemmän kiinnostava ja olen huomaamattani väistellyt sitä. Nautin kyllä hyvistä teatteriesityksistä suunnattomasti, mutta niiden takana piileviin rakenneosiin en ole tullut perehtyneeksi. Vaikka olen kirjoittanut monenlaisia tekstejä, en ole koskaan suunnitellut näytelmän kirjoittamista (paitsi tämän kurssin jälkeen!) Hauska yksityiskohta sinänsä on kuitenkin se, että aivan ensimmäisen tunnustuksen kirjoittamisestani sain ollessani 10-vuotias, jolloin minulle suotiin kunniamaininta valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa - kirjoittamastani Kalevala-aiheisesta näytelmästä. Hah.

Lastemme koululla on jokavuotinen näytelmäperinne. Koulussa aletaan harjoitella heti joulun jälkeen näytelmää, joka huipentuu helmikuun lopussa järjestettävään esitysiltaan. Näytelmän aihe etsitään vuosittain vaihtuvan kulttuuriteeman piiristä. Tämän kevätkauden teemana on Amerikan alkuperäisväestöt. Koko projekti on suuri, yhteisvoimin kokoon kasattu spektaakkeli, jossa koulun henkilökunnan ja oppilaiden lisäksi valjastetaan käyttöön vapaaehtoisten (lue: oppilaiden vanhempien) voimat - kukin saa tehtäväkseen sellaista, jonka kokee kuuluvan omien kiinnostuksen kohteiden ja osaamisen piiriin. Varsinaista velvoitetta ei kuitenkaan ole.

Oppilaat tekevät monta viikkoa töitä suurta päivää varten. Elementary schoolin (eli ns. alakoulun) oppilaista jokaisella on näytelmässä oma rooli, lisäksi he osallistuvat lavasteiden ja tarpeiston valmistamiseen. Ompelutaitoiset vanhemmat pyöräyttävät esiin pukuja ja muuta rekvisiittaa. Valaistuksesta ja musiikista huolehtivat musiikinopettajan lisäksi yläkoulun oppilaat.


Koska olin suorittanut tuon kyseisen kurssin, pyysin päästä mukaan näytelmän harjoituksiin. Itse näytelmän kirjoittamiseen ei tänä vuonna voinut osallistua siksi, että näytelmät (joita oli kolme lyhyttä) oli valittu valmiiksi. Ne oli kirjoittanut Abenaki-heimoon kuuluva kirjailija Joseph Bruchac. (Abenaki-heimolla tarkoitetaan alkuperäiskansaa, joka alunperin asutti nykyisen Vermontin, Mainen ja New Hampshiren alueita ja jonka edustajia on edelleen Vermontissa, Mainessa ja Kanadan Quebecissä.) Näytelmien kertomukset heijastivat vanhoja uskomuksia siitä, miten tietyt ilmiöt luonnossa olivat syntyneet. Ne olivat kiehtovia pieniä kertomuksia esimerkiksi siitä, kuinka hyttyset tulivat maailmaan tai kuinka tähdet syttyivät taivaalle.

Näytelmäharjoitukset jatkuivat noin kuuden viikon ajan ja niitä oli vähintään kaksi kertaa viikossa. Sain istua harjoituksissa koeyleisönä kuuntelemassa, miten näyttelijöiden ääni kantaa kauemmaksi tilassa ja muistuttamassa, että näyttelijän pitää asettua näyttämölle siten, että vuorosanat ja ilmeet eivät katoa näyttämön takaseinään vaan ohjautuvat kohti katselijoita. Kun flunssakausi vähensi hetkeksi oppilaiden kokoonpanoa, päädyin avustamaan myös vuorosanoissa.

Oli hienoa nähdä, kuinka työskentelyn tulos näkyi jo muutaman harjoituskerran jälkeen ja kuinka muutamassa viikossa näytelmä kasvoi katkonaisista kohtauksista kohti aivan oikeaa esitystä. Moni oppilaista tuntuu olevan jo pieniä lahjakkuuksia - ja on helppo väittää, että rohkeus esiintymiseen on syntynyt ja voimistunut näillä lapsilla jo vuosia aiemmin, kiitos siitä kuulunee paljolti täkäläiselle kulttuurille.

