tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pienet seurapiiri-ihmiseni

Ne ovat nyt hyörineet ja pyörineet tässä muutaman päivän ajan ja hihkuneet, että first day of summer break! Second day of summer break! Ja niin edelleen. Vaikka tykkäävätkin (vielä ainakin) koulustaan kovin paljon, niin onhan se kesäloma aina eri kiva juttu. 

Ja vaikka ovatkin keksineet hyvin tekemistä (minulta oikeasti kysytään ani harvoin mitä-mä-äiti-tekisin), niin tiettyä levottomuutta on selvästi ilmassa. Minulta ei kysytä mitä tekisin, mutta sitäkin useammin nykyään, että mihin me äiti tänään mennään. Vaikka viihtyvät hyvin kotonakin ja selvästi välillä kaipaavat aivan tavallista vapaata leikkiaikaa, jolloin voi kulkea tuntikausia ympäri taloa ja vaihtaa leikkiä lennosta. En tiedä, mistä ovat tuon ehtymättömän mielikuvituksensa perineet, mutta ihailen sitä päivittäin. 


Joten lupaanhan minä aina välillä, että jonnekin mennään. Lupaan puistopäiviä ja sadesäällä kirjastossa käymistä, kavereita kyläilemään. Erään luokkakaverin äiti haali porukkaa beach-päivään ja sellainenkin on helppo luvata. Mainittakoon vielä, että vaikkei tämä nyt mikään Florida ole, niin tähän aikaan vuodesta on sään puolesta suhteellisen helppo luvata retkiä puistoon tai järven rantaan. Normaali lämpötila kieppuu täällä kuitenkin kesäkuukausina useimmiten jossain 24 ja 30 celsiusasteen välillä.



Se että elämäämme tuli kolme vuotta sitten lastemme koulu, on mullistanut introvertin sosiaalisen elämän. Tai ehkä mullistaminen kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta tosiasia on, että tuskinpa kanssakäymiseni muiden ihmisten kanssa olisi näinkään vilkasta ilman jälkikasvuamme. Heidän ansiostaan olemme tutustuneet moniin muihin vanhempiin. Kesäkuun alkupuolella vietimme kaksostemme kuusivuotissyntymäpäiviä - ja kalenteriajankohdan huomioon ottaen uskalsin markkinoida niitä kesäisinä pihajuhlina. Väkeä oli lopulta melko paljon - ja lämpöasteitakin 33. Ilahduttavinta oli se, että ihmiset oikeasti tulevat paikalle. Ja kun tämänikäisten lasten vanhemmat useimmiten jäävät itse mukaan juhlimaan, oli meillä hetkessä tupa täynnä. Jollain tavalla oli kovin liikuttavaakin, että kakkupöydän ympärille eivät meinanneet kaikki pienet ihmiset oikein toisiaan tönimättä mahtuakaan. 

Lapsiani saan siis kiittää, että tulee lähdettyä liikkeelle. Ilman heitä istuisin kaiketi poterossani vähät välittäen ulkomaailmasta? No, ehkei nyt aivan niinkään, mutta olisi paljon mahdollista, että en vain tulisi lähteneeksi jokaisiin kekkereihin. Jokaisiin en päädy toki nytkään, mutta lapsikatraani avaamat mahdollisuudet ovat kuin vaivihkaa lisänneet seurapiiriaktiivisuutta. Jälkikasvukolmikolle kun ei tarvitse kuin mainita sivulauseessa "juhlat", niin he kysyvät jo milloin mennään. Ja kun luokkakavereiden vanhemmista löytyy useita sellaisia, jotka järjestävät tekemistä, niin kynnys on melko helppo ylittää. Introvertillekin.

Kuten eräs kaksostemme luokkakaverin äiti noissa mainitsemissani syntymäpäiväjuhlissa totesikin: "Nämä tällaiset ovat kyllä yhtä lailla vanhempia varten!"  

Eikö totta.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Katkeransuloista

Jollain tavalla olo on hieman syyllinen, vaikka tiedänkin, että syytä ei ole.

Miksi mieleen hiipiikin nyt se, että olisi voinut osallistua enemmän, kun mahdollisuuksia olisi mahdottoman paljon. Olisi voinut osallistua perjantain hupi-iltaan tai keskiviikon retkeen joen rannalle vapauttamaan luokassa kasvatettuja purotaimenia luontoon. Olisi voinut ottaa isomman roolin koulunäytelmän avustajana tai jäädä kaatamaan kahvia koululla vieraileville isovanhemmille. 

