perjantai 4. lokakuuta 2019

#ihantavallistaelämää

Muista lapsille siistit vaatteet, koska luokkakuvaus. Täytä lupalappu se ja se, muista palauttaa oikeaan paikkaan. Suunnittele päivällinen valmiiksi, koska kiireinen ilta. Pyöräytä pesukone, koska verkkareita ei ole puhtaina, ja jalkapalloharjoitukset ovat tälläkin viikolla. Muistuta kolmasluokkalaisia miettimään aihetta kouluprojektiin. Imuroi koko talo, koska viime viikolla et jaksanut.

Vastaa tukiopettajan sähköpostiin, että lokakuun sessiot on laskettu oikein. Muista syödä lounasta. Hanki kauppareissulla ainekset vanhempainiltaa varten suunnittelemaasi nyyttäritarjotinta varten. Palauta kirjat kirjastoon, tai oikeammin parkkihallin puolella sijaitsevaan laatikkoon, koska kirjasto ei ole auki aikaisin aamulla. Muista kauppareissulla miettiä myös sitä, onko lapsille viikoksi tarpeeksi evästarpeita. Älä missään nimessä unohda pyykinpesuainetta, tai olet myöhemmin suuressa pulassa.

Se herkkutarjotin. 8-vuotiaan apulaisen design.
Vaihda ja pese lakanat, viikaa neljä koneellista pyykkiä. Kokoa herkkutarjotin vanhempainiltaa varten ja mieti, miten pidät sen kasassa koko automatkan ajan. Vastaa kaupungin koululaitoksen edustajan viestiin. Lähetä esikoisen opettajalle viesti koskien koulunäytelmän kirjoituskurssia, johon olet tuupannut itsesi mukaan. Lähetä viesti myös sille henkilölle, joka on tarjoutunut auttamaan skannausprojektissa, johon olet luultavasti lupautunut mukaan muutama viikko sitten. Älä säti itseäsi siitä, että taisit sittenkin melkein unohtaa. Käy kävelyllä, se selkeyttää ajatuksia. Muista ottaa pyykit kuivurista, jotta eivät rypisty.

Lue se kiinnostava artikkeli, jonka tallensit itsellesi jokin aika sitten, koska halusit lukea sen, jokin aika sitten. Etsi lasten vaelluskengät, sillä ovat menossa koko päivän vaellusretkelle. Kaiva komeron uumenista kevyttoppatakit, koska aamu on yllättävän kylmä. Muistuta lapsia, että repuissa on hanskat tarpeen varalle. Kerro esikoiselle, että reppuun kannattaa ottaa huonompikuntoisempikin takki mukaan, koska menevät tekemään ulkoseinämaalausta paikalliselle ruokapankille ja maali ei kuulemma lähde vaatteista. Muista hengittää. Vedä roskikset kadunvarteen, koska muuten saat syyttää vain itseäsi, jos niitä ei ole tyhjennetty. Kuuraa kylpyhuone.

Lähetä viesti sille äidille, joka kysyy, voivatko lapset tulla maanantaina heille koulun jälkeen. Tarkista kalenterista, sovitko vastaavanlaisen tapaamisen jo naapurin kanssa tiistaille. Muista, että lapset on kutsuttu sunnuntaina aamupäivällä toisen luokkakaverin luokse. Muista myös viedä sinne lasten mukana jotain tarjottavaa, koska kyseinen äiti tuo aina lapsensa teille keksikokoelman ja valtavan hedelmärasian kanssa. Kirjoita loppuun se blogiteksti, joka on kutkutellut ajatuksissasi muutaman päivän. Muista hakea roskikset pois kadunvarresta. Raahaa koulun jälkeen koko lapsikatraasi jalkapallokentälle, vaikka yksi heistä vain pelaa, mutta koska yksinvanhempiviikko. Nappaa mukaan jotain välipalaa.


Printtaa itsellesi kopio koulunäytelmäraakileesta ja mieti valmiiksi, miten voisit kertoa kurssilaisille kiinnostavia yksityiskohtia näytelmäkirjoittamisen prosessista. Lähetä suunnitelmasi etukäteen kurssista vastaavalle opettajalle, joka on myös esittänyt, voisitko kenties osallistua näytelmän ohjaamiseen. Mieti mitä aiot vastata siihen. Vedä syvään henkeä. Laita tiskikone päälle, älä unohda tyhjentää sitä myöhemmin. Varaa taskun pohjalle muutama dollari, koska tilasit itsellesi leivän koulun keittiöstä. Vie muutama pastapaketti koululla järjestettävään ruokapankkikeräykseen. Mieti valmiiksi, mitä viet lauantaina tuttavaperheen järjestämiin octoberfesteihin ja muista käydä kaupassa sitä ennen.

