torstai 28. huhtikuuta 2016

Tässä, tuolloin ja silloin

Sellainen tuppisuu suomalainen, seinäkukkanenkin vähän, ei ruusu eikä horsmakaan mutta sellainen tavanomainen jokin. Jää vähän pohtimaan, olisiko älykästä sanottavaa, sellaista muitakin kiinnostavaa. Mutta yhtäkkiä huomaakin, vähän kuin kuuntelisi itseään ulkopuolelta käsin, että tuleehan sitä puhetta, aika paljonkin välillä, ainakin jos peilaa itseään omiin pohjalaisjuuriinsa. Mutta toisaalta, kun toteaa olevansa keskellä amerikkalaista elämänmenoa, ei tunnekaan itseään kovinkaan puheliaaksi.

Kun muutti ulkomaille, oli tietoinen siitä, että jollain tavoin aloitetaan vähän kuin alusta. Toki oma perhe on yhtä tuttu kuin ennenkin, ja omat tavat ovat ja pysyvät, tuovat sitä tuttua turvallisuutta. Mutta sitten kun hankkiutui ihmisten ilmoille, alkoi hoitaa asioita täkäläisten kanssa, tutustutti itseään tähän elämänmenoon täällä, sai tuttuja ja ystäviäkin, sai päähänsä sellaisen jotenkin hassultakin kuulostavan ajatuksen: millaisena nämä ihmiset minut oikein tuntevat? Sellaisena, joka on tullut pitkän matkan päästä, saanut osoitteen ja vähän kuin pudotettu tähän elämään mukaan, opetellut tuntemaan tätä kaikkea ja etsinyt sieltä omaa paikkaansa. Sellaisena, joka puhuu kyllä hyvin tätä toisten puhumaa kieltä, mutta joutuu toisinaan kiertelemään, jotta saa asiansa sanottua siten kuin haluaisi. Se ei mikään ongelma tunnu kyllä kenellekään olevan, ehkä itselleen vain, kunnes siitä pääsee eroon. Vaikka vaivaa se joskus, sillä pieni perfektionisti jostain välillä vilkuttelee. Mutta että nämä ihmiset täällä, oppivatko he tuntemaan minut jotenkin erilaisena kuin ne ihmiset siellä koti-Suomessa, jotka tuntevat minut vuosien takaa.

Siellä kotona, lapsena, kasvoi siinä tutussa ympäristössä, Pohjois-Pohjanmaalla, eikä oikein tiennyt edes eteläsuomalaisesta elämänmenosta paljoakaan. Hyvä ystävä kyllä, joka asui Etelä-Suomessa, tutustutti siihen elämään sittemmin, kuljetti paikasta toiseen, kertoi, mitä kaikkea he siellä tekevät. Ja miten isolta tuntui Tampere, kun siellä pääsi käymään! Eikä silloin tiennyt vielä, että sinne tulisi myöhemmin asettumaankin, vieläpä melko pitkäksi aikaa.


Omat lapseni kesällä 2015 omissa lapsuusmaisemissani.

19-vuotias kolkutteli 90-luvulla junalla Tampereelle asumaan, kun sai opiskelupaikan yliopistosta. Yksi kassi mukanaan ja makuupussi seuranaan asettui opiskelija-asuntoon ja alkoi ihmetellä uutta maailmaa ympärillään. Olisivatko ihmiset täällä jotenkin erilaisia kuin lapsuuden kotiseuduilla? Samasta talosta löysi ystävän, joka oli samalla vuosikurssilla, ja sittemmin tutustui moneen muuhunkin ja sillä tavoin elämä löysi taas uomansa. Kotiseutu tuntuikin vähän kaukaisemmalta sitten, vaikka mukavahan sinne oli aina palata. Oli kuitenkin aloittanut jotenkin alusta, opetellut tuntemaan uusia ihmisiä ja halunnut sulautua siihen joukkoon. Puheesta jäi vanha murrepainotuskin pois, aivan huomaamatta. Muutamaa vuotta myöhemmin ei kukaan enää tunnistanut puheesta, mistä päin Suomea matka oli tuonne johtanut.

Kesällä 2015 terassikahvilla Tampereen keskustassa,
kuuleman mukaan kaupungin parhaassa kahvilassa.
Eväät olivat hyvät, mutta heinäkuisen Suomen kelit surkeat.

