tiistai 19. syyskuuta 2017

Lounas in Spanish

Eräänä päivänä jouduin hakemaan kaksoseni koulusta kesken päivän, sillä heille oli varattu aika rutiinitarkastukseen lastenlääkärille. Harmillisesti jouduin keskeyttämään heidän lounastuntinsa, sillä aika oli sovittu alkuiltapäivään. Päästyäni sisälle koulurakennukseen kävelin sen läpi aina toiseen päähän saakka, jossa sijaitseva jumppasali muuntuu kerran päivässä ruokasaliksi. Matkalla tulin vilkaisseeksi yhteen luokkahuoneista, jonka pienryhmäpöydän ympärillä istui ehkä viisi tai kuusi oppilasta, yksi luokanopettaja sekä koululla käyvä espanjanopettaja. Yksi noista oppilaista oli esikoiseni.

Luokassa oli käynnissä ns. lunch club. Sillä tavalla oli neljäs- ja viidesluokkalaisten opettaja nimennyt "erikoislounaansa", joita hän emännöi neljä kertaa viikossa. Jokaiselle päivälle on oma aiheensa. Maanantaisin on espanjalainen lounas, jolloin sille osallistuvat pyrkivät juttelemaan syödessään vain espanjaksi. Toisena päivänä ratkotaan matemaattisia pulmia, toisena kuunnellaan kirjaa ja keskustellaan siitä. Jokainen oppilas voi ilmoittautua yhdelle erikoislounaalle viikossa. Maanantaina ilmoittautumislistat aina tyhjennetään ja silloin voi tehdä varauksensa haluamalleen lounaalle. En ollut tietoinen siitä, että esikoiseni oli valinnut ensimmäiseksi espanjankielisen lounaan, mutta kieli-ihmisenä myönnän olleeni siitä aika iloinen.

Ekaluokkalaisen espanjaa

Mieleen nousi muistikuva omilta kouluajoilta. Muistan vieläkin, miltä ala-asteen luokkahuoneet näyttivät. Muistan, kuinka pienessä maaseutukoulussa ei ollut ruokasalia, mutta me emme syöneet jumppasalissa vaan omissa luokissamme. Järjestäjien vastuulla oli vetää ruokakärry koulun keittiöstä luokkaan. Lounaalla piti istua hipihiljaa ja keskittyä vain syömiseen. Jutteleminenkin oli joskus kielletty - tosin en pysty muistamaan sitä, kuinka pysyvä kyseinen käytäntö oli. Muistan, kuinka lusikoin hitaasti suuhuni kaalikeittoa, josta en pitänyt. Lautaselle jäi pyörimään suuri kaalinpala enkä uskonut pystyväni syömään sitä. Se oli niin suuri, ettei mahtunut kunnolla edes lusikkaan. Vilkuilin opettajaa, joka istui pöytänsä takana syömässä omaa annostaan. Odotin ja odotin, että opettaja olisi valmis ja lähtisi luokasta opettajienhuoneeseen. Poimin kaalinpalan yhä uudelleen lusikkaan ja pudotin sen vaivihkaa takaisin lautaselle. Ei sitä syömättä voisi jättää, siitä tulisi sanomista. Mutta jos opettaja lähtisi ennen minua, voisin päästä siitä... hmm... eroon.

En muista tänäkään päivänä, mitä tuolle kiusalliselle kaalinpalalle tapahtui. Nyt jo hymyilyttää ja on helppo todeta, että lasteni koulumaailma on hyvin erilainen kuin omani tuolloin 80-luvun Suomessa. Olen todella iloinen siitä, että esikoiseni voi halutessaan osallistua espanjankieliselle lounaalle ja että kaksoseni ovat innostuneet kirjalounaista. Omaa espanjan kielen taitoani on tosin syytä kohentaa pikapuoliin, mikäli haluan pysyä lasteni kielitaidon kanssa edes jokseenkin tasoissa. Opintoja löytyy minultakin, mutta ne ovat noin 25 vuoden takaa. Kaikki kolme lastani ovat opiskelleet espanjaa esikouluiästä saakka. Toisinaan melkein unohdan, että se on heille jo kolmas kieli. Hyrisen tyytyväisyydestä joka kerta, kun muistan sen.

