tiistai 15. elokuuta 2017

And some TLC

Ampiaisenpistosta on nyt kulunut kuusi päivää. Käsi alkaa olla jokseenkin normaali, mutta kutiaa vieläkin epämiellyttävän paljon. Pistokohta näkyy edelleen kummallisen selkeästi ja kämmenselässäni on siis selvä reikä. Lääkäri määräsi kortisonia tabletteina ja olen noudattanut ohjeita kiltisti nyt neljän päivän ajan. Tabletit ovat sellaisessa oranssissa läpinäkyvässä purkissa, sellaisessa, joita näkee elokuvissa. Vieläkin vähän hirvittää, kun katselenkin niitä, sillä en ole syönyt niitä koskaan aiemmin ja olen muutenkin melko tottumaton lääkkeisiin - onneksi.

E-reseptit toimivat täällä jokseenkin hyvin. Lääkärissä kysytään, mihin apteekkiin resepti halutaan toimitettavan ja lääke on yleensä noudettavissa sieltä viimeistään tunnin kuluttua. Jos muistaa varmasti tarkentaa, mihin apteekkiin haluaa, sillä samannimisiä on paljon. Kerran lääke meni toiseen toimipaikkaan, ja sitä pitikin sitten vähän selvitellä. Sen jälkeen olen muistanut kertoa aina varmuuden vuoksi myös osoitteen. 

Vaikka resepti nykyaikaisesti sähköinen onkin, saa lääkettä noudettaessa aina mukaansa paperipussin, jonka kylkeen on niitattu nippu ohjeita ja tarkempia tietoja lääkkeestä. Tällä kertaa paperi kertoo esimerkiksi hyvin tarkasti, että purkissani pitäisi olla pyöreitä, persikanvärisiä tabletteja, joissa on tietynlainen teksti ja numerointi. Kotiapteekkimme niittaa pussiin sympaattisesti myös viikon ruokareseptin. Ehkä senkin pitäisi auttaa paranemiseen, kuka tietää. Tällä kertaa minulle ehdotetaan roasted red pepper & chicken wrapia. Näyttää sen verran herkulliselta, että voisi melkein kokeilla.




Opin, että kortisoni voi aiheuttaa unettomuutta, muun muassa. Sitä ongelmaa ei ole ollut, sillä sain ohjeeksi jatkaa myös Zyrtecin syömistä, joka unettaa minua aina, mikäli joudun sitä allergiaoireiden vuoksi ottamaan. Sen voima on ilmeisesti vahvempi, sillä nukahtelen sohvalle iltapäivisin, jos yritän esimerkiksi lukea jotain.  

Maanantai-iltapäivänä puhelin soi, se herättää minut horroksenomaisesta iltapäiväunesta, siltä sohvalta, jolla olin istunut lukemassa opiskelumateriaalia. En edes ehdi hapuilla puhelinta käteeni ja viesti tallentuu puhepostiin. "Hei, täällä Alex..." (Hetkinen, kuka Alex?) Kertoo soittavansa sieltä lääkäriasemalta, tiedustellakseen tämänhetkistä vointiani. "Ota toki yhteyttä, jos on mitään ongelmia. Hyviä vointeja!" En soita Alexille takaisin, sillä ei minun voinnissani mitään huolestuttavia käänteitä ole tapahtunut, kyllähän tämä on jo ehdottomasti parempaan suuntaan menossa.

Tiedän sen olevan mainoskikka, jolla pidetään kyseinen lääkäriasema mielessä, mutta kyllä se pysyykin. Paikka oli siisti, sillä oli hyvät aukioloajat, se sijaitsee suhteellisen lyhyen matkan päässä ja kohtelu oli oikein ystävällistä ja asiallista. Ja kun vielä vastaanottotyttö soittelee peräänkin ja tiedustelee vointia.

Että mikseipä vähän TLC:tä, ei siitä haittaa ole. Lapsetkin ovat käyneet silittelemässä aika ajoin, jotta äidin käsi paranisi. Tender Loving Care, niinhän ne lastenohjelmissakin sanoo.

Koko episodin voi lukea täältä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tässä mitään lääkäriä tarvita! (vai miten se meni)

Lauantai-iltapäivänä hyppäsin rattiin ja ajoin nöyrtyneenä lääkäriasemalle, jonka muistin olevan siisti ja jossa olin käynyt kerran, sen ainoan kerran näiden viiden ulkomaanvuoteni aikana, kun olen tarvinnut itselleni lääkäriä. Ilahduin kovasti siitä, että piha näytti jokseenkin tyhjältä. Kävelin ovelle todetakseni, että se oli lukossa. Kello näytti kahta, ja asema oli sulkeutunut yhdeltä. Olisi kai pitänyt tarkistaa etukäteen, mutta kun tuli sittenkin lähdettyä liikkeelle vähän kiireesti.