Helmikuisena iltana koulun jumppasalissa, valojen himmetessä ja lasten itse kirjoittaman alkulaulun kajahtaessa voi pyyhkäistä silmäkulmastaan sen onnen kyyneleen, joka kutittaa valuttaessaan hitusen ripsiväriä mukanaan. Taas kerran olen onnellinen siitä, että olen päässyt tällaiseen mukaan. Omat lapseni muistavat jokaisen näytelmän, jossa he ovat näytelleet - minä muistan jokaisen esityksen, jota olen saanut seurata. Hienoja hetkiä. 

Ja tänä vuonna muistan myös sen, kuinka minusta tuli hetkeksi aikaa korppi. En ehkä raakkunut yhtä vakuuttavasti kuin roolin oikea haltija, mutta onneksi hän hoitikin ensi-illan!

torstai 7. helmikuuta 2019

Ja muistakaa varoa

"No, osaan kyllä sanoa, ketkä tänne tänään tulevat, ainakaan ajoissa", naurahtaa esikoiseni opettaja eräänä kylmänä tiistaiaamuna, kun olen saattanut lapseni luokkaan. Vaihdamme muutaman sanan joka aamu, kuten tapana on. 

"Teidän on helppo tulla, sen tiedän", toteaa opettaja, sillä toki hän tietää, että asumme vain muutaman minuutin ajomatkan päässä. "Me pääsemme tänne kyllä millaisella kelillä tahansa", mutta en tällä kertaa aloita uudelleen sitä selvitystä, kuinka säätila ei ole suomalaiselle muutenkaan yleensä ongelma eikä ainakaan kovin hyvä syy myöhästyä, sillä me olemme tottuneet varaamaan matkoihin enemmän aikaa, jos keli on huono. Nytkään ajokeli ei sinänsä ole huono, sillä ainoa ongelma on kylmyys (mittari oli näyttänyt aamulla -24C). Mutta monelle talvisää on ongelma, oli kyse sitten lumesta, jäästä, sohjosta - tai pelkästä kylmyydestä.

"Luultavasti saan tänne ajoissa vain kourallisen oppilaita, jos vanhat merkit pitävät paikkansa", hän vielä jatkaa. "Jotkut oppilaista asuvat vaikean matkan päässä, on mahdollista, etteivät he tule ollenkaan tällaisena päivänä." En vieläkään oikein ymmärrä miksi, mutta uskon häntä. Tällaiset päivät ovat vähän repaleisia, kun lapsia tipahtelee luokkaan pitkin päivää ja osa todellakin jättää kokonaan tulematta. Koululla kyllä seurataan poissaoloja, eikä minulla ole aavistustakaan, monenko poissaolopäivän jälkeen asiaa joutuu jo perustelemaan.

Turvallisuus talvisissa olosuhteissa on se, joka kuitenkin sanelee ja jonka mukaan sopeudutaan. Sopeudutaan siihen, että kaikki eivät ole paikalla siellä missä pitäisi tai milloin pitäisi. Kun keli on luminen, sohjoinen tai jäinen, koulujen lisäksi sulkeutuvat virastot, kirjastot ja monet yritykset. Kun ihmiset eivät ole liikkeellä normaalisti, ei kauppakaan aina kannata. 

Joskus kuitenkin kannattaa, aivan erityisesti. Tämän vuoden ensimmäinen kunnollinen lumimyräkkä osui yhdelle viikonlopulle ja sen massiivinen uutisointi johti siihen, että pikkukaupunkimme keskustan ruokakaupat kokivat valtaisan tungoksen, jossa ihmiset hamstrasivat ruokaa parin päivän varalle. Siinä määrin, että kun myrskyä seuranneena tavallisena arkiaamuna ajoin kauppaan, sain todeta, että ruokaa ei ollut hyllyillä vielä silloinkaan. Myyjät selittivät ihmisten ostaneen ruokaa varastoon ja tavarantoimitusten viivästyneen lumipyryn vuoksi. Lunta tuli tälle seudulle n. 35 cm, joka on melko paljon, mutta oli kyllä saatu hyvin aurattua hyvissä ajoin. Kun seisoin jonossa yhdessä kaupunkimme pääristeyksessä, useampi auto jäi sutimaan ylämäkeen, mikäli joutui pysähtymään. Keli ei ollut minun näkemykseni mukaan edes huono. Teki tietenkin mieli kysäistä, missä talvirenkaat.