En tiedä, missä vaiheessa aloin mieltää itseni tamperelaiseksi, tai pirkanmaalaiseksi. Juuriltani olen aina pohjoispohjalainen, mutta vuodet ovat muokanneet, epäilemättä. Siitä on kohta 23 vuotta, kun muutin kotiseudultani etelämmäksi, ja yhä pidemmälle on matka vienyt, heittänyt jopa tähän suureen seikkailuun ison veden tälle puolen.

- Hi, I'm Maria. Yes, we live here, we moved from Europe almost four years ago. We are Finnish. Oh yes, we like it here, very much. It's actually pretty easy for a European to get settled over here, I mean New England. It's not that different, really. And I think it is so interesting to learn to know new people. Do I miss my home country? Sure, I do, sometimes. Not very often, though. Life is good.

Koska minun mielestäni, on erittäin kiinnostavaa, hyödyllistä ja avartavaa oppia tuntemaan ihmisiä, jotka tulevat erilaisista paikoista kuin sinä, jotka ovat eläneet toisenlaista elämää kuin sinä, asuneet vaikka aivan erilaisissa maissa kuin sinä. Aivan kuten on kiinnostavaa oppia tuntemaan ihmisiä, jotka ovat eri-ikäisiä kuin itse tai aivan eri elämäntilanteessa. 



Uusissa aluissa on aina jotain haastavaa. Mutta niissä on myös jotain kiehtovaa. Voikohan niihin jäädä koukkuun, ihan pikkuisen vaikka?

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kuhmuja ja kuluneita kumppareita

En minä mitään tiennyt. Tai tiesin kai, mutta sittenkin olen oppinut uusia asioita. Olen oppinut, että kumisaappaat voivat kulua lähes käyttökelvottomiksi, kun ne jatkuvasti kuraantuvat sekä ulko- että sisäpuolelta, niin ettei huuhtelustakaan ole enää oikein apua. Pohjalliset joutuu heittämään kokonaan roskiin, ja sopii toivoa, että ilman niitä toimivat vielä edes tämän kevään, edes välttävästi.

Olen oppinut senkin, että ei kannata laittaa lapsille tähän luontopohjaiseen preschooliin kovin koreita sukkia, ei vaaleita eikä ainakaan jollain tapaa rakkaita. Ne tulevat takaisin väriä vaihtaneina, läpimärkinä tai kuraraidallisina, joita ei saa puhtaiksi kovimmillakaan valkaisuaineilla. Ei kannata laittaa lapselle pehmeitä collegehousuja, ne saattavat kulua parissa kerrassa polvista puhki, kun lapset saavat temmeltää mielin määrin, ulkoilla lähes kelillä kuin kelillä, kaivaa kuoppia ja ojia preschoolin pihamaalle, möyriä puutarhan kosteassa mullassa.

Olen löytänyt jonkinlaisen keskitien lasteni koulupukeutumisessa, johon sisältyvät suhteellisen siistit, mutta eivät liian siistit vaatteet. Olen tullut niinkin kekseliääksi, että ehkä lataan jo pesukoneen valmiiksi samankaltaisella pyykillä ennen kuin lähden hakemaan jälkikasvuani kotiin, sillä kotiin palatessa ensimmäisiin puuhiin kuuluu kuitenkin kuraisten vaatteiden huuhtelu ja suoraan pesukoneeseen heittäminen, mikäli siis mielii säilyttää edes toivonkipinän siitä, että niistä tulisi vielä oikeasti puhtaita.



Preschoolin luokkahuone on täynnä puuta. Siellä on oikeita puunkappaleita kiipeilytelineinä, kantoja istumapaikkoina ja onpa reunaan rakennettu jopa puinen maja. Sen ylänurkasta pilkistää paksu puunoksa, joka pyritään merkitsemään värikkäällä huivilla, sillä aikuisen mittainen ihminen tömäyttää siihen luvattoman helposti päänsä, jos päätyy ihastelemaan majaa. Kun kävelin sitä päin ensi kertaa joskus viime syksynä, minua lohdutettiin, että jokainen vanhempi tekee tuon yleensä muutaman kerran.

