keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kuka tarvii ja mitä

Ahdistun melko säännöllisesti. En vakavasti, mutta huomaan sen itsessäni tietyssä tilanteessa. Viisihenkisen perheen tavaramäärä on päässyt paisumaan liian suureksi, enkä ole luonteeltani tavarankerääjä. Nautin siitä tunteesta, minkä saavutan, kun poistan kodistani esineitä. Roskiin heittämisestä en pidä, mutta onneksi monenlaista voi kierrättää.

Kun muutimme tänne Yhdysvaltoihin, minulla oli käsitys kulutusyhteiskunnasta, jossa kertakäyttötavaraa on liikaa ja niin edelleen. Näiden kuuden viettämämme vuoden aikana täällä olen kuitenkin saanut huomata, ettei asia onneksi ole ollenkaan aina näin - monenlainen tavara todellakin löytää uuden omistajan, etenkin, jos kierrättämisen edistämiseksi viitsi nähdä hieman vaivaa. Se tarkoittaa tavaroiden läpikäymistä. Niiden lajittelua, puhdistamista, kunnostamista. Korvien ja silmien auki pitämistä, Facebookin kierrätysryhmien seuraamista ja hyväntekeväisyyskontaktien selvittämistä. Uskallan väittää, että täällä Vermontissa kierrätetään melko paljon. Myyjäisissä, kirppiksillä, hyväntekeväisyystempauksissa, kouluilla, kirjastoilla. Ja niin edelleen.

Lapset ovat kuin huomaamatta kasvaneet jo isoiksi, kouluikäisiksi. Vaunut ja rattaat, joita meillä oli käytössä "aika monet", ovat vaihtaneet omistajaa jo aiemmin, mutta vieläkin kellarin kätköistä löytyi tänä vuonna esimerkiksi turvaistuimia, matkasänkyjä ja taaperoikäisten kalusteita. Suuri junapöytä, joka oli kova hitti joskus. Täyskorkea nukkekoti, joka oli pari vuotta sitten siirretty jo nuoremman tyttären huoneesta kellarikerrokseen tilaa viemästä.

Niinpä saimme idean. Näillä seuduin näkee jokaisena viikonloppuna keväästä syksyyn tienvarsilla lukuisia kylttejä, joissa mainostetaan piha- ja autotallikirppiksiä sekä muuttomyyntejä. Valitsimme elokuun loppupuolelta päivän, jolloin kantaisimme kiertoon soveltuvat tavarat pihamaalle ja päivystäisimme odottamassa kiinnostuneita. Tarkoitus ei niinkään ollut saada tavarasta rahaa kuin hankkiutua eroon tarpeettomasta - ja mikä parasta, kenties ilahduttaa jotakuta, joka löytäisi itselleen jotain käyttökelpoista. Sovimme, että jaamme rahoista tasamäärät lapsillemme, jotka olivatkin auttamassa puuhastelussa melkein koko päivän.



Oli kuuma päivä! Vaaleanahkaisena poltin jopa olkapääni auringonpaisteessa, mutta saimme monta tavaraa liikahtamaan eri suuntiin. Halloween-asuja, talvikenkiä, välikausihaalareita, lasten kalusteita, junaleluja, kirjoja, astioita, mitä kaikkea. Päivän jälkeen noin viisi laatikollista lähti vielä hyväntekeväisyyteen ja saman verran jäi odottamaan lastemme koululla syksyllä järjestettävää myyjäistapahtumaa varten, jossa käytetyn tavaran voi lahjoittaa koululle myytäväksi ja jonka tuotto menee koulun hyväksi. Lisäksi myin seuraavien viikkojen aikana turvaistuimia, matkasänkyjä ja lasten kalusteita Facebookin kierrätysryhmien kautta. Suomenkieliset lastenkirjat jakaantuivat näillä seuduilla asuvien suomalaisten kesken ja kasa helppolukuisia englanninkielisiä kirjoja löysi uuden kodin koulumme esikoululaisten luokasta sekä koulun kirjastosta.

