torstai 18. lokakuuta 2018

Yksinäistä vai eikö

Muistan joskus jonkun kysyneen, tunnenko itseni yksinäiseksi.

En ollut ajatellut asiaa niin. Uuteen maahan muuttaminen yli kuusi vuotta sitten, kauas niistä paljon puhutuista turvaverkoista, sellaiseen paikkaan, jossa ei valmiiksi tunne ketään. Että tuntuiko se yksinäiseltä, kun selvitteli kaiken itse oman perheen kesken eikä oikein tiennyt, keneltä olisi apua kysynyt, jos sellaista olisi tarvinnut. Tuntuiko se yksinäiseltä, kun jokainen vastaan tuleva ihminen oli sinulle uusi etkä voinut tavata niitä ystäviä, jotka olivat jääneet Suomeen ja jotka jatkoivat siellä omaa arkista elämäänsä, ilman, että sinä olisit kuulunut siihen.

Introvertti kuitenkin voi nähdä asian toisin, niin minäkin. Introverttinä ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka viettäisikin paljon aikaa yksin. Yksin oleminen on introvertille akkujen lataamisaikaa. 

Joku kysyi, miltä se tuntuu, kun sosiaalinen elämä on yhtäkkiä paljon rajallisempaa kuin aiemmin. En ollut kantanut siitä huolta. Sosiaalinen elämäni on osa elämääni, mutta siinä on monenlaisia muotoja. Ei määrä ratkaise, sen sijaan laatu. Jos ei voi nähdä, voi kirjoittaa. Pidän elämässäni kiinni ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä. Voi olla, että yhteydenpidossa on pitkä tauko, mutta ei se häiritse minua. Voin palata minulle tärkeän ihmisen seuraan pitkän ajan kuluttua, mutta tuntea edelleen saman yhteyden kuin aiemmin. Voin nauttia sillä hetkellä kovasti siitä, että yhteys on olemassa. Sen jälkeen palaan taas elämään elämääni, ja joskus tapaan jonkun ihmisen uudelleen vasta pitkän, pitkän ajan jälkeen. Ei tauko kuitenkaan ole katkaissut mitään, jos side on ollut tarpeeksi vahva. Jos se ei ole ollut vahva, huomaan sen kyllä.



Yksin ollessani ajattelen paljon. Ajattelen arkisia asioita ja niiden sujumista. Ajattelen maailman menoa ja yritän ymmärtää sitä tiedonjanossani. Joskus ajattelen sitä, kuinka ajatukset virtaavat eteenpäin, kun antaa niiden rauhassa sen tehdä. Niinä hetkinä syntyy usein aihioita kirjoituksiani varten. Joskus kirjoitan niitä ylös, jotta en unohtaisi. Joskus jokin ajatus on niin hyvä, ettei sen voi antaa hukkua arkisten pyykkivuorten uumeniin.

Olen miettinyt, tuntisiko joku toinen itsensä yksinäiseksi, jos olisi lähtenyt seikkailulle uuteen maahan kauas turvaverkoista. Tai kauas ystävistä ja tuttavista, luomaan uutta verkostoa ympärilleen. Tuskastuisiko siihen, että aikuisiällä ystävyydet eivät aina synny tuosta vain vaan vaativat usein vähän enemmän. Joskus on ylitettävä kynnys, vaikka introvertti luonne jarruttelisi. Joskus voi keksiä tikusta asiaa. Joskus voi vain antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta.

Se, että tunnemmeko itsemme yksinäiseksi, on meissä sisällämme. Toinen tuntee, toinen ei. Onni voi olla siinä, että on useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, lähellä, koskettamassa omaa elämää. Onni voi olla myös siinä, että tie on joskus hiljainen eikä vastaantulijoita juuri ole. Onni ehkä piileskeleekin sen lomassa, miten siihen kaikkeen suhtautuu.