Ja missä on pipot? Syksykin kun ehti saapua ihan yllättäen.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Ja taas mennään

Tiedättekö, kun joskus mielessä läikähtää muistoja niiltä ajoilta, kun lapset olivat pienempiä? Meillä kaikki kolme ovat jo alakouluikäisiä, mutta taaperovuosista tai vilkkaista leikki-ikävuosistakaan ei ole sittenkään vielä kulunut niin monta vuotta. Saatan ehkä naureskella äitikollegan kanssa sille, että en minä nyt niin paljon niistä vuosista muista, mutta muistan kai sittenkin. Vaikka päivät livahtivatkin välillä ohitse toinen toistaan seuranneita akuutteja tilanteita selvitellessä.

Kun ystävä kertoo käyneensä taaperonsa kanssa kirjaston satutunnilla, minä muistan kertoa, kuinka mekin olimme siellä monta kertaa. Isompien ryhmässä, jolloin esikoinen sai keskittyä ohjelmaan ja minä keskityin juoksentelemaan kahden pienemmän perässä ympäri kirjaston lastenosastoa. Kuinka kirjasto silloin vielä oli vanhassa paikassaan ja satutätinä oli se ihastuttava nuori nainen, joka pystyi nostamaan äänensä hilpeän korkealle ja kuinka lapset kuuntelivat häntä silmät innostuksesta pyöreinä. Kuinka myöhemmin kävin siellä kahden kolmevuotiaan kanssa, kun esikoinen oli jo aloittanut koulun ja kuinka kahden kanssa oli jo helpompaa, vaikka toinen heistä olikin jo karannut aikuistenosaston puolelle sillä aikaa, kun vielä etsin toisen kanssa talvikenkiä kokonaisen nurkkauksen peittävästä kasasta. 

Esikoisen kanssa löysimme paikallisen taidekoulun ja sen leikki-ikäisille tarkoitetut kokeilevat taidetunnit. Se oli vielä silloin paikassa, jossa parkkitilaa oli niukasti ja useimmiten auton joutui jättämään vilkasliikenteisen kadun varteen. Myöhemmin kahden vilkasliikkeisen kolmevuotiaan kanssa sieltä tunneille taapertaminen kävi jo päivän urheilusuorituksesta, mutta opetus oli sen arvoista. Silläkin kerralla, kun jouduimme lähtemään pois etuajassa, kun toinen lapsista sai kiukkukohtauksen, kun ei saanutkaan maalata ihan minne huvittaa.

Käymme kirjastossa edelleen lähes joka viikko. Nykyään visiitit ovat lyhyitä, kun lapset suunnistavat suoraan lastenromaanien luokse ja valitsevat lainattavat kirjat. Käymme myös taidekoululla aina silloin, kun sen kouluikäisille tarjoama ohjelma sattuu sopimaan aikatauluihimme. Edelleen kuljen säännöllisesti koko katraamme kera, sillä elämäntilanne vaatii sitä. Lapsia ei voi jättää kotiin ilman aikuista ja useimmiten olen ainoa käytettävissä oleva vanhempi harrastusmenojen aikaan. Suunnittelen lähes kaiken sen mukaan, että saan ohjelmat sopimaan omani lisäksi jokaisen lapsemme aikatauluun.



Harrastuksia on vuosien mittaan tullut ja mennyt. Olen vienyt lapsia esimerkiksi joogaan, voimisteluun ja jalkapalloharjoituksiin. Olen palellut kentän laidalla ja kirjoittanut blogipostausta hieltä tuoksahtavan liikuntasalin reunoille sijoitetuilla penkeillä. Emme ole ottaneet minkäänlaista stressiä siitä, ovatko harrastukset pysyviä. Rohkaisemme kokeilemaan useamman kerran ja ehkä suorittamaan kokeilujakson loppuun, mutta emme pakota, jos lasta ei kiinnostakaan. Aina ei tarvitse olla erityisen hyvä siinä mitä tekee, mutta mukavaa harrastuksen parissa pitää olla.