Tunne on vapauttava. Olen iloinen, että käytettyä tavaraa arvostetaan ja moni on aidosti iloinen lahjoitetusta tavarasta. Jokaisen tavaratarpeet muuttuvat ja elävät esimerkiksi lasten iän mukaan ja meidän perheessämme on todellakin voimakas vaihe, jossa liian lapsellisesta tavarasta hankkiudutaan nyt eroon. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että lapsemmekin ovat alkaneet ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse pitää itse. Usein he nykyään itse jo ehdottavat, kenelle esimerkiksi pieneksi jääneet vaatteet voisi lahjoittaa. Tunnen kuitenkin omantunnonpistoksen: vielä on matkaa siihen, että tavaraa tulisi hankittua vain se määrä, jonka todellakin tarvitsee. Saatan päästä vielä lähemmäksi sitä ajatusta silloin, kun oma muuttokuorma täältä liikahtaa johonkin suuntaan.

Tänä aamuna kuulin koulun eteisessä tutun äänen huutavan nimeäni. Ystäväni tarjosi minulle lastensa pieneksi jääneitä talvikumisaappaita, joita kohta taas tarvittaisiin. Ne näyttävät olevan juuri sopivaa kokoa meidän lapsillemme.

Ihana, miten kätevää.

torstai 30. elokuuta 2018

Pala kakkua, kiitos

Joskus joku on kysynyt, onko meillä karkkipäiviä. Ei ole koskaan ollut, vaikka kyllä me makeasta tykätään. Karkit ovat jääneet melkein unohduksiin, sillä niitä tulee täällä ostettua aniharvoin. Amerikkalaisen kaupan karkkihylly on pieni ja huomaamaton. Karkit näyttävät usein sisältävän paljon väriaineita ja maku on enimmäkseen teennäinen. Karkkihylly on siten helppo ohittaa, jos sitä nyt edes sattuu huomaamaan. 

Lapsemme ovat kasvaneet täällä, mitä tulee siihen ikään, jolloin he ovat edes ymmärtäneet, mitä karkeilla tarkoitetaan. He ovat joskus toki maistaneet värikkäitä M&M-karkkeja tai Jelly Beaneja tai mitä näitä nyt on. Synttärijuhlissa on rikki hakatun pinatan sisältä saattanut ilmestyä makeisia, joita on ehkä maistettu, mutta loput ovat jääneet unohduksiin. Halloween-illan huippukohta on trick or treat -kierros, jolloin naapurit täyttävät keppostelijoiden purkit ja purnukat karkeilla, suklaalla ja naksupusseilla. Niitä säilötään monta päivää kuin suurinta aarretta, syödään muutama ja loput saa yleensä heittää pois. 

Kyllä lapset makeasta pitävät, siinä suhteessa ei meillekään ole osunut yhtään poikkeusta. Yksi söisi kaiken, mikä sisältää suklaata, kaksi on kaikenlaisten leivonnaisten ja jälkiruokien perään. Jos minä juon päivällä kahvia makean kera, kun lapset ovat kotona, saavat hekin makeansa. Ovat jo niin isoja, etten viitsi kieltää, jos itsekin otan. 

Houkutuksia pullahiirelle

Jos karkkihylly onkin täällä vaatimaton, notkuvia leivonnaishyllyjä on perin vaikea ohittaa, jos sattuu olemaan pullahiiri. Itse voisin elää vaikka täysin ilman karkkeja, mutta leivonnaiset kuiskivat kyllä luokseen. Ilman jäätelöäkin pärjäisin, mutta kakunpalaa on vaikeampi ohittaa. Tai donitsia. Tai muhkeaa muffinssia, onhan näitä.