Mutta sitten muistuu mieleen, että olen ollut auttamassa pieniä metsäretkelle valmistautumisessa. Olen istunut monena iltana vanhempainryhmän kokouksessa. Olen siistinyt excel-taulukoita. Olen vienyt isovanhempien päivään aamiaisjuotavia ja valvonut kikattelevia lapsia ennen näytelmän alkamista. Olen kantanut pennosia koulun keräykseen. Olen siivonnut koulun pihaa talven jälkeen järjestetyssä kevättempauksessa. Olen noussut äitienpäivän aamuna viideltä, jotta olen ehtinyt koululle pakkaamaan äitienpäivän brunssipaketteja.

Yhtäkkiä tämän kouluvuoden päiviä on jäljellä enää muutama. Ote meinaa jo herpaantua itse kullakin: lapsia väsyttää aamuisin, enkä itse tahdo pystyä pitämään mielessä kaikkia muistettavia asioita. Tapahtumia olisi joka illalle, kaikkialle ei ehdi, eikä jaksakaan. Pitäisi vielä muistaa viedä sitä ja tuoda tuota, kuljettaa kumppareita sadekuuroisena päivänä ja katsella koulun lokeroita sillä silmällä, että joko jotain voisi sieltä tyhjentää. Luen hitaasti läpi opettajien lapsistani kirjoittamia raportteja, ja silmissä tuntuu olevan roskia.

Vähän kuin tämä kouluvuoden loppu olisi katkeransuloinen: se tuntuu kivalta, mutta haikeuskin vaivaa. Elämysrikas vuosi on kohta takana, ja syksyllä kouluun astelee meidän perheestämme kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen. Napanuoraa vihlaisee taas.

Vielä muistan ajatella illalla, mitä evästä pakkaan seuraavalle päivälle. Vielä valitsen lasten kanssa seuraavan koulupäivän vaatteita illalla valmiiksi. Vielä pakkaan esikoululaiset ja tokaluokkalaisen autoon ja kiiruhdan koululle. Ajan hitaasti tietyistä kohdista, sillä muistan tarkkaan, missä kohdissa koulun parkkipaikka on erityisen kuoppainen. Vielä muistan koulun ovikoodin ulkoa, mutta haluaisin jo pyyhkiä sen mielestäni, sehän vanhenee aivan kohta. 

Tässä kuvassa melkein kuusivuotiaani Atlantin rannalla.

Kesäloma on ihan kohta täällä! Pitkät, lämpimät lomaviikot ovat edessä. Aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut, leppoisat uimavedet, matka meren tuolle puolen. Ja vaikka mitä muuta. (Mutta saako äidillä olla sittenkin ikävä koulua, edes vähän?)

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Huumorin kukkanen, kaunein kukkanen

- Tarvitaanko selfietikkua? Aikuisnäkö näyttää tekevän temppujaan keski-ikäiselle, joka yrittää kirjoittaa viestiä iPadillä. Työntää padiä koko ajan tuonnemmaksi, josko näkymä sillä kirkastuisi, ja toinen keski-ikäinen naurahtelee vieressä. Toisella on pieni etu ikänsä puolesta ja sukurasitekin tässä tapauksessa rouvaansa parempi, mutta odotahan vain, tulee se sinullekin vielä. Joskus ikänäkö ei naurata yhtään, mutta kun on väistämätön vaihe tämäkin, niin sopeuduttava kai on. Mutta ei selfietikku ehkä niin huono investointi olisikaan? Laitetaan harkintaan.

Mielellään voit kyllä viedä minut tunnelmalliseen ravintolaan syömään, sellaiseen, jossa istutaan peränurkassa kynttilänvalossa. Keski-ikäinen vain tarvitsee ruokalistalleen esilukijan, sillä enhän minä näillä silmillä siitä mitään selvää saa, fonttikin on useimmiten turhan koristeellinen. Mutta mielelläni syön hyvää ruokaa, se sentään onnistuu hämärämmässäkin. 

Aika usein naurattaa. Toisinaan ei ollenkaan, mutta yritämme sittenkin löytää asioista ne positiivisemmat puolet, jos niitä vain on. Mieheni ei lakkaa nauramasta sille, että minun sieni-inhoni on niin tragikoomisella tasolla, että juoksen niitä melkein karkuun. Mistä kammoni kumpuaa, en ole pystynyt päättämään, mutta epäilen lapsuuden leikeillä olleen vaikutuksensa asiaan. Samassa pohjalaismetsikössä leikkineet lapsuusajan kaverini muistavat ehkä, kun leikimme toisinaan sienisotaa. Se, että sain päälleni limaisen tatin, ei kaiketi pyyhkiydy mielestä koskaan.

