maanantai 29. kesäkuuta 2020

Ja mitä tänään syötäisiin (korona-ajan ruokalista)

Vaikka tuntuukin, että tämä kevät on täyttynyt vaikka mistä (lapsiperheessä kun ei tiedä mitään siitä, mitä koronaeristyksen aikainen joutilaisuus ehkä tarkoittaa), on yksi rooli ollut erityisen voimakas. Se kiteytyy lauseeseen, jota lausutaan usein ja joka kaikuu pääkopassa silloinkin, kun kukaan ei aiheesta kysy. Mitä tänään syötäisiin?

Olen ruoanlaiton suunnittelun vankka kannattaja, mutta tänä keväänä olen joutunut kehittymään lajissa aivan uudelle tasolle. Vaikka en ruokakaupassa samoilusta erityisesti pidäkään, oli tavaksi ehtinyt muodostua se, että loppuviikon yhden suuremman kauppareissun lisäksi tuli piipahdettua tuoreostoksilla parikin kertaa viikossa.

Ei enää.



Kaikki kiteytyy nyt lauantaiaamun varhaiseen kauppareissuun (kiitos aamuvirkun miehen) ja sitä edeltävään perjantai-illan kauppalistan laatimiseen. Silloin on kurkisteltava jääkaappiin ja ruokakomeroon, kerrattava mielessään ruokaideoita ja suoritettava laskentoja.

Joskus tuntuu rasittavalta miettiä perjantaina, mitä haluaisi syödä esimerkiksi seuraavana keskiviikkona. Usein mennäänkin vähän vapaalla pudotuksella: suunnitellaan viikonloppua varten neljä erilaista ateriaa, joista jatkojalostetaan erilaisia ruokalajeja arkipäiville. 

Suurin piirtein keskiviikon tienoilla turvaudutaan pakastimeen ja ideoidaan lisää. Torstaisin jääkaappi alkaa tyhjentyä tähteistä ja kekseliäisyys saa nousta yhä uljaammalle tasolle. Aina on kuitenkin selvitty lauantaiaamuun saakka. Sillä olenhan aiemminkin maininnut olevani jämäkokki.



Kuvittelin jossain vaiheessa, että korona-ajan ruokalista olisi vaihteleva ja siihen voisi panostaa (koska ehkä olisi tuota kuuluisaa aikaa). Putosin kuitenkin melko nopeasti maan pinnalle. Arjen ruokalista kolmen lapsen perheessä sisältää paljon lasten suosikkeja ja vähemmän uusia, hifisteleviä kokeiluja. Pastaruokia, kanaa ja riisiä, tacoja, lihamureketta ja perunamuusia. Ja lisää pastaruokia.

En ole leiponut yhtään pataleipää enkä kukkafocacciaa.

Olen ajautunut tietynlaisille urille. Jos grillattua lohta jää yli, siitä syntyy seuraavana päivänä lohipastaa (kermalla ja parmesanilla, jos henkinen kaloritaulukko sen sietää). Tähteeksi jäänyt paistettu jauheliha hukkuu mukavasti jauhelihapannariin, johon voi sekoittaa myös ylijäämäkasviksia. Kanaleikkeistä voi jatkojalostaa kanariisilaatikon. Viimeisetkin hedelmät tulee syötyä, kun ne pilkkoo salaatiksi ja maustaa hunaja-limekastikkeella. Vähän nahistuneet kasvikset maistuvat vielä aivan mainioilta, kun ne käyttää grillissä.



Olen siis tähän mennessä jo melko hyvä keksimään. Silti mietin joskus päätäni pyöritellen, mitä voisi tehdä vaikkapa nahistuneista paprikoista, palasta mozzarellaa, kuivahtaneesta leipäpalasta, tilkasta kermaa ja muutamasta kinkunsiivusta, kun ne kaikki pitäisi käyttää loppuun nopeasti. 

Vaikka meillä kysytäänkin usein mitä tänään syödään, olen myös (yo. syystäkö?) törmännyt useita kertoja kysymykseen äiti, mitä tämä on.

Se on, hmm... ruokaa. Vähän erilaista, mutta niinhän on elämä muutenkin näinä aikoina. Korona-ajan ruokalista on kuitenkin ollut tähän saakka aivan moitteeton. Kysykää vaikka... minulta. 

(Ai niin, mitähän tänään syötäisiin.)

torstai 25. kesäkuuta 2020

Koronakevään jälkeen

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Silloin maaliskuun puolivälissä, kun toisaalta tuntui, että maailma pysähtyy, ihan nyt. Toisaalta, että se mullistuu juuri nyt, tänä keväänä. Muuttuu, eikä ehkä palaa koskaan sellaiseksi kuin se joskus oli. Tästä tulisi koronakevät.