Käyn Suomessa kerran vuodessa ja poikkean joka kerta Prismaan, Citymarketiin tai muuhun suurempaan kauppaan. Mitä kauemmin on maasta poissa, sitä hämmästyttävämmältä suomalaisen ruokakaupan karkkihylly näyttää. Sen vierellä kulkeminen alusta loppuun melkein hengästyttää. Ja kun käy Suomessa harvoin, jaksaa myös uutuuksien määrä yllättää - joka vuosi hylly notkuu tutuista makelsista, mutta myös valtavasta määrästä uusia makuja ja sekoituksia. Suomessa karkki on myös havaintojeni mukaan eri tavalla mukana elämässä kuin täällä - Suomessa karkkia esim. annetaan yleisesti lapsille tuliaisiksi tai lisätään syntymäpäivälahjojen liitteeksi.

Lapset saivat Suomessa karkkeja sukulaisilta ja tuttavilta. He ovat säilöneet niitä Muumi-mukeissa ja poimineet niistä toisinaan iltapäivisin muutaman. Kuulin 9-vuotiaan esikoisemme huokailevan yhtenä päivänä, kuinka hänellä on jäljellä liikaa karkkeja. Onneksi "karkkikaikkiruokainen" pikkusisko riensi oitis apuun.

Ystäväni, yhden yksivuotiaan lapsen äiti, tiedusteli minulta jokin aika sitten, kauanko lapsia oikein pystyy huijaamaan pois makeasta. Vastasin, että ensimmäisen kanssa oli kyllä helppoa, meni varmaan kolmevuotiaaksi saakka. Jos sisaruksia tulee enemmän, homma vaikeutuu huomattavasti. Minä olen löysännyt otettani makean suhteen enemmän kuin koskaan kuvittelin (kuulun siihen enemmistöön, joka on osannut lastenkasvatushommat parhaiten luultavasti siihen aikaan, kun oli vielä lapseton), mutta tämän karkkihomman olen kyllä saanut hoidettua kotiin aika huomaamatta. Meillä jälkikasvu ei kauppareissuilla pyydä ikinä karkkia, mutta muunlaisia neuvotteluja saa kyllä käydä hyllyjen välissä aivan riittämiin. Joten kyllä puntit tasan ovat, oletan... :)

tiistai 21. elokuuta 2018

Kuinka kirjoitusblokki selätetään

Ei siinä mitään niin ihmeellistä ole, että päivät vain joskus kuluvat rutiininomaisesti eteenpäin, kunnes huomaa, että kas, viikko meni taas ja seuraavakin melkein, kuin huomaamatta. Sitä suorittaa asioita päivästä toiseen, eikä pysähdy ajatustyön ääreen. Kunnes yhtäkkiä huomaa.

En olekaan kirjoittanut aikoihin. 

Tai olenhan - vähän - mutta huomaan kärsiväni keskitasoisesta kirjoitusblokista. Päässä pyörähtäneet ajatukset eivät siirry näytölle tekstiksi. Huomaan, etten ole avannut konetta moneen päivään. 

Poikkean lasten kanssa tuttuun luomukauppaan. Kesälomalla lapset saavat kulkea kauppareissuilla mukana, halusivat tai eivät. Kassalla nainen kysyy, olemmeko löytäneet Joe'ta. 

Luulen (kuulen) kysyväni, että kukahan se Joe oikein on. Nainen kiirehtii jo selittämään, että Joe on pehmolelu, joka on piilotettu kauppaan ja jos lapset osaavat kassalla kertoa, missä ovat sen nähneet, saavat tikkarit palkinnoksi. Samaan hengenvetoon nainen tiedustelee, sopiiko minulle, jos hän antaa lapsilleni vihjeen, missä Joe piileskelee, ja että sopiiko se, että he saavat sitten ne tikkarit. Luomutikkarit kuulemma. Onko olemassa luomutikkareita, luulen kysyväni. Saattaa olla, että vastaan, että kyllähän se nyt sopii (vaikka ei me nyt tänne asumaan jäädä, jos se Joe on kovin vaikeasti piilotettu). Nainen osoittaa kaupan kattoa kohti ja vihjaa lapsille, että katsokaa korkealle. 7-vuotias tyttäremme, rohkein lapsistamme, kertoo, että näkee Joen nyt. Tikkarinkiilto silmissään. Ja silloin minä saan ajatuksen: kirjoitan vielä siitä, miten suomalainen karkkihylly on niin pitkä, että hengästyttää, mutta amerikkalaisessa kaupassa vastaavaa hyllyä joutuu suorastaan etsimään. Mutta leivonnaishyllyllä onkin sitten vastaavasti kyllä mittaa.

