maanantai 14. toukokuuta 2018

Merkit

Katson peiliin. Hiusrajassa kimmeltävät harmaan sävyt, ne tuntuvat jo tutulta. Ensimmäiset merkit ilmestyivät melkein kymmenen vuotta sitten - varhain harmaantuminen on sukurasite. Vuodesta toiseen, parin kuukauden välein, annan hiusammattilaisen peittää ne näkyviltä, sillä ihan vielä en ole valmis. Ne ovat kuitenkin osa minua ja kertovat jo eletyistä vuosista. Ne kertovat melko konkreettisestikin siitä ajasta, jonka olen jo ollut äiti. Ensimmäisen raskauden jälkeen ne ilmestyivät. Olin silloin 35-vuotias.

Humoristisesti voisi sanoa, että lapsistahan ne ovat tulleet. Ovat kasvattaneet ja kuluttaneet minua näinä vuosina, harmaannuttaneet. Lapseni ovat kuitenkin tuoneet elämään paljon sellaista sisältöä, josta en ennen äidiksi tuloa ollut lainkaan tietoinen tai josta oli jokseenkin hatara käsitys. Olen muuttunut näinä vuosina. Vaikka joskus onkin melkein vaikea muistaa, millainen olin ennen lapsia. Erilainen kuitenkin. Nyt olen keski-ikäinen, elämään suhteellisen rauhallisesti suhtautuva, itsestäni ja elämäni valinnoista tietoinen. Moniin valintoihin tyytyväinen.

Vaikka olisin vanhentunut missä vain tai kasvattanut lapsia jossain muussa maassa kuin täällä Yhdysvalloissa, olen toisinaan miettinyt, mitä juuri ulkosuomalaisuus on saanut minussa aikaan. Mietin välillä sitä, millainen Suomi maana on asua, jos tai kun paluun aika koittaa. Mietin, onko Suomi enää vuosien jälkeen sellainen kuin se oli lähtiessämme matkaan? Sittenkin, suurin muutos taitaa olla tapahtunut omassa itsessäni. Olen säilyttänyt (alitajuisestiko?) suomalaisuudestani sen, mikä minulle on suomalaisessa identiteetissäni tärkeää ja luontevinta. Rehellisyys sekä itsenäisyys aikuisena, pärjäävänä ihmisenä. Olen muuttunut kuitenkin entistä avoimemmaksi ja avarakatseisemmaksi. 

Olen vuosien mittaan vaalinut niitä ihmissuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen huomannut sen, kuinka tietyt ihmiset elämässäni pitävät paljon yhteyttä etäisyydestä huolimatta. Olen onnellinen siitä, että elämässäni on useita tärkeitä ihmisiä. Heitä, joiden kanssa vaihdetaan ajatuksia usein. Heitä, joiden kanssa harvemmin, mutta yhteys ei ole kadonnut minnekään. Heitä, joita elämä on vienyt aivan eri suuntiin kuin minua, mutta joiden kanssa yhteys löytyy kuitenkin aina, sen kummemmin etsimättä. Aina ei tarvitse paljon ihmisiä aivan lähelle. Vaikka ihminen ei kohtaa, ajatukset voivat kohdata siten, että se tuntuu aivan yhtä mielekkäältä.




Keski-ikäisyydessä on puolensa. Monenlaiset toki, mutta monet niistä ovat hyviä. Minut se on saanut huomaamaan, että elämässä on paljon asioita, joihin kannattaa olla tyytyväinen. On levollistakin huomata, että tietää, mitä haluaa ja mihin haluaa panostaa, mihin taas ei. 

Harmaatkin saavat olla siellä, eiväthän ne sieltä mihinkään katoa. Vielä kuitenkin piilotan ne kauniimman värin alle - koska haluan. Katselen niitä kuitenkin peilistä ja yritän muistuttaa mieleeni, mitä tyttäreni - silloin 3-vuotias - joskus sanoi: "Äiti, sun hiukset kimaltaa!" Ehkä hopeanharmaa on sittenkin joskus vielä minullekin hyvä väri. Mutta ei aivan vielä.


keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Kylmä, kuuma Vermontin kevät

Maanantaiaamuna etsin kaapista hieman vastahankaisesti riittävän lämmintä neuletta. Valitsen valkoisen, joka on sentään jokseenkin keväinen. Farkut saavat kelvata sen kanssa, niillä ainakin tarkenisi. Aamun lämpötila näyttää kahta plusastetta ja kalenteri huhtikuun viimeistä, herranjestas sentään.