Ei meillä vältytä siltä, etteikö jollakulla olisi joskus huono päivä. Toisinaan tarvitaan rutkasti ylimääräistä aikaa, toisinaan suostuttelua ja hyviä perusteluja. Joskus on hyvä olla mukana eväitä sille, joka joutuu odottamaan. Joskus voi odotellessaan saada luvan pelata sanapeliä tai rakentaa palapelejä äidin puhelimella. Joskus väsyn kaikesta siitä suunnittelun ja aikatauluttamisen määrästä, mutta tiedän sillä keinoin helpottavani sekä omaa että lasteni olotilaa. Joskus tarvitaan suunnattomasti ajatusjumppaa nopeiden päivällisratkaisujen tai oikea-aikaisen pyykinpesun onnistumiseksi, mutta ehkä sittenkin eniten lehmänhermoja. Varsinkin silloin, kun ne ovat erityisen tiukassa.

Välähdyksittäin kaipaan niitä aikaisempia hetkiä, vaikka mitään en vaihtaisi pois nytkään. Joskus muistelen sitä aikaa, kun lapset vain kulkivat mukana, kun heitä vei eri paikkoihin (olen luultavasti tyhjentänyt muistini suurimmasta osasta taaperoraivareita) eikä aina tarvinnut perustella kaikkea niin kuin nyt. Ja kuitenkin ihailen sitä, miten perustavanlaatuisia pohdintoja lapseni osaavatkaan tehdä, kun he ilmaisevat minulle mielipiteitään vaikkapa siitä, mihin he haluavat tai eivät missään nimessä halua lähteä. He haastavat minua joka päivä, mutta yritän muistaa sen, että heistä on kasvamassa ajattelevia nuoria ihmisiä.

Ehkä tämä on juuri sitä, että huomaa kasvavansa itsekin.

P.S. Siitä yhdestä episodista voitte lukea täältä.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Kaupasta toiseen, juokse

Kun on asunut jo seitsemän vuotta samassa paikassa, kehittää rutiineja. Arkisistakin arkisimmissa asioissa nyt erityisesti. Ruokakaupassa käyminen saattaa olla tylsää ja rutiininomaista, mutta vaihtelua siihen kannattaa kehittää, jos tarjonta sen sallii.

Meillä päin on monta pienehköä ruokakauppaa. Pienuus on toki suhteellista, mutta jos vertaa esimerkiksi valtaviin suomalaisiin automarketeihin, vermontilaiset supermarketit eivät ole kovin suuria. Suurimmissa yksiköissä valikoimaa on kuitenkin melko paljon (tai sitten olen vain jo niin tottunut).

Meiltä pääsee autolla vajaassa kymmenessä minuutissa useampaan tuonkokoiseen marketiin, paitsi jos juuttuu ruuhkaan. Eihän meitä täällä sinänsä paljon ole, koko pikkuruisessa osavaltiossakaan, mutta tiettyinä aikoina pääväylät ruuhkautuvat siksi, että väyliä ei ole kovin monta eikä vaihtoehtoisia reittejäkään lukuisasti. (On kuitenkin huomioitava, että vermontilaiselle ruuhka saattaa olla jo sellainen, jossa on ehkä kymmenisen autoa edessäsi risteyksessä yrittämässä päästä samaan suuntaan.)

Kun muutimme tänne yli seitsemän vuotta sitten, päädyimme ensin lähimpään marketiin, joka on pysynyt suosikkinamme näihin päiviin saakka. En edes ole varma, onko se lähin, sillä suunnilleen samanmittaisen matkan päässä sijaitsee useita muitakin. Mutta Hannafordiin on aina helppo mennä siksikin, että siitä on muodostunut kauppa, josta kaiken löytää nopeasti siksi, että muistaa hyllyvälit jo ulkoa. Siellä on hyvä leipä- ja leivonnaisosasto sekä kompakti, yleensä hyvälaatuinen hedelmä-, marja- ja vihannesosasto. Siellä käyn yleensä täydentämässä ruokavarastot keskellä viikkoa, kun lapset ovat koulussa. Sinne menen myös aina, jos minun pitää selvitä kauppareissusta nopeasti.



Viikonloppuostokset teemme usein suurimmassa marketissa, vaikka mitenkään valtava ei ole sekään. Valikoima on mielestäni silti laaja ja deli-, liha- ja kalatiskit erinomaisia. Siellä on myös paras annosruokavalikoima, jos viikko-ohjelma tuntuu puristavan ruoanlaittoajat minimiin - tästä syystä poikkean sinne toisinaan myös keskellä viikkoa. Parasta - tai pahinta - siellä on myös herkkutiski, joka remontin jälkeen pari vuotta sitten pystytettiin keskelle kauppaa - juuri siihen kohtaan, joka näkyy ensimmäiseksi, kun astelet pääovista sisään. Se on neliönmuotoinen ja kierrätpä sen miltä puolelta tahansa, et voi välttyä näkemästä joko leivoksia, kakkuja, muffinsseja, donitseja tai uunituoreita sämpylöitä ja bageleita. Kaupan nimi on Market 32.