Meitä varoitellaan milloin mistäkin. Koko tammikuu sujahti ohi lähes katkemattomassa varoitusten jatkumossa, kun vuorotellen varoiteltiin isommasta tai pienemmästä lumisateesta, kovista tuulenpuuskista ja pöllyävästä lumesta, kovan vesisateen aiheuttamasta sulamisvesien lainehtimisesta teille, jäätävästä tihkusateesta ja milloin mistäkin. Mikään ei enää hätkäytä ja varoitusten perusteella on jo helppo ennustaa, siirtävätkö koulut aloitustaan, aikaistavatko sulkeutumistaan tai pitävätkö ovet säpissä koko päivän ja toivottavat hauskaa lumileikkipäivää.

Joskus vielä muistelen tätä kaikkea, kun pusken uutterasti läpi tuulen, lumisateen ja sohjon - tulevassa paluumuuttajan elämässäni. Oi, Suomi.

torstai 17. tammikuuta 2019

Kymmenen vuotta

Esikoisemme täytti äskettäin 10 vuotta. Siitä on nyt melko tarkalleen tuo kymmenen vuotta, kun hän heiveröisenä pienenpienenä keskosena oli juuri saavuttanut yhden kilon painorajan. Me, vielä niin toivottoman kokemattomat vanhemmat, vasta opettelimme pitämään häntä sylissämme. Hän oli niin pieni, että pelkäsimme hänen menevän rikki, kun hänet nostettiin haparoiviin käsiimme. 

Kymmenen vuotta on melko pitkä aika. Hänestä on kasvanut pieni koululainen. Hän on syvästi ajatteleva pieni ihminen, joka rakastaa omaa, tuttua elämäänsä. Hän on tehtävissään vastuuntuntoinen. Hän on luonteeltaan varautunut, mutta sisimmässään sydämellinen. Hän tiedostaa hyvin tarkasti, missä asioissa hän on hyvä ja mitkä taas eivät ole hänen juttujaan.

Kun hän on kasvanut, me olemme kasvaneet siinä mukana. Olemme luulleet tietävämme, mutta huomanneet, etteivät asiat olekaan ollenkaan aina yksinkertaisia ja selvällä kaavalla ratkaistavissa. Olemme huomanneet, että johdonmukaisuudella pääsee pitkälle. Olemme huomanneet, että siitäkin huolimatta asiat ovat välillä kovin mutkikkaita ja aivan arvaamattomia.

Olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että silmäkulmieni uurteet ovat muuttuneet syvemmiksi ja värjättyjen hiusteni lomasta pilkistävä uusi kasvu harmaansävyiseksi kimallukseksi, olen muuttunut ihmisenä. Erityisesti työelämässä olen voinut usein noudattaa luonteeseeni kiinni kasvanutta ominaisuutta, jonka avulla asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon - sitä kenties pohjalaiseksi jääräpäisyydeksikin voisi joskus kutsua. Mutta lastenkasvatus - se ei lainkaan aina ole niin suoraviivaista. Joskus toivoisin, että olisi.

Esikoisemme suuri rakkaus  - meri.

Kymmenvuotias tyttäreni katsoo minuun tiukasti. Kohdatessani hänen päättäväisen ilmeensä näen itseni. Hän on niin oma yksilönsä ja sittenkin niin samaa maata kanssani. Jos olemme eri mieltä jostain, yritän perustella. Perustelen niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä tiedän, että se useimmiten vie asiassa eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Yritän olla kärsivällinen, sen minä yleensä osaan. Muistan, että ei lapsi ollenkaan aina tee (tai halua tehdä) kuten sinä sanot. Lapsi tekee kuten sinä teet. Sinä olet hänen mallinsa tähän elämään, halusit sitä tai et.

Hän on vielä keskenkasvuinen, mutta kuitenkin jo hyvää vauhtia matkalla kohti murrosikää. En voi tietää, mitä on tulossa. Sen kuitenkin tiedän, että tulen oppimaan vielä paljon lisää.

Jos vaikka joku kuitenkin sanoisi, että seuraavat kymmenen vuotta eivät menisi aivan näin nopeasti?

torstai 10. tammikuuta 2019

Miltä se tuntuu

"Miltä nyt oikein tuntuu, kun olette oikeasti muuttamassa?" Luottokampaajani kyselee niitä näitä. Istun siinä tuolissa - siinä samassa, jossa niin monta kertaa aikaisemminkin ja valmistaudun - taas kerran - juttelemaan aiheesta.