Ja kaalikeittoa ja kaalikääryleitä syön ihan mielelläni, jos joku niitä minulle tarjoaa. Vuodet lienee tehneet tehtävänsä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Laskeudu rutiiniin, ihminen

Ensimmäinen kouluviikko, se on aina jännittävä juttu. Tänä vuonna syksy päätti saapua yhtä matkaa koulun alkamisen kanssa, ja ensimmäiset päivät on tarvottu kumisaappaissa ja sadetakeissa. Ihan toivoton ei tilanne ole kuitenkaan, sillä lämmön on lupailtu palailevan ensi viikolla - mikä tarkoittaa (ainakin minulle) säätilan normalisoitumista. Syyskuu kun on ainakin kaikki nämä viimeiset vuodet ollut vielä miellyttävän lämmin, suomalaisesta näkövinkkelistä suorastaan kesäinen.

Tiistaiaamuna meitä oli matkalla kouluun kaikkiaan viisi, mikä oli kyllä poikkeuksellista. Sikäli, että mieheni on säännöllisesti työmatkaillut juuri koulun alkamisen aikoihin ja lasten sujauttaminen takaisin koulumaailmaan on maannut yksin minun hartioillani. Tämä oli tosiaan jo neljäs kerta, kun koulunalku on meidän perheessämme ollut merkityksellinen - ja jokainen niistä on ollut erilainen. Ensimmäinen kerta oli luultavasti haastavin, sillä silloin veimme kouluun ensi kertaa pientä esikoistamme, joka ei tiennyt koulumaailmasta tuolloin vielä yhtään mitään. Seuraavana vuonna hän palasi kouluun jo hieman rutinoituneempana, mutta silloin kaksosemme aloittivat preschoolin puolella, mikä olikin heille uutta ja ihmeellistä - hankalaakin ensimmäisten viikkojen aikana. Sitä seuraavana vuonna olin luultavasti itse hermostuneempi kuin lapseni, sillä esikoisemme siirtyi isompien luokkaan uuden opettajan pariin ja kaksosemme taas seurasivat hänen jalanjälkiään ja aloittivat kindergartenin (esikoulun) siinä luokkahuoneessa ja sen saman opettajan huomassa, joka oli opettanut esikoistamme kaksi ensimmäistä vuotta. Tänä vuonna kouluun marssi jo kolme hyvin kokeneen oloista konkaria, joilla ei ollut mitään vaikeuksia sujahtaa joukkoon mukaan.

Mieheni seuraili menoa hetken ja palasi takaisin töihin. Minä kurkistelin luokkahuoneisiin, kävin halaamassa lapseni ja toivottamassa heille hyvää koulupäivää ja piipahdin sen jälkeen koulun keittiöön vanhempien aamukahveille. Siemailin mukillisen amerikkalaisen laihaa kahvia ja söin kanelimunkin, juttelin tuttujen kanssa. Huomasin, etten ollut edes ehtinyt jututtaa ollenkaan kaikkia, joita olisin halunnut, sillä tuttuja on jo niin paljon. Tuttuja vanhempia ja henkilökuntaan kuuluvia, monet jo vuosien takaa. Hetkeksi nousi mieleen kumma tunne: miten tunnen jo nämä kaikki.

Lapset ovat kantaneet kotiin tervetuliaiskirjeitä, uusia vihkoja ja kansioita, lukujärjestyksiä ja monenlaista täytettävää paperia. Olen parhaani mukaan yrittänyt suoriutua kaikesta ajoissa, täyttänyt kyselyitä, allekirjoittanut sopimuspapereita ja kiikuttanut toimistoon shekkejä. Sähköpostia, nettilomakkeita, mitä kaikkea.


Olen pitänyt myös kiinni perinteistä. Kun koulu alkaa, en täytä ensimmäistä enkä vielä toistakaan päivää kaikella mahdollisella, vaan keskityn saamaan homman käyntiin ja lapset uudelleen rytmiin mukaan. Ensimmäisenä päivänä hain helppoa lounasta ja kaupan pullahyllystä iltapäiväksi suosikkileivonnaisen. Suunnittelin kyllä kirjoittavani myös opiskeluesseen, mutta nukahdin sohvalle.

