torstai 14. kesäkuuta 2018

Onni joka kipristää

Jono on pitkä ja kiemurtelee vapaamuotoisesti. Kenelläkään ei ole kiire ja jonossa on mutkatonta vaihtaa kuulumisia. Kesästä ihmiset puhuvat ja kaikesta muustakin, kuten aina. Lapset poukkoilevat jonosta ja takaisin jonoon, mutta ei se ketään häiritse. Nyyttäripöydän antimet odottavat kyllä jokaista. Sivusta melko voimakkaaksikin yltynyt tuuli tuo nenään hampurilaispihvien tuoksun. Taivaanranta näyttää hieman uhkaavalta, sadetta on luvattu. Ulkoilmatapahtumille se on riski, mutta sellainen on tällä kertaa otettu.

Koulun jokaisen lukuvuoden alkaessa ja päättyessä ihmiset kokoontuvat yhteiselle nyyttäripiknikille. Se on pidetty näinä vuosina lähes aina läheisellä maatilalla, jonka kanssa koulu tekee paljon yhteistyötä. Ihmisiä on paikalla ehkä sata, ehkä enemmän. Pöytä on pitkä ja sen ääreltä voi kerätä pahvilautaselleen notkuvan kokoelman erilaisia herkkuja. Aavistan jo, mitä ainakin on tarjolla: erilaisia pastaruokia, salaatteja ja wokkeja - paljon kasvisvaihtoehtoja, sillä kasvissyöjiä on tässä yhteisössä paljon. Itsetehtyä omenasosetta, avokadodippejä, tortillasipsejä, maissileipää ja papuruokia. Yksi lapsistani haluaa maistaa kaikkea, toinen melko montaa, kolmas päätyy spagettiin, leipään ja tortillasipseihin. Katson jokaisen perään ja muistutan pitämään lautasta suorassa, kun jono etenee. Yksi kauhallinen spagettia menee kuitenkin jonnekin muualle kuin lautaselle, mutta kehotan seuraavalla kerralla tähtäämään paremmin.

Piknikpeiton päällä on aina yhtä hankalaa syödä, pahvilautanen notkahtelee moninaisten ruokalajien alla ja muovihaarukalla ei meinaa saada keihästettyä pakoon pyrkivää nuudeliwokkia. Makuelämykset korvaavat kuitenkin vaivan ja tulee taas mieleen, kuinka ulkoilmassa syöminen tuntuu jotenkin erilaiselta. Poika sanoo olevansa valmis ja kysyy, voiko mennä juoksemaan kavereiden kanssa. He juoksevat pitkin alaspäin viettävää ruohikkoa ja yhä pellolle, hauskaa tuntuu riittävän. Kaksoissisko lähtee mukaan, isosisko jää vielä nautiskelemaan ruoasta, kulinaristi kun on. Tuulenpuuskat tuovat syömiseen lisähaasteen, sillä ottimet ja servietit ja kaikki melkein lähtevät välillä lentoon, mutta lopulta saan napattua kaiken jälleen kasaan. Vielä olisi jälkiruokapöydän vuoro, sieltä löytyy tietenkin omenapiirasta, vadelmaneliöitä, hedelmäsalaatteja ja paljon vesimelonia. Suklaata ja keksejä ja mansikoita ja vaikka mitä muuta, joista kaikkia ei voi maistaa, koska ei kykene.



Tähyilen lapsiani, joille tämä paikka on niin tuttu, vielä tutumpi kuin minulle. He tietävät, missä on kanat ja missä possut ja mitä kautta pääsee pujahtamaan minnekin ja mihin voi mennä ja mitä voi tehdä. Ihmiset ympärillä ovat tuttuja, lähes kaikki. Naurattaa, kun huomaan tietäväni viereisen piknikpeiton perusteella, ketä viereeni kohta istahtaa. Tuuli sekoittaa hiukset ja tuntuu jo hieman viileältä, ja olen tyytyväinen, että otin sittenkin päälleni kevyen villatakin. Keskipäivän helle on kuin huomaamatta kaikonnut, kun uhkaavat sadepilvet ovat nousseet taivaalle. Sadetta ei kuitenkaan vielä tule. Se tulee, kun saan lapset kerättyä autoon ja käännän sen parkkipaikalta kohti kotia.

