tiistai 16. tammikuuta 2018

Suklaasyöppö

Tavallinen tammikuinen maanantai. Poikkesin aamulla ruokakomerolle. Lattianrajassa on suuri metallinen kulho, siinä on lojunut muistoja halloweenin ajoilta. Tapana on ostaa karkkikeppostelijoille suuri lajitelma suklaakarkkeja ja laittaa ne tarjolle tuohon kulhoon. Ne ovat pieniä annospusseja, usein tulee sanottua poikkeajille, että ottakaa vaikka kaksi tai kolmekin. Kulhoon oli jäänyt ehkä kymmenkunta pussia ja muutama Snickers-patukka. Ne olivat niitä, jotka eivät ole koskaan olleet suuressa huudossa meillä, joten olivat unohtuneet kulhon pohjalle. Tuona maanantaina niissä oli kuitenkin jotain outoa.


Kummastelin niitä hetken aikaa. Otin kuvan ja lähetin miehelleni. Tiedätkö näistä jotain? Puhelin soi kohta. Vähän hämmästelevä, mutta naureskeleva aviomieheni toteaa, että hän kyllä laittaisi roskat roskiin. Tiedänhän minä sen. Eivätkä nuo ole kyllä hänenkään suurinta herkkua. Lapset?? Eivät mene ruokakaapille yleensä kysymättä. Ja onhan nuo vähän kummallisesti revitty auki. Pussit olivat kyllä ihan tyhjiä, vaikka niissä on muistaakseni noin kymmenen värikästä karkkia jokaisessa. Ja niitä oli kulhossa jäljellä ehkä kymmenen. Karkkeja on siis hävinnyt ehkä sata. Sata!

Siivous on kova. Kaikki nostetaan pois ruokakomerosta, käyn läpi jokaisen tuotteen. Viisi kassillista ruokaa menee roskiin, mikä tuntuu kauhealta määrältä, mutta nyt ollaan pakon edessä. Kaapissa on ollut joku, jonka kanssa minä en ruokatavaroitani aio jakaa. Kaikki aukinaiset pussit ja purnukat heitän pois, tuleepahan kerrankin siivottua kunnolla. Ainoa tuote, josta löydän jälkiä, on pikkusiskoltani joululahjaksi saamani piparkakkusuklaa. Siitä on puraistu kulma pois, suoraan käärepaperin lävitse. Pesuaineen tuoksu valtaa komeron, ja kerrankin saan hyllyt siihen järjestykseen, että sieltä löytää jotain. 

Mies tulee töistä kotiin, rautakaupan kautta. On käynyt hankkimassa valikoiman hiirenloukkuja ja kysyy, löytyykö meiltä peanut butteria. Pitävät kuulemma kovasti siitä. Löytyy. Loukkuja asetellaan komeroon ja viedään kellariin, joka melko varmasti on paikka, josta sisälle taloon on päästy.

Kun istun autoon seuraavan kerran, radiossa sattuu soimaan Bon Jovin Wanted dead or alive. Sehän sopii. Ihan ensin koko episodi ei naurattanut yhtään, mutta pian suhtaudun jo huumorilla. Tuntuu inhottavalta, että hiiri on telminyt komerossani ja pitänyt suklaabileitä kulhossani, mutta ei tämä sittenkään mitenkään yllättävää ole. Talot ovat harvoja, niissä on paljon kivoja koloja, joista joku voi piipahtaa sisään. Parempi, ettei ajattele asiaa sen enempää. Muistuu mieleen, kuinka naapuri kysäisi kesäjuhlissa, onko kellään ollut hiiriä. Heillä oli. Ei meillä kyllä, onneksi. Tai sitten mä en vaan tiennyt. Nyt tiedän.

Ja sitten tulee torstai. Kellarissa tarjolla ollut maapähkinävoi on johdattanut yhden tyypin ansaan. Kaikki muut loukut ovat pysyneet koskemattomina, joten toivon, että tämä on ainokainen tapaus. Hiirihän se. Suklaasyöppö.

