tiistai 31. toukokuuta 2016

Voidaanko me, pliiiis?

- Voidaanko me mennä tänään jäätelökioskille? Voidaanko me mennä uimaan? Voidaanko me mennä joskus taas akvaarioon? Voidaanko mennä leikkipuistoon? Voidaanko me mennä Kanadaan? Pliiis.

Lista on loputon. Pienillä ihmisillä on virtaa kuin pienessä kylässä konsanaan, ja ehdotuksia satelee nykyään tuhatmäärin. Kaikki hauskat paikat on painettu mieliin ja niitä vedetään ehdotuksina esiin kuin korttipakasta. Tänä menneenä viikonloppuna olikin harvinaisen paljon aikaa toteuttaa myös lasten toiveita, sillä viikonloppu pidentyi Memorial Dayn ansiosta kolmipäiväiseksi. Se onkin täällä harvinaista, sillä vapaapäiviä on yleisesti ottaen vähän. Memorial Day muistuttaa merkitykseltään suomalaista Kaatuneiden muistopäivää, ja sitä vietetään toukokuun viimeisenä maanantaina. Samalla siitä (ja oikeastaan koko viikonlopusta) on tullut ns. kesäkauden aloituspäivä.

Memorial Dayllä on nykyään yhtä lailla kaupallinen puolensa, sillä kaupat pursuavat tarjouksia koko viikonlopun ajan. Sama kaupallisuus sai meidätkin tänä vuonna liikkeelle, sillä pyrähdimme parin tunnin matkan päähän New Yorkin osavaltion puolelle Lake Georgen outlet-keskittymään kesävaateostoksille. Asiat tuli hoidettua, ja sitä paitsi paikassa on kiva ravintola, johon poikkesimme nyt jo rutiininomaisesti toista kertaa. Lasten mielestä todennäköisesti reissun parasta antia oli kahvilan pehmistarjonta, sillä makuja löytyi parisenkymmentä. Paluumatkalla takapenkillä keskusteltiin jo vimmatusti siitä, mitä makua seuraavalla kerralla maistettaisiin. 

Takaisin palasimme Lake Champlain Bridgen kautta,
joka yhdistää New Yorkin ja Vermontin osavaltiot
Crown Pointin (NY) ja Chimney Pointin (VT) kohdalla.
Silta on 670 metriä pitkä.
Uimassakin ehdittiin käydä. Ilmojenhaltija on ollut nyt hyvin suosiollinen meitä kohtaan ja koko viikonloppu vietettiin helteisissä tunnelmissa, joka päivä lämpötila kipusi jopa yli kolmenkymmenen celsiusasteen. Lasten mielestä altaalla olisi voitu viettää vaikka koko päivä, mutta vaalea pohjoismaalainen yrittää muistaa nauttia auringonpaisteesta vain maltillisesti. (Ja omat olkapäät punoittavat.)

Poikkesimme sunnuntaina myös pitkästä aikaa Ben&Jerry's -jäätelötehtaalle, aikeissamme testata tehtaan oman jäätelöbaarin maut. Tehdasvierailulle oli kuitenkin päätynyt sen verran moni muukin, että jätimme suosiolla baariin johtavan kilometrin mittaisen jonon väliin. Onneksi jäätelöä saa muualtakin, eikä sen edes aina tarvitse olla Ben&Jerry's. Ennen paluuta käväisimme kuitenkin ihmettelemässä tehtaan takana sijaitsevaa hautausmaata, joka lienee yksi omituisimmista turistikohteista, johon olen täällä törmännyt. Ben&Jerry's nimittäin hautaa sinne jäätelömaut, jotka poistuvat kokonaan tuotannosta, ikiajoiksi.


Siellä ne käyskentelevät, Ben&Jerry'sin lehmät.
Tismalleen samanvärisiä kuin purkin kyljessä.
Joten kyllä, ehdimme käydä tänä viikonloppuna monessakin paikassa, sekä leikkiä omassa pihassa ja nauttia kiireettömyydestä ihan muuten vaan. Arki on taas vallannut kalenterin tiistaista lähtien ja lasten koulukin jatkuu vielä muutaman viikon ajan. Mutta arkikin maistuu taas ihan mukavalta.