Kunpa minulla olisi taito! Taito huomata yksinäinen ja tehdä hänen päivästään parempi. Meidän jokaisen ympärillä on yksinäisiä - heitä, jotka eivät haluaisi olla yksin.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Puolihuolimatonta

Lähtiessäni käännän oven avaimella lukkoon, kuten käytäntö on. On melko viileä aamu, sen olen tarkistanut mittarista, ei se täällä sisällä autotallissa niin paljon vielä tunnu. Olen napannut naulakosta suosikkitakkini, jätän sen auki, se on kevyesti topattu ja riittää kyllä hyvin, kun kuitenkaan ei ole vielä pakkastakaan. Eteisestä pääsee suoraan autotalliin, eikä sen vúoksi tarvitse tällä välillä vielä miettiä ulkopukeutumista sen enempää.

Lapset ovat jo kivunneet autoon, heistä yksi on unohtanut takkinsa ja lakkinsa, mutta muistutan. On helppo unohtaa, kun ei tarvitse takkia noustessaan autoon. Pienen koulun parkkialuekaan ei ole mahdottoman suuri ja liikennettä on sen verran vähän, että kävelymatkaa parkkipaikalta sisälle kouluun ei tule paljon. Sen voi mennä vaikka ilman takkia, mutta tässä koulussa kuitenkin ulkoillaan sen verran paljon, että kotiin ei ulkovaatteita kannata jättää. Erityisesti tiistaisin kannattaa seurata sääennustetta, sillä silloin lapsilla on ulkoilmaohjelmaa koko aamupäivän ajan, myös sateella ja pakkassäällä.

Olen paleleva ihminen. Aina ollut, naurettavuuteen saakka, jos siitä nyt jotain nauramista haluaa etsiä. Voin käyttää sandaaleja vain kunnon helteellä. En voi kulkea ilman hanskoja, jos lämpötila on alle kymmenen celsiusastetta. Tarvitsen pitkähihaisen, jos lämpötila laskee alle kahdenkymmenen. Käytän autossa penkinlämmitintä niin aikaisin, etten kehtaa tunnustaa. Villasukat ovat sisätiloissa vakiovaruste - kesällä siksi, että ilmastointi aiheuttaa vetoa jalkoihin ja talvella siksi, että no, on talvi.

Syksy on kaunis, mutta talvi tulee. (I spy snow, do you?)

Kuitenkin olen puolihuolimaton, kun syksy koittaa ja säät yllättäen kylmenevät. Ne todellakin tekevät sen yllättäen, sillä lokakuinen Vermont on kummallinen: yhtenä päivänä voi olla kesäisen lämmintä, seuraavana syksyisen koleaa. Yötkin voivat olla toisinaan vielä hassun lämpimiä, mutta yhtäkkiä lämpötila voi pudota nollan tuntumaan, kun tuuli kääntyy pohjoiseen. En ole valmis siihen, että yhtäkkiä on taas kylmä.

Lapsi pyytää koulupäivän jälkeen, että voisinko etsiä hänelle seuraavaksi päiväksi tumput. Ei oltu muistettu niitä vielä ajatellakaan, koska ennuste oli luvannut noin viittätoista astetta. Lämpötila oli kuitenkin jäänyt huomattavasti alemmaksi ja sormia oli kuulemma jo vähän palellut. Tulee mieleen, että itsellekin pitäisi löytää kaupunkikelpoiset hanskat. Viimevuotiset taisivat tulla heitetyksi huonokuntoisina pois. Sellaisten löytäminen ei täältä kuitenkaan ole välttämättä mikään helppo homma. Jos olisin menossa hiihtämään, hanskoja kyllä löytyisi. Ymmärrän, miksi moni täällä nykyään ostaa melkein kaiken netistä.

Ymmärrän myös, miksi Bart Simpsonilla on aina shortsit. Näen täällä shortseja kesät talvet, joskin talvikautena vähän vähemmän. Talvivarustuksena ne toimivat yhdessä toppatakin kanssa. Ei ole tullut mieleenkään kokeilla kuinka hyvin. Mieheni käytti poikaamme jalkapallotreeneissä viime lauantaiaamuna, jolloin celsiusasteita oli vain muutama. Pojalla oli pitkähihainen paita pelipaidan alla, pitkälahkeiset verkkarit, pipo päässä ja varalla takki ja hanskat mukana. Eräs joukkuekaveri tuli treeneihin lyhythihaisissa ja sandaalit paljaissa varpaissa. Onneksi äitinsä lähti hakemaan hänelle edes takkia.

