keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Niin että, sanoinko jo?

Odota vähän. Kun tiedät, etten voi tehdä sataa asiaa yhtä aikaa. Kyllä pitää oppia odottamaan. Jokainen odottaa omaa vuoroaan. Nätisti. Elämässä joutuu odottelemaan paljon asioita.

Ei tönitä. Ketään ei tönitä, eikä kiusata. Pyydä anteeksi siskoltasi. Nyt kyllä opettelette käyttäytymään. Olette jo sen ikäisiä, että pitäisi ymmärtää, kun sanotaan. Sanoinko jo, aika monta kertaa. En halua sanoa enää tästä samasta asiasta. Tästä on puhuttu monta kertaa. 

Televisio menee kiinni, jos ei täällä aleta siivoamaan. Televisio menee kiinni, jos se häiritsee iltapalan syömistä. Jos ei täällä nyt aleta käyttäytymään niin kuin kiltit lapset, jää jälkiruoka tänään välistä.

Mitä sä sanoit? Sanoitko sä jotain? Sori, ei oikein pysty keskittymään. Eihän täällä kuule omia ajatuksiaan, saatikka että kykenisi muodostamaan niistä selkeitä lauseita. Siis joo, mä kuulin, vaikka kuulo on tainnut pysyvästi heikentyä tässä kakofoniassa. Voiskohan täällä joskus olla hetken aikaa hiljaista. Voisko nyt vaikka yks puhua kerrallaan. Odotetaan, kun toinen puhuu, ja sitten vasta kerrotaan oma asia.

Haluta voit, mutta kaikkea ei voi saada. Kun kukaan ei voi saada kaikkea. Kun monta kertaa elämässä käy niin, että ei saakaan haluamaansa. Kun sellaista se nyt vain on. Ei äitikään aina saa, mitä haluaa. 

Nyt täytyy keskittyä paremmin. Kun syödään, ei pyöritä ympäriinsä, vaan keskitytään siihen, mitä ollaan tekemässä. Ja jos ette pysty istumaan vierekkäin pöydässä kinastelematta, teidät siirretään eri puolille pöytää. Jos joku häiritsee muita, hän joutuu pois pöydästä.

Kun mä just istuin. Kun mä nyt jo nousin sata kertaa, niin nyt istun hetken aikaa. Äitienkin pitää välillä hengähtää. Sanoin juuri, että hetken päästä. Ei vielä, vaan hetken päästä. 

Sanoinko mä jo. Sata kertaa.



Niin että haluutteks te mut oikeesti vielä joskus takaisin töihin?


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Minä ja matriisini

Sanotaan, että se on kovaa hommaa, täyttä työtä, mitä vielä. Minusta se tuntuu välillä pelkältä sähläämiseltä, sinne tänne sinkoilulta, varautumiselta siihen, ettei koskaan tiedä mihin kaikkeen pitäisi varautua. Se näyttäytyy hetkinä, jotka seuraavat toinen toistaan, välillä aivan irrallisina palasina, kun syy- ja seuraussuhteet tuntuvat kadonneen sen sotkuisen sälän keskellä.

Mutta aika paljon tunnustaa oppineensa ja taitaa olla samalla polulla yhä vain, ehkä lopun elämäänsä. Että koskaan ei tule mitään oikein valmiiksi, eikä itsekään, mutta tunnistaa kuitenkin matkan varrelta paljon onnellisia osumia.

En pitänyt itseäni koskaan luotuna kotirouvana tai -äitinä, enkä ole sitä tänäkään päivänä. Mutta olen oppinut mahdottoman paljon esimerkiksi siitä, miten hyvä organisointi auttaa monessa asiassa lasten kanssa. Niinpä toimin päivästä toiseen tietynlaisen kirjoittamattoman sapluunan mukaan. Arjen sapluuna rakentuu aikaikkunoista, joihin mahtuu niin kouluun liittyvät menemiset ja tulemiset, harrastukset ja kauppareissut. Niin ikään siivoamiset, pyykkäämiset, ruoanlaitto, lakananvaihdot ja ylipäätään kaikki se kotityösarka. Loppumaton sarja tekemisiä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Eihän kaikki aina (aika useinkaan) niin mene, kuinka on suunnitellut, mutta ainakin runko on olemassa koko ajan, ja se omalta paikaltaan pudonnut tehtävä löytää yleensä toisen aikaikkunan jostain myöhempää.

Monenlaisia matriisejakin löytyy aivojen sopukoista. Niihin kerääntyy tietoa siitä, mitä kukakin lapsi on milloinkin esimerkiksi syönyt tai jättänyt syömättä. Sen tiedon perusteella osataan (ehkä) ennakoida perin vaaralliset verensokerin laskut, niistä kun ei ikinä tule mitään muuta kuin ongelmia. Tietoa tallentuu myös luonnollisesti siitä, mitä lapset milloinkin tekevät tai jättävät tekemättä.


Kotiäitiyden tuomiksi ansioiksi omalla kohdallani on laskettava sekin, että olen petrannut keittiössä viime vuosina. Yksinkertaisesti ehdin tehdä ruokaa paremmin ja monipuolisemmin kuin aiemmin. Ja perisuomalaiseen (erittäin epäamerikkalaiseen) tapaan saan aikaan varsin kelvollista ruokaa tähteistä. Viikonloppuna kokkaamme (no, mieheni enimmäkseen) enemmän, ja arkiviikon aikana tyhjentelen sitten tähdepuolen. 