Mutta - pitkä viikonloppu ja ennätyslämpimät toukokuun säät! Jatkoon! Ehdottomasti jatkoon!

torstai 26. toukokuuta 2016

Oi synnyinmaa

"No, tänne on pohjoismaalaisen kuitenkin aika helppo sopeutua - ei elämä niin kovin erilaista ole. Kun vuodenaikojen vaihtelukin on tuttua." Hymyilen tuolle herttaiselle vanhemmalle rouvalle. Tämä on ehkä sadas kerta, kun kerron, miten olemme tänne sopeutuneet. Saan tietää, että hän ei olekaan alunperin paikallisia, vaan tullut tänne Uudesta Seelannista saakka. "Minulle täällä on kyllä ehdottomasti liian kylmä!" Rouva naurahtaa. Hymyilen pohjoismaalaista hymyäni - meillä ollaan totuttu kylmään. Ja katin kontit. Muistelen sitä, kun tuuli puhaltaa talvikuukausina Kanadasta ja autosta kauppaan juokseminen saa riittää päivän ulkoiluksi. Ja minä, paraskin puhuja, muutenkin. Hiippailen kotonani aina villasukissa. Talvella lattiat ovat kylmät, sillä nurkista vetää niin vietävästi. Kesällä ilmastointi puhaltaa siihen malliin, että varpaat jäätyvät ilman sukkia. Niin että muka tottunut kylmään.

"Meillä on tapana matkustaa Suomeen aina heinäkuussa muutamaksi viikoksi. Kyllä Suomessa talvella on kylmä, mutta kesällä on yleensä lämmintä, heinäkuussa nyt ehkä todennäköisimmin. Ihan oikeasti lämmintä siis, hellettäkin voi olla." Maalailen kaunista kuvaa kesäisestä Suomesta. Heinäpellot, järvivedet, metsät, kesäiset kaupungit, niin edelleen. Muistelen viime vuoden heinäkuuta. Makasin anoppilassa hereillä keskellä yötä, jet lagin kourissa, ja kuuntelin, kun vettä satoi kaatamalla, ties monettako päivää. Oi ihana kesäinen Suomi, missä oot.

"Kyllä Suomessa on oikeasti valoisaa yöllä keskellä kesää. Eteläisessäkin osassa yö on hyvin lyhyt, sellainen hämärän hiljainen hetki, joka on nopeasti ohitse, kun aamu taas jo sarastaa. Kyllä, on se aika erikoistakin. Kuuluu kyllä kesään ja on siihen toki tottunut. Suomalainen harvemmin kokee sitä paitsi sitä yhdistelmää, että olisi pimeää ja lämmintä. Jos on lämmintä, on myös valoisaa." Niin, onhan sitä tottunut. Mutta kun palaa kerran vuodessa Suomeen ja on ollut jo useita vuosia poissa, ja kieriskelee yöllä sen jet lagin kourissa, olisi kiva, kun olisi pimeää. Oikeasti. Sillä kun olet valvonut kolme tuntia, herännyt siis kesken unien siinä hämärässä hetkessä, niin olisi oikeasti kiva jatkaa unia pimeässä. Eikä huomata, että kas, aamuhan se sieltä jo sarastaa.



Alkukesä on täällä Vermontissa yksinkertaisesti ihana. Kun vihdoin kaikki on taas vihreää ja kukkaloisto paranee päivä päivältä. Tässä vaiheessa ajatukset kuitenkin jo vaeltavat kohti Suomea, sillä loma-aika lähestyy. Koti-Suomi odottaa taas ulkosuomalaista. Olo on vähän jännittynyt. Mikähän onkaan muuttunut vai onko mikään. Olenko minä. Jos olenkin jo vähän sellainen muukalainen maailmalta.

Ehkä Suomessa on heinäkuussa oikeasti lämmintä. Ettei ainakaan sataisi joka päivä, ei ainakaan kaatamalla. Ja jos vaikka hankkisi silmälaput silmilleen, jotta saisi kesäöinä myös nukuttua. Tai jos se ei onnistu, niin söisi sitten posket pullollaan ruisleipää ja mansikoita. Ihan kelpo suunnitelma sekin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Käsi kädessä

Näen heidät lähes joka aamu. Arkisin lähden lasten kanssa ajamaan kohti koulua hieman kahdeksan jälkeen. He tulevat meitä vastaan pienellä kävelytiellä, joka tulee koulun lähellä sijaitsevalta asuntoalueelta kohti isompaa väylää, tai sitten he ovat jo ehtineet tuon isomman tien varteen. He kävelevät aina käsi kädessä. En tunne heitä, mutta tunnistan, jo kaukaa.

He ovat ehkä kahdeksissakymmenissä ja pukeutuneet siisteihin arkivaatteisiin. Nyt kun aurinko on alkanut paistaa taas enemmän, rouvalla on naisellinen lippalakki ja miehellä vaalea stetson-hattu. He kävelevät verkkaisesti, mutta vakain askelin. Olipa sää melkein millainen tahansa, he lähtevät uskollisesti tuolle aamukävelylleen. Sateella sateenvarjojen kanssa, talvipakkasella lämpimästi vuorattuina.



Ehkä se on merkki vanhenemisesta, että alan itsekin ajatella omaa vanhenemistani. Meidän vanhenemistamme. Sillä niin minäkin haluan vanheta, yhdessä mieheni kanssa. Kävellä yhdessä vielä sittenkin, kun kulku on jo hitaampaa. Käsi kädessä, toistamme tukien. Kuten tuo vanha pariskunta.

