torstai 17. tammikuuta 2019

Kymmenen vuotta

Esikoisemme täytti äskettäin 10 vuotta. Siitä on nyt melko tarkalleen tuo kymmenen vuotta, kun hän heiveröisenä pienenpienenä keskosena oli juuri saavuttanut yhden kilon painorajan. Me, vielä niin toivottoman kokemattomat vanhemmat, vasta opettelimme pitämään häntä sylissämme. Hän oli niin pieni, että pelkäsimme hänen menevän rikki, kun hänet nostettiin haparoiviin käsiimme. 

Kymmenen vuotta on melko pitkä aika. Hänestä on kasvanut pieni koululainen. Hän on syvästi ajatteleva pieni ihminen, joka rakastaa omaa, tuttua elämäänsä. Hän on tehtävissään vastuuntuntoinen. Hän on luonteeltaan varautunut, mutta sisimmässään sydämellinen. Hän tiedostaa hyvin tarkasti, missä asioissa hän on hyvä ja mitkä taas eivät ole hänen juttujaan.

Kun hän on kasvanut, me olemme kasvaneet siinä mukana. Olemme luulleet tietävämme, mutta huomanneet, etteivät asiat olekaan ollenkaan aina yksinkertaisia ja selvällä kaavalla ratkaistavissa. Olemme huomanneet, että johdonmukaisuudella pääsee pitkälle. Olemme huomanneet, että siitäkin huolimatta asiat ovat välillä kovin mutkikkaita ja aivan arvaamattomia.

Olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että silmäkulmieni uurteet ovat muuttuneet syvemmiksi ja värjättyjen hiusteni lomasta pilkistävä uusi kasvu harmaansävyiseksi kimallukseksi, olen muuttunut ihmisenä. Erityisesti työelämässä olen voinut usein noudattaa luonteeseeni kiinni kasvanutta ominaisuutta, jonka avulla asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon - sitä kenties pohjalaiseksi jääräpäisyydeksikin voisi joskus kutsua. Mutta lastenkasvatus - se ei lainkaan aina ole niin suoraviivaista. Joskus toivoisin, että olisi.

Esikoisemme suuri rakkaus  - meri.

Kymmenvuotias tyttäreni katsoo minuun tiukasti. Kohdatessani hänen päättäväisen ilmeensä näen itseni. Hän on niin oma yksilönsä ja sittenkin niin samaa maata kanssani. Jos olemme eri mieltä jostain, yritän perustella. Perustelen niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä tiedän, että se useimmiten vie asiassa eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Yritän olla kärsivällinen, sen minä yleensä osaan. Muistan, että ei lapsi ollenkaan aina tee (tai halua tehdä) kuten sinä sanot. Lapsi tekee kuten sinä teet. Sinä olet hänen mallinsa tähän elämään, halusit sitä tai et.

Hän on vielä keskenkasvuinen, mutta kuitenkin jo hyvää vauhtia matkalla kohti murrosikää. En voi tietää, mitä on tulossa. Sen kuitenkin tiedän, että tulen oppimaan vielä paljon lisää.

Jos vaikka joku kuitenkin sanoisi, että seuraavat kymmenen vuotta eivät menisi aivan näin nopeasti?

torstai 10. tammikuuta 2019

Miltä se tuntuu

"Miltä nyt oikein tuntuu, kun olette oikeasti muuttamassa?" Luottokampaajani kyselee niitä näitä. Istun siinä tuolissa - siinä samassa, jossa niin monta kertaa aikaisemminkin ja valmistaudun - taas kerran - juttelemaan aiheesta.

Olemme muuttamassa kesällä takaisin Suomeen ja kaikki tietävät asiasta, ainakin näin minusta tuntuu. Olen tosin viime aikoina tehnyt asiasta avoimen, tai en ole varsinaisesti piilotellut sitä, sillä monet asuinpaikan vaihtamiseen liittyvät asiat ovat jo järjestyneet tai ainakin niiden suuntaan on otettu vakaita askelia. Meistä tulee vuosien jälkeen uudelleen talonomistajia, sen jälkeen kun olemme viettäneet vuosia työnantajan järjestämässä asunnossa. Lasten tulevaan kouluun on oltu yhteydessä. Arkiseen elämään liittyvät palaset alkavat löytää paikkansa tuossa palapelissä, joka oli vielä viime vuonna melko levällään.