Onneksi nykyaikainen teknologia on aina valmis auttamaan, joten googletin toisen tuntemani lääkäriaseman aukioloaikoja. Auki pitäisi olla, joten auto käyntiin ja sinne päin. En kovin kaukanakaan olisi, joten sinne yrittämään. Hiljaista oli kuitenkin sielläkin, ja ovi vain kolahteli sitä nykiessä. "Closed today", siinä luki. No johan on vaikeaa. Googletettuani seuraavaksi kaikki lähialueen lääkäriasemat löysin yhden, joka näytti olevan avoinna iltakahdeksaan. Ei kaukana sekään, joten auto käyntiin ja taas liikkeelle. 

Nyt onnisti sentään. Muutama auto pihassa ja muutama ihminen odotustilassa. Sain käsiini lomakkeet, joihin pitää kirjoittaa suurin piirtein kaikki muistamani henkilökohtaiset tiedot ja tietysti allekirjoittaa muutama lupa- ja vastuulappu, Amerikassa kun ollaan. Paikka näytti todella siistiltä, joten tämän tallentaisin mieleen myöhempiäkin, joskaan ei toivottavia tarkoituksia varten.

"Keskiviikkona?? Nyt on lauantai!" Huudahti hoitaja. Jäi arvoitukseksi, ihmettelikö hän enemmän sitä, miten käteni näytti siltä kuin näytti vai että miksi en ollut tullut aiemmin. "Tämä on kyllä aika turvonnut! Ampiainenko se oli?" "Se näytti torstaina ihan hyvältä. Olin ottanut antihistamiinia ja se rauhoittui sillä. Mutta kutina ja turvotus ilmaantuivat uudelleen perjantai-iltana, eikä antihistamiinista ollut enää kyllä mitään apua." "Eihän ole mitään hengitysvaikeuksia?" (jaa näytänkö siltä?) "Ei mitään, ei. Mutta jos tuon käden voisi saada normalisoitumaan, niin se olisi ihan kiva."

Kaikki oli siis alkanut keskiviikkona. Olin hyvässä tarkoituksessa päättänyt tarttua puutarhatöihin, kun rikkaruohot alkoivat hyppiä silmille. Olen niiden nyppimisessä huomattavan laiska, mutta nyt tuntui olevan niin sopiva sääkin. Mukavasti hellerajan tuntumassa, mutta puolipilvistä ja pieni tuulenhenkäys vilvoittamassa. Kaksi lapsista tuli mukaan ulos (auttamaan, kuten he asian ilmaisivat), mutta puuhasivat kyllä ihan kaikkea muuta. Ei sillä väliä, hyvä sinänsä, että ulkoilevat mielellään. Puutarhahanskani olivat hukassa, lienevät sujahtaneet komeron uumeniin käytön puutteessa. Olkoon sitten, pärjäisin ilmankin. Ei ollut tarkoitus rehkiä, kunhan nyt vähän nyppisin. Nypinkin, ehkä kymmenen minuuttia, kunnes varomattomasti tungin käteni liljapuskaan. Ehdin nähdäkin sen pienen pirulaisen, mutta silloin se oli jo täräyttänyt kipeästi kämmenselkään. Voi... sanonko mikä. Kipu oli sellainen, että oli pakko lähteä sisälle jäähdyttelemään. "Äiti, miksi se pisti sinua??" "Se oli vähän kuin oma vika, menin sitä häiritsemään, eikä se tykännyt siitä. Ei ne muuten pistä, ei sitä tarvitse alkaa pelkäämään."

Jäärä kun on jäärä eikä muuksi muutu, niin sinnittelin kotihoidolla. Ihan ensimmäistä kertaa olin joutunut piston uhriksi, aika kauan siinä oli mennytkin, joten hyväksi lykyksi sitä voisi kai kutsua. Olisin voinut jättää tämänkin kokematta, mutta minkäs teet. Seurailin, kun turvotus nousi ja laski, kutina alkoi ja kiusasi, mutta ajattelin, että kyllä se siitä. Tässä mitään lääkäriä tarvita. Mies alkoi olla hiljalleen vähän eri mieltä.

Kukkakuva, sillä se on paljon kauniimpi kuin kuva turvonneesta kädestä.
Siinä minä sitten vihdoin kiltisti istuin, kerroin koko tarinan ja näytin kättä lääkärille. "Kyllä tämä jonkinlainen allerginen reaktio on. Mutta määrätään siihen lääkettä, kyllä sen siitä pitäisi parissa päivässä helpottaa." Joten sähköinen resepti lähiapteekkiin ja nappulat kouraan. 8 päivää steroideja, Zyrteciä kylkeen ja jäitä jos kuumottaa. Selväksi tuli.

Että näillä nyt sitten mennään. Osasipa olla kiusallinen tyyppi. Se ampiainen siis. Toista kertaa en toivottavasti joudu enää lähikontaktiin, mutta jos joudun, lienee pidettävä pistiäisallergia mielessä. Nämä on juuri niitä juttuja, joista kuulee puhuttavan, mutta eihän nyt mulla sellaista ole. Elämä on joskus kummallista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mutta kuka hallitsisi ketjua?