Seuraavan päivän koulupäivä on tämän lukuvuoden viimeinen kokonainen ja iltapäivällä kaikkia on kehotettu tyhjentämään lasten lokerikot. Kolmen lapsen tavaraa on käsittämätön määrä: fleecetakkeja, vedenpitäviä varusteita, vaihtovaatekertoja, aurinkorasvoja, vihkoja, kansioita ja paperipinoja. Käytävän iloisessa sekamelskassa keräilen lasteni apuna heidän tavaroitaan ja sullomme niitä kasseihin ja kannamme kohti autoa. Taasko tämä on käsillä, ajattelen. Yksi kouluvuosi on taas takana. Kuin riittinä kopistelen kumisaappaista niiden sisällön takaisin koulun pihamaalle. Hiekkaa, lastuja, mitä lie.

Kurkkua vähän kuristaa, silmiä tuntuu kirveltävän. Olen niin onnellinen siitä, että olemme osa tätä yhteisöä ja samanaikaisesti tunnen katkeransuloisesti sen, että mikään ei ole ikuista. Mutta en sure mitään nyt, vaan olen onnellinen siitä, että syksyllä taas palaamme tähän samaan rakennukseen, tähän samaan pihaan, näille naulakoille ja luokkahuoneisiin. Maatilallekin ja näihin maisemiin. Näiden ihmisten kanssa, jotka nyt yhtä aikaa pakkaavat tavaroita autoihinsa ja heiluttelevat toisilleen.

Huomenna tapaamme vielä päättäjäisseremoniassa. Kesälläkin monia, ja taas sen jälkeen. Se tuntuu hyvältä ja ehdottomasti odottamisen arvoiselta.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Mikä ihana tuoksu!

"Täällä tuoksuu niiiin hyvälle!" Muistan aina, kun esikoiseni totesi näin. Hän oli palaamassa joogatunnilta eräänä lauantaiaamupäivänä ja lounaan tuoksu tuntui voimakkaana jo ovella. Muistan hymyilleeni, ettei jokaisen yhdeksänvuotiaan makuhermoja ehkä näin paljon kutkuttele, kun talossa on paistettu ruusukaalia.

Mutta ruusukaalia syödään meillä paljon, sillä meillä niitä syö melko intohimoisesti neljä viidestä. Vanhempi tyttäreni rakastaa niitä, kun niihin on saatu tummahko paistopinta ja ne on maustettu sopivasti suolalla ja pippurilla. Hän pyytää myös paistetuista parsakaalin kukinnoista ne tummimmiksi paistuneet ja rakastaa niiden rapsahtelua suussa.



Kun saavuimme tänne ensi kertaa melkein kuusi vuotta sitten, esikoisemme oli vasta 3-vuotias. Hänen syömisensä oli aina ollut haaste, se oli sekä vähäistä että valikoivaa. Pikkukeskosen taustansa vuoksi hänen syömistään oli seurattu äärimmäisellä tarkkuudella ja olimme käyneet melkein kahden vuoden ajan ravintoterapeutin pakeilla etsimässä keinoja siihen, miten ikäisiään huomattavasti pienempi tyttö saataisiin innostumaan syömisestä siinä määrin, että paino alkaisi nousta vauhdikkaammin. Olimme edenneet hitaasti tai vaihtoehtoisesti - hyvin hitaasti. Olimme pitäneet yllä ruokapäiväkirjaa lukuisia kertoja. Olimme pohtineet, mihin ruokiin voi laittaa helposti lisäpotkua. Ja ponnistimme uudelleen liikkeelle jokaisen sairastelujakson jälkeen, joka verotti tytön painoa.  

