maanantai 24. huhtikuuta 2017

Niin ne sanoo

Sitten joskus aion muistella.

Että housuja voi joutua ostamaan kerralla viidet, jos niitä on joutunut rikkinäisten polvenkohtien vuoksi heittämään pois parin viikon aikana saman verran. Että vaikka lähettää lapsen kouluun kuraisena päivänä yksillä kumppareilla ja tietää että koululla on varalla toiset, voi päivän päätteeksi kohdata tihrustavan lapsen, joka sanoo, ettei niistä mitään voi laittaa kotimatkalle jalkoihin, sillä niissä (kaikissa) on vettä sisällä. 

Että vaikka jäätelökupista pitäisi kaksin käsin kiinni, se voi silti kipata kioskin pihamaalle. Että vaikka on koko matkan kioskille toitottanut, kuinka haluaa maistaa jotain uutta makua ja kun sitten omavalintaisesti saa kuppiin persikanmakuista jäätelöä, ei se maistukaan niin hyvältä kuin luulisi ja kuinka sydäntäsärkevää se voikaan olla. 

Että jonain aamuna voi pielessä olla niin vaatevalinta, leipäpalan koko, hammastahnan maku kuin takin vetoketju. Ainakin. Että kun jollain on asiaa, niin jollain muullakin on, vaikka sen vuoksi, että sillä toisellakin on. Että kun arkiaamuna kello seitsemän 23-kiloisen lapsen saa ylös sängystä lähinnä nostamalla, maanittelee sama lapsi sinua itseäsi ylös sängystä lauantaiaamuna kello kuusi. Että se, joka aloitti, on aina joku muu kuin se, jolta kysytään ja että toisella on mystisesti jonkun mielestä aina suurempi herkkupala tai enemmän mehua lasissaan.

Että voi imuroida koko talon ja heti seuraavan ruokailun jälkeen huomata, kuinka turhaa se olikaan. Että voi järjestellä tavaroita yhdessä nurkassa ja todeta sillä aikaa toisen nurkan räjähtäneen käsiin. Että ympäriinsä juoksentelevista ja pirteistä lapsukaisista tulee salamannopeasti kädettömiä ja jalattomia matelijoita, jotka alkavat venyä ja vääntelehtiä lattialla, kun kuulevat sanat "nyt siivotaan".

Puhkikuluneet

Kyllä aion muistella! Sillä niin minulle sanotaan, että kyllä sinä sitä vielä kaipaat. Ihan melkein kaikkea. Sitten kun kukaan ei enää kiukuttele siitä, että sukat ovat tänään vääränväriset eikä kukaan pahoita mieltään siitä, kun ei saanutkaan painaa hotellissa hissinnappia. Sitten joskus kuulemma katson kaihoisasti lastenhuoneita, joita kukaan ei sotke sillä aikaa kun käännän selkäni. Sitten kun kukaan ei murustele leipäpalaansa ympäri keittiötä, vaikka juuri muistutin syömään yhdessä paikassa. 

Sitten minä muistelen. #becausesomedayyouwillmissit

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kaksin kaunihimpi (kätevämpi?)

Meillä voi joutua joskus vähän gessimään (guess), että mitähän tässä miinitään (mean). Joskus joku on haidannut jotain (hide), ja toisten pitää siikkiä (seek). Joskus juusitaan (use) jotain, toisinaan giivitään ap (give up). Joskuspa joku meikkii jotain ap (make up) ja jos toiselle vaikka tulee paha mieli, niin häntä pitää tsieriä up (cheer up).