Vaikka kuinka yritän, niin välillä en kestä. En ole koskaan tunnustautunut tavaroiden kerääjäksi, mutta hallitsemattomat ovat tavaravirrat viiden hengen taloudessa. Vähintään kerran viikossa hermostun siihen, että tavaraa on joka paikassa - paljon useammin kuitenkin turrun siihen, että sitä vain on. Kolme kasvavaa lasta tarvitsee - koko - ajan - jotain. Poika kasvaa sitä vauhtia, että pitkät housut muuttuvat kuin huomaamatta polvimittaisiksi. Esikoinenkin on viimein tänä kesänä alkanut vankistua keskivartaloltaan sen verran, että melkein kaikki housut näyttävät puristavan. Viisi vuodenaikaa (Vermontissa puhutaan talven ja kevään väliin sijoittuvasta mud seasonista, eikä suotta) ja kolmen lapsen kengät? Just think about it.

Jo paljon ennen siivoushypetyksiä, minussa on asunut sisäinen konmari(a). Se raivostuu epämääräisistä lehti- ja paperikasoista siellä täällä sekä lattioille levittäytyvistä epämääräisistä leikeistä, joista ei tiedä, onko ne jo hylätty vai jatkuvatko ne kenties vielä jonain toisena määräämättömänä hetkenä. Keittiön tasoille kertyy epämääräistä tilpehööriä, joista kukaan ei oikein tiedä, ovatko ne vielä tarpeellisia vai eivät. Kaikissa kaapeissa on aina liikaa tavaraa. Argh.

Aika ajoin komennan jälkikasvuni selvittelemään huoneidensa sisältöä. Kaikki, mitä ei enää tarvita, saa luvan siirtyä käytävän puolelle, josta keräilen ne eteenpäin, joko kierrätettäväksi tai suoraan roskiin. Jos en seuraile tapahtumien kulkua sen tarkemmin, syntyy yleensä vaihdantatalous. "Haluatko tämän?" "Joo!" Tavara ei siis välttämättä vähene, vaan sitä jaellaan huoneesta toiseen. 

Tavaraa kertyy varastoon. Siksi, että sitä tarvitaan johonkin toiseen aikaan tai siksi, että sitä ei saada heti eteenpäin, mutta se on kuitenkin liian käyttökelpoista poisheitettäväksi. Olemme antaneet paljon tavaraa pois, tuttaville ja hyväntekeväisyyteen. Olemme myyneet polkupyöriä, rattaita, vauvatavaraa. Olemme lahjoittaneet jopa huonekaluja. Silti varaston kiertonopeus on huolestuttavan huono. Kerran siivosimme kellarin varastotilojamme oikein urakalla ja saimme kahdeksan laatikollista ja monen monta säkillistä tavaraa pois, ja minä noidannuolen.

Tarvittaisiin ilmeisesti kunnollinen toiminnanohjausjärjestelmä, joka hillitsisi tulologistiikkaa järkeviin mittasuhteisiin ja pitäisi lähtölogistiikan sujuvana. Pois päin ohjaavien jakeluteiden määrää pitäisi lisätä ja ostotoiminnan puolella lienee syytä siirtyä A-, B- ja C-luokan nimikkeisiin. Tällä hetkellä ollaan kaiketi tilanteessa, jossa on käytössä aivan liikaa kirjaimia. 


Poika on kiinnostunut rahavirroista. Lukee nykyään Aku Ankkaa joka päivä ja haaveilee tulevansa isona Roope Ankaksi. "Hei, minä tiedän mitä voidaan tehdä tavaroille! Voin myydä kaikki tyttöjen tavarat yard salessa!" 

Ja kaksi pikkuista naista kiljuu niin että naapuritkin kuulevat.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Sympaattista

Meiltä on vain kivenheiton verran matkaa maaseudulle. Kun lähtee kohti etelää, vaihtuu maisema heti hetkeä myöhemmin peltoaukeiksi ja metsiköiksi, talot ja muut rakennukset maaseudulle tyypillisiksi. Tällä viikolla olen ajanut maaseutureittiä jo monta kertaa, kun vien lapsiani kesäleirille aamuisin ja haen heidät takaisin kotiin iltapäivällä. Leiri pidetään läheisen pikkukaupungin, Shelburnen, museoalueella (Shelburne Museum). Alue on valtava kokonaisuus (18ha), johon kuuluu mm. 39 rakennusta ja parikymmentä puutarhaa, jotka esittelevät niin taidetta, historiaa kuin Vermontin luonnonkauneuttakin.