Juttelin kiinalaisen ystäväni kanssa tänään hänen ravintolassaan. Valittelimme yhdessä, kuinka sää oli muuttunut taas hetkessä koleaksi, vaikka viime viikolla oli vielä muutama helteinen päivä. Ei me vielä lunta tarvittaisi, lämmin kelpaisi ihan hyvin. Lunta voisi tulla sitten, kun sen aika on ja mielellään sillä tavalla vähän ja kauniisti. Jos hiihtämään mielisi, niin vuorille tulee kuitenkin enemmän.

Haluaisin olla vielä hetken aikaa puolihuolimaton. Toiveeni taitaa kuitenkin valua hukkaan, sillä näin lumihiutaleen vilahtaneen tulevan torstain ennusteeseen...

tiistai 9. lokakuuta 2018

Teetä ja ystäviä

Arjen logistiikkajärjestelyiden lähtökohta on meillä se, että kaikki kolme lastamme tulevat aina mukaan, jos jonnekin on menoa. Arkipäivinä en voi koskaan suunnitella mitään ilman tätä oletusta, siitä pitää huolen mieheni työmatkakalenteri. Tämän syksyn myötä maanantai-iltapäiviimme on sujahtanut uusi rutiini, kun kuljetamme esikoistamme yksityistunnille naapurikaupunkiin. Sen puitteissa kaksosillemme ja minulle jää odotusaikaa noin kolme varttia - minkä täyttäminen järjestyi pienen pohtimisen jälkeen kerrassaan mainiosti.

Ajan omakotialueelle, jossa esikoisemme opettaja pitää kotitoimistoaan ja sieltä muutaman minuutin päässä sijaitsevaan pieneen liikekeskustaan. Lapset rynnivät autosta pois kovaa vauhtia, sillä he eivät halua hukata hetkeäkään. He löytävät heti kaverinsa - kaksi kiinalaista poikaa, joiden vanhemmat omistavat keskuksessa sijaitsevan pienen aasialaisravintolan. Astun sisälle ravintolaan ja näen poikien äidin tiskin takana, kuten aina. Hän tervehtii ystävällisesti hymyillen, kuten aina.

Olemme tutustuneet tähän perheeseen lastemme kautta. Perheen vanhempi poika kävi kahden vuoden ajan koulua samassa luokassa kaksostemme kanssa. He ystävystyivät heti ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat, kaikki kolme. Nyt leikkiin mukaan pääsee jo myös pojan pikkuveli ja maanantaisin he kaikki neljä leikkivät ravintolassa tai sen pihalla koko sen ajan, kun odottelemme esikoisemme tunnin loppumista.




Useimmiten tilaan vähän ruokaa mukaani. Uusi ystäväni sanoo, ettei tarvitse sen takia tilata, että tulemme käymään, mutta nauran hänelle, että tämä ruoka vain on sen verran houkuttelevaa, etten osaa sitä vastustaakaan. Hän kysyy, otanko tällä kertaa teetä, mutta alkaa jo kaataa sitä kannuun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata. Hän kaataa minulle vihreää teetä, sillä tietää jo.

Suurimman osan arkeni keskusteluista käyn englanniksi paikallisten kanssa, mutta toisinaan on melkein virkistävää jutella toisen sellaisen kanssa, joka on tullut tänne muualta. Hän on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta, mutta kiinalainen aksentti kuuluu puheessa. Toisinaan hän ei löydä kaikkein sopivinta sanaa kuvaamaan jotain asiaa, mutta selittää hymyillen ja toistaa varmuudeksi monta kertaa. Kun tapasimme ensi kerran, hän ei tiennyt Suomesta yhtään mitään. Nyt hän tietää jo paljon enemmän.