Lapsilla oli maaliskuun puolivälissä yksi perjantai vapaata, koska se sattui olemaan opettajien koulutuspäivä. Mies oli siirtänyt edellisenä päivänä toimistonsa kotiin ja alkoi rakentaa työnurkkausta vierashuoneeseen. Perjantai-iltana saimme viestin, että koulu suljettaisiin.

Seuraavina päivinä ihmeteltiin, sulateltiin asiaa, suunniteltiin miten edetään. Keskiviikkona valmistuivat etäkoulupaketit. Kotiin haettiin Chromebook, papereita, kirjoja ja vaikka mitä välineitä. Napattiin samalla käynnillä kassikaupalla omaa tavaraa mukaan: vaihtovaatteita, kenkiä, mitä kaikkea. Kolmella lapsella on aina paljon tavaraa, joka paikassa. Aavistus oli ilmassa jo silloin.

Alkoi tuntua siltä, ettei koulu enää tänä keväänä aukeaisi. Siihen saatiin varmistus muutamaa viikkoa myöhemmin, kun osavaltion kuvernööri antoi määräyksen: koko osavaltion koulut pysyisivät suljettuina jäljellä olevan kouluvuoden ajan. Jälkikäteen muistelisimme tätä aikaa aina koronakeväänä - aavistin, että se painuisi mieliimme ikuisesti.

Vielä epäjärjestyksenomainen etäkoulumaailma saisi löytää uomansa, sillä nyt ei olisi muita vaihtoehtoja. 

Viestien tulva oli valtava, sillä kaikki opettavat tahot muokkasivat suunnitelmiaan ja järjestelivät aikatauluja. He tekivät kaikkensa, jotta lapsilla säilyisi koulutyössään tuttuuden tunne. Yhtäkkiä koulu ei kuitenkaan olisi yhdessä tekemistä sellaisilla tavoilla, joihin vuosien mittaan meille tutussa koulumaailmassa olemme saaneet tottua ja johon suhtaudumme suurella kiitollisuudella.

Kodin ja koulun yhteistyö nousi uuteen, erilaiseen arvoonsa. Sen piti löytää aivan uudenlainen muoto. 


Ensin etsittiin linkkejä, salasanoja, sovelluksia. Kun lasten koulupalaverit alkoivat, muuttui koko talo kuin yhdeksi suureksi videokonferenssiksi. Kolmella lapsella saattoi olla yhden aamupäivän aikana kuusikin palaveria, joihin piti muistaa osallistua ajoissa. Niiden lisäksi piti pysyä kartalla siitä, millaisia tehtäviä piti suorittaa ja mistä etsiä tarvittaessa lisätietoa. 

Yhdelle lapselle sopi kertarykäisyn tyyli. Hän ryhtyi aamulla opiskelemaan yhdeksältä ja teki kaikki tehtävänsä yhteen menoon, osallistuen välillä palavereihin. Toiselle tehokkaimmaksi tavaksi osoittautuivat lukuisat tauot pienten opiskelutuokioiden välillä. Kolmas valitsi keskitien näiden väliltä.

He joutuivat oppimaan paljon. Saivat oppia paljon. Ei ainoastaan opiskeltavista aineista vaan myös itsestään. Ajoittamisesta, priorisoinnista, suunnitelmallisuudesta. Tuskaisista, turhauttavista hetkistä ja toisaalta onnistumisen riemusta, kun saa valmiiksi tehtävän, joka on ensin tuntunut liian vaativalta.

Minäkin opin, ehdottomasti. Siitä, ettei aina kannata muistuttaa muistuttamisen perään, sillä kenen hermot sitä kestävät. Siitä, että lapset osaavat suunnitella monta asiaa ilman minun apuani. 

Opin myös, että lapsi, jolle matematiikka on ollut helppoa, voi tuskastua siihen täysin, kun käytettävä sovellus ei ole hänelle mieleinen. Ja vaikka itse nautin vieraiden kielten opiskelusta, lapseni ei välttämättä jaa innostustani. Ja että jos pakollisten tehtävien jälkeen ei vain jaksa tehdä yhtään mitään valinnaista, on sekin aivan ok.



Mitä syksy tuo, emme tiedä kukaan. Joku viisas on sanonut: älä murehdi huomista tänään, sillä sillä tavoin et saa pyyhittyä tulevia haasteita harteiltasi. Mutta sillä tavoin voit menettää voiman, jota tarvitset tänään. 