Lapsille saa perustella, miksi tarvitaan pipot ja käsineet, vaikka Floridan lomalla on juuri puhuttu, että talvitamineisiin ei palata enää tänä keväänä täällä kotonakaan. Talvitakkeja en kaiva enää esiin, vaan kerrostan lapset fleecellä kevättakkien alle. Kumisaappaat vielä jalkaan, sillä pihat ovat edellisvuorokauden sateesta toivottoman kuraisia.

Palatessaan lomalta arjen pyöritykseen voi ottaa räväkän alun vaikkapa siten, että on sattunut joskus varaamaan tälle viikolle yhteensä neljä aikaa hammaslääkäriin. Niistä kaksi vieläpä itselle. Ne pilkkovat jokaisen päivän palasiksi, kun aika kuluu edestakaisin ajeluun. Maanantaiaamuna ehdin tehdä päätöksen, etten edes yritä kirjoittaa tällä viikolla opiskeluesseetäni eteenpäin, sillä tarvitsen siihen pidemmän aikaikkunan kuin hammaslääkäriviidakko pystyy minulle tarjoamaan. Päätän pitää kevätsiivousviikon. Sekin saa ehkä vähän huokailemaan, mutta lopputulos on yleensä konkreettisuudessaan perin palkitseva.

Daytona Beach, FL

Keskiviikkoon mennessä olen ehtinyt siivota kolme kylpyhuonetta ja muutaman komeron. Laittanut tavaroita myyntiin, pessyt talvikenkiä varastoimista varten. Vastannut kymmeniin unohtuneisiin sähköposteihin ja päättänyt, että ehkä tänä vuonna kasvatan kotipuutarhan niistä taimista, joita lasten koulu on alkanut taas kevään kunniaksi myydä. Muistellut edellisviikon lämpöä Floridassa. Ja selviytynyt kolme päivää kestäneestä migreenistä. Arki tuntuu kovin tutulta, sillä sen myötä ovat löytyneet lapsiperheen tutut elementit - eteissähläys, takapenkkitaistelut, ruokapöytäkiukku, iltavillit. 

Ja kas, keskiviikkona se viimein tulee, aika yhtäkkiä sittenkin. Kesä ja heti helle, kuuma ja terassilla melkein läkähdyttävä olo. Katselen omaa pihapiiriä ja ajattelen, että se näyttää kovin uusenglantilaiselta. Täällä on hyvä, mutta on aika kivaa, että Florida tulee välillä kylään.



+30 C tänään. Kyllä kelpaa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Valkoinen rasti

Olisi helppo tottua. Vaikkapa siihen, että elämä tuntuu huolettomalta, keveältä, erilaiselta. Olisi helppo tottua, kuinka ilma on lämmintä ja vesi virkistävää, ei kylmää, vaan sopivasti vilvoittavaa. Voisi tottua siihen, että aikatauluja ei juuri ole, ne ovat summittaisia eikä niiden noudattaminen niin tarkkaa ole. Kukapa ei nauttisi lomailusta lämpimässä. 

Vähän liikaa jäätelöä ja muuta herkuttelua, mutta kuka lomalla laskee. Tuntuu mukavalta, kun joku tarjoilee helteisen iltapäivän keskellä uima-altaalla aikaa viettäville jäädytettyjä rypäleitä tai maistiaisia kylmästä mansikkasorbetista. Illalla valkoviinilasillisen jälkeen maku viipyilee suussa, eikä seuraavan aamun aikataulu pyöri vielä mielessä.

Keväinen Florida on kuuma, sen suojaksi vaaleaihoinen tarvitsee vahvaa aurinkovoidetta, joka sotkee kyllä vaatteet ja saa ne tarttumaan välillä hikiseenkin ihoon, johon rantahiekkakin on tarrannut kiinni. Silti voi ottaa kengät kainaloonsa ja upottaa jalkansa hiekkaan, ja arki on yhtäkkiä kaukana jossain.