"En oikein tiedä. Toisaalta ja toisaalta. On helpompi ajatella muuttoa, kun on konkreettisia asioita, joihin tarrautua, kuten vaikkapa talo, joka meitä odottaa." Huokaisen. "Mutta olen minä surullinenkin, tulee niin ikävä kaikkia ja kaikkea. Ja mietin joka päivä, miten lapset sopeutuvat."


On luontevaa puhua asiasta, koska kaikki todellakin tuntuvat tietävän. Kampaajani on itse tullut maahan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. "Olin silloin 15-vuotias ja todella vihainen vanhemmilleni, että he siirsivät minut tänne. Mutta niin vain äitini on sanonut minulle monta kertaa: nyt sinua ei saisi täältä pois, ei millään."

Hän on syntyjään bosnialainen. Hänen perheensä muutti Amerikkaan paremman elämän toivossa ja levottomuuksia pakoon. En osaa edes kuvitella, millainen lähtökohta sellainen oli. Hän pääsi käymään entisillä kotiseuduillaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen viime vuonna, seitsemäntoista vuotta myöhemmin. Seitsemäntoista. Me olemme ekspatriaattiperhe, joka käy synnyinseudullaan kerran vuodessa. Hän kertoo, kuinka emotionaalinen koko matka oli: tuttuja, mutta silti muuttuneita maisemia. Monia, monia sukulaisia, jotka ovat muuttaneet takaisin alueille tai eivät koskaan olleet edes lähteneet. Heitä, joihin on pidetty vuosien mittaan yhteyttä, mutta monia, joita ei oltu nähty seitsemääntoista vuoteen. Suvun vanhimpia, esimerkiksi isoäiti. Kampaajani muistuttaa häntä kovin, yhteisessä kuvassa viime kesältä he näyttävät kuin saman ihmisen nuoremmalta ja vanhemmalta versiolta. En pysty kuvittelemaan, miten hämmentävältä tuon matkan on täytynyt tuntua.

Häntä kiinnostaa, miltä muuttaminen tänne aikoinaan oli meistä tuntunut. Minun on helppo vastata, sillä meille se oli helppoa. Asiat oli järjestetty hyvin ja tunsimme, että tähän yhteisöön oli mutkatonta sopeutua. En ole tuntenut koti-ikävää Suomeen. Tunteeni synnyinmaata kohtaan on lämmin, mutta se ei ole niin täynnä voimakkaita emotionaalisia vivahteita, että se millään tavalla mutkistaisi viihtymistä täällä. 

Kampaajani jatkaa jutusteluaan. "Lapseni kysyivät viime kesän matkan jälkeen, miksemme voi muuttaa Eurooppaan. Vastasin heille, etteivät asiat ole todellakaan niin yksinkertaisia. Se, että siellä on sukua ja paljon serkkuja kavereiksi, ei auttaisi siinä asiassa, että taloudellisesti meidän on paljon helpompaa asua täällä." Hän on luvannut lapsilleen, että jatkossa he pääsevät käymään noilla seuduilla useammin, tutkiskelemaan eurooppalaisia juuriaan. Mutta sinne he eivät muuta.

Iltapäivällä kävelen koulun pihan poikki kohti tuttua ulko-ovea. Sen pielessä on kyltti, jonka viestiin monet ajatukset on helppo kiteyttää. No matter where you're from, we're glad you're our neighbor.

Voisiko sen selvemmin sanoa.

torstai 3. tammikuuta 2019

Tänä vuonna

Yhä useammin huomaan ajautuvani noihin keskusteluihin. Usein nimenomaan ajaudun, sillä en ole vielä montaakaan kertaa aloittanut itse keskustelua aiheesta, sillä ajatukset ovat olleet yhtä sekamelskaa. Mieheni kanssa olemme pohtineet asiaa monelta kannalta viimeisimmän vuoden ajan. Pitäisikö lähteä, vaikka ei oikeastaan haluaisi. Pitäisikö luopua, vaikka se tuntuisi ikävältä. Pitäisikö nähdä tulevaisuutensa jotenkin eri tavalla, jossain muualla.

