perjantai 15. joulukuuta 2017

Mikä joulustressi

Ne on varmasti SIELLÄ. No joo, on SIELLÄ osa niistä. Ja TUOLLA on ne joulupaperirullat, jotka ostin joskus. Sitten on se yksi pahvilaatikko, jossa on lahjanarua ja pakettikortteja ynnä muuta silppua, se on aina ollut SIINÄ laatikossa. Mutta ei ole nyt, koska on ehkä siirretty johonkin toiseen HYVÄÄN PAIKKAAN, jota en nyt juuri tällä hetkellä muista. Mutta kun menen takaisin kellarin varastoon, niin kas, SIELLÄHÄN ne.

Sitten vielä vilkaisu yläkerran kaappiin, SINNE kerään talteen niitä paketoitavia, jos satun hankkimaan hyvissä ajoin etukäteen. Mutta eiväthän ne SIELLÄ ole, vaan kellarin perimmäisessä huoneessa, jonne olen vienyt ne talteen, koska kaapissa on kaiketi ollut liikaa tavaraa. Kellarin aulastakin löytyy yksi pahvilaatikollinen juttuja, joita saattaisin tarvita, joten otan mukaan. Hmm. Mietityttää tässä vain, miksi ihmisellä onkin näin monta HYVÄÄ PAIKKAA, olisipa vain yksi, niin tietäisi mistä etsiä.

Mutta siinä ne nyt kaikki, pitkin olohuoneen lattiaa, koska niiden pitää kaikkien päätyä nyt joulupaketeiksi, jotta ehtivät Suomeen ajoissa.

Terveisiä systemaattisesta elämästäni. Oli se joskus sellainen.





Näin kirjoitin Facebookissa muutama päivä sitten. Olen siis tavallaan aloittanut joulun valmistelun kaapeista, vaikka martat siitä aina varoittelevatkin. Olen monta vuotta sitten luopunut ajatuksesta, että jouluna pitäisi olla jotenkin siistimpää kuin tavallisesti. Minulle riittää se, että ympäri vuoden on tarpeeksi siistiä. Hah! Aina ei suinkaan ole, mutta jos valita saisi, niin olisi. Pyrin siihen kyllä, mutta aina ei voi onnistua.

Osaan kyllä stressatakin asioista, mutta välillä olen niin stressitön, että itseäkin kummastuttaa. Jouluvalmisteluista en väitä stressanneeni vuosikausiin, ja toistankin joka vuosi samaa kaavaa: teen kyllä suurin piirtein kaikki valmistelut, mutta suurimman osan niistä - ah niin ihanan - viimetinkapaineen alla. Siis sellaisen, joka potkii eteenpäin, mutta ei liiemmin ahdista. Teetän lasten kuvista joulukortteja. Teen lähisuvulle kuluneesta vuodesta valokuvakirjat, joita on jo kertynyt yhtä monta kuin meille lapsiperhevuosia. Tilaan muutaman muun valokuvatuotteen joululahjoiksi ja selaan nettikauppojen tarjontaa siinä vaiheessa, kun joulun toimitusajat painavat jo päälle. Paketoin joululahjoja hiljaisessa talossa illan hämärässä, silloin kun on jo melkein liian myöhäistä.

Joulukalenterit tuli tänä vuonna hankittua lapsille jo hyvissä ajoin, mutta se johtui siitä, että niitä tiettyjä Lego-kalentereita kyseltiin päivittäin jo ainakin lokakuusta lähtien. Siinä vaiheessa, kun lämpötila on painunut pakkaselle ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilevat maahan, huomaan kenties keräillä paleltuneet syksyn kukkaset pois eturappusilta. Vaihdan syksyisen ovikranssin jouluiseen ja viritämme jouluvalot. Vähän myöhemmin kuin toiset, mutta ehtiihän silloinkin. Joulukuusen hoitavat paikalleen mies ja lapset.

Pelaan uhkapeliä toimitusaikojen ja joulupostipäivämäärien kanssa, mutta joka vuosi joulu on tullut samalla tavalla ja rauhoittanut päivät pelkkään oleskeluun, syömiseen ja nautiskeluun. Aina en muista hankkia torttutaikinaa pakastimeen ja joskus käy niin, että löydän piparkakkutalopaketin ruokakomeron nurkasta helmikuussa. Päätän muistaa seuraavana vuonna, mutta sitähän ei kukaan tiedä, käykö niin.