Olisi mahdollista valita urbaanimpikin reitti, mutta valitsen maaseutukierroksen. Reitti halkoo maaseutua koko 15 minuutin matkan, tie mutkittelee ja kumpuilee. Kiinnitän huomioni pieniin merkkeihin; ensin tulee lehmämerkki, myöhemmin heppamerkki. Lehmiä ja hevosia myös näkyy laitumilla ja aitauksissa, puutarhat ovat vehreitä ja kauniita, nurmikot siisteiksi ajeltuja. Mäen päällä on risteys, josta käännyn oikealle. Risteykset ovat kaikki samanlaisia sikäli, että niissä on STOP-merkit tasaisesti jokaiselle. Kaikki pysähtyvät, ja se, joka on tullut risteykseen ensin, saa jatkaa ensin. Sääntö toimii moitteettomasti.

Sympaattiset postilaatikot reunustavat teitä, poikkeavat pienet tienpätkät vievät taloille ja tiloille, kaikki on kaunista ja tähän aikaan vielä hyvin vihreää. Vähän ennen saapumista määränpäähän tulee vielä jyrkähkö alamäki ja mutkan takaa pieni, kapea silta. Sen jälkeen asutus alkaa vähitellen lisääntyä, kun saavun lähemmäs itse kaupunkia. Asuinalueen keskellä on risteys, jossa on taas STOP-merkki. Sen viereen on pystytetty kyltti, jossa lukee: "Complete stops: free, Rolling stops: $162. Your choice." Ehkä sympaattisin koskaan näkemäni liikennekyltti. Pisteet paikalliselle poliisille.

Kesäinen aamu on kaunis ja lämmin, iltapäivä on helteisen kuuma. Shelburne on yksi suosikeistani lähikaupunkien joukossa ja mietin jo, etsisinkö jatkossakin kesäleirejä lapsille tästä suunnasta, jotta saisin ajaa maaseutureittejä mielin määrin.


Shelburne Museum

Mietityttää vain, milloin postilaatikoistakin tuli mielessäni sympaattisia. Taidan olla kotiutunut.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Ryhtiliike

Mukavien muistojen heinäkuu on kohta lopussa. Kesä jaksottuu omassa mielessä alkukesään ennen Suomi-lomaa, heinäkuun lomalaiskotteluun ja elokuun jatko-osaan, jolloin on vielä kesäisen kuumaa ja samalla ajatukset alkavat sittenkin jo hiljalleen siirtyä kohti syksyä. Koulu alkaa lapsillamme vasta syyskuun puolella, joten lomaa on vielä mukava pätkä jäljellä. Elokuu on kuitenkin saanut meilläkin jo oman leimansa: siitä on tullut kesäleirien kuukausi.

Tänä vuonna lapsemme osallistuvat kahdelle viikon mittaiselle leirille, joista toinen on laiva-aiheinen ja toinen täynnä taiteilua. Tänä vuonna optimoin logistiikan niin pitkälle, että etsin lapsille leirit, joihin he kaikki voivat osallistua - minun tehtäväkseni jää kuljettaa heidät aamuisin pelipaikalle ja hakea iltapäivällä sieltä pois. 

Mutta eihän se aivan niin simppeliä ollutkaan. Rouva on kesäterässä ja havahtui loppuviikolla siihen, että ensimmäinen leiri todellakin alkaa nyt maanantaiaamuna. Onnistui siirtämään ajatuksen syrjemmälle koko viikonlopun ajaksi (kyllätässävieläehtii) ja säntäili sitten koko sunnuntai-illan etsimässä reppuja, nimikoimassa vaihtovaatekertoja ja kaivelemassa esiin vedenpitäviä ulkovaatteita kaiken varalle. Vaikka näyttääkin siltä, että tärkeimmiksi varusteiksi muodostuvat lippalakki, aurinkorasva ja vesipullo, mikäli sääennustetta on uskominen.

Viikonloppu meni kyllä mukavasti. Ehdimme pyöräillä, syödä keskustassa terassilla, käyskennellä kauniissa lauantai-illassa keskustan kävelykadulla, poiketa uima-altaalle ja grillata kotioloissa. Syödä jäätelöä helteessä ja siemailla lasi, pari punaviiniä grillin antimien kera. Joten sittenkin olen melko tyytyväinen siihen, että en vaivautunut miettimään reppujen pakkaamista ennen sunnuntai-iltaa. 

Rutiini on kyllä vähän hukkateillä, sillä eväslaukkujen pakkaaminen tuntui pitkän tauon jälkeen jotenkin monimutkaiselta. Suunnitelmallisuus pitäisi saada palautettua jälleen siihen tilaan, jossa se oli viime kouluvuoden aikana - onneksi tällainen viikon harjoittelujakso palauttanee eväsrutiinin luultavasti ennalleen. Siihen sisältyy mm. se, että edellispäivän päivällisen yhteydessä kannattaa muistaa ajatella, jääkö siitä jotain seuraavan päivän lounasbokseihin. Tai että ovatko ruokakomeron kuivamuonavarannot kunnossa. Tai löytyykö hedelmiä, joista lapset tykkäävät.