Kummasti pääkoppa pitää sisällään myös uskomattoman määrän tietoa siitä, mitä pitikään tehdä lapsen kouluun liittyen, mitä piti tuoda tai viedä jonnekin, milloin piti hoitaa mikäkin asia. Ruokakaappien sisällöstäkin on olemassa jokin verkkokalvoille painunut kuva, jonka perusteella osaa suunnitella kauppalistansa. Pyykkikorien sisällöstäkin on jokin kumma käsitys koko ajan, ja siten tietää, millaista pyykkiä seuraavaksi on pestävä. Ja kun näitä kummallisia, meille tyypillisiä, säänvaihteluita saa alvariinsa seurata, on eteinenkin ollut jo monta viikkoa niin talvi-, kevät- kuin kesätamineiden suloinen sommitelma. Josta mieluummin kyllä tässä vaiheessa vuotta tekisi jo selvästi keveämmän ja siirtyisi rohkeasti talvesta kevääseen ja kesään. 


Tämän omakehun (öhöm) ryydittämän tekstin tarkoitus oli käsittääkseni ensisijaisesti tuoda julki oma käsitykseni siitä, että, kyllä, tästäkin elämänvaiheesta on jäänyt käteen muutakin kuin hetkiä lasten kanssa - niitä, jotka toki suunnattoman arvokkaita ovat. Että tällaisen jakson aikana voi oppia aika paljon myös itsestään ja omista toimintatavoistaan. Että kun on tyytyväinen siihen tapaan, miten itse asioita (ja lapsiaan) hoitaa, niin ei tarvitse pohtia sitä, mitä mieltä joku muu on. Että oppii sen, mikä sopii meille, vaikkei se jollekin toiselle sopisikaan. 

Että muistaisi arvostaa sitä, että tekee arvokasta työtä sen hyväksi, että saa lapsistaan kasvatettua kunnon kansalaisia. Vaikka ne palaset eivät loksukaan läheskään aina kerrasta kohdalleen. Vaikka kaikki tosiaan tuntuukin toisinaan ihan pelkältä sähläämiseltä. Uskottelisikohan sitä itselleen, että sillä sähläämiselläkin on ehkä jokin tarkoitus. Tarkoitus muistuttaa meitä siitä, että vaikkei kaikki mene aina loistavasti, niin hyväkin riittää. Välillä vielä vähempikin. 

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kotiäidin koettelemuksia, osa x

Kyllähän sitä reipas yrittää olla, mutta ei aina jaksa. Välillä onnistuu siinä hyvinkin, mutta välillä sitten taas ei ollenkaan. Oma kompastuskiveni taitaa seisoskella siinä kohdassa, jolloin sairasteluaalto valtaa perheen. Useimmiten me aikuiset pysymme terveinä tai sairastumme vain lievästi, mutta kyllä kolmessa pienessä potilaassa onkin aivan tarpeeksi hoivattavaa. 

Esikoisemme aloitti putken viime viikolla, tai oikeastaan jo edeltävänä viikonloppuna. Se on se tavallinen tarina, sillä useimmiten taudit löytävät meille tiensä koulun kautta. Hän tokeni taudistaan lepäiltyään pari päivää kotona, ja hetken ehdinkin ajatella, että tällä kertaa kaksosemme säästyisivät. Miten sitten niin ajattelinkaan, niinpä. Yksi tautitapaus tarkoittaa erittäin suurella todennäköisyydellä kolmea, onneksi siis harvemmin neljää tai viittä. 

Viime viikonlopun tienoilla sairastui poika. Alkuviikosta tyttö. Ja nyt ollaan perjantaissa, ja tänään on pikku hiljaa, varovasti, uskallettu ajatella, että nyt ollaan jo voiton puolella. Yskät kuulostavat vieläkin ikäviltä, mutta nyt sentään jo nukutaan melko hyvissä pätkissä.

Tällä viikolla on vietetty myös koulusta kevätlomaa. Olin kyllä ajatellut, että olisimme tehneet lasten kanssa jotakin kivaa. Mutta sen sijaan olemme poteneet, nyhjänneet ja kiukutelleet kotona. Kun viettää päiväkausia kotona neljän seinän sisällä, alkaa koti-ihmiseksi itseään kutsuvakin hypellä seinille. No, en jää suremaan kevätloman livahtamista käsistä, sillä tuleehan niitä lomia myöhemminkin. 

Flunssan tahdittama kotiarki on tavallisesta poikkeavaa joka tapauksessa. Rutiineja rakastava yrittää pitää kiinni perusaikataulusta, mutta tekee siihen poikkeuksia tämän tästä. On tyytyväinen siitä, että jokainen lapsista syö edes jotain. Huolehtii tämän tästä, että jokainen juo tarpeeksi. Kiikuttaa pyykkiin tavallistakin enemmän vaatteita ja muita tekstiileitä. Kerää katraansa ympärilleen kirjan ääreen tavallistakin useammin, sillä se yleensä katkaisee huonohermoisten lasten kiukuttelukierteen. Nappaa pienimmäisen syliinsä vähän väliä, sillä näkee, kuinka kova kuume tainnuttaa pientä tyttöä kaikkein eniten. 