Sinä kesänä, kun meidän siis oli määrä matkustaa tänne, kamppailimme edelleen syömisongelmien kanssa. Kun lähdimme pitkälle lentomatkalle, ei esikoistyttäremme syönyt mitään koko matkan aikana Suomesta tälle puolen Atlanttia. Jäimme pitkän lennon jälkeen yöksi New Yorkiin ennen seuraavan aamun lentoa Vermontiin. Hotellissa tyttö söi viimein nälkäänsä mukana tuomamme marjasosepurkillisen - jonka hän hetkeä myöhemmin palautti takaisin suoraan hotellihuoneen kokolattiamatolle. 

Seuraavana aamuna lentokentällä päätimme syödä aamiaista. Mieheni kävi ostamassa erilaisia aamiaisvaihtoehtoja sitä silmällä pitäen, että lapset söisivät edes jotain. Yllättäen esikoisemme maistoi sitä sun tätä, yhtä sun toista, ja vaikutti ehdottomasti edellispäivää virkeämmältä. Muistan mieheni sanoneen, että hän ei syö mitään ennen kuin lapset ovat syöneet kaiken, mitä haluavat. Hän voisi olla vaikka syömättä, jos hän näkee lasten syövän.

Syömisongelmat loppuivat siihen.

Keskostyttäremme on siis nyt 9-vuotias. Hän ei ehkä valitse pöydästä sitä tavallisinta leipäpalaa, mutta haluaa taatusti maistaa, jos näkee jotain erikoisempaa. Hän ei useinkaan laita leivän päälle voita, mutta syö mielellään esimerkiksi ruohosipulimaustettua tuorejuustoa. Hän ei valitse tavanomaista kurkunsiivua, mutta syö sen sijaan mielellään esimerkiksi pähkinäisemmän makuisen salaatinlehden. Hän ei syö herneitä, mutta kovin mielellään vaikkapa kermaista kukkakaali-parsakaalipaistosta. Valkosipuli ei häntä pelota, eivät liioin mustekalarenkaat, voimakkaasti parmesanilla maustettu pastaruoka tai graavilohi. Olen vieläkin hämmentyneen onnellinen siitä, että tälle lapselle ei tarvitse koskaan sanoa, että jos nyt kuitenkin maistaisit. Kaikesta huolimatta hän on edelleen pienikokoinen ja tulee olemaan sellainen luultavasti aikuisiässäkin.

Jatkamme onnellisina ruusukaalien paistamista. 

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Noin kello neljä

"Tule tänne, tänne ylöspäin! Mä näytän!" Tyttö, arviolta kuusi- tai seitsemänvuotias, viittoilee minulle ja jää odottamaan heinikkoista rinnettä kulkevan polun varrelle. Harmittaa, etten muista tytön nimeä, vaikka hän tutulta näyttääkin. Täytyy tiedustella. Ei ole varsinaisesti lastemme koulukavereita, mutta tiistai-iltapäivisin mukana samassa koulun iltapäivätoiminnassa. 

Tiistai-iltapäivät ovat meillä vähän erilaisia, sillä silloin lapsemme jäävät koulun jälkeen tunniksi iltapäivätoimintaan mukaan. Toimintaa on koululla joka päivä noin kolmesta puoli kuuteen saakka, jolloin viimeisimmät ehditään hakemaan kotiin. Iltapäivätoiminta on tarkoitettu kaikille halukkaille iästä riippumatta. Mukana on lapsia viisivuotiaista kaksitoistavuotiaisiin. Omat lapset ovat halunneet mukaan jo pitkään ("koska kaveritkin on siellä!") ja tänä lukuvuonna viimein päätimme, että pääsevät tiistaisin mukaan. Minä vietän tiistaisin tehopäiviä opiskellen tai kirjoittaen. (Tai sitten en ihan aina, mutta ei paljasteta siitä sen enempää.)




Tyttö sanoo tietävänsä, missä poikani on. Kun tulen hakemaan lapsiani neljältä, he voivat olla missä vain koulun alueella. Jos on kaunis sää, he ovat useimmiten koulun pihalla, sadepäivinä taas jumppasalissa tai iltapäiväkerhon tiloissa pelaamassa lautapelejä, askartelemassa tai lukemassa. Kun sää on hyvä, mutta ei kuuma, löytyvät he useimmiten läheisestä pikku metsiköstä, jossa on nuotiopaikka ja sen ympärillä majanrakennuspaikkoja. Sekä pieni metsikköleikkipaikka sen rinteen päällä, jonne tuo tyttö minut nyt haluaa johdattaa.