Mä niiiiin tarvin.... kissan.

torstai 11. tammikuuta 2018

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 5

Hassut tarinat jatkuvat edelleen! Tositarinat siis, elävästä elämästä. Tämän remonttimiessaagan aiemmat osat löytyvät täältä blogista kätevästi esimerkiksi kirjoittamalla oikeassa reunassa sijaitsevaan Hae tästä blogista -kenttään hakusanan kaikkielämäniremonttimiehet (kaikki yhteen!)


torstai, 21. joulukuuta 2017

Olin melkein menettänyt toivoni, mutta onneksi sitä oli vielä rippunen jäljellä.

Ovikello nimittäin soi tänä torstaiaamuna jo ennen yhdeksää. Olin kyllä nähnyt puutarhurifirman auton vilahtavan etupihallamme. Oven takana seisoi nuori mies, joka tervehti kohteliaasti, joskin vähän ujon näköisenä.

Nuori, sellainen pari(kymmentä) vuotta minua nuorempi, kysäisi, olisiko täällä sellainen takki. Että hän oli kai unohtanut sen joskus. Ja niin minä kiiruhdin autotalliin ja ojensin nuorelle miehelle hyvin likaisen takin. Oli se sentään jo kuivunut, kun oli löydettäessä ollut melko vettynyt. Mark käänteli takkia vähän hämmästyneenä ja totesi, että kyllä tämä varmaan on hänen takkinsa. ”En tosin kyllä edes tiennyt, että olin hukannut takin!”

Muuta en kysynyt, vaikka on meidän pihasta ennenkin vaatekappaleita löytynyt. Toivotin hyvää päivänjatkoa, vaikka mieli teki myös mainita, että laita nyt hyvä ihminen se takki vaikka päällesi, ulkona on tietääkseni kunnon pakkanen, ja tällaista (keski-ikäistä äiti-ihmistä) huolettaa, jos joku kulkee ulkona pelkällä hupparilla tässä kelissä.

Mutta nyt on joulumieltä roppakaupalla. Entä jos olisin heittänyt takin jo pois, kuinka olisin ikinä päässyt syyllisyyden taakastani eroon.


Hyvää joulua kaikille, Markille nyt tietysti aivan erityisesti.


sunnuntai, 31. joulukuuta 2017

Tämä on ollut uusien nurkkalautojen ja vaihdettujen ovien vuosi. Korjattujen aitojen, paikattujen putkivuotojen ja uusien vessanpönttöjen ajanjakso. Sähkömiehiä, remppamiehiä, vakuutustarkastajia ja sympaattisia putkimiehiä täynnä. Iloista kolinaa, pölinää ja maalinkäryä. Väärään ja oikeaan aikaan saapuneita ammattilaisia. Sekä kalsarit puun oksalla helteisen kesän tuulessa.

Mutta se on vähän kuin keski-ikäinen: pikku vikaa löytyy aina, vaikka ihan hyvin tässä eteenpäin porskutellaan.

Keittiössä vuotaa putki. Mutta kenenpä putkimies tuleekaan uudenvuodenpäivänä kello 8? Meidän, tietysti. Ji-huu!

************************************************************************

Ja niin tuli putkimies, uudenvuodenpäivän aamuna klo 7:55. Ongelma ratkesi tällä kertaa nopeasti ja näppärästi, mutta jäämme tarkkailemaan allaskaapin tilannetta varmuuden vuoksi. 

Mutta jatkuvatko tarinat vielä?? Ainakin sen verran osaan sanoa jo nyt, että omakotitalossa edelleen sattuu ja tapahtuu. Siitä mahdollisesti lisää tuonnempana...


tiistai 9. tammikuuta 2018

Menisitkö ensin

Toisinaan hämmennyn liikenteessä. En siksi, että minulla olisi minkäänlaisia vaikeuksia muistaa esimerkiksi liikennesääntöjä tai käyttäytyä lähinnä asiallisesti liikennetilanteissa. Hämmennyn kuitenkin, kun esimerkiksi odotan, että pääsen kääntymään stop-merkin takaa vasemmalle. Odotan kiltisti, että vastaantulevat menevät ensin, samoin luonnollisesti etuajo-oikeutettua väylää ajavat.