Kotona on hyrskynmyrsky. Tällä kertaa olen siihen itse syyllinen, sillä kaiken arkisen suorittamisen keskellä olen saanut ajatuksen pihakirppiksen järjestämisestä. Talo on väärällään tavaraa, jota emme enää tarvitse. Ja koska ajatustyö ei ole luistanut, voi energiansa kohdentaa vaikkapa komeroiden, kaappien, hyllyjen tai laatikostojen läpikäymiseen. Se kannattaa, vaikka ahdistus kasvaa sitä mukaa, kun tavaraa ilmestyy lattioille yhä lisää ja lisää. Jälkikasvu haluaa tietenkin auttaa, mikä sinänsä on ajatuksena mitä mainioin, mutta he haluavat tietenkin sovittaa vielä kaikki vanhat halloweenasut ja penkoa omia kaappejaan ja tehdä löytöjä kasoista, jotka minä olen juuri saanut johonkin järjestykseen. Ahdistus muuttukoon vielä puhdistautumiseksi, tai konmarit saavat vielä kuulla kunniansa. Ja taas saan ajatuksen: pihakirppiskokemukseni täytyykin dokumentoida vielä myöhemmin blogikirjoitukseksi.

Olis duploja myytävänä, ettäs tiedätte.

Lounaaksi heitän lautaselle jasmiiniriisiä, jäännöslohta ja parsakaalisilppua, päälle ripottelen sitruunapippuria. Ruoanlaitto vie tällä kertaa aikaa minuutin tai kaksi. Ruoka maistuu hyvälle, ja kehuskelen itseäni, sillä olen kehittynyt vuosien mittaan aika hyväksi jämäkokiksi. Muistuu mieleen: siitä kehityksestä olinkin aikonut kirjoittaa.

Alan uskoa, että blokki on selätetty. Jes.


maanantai 20. elokuuta 2018

Joko syödään?

Kesälomalla kello ei herätä, mutta jälkikasvu muistaa huolehtia, ettei aamu mene pelkäksi sängyssä lojumiseksi. Kello on tuskin ehtinyt saavuttaa seitsemää, kuin ensimmäinen on jo käynyt kysymässä, että joko nouset. Nousetko jo. Joko kohta. Ja nousenhan minä, ainakin sen kolmannen tai viidennen kerran jälkeen. 

Ja sitten.

8:30 aamupalaa
9:20 milloin äiti alat laittaa lounasta?
9:43 äiti saako maitoa?
9:55 laitatko äiti kohta lounasta, voinko saada jo salaattia?
10:14 äiti syödäänkö me tänään jälkiruokaa?
11:06 äiti sun pitäis jo alkaa tehdä lounasta!
11:30 lounasta
12:30 äitiiii onko kohta jälkiruokaa?
12:45 saako tänään jäätelöä?
12:50 saako mehuakin?
13:12 voidaanko me syödä jotain pikku jälkiruokaa, pliiiis
13:30 äiti keitätkö sä kahvia, voidaanko syödä jälkiruokaa?
13:45 jäätelöä (jos äitikin haluaa)
14:55 äitiiii voisin syödä jotain välipalaa!
15:02 no syö nyt sitten vaikka hedelmä tai jotain
15:05 äitii saanko maitoa?
16:00 milloin syödään päivällistä?
16:20 syödäänkö kohta päivällistä?
16:24 mitä on päivällisellä?
16:45 päivällistä
17:30 miksi sä äiti juot kahvia, onko sulla jotain makeaa sen kanssa?
17:55 onko kohta jotain iltapalaa?
18:30 äitiii saako niitä pannareita iltapalaksi?
18:37 pannareita iltapalaksi (no jos nyt tämän kerran sitten!)