Tiskit unohtuvat pidemmäksi aikaa altaaseen ja pöydät odottavat siivoojaa. Lasten kanssa yhdessä yritetään aika ajoin laitella tavaroita järjestykseen. Pestään pyykkiä ja tyhjennetään kone yhdessä. Vaihdetaan lakanoita ja jätetään pienimmän sänky petaamatta, sillä hän hakeutuu pitkin päivää lepäilemään oman peittonsa alle. Illalla katsellaan lastenohjelmia. Ja äiti hörppii kahvia aina välillä, peittoamaan omia väsymyksen merkkejään, jotka yrittävät rynniä päälle, jos sohvalle istahtaa. Teetäkin tulee juotua tuplamäärä normaalikulutukseen verrattuna, sillä se tuntuu helpottavan kurkkukipua.

Se äiti myös sättii itseään. Siitä, ettei jaksa kuunnella kärttyisten lasten kiukuttelua, ja sanoo sen lapsille liian monta kertaa. Tiukasti, ikävästi, huonoilla hermoilla itsekin. Ja sittenkin yrittää muistaa, että kipeinä lapset ovat usein tavallistakin kärttyisempiä, pitäisihän se tietää. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.


Torstai-iltana pääsen ulos. ULOS. Ilma on kolea ja vähän tuulinen, mutta ei sekään oikeastaan haittaa. Kolme päivää kestäneet sateet ovat tuoneet maisemaan väriä, ja kevät etenee. Hitaasti, mutta kuitenkin. Sinistä taivasta on rauhoittavaa katsella, ja mieli rauhoittuu.

Perjantaina päätän uskoa, että olemme vihdoin selättäneet pahimman. Kuumeilua ja köhimistä riittää edelleen, kinastelua ja turhanpäiväistä kitinää yhtä lailla. Tiivis kotiviikko on ehkä ollut puuduttava ja pitkästyttäväkin, mutta kotona on kuitenkin tullut tehtyä yhtä sun toista. Pienissä pätkissä kyllä, mutta niitä pätkiä on ollut kuitenkin melko paljon. Ehkä tunnustan nauttineeni siitäkin, että melkein rauhassa sain viikattua valtaisan kasan puhdasta pyykkiä. Siitä se taas lähtee, melkein kuin uusi elämä. Kaikki taudit toivotan menneiksi ja poispyyhityiksi ensi viikosta lähtien. Here we come, again.


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

The Worry Bird

Ollut tarkoitus kirjoittaa monenlaistakin, mutta ei niiden juttujen aika vielä ollut. Päässä pyöri sellaisia vähän huolensekaisia ajatuksia, mutta en antanut niille ylivaltaa. En yleensä anna, olen melko hyvä pitämään jalat maassa. Ja sitten kuitenkin jouduin vähän antamaan niille periksi, kun eivät antaneet minulle. 

Oikeastaan melko tavallinen tiistai-ilta oli eilen, monessa suhteessa. Lasten kanssa keskenään kotona, mies työreissulla, kuten nyt suurin piirtein joka viikko. Rutiininomaisesti lasten iltatoimet pyörimään, huushollin yleisjärjestys kuntoon. Kuten joka ilta. Sikäli oli erilaista, että olimme taas napanneet jostain flunssapöpön ja pienimmäinen oli selvästi kolmikosta kipein eilisiltana. Oli alkanut yskiä kumeaa, haukkuvaa yskää, muistutti minua hetimiten kolmen vuoden takaisesta kurkunpääntulehduksesta. Ikävältä kuulostavaa, karmivaa, kovaa yskää, joka tuntui olevan aivan eri paria pienen, 14-kiloisen, kirkasäänisen tyttölapsen kanssa. Sellaista yskää, joka sattuu äidillä sydämeen, ja jonka ottaisin vaikka itselleni, jos saisin sen sillä tapaa lapseltani pois. 

Nukkumaan lapset menevät yleensä puoli yhdeksään mennessä, niin nytkin. Kymmenen jälkeen kuulen köhinää, joka juoksuttaa minua lastenhuoneeseen. Tyttäreni on uninen, mutta herätän hänet, tuntuu siten varmemmalta. Juttelen ja kannan häntä alakertaan, saan juomaan kylmää vettä ja maistamaan kylmää jogurttia. Ja viimein hän juttelee ja pyytää tietyn väristä mukia, tietenkin. Varma merkki siitä, että hän on oma itsensä.

Noina hetkinä ulkosuomalainen pysähtyy miettimään sitä, että on kaukana maailmalla. Sukulaisten turvaverkko on kaukana. Pää alkaa heti pyörittää ajatuksia siitä, miten asiat järjestelisi, jos olisi lähdettävä viemään sairasta lasta saamaan hoitoa keskellä yötä. Yön pimeydessä on helppo, pelottavan helppo antaa peloille valtaa, vaikka niille ei olisi aihettakaan. Miettii valmiiksi, mitä tavaroita tarvitsisi mukaan, yrittäisikö saada jonkun tutun valvomaan toisia lapsia, jos joutuisi itse yhden kanssa liikkeelle lähtemään. Tai ottaisiko sittenkin kaikki kolme pientä mukaan. Vähän ennen yhtätoista saan viestin esikoiseni luokkakaverin äidiltä, hän kysyy, pääsemmekö huomenna piknikille. No, se on jäävä väliin, mutta kerron hänelle sairastilanteen. Yhtäkkiä ajatukset ovat taas selvemmät, helpottuneemmatkin.