Mutta on minullakin naurunaiheeni. En oikeasti ymmärrä, miten kuinka tahansa pieni tilanne liikenteessä voi saada kuskin hiiltymään. Hermoja riittää monessa tilanteessa, mutta niissä ei lainkaan. Onneksi on muuten nykyään navigaattorit, jos ollaan oudompaan paikkaan menossa. Kuvitelkaa nyt, mitä se tarkoittaisi, jos toinen siinä vieressä kertoisi, että käänny tuonne, eiku älä käänny, tai olis se muuten sittenkin ollut se risteys. 

Huumorilla selvitään joka tapauksessa monesta. Välillä ollaan oikeassa ja välillä väärässä, kumpikin, mutta naurattaa kuitenkin melkein joka päivä. Mutta jännittää vähän, millainen nuorimmaisestamme tulee. Jos yksi lapsista on ilmoittanut olevansa oikeassa, toinen on juuri ja juuri pystynyt myöntämään olevansa väärässä, on tämä kolmas ilmoittanut olevansa sekä oikeassa että väärässä. Vallankäyttäjä, kenties.

Nauretaan siis kun naurattaa. Ja ollaan hiljaa, kun on sen aika. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Mitään en kyllä vaihtaisi.



tiistai 16. toukokuuta 2017

Kesäkesäkesä!

Menin ja ostin yhden tomaatintaimen ja kaksi paprikantaimea. Olivat niin kutsuvasti tarjolla lasteni koulun edustalla, jossa koulun projektityöntekijä niitä niin iloisesti kauppasi. Tasarahalla sai monenkokoista taimea, lapset niitä olivat kasvattaneet ja sitten niitä myytiin koulun maatilaprojektin hyväksi. Ne olivat niin söpöjä, ja millä rakkaudella kasvatettuja? Ajatelkaa nyt. Menin siis ja ostin. Kannoin ylpeänä autoon ja sieltä omalle takapihalle. 



Mutta kun. Viherpeukaloa on tuskin ollenkaan. Olen aivan varmasti ollut väärässä jonossa silloin, kun niitä on jaettu. Tiedän minä, että vettä ne tarvitsevat ja aurinkoakin, mutta hei, minkä verran. Haloo, ihmiset, puutarhurit, onnistujat. Olen näissä oikeasti aika vähän huono. Onneksi on google.

Mutta kesä, sehän selittää nyt paljon! Vaihtelevien kevätsäiden jälkeen aurinko paistoi tänä aamuna kirkkaalta taivaalta, lämpötila näytti 16 celsiusta ja luvassa on yhä lämpenevää. On meillä lämmintä ollut monta kertaa jo tänä keväänä ja nurmikkokin on jo pariin kertaan leikattu, mutta kylmät tuulahdukset ovat palauttaneet armottomasti takaisin maan pinnalle monta kertaa. Saahan sitä nyt ollakin jotenkin sekaisin tästä lämmöstä - lapsetkin hämmentyvät, kun nyt muistutetaan taas kesähatuista ja aurinkorasvoista, kun juuri äskettäin kinattiin siitä, tarviiko ottaa vielä pipo ja hanskat mukaan, edes varmuuden vuoksi. 

"Huomenna on vielä lämpimämpää!" huikkaan lapsille. Äiti, voiko laittaa kesähameen? Äiti, voiko laittaa shortsit? Niitä pengotaan kaapeista vimmatulla vauhdilla, mutta totuus paljastuu pian. Äiti, tämä ei mahdu enää. Äiti, puristaa! Esikoinenkin, joka on ollut helppo vaatettaa maltillisen kasvuvauhdin vuoksi, näyttää omistavan tällä hetkellä yhdet ainoat caprileggingsit, jotka mahtuvat vielä päälle. Mutta ei meitä nyt mikään lannista, sillä kesä on täällä. 

Tässä kesähuumassa on myös helppo olla sitä mieltä, että kannattaa aina välillä kokeilla uusia juttuja. Nalle Puh sanoi, että siksi, että tietää paljonko niistä vanhoista tykkää, mutta minä uhmaan nallea ja sanon, että ehkä voi myös löytää elämäänsä jotain uutta? 

Kuka tietää, vaikka meillä kasvaisi tänä kesänä ihan omia tomaatteja ja paprikoita. (Tai sitten ei, mutta en minä sitä nyt sure.) Mutta mistäpä minä tiedän, jollen kokeile. Hohoi, kuuleeko viherpeukalo?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

A special day

It's like the days usually are, and still it isn't. It's my ninth Mother's Day as a mother myself. It feels special every year, even though it's full of everyday things that you are so used to. For the last five years, we have spent Mother's Day with our family of five, celebrating together. We don't have the chance to celebrate with the grandparents as there is one whole ocean between us. Sometimes I think of that time when there wasn't Skype or anything. It seems so far away. 