Me vanhemmat yritämme, oikeasti, niin paljon kuin viitsimme ja jaksamme. Toisinaan kyselemme jälkikasvulta kymmeniä kertoja päivässä, että mitähän se olikaan suomeksi, mitä juuri sanoit. Oma kielitaito on kyllä (vielä) riittänyt ymmärtämään, mitä lapsukaisilla on sanottavaa, mutta yritämme varmistella, että oman äidinkielen termit pysyisivät mielessä. Esikoinen, 8v, osaa melkein aina kertoa myös suomenkielisen vastineen. Kaksosilla, kohta 6v, on välillä vähän vaikeampaa ja vastaukseksi voi tulla myös sukkela en tiedä. Esikoistyttäremme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne ja hänellä oli siihen mennessä jo vahva ja vivahteikas suomen kielen sanavarasto. Kaksosemme olivat muuton aikaan juuri täyttäneet yksi ja molemmilla oli vasta muutamia sanoja hallussa. Nyt kun esikoinen käy koulua kolmatta vuotta ja kaksoset ensimmäistä täyttä vuottaan, on käyttökieli selvästi muutoksen kourissa. Kaikki kolme ymmärtävät täydellisesti suomea ja osaavat sitä myös melkein yhtä täydellisesti (muutamia kielioppirakenteita lukuunottamatta) - näin halutessaan - puhua, mutta ajatus tuo selvästi suusta ulos ensimmäisen tarjolla olevan sanan, mikä on yhä useammin englantia.

Mielenkiintoiseksi tämän kaksikielisyyden kehittymisen tekee esimerkiksi se, että lapsillamme erityisesti verbit korvaantuvat lauseissa helposti englanninkielisillä, vaikka lause muutoin olisi suomenkielinen ja useimmiten myös suomen kielioppisääntöjen mukainen (lapsi taivuttaa siis verbiäkin suomen kielen sääntöjen mukaisesti). Poikamme on alkanut myös selvästi ottaa vaikutteita englannin prepositiorakenteista ja käyttää suomeksi ilmaisuja päällä pöydän, alla tuolin. Viisivuotiaan tyttäremme puheessa taas vilisee paljon sanontoja tai täyteilmaisuja - guess what, ready or not, soft and comfy. Kahdeksanvuotiaamme taas saattaa tehdä vaikutuksen siteeraamalla oppikirjamaiseen tyyliin yksityiskohtia esimerkiksi omista esitelmäaiheista.

Ja niin me juttelemme kaikki viisi vähän omalla tavallamme, joka saattaisi ulkopuolisen mielestä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Toisinaan annan itsekin periksi ja vastaan lapsilleni englanniksi, mutta pyrkimys on silti vahva: että suomen kieli pysyisi vahvana heidänkin arkipäivässään. Oma suomen kieleni on mielestäni edelleen hyvä ja pidän siitä tiukasti kiinni - myös tämän blogin kirjoittaminen on osa ikiomaa kielenhuoltoani. Ja kirjoittamisen opinnot, joita parhaillaan suoritan, haastavat kyllä tuottamaan vivahteikasta ja oikeaoppista suomea, aivan erityisesti. 

Paraskin puhuja. Itse teen näköjään tällaisia muistilappuja.

Toisinaan täytyy vain nauraa, tunnustan. Sillä joskus suomen ja englannin sekoitus kuulostaa niin hupaisalta, että ei muuta voi. Toisinaan pysähdyn miettimään, että olemme tulleet tässä kaksikielisyydessä jo melko pitkän matkan, kun viisi ulkomaanvuotta on aivan pian tulossa täyteen. Ennen lähtöämme pohdin paljonkin, että missähän tahdissa muutos tuleekaan tapahtumaan - silti en olisi osannut kuvitella nykyistä tilannetta. Hienolta joka tapauksessa tuntuu, että kaikilla kolmella lapsellamme on nyt käytössään kaksi kieltä, joilla he tulevat hyvin toimeen. Uskonpa, että se vielä vie heitä elämässä eteenpäin monessa kohdassa.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Hey, nice to meet you

Pihalta on helppo katsella. Sillä tavalla hieman huolimattomasti, huomaamattomasti. Kiinnostaisi kyllä, mutta olo on kuin epävarmalla teini-ikäisellä - voisiko tuo toinen olla se, joka tekisi aloitteen. Kun itse olen näissä asioissa välillä vähän huono. Välillä olen kyllä aika hyväkin, mutta tänään ei suju.