Hämmennyn, sillä paikallinen tapa noudattaa liikennesääntöjä on välillä niin nöyrä, että silkasta ystävällisyydestä tilanne saadaankin muuttumaan liikennesääntöjen vastaiseksi esimerkiksi sillä tavoin, että vasemmalle kääntyvälle annetaan tietä, vaikka oma vuoro olisikin ensin. Vastaan tulevasta autosta heilutellaan vimmatusti käsiä tai vilkutellaan valoja. Mene vain ensin, joudut odottelemaan niin kauan vasemmalle kääntymistä, kuljettaja luultavasti sanoisi, jos ääni kantaisi minulle saakka. Silloin otan käsimerkit käyttöön itsekin ja heiluttelen kiitokseksi.

Kaistan vaihtamisestakaan ei kukaan tee haastavaa vilkkaammassakaan liikennetilanteessa (eri juttu sinänsä on se, voidaanko vermontilaista liikennettä koskaan kuvata oikeasti vilkkaaksi). Riittää, että laittaa vilkun päälle - joku antaa kuitenkin pikimmiten tilaa. Ja suomalainen hämmentyy taas, vilkuilee moneen kertaan sivulle, että varmastiko tilaa tulee. Uskottava se on.

Mutta voi tässä kääntöpuolensakin olla. Toisinaan liikenne ei suinkaan sujuvoidu siksi, että ihmiset tutkailevat sitä, kuka antaa kenellekin tietä. Selkeintä olisi kuitenkin noudattaa niitä ihan oikeita sääntöjä, vaikka välillä pujahtaakin tyytyväisenä autolla sellaiseen väliin, johon ei ilman noita ystävällisyyden osoituksia olisi asiaa.

Kuvassa näkyvässä kartiossa vilkkuu
soitettavaan joululauluun sopiva grafiikka. TODELLAKIN.
Aasinsilta johdattaa naapurustomme joulukuun ajan liikennesumppuun. Meiltä on vain kivenheiton verran matkaa alueen taatusti kuuluisimman jouluvaloharrastajan luo, joka virittää pihaansa joka vuosi kymmeniätuhansia lamppuja, lähinnä ohikulkijoiden iloksi, sillä kieltäydyn uskomasta, että talon asukkaat itse varsinaisesti nauttisivat pihassaan kuukauden verran välkkyvästä jouluvaloshowsta. Liikennesumppu siitä tulee yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmiset pysähtyvät talon viereen ihmettelemään. Koko talo ja sitä ympäröivät puut ja pensaat ovat täynnä välkkyviä valoja - ja bonuksena voit vieläpä virittää autosi radion tietylle taajuudelle, jossa soivat joululaulut ja jonka tahtiin pihan valot vilkkuvat. Siis TODELLAKIN. Talon pihassa on kyltti, joka mainostaa kyseistä radiotaajuutta.

Näin meillä Vermontissa. Kyllä tänne sekaan mahtuu, todellakin.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Terve taas, arki

Tänään tiistaina arki tarttuu minuun yhtä varmasti kuin teiden suolasohjo autoon, kenkiin ja housunlahkeisiin. Tarvomme lasten kanssa parkkipaikan sivulla luikertelevaa lumista polkua pitkin kouluun. Polkua ei ole loman aikana lapioitu esiin ja kenkä solahtaa lumeen kuin lapset jälleen koulutielle. Melkein kahden viikon loma on ohi ja kevääseen on pitkä siivu matkaa.