Yö jää lyhyeksi, en osaa oikein nukahtaa. Nukahtelen kyllä, mutta havahdun nopeasti ja tarkkailen tyttäreni tilannetta. Hän yskii, mutta nukkuu aina uudelleen. Ja kun aamu sarastaa, on taas helpompaa. Aamuseitsemältä saan taas viestin ystävältäni - hän tarjoutuu käymään kaupassa, jos tarvitsemme jotain.

Ja päivä jatkaa kulkuaan, aika rutiininomaisesti taas, sittenkin. Lapset jaksavat kinastellakin aivan normaaliin tapaan. Olen kyllästynyt, lopen kyllästynyt näihin useisiin toipilaspäiviin, mutta nämäkin on kestettävä. Ulkona kevät etenee, sillä vettä on saatu jo kolmena päivänä peräkkäin. Luonto alkaa vihertää, ja maisema lienee parahiksi kaunistunut siihen mennessä, kun uskaltaudumme jälleen mökistä ulos.

Piti ottaa kuva vihertävistä nurmikoista. Mutta enhän minä sitä muistanut ennen pimeän tuloa. Joten laitetaan viimeviikkoinen kuva.



Aina tulee uusi aamu. Ja uusi kevät. Tulee se.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Avarra mun maailmaani

Viime viikkoina on tässä taloudessa puhuttu yllättävän paljon aika yllättävästä aiheesta - nimittäin Kiinasta. Ei ehkä ajattelisi, että tällä kohden palloa tulisi niin paljon tuota maata sivuttua, mutta ei siitä montakaan viikkoa ole, kun yksi perheenjäsenistämme oli matkaamassakin kohteeseen 'heti huomenna'. Suunnitteli jo, mitä siellä tekisikin. Ai mitäkö? Ottaisi Kiinan kartan mukaan, ja sitten me suunnistaisimme sen mukaan.

Ei tullut lähdettyä Kiinaan. Mutta olen esimerkiksi piirtänyt Kiinan karttaa ja etsinyt netistä tietoa kiinalaisista jutuista, lukenut kiinalaisista juhlatavoista kertovaa kirjaa sekä askarrellut kiinalaisia lyhtyjä (Chinese lanterns). En olisi ikinä uskonut, että kuusivuotias tyttäremme innostuisi näin paljon esitelmäaiheestaan. Koko koululla on muutaman kerran vuodessa nk. Display -päivä (nyt esitelmien yläotsikko oli siis Kiina), jolloin jumppasali muuntuu esitelmätilaksi ja kaikki lapset saavat esitellä omaa tutkimusprojektiaan vanhemmille, jotka sankoin joukoin saapuvat töitä katsomaan. Noina iltapäivinä on koulun parkkipaikka aina aivan täynnä.

Tyttäremme on askarrellut viime viikkoina sekä koulussa että kotona noita lyhtyjä, eikä tunnu kyllästyvän aiheeseen ollenkaan. Hän osaa jo taitella ja leikata lyhdyn koristukset hyvällä rutiinilla. Hän on myös piirtänyt ja sanoittanut muutaman Kiina-aiheisen kirjan sekä kalenterin. Koulussa on luettu Kiinasta kertovia kirjoja. Usean viikon ajan opettajat ovat joka päivä omistaneet aikaa aiheen tutkimiseen lasten kanssa. Lapset ovat piirtäneet omasta aiheestaan ja kirjoittaneet pieniä tekstejä, isommat itse ja pienemmät opettajien avustuksella.






Projekti ei kuitenkaan ole yksin lasten ja opettajien työnsarka, vaan vanhemmat sitoutetaan toimintaan antamalla selkeitä ohjeita siitä, kuinka lasten kanssa tulisi käydä aihetta läpi sekä avustaa 3D-mallin rakentamisessa (jollainen kuuluu jokaiseen projektiin). Malli kuuluu rakentaa kotona ja se tulee luonnollisesti olla lapsen tekemä, ainakin osittain, mutta siitä huolimatta selvästi oletetaan, että myös vanhemmat avustavat mallin rakentamisessa, erityisesti pienten oppilaiden kohdalla. Joten kyllä, mallin rakentaminen on mitä suurimmassa määrin perheprojekti. On siis tullut perehdyttyä Kiinaan viime viikkojen aikana enemmän kuin vuosiin.



Tällä kertaa oli siis kyseessä nk. Cultural Display, jonka aihe tutustuttaa koululaisia johonkin toisenlaiseen kulttuuriin. Kulttuurintuntemusta opetetaan koulussa myös monin muunlaisin tavoin, esimerkiksi tänä aamuna koko koulu matkasi erääseen Burlingtonin musiikkiteatteriin katsomaan afrikkalaisen lapsikuoron laulu- ja tanssishowta. Joulukuussa koululla vietettiin afroamerikkalaiseen kulttuuriperinteeseen kuuluvaa kwanzaa-juhlaa (siitä voi lukea täältä). Tammikuussa tutustuttiin Martin Luther Kingin saavutuksiin kyseisen miehen kunniaksi vietettävän juhlapäivän tietämissä. Espanjan kielen opetus kaksi kertaa viikossa tutustuttaa lapsia kielen lisäksi espanjankielisen väestön kulttuuriperinteeseen.