Ekstrovertti ei luultavasti oikein ymmärtäisi, mistä on kyse. Uuteen naapuriin voi kai alkaa tutustua vaikka niin, että tervehtii pihalla ja alkaa kysellä, mistä he ovat tulleet ja toivotella tervetulleeksi tälle seudulle. Introverttikin varmasti tuon osaa, mutta joskus ei vain irtoa. Joskus on vain sellaisia päiviä, että se on vaikeampaa kuin toisina.

On ystävä, joka asuu naapurustossa. Sanonut olevansa introvertti. Hymyilyttää kuitenkin - amerikkalainen introverttiys kun mahtaa olla erilaista kuin suomalainen, uskon. Hänen kanssaan on todella mukavaa jutella, kun on juttutuulella. Joskus ei ole, kumpikaan, mutta ei se mitään haittaa. Sillä kumpikin ymmärtää miksi. Eikä siinä ole mitään epäkohteliasta, se vain on osa elämää. Kun ystävä postaa Facebookissa hauskan piirroksen siitä, kuinka introvertti menee baariin ja miettii ensimmäisen lasillisen jälkeen, että oli kiva tavata, mutta voiko nyt mennä, se hymyilyttää juuri siksi, että se tuntuu vähän tutulta.

Mutta introverttikin voi olla sosiaalinen, vieläpä omasta halusta. Usein on oikein mukavaa olla yhdessä ihmisten kanssa, erityisesti silloin, kun he ovat tärkeitä ja tuttuja. On niitäkin hetkiä, kun ennalta vieraiden ihmisten kanssa tuntee olonsa varsin mukavaksi. On myös hetkiä, jolloin on hyvinkin miellyttävää tavata ihmisiä, joiden kanssa enimmäkseen on yhteydessä viestitse. Ulkosuomalaisena monet kontaktit ovat synnyinmaassa, ja osa niistä on pysynyt hyvin tärkeinä pitkästä välimatkasta huolimatta. Ne ovat suhteita, joiden ylläpitämiseen ei tarvitse nähdä vaivaa. Kontaktit voivat olla melko säännöllisiäkin, mutta vaihtoehtoisesti harvojakin - mutta niissä on jotain erityistä, mikä pitää niitä yllä. 

Joskus koen, että osaan hyvin. Hyvä ja pirteä päivä ei aiheuta minkäänlaisia ongelmia, mutta tahmeampi päivä on erilainen. Introvertti voi silloin joutua odottamaan, että toinen tekee aloitteen. Että toinen heittää pallon, josta voi ottaa kopin. Joskus se ei vaadi mitään muuta.


Jonain päivänä aion kyllä tutustua uusiin naapureihin, sillä olemme saaneet tuohon viereiseen taloon lapsiperheen. Lasten ikäjakauma ei vaikuta paljonkaan eroavan omistamme, joten siksikin olen ehdottomasti päättänyt, että haluan ainakin osoittaa kiinnostusta heitä kohtaan. Lapset ovat jo puolin ja toisin käyneet kurkistelemassa aidan rakosista, joten selvää kiinnostusta on olemassa. Heidän vanavedessään voi joku muukin rohkaista vielä mielensä. Silloin on varmasti se hyvä ja pirteä päivä.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ohjenuoria (vähän) vanhemmalle opiskelijalle

Huomaan olevani ehtymättömällä oppimisen tiellä, mikä on havainnollistunut selkeällä tavalla, kun aloin opiskella uudelleen noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vielä kuitenkin haparoin sillä polulla, kuinka löytäisin itselleni parhaat keinot sisäistää oppimani mahdollisimman tehokkaasti - aikaikkunat kun ovat kummasti kutistuneet sitten nuoruusvuosien. 

