Selviytymisen pieni ihme

’Onko tämä teidän esikoisenne? Ajatella, saitte heti erityislapsen.’ Hoitaja hymyilee minulle ystävällisesti, hänen sanansa jäävät hetkeksi kaikumaan korviini. Tunnelma vastasyntyneiden teho-osastolla on jo tutuksi käyneen oloinen, hektinen, ja silti hoitajilta tuntuu löytyvän aina jossain välissä aikaa jutella meille vanhemmille. Meille, jotka olemme joutuneet keskelle aivan uutta elämää. Riittävän mullistavaa olisi jo lapsen syntyminen, mutta kun sen lisäksi vielä heitetään keskelle teho-osastoa, on pää niin täynnä ajatuksia, ettei niitä ihan nopeasti kasaan jäsennelläkään.

Mikä ihmeen erityislapsi. Meidän juuri syntynyt lapsemme, onhan hän erityinen, aivan erityinen, meidän ensimmäisemmekin vielä. Älkää nyt sekoittako päätäni yhtään enempää, en minä tiedä erityislapsista mitään, minä en tiedä edes vauvanhoidosta niin kovin paljoa, ja nyt minun pitäisi oppia hoitamaan tuota pikkuriikkistä tytärtäni, joka nukkuu keskoskaapissaan, letkujen keskellä ja saa hengitystukea.

Kyllä minä matkan varrella opin, että jokainen keskoslapsi on omalla tavallaan erityislapsi. Etenkin pieni keskoslapsi joutuu aloittamaan elämänsä niin erilaisella tavalla, että on peräti harvinaista, jollei se kokemus jätä jonkin verran jälkiä, tavalla tai toisella. Minä opin matkan varrella keskosuudesta paljon muutakin, minä kyselin hoitohenkilökunnalta joka päivä asioita, jotka minua askarruttivat. Minä luin keskosuudesta netistä ja kirjoista, heti kun tuntui, että siihen kykenin. Tiedonjano kasvoi kovasti, ja sen täyttäminen auttoi minua eteenpäin, jaksamaan tuolla tiellä, jota en ollut valinnut, mutta jonka olin jostain syystä osakseni saanut. Olen taipuvainen uskomaan, että asioilla ja tapahtumilla on merkityksensä, vaikkemme sitä aina ymmärräkään.

Me päätimme yrittää selvitä pala palalta. Me yritimme päättää, että jos vain kykenemme, otamme kaiken pala palalta vastaan. Kun saamme hyvän uutisen, me iloitsemme siitä, vaikka olisimme saaneet huonojakin uutisia. Me yritämme ottaa ne huonommat uutiset vastaan siten, että ne on vain kestettävä osana tätä tapahtumaketjua. Vaikka kyyneleet valuvat pitkin poskiani, minä keskityn siihen, että minulla on lapseni. Olemme suunnattoman onnekkaita, että meillä on lapsemme. Ja jos päivä onkin huono, minä laskin kaiken toivoni siihen, että huominen voi olla taas parempi, edes hitusen.

Esikoisemme joutui viettämään sairaalassa yli 3kk, joka tuntui silloin aivan loputtomalta ajalta. Kaihoisin silmin minä katselin niitä vaihtuvia naapureita teho-osastolla. Minä toivotin monelle vanhemmalle hyvää jatkoa kotiin, minä näin monta otosta elämästä, monta iloa, liian monta surua. Minä tunsin oloni hetken aikaa tyhjemmäksi, kun tutuksi käynyt naapurisängyn asukas ja vanhempansa eivät seuraavana päivänä enää tulleetkaan, koska he saivat aloittaa elämänsä lapsensa kanssa omassa kodissaan. Ja olinhan kuitenkin niin kovin onnellinen jokaisen puolesta, joka sai lapsensa kotiin. Ja tiesinhän minä, että se päivä koittaa vielä meillekin.

Mutta yhtä asiaa minä en tiedä. Sitä, olisinko minä kestänyt tämän kaiken niin ehjänä, jos minulla ei olisi ollut miestäni tukemassa. Sillä meillä yhdessä oli voimaa jaksaa tämän kokemuksen yli. Vaikka me olimmekin välillä varmasti huolesta sekaisin, me jaksoimme paremmin, kun puhuimme keskenämme. Minä olen onnellinen ja onnekas siitä, ettei minun tarvinnut huojua, epäröidä, tuskastua, huolestua, hätäillä  - ei mitään niistä yksin. Enkä minä myöskään iloinnut, huojentunut, rauhoittunut, pakahtunut onnesta yksin.

Tämä kokemus on kaiketi kasvattanut meitä elämässä kaikkein eniten. Tänään esikoisemme on 5-vuotias, enkä minä unohda ikinä, miten hennolta tuntuu 835 grammaa painava keskoslapsi. Ja uskon siihenkin, ettei minun ole tarkoituskaan unohtaa – silläkin lienee tarkoituksensa. Esikoisemme jälkeen saimme kaksoset, ja hekin viettivät sairaalassa yhteensä 12 pv (he syntyivät n. 6 viikkoa etuajassa, kun esikoisemme syntyi jo 29. raskausviikolla) – mikä tuntui kuitenkin melko lyhyeltä ajanjaksolta sen jälkeen, mitä olimme kokeneet esikoisemme kanssa. Ja uskallan sanoa, että minulla oli tuolla toisella kerralla aiempaa varmempi olo teho-osastolla – eli kyllä, ihminen tottuu.

Toisaalla, Englannissa, asuu pienen 1-vuotiaan keskoslapsen äiti. Tänään julkaisemme yhteistyössä omat kirjoituksemme tästä aiheesta – kuinka me olemme selvinneet kokemastamme ja mitä meidän kohdallamme jaksamiseen erityisesti tarvittiin, tai olisi tarvittu. Tämä päivä on heidän perheelleen erityisen merkityksellinen, sillä tänään siitä suuresta hetkestä on tasan vuosi - siitä hetkestä, kun he saivat tyttärensä kotiin. Hänen tarinansa ja selviytymisvinkkinsä voit lukea täällä.

Kuten amerikkalainen sanoisi: Together we are strong.