Eräänä aamuna, kun saavuimme huoneeseen, oli eräs opettajista mielenkiintoisen näköisessä puuhassa huoneen nurkassa. Hänellä oli monta tarjotinta täynnä multaa, josta hän näkyi erottelevan jotain pieniin kippoihin. - Tämä on tällaista hienosäätöä, hän esitteli. Ja kertoi sitten kaikille niille pienille apulaisilleen, mihin kippoon voisi keräillä munankuoren palaset ja isommat irtoroskat ja mihin voisivat laittaa pikkuruiset madot ja niiden munat. Ja niin pienet kompostinhoitajat alkoivat silmät kiiluen etsiskellä niitä pieniä matosia, ja keski-ikäinen, ikänäöstä kärsivä äiti-ihminen ei oikeastaan pahastunut paljonkaan, vaikka ei itse erottanut tumman mullan seasta ensimmäistäkään.

Mutta minä olen valmis kaikkeen tähän. Se tosiasia, että olemme saaneet lapsemme kouluun, joka antaa lasten leikkiä ulkona mielin määrin ja antaa perinpohjaista luontopainotteista opetusta, on iso ja onnekas juttu. Koulupäivä kestää noin kuusi tuntia ja siitä ajasta hyvällä säällä ulkoillaan ainakin 2-3 tuntia. Sään salliessa myös välipalat ja lounaat syödään ulkona pihamaalla tai sinne rakennetussa korkeassa majassa. Kohta viisivuotiaat preschoolilaisemme tuntevat huomattavasti enemmän kasveja, lintuja ja eläimiä englanninkielisiltä nimiltään kuin äitinsä, mutta siihenkin minä olen ollut valmis. Tai ainakin tottunut.




Tiistaiaamuna vien lapset taas tuohon kouluun. Seurailen heidän leikkejään hetken aikaa, ennen kuin jatkan matkaa omille asioilleni. He nauravat ja hihkuvat tuossa puisessa majassa. Halailen lapsiani ja - tömäytän pääni siihen oksaan. Ovelle suunnatessani vilkaisen heitä vielä ja näen kaksi iloista ja vilkasta pientä ihmistä. Hymyilyttää. Vaikka on taas kuhmu päässä.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Omaan nilkkaan

Onneksi on paljon hiuksia päässä, eivät lopu heti kesken, vaikka niitä päivittäin aika ajoin saakin repiä päästään. Tai jos ei nyt ihan konkreettisesti, niin kuvainnollisesti kuitenkin aika lailla. Harmaitakin tämä arkirumba kai aiheuttaa, tai sitten olen muuten vain jo siinä iässä, että niitä nyt vain tulee koko ajan lisää. (Huokaus.)

On niitä päiviä, jolloin ajattelen, että antaa sotkun ja sekasorron olla. Luonne ei anna periksi helpolla, mutta nöyrtyy aikapulan ja priorisoinnin edessä. Minun luonteeni ei tunne käsitettä iloinen sekamelska, sillä ei ole mielenikään tyyni ja vakaa, jos tavarat ovat hujan hajan. Säännöllisesti pyydän/vaadin/käsken jälkikasvua osallistumaan järjestelytalkoisiin, johon he yhtä säännöllisesti osallistuvat täysin mielenkiinnottomasti/vastaan vikisten/kiukutellen.

Naputan tavaramäärästä. Naputan siitä, että mikään ei pysy oikealla paikallaan. Naputan siitä, etteivät tavarat juuri koskaan tunnu kulkeutuvan takaisin oikeille paikoilleen ilman eri pyyntöä. Viime aikoina olen alkanut naputtaa entistä enemmän siitä, että tavaraa on liian paljon. On totta, että kolmella lapsella on yhtä sun toista, tarpeellistakin toki, ja kasvavatkin niin nopeasti, että aina on oltava hankkimassa jotain uutta taminettakin, ja varallekin pitää kaikenlaista olla. 

Mutta eniten se sittenkin osuu omaan nilkkaan. Tai oikeastaan vähän kaikkiin aikuisiin, jotka näiden lasten lähipiiriin kuuluvat. Eivät lapset itse mitään kaupasta osta. Tahtovat kyllä, ja kertovat vähän väliä, mitä olisi kiva olla. Näkevät koulussa jollain, ja kaverin kanssa pitäisi olla samanlaista. Löytävät postin joukosta jokaisen kivan kuvaston, josta poimisivat suurin piirtein kaiken, jos vain saisivat. Hihkuvat innosta, kun näkevät televisiossa lelumainoksia. Kirjoittavat kirjeitä joulupukille (viimeksi eilen). Ja me aikuiset, kyllä me vain joskus periksi annamme. Inhimillistä, selitän itselleni.

