maanantai 23. lokakuuta 2017

Vanha viehätys

Eräänä perjantaina menin tapaamaan tuttavaani vuoden, parin takaa. Olimme tavanneet aikoinaan lasteni koululla monta kertaa viikossa, kun hän oli esikoiseni luokassa avustavana opettajana. Sittemmin hän oli jättäytynyt työstä pois ja päättänyt jatkaa opiskelua. Tiesin hänen suuntautuneen kielen kehityksen ja puheviestinnän aloille, mutta nyt olin yllättäen saanut häneltä yhteydenottopyynnön. Hän halusi haastatella suorittamaansa kurssiin liittyen jotakuta, joka asuisi täällä, mutta puhuisi englantia vieraana kielenä. Olin kyllä ilahtunut siitä, että hän oli ajatellut minua. 

Löysin pienen sivukadun keskustan tuntumasta helposti, vaikka en ollutkaan koskaan aiemmin käynyt kyseisellä alueella. Löysin kauniilta kadulta kauniin sinisen talon, jonka pihassa kasvoi auringonkukkia ja tomaatteja. Syyskuinen aamu tuntui kesäiseltä, niin täällä yleensä tuohon aikaan. Nousin autosta ja koputin ovelle. Joskus on jännittävää huomata, miten monenlaisissa paikoissa ihmisiä asuu. On paljon paikkoja, jotka ovat lähellä, mutta niissä ei välttämättä satu koskaan käymään. 

Kahvikupin ääressä oli kiva jutella - kuulumisista ja kaikenlaisesta muusta. Hän oli lähettänyt minulle jo etukäteen kysymyspatteriston, johon olin kirjannut perustietoja kielitaidostani, ulkomailla asumisesta ja vieraan kielen käyttämisestä arkipäivässäni. Vaikka omista yliopistoaikaisista kieliopinnoistani on kauan, oikeasti aika kauan, on mieleeni jäänyt kytemään kiinnostus vieraisiin kieliin ja niiden oppimiseen liittyviin prosesseihin. Niinpä minä selitin ja selitin ja huomasin olevani taas sillä tutulla maaperällä, johon kiinnostukseni oli herännyt jo lapsena, viimeistään teinivuosina. Vaikka olenkin opiskeluvuosien jälkeen löytänyt työkseni vallan muuta tekemistä (joka on vienyt mukanaan), oli sittenkin kiva huomata, että jotain tuttua tässä kaikessa on. Kutsuisinko sitä sitten sanojen viehätykseksi, ehkä.

Erityisen mielenkiintoista oli pohtia sitä, miten huomaa oman kielitaitonsa kehittyneen. Olen osannut käyttää tätä vierasta kieltä jo pitkään - siitä on pitänyt huolen jo kouluiässä herännyt kiinnostus ja työelämässä tutuksi käynyt kommunikointi ympäri maailmaa. Kuitenkin koen nyt, kun olen asunut ulkomailla yli viisi vuotta, että kielitaitoni on muuttunut. Siihen on tullut aivan erilaista sujuvuutta. Sanoinkin tälle ystävälleni, että on tiettyjä kielitaidon tasoja, joiden saavuttaminen kertoo siitä, että on omaksunut vieraasta kielestä jotain olennaista. Itselleni yksi niistä on ehdottomasti se, että pystyn hauskuuttamaan vieraalla kielellä. Pystyn valitsemaan sanamuodot niin, että ne kertovat paljon muutakin kuin pelkän asian, joka lauseella viestitään. Pystyn valitsemaan puheeseeni sävyn, joka kertoo jo paljon enemmän.



Tällä viikolla tapaamme uudelleen, sillä ystäväni kertoi, että hänelle oli vasta nyt selvinnyt, että haastatteluun liittyi lisää kysymyksiä, joita hän ei muistanut minulta viime kerralla kysyä. Jatkamme siis mielenkiintoista keskustelua ihan piakkoin, minkä lisäksi tulen saamaan vielä yhden tehtävän, jossa minun pitää arvioida, ovatko tietyt lauseet kieliopin mukaisia vai eivät. Sanokaa sitä kielihöperyydeksi tai miksi vain, mutta en ole yhtään ahdistunut ajatuksesta, että saan käydä läpi 150 lausetta ja arvioida niiden kieliopillista oikeellisuutta. 