Näen, kuinka lapset nauttivat. Lämmöstä, elämyksistä, vedestä, maisemista, ruoasta. Tunnen heidän ilonsa, kun he katsovat silmät innosta palaen. Superlatiivien kyllästämä puhe naurattaa aikuista, mutta annan lasten tuuletella. Haluan, että he muistavat isompinakin sen, mitä olemme tehneet yhdessä.

Voisin tottua siihen, että ikuisesti kylmät jalat eivät kerrankin palele. Voisin unohtaa sen, että monen erilaisen vuodenajan maisemissa pukeutuminen on toisinaan monta kerrosta sisältävä projekti. Tottuisin niin mielelläni siihen, että lämmin ilma hivelee olkapäitä vielä illallakin.



Mutta kaikella on aikansa ja paikkansa, niin kotiinpaluullakin. Uusi on kivaa ja tuttu on hyvää. Nykyinen kotiseutu ottaa matkalaiset vastaan harmaalla tihkuisella perjantailla, ilahduttaa keväisen lämpimällä laiuantailla ja ihmetyttää sunnuntain mukanaan tuomalla kolealla, tasaisella sateella. Arki ja siihen liittyvä elämä muistuttaa taas itsestään, mutta saa olon silti tutun turvalliseksi. Ilman arkea ei olisi lomaa.

Loma saa hymyn suupieliin vielä pitkän aikaa. Siitä muistuttavat niin konkreettiset kuin mieliin säilötyt muistot. 

Ja selässä valkoinen rasti, siltä kuumalta auringolta uimapuvun olkanauhojen alla piileksinyt kalkkunanvaalea iho. Se rasti naurattaa vielä silloinkin, kun arki on jo täydessä käynnissä ja loma on taakse jäänyttä elämää.

Kunnes jälleen tapaamme.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Muista (jos muistat)

- Anteeksi, että tämä tulee nyt aika myöhässä, totean pahoittelevaan sävyyn, kun sujautan lasteni opettajalle shekin. - Aika paljon on usein kaikkea muistettavaa, yritän vähän selitellä. Hän pitää kerran viikossa yksityisesti koulun jälkeen taidetuntia isommille lapsille, ja esikoisemme on päässyt tänä kouluvuonna ensimmäistä kertaa tunneille mukaan. Tyttäremme rakastaa taiteilua yli kaiken, ja keskiviikkoiltapäivät kuuluvatkin viikon suosikkeihin.

- Ei siinä mitään, luulen kyllä, että sinulla riittää tuota kaikenlaista, naurahtaa tuttu opettaja. Tietävät koululla kaikki, että olen meillä vanhemmista se, joka huolehtii kaikki kolme lastamme kouluun ja koulusta joka päivä, ynnä muut koulunkäyntiin liittyvät asiat, joihin vanhempien on osallistuttava tai otettava kantaa. 

Shekeistä sinänsä saisi aikaan oman kirjoitelmansa, sillä tuo kivikautinen maksumuoto on täällä edelleen voimissaan. Jaksamme ihmetellä sitä vuodesta toiseen, vaikka olemmekin jo tottuneet siihen, että osa maksuliikenteestä vain on tapana suorittaa täällä shekein. Netti- ja korttimaksamiset eivät joka tilanteessa lainkaan onnistu, ja käteistä ei viitsi muutamaa kymppiä suurempia määriä kirjekuorissa koulullekaan kanniskella. 

Mutta siis - unohtanut olin. Tyttäreni oli käynyt säännöllisesti taidetunneilla koko vuoden ja olin maksanut kerralla vain yhden lukukauden. Niinpä tammikuusta lähtien tunnit olivat unohtuneet maksamatta, ja olin siitä onnellisen tietämätön huhtikuuhun saakka. Mutta kuten täällä usein tapana on, ei se nyt aina ihan niin tarkkaa ole, missä vaiheessa maksaa. Kunhan maksaa. 