Maailma siis avartuu, aina vaan. Niin lapsella kuin äidilläkin. 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Mitä tapahtui Suunnitelmalle?

Voisiko tämä olla kertomus siitä, kuinka varrellisesta rikkaimurista tuli paras ystäväni ja pyykkivuoren taltuttamisesta saavutusteni mitta, tai kuinka aina uudella innolla istahtaisin lasteni viereen lattialle suunnittelemaan yhä uusia askarteluprojekteja, kuinka antaisin keinussa loputtomiin lisää vauhtia, enkä koskaan kyllästyisi. Kuinka huolehtisin toisten tarpeista niin että saattaisin unohtaa omani. Kuinka oma pieni maailmani pyörisi oman akselinsa ympäri, yhä tiiviimmin. Mutta ei se olisi aivan totta.



Joten, sen sijaan, ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka elämä vain tapahtui. Kuinka joskus on varmastikin ollut Suunnitelma. Siitä, miten asiat voisivat edetä ja mitä askelia niihin tarvittaisiin. Kuinka sellainen suunnitelma ei sisällä harha-askelia eikä arvaattomuuksia, vaikka niitä tietääkin kohdalle osuvan. Jokaisella. Minä ainakin uskon niin.

Lähdin opiskelemaan heti lukion jälkeen, 19-vuotiaana. Vieraita kieliä, ihan vain siksi, että ne olivat aina kiinnostaneet. Ajattelin kai, että niiden parista löydän joskus töitä. Olen löytänytkin, mutta työhistoriani on muodostunut kuitenkin aika erilaiseksi kuin suunnittelin. Ja niin päädyin viimein tietojärjestelmäprojektien pariin, enkä ollut mitenkään tyytymätön siihen, päinvastoin. Rehellisesti, pidin työstäni paljon. Mutta ei sitä sellaisessa muodossa Suunnitelmassani ollut lukenut.

En minä, tosiaankaan, sitäkään koskaan suunnitellut, että kuormasta söisin. Jos olisi joku minulle vaikka viisitoista vuotta sitten väittänyt, että menisin naimisiin työkaverini kanssa, niin olisin voinut nauraa päin näköä. Eihän sitä Suunnitelmassa lukenut, ehei. Mutta siitä tuli se Suunnitelma, paras kohdalleni koskaan osuneista.

Sen uuden Suunnitelman myötä tuli uusia ajatuksia. Sellaisia, jotka tuntuivat ensi kertaa elämässä itsellekin sopivilta. Ja sitten joskus pitkän odottamisen jälkeen, kun oli tikussa toinenkin viiva, tuntui, että nyt Suunnitelma menee taas eteenpäin. Kunnes elämä näytti, ettei se niin selkeän yksinkertaista aina olekaan. Emme totisesti suunnitelleet tulevamme keskosvanhemmiksi, ei kukaan sellaista suunnittele. Siihen tilanteeseen meidät vain pudotettiin, ihmettelemään ja sopeutumaan. Ja sitten kun joskus aika paljon myöhemmin jututimme lääkäriä, että uskaltaako tällä historialla toista lasta toivoakaan, päästi lääkäri meidät huolistamme päättelemällä, että komplikaatiot olivat todennäköisesti olleet silkkaa huonoa tuuria. Muistan hänen kyllä sanoneen, että riskien minimoimiseksi kannattaa toivoa, että ei sitten tulisi useampaa kerralla.

Eikä niitä kaksosraskauksiakaan suunnitella. Muistan edelleen aivan terävästi, kuinka tuo samainen lääkäri totesi meille ultrassa, että 'tässä on yksi, ja tässä sitten toinen.' Ja kaksi aikuista purskahti yhdessä nauramaan hämmentynyttä naurua, että mikä toinen. Että ne suunnitelmat, niin. Jos niitä oli ollut, niin taas niille oli annettu uusi suunta. 

Ja tänne saakka on elämä tuonut. Kolme lasta ja ne vanhemmat, ja jos joskus ulkomaille muutto tuntui uudelta ja ihmeelliseltä asialta, on ulkosuomalaisuus tällä hetkellä mitä arkisin ja tavallisin asia. Ehkä se oli Suunnitelmassakin, jossain muodossa, jossain vaiheessa. Haaveissa ainakin.

Mutta ulkosuomalaisuuttani ja kotiäitiyden vähän yllättävää uraa kiitän kuitenkin tänä päivänä, sillä ne ovat vaikuttaneet siihen, että yhdestä suuresta haaveesta on tulossa Suunnitelma. Ehkä. En taida suunnitella sitäkään liikaa, ettei Suunnitelma käännä taas suuntaa. Moni asia elämässä on tapahtunut siten, että jokin asia on ajanut kohti toista, vähän huomaamattakin välillä. Joten ehkä kirjoitan sen kirjan. Vaikka sellaisen pienen ja vähän suunnittelemattoman. Jos siitä sitten vaikka tulisi jotain. Ainakin pieni hyllyntäyte tuonne omaan kirjahyllyyn. Voisi sitä sitten vanhoilla päivillään siellä katsella. Ja samalla mietiskellä, miten niille Suunnitelmille sitten lopulta kävikään.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Sunday with Brownie Sundae - I'll take it!