Lähellä on myös Shaws. Se on samaa kokoluokkaa, mutta itse tavallaan unohdan käydä siellä. Silloin kun kuitenkin käyn, ilahdun vähän erilaisesta valikoimasta ja erinomaisista leivistä ja nopean arkikokkauksen osastosta, johon on koottu aina kauden mukaan helppoja puolivalmisteratkaisuja - kesällä grillattavaa, talvella esimerkiksi helposti uunissa valmistuvaa.

Jokaisessa näistä kaupoista on myös hyvä luomutuotevalikoima. Sen lisäksi meiltä löytyy pikkukaupunkimme keskustasta kaksi luomukauppaa, jotka sijaitsevat vieläpä vierekkäisillä tonteilla. Ensin paikalla oli vain Healthy Living Market, joka on ihanin luomukauppa, jossa olen käynyt. Se on suunniteltu sen verran kauniisti, että kaupassa kiertäminen on suorastaan miellyttävää. Sitä on kuitenkin aina parjattu hintatasosta, joka on selvästi muita korkeampi. Sieltä voi etsiä - ja jopa löytää - joitakin täällä harvinaisempia tuotteita, kuten eurooppalaistyyppistä rahkaa. Kaupan keskellä on oma kahvila/ravintola, jonka antimet ovat kyllä erinomaiset. Jos kaipaa erityisen hyvää porkkanakakun palaa tai annosruokaa, sieltä löytää etsimänsä, vaikka kukkaro ei kiitäkään.

Muutama vuosi sitten Healthy Living Market sai siis kilpailijan aivan naapuriinsa, kun pitkään odotettu Trader Joe's avasi ensimmäisen Vermontin yksikkönsä tänne. Se myy paljon luomutuotteita, erityisesti kaupan omalla merkillä, ja on hintatasoltaan naapuriaan selvästi halvempi. Esimerkiksi sen hedelmät ja marjat ovat hyvälaatuisia, herkullisia ja edullisia. Siellä on myös hämmästyttävän hyvä valikoima tiettyjä italialaisia punaviinejä, jotka kuuluvat omiin suosikkeihimme. Ja hinta on halvempi kuin muualla. Trader Joe'sille poikkean, kun haluan tiettyjä heidän omia tuotteitaan tai haluan herkutella hedelmä- ja marjavalikoimallaan, tai etsin jotain, josta en halua ostaa valtavan suurta pakettia! Kauppa on pieni, näppärä ja nopea käydä. 

En erityisesti pidä ruokakaupoissa kiertelystä, joten vaikka etsinkin vaihtelua, en koskaan vaivaudu käymään kahdessa kaupassa samalla reissulla. Suunnittelen käynnit siten, että menen sinne, joka sillä kertaa täyttää ruokatarpeemme parhaiten. Joskus toki vaihtelun etsiminenkin on määräävä tekijä, mutta sitä enemmän ehdottomasti se seikka, että kaikki kaupat eivät mitenkään välttämättä myy samoja tuotemerkkejä. Samojakin toki on, mutta seitsemän vuoden empiirisen tutkimukseni perusteella vaihtelua eri merkkien välillä on huomattavasti enemmän kuin suomalaisissa ruokakaupoissa.

Ja mitä löytämistäni ruoka-aineista sitten teenkään? Siitä voi lukea vaikkapa edellisestä jutusta, joka löytyy täältä!

tiistai 10. syyskuuta 2019

Jämäkokki

Syyskuu on aina taitekohta. Se opettaa taas erilaisille tavoille, vaikka niissä paljon tuttua onkin. Kesä on kuitenkin ollut pitkä kuten aina. Lapset palaavat kouluun ja päivien rytmi muuttuu kertalaakista.

Kun kesäkuussa koulut päättyvät, minä kuljen aina vähän jälkijunassa, erityisesti keittiössä. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta ovatkin paljon enemmän kotona ja kaipaavat uudenlaisen määrän aterioita joka päivä. Meillä on kyllä suhteellisen tasainen ruokarytmi, josta olen pitänyt vuosien ajan kiinni siitä yksinkertaisesta syystä, että se auttaa arkemme sujuvuudessa, sekä hallitsemaan päänsisäistä kaaostani.