Väitän sittenkin, että aika paljon muistankin. Muistan hankkia lapsille evästarpeita säännöllisesti, muistan tehdä lämmintä ruokaa arkisin sen verran, että sitä riittää sen lapsen termospurkkiin seuraavaksi päiväksi, joka ei syö koulun lounasta. Muistan palauttaa takaisin ulkohousut ja kinttaat ja kumpparit ja kaikki, jotka kuljetan harva se päivä koulusta kotiin pestäviksi. Muistan laittaa heti koulun jälkeen pesukoneen päälle, että ne ulkovaatteet ovat käytettävissä uudelleen heti seuraavana aamuna. Muistan palauttaa lippuset ja lappuset yleensä ajoissa ja varata aikaa vanhempienpalaveriin ilmoitustaululle ilmestyvästä kalenterista. Muistan, milloin lapseni on menossa metsä- tai maatilaretkelle ja tarvitsee ylimääräistä vaatetta ja extraeväät. Muistan vetää roskapöntöt torstaiaamuisin autotallista kadunvarteen, jos haluan, että ne tyhjennetään. Ehkä muistan ottaa perjantaina muutaman lantin taskuuni, jos mielin ostaa tuoretta leipää koulun keittiöstä viikonlopun varalle.



Onneksi on muistutuksia ja to do -appseja sun muita, mutta päänsisäinen kovalevy natisee ja paukkuu aina välillä. Toisinaan unohtelen, mutta lokeroin sen inhimillisyyden piikkiin. Toisinaan toki huomaan pitäväni niin paljon huolta lasteni ja kodin asioista, että unohdan lähes pitää huolta itsestäni. Mutta onneksi olen sittenkin melko hyvä olemaan iltaisin itsekäs ja teen juuri sitä, mikä huvittaa. 

Joskus en tee yhtään mitään, en edes selaile nettiä. Istun hetken sohvalla ja vain katselen ympärilleni ja ajattelen. Jos ajatustensa ääreellä pystyy rauhoittumaan, sen jälkeen on hyvä nukahtaa.

Jos aamulla sitten taas muistaisi paremmin.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kahvitellaanko

Monella tavalla lapsiperhearki on sittenkin melko samanlaista, vaikka olisimme missä. Samoja iloja, haasteita, kehitysvaiheita, huoliakin. Rakkaita rutiineja ja niitä tärkeitä suhteita kavereihin. Täällä kuitenkin niiden ylläpitämiseen tarvitaan melko pitkään käytännön apua aikuisilta. Koska jos vanhemmat eivät kuljeta, eivät lapset näe kavereitaan kouluajan ulkopuolella. Pienemmät siis - sellaiset, joilla ikävuosia on korkeintaan noin kaksitoista.

Se on yksi sellainen tavallinen sunnuntai ja lapset ovat odottaneet iltapäivää koko aamun. Kuusivuotiaiden paras ystävä, aasialaispoika, on tulossa käymään. Olen viestitellyt muutamana päivänä äitinsä kanssa ja odotan heitä saapuvaksi sovittuun aikaan. Tuttu auto kaartaa pihaan, takapenkiltä nousee vikkeläjalkainen poika, juoksee ovelle ja suoraan sisään, kun oma poikani avaa oven innoissaan. Hei, missä sun aikuinen on, kysyy kaveriltaan, joka viittoo pihalle päin. Sanon, että menkää leikkimään vaan, minä näen kyllä äitinsä tuolla auton vieressä. Penkoo jotain takapenkiltä ja kestää hetken, ennen kuin lähtee tulemaan ovea kohti. Kantaa sylissään kasaa tavaroita, ja käsipuolessaan roikkuu nuorempi, viisivuotias, poikansa.

Ojentaa sylistään valtavan keksilajitelmapaketin ja suuren mansikkarasian minun syliini, hymyilee ja toteaa, että nyt hän on valmistautunut, kun viimeksi ei ollut! Muistan kuinka hän edellisellä kerralla oli tuonut poikansa leikkimään ja huikannut hakevansa hänet sovitusti. Joten olinhan olettanut, että näin tapahtuisi myös tällä kertaa - mutta enhän minä ollutkaan oikein ymmärtänyt asiaa samalla tavalla. Sopisiko se, että tämä pienempikin poika tulisi leikkimään, tahtoisi niin kovasti. Tottakai, kiirehdin sanomaan ja kehotan molempia kunnolla sisään eteiseen. Tietysti se sopii, täällähän on leikit menossa jo. 