Tänään se sitten tapahtui. Vermontilaiset heittivät vapaalle, täyttivät kävelykadut, juoksentelivat ilman paitaa, vaihtoivat varvastossut jalkaan ja - kansoittivat jäätelöbaarit. Näki selvästi, että tätä oli odottanut koko osavaltio: ensimmäinen, melkein suorastaan kesäinen, viikonlopun kevätpäivä oli saapunut. Melkein puoli vuotta kestänyt talvi on kai, luultavasti, toivottavasti, nyt voitettu. Ainakaan kymmenen päivän sääennusteessa ei näy yhtään lumisateita, joten olemme toiveikkaalla mielellä.

Mutta olimme mekin siellä. Burlingtonin kaduilla käyskentelemässä ja ihmettelemässä, kun ei palele yhtään. Että tuli otettua liikaa vaatetta mukaan, kun kiskaisi lähtiessään välikausitakin niskaansa. Kun ei sitä oikein osannut vielä irrotella, ei ihan niin kuin ne toiset. Mutta voi sentään, miten ihanalta keväinen aurinko pitkästä aikaa tuntuikaan!

Vaikka Burlingtonissa ollaankin, jäätelön ei ole pakko olla Ben & Jerry's. Ei ole, vaikka se hyvää onkin, vaatimattomasti ehkä maailman parasta. Keskustan jäätelöbaarissa oli sellainen jono, että emme jaksaneet jäädä katraamme kanssa odottelemaan. Käväisi mielessä myös kävelykadun Lake Champlain Chocolatesin kahvila, josta saa aika makoisaa suklaajäätelöä sieltäkin. Täyttä oli. Joten otimme suunnan erääseen suosikkipaikkaan kaupungissa nimeltä Colchester, tässä liepeillä sekin. Sieltä löytyy jäätelöbaari The Village Scoop, joka on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Baari on auki vain kesäkauden, mutta on sitäkin suuremmassa suosiossa. Jäätelöä voi ostaa pihalla puiden katveessa nautittavaksi tai kätevästi drive-in -kaistalta. Drive-in on meidän pesueemme kohdalla poissuljettu (tarviiko selittää miksi), mutta pihalla todellakin tarkeni tänään vallan mukavasti, kun lämpötila kipusi lähes kahteenkymmeneen celsiukseen. 

Yksi halusi mansikkaa,
joku toinen Brownie Sundaen.
Ei valittamista.

Mutta, on tänään muutakin tehty kuin nautittu lämmöstä ja syöty jäätelöä. Grillikausi tuli avattua jo viime viikolla, mutta tänään oli kelpo sää jatkaa sitäkin. Keittiö siirtynee viikonlopuiksi ulos niin kauaksi aikaa kunnes seuraavat lumisateet saapuvat piiskaamaan Vermontia. Ja vaikka lähellä Kanadaa olemmekin, emme sentään ole muuttuneet aivan heidän kaltaisikseen - legenda kertoo, että he grillaavat läpi vuoden: talvikautena grilli on autotallissa, mutta siirretään sen ulkopuolelle ruoanlaiton ajaksi. 

Lapset ehdittiin tänään jopa käyttää parturissa ja jokainen heistä sai kevennetyn kampauksen kesäisen sään kunniaksi. Pienten lasten kanssa, etenkin kun heitä on kolme, osaan olla iloinen kätevistä walk-in -partureista, jotka useimmiten saavat hoidettua kaikkien lastemme hiustenleikkuun alle tunnissa. Näppärää.

Päivällä poikkesimme myös askartelukaupan kautta, sillä hankintalistalla oli piipunrasseja, kimallekoristeita ja LED-valoja, esimerkiksi. Family project on nimittäin taas alkanut ja tässä on tämän päivän puolivalmis teos.



Homma huipentuu ensi torstaina. Mitä tästä syntyy, selviää lähipäivinä. Meillä on suurin piirtein kaksi iltaa aikaa saada työ valmiiksi, mutta luulen edelleen, että pystymme siihen. Toteutukseen tarvittiin tänään isän apua, mutta suunnitelma on tyttären. Huomisiltana projekti jatkuu äidin ja kuusivuotiaan tyttären voimin (sekä kahden kolmevuotiaan, jotka eivät varmasti pysty pitämään pieniä näppejänsä erossa). Mitä edellisessä family projectissa saatiin aikaan, löytyy täältä).

Mutta saako vielä tuulettaa?? Meillä on nyt kevät, ihan melkein suorastaan kesä, ja lämmintä. Oikeasti lämmintä pitkän ja hyisen talven jälkeen. Olemme totisesti ansainneet tämän, kyllä olemme. Joko nyt, joko saa pestä ja piilottaa toppavaatteet!?


perjantai 10. huhtikuuta 2015

Muisti rakas, älä (vielä) jätä

Keittelin eilen kahvia hieman uudenlaisella tavalla. Moni varmaankin on keksinyt tämän aiemminkin, mutta minullakin tuli kokeiltua. Että kannattaa laittaa kahvikuppi paikalleen ennen kuin alkaa valuttaa kahvia kapselikoneesta. Huomasin sen kyllä, mutta puoli kupillista liian myöhään. 