Lomien alussa siis tuijotan jääkaappiin, pengon ruokakomeroa ja pakastinta ja ihmettelen muutaman päivän ajan, mistä koostaisin päivän ateriat. Yhtäkkiä kaikkea kuluu vähän enemmän, ja siten pitää pitäisi muistaa ostaakin kaikkea vähän enemmän. En kuitenkaan pidä siitä, että ruokaa jää yli ja päässäni alkaa pyöriä jäännöserien mahdolliset kombinaatiot - ja vaikka itse kehaisenkin, ne ovat joskus, hmm, melko kekseliäitä. Pitkään olen kyllä suunnitellut, että ottaisin tähän suunnitteluun avuksi jonkin mainion sovelluksen, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle.

Jämäkokki siis ryhtyy toimeen. Se etsii ja löytää ja soveltaa. Koska hapankermaa voi kyllä korvata maustamattomalla jogurtilla ja suolakekseistä voi tarvittaessa murskata korppujauhoa. Jos kermaa ei ole tarpeeksi, voi sekoittaa maitoa ja hapankermapurkin jämät. Vähän nahistuneet kasvikset voi upottaa vaikka mihin - erityisesti uunissa tuollaisista paistoksista tulee herkullisia. Pehmenneistä banaaneista saa banaanilättyjä, joista tulee ennätysmenestys. Kuivahtaneen leivänkannikankin voi paistaa pannulla ja pienen nokareen ylijäämäriisiä voi pyörittää sekaisin parsakaalin ja sipulirouheen kanssa ja kun lorauttaa siihen vielä tilkan sitruunamehua, tekisi lopuksi mieli nuolla lautanen puhtaaksi. Oliiviöljyllä saa makua ja koostumusta melkein mihin vain (no, täytyy ehkä myös tykätä oliiviöljyn mausta huomattavan paljon).


Lihapullat tomaattikastikkeessa -vuoka. Sisään kätkeytyy - ties mitä.

Keittiössä tulee siis helposti aivan mestariksi, ainakin kuvittelee niin. Itse useimmiten syön kaikki kokeiluni hyvällä ruokahalulla, mutta kolmen alaikäisen armoton raati ei kaikkea kelpuuta. Heistä kaksi kuitenkin maistaa melkein mitä vain, ja toinen heistä yleensä syökin lautasensa tyhjäksi. Yksi kolmesta on krantumpi mutta tykkää siitä, että saa tyhjentää jämäpäivänä kaikki omien suosikkiensa jäännöserät - esimerkiksi makaronin ja erilaiset paistetut kanaruoat. En pidä lukua siitä, maistavatko kaikki aina kaikkea - oma historiani hyvin valikoivana syöjänä on pysynyt muistikuvissani kirkkaana (niistä ajoista on kuitenkin onneksi aikaa jo useampi vuosikymmen). Seuraan lähinnä sitä, että kaikki syövät päivittäin riittävästi (tai edes jotain) ja että ravintosisällöt eivät keikahda aivan epätasapainoon. Alakoululaisten ollessa kyseessä minun on kuitenkin vielä mahdollista vaikuttaa heidän syömiseensä sillä, mitä syötäväksi tarjoan - ja otan siitä kaiken ilon irti.


Heitä kaikki pakstimesta samalle pannulle -päivä.


Meillä vallitsee hyvin käytännöllisistä syistä kaavoihin kangistuneet ruoanlaittovuorot. Minä huolehdin arkikokkailusta, ainesten hankkimisesta, koulueväistä ja välipaloista, kun taas mieheni viihtyy keittiössä - tai grillin ääressä - viikonloppuisin. Hänen alaansa on kokeilla välillä jotain uutta, johon pitää kenties käydä hankkimassa jotain erityistä. Minä kokeilen arkena, mitä kaappien sisällöstä syntyykään. 

Banana pudding jogurtista, kermavaahdosta ja karamellikastikkeesta.

Löysin juuri jääkaapista avatun pestopurnukan, vähän currykastiketta, muutaman aurinkokuivatun tomaatin, valmiiksi siivutettua sipulia sekä juustoraasteen lopun, joka pitäisi käyttää pois. Ainakin tiedän, mistä omat jämälounaani syntyvät lähipäivinä.

Riisi on löytänyt kumppanikseen kesäkurpitsaa ja prosciuttoa..

Nyt pitäisi vaan tottua taas uudelleen siihen, että lapset syövät päivällä muualla ja ruokaa ei kulu niin paljon kotona. Jälkijunassa tullaan taas, mutta ainakin omien lounaiden rakennusaineet ovat kätevästi saatavilla, kun ruokavarannot ovat vielä vähän kesäterässä.