Että kyllä. Kyllä voi olla. Ensimmäinen kouluviikko voi olla väsyttävä.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 2

Jatkokertomuksissa on tapana viitata siihen, mitä on tapahtunut aiemmin. Voit tutustua elämäni remonttimiehiin täällä, ja siirtyä sitten allaolevaan tekstiin.

keskiviikko, 2. elokuuta 2017


Sanoisin, että osumatarkkuus on ehkä 30%. Nimittäin siinä, että milloin remonttimiehet saapuvat, jos saapuvat silloinkaan. Eilen iltapäivällä mahdollisesti saapuvaksi ilmoittautunut saapui tänä aamupäivällä, ja tänä aamuna kahdeksalta saapuvaksi odotettu saapui kymmeneltä.
Ensin mieheni istui täällä pitämässä kotitoimistoa siihen saakka, kunnes minä olin palannut kotiin vietyäni lapset kesäleirille. Sitten minä istuin ja odotin, josko joku saapuisi. Hieman ennen kymmentä soi ovikello, ja oven takana on se sama kaveri, joka pyöri näillä nurkilla useana päivänä vajaa pari viikkoa sitten. Se sama, joka naureskeli minulle koko ajan.

"Ei olekaan nähty vähään aikaan!" (Enkestätuotavirnistelyä) "Sorry kun siitä ovesta jäi se rauta kiinnittämättä, siihen tarvittiin erilainen osa kuin vanhassa ja taisin vain unohtaa sen. Mutta tässä on uusi, laitan sen kyllä äkkiä." (Menenytsittenvainlaittamaan)
Taas soi ovikello, seuraava sisään. Johdatan kellarikerroksen suihkulle, jossa hän toteaa, ettei tätä voi korjata niin kuin suunniteltiin. Niin kuin pomonsa suunnitteli. Ei tule kestämään. "Soitan pomolle, mitä tehdään. Oon tehnyt näitä paljon, mutta tähän tämä keino ei sovellu. Tarvitaan isompi remontti." Selvä, sen kun soittelet, palataan tähän sitten myöhemmin. Tajusin juuri, että kun vielä viimeksi ratkaisuja oli kaksi, nyt on jäljellä vain yksi. Kalliimpi tietenkin.
Johdatan toisen ulos, ja ensimmäinen singahtaa keittiön puolelle. "Nyt on kunnossa, sorry vielä!" (Tuollavirnistelylläsaatehkäanteeksi...ehkä.) "Onko teillä jokin suihkuongelma? Onpa ikävää!" Kuunnellut tietenkin keskusteluani toisen kanssa. "Joo on, mutta onneksi kellarikerroksessa, jossa sitä ei paljon käytetä..." (Mänytsulletästärupeeavautuun!)
Johdatan ovelle. Seuraavaksi kysyy kuitenkin, onko löytynyt lisää kalsareita. Jestas mikä virnistelijä, mene nyt jo.
No huh.


perjantai, 18. elokuuta 2017


On ollut viime aikoina hiljaisempaa remonttimiesten suhteen, mutta nautin kovasti suvantovaiheesta. Projektit ovat suht mallillaan, tosin monta uutta kolkuttelee takaraivossa, jotka kuitenkin siirtänemme myöhäisempään ajankohtaan.
Tänään tuli kuitenkin tarkastaja. Sellainen, joka käy muutaman vuoden välein katsomassa, huolehdimmeko turvallisuusmääräyksistä siten kuin vakuutus edellyttää. Lupasi tulla kymmeneltä, saapui ansiokkaasti jo 9:56. Olin suunnitellut aamun ohjelman siten, että lasten leiripaikasta ehdin karauttaa suoraan kauppaan, ja mikäli liikenne on suosiollista, olen kotona viimeistään 9:55. Olin kotona tarkalleen 9:55.

Esittelee itsensä hyvin kohteliaasti, astuu sisään vasta kun selkeästi kehotan. Näytän, mistä löytyy lämmityslaitteistoja ja pakoteitä, kaasutakkoja, palovaroittimia, häkähälyttimiä, vaahtosammuttimia ja mitä näitä nyt on. Pyytää kainosti lupaa kuviin, joita hänen tarvitsee vakuutusyhtiön vuoksi ottaa, pyytää yhtä kainosti lupaa kysyä jokaista kysymystä, jotka hänen tarvitsee esittää. "Anteeksi, mutta minun täytyy nyt kysyä tätä, kun vakuutusyhtiö vaatii... onko teillä koiria?" (No, ihan kovin tungettelevaksi en tuotakaan kysymystä kokenut.)
"Anteeksi, että täytyy kysyä näitä kysymyksiä..." "Anteeksi, että joudun tiedustelemaan, miten tuo hälytysjärjestelmä toimii, jos tulisi jokin tilanne..." "Anteeksi, tiedätkö, kuinka vanha tämä järjestelmä on...?"
Kymmenessä minuutissa on kierretty talo ja selvitetty tarvittavat seikat. "Anteeksi, että joudun vielä ottamaan kuvia tuolta talon ulkopuolelta!" Siitä vaan.
Annan kaiken anteeksi. Peruuttaa ulos ovesta, vähän vaivaa anteeksipyydellen tietenkin. (Tekee mieli huomauttaa, että varothan, kun astut ulos, meillä on siinä pari rappusta.)
P.S. Anteeksi vaan, kun piti tämäkin raportoida.