Meillä on periaatteita kyllä. Joulu on joulu, ja silloin ostamme muutaman lahjan. Syntymäpäivänään saa jokainen yhden lahjan. Ja koska joulu ja syntymäpäivä ovat niitä erityisiä päiviä, silloin otetaan toiveet huomioon. Vaikka se olisikin vähän (tai enemmänkin) sellaista, jota ei itse valitsisi. (Mutta minä olenkin se sellainen järki-ihminen. Tylsyyteen saakka toisinaan.)


Yritän välillä selitellä itselleni. Että kun on kolme pientä, kaikki vielä kovasti leikkivässä iässä. Kaikki vielä siinä iässä, että jokaiselle pitää olla, jos jollekin. Kaikki kertautuu aina kolmella. Ja jos ei pidä varaansa, säästäisivät aivan kaiken. Keräisivät talteen jokaisen pahvilaatikon ja karkkipaperin. Kepin, kiven, kukkasen ja tammenterhon. Jos jossain on mahdollisuus askarrella, osallistuvat aina. Piirtävät koulussa jokainen päivä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Mutta se periaate on myös pakko olla, että jos jotain tulee, jotain myös lähtee. Olen suuri kierrätyksen kannattaja, joka antaa mielellään itselleen tarpeetonta toiselle käytettäväksi. Mutta se pistää miettimään, miksi pois annettavaa on niin paljon.

Omaan nilkkaan osuu. Ja satuttaa. Niin saa tehdäkin, sillä on aika hyvä saada ajatukset liikkeelle. Ja tähän ryhtiliike.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kun sen oikein oivaltaa

Sitä voi porskuttaa vimmalla eteenpäin, sillä tavalla, ettei niin pysähdy edes oikein ajattelemaan, antaa mennä vaan. Tekee ne asiat, jotka täytyy tehdä ja sen lisäksi aina jotain, mitä nyt ehtii. Ja sitten kun hetkeksi pysähtyy, niin ei oikein huomaa ensin, että oliko nyt helmikuu vai huhtikuuko jo. 

Sääkin on ollut tänä keväänä niin kummallinen, heittelehtinyt sinne tänne ja vuoron perään on vuorattu itseämme talvitamineisiin, vedenkestäviin tai kevyempiin. Ja sitten, vihdoin huhtikuun puolivälin jälkeen, talvi näyttää antaneen periksi. Varvastossut ja shortsit ilmestyvät katukuvaan välittömästi, sillä vermontilaiset osaavat ottaa ilon irti ilmojen lämpenemisestä. Tulee meillekin sellainen olo: lähdetään vaikka ihastelemaan Champlain-järveä, mennään lautalla yli toiselle puolen, päätetään syödä kevään ensimmäiset jäätelöt ulkona. Parikymmentä astetta ja silkkaa auringonpaistetta, ei juuri tuulenvirettäkään. Ja jäätelökin maistuu ulkosalla taas kerran paremmalta kuin koskaan.



Antaa kesän siis tulla, siivotkoon ajatukseni talven pölyistä. Tulkoon myös kevättuuletus kotiin, nyt on paras aika penkaista kausivaatteita ja tyhjentää kaappeja tarpeettomiksi käyneistä tavaroista. Aloitin kengistä ja vaatteista, päädyin samalla tarmolla lelukoreille ja kirjahyllyille, tein tilaa ja puhdistin samalla mieltäni. Vapauttavampaa, voiko olla. KonMarit on lukematta, mutta onneksi voin tehdä tästä oman KonMariani. Tulkoon tästä oma henkilökohtainen menestystarinani, joka on vasta alussa, mutta vauhtiin on päästy, sehän se on jo jotain.

Mutta eihän aina siivota voi, sillä nauttiakin pitää. Esimerkiksi pitää brunssi ystävälle, ja hääräillä yksi aamupäivä keittiössä. Istuskella rupatellen pari tuntia pöydän ääressä, eikä tarvitse laittaa lounastakaan, sillä siinähän se tulee nautittua samalla. Ja koska aina tulee varattua ylimääräistäkin, saa herkuista vieläpä iltasella näppärästi aikaan tavallista paremman iltapalan.

Joten mitä oivalsin? Ei kaikkea kerralla ehdi, mutta kun jokaisesta kivasta palasesta muistaa nauttia, ei se elämä hassumpaa ole. 