#1 Opiskeluun käytettävissä oleva aika. Jos kaksikymppisenä ei saanutkaan tehtyä tehtäviään tai luettua lähdekirjallisuutta ajoissa, ei voinut syyttää kuin itseään. Nyt voi syyttää montaa muutakin, ynnä perhetilanteen tai vaikkapa lasten koulun asettamia velvollisuuksia. Kaksikymppisenä oli helppo käyttää opiskeluun yhteen menoon useita tunteja, jos tarvetta oli. Nyt aikaikkunat sijoittuvat sirpaleisesti perhekalenterin lomaan ja niistä on kyettävä kokoamaan järkeviä kokonaisuuksia. Mikä onnistuu joko paremmalla tai huonommalla onnella.

#2 Sisäistäminen. Kapeassa aikaikkunassa on oltava tehokas, tai tilaisuus voi olla nopeasti mennyttä. Oman lisähaasteensa tuo fakta, että kun joutuu palastelemaan opiskeluaikansa pieniin jaksoihin, joutuu kuluttamaan turhan paljon aikaa säätämiseen ja muistelemiseen - mihinmänytjäinkään. Olen myös kantapään kautta opetellut riittävien muistiinpanojen tekemisen, sillä kyllämätämänsittenmuistan ei toimikaan vaan edessä on yhä uudelleen missä#%&?senytolikaan.

#3 Keskittyminen. Kun reiluun kahdeksaan vuoteen ei ole ehtinyt keskittyä juuri mihinkään kunnolla, ei enää edes osaa. Parikymppisenä opiskelijana osasin vielä enkä edes koskaan kokenut sitä vaikeaksi. Nyt kykenen keskittymään asioihin suurin piirtein yhtä hyvin kuin jälkikasvuni (jippii). (Sitä paitsi sähköposti kilahti juuri, vai oliko se Whatsapp ja Facebookissa näytti olevan mielenkiintoinen keskustelu meneillään. Ja täytyyhän sekin tietää, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu.)

#4 Unentarve. Nuorena opiskelijana riitti, kun unta sai joka viikko suurin piirtein riittävästi eikä sillä ollut niin väliä, mille öille unet kasaantuivat. Kun palasi kaupungista kotiin aamun ensimmäisellä illan viimeisellä bussilla, voi aivan hyvin jatkaa muutamaa tuntia myöhemmin luennolle, koska on sentään ummistanut silmänsä joksikin aikaa siinä välissä. Nyt voin syyttää kevätväsymystä tai allergialääkkeiden uneliaisuusvaikutusta, kun illalla niin silmät kuin ajatukset pysyvät virkeinä ehkä kymmeneen saakka. Kun lapset saa nukkumaan iltayhdeksältä, kutistuu tuokin aikaikkuna melko pieneksi. (Haukotus.)

#5 Mukavuus. On oikeasti aika mukavaa kerätä sohvan nurkkaan kasa tyynyjä ja ottaa kirjan kanssa hyvä asento. Mutta sitten voi käydä niin, että huomaakin minuuttien kuluneen mutta kirjansivujen taas ei. (Mämitäänpäiväunianuku.)

#6 Lukeminen. Totean itselleni jatkuvasti, että pitäisi ehtiä lukea enemmän. Pitäisi ehtiä lukea kaikenlaista, mutta lukeminen rajoittuu melkein kokonaan opiskelukirjoihin, jotka nekin ehtii vain hädin tuskin kahlata läpi. Sillä kirjoittaakseen hyvin kannattaa (-isi) lukea paljon. Mitä enemmän luen ja tutkin asioita, sitä paremmin kirjoitan. 

Joskus oikein pitää katsoa ylöspäin. (New York 8.4.2017)

Mutta koko ajan joka tapauksessa opin lisää! Saan valmistakin, vaikka sitten pienistä paloista keräiltynä. Ja niin peruspositiivinen olen, että aion tästedeskin uskoa siihen, että vaikkei vauhti nyt päätä huimaisi, niin ei tässä peruuttamallakaan mennä. Sitä paitsi koko ajan tulee vanhemmaksi ja viisaammaksi, joten mikäs tässä ollessa!