Mutta yksi on ja pysyy, ja sitä en unohda. Jouluna meillä syödään riisipuuroa. Myös tänä vuonna. Olen tartuttanut perinteen jo lapsiimmekin, sillä viime vuonna puuro loppui kesken! Vielä on hetki aikaa miettiä, miten haudekattilan tilavuutta venytetään niin, ettei tänä vuonna käy samoin. 



Tervetuloa joulu!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Eläköön suomen kieli!

"Äiti, mitä tarkoittaa vesi kielellä?" Iltasadun lukeminen keskeytyy, sitä tapahtuu usein. Lapset, jotka osaavat kyllä suomea, jäävät kuitenkin toisinaan pohtimaan sanojen ja erityisesti erilaisten sanontojen merkityksiä. Luen iltaisin yhteensä kolme tarinaa, sillä jokainen lapsista haluaa valita yhden. Niistä yksi tai kaksi on yleensä suomenkielisiä, vaikkakin suomenkielinen lastenkirjallisuus on meillä jäämässä käytännön syistä englanninkielisen jalkoihin. 

Meillä keskustellaan siis kuitenkin melko paljon siitä, mitä mikäkin oikein tarkoittaa. Kuusivuotiaiden tiedonjano on kyltymätön, ja kahdeksanvuotiaamme, pohdiskelijaluonne, esittää tarkoin mietittyjä kysymyksiä. Meillä on keskusteltu viime aikoina esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa putipuhdas tai tipotiessään, tai mitkä oikein ovat ovensaranat ja ikkunanpielet. Kaksikielisen lapsen äidinkielen sanavarasto voi olla laajakin, mutta siihen saattaa jäädä - joskus yllättävältäkin kuulostavia - aukkoja. 

Lastemme voi sanoa olevan kaksikielisiä. Esikoisemme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne. Kaksosemme olivat juuri täyttäneet vuoden. Vaikka he ovatkin kasvaneet suomenkielisessä kodissa, he ovat kasvaneet englanninkielisen ulkomaailman vaikutuspiirissä. Jos heiltä kysyy, miten he kuvailisivat itseään, he sanovat aina olevansa suomalaisia. We are Finns living in the US. We can speak English AND Finnish.

Minä en ole kaksikielinen, minä vain elän kaksikielisesti. Minä ajattelen ja tunnen suomeksi. Minä hoidan asioita englanniksi. Minä luen ja kirjoitan jatkuvasti molemmilla kielillä. Minä juttelen koulun eteisessä aamuisin lapsilleni suomeksi ja yhtä aikaa kaikille muille englanniksi. Minä tervehdin vastaantulijaa englanniksi. Kielen vaihtaminen lennosta on osa jokapäiväistä elämää. Lasten kieli menee välillä solmuun ja suomenkieliseen lauseeseen sekoittuu englanninkielisiä sanoja. Minä puhun jompaakumpaa.

100-vuotispullaa

Minä en haikaile suuremmin ruisleipää enkä liioin pihasaunaa, vaikka niistä pidänkin. Nautin Suomesta ja suomalaisuudestani kesäisin synnyinmaassani, ja arkena elän elämääni täällä. Vaalin omaa suomen kielen taitoani (esimerkiksi kirjoittamalla) ja pyrin selittämään lapsilleni sanojen merkityksiä aina kun he kysyvät. Luen heille joka päivä. Haluan, että he osaavat puhua hyvää suomea.

Minun Suomeni on minun sydämessäni. Onnea 100-vuotiaalle!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Yleisöä, kiitos!

Toisinaan melkein unohtaa, että tällainen julkinen kirjoittaminen on oikeastaan esiintymistä. Vaikka pidänkin tätä omaa bloggaamistani ehkä pikemminkin puolijulkisena, sillä eihän tässä suuria yleisömääriä hätyytellä. Tällainen kirjoittaminen itsessään on vähän sellaista yksinäistä puuhaa, mutta kun näpäyttää Julkaise-nappulaa, muuttuu teksti yleiseksi riistaksi. Vaikka sen tekeekin ikään kuin vaivihkaa täällä omassa hiljaisuudessaan, illan hämärässä, on tuossa hetkessä sittenkin jotain kiehtovaa.