Tuo tutuksi tullut kaksostemme luokkakaverin äiti kyselee kuulumisia joululoman jälkeen. Olemme tunteneet toisemme vasta muutaman kuukauden ajan, mutta hän on puheliasta sorttia ja jututtaa aina, kun kohtaamme. Olemme jutelleet monenlaista. Hän näyttää melkein ällistyneeltä, kun ajaudun keskustelussamme siihen kohtaan, jossa on luontevaa mainita, että muutamme ensi kesänä täältä pois. Takaisin Suomeen, josta olemme silloin olleet poissa jo seitsemän kokonaista vuotta. 

Ei se helppoa ole, toistan hänelle, kuten niin monelle muullekin viime aikoina. Mutta tilanteet muuttuvat ja joskus on tehtävä siirtoja. Tietäväthän kaikki sen, täälläkin hyvin moni, sillä amerikkalaiset ovat liikkuvaista kansaa. Pakkaavat tavaransa ja vaihtavat osavaltiota vikkelästi, jos työt jossain toisaalla kutsuvat. 

Irrottautuminen tutuista ympyröistä ei läheskään aina ole helppoa. On kuitenkin helpompi odottaa tulevaa, kun asioita saa järjestellä rauhassa ja aikaa muuttoon on vieläkin monta kuukautta. Asia on kuitenkin mielessä koko ajan ja välillä mieli skannaa arkisia tavaroita, joista osa tulee jäämään tänne ja osa lähtee mukaan. Kun pakkaa konttia valtameren yli toimitettavaksi, ei kannata siirtää turhaa tavaraa. 


Monta kertaa päivässä, useimmiten iltaisin tai kun jokin herättää yöllä, ajatukset alkavat kiertää kehää. Mietityttää, miltä lähdön hetki mahtaakaan tuntua. Miltä tuntuvat viimeiset kerrat, joita tulee eteen, vaikka aiommekin palata käymään myöhemmin. Miten sopeudumme uuteen arkeen työssäkäynteineen ja kouluaikatauluineen. Miten löydämme paikkamme uudelleen tutussa kaupungissa, jonne palaamme erilaisina. Kun lähdimme, lapsemme olivat vielä aivan pieniä. Kun nyt palaamme, he ovat kaikki alakouluikäisiä.

Lapset miettivät paljon. He ovat jo sen verran isoja, että osaavat pohtia asioita monella tavalla. Heillä on miljoona kysymystä siitä, millainen heidän tuleva koulunsa on ja millaiset huoneet uudessa talossamme on. He käyvät läpi laajaa tunneskaalaa innostuessaan uusista asioista ja surressaan yhtä aikaa sitä, että kaverit jäävät tänne. Välillä he suunnittelevat innoissaan, mitä ottavat mukaansa, välillä silmäkulmaan nousee kyynel, kun ajatus ehtii taas tuttuihin asioihin, tähän omaan pieneen maailmaamme täällä, joka on heidän mukavuusalueensa.

Minä seilaan heidän mukanaan. Innostun heidän kanssaan uusista kuvioista ja lohdutan samaan hengenvetoon sillä, että kavereiden kanssa voidaan kuitenkin viestitellä ja heitä voidaan sentään tulla katsomaan vuoden päästä. Minä sanon heille, että minunkin tulee valtavan kova ikävä, mutta elämä on joskus tällaista. Joskus on tehtävä elämässä suuria muutoksia ja niille on annettava tilaa. 

Joka tapauksessa, minä aion antaa itselleni paljon aikaa sopeutua. En kuvittele, että kaikki loksahtaisi heti paikoilleen. Palasistakin voi kuitenkin, ja täytyy, rakentaa, että saa valmista. 

Kyllä siitä hyvä tulee.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Hetken verran toisaalla

Annan lämmön virrata iholleni, se tuntuu niin miellyttävältä talvisen sään jälkeen, joka on saapunut meille Vermontiin häkellyttävän aikaisin tänä vuonna. Lumi ja pakkanen on vaihdettu hetkeksi etelän kosteaan ja lämpimään - sellaiseen, joka ei heti polta edes näin vaaleaihoista mutta hivelee ihanasti pakkasen kuivattamaa ihoa.