Harjoitteluarki on siis alkamassa, ei vain lapsille, vaan yhtä lailla itselleni. Oma to do -lista ensi viikolle on ehkä kilometrin mittainen, mutta olen sentään rakentanut sellaisen mielessäni. En luultavasti suorita siitä puoliakaan, mutta ajatus sentään tuntuu mukavalta. Ryhtiliike kesälomarötväilyn jälkeen on taas kuin uusi alku ja tuntuu piristävältä.

Tässä kesässä on tähän mennessä jo ollut jotain käänteentekevää. Se tuntuu antaneen ajatuksia ja ajattelemisen aihetta. Se on selventänyt minulle monta asiaa. Mitä kaipaan, mikä voisi olla minun suuntani ja mitä kohti aion pyrkiä. Samalla se on kertonut minulle, että joihinkin unelmiin kannattaa tarttua, joihinkin voi pitää etäisyyttä. Joistakin voi joutua luopumaan, joihinkin on löydettävä ehkä toisenlainen tie. Matkasta kun voi nauttia niin monella tavalla.

Jospa tämä olisi siis oikein hyvä maanantai. Jos vaikka päättäisin niin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Retkimeininkiä

Meitä jännitti vähän. Etukäteen, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun kesäkuu alkoi lähestyä. Lapset aloittivat jo hyvissä ajoin kyselemisen, että montako päivää vielä. Koulun kaikki oppilaat tokaluokkalaisista viidesluokkalaisiin olivat pääsemässä luokkaretkelle, joka kestäisi puolitoista päivää. Ajatuksen takana oli esikoisemme opettaja, joka on koulussa melko uusi ja oli halunnut tuoda käytännön koulusta, jossa oli aiemmin opettanut. Tässä koulussa tehdään paljon päiväretkiä ja järjestetään leiripäiviä, mutta yön yli kestävä reissu oli uutta.

Kävimme jo talvella asiaa koskevassa infossa ymmärtääksemme paremmin, mitä amerikkalainen luokkaretki tarkoittaisi. Sitä osasin odottaa, että se tarkoittaisi paljon paperitöitä, sillä vastuukysymykset ovat täällä isoja. Jokaisesta lapsesta on vanhemman kirjoitettava paperi, jossa vanhempi määrittelee, kuka on hänen lapsestaan vastuussa retkellä. Käytännössä melkein jokaisen lapsen vastuuhenkilöksi tuli hänen oma vanhempansa tai molemmat, sillä huoltajat lähtivät retkelle - lähes oletuksena - mukaan. Muistan ainoastaan yhden isomman tytön, jonka oma vanhempi ei päässyt paikalle ja hän oli siksi nimetty luokkakaverinsa kera tämän isän hoteisiin.

Me otimme tämän haasteen kokonaisena perheenä vastaan ja päätimme lähteä matkaan kaikki viisi. Pienemmät lapsemme eivät toki osallistuneet ns. opetusohjelmaan, mutta päätimme, että varaamme hotellihuoneen lähistöltä ja jakaannumme tarvittaessa siten, että minä olen esikoisemme kanssa ja mieheni huolehtii kuusivuotiaistamme. 

Matkalle lähdettiin torstaiaamuna, ja päämäärä sijaitsi luonnonpuistoalueella Atlantin rannalla, naapuriosavaltiossamme New Hampshiressä. Kaikki lapset matkasivat huoltajineen omilla autoilla, joten suomalaisessa menossa tutuksi käyneestä yhteiskuljetuksesta ei ollut tietoakaan - tosin kukaan ei olisi sitä kaivannutkaan. Ihmisillä oli omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, joten minkäänlainen yhteiskoordinointi ei edes ollut tarpeen. 

Odiorne State Park, NH

Miten mykistävän kaunis tuo rannikko olikaan! Atlanttia roihusi edessä silminkantamattomiin ja ilma oli suurimmaksi osaksi kirkas ja kaunis, joskaan ei kovin lämmin, sillä lämpötila ei noussut yli 20 celsiusasteen ja merituuli vielä vilvoitti ilmaa lisää. Se ei menoa haitannut, sillä lapset olivat todella innoissaan retkiohjelmasta. Meille vanhemmille - siis muillekin kuin minulle - tuli kuitenkin hieman yllätyksenä se, että meidän tulisi olla lastemme valvojina mukana myös varsinaisen opetusohjelman aikana. Niinpä me sitten käyskentelimme takapiruina, kun lapset tutkivat vuorovesialuetta etsiskellen rapuja, simpukoita ynnä muita kivenlohkareiden välissä eläviä otuksia, jotka tulevat siis laskuveden aikana näkyviin. Hengitimme niskaan, kun lapset tutkivat löytöjään mikroskoopeilla ja kuuntelimme rannikkoalueella toimivien eläinpelastajien luentoa työstään. Mielenkiintoista se kyllä oli - taisin oppia itsekin yhtä sun toista uutta.