Sitten kun vielä muistaisi.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Ei se niin tarkkaa ole

- Kyllä minä jo teidät muistan, en tarvitse tuota korttia! Omistaja naurahtaa minulle ystävällisesti, kun kuuliaisesti yritän vilauttaa jäsenkorttia tiskillä. Olemme tulleet nelivuotiaan tehotiimimme kanssa leikki- ja askartelustudiolle, jossa käymme nykyään viikottain. Olen ostanut paljousalennuksen huumassa kahden kuukauden jäsenkortin, jota roikotan uskollisesti mukana lompakossani, vaikka se on kaikkea muuta kuin kovin virallisen näköinen, se on pelkkä pahvinpala, jossa on paikan logo ja johon on käsin kirjoitettu etunimeni sekä jäsenyyden voimassaoloaika. Mutta minä kuljetan sitä siis mukanani. Sillä olenhan sellainen vähän tarkempi suomalainen. - On kyllä aika ihailtavaa, että sinulla on tuo kortti tallessa aina vain! sama nainen jatkaa ystävällistä naurahteluaan. Eikö kaikilla sitten olekaan, miettii se vähän tarkempi suomalainen.



Meidän lastemme koulussa päivä alkaa jokaisena aamuna samaan aikaan, puoli yhdeksältä. Siihen aikaan jokaisen on määrä istua paikallaan aamupiirissä aulan suuren, pyöreän maton ympärillä. Tai niin ainakin luulee se vähän tarkempi suomalainen. Tulee lastensa kanssa jo hieman etukäteen, siten, että ehtivät riisua ulkovaatteensa, vaihtaa sisäkenkiin ja asetella eväslaukkunsa luokan oven pielessä sijaitsevaan hyllykköön. Luokassa saa vapaasti puuhailla ennen aamupiirin alkamista, ja siitä on tullutkin lapsille tärkeä rutiini ennen päivän ohjelman alkamista. Se vähän tarkempi suomalainen muistaa, että silmäili joskus siellä luokassa aamusella tämän tästä kelloa, jotta tietäisi, milloin kehottaisi lapsiaan laittamaan puuhastelunsa takaisin hyllyyn, keskeneräiset piirustukset lapsen omaan työlokeroonsa, jotta valmiina oltaisiin ajoissa, sitä aamupiiriä varten. Kunnes huomasi hiljalleen, ettei kukaan tehnyt välttämättä elettäkään puuhastelujen keskeyttämiseksi, vaikka kello tuli minuuttia vaille puoli, tuli puoli, meni ylikin. Kaikki jatkoivat touhujaan, ei aina, mutta toisinaan, aika useinkin. Sillä ei se niin tarkkaa ole, kunhan on suurin piirtein, ja se riittää aivan hyvin, kun joku opettajista viimein hihkaisee "It's time to clear away and circle up!" ja sen jälkeen kaikki alkavat vähitellen järjestäytyä kohti aulatilaa. Tämähän on joka päivä myöhässä! miettii se vähän tarkempi suomalainen. (Mietti siis.)

Avustava opettaja pysähtyy juttelemaan käytävällä. - Onko tyttäresi puhunut sinulle, miten hienosti hän on maistellut koulun lämmintä lounasta tällä viikolla? - On kyllä, olen tietoinen, ja puhuimme siitä jo, ja emme kyllä ole vielä tehneet hänelle siitä tilausta ja emme ole siis maksaneet vielä! kiirehdin selittämään. - Voi, älä huolehdi, se selviää kyllä! Mutta hän siis söi eilen pastaa ja lihapullia ja tänäänhän meillä oli pitsapäivä ja... Opettaja on aidosti innostuneen näköinen selittäessään, miten tämä pieniruokainen tyttö, joka on toistaiseksi halunnut pitäytyä ehdottomasti omissa eväissään, onkin innostunut yhtäkkiä noin suuresti koulun ruoasta. (Mainittakoon, että tämän koulun ruoka, jonka koulun oma kokki paikan päällä tekee, on aivan oikeasti melko herkullisen kuuloista.) Onneksi ehdin kuitenkin jo laittaa asiasta pyynnön koulun toimistoon, jotta saadaan maksuasiat kuntoon. Olenhan sentään se vähän tarkempi suomalainen.

Huomaatteko - kulttuurierot ne siinä vähän kisaavat, mutta ei kai se sitten niin tarkkaa ole...