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Yhden sadun loppu

Lauantaiaamuna klo 6:16 kuulen nyyhkytystä. Se tulee yläkerran käytävältä ja lähestyy. Hämärässä aamussa sänkyni viereen hiipii poika, jolla on suru. Äiti, eilen kun se hammas irtosi, laitoin sen siihen vihreään purkkiin ja kun heräsin, kun kello oli 6:15, se on vielä siellä. Äiti, hammaskeiju ei ole käynyt. Äiti, onko se unohtanut käydä?

Voi surku. Tekisi mieli kysyä, että miksi ihmeessä heräät lauantaiaamuna klo 6:15, kun arkiaamuina 6:55 tekee tiukkaa. No, ehkä se järjestyy vielä. Ehkä saat jotain vielä myöhemmin. (Halusin sitä paitsi jo luopua koko keijutouhusta.) Poika tyytyy vastaukseen ja palaa takaisin sänkyyn. Luultavasti laittaa silmät tiukasti kiinni ja toivoo, että jotain tapahtuisi. 



Mies on jo hereillä, ja onnistun puhumaan ympäri. Kellarikerroksen perimmäisessä kaapissa (siellä ainoassa, jota lapset eivät ole tässä kolmikerroksisessa talossa vielä löytäneet) on jemma. Siellä on päällimmäisenä muistaakseni pieni Lego-rakennuspussi, se voisi olla nyt ihan sopiva. Mies lähtee matkaan, kahdet portaat alas ja kahdet ylös. Poika on taas käytävällä. Menepä käymään äidin luona, sanoo isänsä hänelle. Piipahtaa sillä aikaa pojan huoneeseen.

Siskokin on jo hereillä. Poika kertoo hänellekin koko murheellisen tarinan. Menevät yhdessä huoneeseen ja - tyttö löytää pienen Lego-pussin! Ehkä et katsonut kunnolla, viisastelee veljelleen. Hammaskeiju on käynyt sittenkin!

Iltapäivällä olemme lähdössä autolla liikkeelle. Poika katselee isäänsä mietteliäänä ja kysyy takapenkiltä: - Isi, oletteko sinä ja äiti niitä hammaskeijuja? - Joo, kyllä se niin on. Ei niitä oikeasti ole. Sinne putosi. Takapenkillä on yksi tyytyväisenä virnuileva poika ja kaksi hieman epäuskoisen näköistä tyttöä. 

Se oli sen sadun loppu. En oikeastaan koskaan saanut edes selville, mistä se alkoi ja miksi, mutta nyt olo on pelkästään huojentunut.

--------------------------------------------------

Illalla viisivuotias tyttö on hieman harmissaan. Hän, joka on veljeään minuutin nuorempi, mutta joka haluaisi aina olla kaikessa ensin ja saada vähän enemmän. On harmissaan, koska häneltä ei ole irronnyt vielä yhtään maitohammasta. - Senkin aika tulee, varmasti aika piankin, yritän lohduttaa.

Tyttö huutelee kohta sängystään, noin seitsemännen kerran samana iltana. Äiti, tämä on tosi tärkeä juttu! Äiti, sinun pitää tulla! Kurkistan lastenhuoneeseen. Äiti, minulta irtosi se varpaankynsi, kato. Äiti, minä olen meidän perheessä se ainoa lapsi, jolta on irronnut kynsi! 

Voittajan on helppo hymyillä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Aika ihania

Jos ei aivan tohdi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin ystävyyttä ainakin. Viime syksynä, kun kouluvuosi alkoi, oli lapsilla perhosia vatsassa, äidistä nyt puhumattakaan. Saattelin kaikki kolme lastani opintielle, heistä kaksi vieläpä ensi kertaa varsinaisen alakoulun puolelle. Pieni viisivuotias tyttäreni oli myös intoa piukassa ja odotti kovasti uusien luokkakavereiden tapaamista.