Joskus on näköjään yllättävän virkistävää palata vanhojen kiinnostuksen kohteiden pariin. Jotain on silti vuosien varrella päässyt tapahtumaan - tämäkään ei vedä vertoja projektityöskentelyn viehätykselle, jonka pariin upposin noin kymmenen vuotta sitten. Jos joku nyt kysyisi, minkä pariin haluan palata, veisi projektinhallinta voiton. Sittenkin.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sokerihiprakka

Joogastudion aula on ahdas ja kostean lämmin. Olen tuomassa tyttöjäni lasten joogatunnille ja he sujahtavat salin puolelle jo ennen kuin ehdin halata heitä ja heilutella, että tulen hakemaan tunnin päätyttyä. Ohjaaja hypähtää paikalle sutjakasti, hän on yhtä hymyä (kuten aina), timmissä kunnossa (kuten aina) ja pukeutunut värikkäisiin trikoisiin (kuten aina). Kysäisee nopeasti, saako antaa tytöille tunnilla vaahterasiirappikeksit. "Joo, tottakai", vastaan, vaikka en aivan ymmärräkään, miten ne joogaamiseen liittyvät. Mutta ei kai pari keksiä lauantaiaamuna ketään vahingoita.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena vahtijana, mitä tulee herkkujen syömiseen tai naposteluun ylipäätään. En esimerkiksi osta lapsille karkkia. Ostan heille kyllä keksejä, muffinsseja, donitseja ynnä muita, joskin yritän pitää tarjoilut kohtuuden rajoissa. Se, etten osta heille karkkeja, ei tarkoita, etteivätkö he olisi päässeet niiden makuun. Ehei. Siitä pitävät huolen esimerkiksi syntymäpäivien tarjoiluista vastaavat. Ja halloweenista en nyt edes aloita.

Tänä syksynä on vietetty syntymäpäiväjuhlien suurta sesonkia. Viiden viikon sisällä lapsemme ovat saaneet kutsut yhteensä neljään syntymäpäiväjuhlaan, mikä tarkoittaa, että viikonloput ovat olleet lähes yhtä juhlaa. Pöydän kulmalle kerääntyneet yllätyspussit sen kun vain lisääntyvät, eikä edellisiä karkkeja ole ehditty edes syödä, kun kotiin kannetaan lisää pussukoita. Ja kaikki kertaa kolme, katsos. Ei sentään ihan pelkkää karkkia - kotiin on tuotu myös ilmapalloja, sekalaista pikkutavaraa, leikkimielisistä kisoista voitettuja leluja ja jumppapussukat. Esimerkiksi.

Muistan viime vuonna ajatelleeni jossain vaiheessa, että syntymäpäiväjuhlia oli ollut harvinaisen vähän verrattuna joihinkin edellisistä vuosista. Nyt en muista ajatelleeni muuta kuin että voisi niitä vähän vähemmänkin olla, jottei ihan joka viikonloppu menisi niitä juhliessa. Toisaalta, lapsemme rakastavat synttärikekkereitä yli kaiken (kenenpä ei), joten olemme käyttäneet jokaisen näistä mahdollisuuksista hyödyksi. Emmekä toki ole katuneet.

Mutta ei siinä kaikki, ehei. Varsinaisten juhlien lisäksi monia syntymäpäiviä juhlistetaan koululla siten, että sankarin perhe tuo kaikille jotain makeaa syötävää - ei ole yksi tai kaksi päivää tänä syksynä, kun lapseni ovat tulleet koulusta kotiin suupielet värjäytyneinä mehujäistä tai eväslaukuista on löytynyt brownien tai kuppikakkujen jäännöksiä. Viimeksi tänään esikoistyttäreni palasi taidetunniltaan pientä macaron-leivosta mutustellen. Yhtenä päivänä, kun tulin iltapäivällä koululle, minua kehotettiin maistamaan lasten leipomia brownieseja. Pari viikkoa sitten koulun esitelmäpäivän päätteeksi esikoiseni opettaja vihjaisi, että menkää toki hakemaan luokasta pienet muffinit, niitä ovat lapset tehneet päivällä ja ne pitäisi saada sieltä syötyä, kun viikonloppu oli juuri tulossa.


Että menköön vaan ne vaahterasiirappikeksit, ei ne missään tunnu. Eikä ne seuraavan viikon suklaapalatkaan, joita tyttömme kertoivat saaneensa ohjaajalta. Ja niin edelleen.