N. klo 20:45 yläkerta hiljenee. Äidille iltapalaa sohvannurkkaan. Syön hitaasti, nautiskellen. Ihan kaiken, mitä olen sohvan käsinojalle kerännyt. Kuuntelen hiljaisuutta. Kirjoitan.



Ihan yllättää itsensäkin, miten paljon voi alkaa kaivata aivan tavallisen ARKIpäivän aikataulua. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, ehkä vielä iltapala, nukkumaan. As easy as that.

Please. I'm ready.

tiistai 7. elokuuta 2018

Ovet

Joskus tulee tilanteita, jolloin ei osaa valita. Pienen ohikiitävän hetken pohtii, mitä pitäisi tehdä ja sitten vain valitsee. Viime vuosina minulle on käynyt niin hämmästyttävän monta kertaa hyvin yksinkertaiselta kuulostavan asian kanssa - ovien.

Taloissa voi olla paljon ovia. Ei kaikissa ole, mutta monissa. Ne voivat näyttää pääovilta tai sivuovilta tai takaovilta, ja joskus yllättävän samanlaisilta. Ne voivat olla pienen polun päässä tai terassin kulmilla, kadulle päin tai ei ollenkaan kadunsuuntaisesti. Silti ne voivat olla ovia, joista vieras voi kulkea sisään. 

Kerran menin tapaamaan tuttavaani pieneen, siniseen taloon. Viehättävä, kotoisen näköinen pieni puutalo keskellä yhtä viehättävää kadunvartta, toisten samanlaisten joukossa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä ja kun astuin ulos autostani, näin kaksi ovea. Jotenkin samanlaisia ja samankokoisiakin, toinen niistä suoraan kadulle päin, toinen talon sivustalla, jonka vieressä kasvoi kauniita, korkeita auringonkukkia. Kadulle päin olevan oven edessä oli pieni eturappunen, sen reunalla kaunis kukkaruukku. Valitsin kadulle päin olevan oven, se vaikutti olevan vähän lähempänä. 




Joskus ovista astuessaan päätyy suoraan keittiöön, joskus ruokailuhuoneeseen, joskus käytävälle, joka vie suoraan olohuoneeseen. Suomalaiselle mieleen puikahtaa vielä joskus tuulikaappi, jollaista ei täällä tunneta. Ovesta tullaan usein sisään eteisaulaan - jollei sitten johonkin muuhun huoneeseen. Jos astuu ovesta kuraeteiseen, on luultavasti tullut reittiä, jota pitkin kulkee itse talonväki ja lemmikkieläimet. 

Joskus sisään tullessaan huomaa, että ovensuussa on kenkiä. Niistä voi päätellä astuneensa sisään ns. pääovesta. On kuitenkin yhtä lailla mahdollista, ettei kenkiä näe missään - ne voivat olla kenkäkomeroissa tai ihmisillä jaloissa. Toiset astuvat kotiinsa samoilla kengillä, joita käyttävät muuallakin, toiset vaihtavat kotona sisäkenkiin. Jotkut kulkevat sisällä pohjoismaalaisittain sukkasillaan, joillakin on korkeakorkoiset saappaat jalassa. Ihan kaikkia vaihtoehtoja näkee. Siinä ei ole muuta mutkaa kuin se, että on itse pääteltävä, ottaako omat kenkänsä pois - tai kysyttävä suoraan asukkaalta, miten tämä toivoo tehtävän. Olen tosin törmännyt siihenkin, että kun olen yrittänyt riisua kenkäni eteiseen, on minua kehotettu "vain pitämään ne jalassa, ei haittaa!"

Ovikelloko? Kyllä niitä toisinaan on. Täällä meidän kadullakin varmaankin jokaisessa talossa, sillä näissä taloissa on selkeä "paraatiovi", jonka vierestä sellaisen yleensä kuitenkin löytää. Toisinaan ei löydä, mutta jonkinlaisen kolkuttimen kuitenkin. Tai ainakin pienen ikkunan ovenpielessä, johon voi koputtaa. Mutta ovikello - ei sellaista jokaisessa talossa ole. (Tai sitten olen liian monta kertaa ollut väärällä ovella.)