But I have built my own new traditions for Mother's Day. My kids are attending the same school since 2014 and this is the third Mother's Day when we are participating in their tradition - selling, assembling and delivering Brunch Bags to over 1000 mothers in the area. I have taken part in the assembly of the bags three times now. It starts at 6am in the morning and the bags are ready for delivery by 8am.

So, this Sunday, I wake up at 5:15. In the quiet house I prepare a tiny little cup of coffee, take a bite of a pretzel, and sneak out of the house at 5:55. The morning is rainy and a bit chilly but the people are smiling. Everyone is smiling. I enter the gym and find myself a spot at the assembly line. This year it's the rolls. After someone else has put in a jar of jam, some brie cheese and two croissants, I stick in two rolls on top of them and give the bag forward to the next person in line. It works perfectly and it is fast. In less than 90 minutes, 1400 bags are ready. Every time, I get impressed by the number of the bags that will be donated to women in need. It's amazing, and it's important.

I get back home, I need to be back by 9am as my husband is leaving for a business trip this morning. Because of that, we celebrated a bit yesterday, with a cake and beautiful gifts. My husband needs to go soon so there is no time for celebrating more in the morning and afterwards, we skype to grandmothers with the kids. "Hyvää äitienpäivää!" they yell through Skype. They can still say it in Finnish which is comforting. In the last two years, their Finnish has changed a bit - it sounds a bit funny, I must say.

Even though Mother's Day is full of everyday things, it is special. Moms are special. Far and near. On both sides of the ocean.


From my son,

I look at my kids and think what they will be, what they will achieve - like every mother does, I believe. If they will change the world? Who knows.

I know something. They have changed my world.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Taikaa

Joskus on vähän ikävä. 

Olen aina kutsunut itseäni iltaihmiseksi, siinä mielessä siis, että päivä vähän kuin paranee vanhetessaan. Illalla ajatus juoksee paremmin kuin aamulla. Ehkä illan hiljaisuudessa on jonkinlaista taikaa? 

Kun olin nuorempi, tein usein kouluhommia iltaisin. Opiskeluaikana luin tentteihin puolenyön jälkeen, sillä huomasin, että omaksun asioita hyvin keskiyön hämäryydessä. Silloin, kun ikää oli kakskyt ja risat, oli varaa pitää unentarvetta pilkkanaan, sillä univelathan pystyi kyllä kuittaamaan myöhemminkin. 

Mutta eihän yhteiskunta aamu-unisten mukaan pyöri, vaan suurin piirtein päinvastoin. Niinpä me illanvirkut olemme pakotettuja aamuvirkkuja tai sitten "aamuvirkkuja". Me nousemme kyllä sängystä ylös silloin kun kukko kiekaisee, mutta unihiekat jäävät silmiin pyörimään pitkäksi aikaa. Minä nousen ylös juuri sopivasti ehtiäkseni huolehtimaan itseni ja jälkikasvun siihen kuntoon, että voimme lähteä talosta ulos - mutta en taatusti nouse yhtään liian aikaisin. Ei ole tarvetta ehtiä tekemään mitään ylimääräistä aamulla, tahmeaa se kuitenkin olisi.

Vaikka opiskeluun käytettävissä olevat aikaikkunat ovatkin kortilla, en aikatauluta niitä koskaan aamuihin, sillä tiedän kokeilemattakin, ettei ajatus lennä riittävän sukkelaan. Tehokkainta aikaa (niiden aikaikkunoiden puitteissa) ovat iltapäivät: lounaan jälkeen ja ennen kuin lapset tulevat koulusta kotiin. Seuraava hyvä hetki keskittymiseen löytyy iltayhdeksän jälkeen.



Mutta. Mitä tapahtuu iltakymmenen jälkeen, kun joskus silloin ennen ilta oli vasta alkamaisillaan siihen aikaan? Kaipaan sitä, että pystyn kirjoittamaan ja lukemaan vielä tuntikausia sen jälkeen, kun lapset ovat nukahtaneet.

Siinä iltahetkessä on varmasti taikaa. Sen tekee pimeys ja hiljaisuus ympärillä, se vähän kiusallinenkin tunne, että sen minkä nyt käytän, voi olla pois huomiselta, koska nukkuakin täytyisi. Olen pitkään selvinnyt hyvin seitsemän (jopa kuuden) tunnin yöunilla, jotka pitävät siis minut käynnissä päivällä. Mutta nykyään väsymys joskus vain tulee, se voi alkaa kiusata jo kymmeneltä tai viimeistään yhdeltätoista. En tiedä mitä kaikkia tahoja pitäisi kiittää, mutta en tiedä mitään nukahtamisvaikeuksista. Ehkä se on silkkaa hyvää tuuria, mutta se helpottaa arkea kummasti. 

Paitsi että se vie minulta sen hiljaisen illan taian.