Kylmyys hivuttautuu takin alle ja kipristelee sormia. Hymyt ovat lämpimiä. Lapset löytävät kaverinsa, kaikki on kuin ennenkin. Kaikilla on paljon kerrottavaa ja arki tuntuukin yhtäkkiä silkalta juhlalta, iloiselta äänten sekamelskalta. Lumi natisee kenkien alla, muistuttaa lapsuuden talvista. Tänne saakka olen tullut, mutta tietyt muistot seuraavat aina. 

Talo on hiljentynyt. Sen lisäksi, että lapset ovat palanneet kouluun, ovat jouluvieraamme aloittaneet kotimatkan kohti Suomea ja mies palannut työmatkakalenterinsa määrittelemään järjestykseen. Kuppi teetä lämmittää käsiä ja mieltä. Kuivahtanut croissant maistuu ehkä arkiselta, mutta nokare aprikoosihilloa tekee ihmeitä.

Ilman arkea ei olisi juhlaa. Loppuvuoden tervetullut vapaajakso on tehnyt tehtävänsä ja selättänyt univelat. Kasvattanut ehkä vyötärönympärystä, mutta tammikuu tulee avuksi tomerana ja järjestelmällisenä. Moneen päivään ei ole ollut tarkkaa ohjelmaa, mikä on ollut mainiota vaihtelua. Lapset ovat nauttineet isovanhempien seurasta täysin siemauksin. Ainoan miinuksen ovat aiheuttaneet jo viikon kestäneet kiperät pakkassäät. Lumi on pysynyt maassa yhtäjaksoisesti jo useamman viikon ajan, mikä on lähes poikkeuksellista tässä ilmastossa.

Burlington City Hall

Uusi vuosi on vaihtunut kuin varkain. Keski-ikäistä nauratti, kun huomasi toteavansa toiselle ilotulituksia katsellessaan, että juurihan me hetki sitten tässä samassa paikassa tiirailtiin. Onko muka jo vuosi taas kulunut, eikös me ihan äsken tänne vasta tultukin ja nyt tämä on jo kuudes kerta, kun vuoden vaihtumista täällä juhlittiin.

Koulun jälkeen arki on yhtä kuin kasa toppavaatteita, talvisaappaita, pipoja ja tumppuja eteisen lattialla, reppuja ja eväslaukkuja keittiön nurkalla valmiina tyhjennettäviksi. Arki maistuu tänään parmesanspagetilta ja tähteeksi jääneeltä uunilohelta. 

Eikä siinä ole kyllä mitään huonoa. 

maanantai 18. joulukuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 4

Ei lopu omakotitalosta projektit. (Eikä kynäilijältä hassut kirjoitusaiheet.) Tämän tarinan aiemmat osat voit lukea täältätäältä ja täältä.


Keskiviikko, 29. marraskuuta 2017


Eilen oven taakse tulla tupsahti sähkömies. Vähän osasin onneksi odottaa, sillä mies oli ehtinyt juuri ilmoittaa, että sellainen voisi ehtiä poiketa ennen iltapäivää. Autotallista kun oli jokin aika sitten mennyt valo, ja pelkkä polttimon vaihtaminen ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

Mutta sähkömies siis tuli ja yllätti heti aamutuimaan, ”koska sattui olemaan ihan tässä teidän nurkilla!”, kuten hän asiansa ilmaisi. Hilpeästi hörähdellen. Hieman hämmästyneenä vastasin, että sehän sitten sattuikin sopivasti - joskin jäin pikkuisen kummastelemaan, millainen sähkömies on noin hilpeä heti aamusella. Ehkäpä tykkää työstään, mikäs sen lystimpää.