Olenpa sitten menossa ystäväperheen luokse, lastani leikkitreffeiltä hakemaan, kutsuttuna juhliin tai osallistumaan syntymäpäiville, on vastaanotto aina mitä lämpimin. Ja silloin on sittenkin aivan sama, kolkutteleeko pää- vai sivuovella.

Mutta silti aina välillä ihan pikkuisen ihmettelen, miksi pitää pohtia, mille ovelle suuntaisi.

P.S. Siinä pienessä viehättävässä sinisessä talossa - valitsin sittenkin jonkin muun kuin pääoven.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Lähtöjä

Ajattelin, että jos kirjoittaisi niistä, jotka haluavat aina lähteä. Jotka nauttivat siitä, että vanha jää taakse ja edessä on jotain uutta. Mutta aika vähän siitä sittenkään tiedän.

Jos sitten kirjoittaisi niistä, jotka rakastavat paikallaan pysymistä. Ovat kiintyneitä omaan elämäänsä siellä, missä se on aina ollut. Ovat juurtuneet paikkoihin, ympäristöön, itseä ympäröiviin ihmisiin siellä. Ajattelin joskus, että olen vähän sellainen. En niinkään paikkoihin kiintyvä, mutta tuttua ja turvallista rakastava.

Mutta ei se sitten mennyt ihan niinkään.

Kun muutin 19-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mukana oli makuupussi, vähän vaatetta ja evästä suuressa urheilukassissa. Muut tavarat tulivat myöhemmin perässä. En toki tiennyt silloin, että Pirkanmaa tulisi olemaan kotini seuraavat 19 vuotta. Sellainen siitä tuli.

Vuonna 2006 lupasin miehelleni, että mennään yhdessä myötä- ja vastamäet. Silloin ei ollut aavistustakaan, että yhteinen tie veisi kuusi vuotta myöhemmin valtameren ylitse. Silloinkin sanoin kyllä. Jos jotain joskus katuisimme, niin sitä emme ainakaan, että ei tullut koskaan lähdettyä. Uuden kaipuu veti mukaansa. 

Lähdön hetkissä on aina oma tunnelmansa. Kuusi vuotta sitten lähdimme matkaan kolme lasta mukanamme, ynnä aivan liian monta matkalaukkua. Se, etten tuntenut suurta haikeutta, tuntui itselle melkein kummalliselta. En tuntenut itseäni sellaisena, joka vain lähtee kohti seikkailua. Enhän minä mikään seikkailija ollut koskaan ollut. Ja sittenkin se vain kävi niin - lähdimme matkaan ja ajattelimme, että palaamme joskus. Ei ollut aavistustakaan siitä, että aiottu kahden vuoden seikkailu muuttuisi kuuden vuoden seikkailuksi. Ainakin.

Kuusi vuotta on kulunut, ja lähdön hetkistä on tullut osa elämää. Kerran kesässä lähdemme täältä ja palaamme Suomeen lomailemaan. Jokaisen loman jälkeen lähdön hetki siirtää meidät jälleen tänne takaisin. Kaksi maailmaa, kuin kaksi elämää. Jokaisen loman aikana tulee ajatus, että jos asuisimme Suomessa, näkisimme Suomessa asuvia ystäviä ja sukulaisia enemmän. Kunnes sitten marraskuu tulisi ja hukuttaisi monet aikeista syksyiseen pimeyteen. Koska kaikilla on omat perhekalenterinsa ja kiireensä. Mikä on täysin luonnollista.



Kesäisessä Suomessa unelmat ovat keveämpiä. Elämä on iloista ja valoisaa yöttömän yön taianomaisissa hetkissä. Kuitenkin se, että saan asua täällä, missä täydellisesti viihdyn, on melkoinen onnenkantamoinen. Suomessa käydessäni poimin rusinat pullasta - tai kesäiset mansikat suoraan mansikkamaalta.