Ja siitä halloweenista en edes aloita.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Silmät sateessa

Vettä satoi kaatamalla, mutta ei kai me sokerista olla. Vähän alkoi tulla kylmä siinä pihalla värjötellessäni, kun seurailin 6-vuotiasta tytärtäni, joka kulki ympäriinsä, tutki paikkoja ja näytti miettivän ankarasti.

"Pitäisikö sinun nyt päättää joku hyvä paikka?" yritin ehdotella. Tyttöä ei vesisade häirinnyt, ei liioin veljeään, joka oli silkasta uteliaisuudesta lähtenyt mukaan tälle pienelle kävelyretkelle omalle pihamaallemme. Koulussa ovat juuri alkaneet tiistai-iltapäivien lyhytkurssit ja tyttäreni oli valinnut kurssin nimeltä Street Art. Kurssin ensimmäinen tehtävä olikin (ainakin omaksi yllätyksekseni) kotitehtävä, jota varten tyttö oli tullut viime viikon tiistaina koulusta kotiin kantaen tärkeän näköisenä ruskeaa kirjekuorta, jonka sisältä löytyi irtosilmiä. Kyllä, irtosilmiä. Siis niitä askarteluun käytettäviä, joissa muovisen kuvun alla killuu musta irtopupilli.

Niille me siellä kaatosateessa etsimme paikkaa. Tyttö oli selittänyt tarkasti, kuinka niille pitäisi keksiä kivoja paikkoja ulkosalta ja sitten kuvata ne ideat. Ja tulostaa ne seuraavaksi kerraksi mukaan. Ja kas kummaa, meille tapahtui se klassinen viimetinka. Joten sen vuoksi seisoskelimme maanantai-iltapäivänä siellä pihalla, kaatosateessa. Sateen piti vielä kestääkin koko illan ajan, joten yhtään myöhemmäksi ei tehtävän suorittamista kannattanut siksikään siirtää. 

Aika veikeitä niistä minusta tuli.

Tässä koulussa ei varsinaisesti anneta säännöllisiä kotiläksyjä. Lukemaan opettelevat saavat lukuläksyjä, mutta muuten tehtävät suoritetaan pääsääntöisesti koulussa. Suomalainen, läksyjen keskellä koulunsa käynyt, toisinaan hieman jopa haikailee niiden perään, ihan vain siksi, että ajattelee olevan hyvä asia sekin, että lapsi oppinee niitä tekemällä vastuuasiota. Toisaalta, ei kaipaa ollenkaan sitä ahdistusta, että kuitenkin itsekin huolehtisi joka päivä, että ovatko tehneet läksynsä. Ovat vielä sen verran pieniä, että viikonpäivätkin saattavat mennä vielä sekaisin. 

Meillä lukuläksyjä on nyt ollutkin varsin paljon, sillä kuusivuotiaillamme on selvä lukemaan oppimisen kausi (molemmat heistä oppivat lukemisen alkeet vajaa vuosi sitten). He saavat pienet kirjaset kotiin luettavaksi noin kaksi kertaa viikossa. Kirjoissa on yleensä 16 sivua, jokaisella sivulla on muutama lause. Kirjan lukemiseen menee (lapsen innokkuudesta, tilanteen rauhallisuudesta/rauhattomuudesta tai kenties tähtien asennosta riippuen) noin viisi - seitsemän minuuttia. Aivan kohtuullista mielestäni.


Pidän siitä joustavuudesta, että lukuläksyillä ei ole varsinaisia määräpäiviä, vaan kirjan tullessa kotiin sille on tarkoitus löytää aikaa lähipäivinä. Pyrimme siihen, että kirja luetaan parin päivän sisällä sen saapumisesta. Ne kerätään meillä keittiön saarekkeen kulmalle näkyvälle paikalle odottamaan, jotta itse vastuullinenkin huomaisi ne - ja ehdottaisi kenties jopa itse, että luetaan läpi, jotta voidaan palauttaa. Joskus näin käykin, vaikka useimmiten päädynkin itse ehdottelemaan lukuhetkeä. Suurin motivaatio löytyy lapsillamme useimmiten siitä, että lukemisen jälkeen he voivat sujauttaa kirjat reppuihin ja kiikuttaa ne aamulla ensimmäiseksi opettajalle. Silloin saa nimittäin kehut: "Luitko tämän jo? Wow!"