Tyttö juoksee ketterästi polkua ylöspäin, näyttää tuntevan jokaisen mutkan ja pusikon ja silmäilee nopeasti, ketkä kavereista ovat rinteen päällä sijaitsevalla tasanteella. "Ei hän olekaan täällä! Mutta oli varmasti kyllä äsken!" Yhtä ketterästi tyttö lähtee juoksemaan rinnettä alaspäin kohti nuotiopaikkaa. "Mutta nyt tiedän, missä hän on! Tällä kertaa varmasti!" "Ok!" Huutelen hänen peräänsä ja yritän pysyä polulla. Polku on selvästi tehty pienemmille ihmisille, sillä havut raapaisevat kasvojani, kun yritän pysyä tytön vauhdissa mukana. Tarvitseeko mainita, että tunnen oloni jokseenkin vanhaksi.

"Täällä, täällä!" Kuulen tytön huutavan. Näen poikani rakentamassa majaa muutaman kaverinsa kanssa ja kerään myös molemmat tyttäreni mukaan nuotion ääreltä. "Äiti, eikö me voitais jäädä vähäksi aikaa vielä? Täällä keitetään nuotiolla teetä ja se on niin hyvää!!" Joudun tuottamaan pettymyksen, sillä tällä kertaa kotona odottaa aikataulu.

Toisinaan ei ole niin tarkkaa. Olen oppinut, että lasten hakeminen kello neljältä tarkoittaa suurin piirtein kello neljää. Se voi olla neljältä, mutta yhtä lailla kymmenen yli tai lähempänä puoli viittä. Sillä joskus välipalan syöminen on vielä kesken, toisinaan äitiä pyydetään vielä katsomaan stop motion -elokuvia, joita on iltapäivällä tehty. Joskus kaverien kanssa on niin hauska taikahiekkaleikki kesken ja joskus pitää odottaa, että hamahelmiaskartelu on ehditty silittää. Joskus etsitään omaa vesipulloa tai hupparia, joka "oli varmasti mulla täällä mukana!"

Poika kysyy melkein joka kerta, että voisitko äiti tulla vähän myöhemmin. Kun ei kuulemma "ehditä leikkiä tarpeeksi". Hymyilyttää vähän. Joskus en arvannutkaan, kuinka hauskoja noin kello neljän päivät voivatkaan olla.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Oli kesä, kesä, kesä, oli pesä, pesä, pesä...

Oi kevät, oi kevät. Pesänrakennusaika on ollut käsillä jo monen viikon ajan, toisilla. Oman pesueemme kera olemme jatkaneet eloa kotipesässämme kuten ennenkin, mutta tänä vuonna päässeet myös tirkistelemään vieraisiin pesiin, vieläpä aivan aitiopaikalta.

Pääsisäänkäyntiämme reunustaa pylväät, joiden yläosassa on pienet tasanteet. Paikka, jonne ei tule edes vilkaistua - mitä nyt joskus sattumalta. Ja kas.


Kummallinen valaistus täällä välillä, tuumaa punarintarastas. Pesän paikka on mukavan suojainen, mutta pimeässä illassakin voi yhtäkkiä kaikki muuttua kovin valoisaksi. Varjo ikkunassa hämmentää kuitenkin valoa enemmän. Silti istun ja haudon, sillä tehtävä on tärkeä. 

Parin viikon ajan pysyn hyvin paikoillani ja suojaan aarteitani. Mutta viimein tulee päivä, kun työni tuottaa tulosta. Munat raksahtelevat rikki ja lapseni ovat täällä, kaikki neljä. Kiireet lisääntyvät, jokaiselle on saatava ruokaa. Lennän lähistöllä ruoanhakumatkoilla, mutta huomaan heti, jos jokin uhkaa pikkuisiani. Kurkistelkoot ikkunan takaa, mutta mitä ihmettä ne tekevät, kun tulevat ulos. Kopistelevat, kantavat jotain, kaatavat vettä johonkin, tulevat liian lähelle. Lennän ohitse ja yritän osua. Onnistuvat väistämään.