Jatkuuko tarina vielä? Kuka tietää. Hälytinkorjaajaa ja aidankorjausarvioijaa ainakin kaivataan vielä, sisäkattomaalarikin olis kiva. Omakotitalossa on puolensa, monenlaiset.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Lounaspöydän äärellä

Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, miten elämä on tuonut minun siihen paikkaan tai tilanteeseen, jossa olen. Minulle se tuntuu joskus ohikiitävältä hetkeltä, jolloin voisin kuvitella näkeväni itseni ikään kuin tilanteen ulkopuolelta. Ajatuksien läpi kulkee syiden ja seurausten jatkumoja, sattumilla höystettynä. Ehkä ne myös tallentuvat johonkin muistijälkeen, ainakin kuvittelen niin. On silti yhtä lailla mahdollista, että olen unohtanut useita niistä.

Sunnuntaina hieman keskipäivän jälkeen istuin erään aasialaisen perheen keittiössä ja juttelin kiinalaisen rouvan kanssa, sen jälkeen japanilaisen. Olimme tulleet kaksostemme parhaan ystävän syntymäpäiväjuhlille ja olimme ensi kertaa tuossa talossa. Juhlat oli suunniteltu grillijuhliksi pihamaalle, mutta Vermontin loppukesä (kieltäydyn vielä ajattelemasta, että kyseessä olisi alkusyksy) oli yllättänyt kolealla, jatkuvan sateen päivällä. Meidät oli otettu hyvin ystävällisesti vastaan ja tunnelma oli hyvin miellyttävä. Suurin osa vieraista oli aasialaisia ja kiinankielinen puhe ympäröi meitä, mutta toki valtaosa täällä asuvista aasialaisista puhuu myös englantia. Japanilainen vanhempi mies, kahden vieraana olevan pojan isoisä, yritti kovasti keskustella mieheni kanssa, voimakkaalla aasialaisella aksentilla ja hyvin vajavaisella sanavarastolla. Suomalainen aksentti kuulosti hänelle kaiketi perin vieraalta sekin, koska ymmärtäminen oli vähän niin ja näin. Hyvin keskustelu kuitenkin eteni, vaikka välillä sanoja piti toistella moneen kertaan.

Ruoka oli herkullista ja sitä oli valtavan paljon. Lihaa, kanaa, salaatteja, hedelmiä, itse valmistettua leipää. Odotukset olivat korkealla olleetkin, sillä isäntäperhe omistaa kiinalais-korealaisen ravintolan. Juttelin siinä samalla pitkän tovin myös tutun amerikkalaismiehen kanssa, jonka vaimo on kotoisin Taiwanista. Heidän poikansa oli viime vuonna kaksostemme kanssa samalla luokalla. Hän kyseli kaikenlaista Suomesta, esimerkiksi mitä sieltä kaipaan - kysymys, jonka kuulen täällä usein, kun syntyperäni selviää. Kerron, kuinka kaipaan ihmisiä. Samalla ajatuksiin nousee suomalainen ystäväni, jota on yhtäkkiä ikävä - päätän ottaa häneen yhteyttä lähiaikoina. Niin hoidetaan ikävää, kun moni tärkeä ihminen on pitkän matkan päässä. Kerron, kuinka en niinkään kaipaa Suomea maana, sillä täällä on hyvä olla. Kerron, kuinka juuri äskettäin puhuimme mieheni kanssa siitä, miten tämä talo, jossa asumme, on se, jossa olemme perheenä asuneet yhtäjaksoisesti jo pisimpään. Viisi vuotta, ehkä se on pitkä aika. Tämä on teille kuin koti, sanoittaa keskustelukumppanini ajatukset päästäni.