Nuorempana ajattelin, pitkäänkin, etten ole oikeastaan mitenkään luonteva esiintyjä. Ujo lapsi, joka koulussa jännitti sitä, osaakohan vastata oikein. En varmastikaan ollut ainoa, jolle esiintyminen aiheutti epämukavan olon. Ensimmäiset kouluesitelmät tuli luettua kiireisesti läpi, jotta tilanteesta pääsi ohitse mahdollisimman nopeasti. Ainekirjoituspaperia tuli pyyhittyä joskus niin moneen kertaan, että se kului puhki. 

Kuuntelin muutama päivä sitten lasteni keskustelua. Kahdeksanvuotias esikoisemme teki jossain lehdessä olevaa testiä, jossa jokaiseen kysymykseen oli kaksi vastausvaihtoehtoa. Yksi kysymys koski sitä, tuntuuko koulussa jännittävältä viitata, jos ei ole varma vastauksesta. Tyttäreni valitsi vaihtoehdon, jonka mukaan häntä joskus vähän jännittää, tosin kuulemma vain joskus. Kuusivuotias poikamme kiiruhti kommentoimaan, että mitä ihmettä? Miksi? Samalla muistin muutama viikko sitten käymäni keskustelun poikani opettajan kanssa. Opettaja oli ehdottanut, olisiko poika kiinnostunut esimerkiksi teatteriharrastuksesta, koska selvästi pitää esiintymisestä. Jopa niin paljon, että hänen puhetulvaansa koko koulun yhteisessä aamu- tai iltapäiväpiirissä tai oman luokan pienemmässä piirissä joudutaan toisinaan hieman rajoittamaan. Opettaja sanoi kertoneensa pojalle, että tämä voi myös tulla kertomaan hänelle asioita, jotka jäivät vielä sanomatta tai jutella niistä kaveriporukassa. Ja mitä poikamme vastasikaan? Ettei se ole sama asia. Yleisö, katsos, yleisö.

Projektityöskentelyä

Minä olen kyllä aika paljon kehittynyt kouluajoista. Tähän ikään mennessä on eteen ehtinyt tulla niin monta esiintymistilannetta, että jännitys on jäänyt taka-alalle kauan sitten. Työelämä etenkin on opettanut suhtautumaan esiintymiseen osana arkea. Toisinaan pieni kutkutus ennen esiintymistä on kuitenkin paikallaan - ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se pitää vireessä.

Ihailen lapsiani koulussa joka päivä. Aamuisin useimmiten jään kuuntelemaan koko koulun aamupiiriä ja iltapäivällä ehdin toisinaan kuulla, kun lapset keskustelevat iltapäiväpiirissä. Molemmat tyttäremme pyytävät usein puheenvuoroja hekin, mutta poikamme on kyllä äänessä jokaisena päivänä.

Tänä perjantaina poikamme saa taas nauttia huomiosta yllin kyllin, sillä koulun muutaman kerran vuodessa järjestettävä esitelmäpäivä kerää jumppasaliin kerättyjen projektitöiden ääreen ison joukon koululaisten vanhempia ihastelemaan. Jokainen oppilas istuu oman työnsä vieressä n. 15-20 minuuttia ja vastaa vieraiden kysymyksiin. Ja aikuisethan kyselevät - monta kertaa olen todistanut, kuinka omat lapsenikin kertovat innoissaan ja seikkaperäisesti omasta tutkimusaiheestaan. Oppilaista nuorimmat ovat vasta 5-vuotiaita, mutta suunnattoman ylpeitä omasta työstään. Minä uskon siihen, että innokkuus vaikuttaa myös oppimistuloksiin.