Syli on täynnä keksejä ja mansikoita, kannan niitä keittiöön ja kehotan tulemaan perässä, tänne vaan. Vie pienemmän pojan yläkertaan, jossa kaikki muut lapset jo leikkivät ja palaa iloisen nauravana keittiööni. Juotko kahvia! kysyy suomalainen ja kiinalainen nauraa, että me kiinalaiset juomme kyllä usein teetä, kaikenlaista teetä, mutta hän on asunut täällä jo kymmenen vuotta, joten kahvikin maistuu jo. Jos sokeria löytyy. 

Sitä löytyy, ja jutunjuurtakin ihan hetkessä - Suomesta ja Kiinasta ja ruoasta ja koulusta ja lasten kaverisuhteista ja vaikka mistä muusta. Kiinalaisen aksentti on suomalaisen korvaan pikkuisen hauska, mutta niin on ehkä toisinpäinkin. Olimmehan me tuttuja jo aiemminkin, koululta ja syntymäpäiväjuhlilta ja niin edelleen, nyt myös minun keittiöni pöydän ympäriltä. Olin kai ajatellut, että lasten kaitsemisen ohella tekisin rästissä lojuneita kotitöitä, mutta pyykit ja tiskit saavat odottaa. Minun maailmani avartuu paremmin siinä hetkessä, kun istun pöydän ääressä tuoreen tuttavani kanssa - minulla kupissa vahvaa, mustaa kahvia eurooppalaiseen tyyliin, toisella runsaalla maidolla ja sokerilla muokattuna.

Saattaa olla, että jatkossa varaudun yllätysvieraisiin vähän paremmin.
Just in case.

Ei hassumpi sunnuntai se, ei ollenkaan.


keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Mieli ja kieli

Joskus niitä vain tulee. Istut koneen ääressä ja naputat. Naputat ja naputat. Joskus kieli ei edes meinaa pysyä mielen perässä, vaikka tiedostat, että se on yksi perusedellytyksistä. Joskus olet vain niin innostunut, ettet voi keskeyttää. Annat sanojen pudota eteesi, ajatuksesi kulkee jo paljon pidemmällä kuin minne sormiesi tarjoama vauhti yltää.

Sanat ovat kauniita tai rumia, kuvaavia tai latteita, tunteikkaita tai naurettavia. Kaikenlaisia. Niiden on kuitenkin päästävä tasapainoon toistensa kanssa ja lomituttava toisiinsa, kuin suureksi hammasrataskoneistoksi, jotta ne muodostaisivat hyvän tarinan. Niiden on toimittava yhteen, mikään niistä ei saisi pudota kyydistä, ohjautua sellaiselle sivuraiteelle, josta ei ole paluuta takaisin. Niiden pitää muodostaa yhdessä jotain, mutta ne eivät tee sitä itsestään. Ne ovat kuin leivontaan tarvittavat ainekset ruokakomerossani. Niistä voi saada aikaan kakun, mutta eivät ne sitä itsekseen tee. Kirjoittamisen prosessissa tarvitaan kirjoittajan mieli, joka valitsee sanoja, sekoitteleekin niitä keskenään ja suorittaa monta vaihetta edetäkseen. Järjestelee ne oikealla tavalla. Lopputulos on hyvä, joskus peräti mainio, toisinaan aivan lässähtänyt. 

Kirjoittaja haluaa, että joku tykkää tekstistä, jota hän saa aikaan. Tai ainakin kiinnostuu siitä, saa siitä ehkä ajatuksia tai vaikka pienen seikkailun toisen ihmisen maailmaan. Kirjoittaja haluaa, että lukija huomaa, mitä hän tarkoittaa - mutta ei aina. Kirjoittajasta on kiva, jos hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa ja antamaan vinkin siitäkin, mitä ei sano. Toisinaan kirjoittaja haluaa haastaa lukijaan pohtimaan sitä, mitä ei tekstissä sanottukaan suoraan. Takuuta ei kuitenkaan yleisön reaktiosta ole. Takuun voi saada pesukoneelle, mutta ei sille, että ihmiset pitävät tarinastasi.