Koronakeväänä on tarvittu voimia. Voi vain katsoa ja odottaa, mitä jatkossa tapahtuu. Ehkä olemme kuitenkin hitusen valmistautuneempia, jos etäopiskelu vielä palaa.


keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Ylistys opettajille

Palaan ajatuksissa taaksepäin, lokakuun alkuun. On jo selvästi syksy, mutta iltapäivän lämpö ystäväperheen takapihalla tuntuu vielä miellyttävältä ilman takkiakin. Lapset juoksentelevat ympäri pihaa koulukavereidensa kanssa. Ihmisiä saapuu jatkuvasti lisää, kaikki vievät tullessaan jotain syötävää tai juotavaa pihan sivuun nostetuille pöydille. Tunnen melkein kaikki nämä ihmiset, he ovat osa lastemme kouluun liittyvää yhteisöä: tuttuja perheitä, opettajia, koulun muuta henkilökuntaa. Ihmisjoukon seassa piipahtaa talon kissa, joka katsoo kuitenkin parhaaksi kadota näkyvistä, kun havaitsee suuren lapsijoukon.

Syksyisten pihajuhlien teema on Octoberfest, mutta siihen sekoittuu kaikenlaisia syksyn antimia sekä syksyyn liittyviä juhlallisuuksia. Osa ihmisistä on pukeutunut halloween-tyyliin naamiaisasuihin, jotkut tuovat mukanaan (perin amerikkalaisen näköisiä) hedelmä- ja pähkinäpiiraita, joilla aikovat osallistua leikkimieliseen piirakkakilpailuun. Verannalla on kurpitsakasoja ja askarteluvälineitä kiinnostuneille. 

Naurattaa, kun tunnistan pihan poikki juoksevan ankan - siis keltaiseen ankkapukuun sujahtaneen neljä- ja viidesluokkalaisten opettajan. Hän juoksee kiljahdellen pakoon kahta dinosaurusta - oma poikamme ja kaverinsa ovat pukeutuneet puhallettaviin dinosauruspukuihin, ja hämmästelen, miten niissä voi ylipäätään kiiruhtaa eteenpäin tuollaista vauhtia. Lauantai-iltapäivä kääntyy iltaan - ja hämmästelen ihan vähän sitäkin, että lastemme opettaja edelleen jaksaa temmeltää oppilaidensa kanssa. Omalla vapaa-ajallaan, vaikka näkee lapsia joka tapauksessa jokaisena arkipäivänä.


Muistan, että onpa hän kutsunut oppilaita joskus mukaansa viikonloppuiltana, kun on ollut menossa katsomaan elokuvaa, josta on tiennyt oppilaidensa olevan kiinnostunut. Ja olemme saaneet kutsuja kokoontua mustikkapensaille tai mansikkamaalle kesäloman aikana, koska hänestä on kiva nähdä oppilaitaan myös pitkän kesätauon aikana. Ja sitten huomaan lopulta, etten oikeastaan niin paljon hämmästelekään - olen jo ehtinyt tottua tähän toimintamalliin.

Pieni koulu, pieni yhteisö ja pienten kaupunkien rypäs ruokkii yhteisöllisyyttä. Melkein kaikki tuntevat tai tietävät toisensa jostakin yhteydestä ja yhteisö ottaa siitä positiivisella tavalla kaiken irti. Toisten lasten vanhemmat muistavat useimmiten toisen perheen kaikkien lasten nimet ja iätkin - samoin omat lapset tietävät tarkasti, kuka on kenenkin vanhempi, pikkusisko tai isoveli. He tietävät myös, mikä on opettajan koiran nimi tai montako kissaa toisella on.

Koulussa vallitsee ystävällinen ja toisia kunnioittava ilmapiiri - josta olen suunnattoman onnellinen - mutta tottakai haasteitakin on. Kun lapsia on koolla paljon ja kaikki eivät jaksa keskittyä olennaiseen, on opettajilla oltava myös auktoriteettia. Opettaja voi olla kaikkien hyvä ja rakas ystävä lauantai-illan juhlissa, mutta vaatia luokkahuoneessaan sitä, että homma toimii. Aina ei näytä edes siltä, että järjestelmällisyys olisi ensimmäinen hyve, mutta kun asiat toimivat tiettyjen raamien sisällä ja oppiminen onnistuu, sekään ei haittaa. Jos meno yltyy liian levottomaksi, puhuminen jämäkällä äänellä, suoraan silmiin katsomalla, näyttää auttavan lähes aina. Silloin nään tuon aina iloisen, kaverillisen hilpeän opettajan etsivän itsestään auktoriteettiroolin, jota hän myös siis - ihailtavan hyvin - vetää.