Pieni, vaalea tyttö löysi pojan. Toinen oli yhtä lailla pieni, vähän vanhempi kuin tyttö, mutta samankokoinen. Rakenteeltaan molemmat hoikkia ja ketteriä, sukkelia ja juostessaan hypähteleviä. Löysivät yhteisen sävelen aivan ensimmäisinä koulupäivinä, ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat.

Ensin jännitin, miten kaksosveljensä tähän uuteen suhteeseen suhtautuu. Ovathan nämä kaksi kokeneet kaiken yhdessä ja ovat kovin kiinni toisissaan, vaikka kinastellakin kyllä osaavat, luultavasti aivan yhtä lailla kuin muutkin sisarukset noin keskimäärin. Veli kuitenkin otti asian aivan mutkattomasti ja siirtyi usein joukon jatkoksi - kolmistaankin leikki näkyy sujuvan aivan mainiosti.

Nuo kaksi ovat kuitenkin vertaansa vailla. Syksyn ensimmäisessä opettajan ja vanhempien välisessä keskustelussa viisivuotiaideni opettaja sanoi kiinnittäneensä asiaan huomiota heti ensimmäisenä päivänä. He vain näyttivät löytäneen toisensa ja yhteisen sävelen. Eivät he edes kinastele keskenään. Leikkivät yhdessä, istuvat aina vierekkäin, halailevat toisiaan. Kun tyttäreni sairastui syksyllä flunssaan ja joutui olemaan pari päivää pois koulusta, oli poika kysellyt heti hänen peräänsä. Opettajan sanoin: they are so cute! Eikä hän ole kuulemma useinkaan nähnyt näin hyvin toimivaa suhdetta kahdella viisi-kuusivuotiaalla. 

Tyttö on vaalea, isosiskonsa kanssa lienevät koulun kaikkein vaaleimmat lapset liehuvine vaaleine hiuksineen ja sinisilmineen. Tuo poika on aasialainen, ihonväriltään selvästi tyttöäni tummempi, ja aivan musta hiuskuontalo on lyhyeksi leikattu. Silmänsä ovat tummat ja veikeät, hyvin aasialaisen näköiset. Tiedän, että hän on syntynyt Kiinassa - tyttäreni muistaa sen minulle usein kertoa, hänen mielestään se kuulostaa ilmeisesti hyvin jännittävältä. Luultavasti pojalle on yhtä jännittävää se, että tyttö on syntynyt "jossain kaukaisessa Suomessa".

Esikoululaisten meriaiheinen asetelma.

Taas tänä aamuna, kun vein lapseni kouluun, sain ihastella onnellista jälleennäkemistä. Olin asettumassa lasteni kanssa koulun aamupiiriin, kun poika hypähti paikalle. Hän halasi tyttöä omistavin elkein ja liukui sujuvasti hänen viereensä lattialle. Kuin olisi ilmiselvä paikka siinä, se paras. Enkä saa mielestäni sitä hymyä, joka tyttäreni kasvoille välittömästi levisi. Aika ihania.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Rakas, kolasin jo!

Mikä viikko.

Maanantai alkaa kyllä perinteisellä tavalla, mutta sääennustuksissa ennakoidaan jo. Koulusta lapset tekevät puolipäiväisen retken kalanviljelylaitokseen, enkä jaksa olla ihmettelemättä, kuinka usein koulun henkilökunta vaivautuu kuljettamaan kaikki viitisenkymmentä lasta jonnekin. Nostan hattua. Iloitsen lasteni puolesta, sillä kaikki pienetkin retket koulusta ovat heille suurta juhlaa. Se voi olla teatteriesitys, metsäretki tai vierailu vanhainkotiin. Uudelleen, nostan hattua. Mies on työmatkalla jo kolmatta päivää.