Olemme muuttamassa kesällä takaisin Suomeen ja kaikki tietävät asiasta, ainakin näin minusta tuntuu. Olen tosin viime aikoina tehnyt asiasta avoimen, tai en ole varsinaisesti piilotellut sitä, sillä monet asuinpaikan vaihtamiseen liittyvät asiat ovat jo järjestyneet tai ainakin niiden suuntaan on otettu vakaita askelia. Meistä tulee vuosien jälkeen uudelleen talonomistajia, sen jälkeen kun olemme viettäneet vuosia työnantajan järjestämässä asunnossa. Lasten tulevaan kouluun on oltu yhteydessä. Arkiseen elämään liittyvät palaset alkavat löytää paikkansa tuossa palapelissä, joka oli vielä viime vuonna melko levällään.

"En oikein tiedä. Toisaalta ja toisaalta. On helpompi ajatella muuttoa, kun on konkreettisia asioita, joihin tarrautua, kuten vaikkapa talo, joka meitä odottaa." Huokaisen. "Mutta olen minä surullinenkin, tulee niin ikävä kaikkia ja kaikkea. Ja mietin joka päivä, miten lapset sopeutuvat."


On luontevaa puhua asiasta, koska kaikki todellakin tuntuvat tietävän. Kampaajani on itse tullut maahan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. "Olin silloin 15-vuotias ja todella vihainen vanhemmilleni, että he siirsivät minut tänne. Mutta niin vain äitini on sanonut minulle monta kertaa: nyt sinua ei saisi täältä pois, ei millään."

Hän on syntyjään bosnialainen. Hänen perheensä muutti Amerikkaan paremman elämän toivossa ja levottomuuksia pakoon. En osaa edes kuvitella, millainen lähtökohta sellainen oli. Hän pääsi käymään entisillä kotiseuduillaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen viime vuonna, seitsemäntoista vuotta myöhemmin. Seitsemäntoista. Me olemme ekspatriaattiperhe, joka käy synnyinseudullaan kerran vuodessa. Hän kertoo, kuinka emotionaalinen koko matka oli: tuttuja, mutta silti muuttuneita maisemia. Monia, monia sukulaisia, jotka ovat muuttaneet takaisin alueille tai eivät koskaan olleet edes lähteneet. Heitä, joihin on pidetty vuosien mittaan yhteyttä, mutta monia, joita ei oltu nähty seitsemääntoista vuoteen. Suvun vanhimpia, esimerkiksi isoäiti. Kampaajani muistuttaa häntä kovin, yhteisessä kuvassa viime kesältä he näyttävät kuin saman ihmisen nuoremmalta ja vanhemmalta versiolta. En pysty kuvittelemaan, miten hämmentävältä tuon matkan on täytynyt tuntua.

Häntä kiinnostaa, miltä muuttaminen tänne aikoinaan oli meistä tuntunut. Minun on helppo vastata, sillä meille se oli helppoa. Asiat oli järjestetty hyvin ja tunsimme, että tähän yhteisöön oli mutkatonta sopeutua. En ole tuntenut koti-ikävää Suomeen. Tunteeni synnyinmaata kohtaan on lämmin, mutta se ei ole niin täynnä voimakkaita emotionaalisia vivahteita, että se millään tavalla mutkistaisi viihtymistä täällä. 

Kampaajani jatkaa jutusteluaan. "Lapseni kysyivät viime kesän matkan jälkeen, miksemme voi muuttaa Eurooppaan. Vastasin heille, etteivät asiat ole todellakaan niin yksinkertaisia. Se, että siellä on sukua ja paljon serkkuja kavereiksi, ei auttaisi siinä asiassa, että taloudellisesti meidän on paljon helpompaa asua täällä." Hän on luvannut lapsilleen, että jatkossa he pääsevät käymään noilla seuduilla useammin, tutkiskelemaan eurooppalaisia juuriaan. Mutta sinne he eivät muuta.

Iltapäivällä kävelen koulun pihan poikki kohti tuttua ulko-ovea. Sen pielessä on kyltti, jonka viestiin monet ajatukset on helppo kiteyttää. No matter where you're from, we're glad you're our neighbor.