Neljä nälkäistä kilpailee tilasta ahtaassa pesässä. Suurin ja voimakkain saa eniten herkkupaloja, pienemmät tulevat tallotuksi ja jäävät vähemmälle ravinnolle. Luonnonlaki. Kannan ruokaa lapsilleni niin paljon kuin suinkin ennätän, jotta vahvistuisivat. Pari viikkoa ja ne olisivat valmiita jättämään kodin.


Eräs tuiki tavallinen torstai tulee ja silloin se tapahtuu. Pienimmäiseni, viimeiseni, on hypähtänyt alas pesästä ja opetan häntä. Lennän pihapuusta toiseen ja sirkutan. Lennän ja sirkutan. Monta kertaa edestakaisin. Pienimmäiseni istuu rappusella ja seuraa minua tarkkaan. Päänsä kallistuu vasemmalle, sitten oikealle, jälleen vasemmalle. Näin, näin ja näin, teetkö perässä. Tule vain, kyllä sinä uskallat.

Näytelmä on viimein ohitse. Emo on opettanut viimeisenkin poikasensa lentämään ja yhtäkkiä se on hävinnyt rappusilta. Pihassa lentelee lintuja, mutta kuka sitä osaa sanoa, ovatko meidän alivuokralaisiamme vai joitakin muita. Pesä on kuitenkin viimein tyhjä ja pian työnnämme sen tasanteelta pois. 

Kukkien kastelu ulkorappusilla on viimein helpompaa, sillä ei tarvitse pelätä lentopommeja. Illalla ulkovalon voi sytyttää jälleen niin, että kukaan ei hämmenny siitä. Oven voi avata, eikä kukaan sirkuta enää vimmatusti.

Mutta eturivin liput tähän näytökseen olivat kyllä kaiken vaivan arvoiset.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Merkit

Katson peiliin. Hiusrajassa kimmeltävät harmaan sävyt, ne tuntuvat jo tutulta. Ensimmäiset merkit ilmestyivät melkein kymmenen vuotta sitten - varhain harmaantuminen on sukurasite. Vuodesta toiseen, parin kuukauden välein, annan hiusammattilaisen peittää ne näkyviltä, sillä ihan vielä en ole valmis. Ne ovat kuitenkin osa minua ja kertovat jo eletyistä vuosista. Ne kertovat melko konkreettisestikin siitä ajasta, jonka olen jo ollut äiti. Ensimmäisen raskauden jälkeen ne ilmestyivät. Olin silloin 35-vuotias.

Humoristisesti voisi sanoa, että lapsistahan ne ovat tulleet. Ovat kasvattaneet ja kuluttaneet minua näinä vuosina, harmaannuttaneet. Lapseni ovat kuitenkin tuoneet elämään paljon sellaista sisältöä, josta en ennen äidiksi tuloa ollut lainkaan tietoinen tai josta oli jokseenkin hatara käsitys. Olen muuttunut näinä vuosina. Vaikka joskus onkin melkein vaikea muistaa, millainen olin ennen lapsia. Erilainen kuitenkin. Nyt olen keski-ikäinen, elämään suhteellisen rauhallisesti suhtautuva, itsestäni ja elämäni valinnoista tietoinen. Moniin valintoihin tyytyväinen.

Vaikka olisin vanhentunut missä vain tai kasvattanut lapsia jossain muussa maassa kuin täällä Yhdysvalloissa, olen toisinaan miettinyt, mitä juuri ulkosuomalaisuus on saanut minussa aikaan. Mietin välillä sitä, millainen Suomi maana on asua, jos tai kun paluun aika koittaa. Mietin, onko Suomi enää vuosien jälkeen sellainen kuin se oli lähtiessämme matkaan? Sittenkin, suurin muutos taitaa olla tapahtunut omassa itsessäni. Olen säilyttänyt (alitajuisestiko?) suomalaisuudestani sen, mikä minulle on suomalaisessa identiteetissäni tärkeää ja luontevinta. Rehellisyys sekä itsenäisyys aikuisena, pärjäävänä ihmisenä. Olen muuttunut kuitenkin entistä avoimemmaksi ja avarakatseisemmaksi. 