Kun on aika lähteä, lapsia saa maanitella mukaan. Kavereiden kanssa on niin kivaa! Muistutamme lapsia kiittämään päivänsankaria ja vanhempiaan ja ihastelemme vielä ilmapalloja ja yllätyspusseja, jotka perheen äiti kiikuttaa lapsillemme mukaan. Tulevat koko perhe saattelemaan meitä ovelle. Singahdamme sateeseen, joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieli on kuitenkin mitä aurinkoisin.

Niin sympaattinen perhe. Se kiva tunne läikähtää - olemme saaneet uusia ihmisiä elämäämme. Se on juuri sitä rikkautta, jota en pois vaihtaisi. 

(Tuosta rikkaudesta voit lukea myös täältä.)

tiistai 29. elokuuta 2017

Uutta ja vanhaa

Sattui sellainen päivä, että kaikki lapset saivat postia. Ihan oikeaa kirjepostia postilaatikkoon, kaksi korttia ja yhden kirjeen. Tulevat ekaluokkalaiset saivat kortit opettajaltaan, siltä tutulta, joka opetti heitä viime vuoden esikoulussa ja opettaa vielä nyt ekaluokallakin. Hän kyseli kesän kuulumisia ja toivotti tervetulleeksi kouluun ja sanoi odottavansa kovasti jälleennäkemistä. Esikoisemme opettaja on uusi, mutta on sijaistanut koululla jo aiemmin ja siksi tuttu kasvo - hän oli kirjoittanut tuleville oppilailleen kokonaiset kirjeet. Hän kertoi omista kesätekemisistään, paljasti ensi vuoden kouluteemoja ja sanoi odottavansa kovasti uutta työtään toka- ja kolmasluokkalaisten opettajana. Ei minulla vielä niin hurjan monta vuotta ole kokemusta täkäläisestä koulumaailmasta, mutta tästä perinteestä olen oppinut pitämään niin paljon, että odotan jo vuosittain kirjeitä ja kortteja opettajilta. 


Pitkän kesän jälkeen tuntuu helposti, että ovatkohan nuo lapset jo unohtaneetkin yhtä sun toista lomailun myötä. Kaksosemme oppivat esikouluvuonna hurjan paljon. Molemmat esimerkiksi oppivat lukemaan jo viime syksyn aikana ollessaan n. 5,5-vuotiaita. Tyttö lukee sujuvammin kuin poika ja on selvästi kiinnostuneempi lukemisesta. Hän on kyllä pitänyt lukemisharrastusta yllä myös kesällä ja tiirailee iltaisin vielä taskulampun valossa kirjoja hetken aikaa ennen nukahtamista. Poika paljasti viime vuoden aikana matemaattiset lahjansa ja siirtyi esikoululaisten matematiikasta suoraan ekaluokkalaisten oppimäärään jo 5-vuotiaana. Molemmat ovat kaiken kaikkiaan edenneet taidoissaan sellaista vauhtia, että minä olen ehtinyt lähinnä ihmetellä.

8-vuotias esikoisemme on taiteilija, tutkija ja puurtaja. Silloin, kun sille päälle sattuu. Hän jaksaa keskittyä etsimään tietoa esitelmäaiheistaan väsymättä, vaikka takeltelee lukemisessa. Tämä pieni koulu tukee lapsia kehittymään omassa tahdissaan ja antaa heidän löytää omat tapansa oppia - etu, joka on noussut meillä arvoon arvaamattomaan. Kukaan ei sullo esikoistamme valmiiseen muottiin, vaan tukee häntä oppimaan sillä tavalla, joka on hänelle sujuvin. Vaikka hän on takellellut lukemisessa, on hän kuitenkin onnistunut ottamaan suuria harppauksia viime vuoden aikana ja on valmis aloittamaan kolmannen luokan. Taiteilu on hänen henkireikänsä ja turvasatamansa, ja hän pääseekin tänä alkavana lukuvuonna mukaan taidetunneille, jotka on tarkoitettu isommille lapsille ja joille ensi kertaa pääsevät mukaan myös kahdeksanvuotiaat.

Syksyn aloitus on aina jotenkin niin jännittävä. Mietityttää, miten koulussa alkaa taas sujua ja miten rytmeihin palaaminen onnistuu. Mutta epäilen, että siinä käy kuin huomaamatta niin, että arki vie mukanaan ja täyttyy tapahtumista. Kesäkelit muuttuvat kurakeleiksi ja syysflunssat kiertävät talosta taloon. Ja niin edelleen.