Päästin autotalliin ja sanoin, että ei toimi valo tässä, mutta tuossa toisessa toimii ja että uusi kanta siihen tarvittaneen, sikäli mikäli minä näistä mitään ymmärrän. ”Vaihdetaanpa se sitten! Ja tuo toinenkin samalla!” Hilpeästi hörähdellen. Tuli siinä mieleen, että kaiketi mieheni oli pyytänyt samalla vaihtamaan molemmat, samalta aikakaudelta peräisin epäilemättä. Hilpeä sähkömies pyysi, että josko peruuttaisin kohta autoa vähän niin hän saa tikkaat paremmin tuohon kohdalle. ”Mutta vaihdanpa tämän toisen ensin!” Minä pakenin keittiön puolelle, mutta sanoin olevani siinä ihan huutoetäisyydellä. Pari minuuttia myöhemmin kuulen huhuilua ja piipahdan katsomaan, pitäisikö sitä autoa siirtää. ”Ei tarvi! Vaihdoin jo molemmat!” ”Olipa se nopeaa, kiitos!” ”I’m just delighted to help the boss!” Ajattelin, että pistänee seuraavaksi lauluksi. Kiittelin vielä ja toivottelin hyvää päivänjatkoa. Vastaukseksi sain hyvät jouluntoivotukset, ”jos ei sitä ennen nähtäisi”. (Ei muuten, ei kyllä nähdä 😉)

Mies tuli töistä kotiin ja jutteli, että kävikö se sähkömies. On kuulemma sellainen työkaverin tuttu, joka käy toimistollakin tekemässä sähköhommia. Kukaan ei vain tunnu koskaan tietävän, missä vaiheessa on tehnyt hommansa vai onko jäänyt vain höpöttämään ihmisille. Kerran oli tullut heitetyksi toimistolta uloskin, kun ei tullut lähteneeksi omasta aloitteestaan.

”En alkanut sen enempää juttelemaan hänen kanssaan”, naureskelin miehelleni. ”Hyvä niin. Olis muuten vieläkin täällä.”

Mutta autotallissa palaa nyt valo. Joulu saanee tulla. (Ai oliko mies pyytänyt vaihtamaan molemmat lampunkannat? Ehei.)


Lauantai, 16. joulukuuta 2017


Lapset tulivat pihalta sisään kantaen jotain. ”Äiti, me löydettiin pihalta takki!” Mikä ihmeen takki, ihmettelin, kunnes muistin, että pihapuustamme on joskus löytynyt yhdet kalsaritkin, joten ei yksi takki nyt vielä mitään. Mutta mysteeri siinäkin olisi selvitettäväksi.
               
Takki näytti työmiehen takilta, ja muistin, että puutarhurifirma oli kyllä käynyt edellisviikolla. Olivat olleet tekemässä syystöitä. Luntakin oli ehtinyt jo tulla useaan kertaan lehtikasojen päälle, mutta siivous oli tilattu, niin oli odoteltu. Ja kyselty - syyksi selvisi se, että lokakuisen myrskyn jäljiltä näillä seuduin oli riittänyt urakkaa ja aikatauluista oltiin myöhässä. Kävivät siis kuitenkin joulukuussa keräämässä lehdet. Ilma on ollut kolea jo marraskuun alusta saakka, pakkasiakin. Joten ihan vähän ihmetytti se, että kenelle oli tullut työn tuoksinnassa niin kuuma, että oli pitänyt takkikin riisua.

Mies laittoi viestiä puutarhurifirmaan, että olisi takki täällä odottamassa. Että jos teillä on joku Mark-niminen töissä, niin nimikoidun takin voisi poimia täältä. Kuulemma on, mutta ketään ei ole kuitenkaan näkynyt. Viikon verran olen sitä tuossa autotallissa katsellut, melko likainenkin on kun oli ehtinyt lojua säiden armoilla muutaman päivän, mutta en nyt kuitenkaan koe tehtäväkseni pestä sitä. Sen sijaan odottelen Markia. Mies sanoi, että heitetään se menemään. Mutta minä tahtoisin olla sen verran joulumielellä, että säästäisin sinne saakka. Täytyyhän Markin saada takkinsa.