Joskus kyselen hassuja. Kuten vaikka siitä, valmistavatko he kotona koskaan mitään muuta ruokaa kuin kiinalaista. Hän nauraa - ei, ei! Tai kyllä, jos tarkkoja ollaan, kyllä he sandwichejä joskus tekevät. Mutta ei, ei hän periamerikkalaista ruokaa juuri syö, ei ole siihen tottunut, kun ei ole edes yrittänyt. 

Hän kyselee Suomesta kaikenlaista. Nyt kun hän on oppinut, missä se sijaitsee, se vaikuttaa pieneltä ja kiinnostavalta, eksoottiselta. Onko teitä tosiaan niin vähän, hän hämmästelee, kun kerron, kuinka monta suomen kielen taitajaa tässä maailmassa suurin piirtein on. En lainkaan ihmettele, että se ihmetyttää kiinalaista. Opin, että hänen kielensä on wu-kiina, miehensä taas on kotoisin alueelta, jossa puhutaan kantoninkiinaa. Mandariinikiina toki on ns. yleiskieli. Puhumme juhlapäivistä ja opin, kuinka he kuujuhlan aikaan valmistavat kuukakkua ja katselevat kuuta. Hän kysyy, mitä me juhlimme. Kerron, että joulua ja uuttavuotta aika paljon ja monia muitakin tietysti. Keskikesällä me valvomme yötöntä yötä, silloin meillä on paljon valoa. Katselemme, kuinka auringonvalo hiipuu vain vähän, palatakseen taas pian takaisin.

Oh, northern lights! hän huudahtaa ja kertoo juuri nähneensä niistä kuvia. Voi, ne olivat niin kauniita, näettekö te niitä usein? Naurahdan, että ei, ei todellakaan, kyllä ne aika harvinaisia ovat. Ok, ok, hän vastaa ja hymyilee taas, ja piipahtaa pian keittiöön. Kantaa ruskean, nätisti kiinni niitatun pussin minulle - ole hyvä, tässä on ruokanne. Nähdään taas ensi viikolla! 

Poimin lapset kyytiin leikkipihalta ja jatkamme matkaa. Lapsia vähän harmittaa, että aika kului niin nopeasti! Niin, oikeastaan aika mukavia nämä maanantait. 

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Hajumuisti

Aivan ensimmäiseksi haju tunkeutuu nenään. Se on melko voimakas ja se tuntuu tutulta. Mieleen nousee muistoja kouluajoilta vuosikymmenten takaa, kun saapui voimistelusaliin, jota oli juuri käytetty. Sen lisäksi, että haju tuntuu ilmassa, se tuntuu tunkeutuneen myös jokaiseen liikuntavälineeseen. Muistan, kuinka hiki teki voimistelumatoista nihkeitä ja vähän inhottavia. 

Molemmat tyttäreni ovat innoissaan. Tämä on kolmas kerta, kun olemme tulleet voimistelun alkeiskurssille ja he tietävät jo, mitä odottaa. He odottavat hieman kärsimättömästi jumppatrikoissaan tunnin alkua. Halli on suuri ja korkea ja täynnä patjoja, rekkejä, telineitä, trampoliineja. Tytöt katselevat saliin päin tietäen että edellinen tunti loppuu kohta ja että sen jälkeen ohjaajat kutsuvat heidät saliin. He riisuvat kenkänsä ja takkinsa naulakoille ja varmistavat, että minulla on heidän vesipullonsa. Tutulta näyttäviä tyttöjä saapuu aulatilaan koko ajan, heitä on yhteensä melkein kaksikymmentä. Ohjaajia näyttää olevan töissä yhteensä kolme, heistä jokainen näyttää trimmaltulta, notkealta ja hyväryhtiseltä.

Vanhempia ja pieniä sisaruksia istuu pöytien ääressä penkeillä. Täällä on tarkoitus odottaa tunnin ajan, vaikka luultavasti lapsista isommat voisi ohjaajien vastuulle hetkeksi jättääkin. Kun tunti alkaa, istun penkille odottamaan. Tunti kuluu kyllä nopeasti, kun tarkkailee tapahtumia.