Miami Beach huokuu eteläistä letkeää elämänmenoa. Ocean Drive -rantakadulla on näyttäytyjiä, joilla on kalliit kulkupelit, kepeä vaatetus ja flirttaileva asenne - turistilla on hauskaa, kun saa tirkistellä erilaista elämää. Rannalla näkyy nuoria ottamassa selfieitä ja belfieitä, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelevat kilpaa fraasejaan, samoja epäilemättä päivästä toiseen. Lapset ovat hämmentyneitä, mutta katselevat uteliaina ympärilleen, he eivät koskaan ole olleet tällaisessa paikassa. Ravintolassa lasta naurattaa, kun virkistävä juoma on niin korkeassa lasissa, että siitä juodakseen se on otettava kaksin käsin syliin tai noustava tuolilla polvilleen, jotta tavoittaa pillin.



Rannalla jälkikasvu viihtyisi vaikka kuinka pitkään, eikä ketään haittaa, että hiekkaa on telmimisen jälkeen aivan joka paikassa. Lomalla on normaalia, että vaatekertoja menee päivässä helpostikin kaksi ja että aurinkorasvan ja hiekan sekoittamat hiukset on kuurattava joka ilta. Joskus pohdin, onko vesi erilaista etelässä ja meillä pohjoisessa - omat, luonnostaan taipuisat hiukseni ovat etelässä paljon kiharammat. Ilman luontainen kosteuskin etelässä saa ne sojottamaan joka suuntaan ja ne on kiireesti keräiltävä nutturalle, jos ei mieli näyttää alpakalta.

Satamassa toinen toistaan hienompi pursi lipuu rantaan ja tuo mukanaan ruskeaksi paahtuneita helleasuisia lomanviettäjiä. Risteilyillä voi halutessaan käydä tirkistelemässä äveriäämpien hulppeita rantakoteja. Hienon hotellin pihassa nainen pienissä bikineissään, huivi puolihuolimattomasti verhoiluksi kiedottuna poseeraa Lamborghinin edessä - kunnes nousee sen kyytiin kumppaninsa kanssa. Pienten liikkeellelähtövaikeuksien jälkeen auto ampaisee vauhtiin, ääni jää hetkeksi kaikumaan korviin.


Oma, rakas arki on muutaman päivän ajan kaukana. Aamuisin syödään aamupalaa sängyssä tai hotellihuoneen parvekkeella, jossa lämpötila on aamukahdeksalta jo mitä miellyttävin. Pimeässä illassa voi vielä istua parvekkeen korituolissa ja tiirailla ympärillä levittäytyvää suurkaupunkia. Ranta on illalla hiljainen, vain risteilijöiden valot piirtävät vanaa horisonttiin. Lentokoneiden vilkkuvat valot taivaalla muistuttavat siitä, että ihmisiä menee ja tulee koko ajan. Suurkaupunki elää omaa elämäänsä yölläkin, ilmastointilaitteet pauhaavat jatkuvasti, autojen virta ei katkea juuri koskaan. 



Suurissa kaupungeissa on viehätyksensä. Asun itse mieluummin pienemmässä, mutta visiiteissä vilkkaampiin keskuksiin on aivan oma, kiehtova jännityksensä. 

Kun tarkkailee, syntyy tarinoita. Niissäkin on viehätyksensä.

torstai 18. lokakuuta 2018

Yksinäistä vai eikö

Muistan joskus jonkun kysyneen, tunnenko itseni yksinäiseksi.

En ollut ajatellut asiaa niin. Uuteen maahan muuttaminen yli kuusi vuotta sitten, kauas niistä paljon puhutuista turvaverkoista, sellaiseen paikkaan, jossa ei valmiiksi tunne ketään. Että tuntuiko se yksinäiseltä, kun selvitteli kaiken itse oman perheen kesken eikä oikein tiennyt, keneltä olisi apua kysynyt, jos sellaista olisi tarvinnut. Tuntuiko se yksinäiseltä, kun jokainen vastaan tuleva ihminen oli sinulle uusi etkä voinut tavata niitä ystäviä, jotka olivat jääneet Suomeen ja jotka jatkoivat siellä omaa arkista elämäänsä, ilman, että sinä olisit kuulunut siihen.

Introvertti kuitenkin voi nähdä asian toisin, niin minäkin. Introverttinä ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka viettäisikin paljon aikaa yksin. Yksin oleminen on introvertille akkujen lataamisaikaa. 