Koko syksyn olen toivonut, ettei noita työmiehiä juoksisi täällä vähän väliä. Ja nyt vain odotan joka päivä Markia saapuvaksi. Ni-in.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Mikä joulustressi

Ne on varmasti SIELLÄ. No joo, on SIELLÄ osa niistä. Ja TUOLLA on ne joulupaperirullat, jotka ostin joskus. Sitten on se yksi pahvilaatikko, jossa on lahjanarua ja pakettikortteja ynnä muuta silppua, se on aina ollut SIINÄ laatikossa. Mutta ei ole nyt, koska on ehkä siirretty johonkin toiseen HYVÄÄN PAIKKAAN, jota en nyt juuri tällä hetkellä muista. Mutta kun menen takaisin kellarin varastoon, niin kas, SIELLÄHÄN ne.

Sitten vielä vilkaisu yläkerran kaappiin, SINNE kerään talteen niitä paketoitavia, jos satun hankkimaan hyvissä ajoin etukäteen. Mutta eiväthän ne SIELLÄ ole, vaan kellarin perimmäisessä huoneessa, jonne olen vienyt ne talteen, koska kaapissa on kaiketi ollut liikaa tavaraa. Kellarin aulastakin löytyy yksi pahvilaatikollinen juttuja, joita saattaisin tarvita, joten otan mukaan. Hmm. Mietityttää tässä vain, miksi ihmisellä onkin näin monta HYVÄÄ PAIKKAA, olisipa vain yksi, niin tietäisi mistä etsiä.

Mutta siinä ne nyt kaikki, pitkin olohuoneen lattiaa, koska niiden pitää kaikkien päätyä nyt joulupaketeiksi, jotta ehtivät Suomeen ajoissa.

Terveisiä systemaattisesta elämästäni. Oli se joskus sellainen.





Näin kirjoitin Facebookissa muutama päivä sitten. Olen siis tavallaan aloittanut joulun valmistelun kaapeista, vaikka martat siitä aina varoittelevatkin. Olen monta vuotta sitten luopunut ajatuksesta, että jouluna pitäisi olla jotenkin siistimpää kuin tavallisesti. Minulle riittää se, että ympäri vuoden on tarpeeksi siistiä. Hah! Aina ei suinkaan ole, mutta jos valita saisi, niin olisi. Pyrin siihen kyllä, mutta aina ei voi onnistua.

Osaan kyllä stressatakin asioista, mutta välillä olen niin stressitön, että itseäkin kummastuttaa. Jouluvalmisteluista en väitä stressanneeni vuosikausiin, ja toistankin joka vuosi samaa kaavaa: teen kyllä suurin piirtein kaikki valmistelut, mutta suurimman osan niistä - ah niin ihanan - viimetinkapaineen alla. Siis sellaisen, joka potkii eteenpäin, mutta ei liiemmin ahdista. Teetän lasten kuvista joulukortteja. Teen lähisuvulle kuluneesta vuodesta valokuvakirjat, joita on jo kertynyt yhtä monta kuin meille lapsiperhevuosia. Tilaan muutaman muun valokuvatuotteen joululahjoiksi ja selaan nettikauppojen tarjontaa siinä vaiheessa, kun joulun toimitusajat painavat jo päälle. Paketoin joululahjoja hiljaisessa talossa illan hämärässä, silloin kun on jo melkein liian myöhäistä.

Joulukalenterit tuli tänä vuonna hankittua lapsille jo hyvissä ajoin, mutta se johtui siitä, että niitä tiettyjä Lego-kalentereita kyseltiin päivittäin jo ainakin lokakuusta lähtien. Siinä vaiheessa, kun lämpötila on painunut pakkaselle ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilevat maahan, huomaan kenties keräillä paleltuneet syksyn kukkaset pois eturappusilta. Vaihdan syksyisen ovikranssin jouluiseen ja viritämme jouluvalot. Vähän myöhemmin kuin toiset, mutta ehtiihän silloinkin. Joulukuusen hoitavat paikalleen mies ja lapset.