On helppo arvostaa suunnattomasti sitä työtä, jota opettajat lastemme eteen tekevät. Kohotan hattua. Kiitämme opettajia heidän tekemästään työstä aina lukukauden päättyessä, mutta sen lisäksi ystävällinen ja arvostava asenne läpi vuoden näitä ammattilaisia kohtaan on erittäin tärkeää.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Tärkeä tehtävä

Tuntuu jotenkin luvattomalta. Olemme menossa lastemme koululle eräänä sunnuntai-iltapäivänä, vaikka koulussa ei ole mitään ohjelmaa. Luvattoman tekee luvalliseksi se, että meillä on poikkeuksellisesti keino päästä tyhjään rakennukseen sisään - ja ennen kaikkea se, että meillä on tärkeä tehtävä.

Tehtävään on pyydetty vapaaehtoisia, ja koska me asumme lähellä koulua, ilmoittauduimme oitis mukaan. Tehtävän suorittaminen ei kestä kauan, mutta siihen on annettu tarkat ohjeet. Autossa kerrataan vielä ohjeistus alaikäisten kanssa: ei juosta, ei hosuta, ei kilpailla kuka ehtii ensin. Vuorotellaan. Jokainen saa osallistua, mutta vain yksi kerrallaan. 

Pääsemme sisään koulurakennukseen, mutta emme sytytä edes valoja, jotta emme unohtaisi jotain niistä päälle poistuessamme. Päivänvalo kajastaa ikkunoista sen verran, että valaistus on kyllä riittävä. Hiljaisen käytävän päässä on luokkahuone. Se on meille tuttu paikka: esikoisemme viettää siellä suurimman osan koulupäivistään. 


Luokan sivupöydältä löydämme etsimämme. Siellä on pieni keltainen hautomakone, jonka sisällä on yhdeksän kananmunaa. Luokassa on käynnissä havainnollinen tipuprojekti: yhteistyömaatila on toimittanut heille erän munia, joiden kehittymistä oppilaat saavat seurata. Koulupäivän aikana hautomakoneen lämpötilaa seurataan, sivussa olevaan pieneen vesisäiliöön lisätään ajoittain vettä ja munia käännellään mahdollisimman säännöllisesti kolme kertaa päivässä. Se syy, miksi me olemme täällä tänä eräänä sunnuntaina, on, että viikonloppuna munien kääntövuorot pitää jakaa niille, jotka ehtivät poiketa koululla. 

Niinpä me avaamme hautomakoneen kannen äärimmäisen varovasti ja jokainen lapsistamme saa vuorollaan kääntää muutaman munan. Niihin on kirjoitettu numerot, jotta jokainen tietää, kuinka monta kertaa niitä on sinä päivänä jo käännetty. Meidän tehtäväämme kuuluu kääntää ne numerosta yksi numeroon kaksi. Tehtävä suoritetaan siksi, että sillä imitoidaan emon liikehdintää munan päällä hautomisen aikana. Lähes tärisevin käsin asetamme koneen kuvun uudelleen munien päälle ja tarkistamme, että kaikki on kunnossa. 

Kanarotu, jota luokassa kasvatetaan, on erittäin harvinainen eikä hautomisen onnistumisprosentti ole kovin suuri (muistaakseni korkeintaan 50%), joten me kaikki - oppilaat, opettajat, muu henkilökunta, vanhemmat - olemme odottaneet tuloksia jännittyneinä näiden muutamien viikkojen ajan. Kuoriutumiseen sanotaan kuluvan aikaa noin kolme viikkoa. 


Ja viimein eräänä toisena sunnuntai-iltapäivänä, kun opettaja on käymässä koululla, hän kuulee hiljaisessa luokassa pienen pientä piipitystä! Ensimmäinen tipu kuoriutuu ja sen perässä seuraa myöhemmin samana päivänä toinen. Kolmas kuoriutuu maanantaina kesken koulupäivän ja lapset pidättävät henkeään, kun he saavat seurata tapahtumaa livenä.

Seuraavina päivinä luokassa käy kova vilske. Kaikki haluavat tietenkin nähdä uudet tulokkaat ja monien heistä (meistä) on suorastaan vaikea poistua luokasta aamulla, kun olemme käyneet saattamassa sinne lapsemme. Sillä mitä tärkeämpää voisi ihmisellä olla tehtävänä silloin, kun saa ihastella vastakuoriutuneita tipuja? Juuri sillä hetkellä tuntuu, ettei mitään.