Tutkimisen jälkeen kaikki otukset palautettiin rantaveteen.

Retki oli siis kaikin puolin onnistunut ja jännittäväkin kokemus. Pisteenä iin päälle majoitus oli järjestetty siten, että luonnonpuiston yhteydessä toimiva museokeskus toimisi majapaikkana - siten, että sen lattioille (!) saisi levittää makuupussinsa ja (yrittää) uinua siinä. Me viisi emme kuitenkaan tohtineet edes yrittää moista tällaisella kokoonpanolla. Niinpä hiippailimme illalla ohjelman päätyttyä hotellin lakanoihin nukkumaan ja palasimme pelipaikalle heti aamutuimaan. Moni jututtamistani vanhemmista totesi kyllä, ettei ollut saanut nukuttua juuri ollenkaan, jos yhtään. Mutta moni lapsista oli viihtynyt hyvin - kaiketi seikkailuhengellä. Minä myönnän olevani noihin seikkailuihin ainakin kaksikymmentä vuotta liian vanha.

Nostan hattua joka tapauksessa esikoisemme opettajalle, joka oli hoitanut kaikki järjestelyt ja veti ohjelmaa aina yhtä pirteällä ja aikaansaavalla otteella. Näistä tapahtumista jää lapsille epäilemättä mieleenpainuvia muistoja, ja voin sanoa olevani onnellinen siitä, että olemme löytäneet lapsillemme näin upean koulun.



keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet

torstai, 20. heinäkuuta 2017

Minä mikään kekseliäs ole, mutta joskus pitää yrittää olla. Joskus pitää keksiä, miten kuusivuotias vakuutetaan kello kaksi aamuyöllä, ettei vielä kannata herätä, koska on pimeääkin. Eikä muuten vielä neljältäkään. Ennen kuutta taivun jo itsekin, sillä aamu sentään jo sarastaa. Onneksi, sillä talon ympärillä pyörii remppamiehiä yllättäen jo seitsemältä. "Herätettiinkö me teidät?" kysyy yksi, sen jälkeen kun on jo ehtinyt porata hyvän aikaa. "Ette toki, kyllä me hereillä oltiin! "Kerrankin kiitän jetlagin vaikutuksia.
Putkimies tulee ja toteaa, että pitää vaihtaa kokonainen hana ym. roippeet. Kaikki käy, korjatkaa vaan, kiitos, kuntoon se pitää saada. Menee ehkä ensi viikkoon ennen kuin osat saadaan, mutta onneksi ei ole talon ainoa hana, joten kyllä tässä selvitään.
Iltapäivällä päästän lapset viimein pihalle, kun ovat joutuneet olemaan sisällä siksi, että remppamiehiä on pyörinyt siellä ja täällä ja olen saanut keksiä keinoja, kuinka pysymme mahdollisimman hyvin pois tieltä. Iltapäivällä yksi tulee viimein lupaamaan, että nyt tämä oli tässä. Paitsi että tarvitaan joku vielä vähän maalaamaan paria kohtaa ja että valitettavasti ovea vaihtaessa irtosi yksi hälytysjärjestelmän sensori. Ei lopu projektit tekemällä, mutta onneksi on saatu nyt hyvä vauhti päälle.
"Äiti, äiti!!!" Poika huutaa pihan perältä. "Joku on jättänyt meidän puuhun kalsarit!"
"Anteeks, mitä??"

lauantai, 22. heinäkuuta 2017

Tähän mennessä tapahtunutta:
Saavuimme Suomesta takaisin kotiin tiistai-iltana. Alakerran vessassa on vuotava putki, remonttimiehet ovat korjanneet nurkkalaudoituksia ja vaihtaneet muutaman sivuoven. Yläkerran vessat kaipaavat myös huoltoa ja niihin on päätetty vaihtaa uudet pöntöt. Kaksi lapsista on kärsinyt aikaerorasituksen aiheuttamasta pahoinvoinnista vielä matkustamisen jälkeisenä päivänä ja itse olen hyytynyt migreenin kouriin keskiviikkoaamuna. Poikani kertoo löytäneensä pihapuustamme jonkun kalsarit (siellämitäänkalsareitavoiolla).
Torstaina remppamiehet saapuvat asentamaan uutta ovea, vaikka luulen heidän saapuvan perjantaina. Pönttöasentajien pitäisi kai saapua perjantaina, mutta saapuvat lauantaiaamuna. Keskimäärin kuitenkin lähes oikeina päivinä. Totun kiskomaan aamukahvia väsyneeseen olemukseeni, vaikka joku poraa nurkan takana tai hakkaa vanhaa pönttöä irti yläkerrassa. Tulkaa kaikki tänne vaan, kyllä tänne mahtuu.
Mutta jetlag alkaa viimein väistyä. Aamuisin nukuttaa jo normaalisti. Yläkerran kylpyhuoneet on siivottu kuntoon, pyykinpesu on normalisoitumassa, matkalaukut on jälleen piilotettu kellarikerroksen komeroon. Jääkaappi on täytetty kaikella sillä, jota on Suomen-lomalla ollut ikävä.
"Kyllä se varmaan on jokin kangaspala siellä puussa, jostain lentänyt", totean naureskellen. "Kyllä ne näyttää kalsareilta!" toteaa poikani. Mennäänpä siis katsomaan.
Kyllä ne ovat kalsarit, kirkkaanpunaiset. Puhtaat? En tiedä. Kenen??? Siinäpä kysymys. Mutkan kautta sattuu selviämään, että olisivat naapurinpojan. Ja että jokin leikki olisi ne sinne kuljettanut. Hmm. En kysele enempää.
Sitten se iskeytyy tajuntaani. Ne remppamiehet kyllä tekivät töitään monella puolella, myös sillä nurkalla, jossa tuo puu kasvaa. Sitä en tohdi ajatella, olisivatko heidän, mutta he ovat epäilemättä nähneet nuo kalsarit, roikkumassa hupaisasti puun oksalla.
Se toinen remonttimies kyllä naureskeli mulle koko ajan. Taidan ymmärtää miksi.