Tunnustus: nuorempana en ollut oikeastaan minkääntasoinen kokki. (Siitä onkin ollut helppo kivuta ketterästi ylöspäin.)

maanantai 26. elokuuta 2019

Titaania, kiitos

"Voit tehdä olosi mukavaksi tässä odotellessa", hoitaja ohjeistaa. Saattaisin naurahtaa itsekseni, että kuinkahan mukavalta tässä tosiaan voisi tuntua, jos oikein yrittäisi. Tuumasta toimeen: yritän kuitenkin ottaa mahdollisimman miellyttävän istuma-asennon tässä hammaslääkärituolissa, vaikka se on niitä nihkeitä ja nahkeita versioita, kaiketi hygieenisyyden vuoksi. Sylissäni on kasa aikakauslehtiä ja olen juuri napannut kaksi hassunväristä tablettia, jotka minulle on tarjottu. Ne ovat ennakkoon nautittuja antibiootteja, joihin tulisin saamaan viikon reseptin.

Olen ollut täällä aiemminkin, kun minulta poistettiin yksi jääräpäinen hammas. Toimenpiteestä on kulunut aikaa jo useita kuukausia ja tällä kertaa tulisin saamaan samaan paikkaan ihka uuden titaanisen keinojuuren. Luotin tähän suukirurgiin heti ensitapaamisesta lähtien. Hänellä on hyvät referenssit ja pitkä kokemus. Hän on viisissä-kuusissakymmenissä oleva herrasmies, pieni ja kevytrakenteisen näköinen, ja kuvittelen hänen juoksevan maratoneja.

Vastaanotolla on hyvin hiljaista. Siellä on itse asiassa aina ollut hyvin hiljaista, kun olen ollut siellä hoidettavana. Ihmetyttää suorastaan, että missä kaikki ihmiset ja muut äänet ovat. Praktiikka on kyllä kyseisen suukirurgin oma, muu henkilökunta on hänen apulaisiaan. Vaikka kirurgeja on vain yksi, muissa huoneissa pitäisi olla potilaita, joita hoitajat ja suuhygienistit hoitavat sillä välin, kun hän vaihtaa huoneesta toiseen tekemään kirurgiset toimenpiteet. Minua on ohjeistettu, että saamastaan ajanvarauksesta kannattaa pitää kiinni, sillä hänen luokseen jonotetaan. Niin monta kuukautta olen tätä hammasimplanttia jo odottanutkin, että olisin raahautunut paikalle mistä tilanteesta tahansa. 

Hän käy pistämässä suuhuni monta puudutuspiikkiä ja sitten taas odotetaan. Saan jatkaa lehtien lukemista. Taustalla soi rauhallinen musiikki. Odotteluun kuluu aikaa ainakin vartin verran, minkä jälkeen hän asettelee instrumentteja suuhuni ja kysyy, tuntuuko missään. Ei tunnu. Oikean yläleuan lisäksi poski ja silmäkulma ovat jo niin tunnottomia, etten varmasti tunne yhtään mitään. Ei pitäisi olla vaikea istutus, hän toteaa ja alkaa selittää mitä tekee. Siirretään vähän kudoksia, tehdään tilaa. On todettu jo röntgenkuvien perusteella, että luuta on tarpeeksi. Taustalla soi Beatles. Porataan kolo keinojuurelle. Asetetaan se paikoilleen ja sen päälle vielä kuin nasta tulpaksi. Muutama tikki päälle, niiden pitäisi sulaa itsekseen myöhemmin. Valmista tuli ja siellä se on. Aikaa toimenpiteeseen kului ehkä kymmenen minuuttia. Nousen tuolista 14 millimetriä titaanista juurta rikkaampana.

Saan kotihoito-ohjeet ja ajan kontrolliin viikon päähän. Rahat olen menettänyt jo kättelyssä, eikä tämä ole halpaa lystiä. Onneksi vakuutus ystävällisesti tulee kustannuksissa hieman vastaan. Implantin pitäisi olla hyvin pitkäikäinen, käytännössä ikuinen. Päätän pitää sitä pitkän ajan sijoituksena, niin ei kirpaise niin kovaa. Palvelusta ja työn jäljestä en voi kyllä virkata pienintäkään moitteen sanaa, niin hyvin minusta on pidetty huolta.

Praktiikalta ajan suoraan lähimpään apteekkiin. En pysty puhumaan, sillä suussani on verinen harsotuppo, jota en uskalla vielä ottaa pois. Onneksi farmaseutti ymmärtää välittömästi yskän ja saan kommunikoida paperien ja merkkikielen yhdistelmällä. Olen taatusti vähintääkin huvittava näky, mutta toista reissua en tämän lääkesatsin vuoksi aio tehdä, haluan ne mukaani nyt. Saan pienen, ruskeankellertevän lääkepurkin, joka on puolillaan tummanvihreitä kapseleita. Se on kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta.