Sateessa seisoskelu taisi mennä luihin ja ytimiin, sillä illalla on hytisyttänyt. Vilkaisu sähköpostiin paljastaa, että syksyn suurin kotiprojekti on lähestymässä - esitelmäaiheet ovat jaossa huomenna ja niistä päätetään keskiviikkona. Mikä tarkoittaa sitä, että viikonloppuna piipahdetaan kirjastoon etsimään lapsille sopivia materiaaleja esitelmiä varten. Marraskuussa tulee kotona rakentaa aiheesta 3D-malli, ja koko komeus esitellään koulun yleisenä esitelmäpäivänä marraskuun lopussa. 

Että kotiläksytön vai läksyllinen? Riippuu vähän, miltä kantilta asiaa katselee. Tyytyväinen olen siihen, että tämä malli tuntuu sopivan lapsillemme varsin hyvin. Enköhän siten pärjää itsekin, vaikka joskus kaatosateeseen joutuisinkin.

torstai 5. lokakuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 3

Jatkokertomuksilla on tapana jatkua. Niin jatkuu tämäkin. Aiempiin osiin voit tutustua täällä ja täällä.

Keskiviikko, 4. lokakuuta 2017

Muutamien viikkojen ajan on odoteltu hälytinkorjaajaa. Yhdestä ovesta rikkoontui remontin yhteydessä sensori ja paikan päälle tarvitaan näppärä korjaaja hälytinfirmasta. Sellaista ei ole helppo saada paikalle, etenkään kun unohtelee itsekin kysellä asian perään. Tulisiko sieltä joku heti ensi kerrasta, kun pyytäisi? Ehei. Sehän olisi vähän liiankin yksinkertaista.

Onhan niitä nettilomakkeita, sellaisia toimiviakin varmasti, mutta myös niitä näennäisesti toimivia. Sellaisia, joille voit naputella ongelmasi ja pyytää ratkaisua, tässä tapauksessa käyntiä paikan päällä. Nettilomake näyttää toimivan, mutta ei viestiin koskaan kukaan vastaa. Meneekö viesti sitten perille vai suoraan Ö-mappiin, sen kun tietäisi.

Joku saadaan kuitenkin viimein kiinni. Alkaa selvittely siitä, milloin tänne voisi tulla korjauskäynnille. Joku melkein jo tuleekin viime viikolla, mutta peruu viime tingassa. Ehdottaa uutta aikaa, joka sopii. Mutta kas - muutamaa päivää myöhemmin ehdottaa taas uutta aikaa, joka taas ei sovi. Tai siis mies luulee, että sopii, mutta vaimo toteaakin, että eipäs sittenkään. Koska hammaslääkäri. Vaimo ehdottaa, että jos siirretään puolella tunnilla, niin sitten sopii.

Käyn sitten hammaslääkärissä. Juuri kun olen päässyt kotiin, koputtaa korjaaja ovella. Avatessani oven totean, että ai, ovikello ei taaskaan toiminut ja pahoittelen, että tulen ovelle vähän myöhässä. ”Kävin tässä jo aiemmin, mutta ei ollut ketään kotona.” (No ei, koska hammaslääkäri.) ”Mutta selvisi, että sinulla oli jokin lääkäriaika.” (Ja mitenkäs sinäkin siitä jo tiedät??)

Ne vanhat osat.

Ohjaan takaovelle ja selitän, mikä on ongelma. Sanoo, että vedetään nuo piuhat vaan poikki, nykyään laitetaan langattomia. Kaikki käy, kunhan kuntoon tulee. Nopeasti tuleekin. Pyytää vielä imuria tai jotain, niin saa siivottua jälkensäkin. Ojennan varrellista rikkaimuria. Alkaa imuroida niin touhukkaasti eteistä, että tekee mieli kysyä, voisiko jatkaa keittiön puolellekin, on tässä siivouspäiväkin tulossa.

Hyvät päivänjatkot sitten vaan. Eihän siinä kovin montaa viikkoa mennytkään, että saatiin viiden minuutin homma hoidettua. Tekisi mieli vinkata, että tehkää nyt ihmeessä siitä nettilomakkeesta toimivampi. Katsos kun ihmiset tykkää, kun niihin viesteihin vastataan. Eletään sentään 2010-lukua.