Olen vuosien mittaan vaalinut niitä ihmissuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen huomannut sen, kuinka tietyt ihmiset elämässäni pitävät paljon yhteyttä etäisyydestä huolimatta. Olen onnellinen siitä, että elämässäni on useita tärkeitä ihmisiä. Heitä, joiden kanssa vaihdetaan ajatuksia usein. Heitä, joiden kanssa harvemmin, mutta yhteys ei ole kadonnut minnekään. Heitä, joita elämä on vienyt aivan eri suuntiin kuin minua, mutta joiden kanssa yhteys löytyy kuitenkin aina, sen kummemmin etsimättä. Aina ei tarvitse paljon ihmisiä aivan lähelle. Vaikka ihminen ei kohtaa, ajatukset voivat kohdata siten, että se tuntuu aivan yhtä mielekkäältä.




Keski-ikäisyydessä on puolensa. Monenlaiset toki, mutta monet niistä ovat hyviä. Minut se on saanut huomaamaan, että elämässä on paljon asioita, joihin kannattaa olla tyytyväinen. On levollistakin huomata, että tietää, mitä haluaa ja mihin haluaa panostaa, mihin taas ei. 

Harmaatkin saavat olla siellä, eiväthän ne sieltä mihinkään katoa. Vielä kuitenkin piilotan ne kauniimman värin alle - koska haluan. Katselen niitä kuitenkin peilistä ja yritän muistuttaa mieleeni, mitä tyttäreni - silloin 3-vuotias - joskus sanoi: "Äiti, sun hiukset kimaltaa!" Ehkä hopeanharmaa on sittenkin joskus vielä minullekin hyvä väri. Mutta ei aivan vielä.


keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Kylmä, kuuma Vermontin kevät

Maanantaiaamuna etsin kaapista hieman vastahankaisesti riittävän lämmintä neuletta. Valitsen valkoisen, joka on sentään jokseenkin keväinen. Farkut saavat kelvata sen kanssa, niillä ainakin tarkenisi. Aamun lämpötila näyttää kahta plusastetta ja kalenteri huhtikuun viimeistä, herranjestas sentään.

Lapsille saa perustella, miksi tarvitaan pipot ja käsineet, vaikka Floridan lomalla on juuri puhuttu, että talvitamineisiin ei palata enää tänä keväänä täällä kotonakaan. Talvitakkeja en kaiva enää esiin, vaan kerrostan lapset fleecellä kevättakkien alle. Kumisaappaat vielä jalkaan, sillä pihat ovat edellisvuorokauden sateesta toivottoman kuraisia.

Palatessaan lomalta arjen pyöritykseen voi ottaa räväkän alun vaikkapa siten, että on sattunut joskus varaamaan tälle viikolle yhteensä neljä aikaa hammaslääkäriin. Niistä kaksi vieläpä itselle. Ne pilkkovat jokaisen päivän palasiksi, kun aika kuluu edestakaisin ajeluun. Maanantaiaamuna ehdin tehdä päätöksen, etten edes yritä kirjoittaa tällä viikolla opiskeluesseetäni eteenpäin, sillä tarvitsen siihen pidemmän aikaikkunan kuin hammaslääkäriviidakko pystyy minulle tarjoamaan. Päätän pitää kevätsiivousviikon. Sekin saa ehkä vähän huokailemaan, mutta lopputulos on yleensä konkreettisuudessaan perin palkitseva.