Kunhan tiput ovat kuivuneet syntymisen aiheuttamasta nihkeydestä, ne pääsevät muuttamaan suurempaan kotiin lämpölampun alle. Ne selvästi hakeutuvat lämmönlähteen alle ja kerääntyvät mielellään toistensa lähelle. Muutamassa päivässä ne kasvavat silminnähtävästi kokoa, pörhistelevät höyheniään ja alkavat kurotella kaulaansa ylemmäs. Ne pyrähtelevät ympäri laatikkoa, syövät ja juovat - ja palaavat aina toistensa luokse. Kun laittaa korvansa lähelle laatikkoa, kuulee kuinka ne piipittävät.

Viikon kasvamisen jälkeen ne lähtevät kohti oikeaa kotiaan maatilalla. Oppilaat pääsevät samalla koko päivän kestävälle retkelle ja näkevät, kuinka tiput vapautetaan samaan kotiin muiden lajitoveriensa kanssa. Nämä kolme pientä koulutipua kuitenkin merkitään sillä tavoin, että ennen joulua oppilaat voivat vielä tulla paikan päälle katsomaan, kuinka suuria niistä on kasvanut.

Joskus havainnollistavan opetuksen äärellä voi vain huokailla. Sillä olivathan ne aivan mahdottoman söpöjä luokkalemmikkejä!

perjantai 4. lokakuuta 2019

#ihantavallistaelämää

Muista lapsille siistit vaatteet, koska luokkakuvaus. Täytä lupalappu se ja se, muista palauttaa oikeaan paikkaan. Suunnittele päivällinen valmiiksi, koska kiireinen ilta. Pyöräytä pesukone, koska verkkareita ei ole puhtaina, ja jalkapalloharjoitukset ovat tälläkin viikolla. Muistuta kolmasluokkalaisia miettimään aihetta kouluprojektiin. Imuroi koko talo, koska viime viikolla et jaksanut.

Vastaa tukiopettajan sähköpostiin, että lokakuun sessiot on laskettu oikein. Muista syödä lounasta. Hanki kauppareissulla ainekset vanhempainiltaa varten suunnittelemaasi nyyttäritarjotinta varten. Palauta kirjat kirjastoon, tai oikeammin parkkihallin puolella sijaitsevaan laatikkoon, koska kirjasto ei ole auki aikaisin aamulla. Muista kauppareissulla miettiä myös sitä, onko lapsille viikoksi tarpeeksi evästarpeita. Älä missään nimessä unohda pyykinpesuainetta, tai olet myöhemmin suuressa pulassa.

Se herkkutarjotin. 8-vuotiaan apulaisen design.
Vaihda ja pese lakanat, viikaa neljä koneellista pyykkiä. Kokoa herkkutarjotin vanhempainiltaa varten ja mieti, miten pidät sen kasassa koko automatkan ajan. Vastaa kaupungin koululaitoksen edustajan viestiin. Lähetä esikoisen opettajalle viesti koskien koulunäytelmän kirjoituskurssia, johon olet tuupannut itsesi mukaan. Lähetä viesti myös sille henkilölle, joka on tarjoutunut auttamaan skannausprojektissa, johon olet luultavasti lupautunut mukaan muutama viikko sitten. Älä säti itseäsi siitä, että taisit sittenkin melkein unohtaa. Käy kävelyllä, se selkeyttää ajatuksia. Muista ottaa pyykit kuivurista, jotta eivät rypisty.

Lue se kiinnostava artikkeli, jonka tallensit itsellesi jokin aika sitten, koska halusit lukea sen, jokin aika sitten. Etsi lasten vaelluskengät, sillä ovat menossa koko päivän vaellusretkelle. Kaiva komeron uumenista kevyttoppatakit, koska aamu on yllättävän kylmä. Muistuta lapsia, että repuissa on hanskat tarpeen varalle. Kerro esikoiselle, että reppuun kannattaa ottaa huonompikuntoisempikin takki mukaan, koska menevät tekemään ulkoseinämaalausta paikalliselle ruokapankille ja maali ei kuulemma lähde vaatteista. Muista hengittää. Vedä roskikset kadunvarteen, koska muuten saat syyttää vain itseäsi, jos niitä ei ole tyhjennetty. Kuuraa kylpyhuone.