Seuraavaksi taas odotellaan. Oma hammaslääkärini asettaa minulle keinojuuren päälle vielä kruunun, mutta ei voi tehdä sitä ennen kuin tämän toimenpiteen aiheuttamat vaivat ovat kunnolla ohi ja juuri on alkanut luutua kiinni leukaluuhun. Siihen menee kuulemma noin kymmenen viikkoa, mikä tarkoittaa sitä, että suurinpiirtein halloweenin aikaan en olekaan hampaaton, vaan vihdoin ja viimein kulmahampaallinen. Phew!

maanantai 5. elokuuta 2019

Sumu

Ensin on sumu. Pään sisällä vellova epämääräisyys, joka häiritsee niin askelia kuin ajatuksia mutta jonka tietää onneksi olevan väliaikaista. Aikaerorasitus on kärsittävä läpi jokaisella kerralla kun valtameri ylitetään. Kaikenlaiseen kai tottuu, mutta siihen ei varsinaisesti. Sävyeroja siinä kyllä on: joskus se tuo mukanaan vain väsymyksen ja pääsäryn, toisinaan pahoinvointiaallon. 

Huomaan, että kotona lattia narisee monessa kohdassa, oliko se näin aina? Muutamassa viikossa ei kai unohda mitään, mutta joskus sittenkin epäilyttää. Avonaiset matkalaukut odottavat tyhjentäjäänsä, valtaisat pyykkimeret vellovat tiensä kodinhoitohuoneeseen ja täyttävät sen lattian. Aina silloin kun tuntuu, että rästihommien määrä on lukematon, niitä kannattaa lähteä taklaamaan yksitellen. Ensimmäinen satsi koneeseen, seuraavat voi lajitella jo valmiiksi. Sitä rataa.

Uni tulee sillä silmänräpäyksellä, kun pään kallistaa tyynyyn. Jetlag ei kuitenkaan anna armoa vaan herättää aamukolmelta. Siihen aikaan ei vielä viitsi nousta, mutta kun lapsi on käynyt viisi kertaa ihmettelemässä, miksi ei pysty enää nukkumaan, päätämme viiden aikaan, että ehkä nousemme sittenkin. Aamukahvin tuoksu on tuttu ja suorastaan huumaava, elimistöni huutaa kofeiinia. Aikaero janottaa, vettä kuluu suuria määriä, se hoitaa kroppaa kohti normaaliolotilaa. Raskas ruoka ei maistu, keveämpi tuntuu elimistössä tavallistakin miellyttävämmältä. 

Aurinko hellii aamusta iltaan, jatkuvasti on lämmin, keskipäivän kuumuus saa kaipaamaan siestaa. Kesä ei täällä ole koskaan ohi vielä heinäkuun lopussa, vaan sitä on jäljellä vielä monta pitkää viikkoa. Aina palatessamme Suomesta takaisin kotiin emme ohjelmoi ensimmäisille päiville mitään suuria suunnitelmia - pakollisista laukkujen purkamisesta, pyykinpesusta ja ruokavarastojen täydentämisestä siirrymme sujuvasti rentoon kotoiluun, uimiseen ja kevyeen kokkailuun. Sumu pään sisällä saa rauhassa hälvetä.

Kesähommia
Kesän jatkuminen myös näkyy joka paikassa: uimavaatteita, rantapyyhkeitä, uimalaseja ja uimakenkiä lojuu siellä täällä. Lenkkareita, polkupyöräkypäriä, lippalakkeja, hellehattuja. Aurinkorasva tahmaa kaiken ja sekoittaa valmiiksi hikiset hiukset, mutta ilman eivät näin vaaleaihoiset pärjää. Joka paikassa on yhtäkkiä jotain kuivumassa, pyykkivuori kasvaa uudelleen heti kun matkavaatteet on saatu pestyä.

Mutta tätä kesän ihanuutta en vaihtaisi mihinkään. Kun ulos voi piipahtaa milloin vain ilman että tarvitsee lisätä vaatekerroksia, on se valtavan suuri nautinto ihmiselle, joka on ollut syntymästään saakka viluinen. Mieli prosessoi kuitenkin jo syksyn asioita, koulua ja arjen rutiineja, harrastuksia ja lasten iltapäivätoimintamahdollisuuksia. Hankintoja, joita on tehtävä syksyä silmällä pitäen. Pieniä matkoja ja pyrähdyksiä, joita haluaisi tehdä, kun ilmat vähitellen viilenevät. 