Nämä on näitä arkisia juttuja. Autossa tulee yhtäkkiä vilkaistua taustapeilin kautta, montako pipoa takapenkillä näkyy. En usko, että unohtaisin heistä ketään mihinkään, mutta ajatukset tekevät välillä tepposet ja on pakko vilkaista peiliin saavuttaakseen mielenrauhansa. Hyvin usein lähden myös omasta pihasta ajalemaan niissä ajatuksissa, että tulikohan autotallin ovi suljettua. Se suljetaan painamalla nappia, mutta siitä liikkeestä ei tunnu jäävän minkäänlaista muistijälkeä kotirouvan päähän. Kun olen saanut koko lapsikatraani kyytiin ja huolehtinut heille tarvittavat tavarat, saattaa hyvinkin jokin itseä koskeva seikka jäädä vähemmälle huomiolle. Tästä syystä yritän muistaa vilkaista eteisen peiliin lähtiessäni, ihan vain varmistaakseni, että olen sittenkin tehnyt jotain omalle naamalleni ennen ihmisten ilmoille siirtymistä.

Aika paljon pistän ikäni piikkiin, se on kelpo selitys moneen asiaan. Luin jostain tutkimuksestakin, että nelikymppisellä on jo huonompi muisti kuin kaksikymppisellä. Selitys oli kyllä keski-ikäiselle mieluinen: nelikymppisellä on jo paljon täydempi kovalevy. Tuntuu kyllä toisinaan, että ulkoisellekin kovalevylle olisi jo käyttöä. Siis itseensä.

Imetysdementiakaan ei enää voi selityksenä käyttää - silloin on kuulemma normaalia, ettei ole aivan terävimmillään. Olen lopettanut ne puuhat kuitenkin jo yli kolme vuotta sitten. Muistan kerran kaksostemme vauva-aikana poikenneeni kauppaan mieheni autolla. Ripeästi ja sutjakasti heittelin kauppakassit takakonttiin, minkä jälkeen istahdin autoon käsilaukkuni kera. Onneksi tuli aika nopeasti mieleen, että kannattaisi varmaan kuitenkin istahtaa repsikan sijaan kuskin paikalle, jos on liikkeellä yksin. Mutta, sattuuhan sitä (eikö??)

Onneksi on paljon asioita, joita muistankin. Ihan heti osasin vastata oikein, kun eilen koululla jonkun toisen oppilaan isä kysäisi koulun ovea auki pitäessään Are they all yours? - Juu, kyllä ovat, mutta tässä vähän kestää, totesi kotirouva, kun ohjasi kolmea lasta ja ainakin kolmea laukkua ovista ulos. Senkin haluan aivan erityisesti muistaa, että tällä viikolla useampikin ihminen on sattunut kysymään, että ovatko he aina noin kilttejä. Hah! Kerronko siitä, kuinka olen saanut juuri tällä viikolla tukun lisää harmaita hiuksia, kun olen juossut sinne tänne säntäilevien kolmevuotiaiden perässä koulun mutaisella pihalla tai erotellut raivokkaasti värityskirjasta kinaavia lapsukaisia. Vain muutamia asioita mainitakseni. Niin että haluatko tietää enempää.

Tulen todennäköisesti muistamaan myös sen, että ennätyskylmä talvemme ei vielä huhtikuussakaan meinaa antaa periksi. Viikko sitten meillä oli kyllä jopa +20C lämpöä, mutta sen jälkeen olemme kokeneet kylmää viimaa, lumituiskua, puuskaista tuulta ja kaatosateita.

Keskiviikkoaamu.
Perjantai-ilta.

Nyt kuitenkin tekisi mieli sanoa, että käänne on tapahtumassa. Yöpakkasten lupaillaan olevan ohitse, ja seuraavat kymmenen päivää päivälämpötilat ovat +10 ja +22C välillä. Se tulee sittenkin!!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Pienehkö Vermont-Trivia

Ihan heti alkuun täytyy todeta, että kyllä tänne töitä on tultu tekemään. Tai no, kun nyt tarkkoja ollaan, niin yksi perheenjäsenistämme on kutsuttu tänne töihin, ja me muut olemme seuranneet perässä. Mutta kiistän, subjektiivisesti mutta vakaasti, että meillä olisi mitään tekemistä seuraavan asian kanssa.

Väitän siis, että kyllä täällä Vermontissa aika moni töitäkin tekee. Tilastonikkarit vain ovat saaneet sattumalta aikaan seuraavanlaisen kartan:

(www.forbes.com 1.4.2015)

Tutkimustulos nojaa monenlaiseen työvoimaan liittyvän dataan, kuten viikottaiseen työaikaan tai työmatkoihin kuluvaan aikaan, sekä ihmisten käytössä olevaan vapaa-ajan määrään ja niin edelleen. Täällä meillä päin työtunteja tehdään viikossa keskimäärin n. 37, kun kovimmin työskentelevät toisaalla ahertavat keskimääräisesti 40 tunnin verran. Työmatkoihin ei pikkuisessa osavaltiossa saa aikaa paljon kulumaan, kun ruuhkatkin ovat melko tuntematon ilmiö. Burlingtonin 'menestykseen' tässä tilastossa vaikuttaa epäilemättä myös esim. opiskelijoiden suuri määrä suhteessa koko (pieneen) väkimäärään. Juttu löytyy alkuperäiskielellä täältä.