Mistähän sitä löytäisi sitten sellaisen lasten teatterin?

perjantai 10. marraskuuta 2017

Hei, niinhän sä luulit

Joskus tuntuu kuin sulloisi käärmettä pulloon. Ei nyt sillä, että tietäisin, millaista on sulloa käärmettä pulloon kun en koskaan edes kyseisenlaiseen luikertelijaan koskisi, mutta kielikuvana se kuulostaa sopivalta. Toisinaan taas on tunne, että edessä on vain sumua, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tai saattaa tietääkin, kun vähän pohtii asiaa tarkemmin, mutta näkyvyys on kuitenkin heikko eikä askellus ole varmaa.

Joskus vain mennä porskuttaa eteenpäin. Olen huomannut, että silloin pitäisi vain antaa mennä ja pitää vauhtia yllä niin kauan kuin sitä tuntuu riittävän. On kuitenkin usein vaikeaa olla välittämättä kivistä ja kannoista, vaikka meno sinänsä hyvältä tuntuisikin. Joskus itseään pitää melkein käskeä. Joskus taas eteenpäin pääsee kuin kevyesti hypähdellen. Älä huolehdi liikaa, sanon itselleni.

Joskus rakastuu siihen, mitä saa aikaan. Sanoja, lausahduksia, onnistuneita kielikuvia. Tekstin hiomisen vaihe voi alkaa ahdistaa. On hyväksyttävä se, että materiaalia on liikaa eikä sitä kaikkea tule tarvitsemaan. On hyväksyttävä, ettei pölyhuiska riitä kun tarvitaan silppuria. Kirjoitettu teksti ei saa olla niin rakas, etteikö sitä pystyisi muokkaamaan. Sillä muokattava on - se kelpaa harvoin sellaisenaan. Sitä on usein tiivistettävä. Sen rakenteita on selkeytettävä. Sanavalintoja on joskus harkittava moneen kertaan, ennen kuin ne tuntuvat sopivilta. 

Mutta muutama asia on syytä pitää aina kirkkaana mielessä. Kenelle kirjoitan. Miksi kirjoitan - mikä on tekstin päämäärä, pyrkimys, tarkoitus.

Olen lukenut viime viikkoina lähes joka päivä. Välillä intensiivisesti, välillä sohvalle torkahdellen. Kirja on pitänyt minua otteessaan, vaikka olenkin käynyt sen kanssa jatkuvaa painia - nyt luen, en lue, pitäisi lukea, en jaksa, haluan lukea. Olen kokenut sen kanssa monta hetkeä, jolloin olen nyökytellyt mielessäni - juuri noin, niin minäkin uskon. Vähintään yhtä monta kertaa olen saanut todeta, että se kertoo juuri niistä virheistä, joita itsekin teen toistuvasti. Se on palauttanut minut pilvistä suoraan maan kamaralle eikä se pudotus ole ollut aina kovinkaan pehmeä. 


Mutta kuinka se onkaan inspiroinut minua. Samalla kun se on ravistellut käsityksiäni. Se on suorastaan ärsyttävän koukuttava enkä tunnu pääsevän siitä edes eroon. Se on luultavasti viimeinen kirja, jonka luen kirjoittamisen perusopintojani varten, mutta ehkä myös niistä mieleenpainuvin. Opettavaisuudesta nyt puhumattakaan.

Kirjoittamisen perusopintojen jälkeen on näköjään hyvä todeta, että olen oppinut ainakin sen, että oppimista on paljon. Ja koska kirjoittamista oppii kirjoittamalla, ei tämä harrastus näytä ainakaan laantumisen merkkejä. Ja sitä paitsi - miksi ihmeessä lopettaisi jotain, mikä on hauskaa? (Jopa silloin, kun se tuntuu käärmeen sullomiselta pulloon. Tai jotain.)

Kirjoituksessa mainittu kirja on Peter Elbowin Writing with Power. Techniques for Mastering the Writing Process.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Luksuslokakuu

Arjen luksus saattaa kuulostaa sanontana kuluneelta. Merkityksiä sillä voi olla monenlaisia - minulle se voisi tarkoittaa esimerkiksi tilannetta, jolloin mieheni ei matkusta. Matkapäivien vähäisyys kalenterissa on harvinaista, ja olenkin oppinut pitämään poikkeuksellisena sellaista viikkoa, jolloin mieheni sattuu olemaan omalla toimistolla nuo kokonaiset viisi päivää peräjälkeen. Ja vaikka sellaiset viikot usein sisältävätkin työhön liittyviä iltamenoja, eivät ne ole vaimon näkökulmasta lainkaan sama asia kuin matkustaminen ympäri mannerta tai - nuo suhteellisen yleiset - lennähdykset Euroopan puolelle.