sunnuntai, 23. heinäkuuta 2017

Elämässäni on tuntunut vilisevän tällä viikolla remonttimiehiä kuin kuuluisassa Vilkkilässä kissoja, mutta olemme kaiketi saavuttaneet suvantovaiheen. Tauko on hetkellinen, sillä ensi viikolla odotan saapuvaksi niin hälytinkorjaus- kuin putkimiestäkin. Jos nimittäin hyvin käy, sillä kukapa heistä koskaan tietää, osaavat olla niin arvaamattomia.
Mutta ainakin meillä on Vermontin, jollei saman tien koko universumin, sympaattisin putkimies. Olemme pyytäneet häntä avuksi näinä kaikkina vuosinamme täällä jo useita kertoja, sillä - noh - se nyt on jokseenkin normaalia, että aika ajoin jossain vuotaa putki, vessanpönttö tai hana. Tämä mies joka tapauksessa singahtaa paikalle yhdestä soitosta, niin pian kuin vain mahdollista. Hän saattaa tarjoutua tulemaan vaikkapa heti sunnuntaiaamuna, mikäli hänelle soittaa lauantaina. Lisäksi hän hinnoittelee työnsä niin alas, että on puoliväkisin tarjottava hänelle lisää rahaa.
Tarvitsemme tällä kertaa siis alakertaan uuden hanan. Putkimiehen suureksi suruksi sellainen on tilaustavaraa ja saadaan vasta ensi viikoksi. Kun hän kävi tutkimassa ongelmaa, hän pudisteli suorastaan surullisen näköisenä päätään. "Voi harmi. Luulin, että tämä ei olisi näin paha, mutta kyllä nyt näyttää, että joudumme vaihtamaan sisuskalujen lisäksi koko hanan." Vastaan reippaasti, että ei se minua nyt haittaa, pääasia, että ongelma saadaan korjattua (ja salaa olen lähes pelkästään tyytyväinen, että vanhat, rapistuneen näköiset näkyvät osatkin tulevat vaihtumaan). Hän kuitenkin jatkaa, tuijottaen minua spanielinsilmillään, että hän on nyt todella pahoillaan tästä tilanteesta. Minulle tulee olo, että häntä pitäisi jo ottaa kädestä ja lohduttaa, ettei tämä suinkaan ole hänen vikansa. "Se ei haittaa. Hyvä että tämä saadaan kuntoon", vastaan ystävällisesti. (Jään hetkeksi pohtimaan, onko tämä kenties elämäni merkillisin kohtaaminen putkimiehen kanssa? Luultavasti.)
Mutta ne kalsarit siellä puussa. Poikaa mietityttää vieläkin. "Entä jos niille remonttimiehille tuli siellä ulkona kuuma ja ne vaihtoi kalsarit?" Noh. Meillä on kyllä ollut lähes kolmenkympin helle, mutta... "En kyllä usko, että ne on remonttimiesten kalsarit. Kyllä se on ollut jokin lasten leikki ja ne ovat jääneet sinne." Tosin edelleenkin kummastelen hieman mielessäni, jos nyt saa sanoa.
(Emme ole kuitenkaan löytäneet naisten pikkupöksyjä pihamaaltamme. Siinä kohtaa minun alkaisi olla vaikea uskoa, että kyseessä on todellakin ollut lasten leikki...)