Tänä iltana käytiin ottamassa pieni varaslähtö, kun koulu järjesti perinteisen aloittajaispiknikin. Elokuinen ilta oli vielä lämmin, mutta alkoi viilentyä kuin huomaamatta. Jos ennusteita on uskominen, eivät kesäiset päivät ole kuitenkaan vielä lainkaan ohitse, vaan niitä voi riittää vielä moneksi kouluviikoksi. Aika mukavaa oli myös kuulla lähiruokaa kannattavan koulun kommentti siitä, että tänä vuonna saadaan kaikenlaista päärynästä, sillä on tulossa hyvä päärynävuosi ja koulun pihamaan päärynäpuut näyttävät hyvin satoisilta nekin.

Mikäs sen mukavampaa. 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Rikkautta

Kaksosemme löysivät koulusta viime syksynä uuden ystävän. Hänen perheensä on kiinalainen. Lapsemme leikkivät ihastuttavasti keskenään, ja olemme saaneet tätä kautta tutustua uuteen perheeseen, jolla ei ollut aiemmin aavistustakaan, missä sellainen maa kuin Suomi oikein sijaitsee. Tavasin heille miten Finland kirjoitetaan ja rouva löysi puhelimestaan kiinankielisen sivuston, joka kertoi Suomesta. "A-ha!" Sanoi rouva ja hymyili innostuneena.

Eräänä lumimyrskyisenä talvipäivänä kohtasin koulun käytävällä vaatetukseltaan silloin eskimolta näyttäneen, mutta syntyperältään perulaisen naisen. Hän tuo minulle aina mieleen aidon latinon, joka nauraa hersyvästi. "En ehkä ikinä totu tähän talveen, mutta sinulle tämä kai on tuttua!" Nauraa taas. Ja minäkin. "Ehkä pitäisi olla suomalaisena tottunut, mutta minä en tiedä, totunko oikeasti koskaan! Niin viluinen olen, kyllä suomalainenkin voi olla!"

Tunnen todella sympaattisen iranilaisen, joka on naimisissa kanadalaisen kanssa. Heillä on afroamerikkalaista syntyperää oleva adoptiotytär. Esikoiseni hyvän ystävän isä on italialainen. Kampaajani on Bosniasta, samoin esikoiseni entisen luokkakaverin äiti, jonka kanssa tapaamme satunnaisesti silloin tällöin, sillä asumme samalla seudulla. Naapurissa asuvan ystäväni mies taas on saksalainen. Kotikadulle muutti juuri uusi perhe, heillä liehuu autotallin pielessä Irlannin lippu. 

Lasteni opettaja on afroamerikkalainen ja minusta on ihanaa katsella, kuinka hän alkaa aina svengailla kuullessaan rytmikästä musiikkia. Hän viettää joulun sijaan kwanzaa-juhlaa. Esikoistamme opetti viime vuonna reipas ja viitteliäs nuori nainen, jota sijaisti joku muu silloin, kun juutalaiset viettävät suurimpia juhlapyhiään. Tuttavani kertoi, että häntä jännitti mennä kirkkoon, jonka kuoroon tyttärensä halusi osallistua - hän kun on itse ateisti. Eräs ystäväni kuuluu metodistikirkkoon. Minulla on useita ystäviä, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Ilta-aurinko.

Elämänkatsomukset voivat olla erilaiset, arvotkin. Toinen uskoo siihen, että maailmassa on korkeampi voima, joka suojelee meitä - toinen ei, mutta minä uskon omalla, itselleni sopivaksi löytämälläni tavalla. Minun maailmankatsomukseni on tietynlainen, toisella se on toisenlainen, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut kohdata nämä ihmiset - kaikki se on rikastuttanut omaa käsitystäni elämästä. 

Minäkin olen maahanmuuttaja, sellainen kyllä, jolla on pysyvä oleskelulupa maassa. Minulla on täällä hyvä olla. En ole koskaan kohdannut minkäänlaista syrjintää. Siihen on vaikutuksensa varmasti sillä, että olen eurooppalainen, mutta myös sillä, että asumme alueella, jolla kyseisiä ilmiöitä on nähtävissä kaiken kaikkiaan hyvin vähän. 