Istun terassille ja katson kaukaisuuteen. Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Aurinko jaksaa lämmittää vielä pitkään, vaikka illat hiljalleen jo pimenevät. Tärkeintä on tässä hetkessä se, että minnekään ei ole kiire.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Iltapuuhia

Meni monta vuotta, yllättävänkin monta, ennen kuin lapsemme havaitsivat, että kello kahdeksan tai ainakin yhdeksään mennessä ei olekaan lähes universaali nukkumaanmenoaika. Olimme noudattaneet samankaltaista iltarutiinia jo pitkään, koimme sen kolmilapsisessa perheessä yksinkertaisesti hyväksi järkiratkaisuksi, jotta iltaan jäisi vielä aikuisillekin omaa aikaa.

Uskomus, jota ei millään tavalla syötetty, mutta joka jäi elämään siis moniksi vuosiksi, rauhoitti illat melko mukavasti. Meillä on käynyt onni, että kaikki kolme lastamme ovat aina olleet vähintäänkin melko hyviä nukkujia. Muistan, kuinka odottaessani kaksosiamme pohdin, miten ihmeessä saisimme illat ja yöt ikinä toimimaan. Olin lähes varma, etteivät kolme lasta tule nukahtamaan, saati nukkumaan lähes lainkaan samanaikaisesti ja että kulkisin kaiket yöt oman makuuhuoneen ja lastenhuoneiden väliä rauhoitellen jälkikasvuani takaisin unten maille (ja olemaan herättämättä jotakuta toista, joka voisi puolestaan aloittaa yökarkelointinsa). Näin mielessäni kehän, joka jatkuisi ja jatkuisi.

Toisin kuitenkin on käynyt. Olemme kiitelleet hiljaa mielessämme moneen kertaan sitä, että lapsemme keskimäärin tuntuvat pitävän nukkumisesta ja jopa nukkumaanmenosta. He ovat myös kasvaneet kiinni tapaan, että illalla ennen nukkumaanmenoa on aina luettu. Koska he pitävät kirjoista, se on säilyttänyt iltarutiineissa aina odotetun asemansa. Olen lukenut satoja, satoja ja taas satoja kertoja. Pirteänä ja rentoutuneena, mutta myös väsyneenä, kipeänä tai hermostuneena. Mutta olen lukenut melkein joka ilta.



Mutta kylillä kuulee asioita. Jossain vaiheessa lisääntyivät keskustelut siitä, mihin aikaan toiset lapset oikein menevätkään nukkumaan, sillä kappas, ihan kaikki eivät noudatakaan universaalia nukkumaanmenoaikaa. Naapurissa kuulemma mennään vähän myöhemmin, jossain tosin aiemminkin. Ystäväperheen lapset ovat universaaliin aikaan vielä vanhempiensa ravintolassa illastamassa, josta heidät kiikutetaan sen jälkeen suoraan kotiin sänkyihinsä. 

Emme me aivan niin orjallisesti ole aikaa kuitenkaan noudattaneet. Kun lapset ovat kasvaneet, on nukkumaanmenoaikaa välillä, esimerkiksi kesäisin, siirretty tarkoituksella myöhemmäksi. Poikkeuspäiviä ja -iltoja on joka perheessä. Lapset kuitenkin pitävät tutusta rutiinista niin paljon, että he haluavat mennä kaikki yhdessä yläkertaan samaan aikaan. Yksi heistä nukahtaa aina välittömästi sen jälkeen, kun lopetan lukemisen. Kaksi heistä tiirailee taskulamppujen valossa kirjoja toisinaan vielä pitkäänkin, mutta pysyvät sängyissään. Ovat he kuitenkin jo aika isoja ja osaavat sammuttaa valot, kun oikeasti alkaa väsyttää.

Mutta sitten. Joskus, vuosia sitten kyllä jo, lasta mietitytti, että miten ne aikuiset sitten. Äiti ja isä ja kaikki muutkin. Kun ne eivät menekään heti sen jälkeen nukkumaan, kun ovat saaneet jälkikasvunsa rauhoittumaan sänkyihinsä. "Äiti kuule. Kun minä olen kuullut, että joskus äidit ja isät voivat vaikka katsoa vielä jonkun elokuvan sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan!!"

Niin. NIIIN. Voivat. 

(P.S. Tähän mennessä tietävät kai jo paljonkin siitä, etteivät aikuiset välttämättä nuku vielä iltayhdeksältä. Paitsi silloin, kun nukahtavat iltayhdeksään mennessä.)