Olen alkanut kuvitella, että he kulkevat jokaisena aamuna saman matkan. Ehkä he käyvät tuossa pienessä maalaiskaupassa, joka on koulumatkamme varrella. Joinakin päivinä olen nähnyt heidät uudelleen siinä vaiheessa, kun ajan pois koululta ja silloin he ovat tulleet taas vastaan, joskus maitopurkkia kantaen. Olen kuvitellut mielessäni, että he ovat tuon kaupan kanta-asiakkaita, jotka tulevat uskollisesti joka aamu ja ostavat sieltä bageleitä tai muffineja aamiaiselle. Että kaupan henkilökunta osaa jo odottaa heitä jokaisena aamuna, samaan aikaan.

En toki ajattele omaa tulevaa vanhuutta mitenkään aktiivisesti vielä, sillä elämä on tässä vaiheessa vielä paljon hektisempää. Ei aamuihin mahdu vielä verkkaisia kävelyretkiä, ei rauhallisia hetkiä kahvikupin äärellä uunituoreiden leipomusten kera. Mutta sitten joskus, kun elämä on ehtinyt kuljettaa läpi ruuhkaisten vuosien, minä haluan vanheta juuri tuolla tavalla. Mihin ikinä elämä meidät viekään ja mihin asettaa, minä haluan vanheta yhdessä mieheni kanssa. Pitää kädestä kiinni. Sillä en minä tuosta kädestä irti päästä, kun siihen tartuin yli kymmenen vuotta sitten. 

Sillä kun jalat löytävät yhteisen tien, tuntuu hyvältä ja turvalliselta pitää kädestä kiinni. Nykyään odotan jo aamuisin, että näen taas tuon pariskunnan. Joskus tuntuu, että minun pitäisi pysäyttää auto ja mennä tervehtimään heitä. Mutta ajan ohi, kuten jokaisena aamuna. Ja he kävelevät ohitse, jokaisena aamuna. Mutta he saavat minut hymyilemään, ja se on aika mukavaa, jokaisena aamuna.

Sitä paitsi, mieheni haluaa stetsonin. Onkohan tämä enne. Mene ja tiedä.


torstai 19. toukokuuta 2016

Kevät toi, kevät toi...

Naapuri korjauttaa talonsa julkisivua. Ylipäätään, kadun varsilla on jokaisena aamuna työmiesten autoja, sillä kevät on selvästi remonttitöiden sesonkiaikaa. Uutta pitää saada, ja talot ja puutarhat kohennetaan uuteen uskoon. Yksi naapuri näyttää myyvän taloansa, siellä on todellinen uusi alku tiedossa. Viereisen naapurin pihassa on muuttoauto.

Minä ajelen tottuneesti tätä väylää, neljättä vuotta jo, joten tässä ei ole mitään uutta vaan jo perin tuttua on kaikki. Minä olen vanha, tällä kadulla jo pitkään asunut, siltä ainakin tuntuu. Eihän siitä kauaa ole, kun olin se uusi, mutta nyt tämä on jo niin tuttua, että jos olisi nyt määrä palata kotimaahansa, epäilenpä, että se ei olisikaan enää sitä niin tuttua. Se olisi uusi alku, taas. Sillä sittenkin, aika kauan on siitä, kun tuntui vielä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla.

Koululla eräs äiti juttelee ohimennessään, että kauanko olemme olleet täällä jo. Jostain syystä otan sen niin, että kuinka kauan siis, että emmehän me aivan tuoreita täällä enää ole. Neljä vuotta kohta, vastaan, ja selitän, kuinka tulimme pariksi vuodeksi, jonka jälkeen oleskelu on sittemmin jatkunut aina vuoden kerrallaan lisää. Kauanko te ehkä olette täällä vielä vai tietääkö sitä, hän kysyy. Ja jatkaa itse: "Like forever?" Naurahdan. En minä vaan tiedä.


Tuleehan sitä itsellekin sellainen uuden tarve tai kaipuu, kevät on sellaista aikaa. Kesän suunnitelmat ovat tutut, sillä Suomi kutsuu taas, samaan aikaan kuin aiempina vuosina. Sen jälkeen lapset pääsevät kesäleireille ja lomien jälkeen syksyllä jälleen kouluun. Uutta on tiedossa, kun esikoinen siirtyy toiselle luokalle ja saa uuden opettajan, ja kaksosemme aloittavat elementary schoolin puolella kindergartenin eli ns. esikoulun. Ja äitikin ehkä aloittaa jotain uutta, jos saa mutkat suorittua.