No, jos laiskaksi meitä moititaankin, niin monessa suhteessa ollaan myös vapaamielisyyden tyyssijassa. Esim. Talouselämä (linkki tässä) uutisoi Suomessakin siitä, kuinka tänä vuonna kuudes Yhdysvaltain osavaltio, Kansas, on hyväksymässä aselain, joka antaa oikeuden kantaa asetta ilman lupaa tai koulutusta. Nuo viisi muuta ovat Alaska, Arizona, Arkansas, Wyoming ja - Vermont. Mainittakoon vielä, että rikostilastoissa Vermont taas kuuluu Yhdysvaltain puhtaimpiin.

Pikkuisesta osavaltiosta löytyy kuitenkin monia kivoja, pieniä yksityiskohtia. Vermont on esimerkiksi osavaltioista johtava vaahterasiirapin tuottaja. Sen suurin kaupunki on Burlington (jossa reilut 40 000 asukasta), joka on toisaalta pienin ollakseen osavaltion suurin. Vermont on myöskin osavaltio, jossa korkein rakennus yltää vain 38 metriin. State Fruit täällä on omena, State Beverage taas maito ja State Pie tietenkin omenapiirakka.

Mutta mikä sanoo muuuu? Se on vermontilainen lehmä. Niissäkin Vermont pitää kärkisijaa - lehmien määrä suhteessa ihmisten määrään osavaltiossa on nimittäin Yhdysvaltain suurin. Tänne mahtuu noin 150 000 lehmää ja reilut 600 000 ihmistä. (Kukaan ei kyllä ole kertonut, ovatko lehmät vaikuttaneet jutussa ensimmäisenä esiteltyyn tilastoon... hmm.)

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Yks haalea kupillinen, kiitos

Yksi äiti, kolme lasta, arkinen aamuhetki. Kello on n. 7:18, kun laskeudumme alakertaan. Kaipaan sitä jo, kovasti. Karistamaan minusta tuon kiusaavan väsymyksen, joka aamuntorkkua piiskaa ja piiskaa, kerta toisensa jälkeen. 

Kenelle laitetaan sämpylä? Ai muroja, jaa. Juopas sitä maitoa, jonka juuri sinulle laitoin. Napsautan sen päälle, lämpeneminen kestää ehkä minuutin, kaksi. Kuka ikinä keksikään kiireisten äitien avuksi Nespresso-koneen, kiitos siitä. Monta aamua on pelastettu. Älä keiku tuolilla. Kyllä siskosi saa istua siinä vieressä. Ei kurkotella toisen lautaselle. Ai muki on väärä, mistä näitä muistaa. Joku pyysi omenaa, niinkö?

Kuppi alle, kahvikapseli koneeseen. Lämpenikö se jo? Mitä siellä melskataan? Ei nyt aloiteta tätäkin aamua kinastelulla. Mitä putosi? Tee itsellesi tässä välissä leipä. Olisi ihanaa syödä runsas ja maittava aamiainen, mutta tutuksi käynyt kinkku-juustoleipä saa taas kelvata, sillä se on nopea. Halusiko joku juustoa? Mitenkäs pyydetään nätisti? Ai, nyt se on lämmin. Paina nappia, kohta on valmista. Maitoa lisää? Ai, sinulle vettä. No, kunhan jotain juot. Nyt pitäisi keskittyä syömiseen, meillä ei ole mahdottomasti aikaa. Syötte, mitä syötte, ja käytte pesemässä kädet.

IPad auki, hätäinen vilkaisu Facebookiin ja pariin uutislinkkiin. Säätä piti katsoa. Kevät on keikkuva, ei taaskaan tiedä, mitä tuleman pitää. Muistuu mieleen, että perjantai-iltana oli T-paitakeli, ja lauantaiaamuna heräsimme lumituiskuun. Ei anna talvi periksi, kunnon kevät on kuukauden myöhässä.

Se on valmis. Kupillinen kuumaa kahvia, tuoksu on huumaava. Nostan kupin pöydälle leipälautasen viereen. Kuka halusi lisää leipää? Ai muroja. No ei niitä mahdottomasti sovi syödä. Syötkö vielä jogurttisi? Sanoinko jo, että keskitytään syömiseen. Suoraan kupista lusikka suuhun, ei paidalle, kiitos.

Eväslaukku kuntoon. Jääkaapista mukaan kylmemmät eväät. Vesipulloon vettä. Laukku eteiseen odottamaan. Pitiköhän tänään olla retkipullokin ja extraeväät? Ai niin, se kahvi. Siinä se odottaa. Hörppäsin sentään jo, ja lämmin tunne leviää elimistöön. Tulen ihan kohta. Kaipaan jo kipeästi kunnon kulausta, mutta tehdään nyt nämä rutiinihommat ensin.


Ja kyllä, hetkemme tulee. Siinä jossain aamupalapöydän siivouksen ja kouluun lähdön valmistelun välimaastossa. Hammasharjojen ja hiusharjojen puristuksessa. Siinä lomassa, kun tarkistelen nopeasti, onko keittiössä kaikki kunnossa. Minä ja minun kahvini. Kuumana kaivattu, haaleaksi jäähtynyt. Lupaan vaalia sinua ajatuksissani suurella kaiholla siinä vaiheessa, kun minulla on aikaa, aikaa ja aikaa. Luppoaikaa luppoajan päälle. 

Sekin aika tulee. Mutta siihen saakka, haaleallakin pärjäillään. Olkoonkin, että haalea kahvi tuntuu vähän irvikuvalta suurelle kahvinystävälle. Mutta kestän sen. Kestän sen kuin... kotiäiti. Luultavasti.