Joskus sitten taas on lähdön aika. Kun tietäisi milloin, tai sittenkin - ehkä en haluakaan tietää. En ihan vielä.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Sinne ja tänne

Että kotonaan on vähän siellä ja täällä, on muuttunut olotilaksi. Se vain on. Lomaillessaan Suomessa on kuin muukalainen omassa, tutussa maailmassaan - tietää, miten siellä toimitaan ja sittenkin välillä kokee olevansa kuin turisti. Katselee tuttua ympäristöä erilaisin silmin, kuin etäämmältä. Näkee kauneutta, johon ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Törmää kovemmin epäkohtaan, jonka on aiemmin sivuuttanut olankohautuksella.

Kolme viikkoa myöhemmin olemme taas kotona täällä Vermontissa. Astuessani jälleen tuttuun kotiin jotain läikähtää lempeästi sisälläni, vaikka saapuessa on puoliyö ja takana on pitkä matka Atlantin ylitse. Tärkeimmät tavarat kaivetaan ulos matkalaukuista vielä ennen sänkyyn kapuamista. Uni tulee nopeasti. On pimeää, kuten näillä leveyksillä aina tähän aikaan yöllä. 

Kesäkuu tuntuu kaukaiselta. Se on aina täynnä tekemistä ja järjestelyä. Lasten kouluvuoden viimeiset viikot ennen kesäkuun puoltaväliä on ohjelmoitu täyteen monenlaista extraa. Viimeisinä päivinä muistetaan vielä kiitellä opettajia lahjoin ja monin sanakääntein. Kun kouluvuosi viimein päättyy, siirrymme suoraan valmistelemaan pitkää lomamatkaa koti-Suomeen. Muistan, että laskin jossain vaiheessa päiviä: ehdinkö tekemään kaiken, mitä olin aikonut tehdä ennen lomaa. Olen taas tyytyväinen siihen, että osaan hallita stressiä kohtuullisesti. Minulla on siihen lyömätön keino: kaiken muistamisen, suunnittelun, ennakoinnin ja järjestelyn lomaan on aina sovitettava hetkiä, jolloin istutaan vain ihmettelemään ja tuumailemaan hetkeksi, esimerkiksi kahvikupin kera.

Heinäkuu tulee ja on helteinen. Kesä-Suomi tuntuu ihmeellisen lämpimältä, aurinkoiselta ja tällä kertaa siis vihdoin sään puolesta oikealta kesälomakohteelta. Syömme liikaa jäätelöä, pullaa, uusia perunoita, mansikoita, kaikkea. Kohtaamme ihmisiä läheltä ja kauempaa, vuosien takaa ja heitä, joita tapaamme joka vuosi. Kuulumiset vaihtuvat ja huomaan toistavani itseäni, mutta se kuuluu kai asiaan. Kuljen avojaloin nurmikolla, käytän samaa hellehametta liian monta päivää, mutta kuka tuota helleaaltoa olisi uskonut saapuvaksi. Ei ainakaan ulkosuomalainen, joka on pettynyt lomamaansa säähän viitenä vuotena peräkkäin.

Kaunis kesä, kaunis Tampere.

Kotona lattiakin narisee tutulla tavalla, kun astun tiettyyn kohtaan. Naurattaa se, että kiinnitän huomiota noin pieniin asioihin. Suomi tuntuu taas kaukaiselta, vaikka se pitääkin oman sopukkansa sydämestäni hallussaan. Koti on kuitenkin täällä Vermontissa, jossa se on ollut jo kuusi vuotta.

Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alan hoitaa asioita. Selaan papereita, luen syksyä koskevia sähköposteja, kerään dokumentteja koulua varten. Lähetän sähköpostia lasteni opettajalle ja tiedustelen, jatkuuko hänen pitämänsä ylimääräinen taidetunti syksyllä samaan aikaan kuin edellisenä kouluvuonna.

Hän vastaa minulle nopeasti. Kyllä jatkuu. "Tervetuloa kotiin!" Hän kirjoittaa. "Kerrothan lapsille, että olen kaivannut heitä!"