Joillekin kevät toi maalarin, mutta minulle se toi auringon ja sen myötä piristyneen mielen. Luultavasti keski-ikäistyvä olemukseni kaipaisi julkisivuremppaa sekin, mutta kokeilen nyt virkistäytymistä näillä pään sisäisillä keinoilla. Uutta kohti siis!

tiistai 17. toukokuuta 2016

Pala palalta palaillaan

Parin viikon sumun jälkeen tuntuu kuin kokoaisi hiljalleen palapeliä. Viisihenkisestä perheestämme neljän sairastettua peräkkäin ja limittyen ankaraa kuumetautia on olo vieläkin vähän kummallinen. Sitä yrittää palautella mieleen, mitä kaikkea jäikään kesken toissaviikolla, mitä kaikkea piti perua ja mitä piti suunnitella uusiksi. Ja samalla tarrautuu vimmatusti tähän nykyhetkeen, tähän normaaliin arkeen, jota ehti tulla jo moneen kertaan ikävä.

Siivoamisenkin jos aloittaisi, pala palalta. Yksi kylpyhuone päivässä, vaikka. Sänkyihin puhtaita lakanoita ja pesukoneesta pyykkiä annos kerrallaan. Jääkaapista heittäisi pois kaiken epämääräisen, sellaisen ruoan, jota ei koskaan saatu syötyä loppuun, kun ruokahalu katosi. Keräilisi pesuun kaikki lasten ympäriinsä nuhjaamat peitot, piilottaisi hiljalleen lääkepurnukat takaisin ylimmille hyllyille. Heittäisi pois tuon puoliksi syödyn keksin, joka jollain on jäänyt keittiön pöydän reunalle lojumaan.

Toteaisi pienimmälle, ettei tänään syödä perunalastuja. Nauttisi siitä, että viimeinkin saa taas kattaa kaikille, eikä kukaan nuku päiväunia kuumeen kourissa, kun toiset syövät. Huomaisi itsekin syövänsä taas melkein mielihalusta, eikä vain siksi, että kannattaa syödä, ettei olo heikkene liikaa. Iloitsisi päivästä, jolloin ei tarvinnutkaan ottaa särkylääkettä siihen epämääräisenä jumputtavaan päänsärkyyn.

Ulkona katsoisi puita ja luontoa muutenkin pidempään, vähän kuin olisi jäänyt jostain paitsi vähäksi aikaa. Miettisi, onko kevät nyt muuttumassa kesäksi vai ehkä jo muuttunutkin? Kävelisi pienen lenkin, koska pidempää ei vielä oikein tunnu jaksavan. Mutta nauttisi siitä ajatuksesta, että kohta taas jaksaisi.

Saisi lapset takaisin kouluun. Yhden maanantaina, kaksi tiistaina. Kolmannen kuumeilukin alkaa olla ohitse, ja torstaina pääsee hänkin. Hieman huolettaisi, miten pienet koululaiset jaksavat, kun takana on monta päivää voimatonta oloa, mutta turhaan huolehtisi. Iltaisin uni kuitenkin tulisi koko joukolle tavallistakin helpommin. Ei turhaan sanota, että ankarasta kuumetaudista entiselleen palautuminen voi viedä vielä viikonkin, ehkä kaksikin.

Ja sitten lämmittäisi sydäntä, kun tutut ihmiset koululla tulisivat kysymään, joko meillä voivat kaikki taas paremmin. Kyllä tämä tästä, kiitos, nyt voidaan jo paljon paremmin.

Esikoisen kuvataidetta

Palaset loksahtelevat kohdalleen yksi kerrallaan. Satuin vilkaisemaan sääennustettakin ja nyt näyttäisi tulevan kesäkin. Sehän sopii.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Lättykortti

Päivät vain kuluivat, vaikka välillä, melkein koko ajan oikeastaan, tuntuikin siltä, että eteenpäin mentiin etanavauhdilla. Vartti kerrallaan, puoli tuntia, tunti. En tosiasiassa tullut tehneeksi paljon mitään, vaikka kuljinkin lapsen luota toisen luo, kuumemittari kädessä, lääkkeitä ja vesipulloja koko ajan saatavilla. Yksi nukkui, toinen yski, kolmas näytti olevan kunnossa, mutta hänenkin kuntonsa alkoi jo epäilyttää.

Perjantaiaamuna me viimein nauroimme kaikki, aamiaispöydässä. Viikon verran jatkunut sairastelukierre oli saatu siihen pisteeseen, että lähes kaikki keinot oli otettu käyttöön, jotta pienimmäinen, jonka ruokahalu oli päässyt katoamaan tyystin, saataisiin syömään jotain. Jotain. Ihan mitä vain, mitä nyt kaapista löytyisi. Pari päivää jatkunut syömättömyys alkoi ottaa koville. Joten perjantaiaamuna istuin lasten kanssa aamiaispöytään ja tarjosin pienelle potilaalle perunalastuja aamupalaksi. Ja niiden kylkeen M&M-suklaakarkkeja. Ja esikoisemme purskahti nauramaan: "Perunalastuja aamupalaksi, hassua!!"