En koskaan pitänyt erityisesti koululiikunnasta. Se oli aikana, jolloin kannustustakin sai perin vähän, jos ei kuulunut hyvin pärjäävien vähemmistöön, joskus enemmistöön. Jokaisen piti suorittaa koulun opetusohjelmaan kuuluneita osioita ja osallistua kaikkeen. Innolla tai hampaat irvessä. Liikunnan iloa ei aina ollut helppo löytää. Kyllä se toisinaan löytyikin. Sellaiset lajit, joissa koki olevansa ihan hyvä, olivat liikuntatuntien piristys. Minä odotin aina koko vuoden ajan pesäpalloaikaa.

Olen huojentunut ja suunnattoman onnellinen siitä, että jokainen lapsista on löytänyt liikuntalajin, jonka parissa tällä hetkellä viihtyy. Tämän ikäisillä lapsilla innostukset tulevat ja menevät, mutta pidän tärkeänä sitä, että he liikkuvat joka tapauksessa. Pidän täällä siitä, että lapsia jaksetaan aina kannustaa. Vaikka he eivät osaisikaan täydellisesti, he saavat kehuja. Uskon, että se on yksi suuri syy siihen, että liikunnan ilo löytyy. 

Ajatukset harhailevat. Salissa soi rytmikäs musiikki ja jatkuvasti kuuluu tömähdyksiä, kun salissa juostaan, hypitään ja temppuillaan. Kirjoitan kännykällä viestejä, joita olen aikonut lähettää, tässä hetkessä siihen on juuri sopivasti aikaa. Kaivan laukkuni pohjalta pienen muistikirjan ja kynän - ne ovat siellä sitä varten, että voin kirjata ajatuksiani ylös, jos siltä tuntuu. Niistä ajatuksista syntyy joskus esimerkiksi blogiteksti.

Yhtäkkiä tunti on kulunut. Tytöt rientävät alas parvelta, jossa he ovat juuri hyppineet trampoliineilla yltäkylläisesti. Heistä jokainen läimäisee ylävitosen ohjaajille, jotka kuuluvat samalla kysyvän, mikä tänään oli kenenkin mielestä hauskinta. He - nuoret, notkeat ja hyväryhtiset - hymyilevät ja toivovat näkevänsä tytöt taas ensi viikolla.


Sujautan muistikirjan takaisin laukkuuni. Olen kirjoittanut siihen ensimmäiseksi, kuinka haju tuo mieleeni muistoja.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kuka tarvii ja mitä

Ahdistun melko säännöllisesti. En vakavasti, mutta huomaan sen itsessäni tietyssä tilanteessa. Viisihenkisen perheen tavaramäärä on päässyt paisumaan liian suureksi, enkä ole luonteeltani tavarankerääjä. Nautin siitä tunteesta, minkä saavutan, kun poistan kodistani esineitä. Roskiin heittämisestä en pidä, mutta onneksi monenlaista voi kierrättää.

Kun muutimme tänne Yhdysvaltoihin, minulla oli käsitys kulutusyhteiskunnasta, jossa kertakäyttötavaraa on liikaa ja niin edelleen. Näiden kuuden viettämämme vuoden aikana täällä olen kuitenkin saanut huomata, ettei asia onneksi ole ollenkaan aina näin - monenlainen tavara todellakin löytää uuden omistajan, etenkin, jos kierrättämisen edistämiseksi viitsi nähdä hieman vaivaa. Se tarkoittaa tavaroiden läpikäymistä. Niiden lajittelua, puhdistamista, kunnostamista. Korvien ja silmien auki pitämistä, Facebookin kierrätysryhmien seuraamista ja hyväntekeväisyyskontaktien selvittämistä. Uskallan väittää, että täällä Vermontissa kierrätetään melko paljon. Myyjäisissä, kirppiksillä, hyväntekeväisyystempauksissa, kouluilla, kirjastoilla. Ja niin edelleen.

Lapset ovat kuin huomaamatta kasvaneet jo isoiksi, kouluikäisiksi. Vaunut ja rattaat, joita meillä oli käytössä "aika monet", ovat vaihtaneet omistajaa jo aiemmin, mutta vieläkin kellarin kätköistä löytyi tänä vuonna esimerkiksi turvaistuimia, matkasänkyjä ja taaperoikäisten kalusteita. Suuri junapöytä, joka oli kova hitti joskus. Täyskorkea nukkekoti, joka oli pari vuotta sitten siirretty jo nuoremman tyttären huoneesta kellarikerrokseen tilaa viemästä.