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Odottavan aika

Lauantaiaamuna voi herätä esimerkiksi siihen, kuinka lapset kirmaavat energisinä samaan sänkyyn. Tänään se tapahtui ehkä varttia vaille seitsemän, mikä on minun mittapuuni mukaan himpun verran liian varhain leppoisaksi lauantaiaamuksi, mutta minkäs teet. Jälkikasvu alkaa hyöriä ja pyöriä ympärillä sellaisella vimmalla, että aamu-unet on kyllä silloin jo menetetty. Hyvällä tuurilla he saattavat saada idean, että lähtevätkin leikkimään, joten muutaman minuutin torkkuaika saattaa sittenkin olla vielä mahdollinen. Jos osaa torkkua siinä taustametelissä, joka lelujen kolistelussa (ja niistä kiistellessä) syntyy.

Tämä lauantaiaamu oli sikäli erilainen, että mieheni loppuviikon työreissu venyi lauantaille saakka. Työ syö toisinaan viikonloppuja molemmista päistä, ei onneksi kuitenkaan kovin usein. Tänään en ollut tehnyt mitään kummempia suunnitelmia lasten kanssa, tarkoitus oli vain puuhailla kotona ja odottaa miestäni kotiin suurin piirtein päivällisaikaan. Jos aika tuntuukin kuluvan yleisesti ottaen huomaamattomankin nopeasti (ks. edellinen postaus!), näinä päivinä on odottavan aika sitäkin pidempi. Mieheni matkustaa paljon, mutta minä en yleensä laske sen kummemmin päiviä, vaan sen sijaan iltoja. Lasken, montako iltaa olen katraastamme vastuussa yksin. Olen toki päivätkin, mutta ne kuluvat enemmän huomaamatta, rutiininomaisesti, koulupäivien rytmissä. Illat sen sijaan tuntuvat paljon päiviä pidemmiltä. Mutta lauantait tai sunnuntait - ne ovat jotenkin ikävämpiä sietää yksinäisellä vastuulla.

Lauantaiaamun kahvi on pitkä.
(Ja keskeytyy monta kertaa.)

Tällaisina päivinä tulee siis laskettua tuntejakin. Montako niitä on jäljellä, kunnes hän saapuu. Saatan ajatella mielessäni valmiiksi, että lounaan jälkeen kun menemme ulos ja sen jälkeen teemme kotitöitä/leikimme/luemme, on päivällisaikakin kohta käsillä. Jaksotan päivää mielessäni, sen avulla se tuntuu soljuvan eteenpäin sutjakkaammin.

Ja sitten käy niin, että päivällisaikaan saapuvaksi oletettu kone ei pääsekään lähtemään liikkeelle jostain, sillä jossain sataa lunta. Jos Yhdysvalloissa sataa lunta, alkaa lentoliikenne sakata. Aina. Lentoa siirretään ensin pari tuntia, minkä jälkeen se perutaan. Matkustavainen siirretään odottamaan seuraavaa lentoa, minkä jälkeen sillekin aletaan ilmoittaa yhä uusia lähtöaikoja. Episodi jatkuu siten, että alkaa vahvasti näyttää, ettei lähtöpaikasta lennetä tänne päin koko iltana, joten jo valmiiksi monta tuntia odottanut joutuu päätymään vuokra-autoiluun, jotta pääsee kotiin edes suurin piirtein puoliyöksi. Ja tämä kaikki, koska jossain sataa lunta. Huhtikuussa.

Joten odottavan aika voi olla pitkääkin pidempi. Etenkin, kun se syö lauantain yhteistä aikaa liian suurina paloina. Syömme päivällistä, päästän lapset kylpemään, luen iltasadut ja peittelen nukkumaan. - Ei, isi ei ehtinyt sittenkään kotiin ennen kuin me mennään nukkumaan. - Miksi isin lentokone ei lentänyt? - No, joskus käy niin. Lentokoneet voivat mennä vaikka rikki, tai sitten on huono lentosää. Niin. 


Onneksi huomenna on kuitenkin vasta sunnuntai. Edes yksi päivä yhteistä vapaa-aikaa ennen uutta viikkoa. Sinnillä ja kärsivällisyydellä mennään, vähän kuin nämä vihreät pilkahdukset kukkapenkissä, vaikka maa on vielä aamuisen lumikuuron jälkeen hennosti valkoinen.