Mutta pieni söi. Niitä perunalastuja ja suklaata, muutaman muronkin, olivat sentään täysjyvää ne. Joi vettä päälle. Ja vieritti samalla suuren kiven sydämeltäni. Ja sieltä löytyi hymykin vihdoin: "Äiti, voinko saada näitä toisenakin päivänä?" Tyttö oli viiden päivän kuumeilun ja parin päivän pahoinvoinnin jälkeen vielä melko voimaton, mutta olin sentään jaksanut uskoa siihen, että pieni herkuttelija nousee taas esiin, ennemmin tai myöhemmin. 


Edellisenä iltana oli vedetty esiin lättykortti. Meillä tehdään välillä melko useinkin lättyjä, sen verran on pidetty suomalaisuudesta kiinni. Ne ovat tyttöjemme herkkua ja sen vuoksi olin sekoitellut taikinan. Isänsä paistoi ison kasan tuoksuvia lättyjä. Jospa pieninkin alkaisi syödä? Söi viimein yhden pienen palan, jonka päällä oli nokare mansikkahilloa. Juhlan paikka sekin.

Olin toivonut torstain olevan toivoa täynnä. Olin toivonut, että tytöt alkaisivat voida paremmin ja poika ei sairastuisi. Olin jopa toivonut, että tulisi tauti vaikka minulle, kunhan lapset piristyisivät. Toiveeni toteutui sikäli, että esikoisemme alkoi osoittaa parantumisen merkkejä. Myös sikäli, että itse huomasin saaneeni kovan nuhan. Illalla alkoi sitten pojan kuume. Sekä minun.

Ensimmäisestä sairastumisesta on nyt kulunut kymmenen päivää. Esikoinen pääsee huomenna viimein takaisin kouluun oltuaan sieltä pois yhteensä kuusi koulupäivää. Kaksi nuorempaa saavat keräillä voimia kotona vielä huomisen ajan. Olen vakaasti siinä uskossa, että tiistaina sairasteluputki on ohitse, sillä johonkin on uskottava.

Onpahan ollut viikko. Olen luultavasti parantunut itse tässä jossain välissä myös, sillä en ole enää kovin nuhainenkaan. Istun hiljaisessa talossa ja mietin vähän hämmentyneenä, voiko siitä iloita, että lapset ovat taas jaksaneet kiljua ja kinastella keskenään.

Päätän että voi.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Tee työtä jolla on tarkoitus

Sunnuntaiaamuna kello soi hieman yli viisi. Yksinäinen aamukahvi hiljaisessa keittiössä on harvinaisen kuumaa, sillä hetkikin on harvinainen - yksin aamupalalla, eikä kukaan keskeytä. Omalla tavallaan, tämä on juhlallinen hetki näin äitienpäivän aamun varhaisina tunteina.


Aamu on kaunis. Kellon lähestyessä kuutta astun ulos ovesta, ajan muutaman minuutin autolla lastemme koululle. Enää en ole yksin, sillä ihmisiä virtaa sisään koulurakennukseen hyvää vauhtia, ja luultavasti meitä on paikalla kymmeniä. Kädet vielä pesuun ja hanskat käteen, homma voi alkaa.


Niitä tehdään 1200 kpl. Aikaa kuluu tunti ja 10 minuuttia. Aina välillä joku käy kehumassa tai, vaihtoehtoisesti, hoputtamassa liukuhihnaa toimimaan vieläkin vikkelämmin. Äitienpäivän brunssipussukkaan sujahtaa juustoa, brownie, hillopurkki, sämpylöitä ja croissanteja. Värit vilisevät silmissä, sillä itse olen asettunut taittelemaan ja rypistämään erivärisiä koristepapereita pussukkaan.

Olemme ennätysnopeita. Pussukkameri on vaikuttavan näköinen, kun se odottaa kuljetusta määränpäihin. Brunssikassien myyminen on koulun jokavuotinen varainkeruukampanja, jolla kerätään sievoinen summa. Kassin sisältö tulee pitkälti lahjoituksina ja lisäksi sponsoreita on lukuisia muitakin. Jokainen koulun vanhempi on velvoitettu (koulun kanssa tehdyssä sopimuspaperissa) osallistumaan talkootyöhön, ja kahden vanhemman talouksissa toisen heistä tulee osallistua pussukoiden kuljetukseen.  

Nämä 1200 kpl ilahduttivat siis alueen äitejä tänäkin vuonna, kotioville kuljetettuna. Ihmiset ostavat niitä perheenjäsenilleen, ystäville, kollegoille jne. Mainittavan kokoinen määrä toimitetaan myös hyväntekeväisyystahoille, jolloin ne päätyvät monelle sellaiselle äidille, jolla on vaikea tilanne eikä usein mahdollisuuttakaan ostaa itselleen näitä herkkuja.