Tähänkö nämä remonttitarinat päättyvät? Enpä usko. Seuraavaksi odotellaan uusia portteja takapihan aitaan. Aidasta tulisikin monta tarinaa, mutta jätetään se seuraavaan kertaan...

maanantai 2. lokakuuta 2017

Aika tavallinen perjantai

Tavallisen oloinen perjantai, neljäs kouluviikkokin jo. Aamun rutiinit sujuvat omalla painollaan, jollain tasolla ainakin. Eteisessä hoputan, autoon noustessa hoputan, autosta noustessa hoputan, koulun naulakoillakin vielä vähän, tottumuksesta kaiketi. Esikoisen pitäisi ehtiä lukemisen tukiopetukseen, jota pidetään kahdesti viikossa. Ehditään kyllä, odotellaankin hetki. Pyydän lapsiani pysymään lähettyvillä kunnes opettaja saapuisi ja saan luovutettua esikoiseni hänen huomaansa. Juttelen odotellessamme esikoiseni oman opettajan kanssa ja huomaan sivusilmällä, kuinka kaksoseni juoksevat oman opettajansa perään heti kun näkevät tämän. Singahtavat ulko-oven suuntaan, mutta nyökkään, kun näen opettajan elehtivän siten, että aikoo ottaa lapseni mukaansa ulos. Ovat matkalla kastelemaan koulun kukkaistutuksia.

Tukiopetusmateriaalia

Tukiopettaja tulee, tyttäreni silmät hymyilevät. Heillä on selvästi yhteinen sävel, mikä on johtanut hyviin tuloksiin tänä syksynä. Vaihdamme muutaman sanan, toivottelen lapselleni hyvää koulupäivää ja alan odotella kukkien kastelijoita takaisin sisälle. Viipyvät kuitenkin hyvän tovin. Lopulta juoksevat sisään innosta puhkuen: "Äiti, siellä oli Frankie Peanut! Ja me saatiin antaa sille herkkuja! Ja se juoksi ja juoksi pihassa!" Tiedän kyllä kuka on Frankie Peanut, ja muistan nähneenikin sen koulun pihan laitamilla hetki sitten, kun saavuimme. Koulun johtajan pieni koira, jota hän oli juuri juoksuttamassa pihamaalla. Ottivat pikkuisen koiranpennun viime vuonna, silloin sitä ei olisi voinut vielä jättääkään yksin kotiin, joten se seurasi omistajaansa kouluun. Ja siitäkös oppilaat riemastuivat ja odottavat vähän väliä sen vierailuja. Tunnen koiria huonosti, enkä muista minkä rotuinen se on, mutta niin pieni ja suloinen ja pörröinen, ettei sen ohitse voi kävellä rapsuttamatta. Ajattelen, että voisi varmasti olla huonompiakin tapoja aloittaa koulupäivä kuin päästä opettajan kanssa kukkakierrokselle pihamaalle ja saada samalla leikkiä pikkuisen koiran kanssa. Kuusivuotiailta ei tarvitse tiedustella, oliko kivaa.

Iltapäivällä palaan koululle hakemaan lapsiani. Iltapäiväpiiri on loppumaisillaan ja keräilen jälkikasvuni ympärilleni ja kehotan hakemaan tavaransa. Naulakoilla on tähän aikaan aina ruuhkaa, joka kohdassa törmää reppuihin, kenkiin, takkeihin ja 5-10-vuotiaisiin lapsiin. Esikoinen on vielä keräilemässä omia tavaroitaan, kun huomaan, että kaksoseni ovat taas jututtamassa opettajaansa. Muistan, että poikani mainitsi saaneensa tänään akvaariokalojen ruokintavuoron, mutta että tehtävä oli jäänyt kiireessä suorittamatta. Opettaja näkyy nyökkäilevän heille ja yhtäkkiä heitä ei näykään missään. Otan esikoisen mukaani ja lähdemme etsimään kaksostemme luokkahuoneen suunnasta. Ovelle päästyäni jo näen: akvaarion ääressä he kaikki kolme tutkivat yhdessä, missä kalat tänään piileskelevät. Poikani on tyytyväinen: päivän tärkeä tehtävä on nyt suoritettu. Huikkaan, että nyt mennään.