Sunnuntai on hyvä päivä.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Siinä se lipuu

Aika. Siinähän se, lipuu eteenpäin melko huomaamatta nykyään. En pysty muistamaan, missä vaiheessa oleminen ja asuminen täällä muuttui mielessä oletukseksi - sellaiseksi siis, että tässä tämä etenee päivä kerrallaan ja me integroidumme tähän ympäristöön ja elämäntyyliin entistä enemmän. Vaikka mielessä on toisaalta koko ajan sekin, että väliaikaistahan tämä - sillä uusi osoite voi tulla eteen periaatteessa milloin vain.

Sen verran kliseiseksi voisi heittäytyä, että nykyään ymmärtää kyllä hyvin, miksi kaikki vanhemmat ihmiset ovat kautta aikojen toistelleet, kuinka aika kuluu mahdottoman nopeasti. Kuulun siihen joukkoon nykyään itsekin niin tukevasti, että välillä on jo melkein mahdotonta muistaa, milloin jotain tapahtui - oliko se juuri tässä muutama kuukausi sitten vai viime syksynäkö vai milloin. Ja että onko nyt muka jo kevätlukukausikin näin pitkällä koulussa, juurihan siellä aloiteltiin tätä lukuvuotta. Vanhaksi tulemista, sitäkö se. Ainakin ehdin tässä äskettäin juuri täyttää taas vuosiakin. Taas.


Oreo-kakku. Kalorit kohdallaan.

Syntymäpäivä oli tänä vuonna kyllä erilainen sikäli, että pikkusiskoni oli täällä vierailemassa kihlattunsa ja pienen poikansa kanssa. Sain juhlan kunniaksi uunituoreen itse leivotun kakun! Ja se oli juuri niin hyvää miltä näyttääkin. Jauhopeukalo on todellakin osunut siskolle, minä olen siinä jaossa jäänyt vähän heikommalle. Mutta eihän kaikkea voi saada.

Viimeisin viikko on siis viuhahtanut ohitse, arjen pyöriessä toisaalta omaa tuttua tahtiaan eteenpäin, vaikka vieraat aina tuovatkin siihen oman mukavan mausteensa. On kiva syödä yhdessä jotain paikallista, jutella pitkästä aikaa pidempään, ihastella pienen taaperoikäisen tallustelua kodissamme, kuunnella kummipojan ensimmäisiä sanoja ja lauseita, hämmästellä samalla sitä, kuinka omat (pienet?) lapset ovatkin jo isoja. Keräilevät reppunsa oven suusta, kun lähdemme kouluun, rynnistävät itse pesemään hampaitaan nukkumaanmenoajan koittaessa, täyttävät itse vesipullojaan, vaihtavat vaatteita. Kai, ehkä, minäkin sitten olen vähän vanhentunut, siinä sivussa, ohimennen. Koska aika lipuu.

Kirjoitellutkin kyllä olen, antanut ajatusten vyöryä näppäimistön kautta näytölle, mutta ne projektit ovat muita projekteja. Tulevaisuudensuunnitelmia, sellaisia toiveita, pitäähän niitä olla. Ja samalla olen perehtynyt Väli-Amerikan tekstiilikulttuuriin ja etsinyt tyttärelleni materiaalia ensi viikon esitelmäpäivää varten. Miettinyt pääni puhki, millaisen 3d-mallin tällä kertaa toteuttaisimme, ja juuri kun olin saamassa ajatukseni sen suhteen järjestykseen, antaa hänen opettajansa vinkin - juuri samasta ideasta, jota olin pyöritellyt päässäni. Tämä lienee niitä kuuluisia helpotuksen hetkiä, kun huomaa, että kas - asiat näköjään joskus järjestyvät sittenkin aika helposti. Toteuttaminen meillä tosin on vielä aivan alkutekijöissään, mutta viikossahan on paljon päiviä, illoissakin tunteja, joskus öissäkin niitä tehokkaita.


Eräänä aamuna koulussa.