Daytona Beach, FL

Keskiviikkoon mennessä olen ehtinyt siivota kolme kylpyhuonetta ja muutaman komeron. Laittanut tavaroita myyntiin, pessyt talvikenkiä varastoimista varten. Vastannut kymmeniin unohtuneisiin sähköposteihin ja päättänyt, että ehkä tänä vuonna kasvatan kotipuutarhan niistä taimista, joita lasten koulu on alkanut taas kevään kunniaksi myydä. Muistellut edellisviikon lämpöä Floridassa. Ja selviytynyt kolme päivää kestäneestä migreenistä. Arki tuntuu kovin tutulta, sillä sen myötä ovat löytyneet lapsiperheen tutut elementit - eteissähläys, takapenkkitaistelut, ruokapöytäkiukku, iltavillit. 

Ja kas, keskiviikkona se viimein tulee, aika yhtäkkiä sittenkin. Kesä ja heti helle, kuuma ja terassilla melkein läkähdyttävä olo. Katselen omaa pihapiiriä ja ajattelen, että se näyttää kovin uusenglantilaiselta. Täällä on hyvä, mutta on aika kivaa, että Florida tulee välillä kylään.



+30 C tänään. Kyllä kelpaa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Valkoinen rasti

Olisi helppo tottua. Vaikkapa siihen, että elämä tuntuu huolettomalta, keveältä, erilaiselta. Olisi helppo tottua, kuinka ilma on lämmintä ja vesi virkistävää, ei kylmää, vaan sopivasti vilvoittavaa. Voisi tottua siihen, että aikatauluja ei juuri ole, ne ovat summittaisia eikä niiden noudattaminen niin tarkkaa ole. Kukapa ei nauttisi lomailusta lämpimässä. 

Vähän liikaa jäätelöä ja muuta herkuttelua, mutta kuka lomalla laskee. Tuntuu mukavalta, kun joku tarjoilee helteisen iltapäivän keskellä uima-altaalla aikaa viettäville jäädytettyjä rypäleitä tai maistiaisia kylmästä mansikkasorbetista. Illalla valkoviinilasillisen jälkeen maku viipyilee suussa, eikä seuraavan aamun aikataulu pyöri vielä mielessä.

Keväinen Florida on kuuma, sen suojaksi vaaleaihoinen tarvitsee vahvaa aurinkovoidetta, joka sotkee kyllä vaatteet ja saa ne tarttumaan välillä hikiseenkin ihoon, johon rantahiekkakin on tarrannut kiinni. Silti voi ottaa kengät kainaloonsa ja upottaa jalkansa hiekkaan, ja arki on yhtäkkiä kaukana jossain.



Näen, kuinka lapset nauttivat. Lämmöstä, elämyksistä, vedestä, maisemista, ruoasta. Tunnen heidän ilonsa, kun he katsovat silmät innosta palaen. Superlatiivien kyllästämä puhe naurattaa aikuista, mutta annan lasten tuuletella. Haluan, että he muistavat isompinakin sen, mitä olemme tehneet yhdessä.

Voisin tottua siihen, että ikuisesti kylmät jalat eivät kerrankin palele. Voisin unohtaa sen, että monen erilaisen vuodenajan maisemissa pukeutuminen on toisinaan monta kerrosta sisältävä projekti. Tottuisin niin mielelläni siihen, että lämmin ilma hivelee olkapäitä vielä illallakin.



Mutta kaikella on aikansa ja paikkansa, niin kotiinpaluullakin. Uusi on kivaa ja tuttu on hyvää. Nykyinen kotiseutu ottaa matkalaiset vastaan harmaalla tihkuisella perjantailla, ilahduttaa keväisen lämpimällä laiuantailla ja ihmetyttää sunnuntain mukanaan tuomalla kolealla, tasaisella sateella. Arki ja siihen liittyvä elämä muistuttaa taas itsestään, mutta saa olon silti tutun turvalliseksi. Ilman arkea ei olisi lomaa.

Loma saa hymyn suupieliin vielä pitkän aikaa. Siitä muistuttavat niin konkreettiset kuin mieliin säilötyt muistot. 

Ja selässä valkoinen rasti, siltä kuumalta auringolta uimapuvun olkanauhojen alla piileksinyt kalkkunanvaalea iho. Se rasti naurattaa vielä silloinkin, kun arki on jo täydessä käynnissä ja loma on taakse jäänyttä elämää.

Kunnes jälleen tapaamme.