Ennen työmatkalle lähtemistä miehelläni on tapana kertoa lapsille, montako yötä hän on poissa kotoa. Lapsia kiinnostaa myös jo kovasti, minne matkat suuntautuvat. Mihin osavaltioon, mihin maahan. Minä lasken enemmänkin iltoja, sillä illat sisältävät perheaikaa. Kaksi aikuista talossa merkitsee automaattisesti myös enemmän aikaa istahtaa, juoda kahvikupillinen yhdessä ja jutella perheen kesken. Tavallisena iltana - jolloin olen useimmiten lasten kanssa keskenäni - aikaa kuluu enemmän rutiininomaisiin kotitöihin ja seuraavaan päivään valmistautumiseen. Olen sitä koulukuntaa, joka tekee mielellään illalla kaiken mahdollisen valmiiksi, jotta arkiaamusta suoriutuminen olisi mahdollisimman jouhevaa. Kolmen unisen lapsen nostaminen sängystä aamuvarhaisella on kuitenkin jo ihan oma lukunsa sekin.

Lokakuu on ollut luksusaikaa. Useampi viikko peräjälkeen niin, että mies on pysytellyt enimmäkseen näissä maisemissa. Tämän tason luksuselämällä on kuitenkin se kääntöpuoli, että siitä nauttiminen näyttää useimmiten kostautuvan ja matkoja kerääntyykin kalenteriin sitten taas enemmän. Kun lokakuu on ollut näin poikkeuksellisen mainio perheen yhteisen ajan kannalta, halloweenin vietosta lasten kanssa mies jäikin sitten paitsi, sillä matkustuskalenteri nappasi taas otteeseensa. Maanantaiaamun lento lännemmäksi oli hämmästyttävällä tavalla ajoissakin, vaikka meillä riehui tuolloin lähes hurrikaanilukemiin yltynyt tuuli.

Halloween-illan tarjoilut

Marraskuu on täällä taas. Halloween-juhlinta on hauskaa, mutta sen jälkeinen päivä on muodostunut yhdeksi vuoden seesteisimmistä, kun hulinat hetkeksi rauhoittuvat ja elämä normalisoituu. Naamiaisasut piilotellaan kaappeihin ja luurangot ja hämähäkinseitit häviävät vähitellen katukuvasta. Joulukauppa ei sentään aivan vielä hengitä niskaan, joten hetkeksi ehtii hengähtää. 

Täksi marraskuuksi toivon seesteistä aikaa erityisesti omakotitaloelämän kannalta, sillä arjen pyörityksen lisukkeeksi en kaipaa yhtään rikkoontunutta kodinkonetta enkä liioin ensimmäisiä lumimyrskyjä. Hetkeksi arjen luksusesta lumoutuneena siirryn jälleen tavallisempaan olotilaan, jossa normaali arki pyörii lähes yksinomaan minun voimillani. Suunnitelmallisuus ja ennakoiminen nousevat jälleen erityisen tärkeään asemaan, niin pitkälle kuin niitä kolmen lapsen arjessa ikinä pystyykään noudattamaan. Kaikesta huolimatta on jo melko helppo todeta, että ajat ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet. Ovathan he pieniä vieläkin, mutta eivät niin kovin pieniä sittenkään. Arki pyörii jo selvästi sujuvammin kuin vielä pari vuotta sitten. 

Mutta kyllä sitä luksuselämää siltikin ikävä on. Ja vaikka kliseiseltä kuulostaakin, niin tottumus on toinen luontoni. Todellakin.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Vanha viehätys

Eräänä perjantaina menin tapaamaan tuttavaani vuoden, parin takaa. Olimme tavanneet aikoinaan lasteni koululla monta kertaa viikossa, kun hän oli esikoiseni luokassa avustavana opettajana. Sittemmin hän oli jättäytynyt työstä pois ja päättänyt jatkaa opiskelua. Tiesin hänen suuntautuneen kielen kehityksen ja puheviestinnän aloille, mutta nyt olin yllättäen saanut häneltä yhteydenottopyynnön. Hän halusi haastatella suorittamaansa kurssiin liittyen jotakuta, joka asuisi täällä, mutta puhuisi englantia vieraana kielenä. Olin kyllä ilahtunut siitä, että hän oli ajatellut minua. 