Ennen kahdeksaa olen jo kotona. Mieheni ja lapset ovat aamupalalla, ja minä saan äitienpäiväkahvini, kortteja ja lahjoja. Lapsista kaksi on kuumeessa, joten äitienpäiväohjelma rajoittuu kotiseinien sisälle. Kuumeiden mittausta, lääkeannoksia, huolehtimista siitä, syökö jokainen edes jotain, muistavatko juoda tarpeeksi. Jaksavat leikkiä kyllä, sillä kuumeinenkaan lapsi ei helposti hyydy. Välillä kaivaudutaan kainaloon ja peiton alle. Joku yskii jatkuvasti ja nenäliinat ovat koko ajan loppu. 

Äitienpäivän aamun työpanos on tuottanut hyvää muille, kotona se keskittyy tällaisina päivinä tähän omaan pieneen kuplaan. Kulutetaan aikaa koko sunnuntai, vielä maanantaikin, kotiseinien sisällä. Keksitään tekemistä, jotta aika kuluisi ja flunssa hetkeksi unohtuisi. Hoidetaan ja toivotaan, että pian alkaa helpottaa.


Aina ei ihan kaikella tarvitse olla niin suurta tarkoitusta, kuten vaikkapa sillä, että järjestelimme tänään neljän käsiparin voimin melkoisen kasan askarteluhelmiä. En välittänyt ajatella sitä, että ei todennäköisesti mene kauaakaan, kun ne ovat taas sekaisin. Mutta jos kaikella ei niin suurta merkitystä olekaan, niin tiedän, millä on.

Äitienpäivän jälkeisenäkin päivänä muistaa, kuinka tärkeitä äidit ovat. Äitienpäivä on kaunis päivä muistaa äitejä, mutta ne 364 muutakin ovat toki yhtä lailla tärkeitä. Jospa sitä joskus vaikka kehaisisi itseäänkin.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Liioitteletkohan vähän, lapseni?

This has been the best birthday ever!! Muistan seitsemänvuotiaan huokaisseen näin syntymäpäiväjuhliensa jälkeen. My Little Pony -juliste roikkui vielä seinällä, sillä oli pelattu aasinhäntää ja sen jälkeen oli saanut poimia kiposta pienen lahjan. Kippo oli tietenkin My Little Pony -sarjaa sekin, ja sen sisällä oli My Little Pony -sormuksia, joskin myös autoaiheisia rannekkeita niille, joille pinkit ponit tuntuivat kaukaisemmilta. Salaa olin toivonut jo pitkän aikaa, että meilläkin päästäisiin jo irti noista suurisilmäisistä satuhahmoista, mutta syntymäpäiväjuhlien sankaria oli kuitenkin myötäilty teemaa valittaessa. "Kyllä se ohi vielä menee", naureskeli esikoisemme luokkakaverin äiti. Johon totesimme yhdessä, että sen jälkeen tuleekin sitten taas jokin muu.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Mietityttää toisinaan, riitelevätkö meidän lapsemme tavallista enemmän. Luultavasti eivät, mutta siltähän se tuntuu, kuten epäilemättä monesta muustakin. Kinastelusta ei meinaa tulla loppua, ja erityisesti joinakin päivinä tuntuvat ottavan yhteen jokaisesta, pienimmästäkin, asiasta. Joskus yhteinen leikki ei vain lähde käyntiin, ja jos kehotan jo jokaista siirtymään hetkeksi itsenäiseen leikkiin, sekään ei käy. Tai ehkä yrittävät hetken, kunnes palaavat yhteiseen tekemiseen. Sujuu se sitten tai ei, mutta siskoa ja veljeä tarvitaan. Ja yhtäkkiä on kaikki mustat pilvet taas kauas pois pyyhkäisty, ja iloinen ääni kajahtaa: "You are the best little sister in the whole wide world!!" Ja onneksi minäkin saan osani, vaikken laisinkaan tunne itseäni parhaaksi mahdolliseksi äidiksi, silloin kun lasten jatkuva kinastelu saa mustat pilvet taas nousemaan.

----------------------------------------------------------------------------------------


Hiljainen sunnuntai-ilta Ottawan liikekeskustassa.

Pari viikkoa sitten teimme pienen matkan Kanadan puolelle, määrä oli poiketa passi- ja viisumiasioissa Ottawassa sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön. Täältä on sinne kuitenkin sen verran ajomatkaa, että päätimme viipyä matkalla yhden hotelliyön verran. Lasten into oli käsinkosketeltava, sillä heistä on käsittämättömän hauskaa päästä matkalle, olkoonkin, että kyseessä oli aika pieni visiitti. Odotukset taisivat olla korkealla, ehkä hiukan liiankin, sillä ajomatkan ja illallisreissun jälkeen porukkaan iski armoton väsymys. Hotellisänky jaettiin kolmeen kaistaleeseen, jokaiselle pienelle matkalaiselle oma, aivan riittävän kokoinen tila. Isosiskoa alkoi kuitenkin harmittaa, että pikkuveli oikoi jalkojaan hänen kaistaleensa puolelle ja uni ei sittenkään meinannut tulla silmään. Väsy painoi ja hotellin ilmastointi humisi, äänimaailma oli muutenkin erilainen kuin kotona. This was the worst night ever, arvasitteko jo. Onneksi mieli muuttui vikkelästi aamun koittaessa.