Maanantai-illassa on odottamisen tuntua. Eihän kouluja vielä aamulla suljeta, lumisade on alkamassa vasta iltapäivän puolella, ajattelen. Aamulla veisin lapset kouluun ja ehkä koulu suljettaisiin varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan, olen oppinut nämä varotoimet jo, ajattelen. Ennuste lupaa yhä enemmän lunta. Tyypillinen maaliskuun myrsky tulossa, ajattelen. Pohjoisen kylmä ja etelän lämmin ovat kohtaamassa. Mutta ei meille yleensä mahdotonta määrää sittenkään sada, ajattelen. Myrskyillä on tapana laantua, kun meille saakka ennättävät. 

Tiistaiaamuna puhelin soi. Koulu on suljettu. Lumisateen pitäisi alkaa jo aamupäivällä, ja kymmeneltä havaitsen ensimmäiset lumihiutaleet. Pitkään paljaana ollut maa alkaa peittyä lumen alle, sade sakenee entisestään, tuuli yltyy. Lapset juoksevat talossa ympäriinsä, kurkkivat välillä ikkunoista. Äiti, saako mennä ulos?? Mennään vähän myöhemmin, antaa sataa ensin, kyllä siellä kohta töitä riittää. Pukeudutaan iltapäivällä ulkoilua varten, kymmenen minuuttia, että saadaan kaikille tarpeeksi umpinaista vaatetta ylle. Äiti, haluan sinisen lumikauhan! Se on lumikola, poikani. Äiti, punainen lumilapio! Kolaamme, lapioimme, kyllä sitä riittää. Viidentoista minuutin kuluttua ensimmäinen kyllästyy. Äiti, haluan mennä sisälle! Selvä, mene vain. Tuisku piiskaa päin kasvoja. Sormia palelee. Iltapäivä vasta, sadetta on saatu ehkä viisi tuntia tähän mennessä. Se saattaa kestää vielä vuorokauden, muistelen. Tiistai-iltana puhelin soi uudelleen. Koulu on suljettu keskiviikkonakin. Tämän arvasin kyllä. Nukkumaan mennessä ajattelen sitä, millaiseen lumikaaokseen herään.



Keskiviikkona vilkaisen ulos heti ensimmäisenä. Takaovesta ei ulos ole edes asiaa, tuisku on puhaltanut lumen ovea vasten. Terassilla taisi olla jotain tavaroitakin, mutta en muista mitä. Vain grilli ja pöytäryhmä näkyvät enää. Virallinen lukemakin löytyy: aamuun mennessä 28,7 tuumaa. Se on noin 73 cm. Ja vieläkin sataa. Taas mennään lumitöihin, hiki tulee, kun heittelen lunta kinosten päälle. Kolalla pääsee eteenpäin puolisen metriä kerrallaan. Myrskyn tuomaksi lukemaksi tarkentuu n. 30 tuumaa, joka on n. 76 cm.



Torstaiaamuksi saavat sentään tiet ja koulut jo auki. Aurinko on tullut esiin ja joka paikassa on valtavia lumikinoksia. Vien lapset kouluun, pääsen viimein kauppaan. Haen lapset puolenpäivän aikaan pois, sillä opettajilla on iltapäivällä muuta ohjelmaa. 

Perjantaina normaalia kouluohjelmaa ei myöskään ole, sillä opettajat tapaavat vanhempia keskustelujen merkeissä. Pakkaan lapset aamulla autoon ja pudotan heidät keskustelujen ajaksi koulun järjestämään playday-päivään. Tämä palvelu toimii hienosti. Viikonloppukin häämöttää jo.

Perjantai-iltana ovella rapisee viimein. Seitsemän päivää kestänyt työmatka on suoritettu. Istun keittiössä kirjoittamassa opiskeluanalyysiä, joka on jäänyt hieman huonolle hoidolle tällä viikolla. Rakas, kolasin jo. Kolasin muuten hullun lailla. Avasin suihkun lattiakaivonkin juuri, meni nimittäin tukkoon. Pienimmäisellä on kuumetta 39,5 astetta, esikoinen valitti päänsärkyä.



Ihanaa, kun olet kotona taas. Is it wine o'clock?