Lähetä viesti sille äidille, joka kysyy, voivatko lapset tulla maanantaina heille koulun jälkeen. Tarkista kalenterista, sovitko vastaavanlaisen tapaamisen jo naapurin kanssa tiistaille. Muista, että lapset on kutsuttu sunnuntaina aamupäivällä toisen luokkakaverin luokse. Muista myös viedä sinne lasten mukana jotain tarjottavaa, koska kyseinen äiti tuo aina lapsensa teille keksikokoelman ja valtavan hedelmärasian kanssa. Kirjoita loppuun se blogiteksti, joka on kutkutellut ajatuksissasi muutaman päivän. Muista hakea roskikset pois kadunvarresta. Raahaa koulun jälkeen koko lapsikatraasi jalkapallokentälle, vaikka yksi heistä vain pelaa, mutta koska yksinvanhempiviikko. Nappaa mukaan jotain välipalaa.


Printtaa itsellesi kopio koulunäytelmäraakileesta ja mieti valmiiksi, miten voisit kertoa kurssilaisille kiinnostavia yksityiskohtia näytelmäkirjoittamisen prosessista. Lähetä suunnitelmasi etukäteen kurssista vastaavalle opettajalle, joka on myös esittänyt, voisitko kenties osallistua näytelmän ohjaamiseen. Mieti mitä aiot vastata siihen. Vedä syvään henkeä. Laita tiskikone päälle, älä unohda tyhjentää sitä myöhemmin. Varaa taskun pohjalle muutama dollari, koska tilasit itsellesi leivän koulun keittiöstä. Vie muutama pastapaketti koululla järjestettävään ruokapankkikeräykseen. Mieti valmiiksi, mitä viet lauantaina tuttavaperheen järjestämiin octoberfesteihin ja muista käydä kaupassa sitä ennen.

Ja missä on pipot? Syksykin kun ehti saapua ihan yllättäen.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Ja taas mennään

Tiedättekö, kun joskus mielessä läikähtää muistoja niiltä ajoilta, kun lapset olivat pienempiä? Meillä kaikki kolme ovat jo alakouluikäisiä, mutta taaperovuosista tai vilkkaista leikki-ikävuosistakaan ei ole sittenkään vielä kulunut niin monta vuotta. Saatan ehkä naureskella äitikollegan kanssa sille, että en minä nyt niin paljon niistä vuosista muista, mutta muistan kai sittenkin. Vaikka päivät livahtivatkin välillä ohitse toinen toistaan seuranneita akuutteja tilanteita selvitellessä.

Kun ystävä kertoo käyneensä taaperonsa kanssa kirjaston satutunnilla, minä muistan kertoa, kuinka mekin olimme siellä monta kertaa. Isompien ryhmässä, jolloin esikoinen sai keskittyä ohjelmaan ja minä keskityin juoksentelemaan kahden pienemmän perässä ympäri kirjaston lastenosastoa. Kuinka kirjasto silloin vielä oli vanhassa paikassaan ja satutätinä oli se ihastuttava nuori nainen, joka pystyi nostamaan äänensä hilpeän korkealle ja kuinka lapset kuuntelivat häntä silmät innostuksesta pyöreinä. Kuinka myöhemmin kävin siellä kahden kolmevuotiaan kanssa, kun esikoinen oli jo aloittanut koulun ja kuinka kahden kanssa oli jo helpompaa, vaikka toinen heistä olikin jo karannut aikuistenosaston puolelle sillä aikaa, kun vielä etsin toisen kanssa talvikenkiä kokonaisen nurkkauksen peittävästä kasasta. 

Esikoisen kanssa löysimme paikallisen taidekoulun ja sen leikki-ikäisille tarkoitetut kokeilevat taidetunnit. Se oli vielä silloin paikassa, jossa parkkitilaa oli niukasti ja useimmiten auton joutui jättämään vilkasliikenteisen kadun varteen. Myöhemmin kahden vilkasliikkeisen kolmevuotiaan kanssa sieltä tunneille taapertaminen kävi jo päivän urheilusuorituksesta, mutta opetus oli sen arvoista. Silläkin kerralla, kun jouduimme lähtemään pois etuajassa, kun toinen lapsista sai kiukkukohtauksen, kun ei saanutkaan maalata ihan minne huvittaa.

Käymme kirjastossa edelleen lähes joka viikko. Nykyään visiitit ovat lyhyitä, kun lapset suunnistavat suoraan lastenromaanien luokse ja valitsevat lainattavat kirjat. Käymme myös taidekoululla aina silloin, kun sen kouluikäisille tarjoama ohjelma sattuu sopimaan aikatauluihimme. Edelleen kuljen säännöllisesti koko katraamme kera, sillä elämäntilanne vaatii sitä. Lapsia ei voi jättää kotiin ilman aikuista ja useimmiten olen ainoa käytettävissä oleva vanhempi harrastusmenojen aikaan. Suunnittelen lähes kaiken sen mukaan, että saan ohjelmat sopimaan omani lisäksi jokaisen lapsemme aikatauluun.