Joku kysyi, miltä se tuntuu, kun sosiaalinen elämä on yhtäkkiä paljon rajallisempaa kuin aiemmin. En ollut kantanut siitä huolta. Sosiaalinen elämäni on osa elämääni, mutta siinä on monenlaisia muotoja. Ei määrä ratkaise, sen sijaan laatu. Jos ei voi nähdä, voi kirjoittaa. Pidän elämässäni kiinni ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä. Voi olla, että yhteydenpidossa on pitkä tauko, mutta ei se häiritse minua. Voin palata minulle tärkeän ihmisen seuraan pitkän ajan kuluttua, mutta tuntea edelleen saman yhteyden kuin aiemmin. Voin nauttia sillä hetkellä kovasti siitä, että yhteys on olemassa. Sen jälkeen palaan taas elämään elämääni, ja joskus tapaan jonkun ihmisen uudelleen vasta pitkän, pitkän ajan jälkeen. Ei tauko kuitenkaan ole katkaissut mitään, jos side on ollut tarpeeksi vahva. Jos se ei ole ollut vahva, huomaan sen kyllä.



Yksin ollessani ajattelen paljon. Ajattelen arkisia asioita ja niiden sujumista. Ajattelen maailman menoa ja yritän ymmärtää sitä tiedonjanossani. Joskus ajattelen sitä, kuinka ajatukset virtaavat eteenpäin, kun antaa niiden rauhassa sen tehdä. Niinä hetkinä syntyy usein aihioita kirjoituksiani varten. Joskus kirjoitan niitä ylös, jotta en unohtaisi. Joskus jokin ajatus on niin hyvä, ettei sen voi antaa hukkua arkisten pyykkivuorten uumeniin.

Olen miettinyt, tuntisiko joku toinen itsensä yksinäiseksi, jos olisi lähtenyt seikkailulle uuteen maahan kauas turvaverkoista. Tai kauas ystävistä ja tuttavista, luomaan uutta verkostoa ympärilleen. Tuskastuisiko siihen, että aikuisiällä ystävyydet eivät aina synny tuosta vain vaan vaativat usein vähän enemmän. Joskus on ylitettävä kynnys, vaikka introvertti luonne jarruttelisi. Joskus voi keksiä tikusta asiaa. Joskus voi vain antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta.

Se, että tunnemmeko itsemme yksinäiseksi, on meissä sisällämme. Toinen tuntee, toinen ei. Onni voi olla siinä, että on useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, lähellä, koskettamassa omaa elämää. Onni voi olla myös siinä, että tie on joskus hiljainen eikä vastaantulijoita juuri ole. Onni ehkä piileskeleekin sen lomassa, miten siihen kaikkeen suhtautuu.

Kunpa minulla olisi taito! Taito huomata yksinäinen ja tehdä hänen päivästään parempi. Meidän jokaisen ympärillä on yksinäisiä - heitä, jotka eivät haluaisi olla yksin.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Puolihuolimatonta

Lähtiessäni käännän oven avaimella lukkoon, kuten käytäntö on. On melko viileä aamu, sen olen tarkistanut mittarista, ei se täällä sisällä autotallissa niin paljon vielä tunnu. Olen napannut naulakosta suosikkitakkini, jätän sen auki, se on kevyesti topattu ja riittää kyllä hyvin, kun kuitenkaan ei ole vielä pakkastakaan. Eteisestä pääsee suoraan autotalliin, eikä sen vúoksi tarvitse tällä välillä vielä miettiä ulkopukeutumista sen enempää.

Lapset ovat jo kivunneet autoon, heistä yksi on unohtanut takkinsa ja lakkinsa, mutta muistutan. On helppo unohtaa, kun ei tarvitse takkia noustessaan autoon. Pienen koulun parkkialuekaan ei ole mahdottoman suuri ja liikennettä on sen verran vähän, että kävelymatkaa parkkipaikalta sisälle kouluun ei tule paljon. Sen voi mennä vaikka ilman takkia, mutta tässä koulussa kuitenkin ulkoillaan sen verran paljon, että kotiin ei ulkovaatteita kannata jättää. Erityisesti tiistaisin kannattaa seurata sääennustetta, sillä silloin lapsilla on ulkoilmaohjelmaa koko aamupäivän ajan, myös sateella ja pakkassäällä.