Niinpä saimme idean. Näillä seuduin näkee jokaisena viikonloppuna keväästä syksyyn tienvarsilla lukuisia kylttejä, joissa mainostetaan piha- ja autotallikirppiksiä sekä muuttomyyntejä. Valitsimme elokuun loppupuolelta päivän, jolloin kantaisimme kiertoon soveltuvat tavarat pihamaalle ja päivystäisimme odottamassa kiinnostuneita. Tarkoitus ei niinkään ollut saada tavarasta rahaa kuin hankkiutua eroon tarpeettomasta - ja mikä parasta, kenties ilahduttaa jotakuta, joka löytäisi itselleen jotain käyttökelpoista. Sovimme, että jaamme rahoista tasamäärät lapsillemme, jotka olivatkin auttamassa puuhastelussa melkein koko päivän.



Oli kuuma päivä! Vaaleanahkaisena poltin jopa olkapääni auringonpaisteessa, mutta saimme monta tavaraa liikahtamaan eri suuntiin. Halloween-asuja, talvikenkiä, välikausihaalareita, lasten kalusteita, junaleluja, kirjoja, astioita, mitä kaikkea. Päivän jälkeen noin viisi laatikollista lähti vielä hyväntekeväisyyteen ja saman verran jäi odottamaan lastemme koululla syksyllä järjestettävää myyjäistapahtumaa varten, jossa käytetyn tavaran voi lahjoittaa koululle myytäväksi ja jonka tuotto menee koulun hyväksi. Lisäksi myin seuraavien viikkojen aikana turvaistuimia, matkasänkyjä ja lasten kalusteita Facebookin kierrätysryhmien kautta. Suomenkieliset lastenkirjat jakaantuivat näillä seuduilla asuvien suomalaisten kesken ja kasa helppolukuisia englanninkielisiä kirjoja löysi uuden kodin koulumme esikoululaisten luokasta sekä koulun kirjastosta.

Tunne on vapauttava. Olen iloinen, että käytettyä tavaraa arvostetaan ja moni on aidosti iloinen lahjoitetusta tavarasta. Jokaisen tavaratarpeet muuttuvat ja elävät esimerkiksi lasten iän mukaan ja meidän perheessämme on todellakin voimakas vaihe, jossa liian lapsellisesta tavarasta hankkiudutaan nyt eroon. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että lapsemmekin ovat alkaneet ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse pitää itse. Usein he nykyään itse jo ehdottavat, kenelle esimerkiksi pieneksi jääneet vaatteet voisi lahjoittaa. Tunnen kuitenkin omantunnonpistoksen: vielä on matkaa siihen, että tavaraa tulisi hankittua vain se määrä, jonka todellakin tarvitsee. Saatan päästä vielä lähemmäksi sitä ajatusta silloin, kun oma muuttokuorma täältä liikahtaa johonkin suuntaan.

Tänä aamuna kuulin koulun eteisessä tutun äänen huutavan nimeäni. Ystäväni tarjosi minulle lastensa pieneksi jääneitä talvikumisaappaita, joita kohta taas tarvittaisiin. Ne näyttävät olevan juuri sopivaa kokoa meidän lapsillemme.

Ihana, miten kätevää.

torstai 30. elokuuta 2018

Pala kakkua, kiitos

Joskus joku on kysynyt, onko meillä karkkipäiviä. Ei ole koskaan ollut, vaikka kyllä me makeasta tykätään. Karkit ovat jääneet melkein unohduksiin, sillä niitä tulee täällä ostettua aniharvoin. Amerikkalaisen kaupan karkkihylly on pieni ja huomaamaton. Karkit näyttävät usein sisältävän paljon väriaineita ja maku on enimmäkseen teennäinen. Karkkihylly on siten helppo ohittaa, jos sitä nyt edes sattuu huomaamaan. 