Sorrun stereotypioihin, mutta mielestäni positiivisella tavalla. Mutta se, että elämä on tuonut tänne - se on lisännyt rikkautta uskomattomalla tavalla. Siihen jaksan olla tyytyväinen, joka päivä.

tiistai 15. elokuuta 2017

And some TLC

Ampiaisenpistosta on nyt kulunut kuusi päivää. Käsi alkaa olla jokseenkin normaali, mutta kutiaa vieläkin epämiellyttävän paljon. Pistokohta näkyy edelleen kummallisen selkeästi ja kämmenselässäni on siis selvä reikä. Lääkäri määräsi kortisonia tabletteina ja olen noudattanut ohjeita kiltisti nyt neljän päivän ajan. Tabletit ovat sellaisessa oranssissa läpinäkyvässä purkissa, sellaisessa, joita näkee elokuvissa. Vieläkin vähän hirvittää, kun katselenkin niitä, sillä en ole syönyt niitä koskaan aiemmin ja olen muutenkin melko tottumaton lääkkeisiin - onneksi.

E-reseptit toimivat täällä jokseenkin hyvin. Lääkärissä kysytään, mihin apteekkiin resepti halutaan toimitettavan ja lääke on yleensä noudettavissa sieltä viimeistään tunnin kuluttua. Jos muistaa varmasti tarkentaa, mihin apteekkiin haluaa, sillä samannimisiä on paljon. Kerran lääke meni toiseen toimipaikkaan, ja sitä pitikin sitten vähän selvitellä. Sen jälkeen olen muistanut kertoa aina varmuuden vuoksi myös osoitteen. 

Vaikka resepti nykyaikaisesti sähköinen onkin, saa lääkettä noudettaessa aina mukaansa paperipussin, jonka kylkeen on niitattu nippu ohjeita ja tarkempia tietoja lääkkeestä. Tällä kertaa paperi kertoo esimerkiksi hyvin tarkasti, että purkissani pitäisi olla pyöreitä, persikanvärisiä tabletteja, joissa on tietynlainen teksti ja numerointi. Kotiapteekkimme niittaa pussiin sympaattisesti myös viikon ruokareseptin. Ehkä senkin pitäisi auttaa paranemiseen, kuka tietää. Tällä kertaa minulle ehdotetaan roasted red pepper & chicken wrapia. Näyttää sen verran herkulliselta, että voisi melkein kokeilla.




Opin, että kortisoni voi aiheuttaa unettomuutta, muun muassa. Sitä ongelmaa ei ole ollut, sillä sain ohjeeksi jatkaa myös Zyrtecin syömistä, joka unettaa minua aina, mikäli joudun sitä allergiaoireiden vuoksi ottamaan. Sen voima on ilmeisesti vahvempi, sillä nukahtelen sohvalle iltapäivisin, jos yritän esimerkiksi lukea jotain.  

Maanantai-iltapäivänä puhelin soi, se herättää minut horroksenomaisesta iltapäiväunesta, siltä sohvalta, jolla olin istunut lukemassa opiskelumateriaalia. En edes ehdi hapuilla puhelinta käteeni ja viesti tallentuu puhepostiin. "Hei, täällä Alex..." (Hetkinen, kuka Alex?) Kertoo soittavansa sieltä lääkäriasemalta, tiedustellakseen tämänhetkistä vointiani. "Ota toki yhteyttä, jos on mitään ongelmia. Hyviä vointeja!" En soita Alexille takaisin, sillä ei minun voinnissani mitään huolestuttavia käänteitä ole tapahtunut, kyllähän tämä on jo ehdottomasti parempaan suuntaan menossa.

Tiedän sen olevan mainoskikka, jolla pidetään kyseinen lääkäriasema mielessä, mutta kyllä se pysyykin. Paikka oli siisti, sillä oli hyvät aukioloajat, se sijaitsee suhteellisen lyhyen matkan päässä ja kohtelu oli oikein ystävällistä ja asiallista. Ja kun vielä vastaanottotyttö soittelee peräänkin ja tiedustelee vointia.

Että mikseipä vähän TLC:tä, ei siitä haittaa ole. Lapsetkin ovat käyneet silittelemässä aika ajoin, jotta äidin käsi paranisi. Tender Loving Care, niinhän ne lastenohjelmissakin sanoo.

Koko episodin voi lukea täältä.