Voisiko sen selvemmin sanoa.

torstai 3. tammikuuta 2019

Tänä vuonna

Yhä useammin huomaan ajautuvani noihin keskusteluihin. Usein nimenomaan ajaudun, sillä en ole vielä montaakaan kertaa aloittanut itse keskustelua aiheesta, sillä ajatukset ovat olleet yhtä sekamelskaa. Mieheni kanssa olemme pohtineet asiaa monelta kannalta viimeisimmän vuoden ajan. Pitäisikö lähteä, vaikka ei oikeastaan haluaisi. Pitäisikö luopua, vaikka se tuntuisi ikävältä. Pitäisikö nähdä tulevaisuutensa jotenkin eri tavalla, jossain muualla.

Tuo tutuksi tullut kaksostemme luokkakaverin äiti kyselee kuulumisia joululoman jälkeen. Olemme tunteneet toisemme vasta muutaman kuukauden ajan, mutta hän on puheliasta sorttia ja jututtaa aina, kun kohtaamme. Olemme jutelleet monenlaista. Hän näyttää melkein ällistyneeltä, kun ajaudun keskustelussamme siihen kohtaan, jossa on luontevaa mainita, että muutamme ensi kesänä täältä pois. Takaisin Suomeen, josta olemme silloin olleet poissa jo seitsemän kokonaista vuotta. 

Ei se helppoa ole, toistan hänelle, kuten niin monelle muullekin viime aikoina. Mutta tilanteet muuttuvat ja joskus on tehtävä siirtoja. Tietäväthän kaikki sen, täälläkin hyvin moni, sillä amerikkalaiset ovat liikkuvaista kansaa. Pakkaavat tavaransa ja vaihtavat osavaltiota vikkelästi, jos työt jossain toisaalla kutsuvat. 

Irrottautuminen tutuista ympyröistä ei läheskään aina ole helppoa. On kuitenkin helpompi odottaa tulevaa, kun asioita saa järjestellä rauhassa ja aikaa muuttoon on vieläkin monta kuukautta. Asia on kuitenkin mielessä koko ajan ja välillä mieli skannaa arkisia tavaroita, joista osa tulee jäämään tänne ja osa lähtee mukaan. Kun pakkaa konttia valtameren yli toimitettavaksi, ei kannata siirtää turhaa tavaraa. 


Monta kertaa päivässä, useimmiten iltaisin tai kun jokin herättää yöllä, ajatukset alkavat kiertää kehää. Mietityttää, miltä lähdön hetki mahtaakaan tuntua. Miltä tuntuvat viimeiset kerrat, joita tulee eteen, vaikka aiommekin palata käymään myöhemmin. Miten sopeudumme uuteen arkeen työssäkäynteineen ja kouluaikatauluineen. Miten löydämme paikkamme uudelleen tutussa kaupungissa, jonne palaamme erilaisina. Kun lähdimme, lapsemme olivat vielä aivan pieniä. Kun nyt palaamme, he ovat kaikki alakouluikäisiä.

Lapset miettivät paljon. He ovat jo sen verran isoja, että osaavat pohtia asioita monella tavalla. Heillä on miljoona kysymystä siitä, millainen heidän tuleva koulunsa on ja millaiset huoneet uudessa talossamme on. He käyvät läpi laajaa tunneskaalaa innostuessaan uusista asioista ja surressaan yhtä aikaa sitä, että kaverit jäävät tänne. Välillä he suunnittelevat innoissaan, mitä ottavat mukaansa, välillä silmäkulmaan nousee kyynel, kun ajatus ehtii taas tuttuihin asioihin, tähän omaan pieneen maailmaamme täällä, joka on heidän mukavuusalueensa.

Minä seilaan heidän mukanaan. Innostun heidän kanssaan uusista kuvioista ja lohdutan samaan hengenvetoon sillä, että kavereiden kanssa voidaan kuitenkin viestitellä ja heitä voidaan sentään tulla katsomaan vuoden päästä. Minä sanon heille, että minunkin tulee valtavan kova ikävä, mutta elämä on joskus tällaista. Joskus on tehtävä elämässä suuria muutoksia ja niille on annettava tilaa. 

Joka tapauksessa, minä aion antaa itselleni paljon aikaa sopeutua. En kuvittele, että kaikki loksahtaisi heti paikoilleen. Palasistakin voi kuitenkin, ja täytyy, rakentaa, että saa valmista. 

Kyllä siitä hyvä tulee.