Lapsemme ovat kasvaneet täällä, mitä tulee siihen ikään, jolloin he ovat edes ymmärtäneet, mitä karkeilla tarkoitetaan. He ovat joskus toki maistaneet värikkäitä M&M-karkkeja tai Jelly Beaneja tai mitä näitä nyt on. Synttärijuhlissa on rikki hakatun pinatan sisältä saattanut ilmestyä makeisia, joita on ehkä maistettu, mutta loput ovat jääneet unohduksiin. Halloween-illan huippukohta on trick or treat -kierros, jolloin naapurit täyttävät keppostelijoiden purkit ja purnukat karkeilla, suklaalla ja naksupusseilla. Niitä säilötään monta päivää kuin suurinta aarretta, syödään muutama ja loput saa yleensä heittää pois. 

Kyllä lapset makeasta pitävät, siinä suhteessa ei meillekään ole osunut yhtään poikkeusta. Yksi söisi kaiken, mikä sisältää suklaata, kaksi on kaikenlaisten leivonnaisten ja jälkiruokien perään. Jos minä juon päivällä kahvia makean kera, kun lapset ovat kotona, saavat hekin makeansa. Ovat jo niin isoja, etten viitsi kieltää, jos itsekin otan. 

Houkutuksia pullahiirelle

Jos karkkihylly onkin täällä vaatimaton, notkuvia leivonnaishyllyjä on perin vaikea ohittaa, jos sattuu olemaan pullahiiri. Itse voisin elää vaikka täysin ilman karkkeja, mutta leivonnaiset kuiskivat kyllä luokseen. Ilman jäätelöäkin pärjäisin, mutta kakunpalaa on vaikeampi ohittaa. Tai donitsia. Tai muhkeaa muffinssia, onhan näitä.

Käyn Suomessa kerran vuodessa ja poikkean joka kerta Prismaan, Citymarketiin tai muuhun suurempaan kauppaan. Mitä kauemmin on maasta poissa, sitä hämmästyttävämmältä suomalaisen ruokakaupan karkkihylly näyttää. Sen vierellä kulkeminen alusta loppuun melkein hengästyttää. Ja kun käy Suomessa harvoin, jaksaa myös uutuuksien määrä yllättää - joka vuosi hylly notkuu tutuista makelsista, mutta myös valtavasta määrästä uusia makuja ja sekoituksia. Suomessa karkki on myös havaintojeni mukaan eri tavalla mukana elämässä kuin täällä - Suomessa karkkia esim. annetaan yleisesti lapsille tuliaisiksi tai lisätään syntymäpäivälahjojen liitteeksi.

Lapset saivat Suomessa karkkeja sukulaisilta ja tuttavilta. He ovat säilöneet niitä Muumi-mukeissa ja poimineet niistä toisinaan iltapäivisin muutaman. Kuulin 9-vuotiaan esikoisemme huokailevan yhtenä päivänä, kuinka hänellä on jäljellä liikaa karkkeja. Onneksi "karkkikaikkiruokainen" pikkusisko riensi oitis apuun.

Ystäväni, yhden yksivuotiaan lapsen äiti, tiedusteli minulta jokin aika sitten, kauanko lapsia oikein pystyy huijaamaan pois makeasta. Vastasin, että ensimmäisen kanssa oli kyllä helppoa, meni varmaan kolmevuotiaaksi saakka. Jos sisaruksia tulee enemmän, homma vaikeutuu huomattavasti. Minä olen löysännyt otettani makean suhteen enemmän kuin koskaan kuvittelin (kuulun siihen enemmistöön, joka on osannut lastenkasvatushommat parhaiten luultavasti siihen aikaan, kun oli vielä lapseton), mutta tämän karkkihomman olen kyllä saanut hoidettua kotiin aika huomaamatta. Meillä jälkikasvu ei kauppareissuilla pyydä ikinä karkkia, mutta muunlaisia neuvotteluja saa kyllä käydä hyllyjen välissä aivan riittämiin. Joten kyllä puntit tasan ovat, oletan... :)

tiistai 21. elokuuta 2018

Kuinka kirjoitusblokki selätetään

Ei siinä mitään niin ihmeellistä ole, että päivät vain joskus kuluvat rutiininomaisesti eteenpäin, kunnes huomaa, että kas, viikko meni taas ja seuraavakin melkein, kuin huomaamatta. Sitä suorittaa asioita päivästä toiseen, eikä pysähdy ajatustyön ääreen. Kunnes yhtäkkiä huomaa.

