keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Muutos

Hitaasti irrottautuminen on ehkä helpompaa, olin ajatellut. Tässä asiassa ainakin, minulle ainakin. Aivan tarkkaan en edes muista, mutta yli vuoden ajan ainakin tämä ajatus on jo ollut vireillä ja konkreettisiakin toimenpiteitä oli alkanut kaivata, sillä tämä ei ole mikään pikku juttu. Valtameren yli muuttaminen ei muutu pikku jutuksi, vaikka sitä miettisi miltä kannalta tahansa. Eikä sekään tekisi siitä helppoa, että paluu tulisi tapahtumaan tuttuihin maisemiin, osittain aivan tuttuihin ympyröihinkin.

Vuodet täällä (niitä on kohta kertynyt jo seitsemän) ovat muokanneet tästä meille kodin, tottakai. Seitsemän vuotta elämästä on jo monessa suhteessa pitkä aika, erityisesti lapsille. Ajatus muutoksesta on tuntunut lapsista suurelta ja oudolta, vaikka määränpää heille lomilta tuttu onkin. Esikoisemme myös muistaa yksityiskohtia niistäkin ajoista, kun asuimme vielä Suomessa.

Käytännön asioitakin on ehditty jo tehdä, niistä suurimpana talon hankkiminen Suomesta. Olimme käyneet katsomassa kyseistä taloa jo kesällä 2018 ja ihastuimme siihen silloin. Talon ostaminen tuntui valtavan suurelta askeleelta, mutta toi kuitenkin tarvittavaa konkreettisuutta muuttoa varten. Tämän vuoden alussa talosta tuli virallisesti meidän. Tänä keväänä siellä tehdään remonttia. Se odottelee meitä, kärsivällisesti tyhjänä jonkin aikaa. Toisinaan katselen siitä kuvia ja mietin, mitä mihinkin huoneeseen laittaisin.

Olin aloittanut myös henkisen irrottautumisen, vaikka olinkin päättänyt nauttia kaikesta tärkeästä täällä niin kauan kuin nämä ovat kotimaisemani. Koulun järjestämissä tapahtumissa mietin pala kurkussa, kuinka teen monia näistä asioista viimeistä kertaa. Katselen, kuinka lapset herkuttelevat Valentine's Dayn kekkereissä. Kuuntelen, kuinka oppilaat laulavat koulunäytelmässä. Kenties viimeisiä kertoja herään siihen automaattipuhelinsoittoon, joka kertoo, että koulu on suljettu valtavan lumimyrskyn vuoksi. Pieniä ja suurempia asioita, jotka tuntuvat yhtäkkiä kaikki vielä tavallistakin suuremmilta.

MUTTA.


Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Mutta eihän se tähän yhtäkkiä sopinutkaan, kun yllättävä käänne puuttui peliin. Kuin olisin kerännyt pelikortteja yksi kerrallaan kauniiseen pinoon ja sitten tuulenhenkäys tulee ja pyyhkäisee ne levälleen ympäri pöytää. Jään hetkeksi tuijottamaan niitä - kunnes alan jälleen keräillä kortteja takaisin pinoon.

Lähetän viestin lasteni koulun johtajalle. Olisiko teillä vielä tilaa meidän lapsillemme ensi lukuvuonna? Lähetän viestin lasteni tulevan koulun kanslistille. Emme tulekaan vielä, mutta olemme kiinnostuneita seuraavasta lukuvuodesta. Kerron lähisuvulle Suomessa, että tilanne on muuttunut. Muutto on siirtynyt. Työtilanne on sellainen, että jäämme tänne vielä yhdeksi vuodeksi. Ensin pitää olla vielä vähän aikaa melko hiljaa. Tuntuu, että pakahdun, kun juttelen tuttujen kanssa täällä, enkä voi vielä kertoa. Viimein laitan eräänä iltana viestin täkäläiselle ystävälleni. Ei me lähdetä vielä, uskotko tätä, mutta älä kerro vielä muille. OMG, OMG, OMG, hän vastaa. Olen niin iloinen siitä, että hän on niin iloinen.

Tästä kaikesta on nyt muutama viikko aikaa, ja mieli on päässyt rauhoittumaan. Uusi käänne oli lapsillekin luonnollisesti yllätys, mutta he ovat onnellisia siitä, että saavat vielä viettää aikaa täkäläisten kavereiden kanssa ja käydä tuota koulua, joka on heille niin rakkaaksi tukikohdaksi näinä vuosina muodostunut.



Tänä aamuna ajoin lähellä sijaitsevalle näköalapaikalle ja yritin tiirailla kevättä. Vielä on liian aikaista, vaikka valon määrä on jo paljon lisääntynyt, lumet ovat lähes sulaneet ja linnut laulavat. Loppuviikolle luvataan vielä räntäsadetta, eihän tämä muuten mikään Vermont olisi, jolle nopeat säänvaihtelut ovat arkipäivää. Sen jälkeen meille lupaillaan jo hiljalleen oikeampaa kevättä ja kertoipa kuukausiennustekin sellaista ilosanomaa, että huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan tavanomaista lämpimämpi. Kyllä kiitos, se sopii minulle.

Olin ajatellut, että tämä kevät tulee olemaan erilaisempi kuin pitkään aikaan. Haikea, mutta ajatuksia herättävä. Olin ajatellut, että kevään valo ja voima virkistäisi minua ja valmistaisi meitä suureen muutokseen. Mutta enpä sittenkään tiennyt, en ollenkaan, mitä se toisi tullessaan.



Kliseistä tai ei, mutta joskus elämä todellakin yllättää.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pitkän tien päässä



Pitkän tien päässä
 vuosien päivien hetkien
jälkeen

Sen mitä mieli jo unohti
voiko sydän vielä muistaa?