Pelaan uhkapeliä toimitusaikojen ja joulupostipäivämäärien kanssa, mutta joka vuosi joulu on tullut samalla tavalla ja rauhoittanut päivät pelkkään oleskeluun, syömiseen ja nautiskeluun. Aina en muista hankkia torttutaikinaa pakastimeen ja joskus käy niin, että löydän piparkakkutalopaketin ruokakomeron nurkasta helmikuussa. Päätän muistaa seuraavana vuonna, mutta sitähän ei kukaan tiedä, käykö niin.

Mutta yksi on ja pysyy, ja sitä en unohda. Jouluna meillä syödään riisipuuroa. Myös tänä vuonna. Olen tartuttanut perinteen jo lapsiimmekin, sillä viime vuonna puuro loppui kesken! Vielä on hetki aikaa miettiä, miten haudekattilan tilavuutta venytetään niin, ettei tänä vuonna käy samoin. 



Tervetuloa joulu!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Eläköön suomen kieli!

"Äiti, mitä tarkoittaa vesi kielellä?" Iltasadun lukeminen keskeytyy, sitä tapahtuu usein. Lapset, jotka osaavat kyllä suomea, jäävät kuitenkin toisinaan pohtimaan sanojen ja erityisesti erilaisten sanontojen merkityksiä. Luen iltaisin yhteensä kolme tarinaa, sillä jokainen lapsista haluaa valita yhden. Niistä yksi tai kaksi on yleensä suomenkielisiä, vaikkakin suomenkielinen lastenkirjallisuus on meillä jäämässä käytännön syistä englanninkielisen jalkoihin. 

Meillä keskustellaan siis kuitenkin melko paljon siitä, mitä mikäkin oikein tarkoittaa. Kuusivuotiaiden tiedonjano on kyltymätön, ja kahdeksanvuotiaamme, pohdiskelijaluonne, esittää tarkoin mietittyjä kysymyksiä. Meillä on keskusteltu viime aikoina esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa putipuhdas tai tipotiessään, tai mitkä oikein ovat ovensaranat ja ikkunanpielet. Kaksikielisen lapsen äidinkielen sanavarasto voi olla laajakin, mutta siihen saattaa jäädä - joskus yllättävältäkin kuulostavia - aukkoja. 

Lastemme voi sanoa olevan kaksikielisiä. Esikoisemme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne. Kaksosemme olivat juuri täyttäneet vuoden. Vaikka he ovatkin kasvaneet suomenkielisessä kodissa, he ovat kasvaneet englanninkielisen ulkomaailman vaikutuspiirissä. Jos heiltä kysyy, miten he kuvailisivat itseään, he sanovat aina olevansa suomalaisia. We are Finns living in the US. We can speak English AND Finnish.

Minä en ole kaksikielinen, minä vain elän kaksikielisesti. Minä ajattelen ja tunnen suomeksi. Minä hoidan asioita englanniksi. Minä luen ja kirjoitan jatkuvasti molemmilla kielillä. Minä juttelen koulun eteisessä aamuisin lapsilleni suomeksi ja yhtä aikaa kaikille muille englanniksi. Minä tervehdin vastaantulijaa englanniksi. Kielen vaihtaminen lennosta on osa jokapäiväistä elämää. Lasten kieli menee välillä solmuun ja suomenkieliseen lauseeseen sekoittuu englanninkielisiä sanoja. Minä puhun jompaakumpaa.

100-vuotispullaa

Minä en haikaile suuremmin ruisleipää enkä liioin pihasaunaa, vaikka niistä pidänkin. Nautin Suomesta ja suomalaisuudestani kesäisin synnyinmaassani, ja arkena elän elämääni täällä. Vaalin omaa suomen kielen taitoani (esimerkiksi kirjoittamalla) ja pyrin selittämään lapsilleni sanojen merkityksiä aina kun he kysyvät. Luen heille joka päivä. Haluan, että he osaavat puhua hyvää suomea.

Minun Suomeni on minun sydämessäni. Onnea 100-vuotiaalle!