Deadline-päivämäärien tahdittamassa kalenteriviidakossa on kuitenkin aika helppo suunnistaa, kunhan muistaa vilkuilla merkintöjään riittävän usein. Esitelmäpäivät kannattaa pitää mielessä jo monta viikkoa etukäteen, sillä ne vaativat aina myös vanhempien osallistumista valmisteluihin. Kunhan tämän vuoden kulttuuriesitelmäpäivä saadaan kuitatuksi, voikin alkaa odotella koulun suurta keväistä rypistystä äitienpäiväbrunssipussukoiden tiimoilta, jolloin vanhempien sitoutuminen koulun toimintoihin todellakin mitataan (siitä lisää lähempänä). Ja pitäisi päättää, mitä tehdään kesäleirien suhteen. Suomi-lomakin tulee taas - se, joka meillä ikään kuin kokoaa vuoden yhteen ja jonka jälkeen palaamme arkeen uuden kouluvuoden myötä. Hieman jo jännittää se, kuinka oma identiteetti onkaan murroksessa - minulla on nimittäin tunne, että ulkosuomalaisuus on lyömässä siihen yhä painavampaa leimaa. 

Nyt kuitenkin annan lipua vaan. Arki vieköön mukanaan, kyllä me kyydissä pysymme. Ja kyllä tästä... kesä tulee!


Huhtikuun 6.
(C'mon spring! Pesin jo kaikki toppavaatteet!)


tiistai 5. huhtikuuta 2016

Mitä tämä nyt on, kysyn vaan

Tästä ei nyt meinaa tulla mitään. Päivät kuluvat ja ollaan jo tukevasti huhtikuun puolella. Lenkkarit on kaivettu esiin ja lasten askeleet ovat kevyet, kun talvikengät saa jättää taas unholaan. Tai sitten ei. Viime viikolla lämpötila käväisi kyllä melkein parissakymmenessä celsiusasteessa, mutta viikonloppuna tuli jäätävä tuuli. Ja sitten maanantaina pöhäyttelikin taas lunta. Ja tiistaiaamuna pakkasta oli -12C. Onneksi ei ehditty piilottaa talvikenkiä vielä kovin pitkälle.

Kurakausi on täällä! Nyt on aika vaihtaa talvivarusteet vettäpitäviin! Koulun ovessa on lappu. Muista aina viedä märät vaatteet kotiin huoltoon! Kannattaa käydä lasten naulakot ja lokerot säännöllisesti läpi! Suomalaisen tekee mieli nostaa käsi pystyyn: hei, kyllä mä tämän jutun tiedän. Varustusta vaihdellaan sen mukaan, miltä sääennuste näyttää. Ja en kai jättäisi lapseni pihalla kastuneita vaatteita koululle kuivumaan (haisemaan).

Kevätsää on välillä oikukas! Luokka on menossa tiistaina metsäretkelle ja ennuste lupaa kylmää aamua. Laittakaa lapsille ylimääräisiä vaatekerroksia ja muistakaa erityisesti lämpimät sukat ja kengät! Pakkasta on todellakin yllättävän paljon huhtikuun aluksi, mutta ei tässä kalenteria voi katsella. Lapsi, joka juuri ilakoi ensimmäisistä lenkkarikeleistä, joutuu palaamaan takaisin vuorellisiin kumisaappaisiin. Pipo vaihdetaan taas paksumpaan ja ilman tumppuja ei kuljetakaan. 

Pyydämme, että lapsille olisi sekä paksummat talvihousut että sadevarusteet koululla seuraavien viikkojen ajan, sillä sää näyttää erityisen vaihtelevalta, tiedottaa preschool. Lapset myös tarvitsevat edelleen lakkeja, käsineitä ja vedenpitäviä kenkiä. Ja taas tekisi suomalaisen mieli viitata. Itsekin on joutunut antamaan periksi, sillä jos viime viikolla kokeilikin tennareita ja kevyempää takkia, on tällä viikolla saanut kiltisti pukea tutun talvivarustuksen ylleen. Piponkin vedin päähäni sittenkin aika mielelläni (se -12C, katos, pohjoistuulella).


Eikä tässä vielä kaikki! toitottaa paikallinen sääennuste. Alkuviikon kylmää jaksoa seuraa ehkä parin päivän sadekausi, mutta sen jälkeen lämpötila laskee uudelleen pakkaselle. Mitämitämitä. Eteisen kaaostila on siis jatkuva edelleen. Talvivaatetus, kurakelivarustus ja kevään ensimmäiset kevennykset kaikki sulassa sovussa ahtaassa kuraeteisessämme. 

Muistelen, kuinka jokin ennuste lupaili tavallista lämpimämpää huhtikuuta. Mitähän sille tapahtui? Kysyn vaan.