tiistai, 25. heinäkuuta 2017

Tänään on vasta tiistai, ja asetan heikon toiveeni perjantaille. Silloin on kulunut viikko siitä, kun uusi hana on tilattu ja se voisi hyvällä onnella saapua siihen mennessä. Siinä onnellisessa tapauksessa saamme sen aivan varmasti paikalleen viikonlopun aikana, kiitos mitä empaattisimmalle putkimiehelle, joka varmasti singahtaa paikalle tuossa tuokiossa. Pitkällistä harmia anteeksipyydellen, tietenkin. (Koska hän on maailman sympaattisin putkimies, jos ette vielä tienneet.)
Kun on vauhtiin päästy, niin päätimme lisätä yhä kierroksia. Kellarikerroksemme kylpytiloissa, jotka ovat lähinnä satunnaisessa vieraskäytössä, on hetken aikaa ollut ongelma. Suihkukaapin pohjaan on syntynyt railo, joka sinänsä on jo hieman merkillistä. Kysyimme viimeviikkoisilta pöntönasentajilta, josko he suorittavat myös kyseisiä korjauksia. Vanhempi heistä - kutsuttakoon häntä vaikkapa positiiviseksi suupaltiksi - totesi heti, että tämähän on asennettu aivan p....leen (siis pieleen, tarkoitin). Hän sanoi kyllä, että korjaaminen onnistuu (tosin ei aivan helpolla eikä halvalla). Alkuperäisen työn tekijää on mahdotonta meidän jäljittää, joten jupista voi lähinnä itsekseen. Mutta - aloitetaan siis projekti. Eipähän käy syksylläkään aika pitkäksi, kun remonttimiehiä juoksentelee täällä näillä näkymin riittämiin silloinkin.
Niin, remonttimiehistä puheenollen! Koko tämän kotiinpaluu- ja remonttihärdellin keskellä päätin yrittää pikaisesti kampaajalleni, josko hän saisi vikkelästi piilotettua kuontaloni harmaan tyvikasvun (joka ei ainakaan hidastu tässä menossa). Pääsin nopeasti sisään ja nopeasti ulos - vieläpä hyvin tyytyväisenä lopputulokseen. Kun astuin salongista ulos parkkipaikalle, kuulin jonkun puhuvan selkäni takana. "Beautiful hair!" Käännyin. Minua vähän vanhempi mieshenkilö. Työhaalareissaan. Remonttimies. Vainoavatko ne minua? (Ja ennen kuin joku ehtii kuvitella, että herättäisin millään tavoin huomiota tällä seudulla, totean pikaisesti, että kyseinen kohteliaisuus on täällä kyllä täysin tavallinen.)
Kaiken tämän jälkeen en tosin tiedä, miten kykenen vastaanottamaan enää yhtään remonttimiestä kotiini pokerinaamalla. (Onneksi kukaan heistä ei tiedä, että saattaa joutua tahattomasti mukaan kirjoitelmiini, sillä mihinkäs kirjoittelija sanailustaan pääsisi.)
P.S. Ne kalsarit puussa? Emme ole edelleenkään löytäneet niille vastaparia. Toisaalta, en ole vielä kurkistanut puun latvaan.

keskiviikko, 26. heinäkuuta 2017

Ei ole näkynyt maalaria, ei liioin hälytinkorjaajaa, mutta tuli rännimies. "Mulla on tässä näitä lautoja ja kouruja, tulin laittamaan, tiedän mitä tehdä, mutta halusin ilmoittaa ennen kuin ilmestyn takapihallenne." "Joo, se sopii kyllä, sinne vaan!" (Mitä rännejä, ai puuttuiko sieltä vielä sellaisia, no ei kaikkea voi aina huomata.) Hyvä kun tietää mitä tekee, minä en nimittäin tiedä.
Iltapäivällä soi ovikello. Oven takana on pujopartainen remonttireiska, näyttää vähän joulutontulta. Kadun varteen on pysäköity rekka, jonka muistan äskettäin havainneeni peruuttelevan kotikadullamme. Kyljessä lukee jotain kattotöistä. "Ei teille ollut tulossa mitään... en nyt oikein tiedä, olenko oikeassa paikassa." Näyttää minulle lähetettä kädessään, jossa on oikea talon numero ja vähän risteävää katua muistuttava kadun nimi. Mutta ei meidän osoite, ei, ei todellakaan. "Joo, ei tämä kyllä ole oikea paikka, ei, mutta en kyllä osaa tuosta osoitteesta enempää sanoa..." Tyyppi hymyilee partaansa. Tajuan, että näytän kyllä tosi sporttiselta tänään. Olen rynnännyt ovelle juoksutrikoissa ja hiukset ponihännällä, hikisenäkin kaiketi. Koska olin juuri pesemässä lattioita. Mutta antaa kaverin vaan luulla, että olin juuri suorittamassa kovaakin treeniä. "Täytyy soitella sitten pomolle, että selviää, mihin nämä materiaalit kuuluu." Huikkaa hyvästit ja häipyy.
Voi elämä. Kohta alan odottaa, että jostain puskasta hyppää joku (remonttimies varmaan), joka huikkaa iloisesti, että hähhähhää, hymyile, olet piilokamerassa.

(Jatkuu. Luultavasti.)