Opettajalle on kiva toivottaa hyvää viikonloppua ja että nähdään taas. Koskaan en vielä ole joutunut viemään lapsiani vastahankaisina kouluun. Kukapa sinne ei haluaisi, kun pääsee hoitamaan lemmikkejäkin siinä samalla. Aika kivaa, eikö.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Lounas in Spanish

Eräänä päivänä jouduin hakemaan kaksoseni koulusta kesken päivän, sillä heille oli varattu aika rutiinitarkastukseen lastenlääkärille. Harmillisesti jouduin keskeyttämään heidän lounastuntinsa, sillä aika oli sovittu alkuiltapäivään. Päästyäni sisälle koulurakennukseen kävelin sen läpi aina toiseen päähän saakka, jossa sijaitseva jumppasali muuntuu kerran päivässä ruokasaliksi. Matkalla tulin vilkaisseeksi yhteen luokkahuoneista, jonka pienryhmäpöydän ympärillä istui ehkä viisi tai kuusi oppilasta, yksi luokanopettaja sekä koululla käyvä espanjanopettaja. Yksi noista oppilaista oli esikoiseni.

Luokassa oli käynnissä ns. lunch club. Sillä tavalla oli neljäs- ja viidesluokkalaisten opettaja nimennyt "erikoislounaansa", joita hän emännöi neljä kertaa viikossa. Jokaiselle päivälle on oma aiheensa. Maanantaisin on espanjalainen lounas, jolloin sille osallistuvat pyrkivät juttelemaan syödessään vain espanjaksi. Toisena päivänä ratkotaan matemaattisia pulmia, toisena kuunnellaan kirjaa ja keskustellaan siitä. Jokainen oppilas voi ilmoittautua yhdelle erikoislounaalle viikossa. Maanantaina ilmoittautumislistat aina tyhjennetään ja silloin voi tehdä varauksensa haluamalleen lounaalle. En ollut tietoinen siitä, että esikoiseni oli valinnut ensimmäiseksi espanjankielisen lounaan, mutta kieli-ihmisenä myönnän olleeni siitä aika iloinen.

Ekaluokkalaisen espanjaa

Mieleen nousi muistikuva omilta kouluajoilta. Muistan vieläkin, miltä ala-asteen luokkahuoneet näyttivät. Muistan, kuinka pienessä maaseutukoulussa ei ollut ruokasalia, mutta me emme syöneet jumppasalissa vaan omissa luokissamme. Järjestäjien vastuulla oli vetää ruokakärry koulun keittiöstä luokkaan. Lounaalla piti istua hipihiljaa ja keskittyä vain syömiseen. Jutteleminenkin oli joskus kielletty - tosin en pysty muistamaan sitä, kuinka pysyvä kyseinen käytäntö oli. Muistan, kuinka lusikoin hitaasti suuhuni kaalikeittoa, josta en pitänyt. Lautaselle jäi pyörimään suuri kaalinpala enkä uskonut pystyväni syömään sitä. Se oli niin suuri, ettei mahtunut kunnolla edes lusikkaan. Vilkuilin opettajaa, joka istui pöytänsä takana syömässä omaa annostaan. Odotin ja odotin, että opettaja olisi valmis ja lähtisi luokasta opettajienhuoneeseen. Poimin kaalinpalan yhä uudelleen lusikkaan ja pudotin sen vaivihkaa takaisin lautaselle. Ei sitä syömättä voisi jättää, siitä tulisi sanomista. Mutta jos opettaja lähtisi ennen minua, voisin päästä siitä... hmm... eroon.

En muista tänäkään päivänä, mitä tuolle kiusalliselle kaalinpalalle tapahtui. Nyt jo hymyilyttää ja on helppo todeta, että lasteni koulumaailma on hyvin erilainen kuin omani tuolloin 80-luvun Suomessa. Olen todella iloinen siitä, että esikoiseni voi halutessaan osallistua espanjankieliselle lounaalle ja että kaksoseni ovat innostuneet kirjalounaista. Omaa espanjan kielen taitoani on tosin syytä kohentaa pikapuoliin, mikäli haluan pysyä lasteni kielitaidon kanssa edes jokseenkin tasoissa. Opintoja löytyy minultakin, mutta ne ovat noin 25 vuoden takaa. Kaikki kolme lastani ovat opiskelleet espanjaa esikouluiästä saakka. Toisinaan melkein unohdan, että se on heille jo kolmas kieli. Hyrisen tyytyväisyydestä joka kerta, kun muistan sen.