Harrastuksia on vuosien mittaan tullut ja mennyt. Olen vienyt lapsia esimerkiksi joogaan, voimisteluun ja jalkapalloharjoituksiin. Olen palellut kentän laidalla ja kirjoittanut blogipostausta hieltä tuoksahtavan liikuntasalin reunoille sijoitetuilla penkeillä. Emme ole ottaneet minkäänlaista stressiä siitä, ovatko harrastukset pysyviä. Rohkaisemme kokeilemaan useamman kerran ja ehkä suorittamaan kokeilujakson loppuun, mutta emme pakota, jos lasta ei kiinnostakaan. Aina ei tarvitse olla erityisen hyvä siinä mitä tekee, mutta mukavaa harrastuksen parissa pitää olla.

Ei meillä vältytä siltä, etteikö jollakulla olisi joskus huono päivä. Toisinaan tarvitaan rutkasti ylimääräistä aikaa, toisinaan suostuttelua ja hyviä perusteluja. Joskus on hyvä olla mukana eväitä sille, joka joutuu odottamaan. Joskus voi odotellessaan saada luvan pelata sanapeliä tai rakentaa palapelejä äidin puhelimella. Joskus väsyn kaikesta siitä suunnittelun ja aikatauluttamisen määrästä, mutta tiedän sillä keinoin helpottavani sekä omaa että lasteni olotilaa. Joskus tarvitaan suunnattomasti ajatusjumppaa nopeiden päivällisratkaisujen tai oikea-aikaisen pyykinpesun onnistumiseksi, mutta ehkä sittenkin eniten lehmänhermoja. Varsinkin silloin, kun ne ovat erityisen tiukassa.

Välähdyksittäin kaipaan niitä aikaisempia hetkiä, vaikka mitään en vaihtaisi pois nytkään. Joskus muistelen sitä aikaa, kun lapset vain kulkivat mukana, kun heitä vei eri paikkoihin (olen luultavasti tyhjentänyt muistini suurimmasta osasta taaperoraivareita) eikä aina tarvinnut perustella kaikkea niin kuin nyt. Ja kuitenkin ihailen sitä, miten perustavanlaatuisia pohdintoja lapseni osaavatkaan tehdä, kun he ilmaisevat minulle mielipiteitään vaikkapa siitä, mihin he haluavat tai eivät missään nimessä halua lähteä. He haastavat minua joka päivä, mutta yritän muistaa sen, että heistä on kasvamassa ajattelevia nuoria ihmisiä.

Ehkä tämä on juuri sitä, että huomaa kasvavansa itsekin.

P.S. Siitä yhdestä episodista voitte lukea täältä.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Kaupasta toiseen, juokse

Kun on asunut jo seitsemän vuotta samassa paikassa, kehittää rutiineja. Arkisistakin arkisimmissa asioissa nyt erityisesti. Ruokakaupassa käyminen saattaa olla tylsää ja rutiininomaista, mutta vaihtelua siihen kannattaa kehittää, jos tarjonta sen sallii.

Meillä päin on monta pienehköä ruokakauppaa. Pienuus on toki suhteellista, mutta jos vertaa esimerkiksi valtaviin suomalaisiin automarketeihin, vermontilaiset supermarketit eivät ole kovin suuria. Suurimmissa yksiköissä valikoimaa on kuitenkin melko paljon (tai sitten olen vain jo niin tottunut).

Meiltä pääsee autolla vajaassa kymmenessä minuutissa useampaan tuonkokoiseen marketiin, paitsi jos juuttuu ruuhkaan. Eihän meitä täällä sinänsä paljon ole, koko pikkuruisessa osavaltiossakaan, mutta tiettyinä aikoina pääväylät ruuhkautuvat siksi, että väyliä ei ole kovin monta eikä vaihtoehtoisia reittejäkään lukuisasti. (On kuitenkin huomioitava, että vermontilaiselle ruuhka saattaa olla jo sellainen, jossa on ehkä kymmenisen autoa edessäsi risteyksessä yrittämässä päästä samaan suuntaan.)

Kun muutimme tänne yli seitsemän vuotta sitten, päädyimme ensin lähimpään marketiin, joka on pysynyt suosikkinamme näihin päiviin saakka. En edes ole varma, onko se lähin, sillä suunnilleen samanmittaisen matkan päässä sijaitsee useita muitakin. Mutta Hannafordiin on aina helppo mennä siksikin, että siitä on muodostunut kauppa, josta kaiken löytää nopeasti siksi, että muistaa hyllyvälit jo ulkoa. Siellä on hyvä leipä- ja leivonnaisosasto sekä kompakti, yleensä hyvälaatuinen hedelmä-, marja- ja vihannesosasto. Siellä käyn yleensä täydentämässä ruokavarastot keskellä viikkoa, kun lapset ovat koulussa. Sinne menen myös aina, jos minun pitää selvitä kauppareissusta nopeasti.