Joten, keski-ikäinen äiti tuntee itsensä vähän tasapaksuksi. Eivät minun tunneilmaisuni tuolle tasolle yllä, vaikka kuuntelenkin jo sujuvasti, kun lastemme puheissa vilisee awesome, great job, beautiful, cute, well done, wonderful, mitä näitä nyt on. Intonaatiolla, tietenkin.

Mutta jospa minäkin! Jos vaikka ajattelisin, että tästä tulevasta tulee elämäni kesä.  Vielä ei kyllä ole aavistustakaan, miten - mutta ehkäpä kysäisen lapsiltani.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Lippulappumaailma

Aivan tavallinen tiistaiaamu tämä. Liikkeelle lähteminen kolmen lapsen kanssa on rahtaamista, joskin rutiininomaista kyllä. Kolme reppua ja kolme eväslaukkua, siihen päälle pari kassillista kotona pesussa käväisseitä sade- ja muita ulkovaatteita ja preschoolin lepohetkeä varten pienet peitot, kumpparit vielä varalle. Yksi koululle palautettava kirja, joka kuuluu preschoolin lukemaan opettelijoiden ohjelmaan, senkin satuin muistamaan. Omakin laukku pitäisi muistaa ja siihen sujautin tänä aamuna vielä pari kirjettä. 

Nelivuotias poikani huomaa kaiken. - Äiti, mitä nuo kirjekuoret on? Vietkö ne koulun toimistoon? - No, en tällä kertaa. Ne on kirjeitä, jotka vien postiin sen jälkeen, kun olen vienyt teidät kouluun. Aika usein nimittäin kouluun saa viedä lippusta ja lappusta: lupalappuja, shekkejä, esitelmäaihepapereita tai mitä nyt milloinkin. Syksyllä koulun alkaessa sisään astutaan kokonaisen paperikasan kanssa, sillä ennen lukuvuoden aloittamista on otettava vastuuta vaikka mistä ja vakuutettava yhtä sun toista. Vaikka se, ettei ole saanut ylinopeussakkoja pariin vuoteen, jotta voidaan hyväksyä apukuljettajaksi koulun retkille. Varsinainen rekisteröintilomake on nykyään sentään sähköinen, joskin kilometrin mittainen. Sen kautta pääseekin sitten printtaamaan itselleen niitä lupalappuja, jotka on allekirjoitettava käsin. Esimerkiksi sitä koskien saako lapseni esiintyä koulun nettisivulla ja/tai Facebook-sivulla ja voidaanko hänen tekemäänsä piirustusta tai muuta taideteosta käyttää koulun esitteissä tai nettisivujen kuvituksena.


Mutta kun se olisikin niin helppoa, että kertarysäyksellä selviäisi. Mutta vuoden mittaan ilmaantuu lisää lappuja täytettäväksi ja palautettavaksi. Ilmoittautumiset koulun talkootöihin ja tapahtumiin sujuvat jo pääosin sähköisesti, mutta kun tarvitaan lupia, kuljetellaan taas papereita. Joka päivä olisi syytä muistaa käydä vilkaisemassa oman perheen postilokeroa, jotta huomaa poimia mukaansa vuoden mittaan tipahtelevat lisälaskut. Lukuvuoden alussa saa maksettua ison osan yhtenä könttinä, mutta ylimääräisiä retkimaksuja sun muita ilmaantuu myöhemmin lisäksi. Esikoisemme päätti siirtyä äskettäin omista eväistä koulun lämpimään lounaaseen, joten olemme alkaneet saada laskuja myös ruokailusta. 

Kun paperinen lasku ilmaantuu lokeroon ja vanhempi muistaa sen vielä sieltä poimiakin, voi maksun suorittaa shekillä tai käteisellä. Jos maksu on vain muutaman dollarin luokkaa, tuntuu jotenkin hassulta kirjoittaa siihen shekki (jos nyt muutenkin tämä dinosaurusaikainen maksukäytäntö saattaa huvittaa suomalaista), joten toisinaan kuljeskelen koulun käytävillä rahakuoren kanssa (jossa saattaa olla esimerkiksi viiden dollarin seteli). Käteisen kanssa pelatessa on kuitenkin syytä toivoa, että toimistosta löytää jommankumman niistä tietyistä henkilöistä, joille rahaa saa antaa. Shekin sentään saa sujauttaa niille varattuun lokeroon ihan muutoinkin.