Olen paleleva ihminen. Aina ollut, naurettavuuteen saakka, jos siitä nyt jotain nauramista haluaa etsiä. Voin käyttää sandaaleja vain kunnon helteellä. En voi kulkea ilman hanskoja, jos lämpötila on alle kymmenen celsiusastetta. Tarvitsen pitkähihaisen, jos lämpötila laskee alle kahdenkymmenen. Käytän autossa penkinlämmitintä niin aikaisin, etten kehtaa tunnustaa. Villasukat ovat sisätiloissa vakiovaruste - kesällä siksi, että ilmastointi aiheuttaa vetoa jalkoihin ja talvella siksi, että no, on talvi.

Syksy on kaunis, mutta talvi tulee. (I spy snow, do you?)

Kuitenkin olen puolihuolimaton, kun syksy koittaa ja säät yllättäen kylmenevät. Ne todellakin tekevät sen yllättäen, sillä lokakuinen Vermont on kummallinen: yhtenä päivänä voi olla kesäisen lämmintä, seuraavana syksyisen koleaa. Yötkin voivat olla toisinaan vielä hassun lämpimiä, mutta yhtäkkiä lämpötila voi pudota nollan tuntumaan, kun tuuli kääntyy pohjoiseen. En ole valmis siihen, että yhtäkkiä on taas kylmä.

Lapsi pyytää koulupäivän jälkeen, että voisinko etsiä hänelle seuraavaksi päiväksi tumput. Ei oltu muistettu niitä vielä ajatellakaan, koska ennuste oli luvannut noin viittätoista astetta. Lämpötila oli kuitenkin jäänyt huomattavasti alemmaksi ja sormia oli kuulemma jo vähän palellut. Tulee mieleen, että itsellekin pitäisi löytää kaupunkikelpoiset hanskat. Viimevuotiset taisivat tulla heitetyksi huonokuntoisina pois. Sellaisten löytäminen ei täältä kuitenkaan ole välttämättä mikään helppo homma. Jos olisin menossa hiihtämään, hanskoja kyllä löytyisi. Ymmärrän, miksi moni täällä nykyään ostaa melkein kaiken netistä.

Ymmärrän myös, miksi Bart Simpsonilla on aina shortsit. Näen täällä shortseja kesät talvet, joskin talvikautena vähän vähemmän. Talvivarustuksena ne toimivat yhdessä toppatakin kanssa. Ei ole tullut mieleenkään kokeilla kuinka hyvin. Mieheni käytti poikaamme jalkapallotreeneissä viime lauantaiaamuna, jolloin celsiusasteita oli vain muutama. Pojalla oli pitkähihainen paita pelipaidan alla, pitkälahkeiset verkkarit, pipo päässä ja varalla takki ja hanskat mukana. Eräs joukkuekaveri tuli treeneihin lyhythihaisissa ja sandaalit paljaissa varpaissa. Onneksi äitinsä lähti hakemaan hänelle edes takkia.

Juttelin kiinalaisen ystäväni kanssa tänään hänen ravintolassaan. Valittelimme yhdessä, kuinka sää oli muuttunut taas hetkessä koleaksi, vaikka viime viikolla oli vielä muutama helteinen päivä. Ei me vielä lunta tarvittaisi, lämmin kelpaisi ihan hyvin. Lunta voisi tulla sitten, kun sen aika on ja mielellään sillä tavalla vähän ja kauniisti. Jos hiihtämään mielisi, niin vuorille tulee kuitenkin enemmän.

Haluaisin olla vielä hetken aikaa puolihuolimaton. Toiveeni taitaa kuitenkin valua hukkaan, sillä näin lumihiutaleen vilahtaneen tulevan torstain ennusteeseen...

tiistai 9. lokakuuta 2018

Teetä ja ystäviä

Arjen logistiikkajärjestelyiden lähtökohta on meillä se, että kaikki kolme lastamme tulevat aina mukaan, jos jonnekin on menoa. Arkipäivinä en voi koskaan suunnitella mitään ilman tätä oletusta, siitä pitää huolen mieheni työmatkakalenteri. Tämän syksyn myötä maanantai-iltapäiviimme on sujahtanut uusi rutiini, kun kuljetamme esikoistamme yksityistunnille naapurikaupunkiin. Sen puitteissa kaksosillemme ja minulle jää odotusaikaa noin kolme varttia - minkä täyttäminen järjestyi pienen pohtimisen jälkeen kerrassaan mainiosti.