Viikonloppuostokset teemme usein suurimmassa marketissa, vaikka mitenkään valtava ei ole sekään. Valikoima on mielestäni silti laaja ja deli-, liha- ja kalatiskit erinomaisia. Siellä on myös paras annosruokavalikoima, jos viikko-ohjelma tuntuu puristavan ruoanlaittoajat minimiin - tästä syystä poikkean sinne toisinaan myös keskellä viikkoa. Parasta - tai pahinta - siellä on myös herkkutiski, joka remontin jälkeen pari vuotta sitten pystytettiin keskelle kauppaa - juuri siihen kohtaan, joka näkyy ensimmäiseksi, kun astelet pääovista sisään. Se on neliönmuotoinen ja kierrätpä sen miltä puolelta tahansa, et voi välttyä näkemästä joko leivoksia, kakkuja, muffinsseja, donitseja tai uunituoreita sämpylöitä ja bageleita. Kaupan nimi on Market 32.


Lähellä on myös Shaws. Se on samaa kokoluokkaa, mutta itse tavallaan unohdan käydä siellä. Silloin kun kuitenkin käyn, ilahdun vähän erilaisesta valikoimasta ja erinomaisista leivistä ja nopean arkikokkauksen osastosta, johon on koottu aina kauden mukaan helppoja puolivalmisteratkaisuja - kesällä grillattavaa, talvella esimerkiksi helposti uunissa valmistuvaa.

Jokaisessa näistä kaupoista on myös hyvä luomutuotevalikoima. Sen lisäksi meiltä löytyy pikkukaupunkimme keskustasta kaksi luomukauppaa, jotka sijaitsevat vieläpä vierekkäisillä tonteilla. Ensin paikalla oli vain Healthy Living Market, joka on ihanin luomukauppa, jossa olen käynyt. Se on suunniteltu sen verran kauniisti, että kaupassa kiertäminen on suorastaan miellyttävää. Sitä on kuitenkin aina parjattu hintatasosta, joka on selvästi muita korkeampi. Sieltä voi etsiä - ja jopa löytää - joitakin täällä harvinaisempia tuotteita, kuten eurooppalaistyyppistä rahkaa. Kaupan keskellä on oma kahvila/ravintola, jonka antimet ovat kyllä erinomaiset. Jos kaipaa erityisen hyvää porkkanakakun palaa tai annosruokaa, sieltä löytää etsimänsä, vaikka kukkaro ei kiitäkään.

Muutama vuosi sitten Healthy Living Market sai siis kilpailijan aivan naapuriinsa, kun pitkään odotettu Trader Joe's avasi ensimmäisen Vermontin yksikkönsä tänne. Se myy paljon luomutuotteita, erityisesti kaupan omalla merkillä, ja on hintatasoltaan naapuriaan selvästi halvempi. Esimerkiksi sen hedelmät ja marjat ovat hyvälaatuisia, herkullisia ja edullisia. Siellä on myös hämmästyttävän hyvä valikoima tiettyjä italialaisia punaviinejä, jotka kuuluvat omiin suosikkeihimme. Ja hinta on halvempi kuin muualla. Trader Joe'sille poikkean, kun haluan tiettyjä heidän omia tuotteitaan tai haluan herkutella hedelmä- ja marjavalikoimallaan, tai etsin jotain, josta en halua ostaa valtavan suurta pakettia! Kauppa on pieni, näppärä ja nopea käydä. 

En erityisesti pidä ruokakaupoissa kiertelystä, joten vaikka etsinkin vaihtelua, en koskaan vaivaudu käymään kahdessa kaupassa samalla reissulla. Suunnittelen käynnit siten, että menen sinne, joka sillä kertaa täyttää ruokatarpeemme parhaiten. Joskus toki vaihtelun etsiminenkin on määräävä tekijä, mutta sitä enemmän ehdottomasti se seikka, että kaikki kaupat eivät mitenkään välttämättä myy samoja tuotemerkkejä. Samojakin toki on, mutta seitsemän vuoden empiirisen tutkimukseni perusteella vaihtelua eri merkkien välillä on huomattavasti enemmän kuin suomalaisissa ruokakaupoissa.

Ja mitä löytämistäni ruoka-aineista sitten teenkään? Siitä voi lukea vaikkapa edellisestä jutusta, joka löytyy täältä!