Mutta olen selvästi tottumassa. Olen pääsemässä vaiheesta 'mitä multa nyt taas kysytään' vaiheeseen 'ai, tämä on taas näitä'. Nelivuotiaalle ei ehkä kaikkien lippulappusten tarkoitus ole vielä selvinnyt, mutta luultavasti voin kohta valtuuttaa hänet kuljettamaan paperit toimistoon, jonne hänkin jo niin sujuvasti osaa poiketa. 

Ens vuonna osataan tää homma ainakin jo ihan älyttömän hienosti!

P.S. Kuva on kuvituskuva, eikä liity juttuun millään olennaisella tavalla. Mutta on kauniimpi kuin kuva paperikasasta.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Holding my twin

- Äiti, sitten kun me ollaan grown-ups, ollaanko me sittenkin twins? - Kyllä te aina kaksosia olette, ihan aina. - Jee! Kuulitko! Me ollaan aina kaksosia! Pikkuinen tyttäreni hihkuu kaksosveljelleen. Viime aikoina nelivuotiaat, joskin kohta jo melkein viisivuotiaat, kaksosemme ovat alkaneet ymmärtää aiempaa paremmin, mitä kaksosuus tarkoittaa. Tuo toinen, jonka kanssa on niin paljon yhteistä.

Se kyllä on ollut itsestäänselvyys heillekin jo parin vuoden ajan, että syntymäpäivää he viettävät aina samana päivänä. Kaikesta mahdollisesta kilpaillaan kyllä, mutta yhteinen syntymäpäivä on tärkeä juttu. - Hei, me tullaan kohta viisiksi! Suomenkieliset sanat saavat kaksikielisen lapsen suussa välillä hauskaltakin kuulostavia muotoja.

Sekakieli on tosiasia. Englanninkielinen preschool-maailma ja ympäristö yleensäkin tekee tehtävänsä tässä vaiheessa, kun ulkomailla on pian asuttu jo neljä vuotta. Suomalaisina puhumme sinnikkäästi suomea kotona, me kaksi aikuista siis ainakin yritämme kovasti. Mutta englanninkieliset termit ja lauserakenteet soljuvat lasten suussa mutkattomasti, niistä on koulupäivän jälkeen vaikea päästää irti. Ymmärtäähän sen.

Kaksosissa on kuitenkin pomo. Meillä ainakin, sillä luonteissaan on selvä ero. Tyttö, pienempi, minuutin veljeään nuorempi, on tulta ja tappuraa, jos meno ei miellytä, ja näkee vaivaa taivutellakseen toiset omalle kannalleen. Hän ei ehkä vie sanoja suusta, hän yrittää syöttää ne myöntyväisemmälle veljelleen. - Sitten väritetään tämä kuva ja sinä käytät tuota väriä ja minä tuota ja sitten vaihdetaan. Right? Sanojensa vakuudeksi intonaatio on viimeisen sanan kohdalla voimakkaasti nouseva. - Sano okei! Sano okei! Veljeä komennetaan.



Mutta ei veli aina periksi anna. Toisinaan alkaa kinan siskonsa kanssa ja kohta on muheva riita valmis. Kinastelu yltyy ja yltyy, ja katkeaa harvemmin ilman aikuisen väliintuloa, vaikka siihenkin yritän välillä ohjata. Poika on paljon tyttöä suurempi ja voimakkaampi ja fyysisen eron vuoksi on syytä seurata, miten kiistatilanne etenee. Itku ja huuto yltyvät ja suomenkieliset sanat sinkoilevat. Kinastelu on tunteiden taistoa, ja oma äidinkieli on tunnekieli.

Toisinaan tulee välirikko. - En ole enää sinun kaveri! Kyyneleet valuvat pitkin loukatun poskia. Tilanne on onneksi usein ohi yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin, ja kaverisuhde, se paras ja läheisin, löytyy pian uudelleen. - Leikitäänkö taas yläkerrassa sitä leikkiä, jota leikittiin aamulla? Hetken kuluttua kuulen iloisen pulputuksen yläkerrasta. Englanniksi, sillä yhteisten leikkien kieli on yhä useammin englanti.

Rakas leikkikaveri, ilojen ja surujen jakaja. Niin kiinni toisessa, että voimakkaat tunteet ovat herkässä. Kaikesta on pakko kilpailla toisen kanssa, mutta kaikki suuret kokemukset on myös jaettava. Toiselle on vieressä aina paikka, sittenkin. Vaikka se tönimiseksi meneekin. 

- I'm holding my twin, holding my twin... laulaa poika ja halailee siskoaan. Sen verran voimakkaasti rutistellen, että pitää muistutella, että vähän nätimmin. - Mutta äiti, me ollaan kaksosia, hymyilee tyttö rutistusten keskeltä.

Niinpä niin, tiedän. Ja sittenkään en kaikkea.