Iltalukemista

Silloin kun sanat asettuvat toistensa lomaan helposti, on luvattoman helppo uppoutua. Havahtua siihen, kun puhelimen herätys ilmoittaa, että on aika palata arkimaailmaan. Kotivaatteet täytyy vaihtaa nopeasti esiintymiskelpoisiin, hiuksia voi ehkä harjata hiukan tai sitten ei, jos ei ehdi. Napata auton avaimet tutusta laatikosta ja ajaa tuttuakin tutumpaa reittiä koululle. Heilauttaa tervehdys ohiajavalle tutulle ja vaihtaa satunnaiset kuulumiset, kun kävelee koulun toimiston ohitse. Kerätä lasten lokerikoista ulkoleikeissä kastuneet vaatteet kassiin ja kurkistaa koulun aulaan, näkisikö koululaisiaan. Hymyillä sille tutulle äidille, joka on tullut tänne samalla tavalla kuin itsekin, joka päivä. Vaihtaa muutama sana tutun kanssa, kuiskaten, ettei häiritse parhaillaan menossa olevaa iltapäiväpiiriä.

Mutta mieli prosessoi vielä. Yrittää sujauttaa sanoja ja hyviä ilmaisuja mielen sopukoihin, pitää ne tallessa siellä, kunnes ne ehtii pudotella myöhemmin näytölle. Kirjoittamisen prosessi ja arjen hetkessä eläminen käyvät vielä painia keskenään. 

Mutta miten minä sitä sanojen leikkiä mielessäni rakastankaan!

P.S. Haaveilen tulevani paremmaksi tarinankertojaksi. Siinä itseäni avustaakseni loin uuden, tarinallisemman, blogin lisukkeeksi tälle blogille. Löydät sen osoitteesta: http://pienitarinablogi.blogspot.com. Mikäli tykkäät kirjoitelmistani, käy toki kurkistamassa. Kiitos!

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Laskukone

Täällä lapset aloittavat ns. esikoulun (kindergarten) yleensä 5-vuotiaina. Vaikka en suomalaisesta esikoulusta tiedäkään juuri mitään, minulla on käsitys, että kindergarten vastaa sitä monelta osin - koulupäivät ovat täällä tosin pidempiä. On paljon puhuttu aihe, onko 5-vuotias liian pieni vai sopivan ikäinen aloittamaan koulun. Itse kallistun siihen suuntaan, että kysymys on hyvin yksilöllinen, sillä lapset kypsyvät eri tahdissa. 

Meillä kaksoset aloittivat kindergartenin ollessaan n. 5 vuoden ja 3 kuukauden ikäisiä. He olivat luokkansa nuorimpia, mutta olimme arvioineet heidän olevan valmiita esiopetukseen. Kaikki lähti sujumaan hyvin ja olimme tyytyväisiä päätökseen. Aloittaminen 5-vuotiaina sopi heille erittäin hyvin, sillä he molemmat olivat vaiheessa, jolloin tiedonjano tuntui olevan suorastaan huutava.

Uusissa rutiineissa oli tietenkin opettelemista, mutta moni asia oli heille tuttua isosiskon ansiosta, joka oli auliisti kertonut, mitä kaikkea koulussa tehdään. Keskittyminen ja pelkästään paikallaan istuminen ei ole 5-vuotiaille useinkaan helppo homma, mutta toisaalta, ymmärrystä riittää. Kouluissa ja niiden opetusohjelmissa on eroja, mutta meidän koulussamme kindergartenilaisille (ja vielä ekaluokkalaisillekin) on varattu jokaiseen päivään myös vapaata aikaa, jolloin he saavat itse päättää, mitä tekevät (varsinaisten välituntien lisäksi, joita on kaksi, molemmat 30 minuutin mittaisia).