Ja kaalikeittoa ja kaalikääryleitä syön ihan mielelläni, jos joku niitä minulle tarjoaa. Vuodet lienee tehneet tehtävänsä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Laskeudu rutiiniin, ihminen

Ensimmäinen kouluviikko, se on aina jännittävä juttu. Tänä vuonna syksy päätti saapua yhtä matkaa koulun alkamisen kanssa, ja ensimmäiset päivät on tarvottu kumisaappaissa ja sadetakeissa. Ihan toivoton ei tilanne ole kuitenkaan, sillä lämmön on lupailtu palailevan ensi viikolla - mikä tarkoittaa (ainakin minulle) säätilan normalisoitumista. Syyskuu kun on ainakin kaikki nämä viimeiset vuodet ollut vielä miellyttävän lämmin, suomalaisesta näkövinkkelistä suorastaan kesäinen.

Tiistaiaamuna meitä oli matkalla kouluun kaikkiaan viisi, mikä oli kyllä poikkeuksellista. Sikäli, että mieheni on säännöllisesti työmatkaillut juuri koulun alkamisen aikoihin ja lasten sujauttaminen takaisin koulumaailmaan on maannut yksin minun hartioillani. Tämä oli tosiaan jo neljäs kerta, kun koulunalku on meidän perheessämme ollut merkityksellinen - ja jokainen niistä on ollut erilainen. Ensimmäinen kerta oli luultavasti haastavin, sillä silloin veimme kouluun ensi kertaa pientä esikoistamme, joka ei tiennyt koulumaailmasta tuolloin vielä yhtään mitään. Seuraavana vuonna hän palasi kouluun jo hieman rutinoituneempana, mutta silloin kaksosemme aloittivat preschoolin puolella, mikä olikin heille uutta ja ihmeellistä - hankalaakin ensimmäisten viikkojen aikana. Sitä seuraavana vuonna olin luultavasti itse hermostuneempi kuin lapseni, sillä esikoisemme siirtyi isompien luokkaan uuden opettajan pariin ja kaksosemme taas seurasivat hänen jalanjälkiään ja aloittivat kindergartenin (esikoulun) siinä luokkahuoneessa ja sen saman opettajan huomassa, joka oli opettanut esikoistamme kaksi ensimmäistä vuotta. Tänä vuonna kouluun marssi jo kolme hyvin kokeneen oloista konkaria, joilla ei ollut mitään vaikeuksia sujahtaa joukkoon mukaan.

Mieheni seuraili menoa hetken ja palasi takaisin töihin. Minä kurkistelin luokkahuoneisiin, kävin halaamassa lapseni ja toivottamassa heille hyvää koulupäivää ja piipahdin sen jälkeen koulun keittiöön vanhempien aamukahveille. Siemailin mukillisen amerikkalaisen laihaa kahvia ja söin kanelimunkin, juttelin tuttujen kanssa. Huomasin, etten ollut edes ehtinyt jututtaa ollenkaan kaikkia, joita olisin halunnut, sillä tuttuja on jo niin paljon. Tuttuja vanhempia ja henkilökuntaan kuuluvia, monet jo vuosien takaa. Hetkeksi nousi mieleen kumma tunne: miten tunnen jo nämä kaikki.

Lapset ovat kantaneet kotiin tervetuliaiskirjeitä, uusia vihkoja ja kansioita, lukujärjestyksiä ja monenlaista täytettävää paperia. Olen parhaani mukaan yrittänyt suoriutua kaikesta ajoissa, täyttänyt kyselyitä, allekirjoittanut sopimuspapereita ja kiikuttanut toimistoon shekkejä. Sähköpostia, nettilomakkeita, mitä kaikkea.


Olen pitänyt myös kiinni perinteistä. Kun koulu alkaa, en täytä ensimmäistä enkä vielä toistakaan päivää kaikella mahdollisella, vaan keskityn saamaan homman käyntiin ja lapset uudelleen rytmiin mukaan. Ensimmäisenä päivänä hain helppoa lounasta ja kaupan pullahyllystä iltapäiväksi suosikkileivonnaisen. Suunnittelin kyllä kirjoittavani myös opiskeluesseen, mutta nukahdin sohvalle.

Että kyllä. Kyllä voi olla. Ensimmäinen kouluviikko voi olla väsyttävä.