Kannattelevatko hyvät päivät
niitä jotka taakse jäivät
hiljaa hävisivät päivien mereen

Kun polku on kuljettu
ja edessä on hiljentymisen hetki

On aika kulkea kohti rauhaa
antaa levolle sen vahva voima
joka peittelee hiljaa 
koko elämän kokoisen tilkkutäkin alle

Pitkän tien päähän


Tämän vuoden helmikuussa 95 vuotta täyttänyt isoäitini siirtyi muutama päivä syntymäpäivänsä jälkeen pilvien tuolle puolen. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kerro mulle tarina

Viime vuoden puolella sisällytin kirjoittamisen opintoihini kurssin draamakirjoittamisesta. Draama on ollut aiheena minulle vieras ja vähemmän kiinnostava ja olen huomaamattani väistellyt sitä. Nautin kyllä hyvistä teatteriesityksistä suunnattomasti, mutta niiden takana piileviin rakenneosiin en ole tullut perehtyneeksi. Vaikka olen kirjoittanut monenlaisia tekstejä, en ole koskaan suunnitellut näytelmän kirjoittamista (paitsi tämän kurssin jälkeen!) Hauska yksityiskohta sinänsä on kuitenkin se, että aivan ensimmäisen tunnustuksen kirjoittamisestani sain ollessani 10-vuotias, jolloin minulle suotiin kunniamaininta valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa - kirjoittamastani Kalevala-aiheisesta näytelmästä. Hah.

Lastemme koululla on jokavuotinen näytelmäperinne. Koulussa aletaan harjoitella heti joulun jälkeen näytelmää, joka huipentuu helmikuun lopussa järjestettävään esitysiltaan. Näytelmän aihe etsitään vuosittain vaihtuvan kulttuuriteeman piiristä. Tämän kevätkauden teemana on Amerikan alkuperäisväestöt. Koko projekti on suuri, yhteisvoimin kokoon kasattu spektaakkeli, jossa koulun henkilökunnan ja oppilaiden lisäksi valjastetaan käyttöön vapaaehtoisten (lue: oppilaiden vanhempien) voimat - kukin saa tehtäväkseen sellaista, jonka kokee kuuluvan omien kiinnostuksen kohteiden ja osaamisen piiriin. Varsinaista velvoitetta ei kuitenkaan ole.

Oppilaat tekevät monta viikkoa töitä suurta päivää varten. Elementary schoolin (eli ns. alakoulun) oppilaista jokaisella on näytelmässä oma rooli, lisäksi he osallistuvat lavasteiden ja tarpeiston valmistamiseen. Ompelutaitoiset vanhemmat pyöräyttävät esiin pukuja ja muuta rekvisiittaa. Valaistuksesta ja musiikista huolehtivat musiikinopettajan lisäksi yläkoulun oppilaat.


Koska olin suorittanut tuon kyseisen kurssin, pyysin päästä mukaan näytelmän harjoituksiin. Itse näytelmän kirjoittamiseen ei tänä vuonna voinut osallistua siksi, että näytelmät (joita oli kolme lyhyttä) oli valittu valmiiksi. Ne oli kirjoittanut Abenaki-heimoon kuuluva kirjailija Joseph Bruchac. (Abenaki-heimolla tarkoitetaan alkuperäiskansaa, joka alunperin asutti nykyisen Vermontin, Mainen ja New Hampshiren alueita ja jonka edustajia on edelleen Vermontissa, Mainessa ja Kanadan Quebecissä.) Näytelmien kertomukset heijastivat vanhoja uskomuksia siitä, miten tietyt ilmiöt luonnossa olivat syntyneet. Ne olivat kiehtovia pieniä kertomuksia esimerkiksi siitä, kuinka hyttyset tulivat maailmaan tai kuinka tähdet syttyivät taivaalle.

Näytelmäharjoitukset jatkuivat noin kuuden viikon ajan ja niitä oli vähintään kaksi kertaa viikossa. Sain istua harjoituksissa koeyleisönä kuuntelemassa, miten näyttelijöiden ääni kantaa kauemmaksi tilassa ja muistuttamassa, että näyttelijän pitää asettua näyttämölle siten, että vuorosanat ja ilmeet eivät katoa näyttämön takaseinään vaan ohjautuvat kohti katselijoita. Kun flunssakausi vähensi hetkeksi oppilaiden kokoonpanoa, päädyin avustamaan myös vuorosanoissa.

Oli hienoa nähdä, kuinka työskentelyn tulos näkyi jo muutaman harjoituskerran jälkeen ja kuinka muutamassa viikossa näytelmä kasvoi katkonaisista kohtauksista kohti aivan oikeaa esitystä. Moni oppilaista tuntuu olevan jo pieniä lahjakkuuksia - ja on helppo väittää, että rohkeus esiintymiseen on syntynyt ja voimistunut näillä lapsilla jo vuosia aiemmin, kiitos siitä kuulunee paljolti täkäläiselle kulttuurille.

Helmikuisena iltana koulun jumppasalissa, valojen himmetessä ja lasten itse kirjoittaman alkulaulun kajahtaessa voi pyyhkäistä silmäkulmastaan sen onnen kyyneleen, joka kutittaa valuttaessaan hitusen ripsiväriä mukanaan. Taas kerran olen onnellinen siitä, että olen päässyt tällaiseen mukaan. Omat lapseni muistavat jokaisen näytelmän, jossa he ovat näytelleet - minä muistan jokaisen esityksen, jota olen saanut seurata. Hienoja hetkiä. 

Ja tänä vuonna muistan myös sen, kuinka minusta tuli hetkeksi aikaa korppi. En ehkä raakkunut yhtä vakuuttavasti kuin roolin oikea haltija, mutta onneksi hän hoitikin ensi-illan!