Pojallemme paikallaan istuminen on tuottanut välillä haasteita, edelleenkin, sillä 6-vuotias nyt on usein sellainen - monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Kiinnostuksen kohteita tulee ja menee, kaverisuhteita luodaan ja luokkakavereiden tekemisiä seurataan suurella tarkkuudella. Poika harmistuu helposti, jos joutuu tekemään jotain, mitä ei ole aiemmin tehnyt tai kokee, ettei osaa tehdä. Opettaja on kuitenkin kärsivällinen. Hän on toistuvasti sanonut, ettei vielä ole löytänyt mitään, mitä poika ei osaisi, kunhan hänet saa yrittämään. Ja hän on saanut pitää poikaa luokassaan jo kohta kaksi vuotta.

On yksi aihe ylitse muiden: matematiikka. Poika rakastaa numeroita, laskutehtäviä ja matemaattisia ongelmia. Kun hän oli vasta aloittanut esikoulun, hän ratkaisi jokaisen laskutehtävän ongelmitta. Jo samana syksynä, 5-vuotiaana, hän kurkisteli ekaluokkalaisten selän takana, kun he opiskelivat matematiikkaa. Ja kuten 5-vuotiaan voimakkaalle itsetunnolle sopii - hän laski heidänkin tehtävänsä, ylpeänä tietenkin. Koululla käy sen entinen matematiikan opettaja pitämässä toisinaan ylimääräisiä matematiikan tunteja - hänen kauttaan kuulimme, että pojalla voi olla erityislahjoja matematiikassa.

Näistä kirjoista saa ravintoa vuosilukunälkään.

5-vuotiaana hänellä oli joskus tapana tulla herättämään minua viikonloppuaamuisin, varsin persoonallisella tavalla. Hän esitti yleensä ensimmäiseksi jonkin matemaattisen tehtävän, kuten paljonko on 535-60. Samana syksynä hän kiinnostui kellonajoista, nimenomaan digitaalisesti ilmaistusta muodosta - ja pystyi jo silloin laskemaan nopeasti, montako minuuttia on aikaa, ennen kuin kello on 4pm, jos se sillä hetkellä oli esimerkiksi 1:04pm. Tänä vuonna hän on kiinnostunut erityisesti vuosiluvuista ja kysyttyään, minkä ikäinen pappa on nyt, pystyi laskemaan saman tien, minä vuonna pappa on syntynyt. Kolmasluokkalaisemme selittäessä ylpeästi oppineensa juuri kertolaskua, ratkoo 6-vuotias poikamme nekin tehtävät, vaikkei ollut aiemmin kertolaskusta kuullutkaan.

Käsissämme on siis jännittävä tapaus. Tällä viikolla vanhemmille järjestetään taas keskusteluaikaa opettajien kanssa ja kuulemme lastemme edistymisestä koulussa sekä luonnollisesti muistakin lasten koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Viime kerralla meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun luin raportista, että pojastamme on tullut luokan pelle. Naureskellen siirsin vastuun tästä miehelleni, koska minun poikanihan ei voi olla pelle siksi, että minä olisin - kun en ole ollenkaan. Mutta totta puhuen, ei kyllä miehenikään. Niin me sitten yhdessä hihittelimme sille, että miten meidän poikamme onkaan tällainen. Kaksoissisko osasi kyllä todistaa, että veljellään taitaa olla muurahaisia housuissaan, kun pitäisi istua paikallaan. "Tai sitten hamstereita", tuumi sisko.

Hetkittäin tuntuu, että pitää tähdentää pojalle, että koulussa pitää sitten käyttäytyä asiallisesti. Ihan koko ajan ei tarvitse olla äänessä, vaikka onkin hienoa, että osaa ilmaista mielipiteensä. Joskus tulee ehkä sekin hetki, että täytyy muistuttaa, että koulunkäynti täytyisi ottaa vakavasti. Mutta annan kuusivuotiaan olla kuusivuotias, varsinkin kun oppimisessa ei näytä olevan toistaiseksi haastepaikkoja.

Ehkäpä hänestä tulee matemaatikko. Tai sitten jotain ihan muuta. Kunpa olisi kristallipallo!