En olekaan kirjoittanut aikoihin. 

Tai olenhan - vähän - mutta huomaan kärsiväni keskitasoisesta kirjoitusblokista. Päässä pyörähtäneet ajatukset eivät siirry näytölle tekstiksi. Huomaan, etten ole avannut konetta moneen päivään. 

Poikkean lasten kanssa tuttuun luomukauppaan. Kesälomalla lapset saavat kulkea kauppareissuilla mukana, halusivat tai eivät. Kassalla nainen kysyy, olemmeko löytäneet Joe'ta. 

Luulen (kuulen) kysyväni, että kukahan se Joe oikein on. Nainen kiirehtii jo selittämään, että Joe on pehmolelu, joka on piilotettu kauppaan ja jos lapset osaavat kassalla kertoa, missä ovat sen nähneet, saavat tikkarit palkinnoksi. Samaan hengenvetoon nainen tiedustelee, sopiiko minulle, jos hän antaa lapsilleni vihjeen, missä Joe piileskelee, ja että sopiiko se, että he saavat sitten ne tikkarit. Luomutikkarit kuulemma. Onko olemassa luomutikkareita, luulen kysyväni. Saattaa olla, että vastaan, että kyllähän se nyt sopii (vaikka ei me nyt tänne asumaan jäädä, jos se Joe on kovin vaikeasti piilotettu). Nainen osoittaa kaupan kattoa kohti ja vihjaa lapsille, että katsokaa korkealle. 7-vuotias tyttäremme, rohkein lapsistamme, kertoo, että näkee Joen nyt. Tikkarinkiilto silmissään. Ja silloin minä saan ajatuksen: kirjoitan vielä siitä, miten suomalainen karkkihylly on niin pitkä, että hengästyttää, mutta amerikkalaisessa kaupassa vastaavaa hyllyä joutuu suorastaan etsimään. Mutta leivonnaishyllyllä onkin sitten vastaavasti kyllä mittaa.

Kotona on hyrskynmyrsky. Tällä kertaa olen siihen itse syyllinen, sillä kaiken arkisen suorittamisen keskellä olen saanut ajatuksen pihakirppiksen järjestämisestä. Talo on väärällään tavaraa, jota emme enää tarvitse. Ja koska ajatustyö ei ole luistanut, voi energiansa kohdentaa vaikkapa komeroiden, kaappien, hyllyjen tai laatikostojen läpikäymiseen. Se kannattaa, vaikka ahdistus kasvaa sitä mukaa, kun tavaraa ilmestyy lattioille yhä lisää ja lisää. Jälkikasvu haluaa tietenkin auttaa, mikä sinänsä on ajatuksena mitä mainioin, mutta he haluavat tietenkin sovittaa vielä kaikki vanhat halloweenasut ja penkoa omia kaappejaan ja tehdä löytöjä kasoista, jotka minä olen juuri saanut johonkin järjestykseen. Ahdistus muuttukoon vielä puhdistautumiseksi, tai konmarit saavat vielä kuulla kunniansa. Ja taas saan ajatuksen: pihakirppiskokemukseni täytyykin dokumentoida vielä myöhemmin blogikirjoitukseksi.

Olis duploja myytävänä, ettäs tiedätte.

Lounaaksi heitän lautaselle jasmiiniriisiä, jäännöslohta ja parsakaalisilppua, päälle ripottelen sitruunapippuria. Ruoanlaitto vie tällä kertaa aikaa minuutin tai kaksi. Ruoka maistuu hyvälle, ja kehuskelen itseäni, sillä olen kehittynyt vuosien mittaan aika hyväksi jämäkokiksi. Muistuu mieleen: siitä kehityksestä olinkin aikonut kirjoittaa.

Alan uskoa, että blokki on selätetty. Jes.