Löysin pienen sivukadun keskustan tuntumasta helposti, vaikka en ollutkaan koskaan aiemmin käynyt kyseisellä alueella. Löysin kauniilta kadulta kauniin sinisen talon, jonka pihassa kasvoi auringonkukkia ja tomaatteja. Syyskuinen aamu tuntui kesäiseltä, niin täällä yleensä tuohon aikaan. Nousin autosta ja koputin ovelle. Joskus on jännittävää huomata, miten monenlaisissa paikoissa ihmisiä asuu. On paljon paikkoja, jotka ovat lähellä, mutta niissä ei välttämättä satu koskaan käymään. 

Kahvikupin ääressä oli kiva jutella - kuulumisista ja kaikenlaisesta muusta. Hän oli lähettänyt minulle jo etukäteen kysymyspatteriston, johon olin kirjannut perustietoja kielitaidostani, ulkomailla asumisesta ja vieraan kielen käyttämisestä arkipäivässäni. Vaikka omista yliopistoaikaisista kieliopinnoistani on kauan, oikeasti aika kauan, on mieleeni jäänyt kytemään kiinnostus vieraisiin kieliin ja niiden oppimiseen liittyviin prosesseihin. Niinpä minä selitin ja selitin ja huomasin olevani taas sillä tutulla maaperällä, johon kiinnostukseni oli herännyt jo lapsena, viimeistään teinivuosina. Vaikka olenkin opiskeluvuosien jälkeen löytänyt työkseni vallan muuta tekemistä (joka on vienyt mukanaan), oli sittenkin kiva huomata, että jotain tuttua tässä kaikessa on. Kutsuisinko sitä sitten sanojen viehätykseksi, ehkä.

Erityisen mielenkiintoista oli pohtia sitä, miten huomaa oman kielitaitonsa kehittyneen. Olen osannut käyttää tätä vierasta kieltä jo pitkään - siitä on pitänyt huolen jo kouluiässä herännyt kiinnostus ja työelämässä tutuksi käynyt kommunikointi ympäri maailmaa. Kuitenkin koen nyt, kun olen asunut ulkomailla yli viisi vuotta, että kielitaitoni on muuttunut. Siihen on tullut aivan erilaista sujuvuutta. Sanoinkin tälle ystävälleni, että on tiettyjä kielitaidon tasoja, joiden saavuttaminen kertoo siitä, että on omaksunut vieraasta kielestä jotain olennaista. Itselleni yksi niistä on ehdottomasti se, että pystyn hauskuuttamaan vieraalla kielellä. Pystyn valitsemaan sanamuodot niin, että ne kertovat paljon muutakin kuin pelkän asian, joka lauseella viestitään. Pystyn valitsemaan puheeseeni sävyn, joka kertoo jo paljon enemmän.



Tällä viikolla tapaamme uudelleen, sillä ystäväni kertoi, että hänelle oli vasta nyt selvinnyt, että haastatteluun liittyi lisää kysymyksiä, joita hän ei muistanut minulta viime kerralla kysyä. Jatkamme siis mielenkiintoista keskustelua ihan piakkoin, minkä lisäksi tulen saamaan vielä yhden tehtävän, jossa minun pitää arvioida, ovatko tietyt lauseet kieliopin mukaisia vai eivät. Sanokaa sitä kielihöperyydeksi tai miksi vain, mutta en ole yhtään ahdistunut ajatuksesta, että saan käydä läpi 150 lausetta ja arvioida niiden kieliopillista oikeellisuutta. 