Ajan omakotialueelle, jossa esikoisemme opettaja pitää kotitoimistoaan ja sieltä muutaman minuutin päässä sijaitsevaan pieneen liikekeskustaan. Lapset rynnivät autosta pois kovaa vauhtia, sillä he eivät halua hukata hetkeäkään. He löytävät heti kaverinsa - kaksi kiinalaista poikaa, joiden vanhemmat omistavat keskuksessa sijaitsevan pienen aasialaisravintolan. Astun sisälle ravintolaan ja näen poikien äidin tiskin takana, kuten aina. Hän tervehtii ystävällisesti hymyillen, kuten aina.

Olemme tutustuneet tähän perheeseen lastemme kautta. Perheen vanhempi poika kävi kahden vuoden ajan koulua samassa luokassa kaksostemme kanssa. He ystävystyivät heti ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat, kaikki kolme. Nyt leikkiin mukaan pääsee jo myös pojan pikkuveli ja maanantaisin he kaikki neljä leikkivät ravintolassa tai sen pihalla koko sen ajan, kun odottelemme esikoisemme tunnin loppumista.




Useimmiten tilaan vähän ruokaa mukaani. Uusi ystäväni sanoo, ettei tarvitse sen takia tilata, että tulemme käymään, mutta nauran hänelle, että tämä ruoka vain on sen verran houkuttelevaa, etten osaa sitä vastustaakaan. Hän kysyy, otanko tällä kertaa teetä, mutta alkaa jo kaataa sitä kannuun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata. Hän kaataa minulle vihreää teetä, sillä tietää jo.

Suurimman osan arkeni keskusteluista käyn englanniksi paikallisten kanssa, mutta toisinaan on melkein virkistävää jutella toisen sellaisen kanssa, joka on tullut tänne muualta. Hän on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta, mutta kiinalainen aksentti kuuluu puheessa. Toisinaan hän ei löydä kaikkein sopivinta sanaa kuvaamaan jotain asiaa, mutta selittää hymyillen ja toistaa varmuudeksi monta kertaa. Kun tapasimme ensi kerran, hän ei tiennyt Suomesta yhtään mitään. Nyt hän tietää jo paljon enemmän.

Joskus kyselen hassuja. Kuten vaikka siitä, valmistavatko he kotona koskaan mitään muuta ruokaa kuin kiinalaista. Hän nauraa - ei, ei! Tai kyllä, jos tarkkoja ollaan, kyllä he sandwichejä joskus tekevät. Mutta ei, ei hän periamerikkalaista ruokaa juuri syö, ei ole siihen tottunut, kun ei ole edes yrittänyt. 

Hän kyselee Suomesta kaikenlaista. Nyt kun hän on oppinut, missä se sijaitsee, se vaikuttaa pieneltä ja kiinnostavalta, eksoottiselta. Onko teitä tosiaan niin vähän, hän hämmästelee, kun kerron, kuinka monta suomen kielen taitajaa tässä maailmassa suurin piirtein on. En lainkaan ihmettele, että se ihmetyttää kiinalaista. Opin, että hänen kielensä on wu-kiina, miehensä taas on kotoisin alueelta, jossa puhutaan kantoninkiinaa. Mandariinikiina toki on ns. yleiskieli. Puhumme juhlapäivistä ja opin, kuinka he kuujuhlan aikaan valmistavat kuukakkua ja katselevat kuuta. Hän kysyy, mitä me juhlimme. Kerron, että joulua ja uuttavuotta aika paljon ja monia muitakin tietysti. Keskikesällä me valvomme yötöntä yötä, silloin meillä on paljon valoa. Katselemme, kuinka auringonvalo hiipuu vain vähän, palatakseen taas pian takaisin.

Oh, northern lights! hän huudahtaa ja kertoo juuri nähneensä niistä kuvia. Voi, ne olivat niin kauniita, näettekö te niitä usein? Naurahdan, että ei, ei todellakaan, kyllä ne aika harvinaisia ovat. Ok, ok, hän vastaa ja hymyilee taas, ja piipahtaa pian keittiöön. Kantaa ruskean, nätisti kiinni niitatun pussin minulle - ole hyvä, tässä on ruokanne. Nähdään taas ensi viikolla! 

Poimin lapset kyytiin leikkipihalta ja jatkamme matkaa. Lapsia vähän harmittaa, että aika kului niin nopeasti! Niin, oikeastaan aika mukavia nämä maanantait.