Joskus on näköjään yllättävän virkistävää palata vanhojen kiinnostuksen kohteiden pariin. Jotain on silti vuosien varrella päässyt tapahtumaan - tämäkään ei vedä vertoja projektityöskentelyn viehätykselle, jonka pariin upposin noin kymmenen vuotta sitten. Jos joku nyt kysyisi, minkä pariin haluan palata, veisi projektinhallinta voiton. Sittenkin.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sokerihiprakka

Joogastudion aula on ahdas ja kostean lämmin. Olen tuomassa tyttöjäni lasten joogatunnille ja he sujahtavat salin puolelle jo ennen kuin ehdin halata heitä ja heilutella, että tulen hakemaan tunnin päätyttyä. Ohjaaja hypähtää paikalle sutjakasti, hän on yhtä hymyä (kuten aina), timmissä kunnossa (kuten aina) ja pukeutunut värikkäisiin trikoisiin (kuten aina). Kysäisee nopeasti, saako antaa tytöille tunnilla vaahterasiirappikeksit. "Joo, tottakai", vastaan, vaikka en aivan ymmärräkään, miten ne joogaamiseen liittyvät. Mutta ei kai pari keksiä lauantaiaamuna ketään vahingoita.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena vahtijana, mitä tulee herkkujen syömiseen tai naposteluun ylipäätään. En esimerkiksi osta lapsille karkkia. Ostan heille kyllä keksejä, muffinsseja, donitseja ynnä muita, joskin yritän pitää tarjoilut kohtuuden rajoissa. Se, etten osta heille karkkeja, ei tarkoita, etteivätkö he olisi päässeet niiden makuun. Ehei. Siitä pitävät huolen esimerkiksi syntymäpäivien tarjoiluista vastaavat. Ja halloweenista en nyt edes aloita.

Tänä syksynä on vietetty syntymäpäiväjuhlien suurta sesonkia. Viiden viikon sisällä lapsemme ovat saaneet kutsut yhteensä neljään syntymäpäiväjuhlaan, mikä tarkoittaa, että viikonloput ovat olleet lähes yhtä juhlaa. Pöydän kulmalle kerääntyneet yllätyspussit sen kun vain lisääntyvät, eikä edellisiä karkkeja ole ehditty edes syödä, kun kotiin kannetaan lisää pussukoita. Ja kaikki kertaa kolme, katsos. Ei sentään ihan pelkkää karkkia - kotiin on tuotu myös ilmapalloja, sekalaista pikkutavaraa, leikkimielisistä kisoista voitettuja leluja ja jumppapussukat. Esimerkiksi.

Muistan viime vuonna ajatelleeni jossain vaiheessa, että syntymäpäiväjuhlia oli ollut harvinaisen vähän verrattuna joihinkin edellisistä vuosista. Nyt en muista ajatelleeni muuta kuin että voisi niitä vähän vähemmänkin olla, jottei ihan joka viikonloppu menisi niitä juhliessa. Toisaalta, lapsemme rakastavat synttärikekkereitä yli kaiken (kenenpä ei), joten olemme käyttäneet jokaisen näistä mahdollisuuksista hyödyksi. Emmekä toki ole katuneet.

Mutta ei siinä kaikki, ehei. Varsinaisten juhlien lisäksi monia syntymäpäiviä juhlistetaan koululla siten, että sankarin perhe tuo kaikille jotain makeaa syötävää - ei ole yksi tai kaksi päivää tänä syksynä, kun lapseni ovat tulleet koulusta kotiin suupielet värjäytyneinä mehujäistä tai eväslaukuista on löytynyt brownien tai kuppikakkujen jäännöksiä. Viimeksi tänään esikoistyttäreni palasi taidetunniltaan pientä macaron-leivosta mutustellen. Yhtenä päivänä, kun tulin iltapäivällä koululle, minua kehotettiin maistamaan lasten leipomia brownieseja. Pari viikkoa sitten koulun esitelmäpäivän päätteeksi esikoiseni opettaja vihjaisi, että menkää toki hakemaan luokasta pienet muffinit, niitä ovat lapset tehneet päivällä ja ne pitäisi saada sieltä syötyä, kun viikonloppu oli juuri tulossa.


Että menköön vaan ne vaahterasiirappikeksit, ei ne missään tunnu. Eikä ne seuraavan viikon suklaapalatkaan, joita tyttömme kertoivat saaneensa ohjaajalta. Ja niin edelleen.

Ja siitä halloweenista en edes aloita.