Tyyppi joka ei syö mitään

Edelleenkin saatan hämmentyä, kun ostan kaupasta juoman ja kassa olettaa tietenkin, että sitä ei pakata kauppakassiin muiden ostosten kanssa. Miten vaan, saatan todeta, mutta en käy turhaan selittelemään miksi sen voi kyllä sinnekin sekaan heittää. En minä nimittäin sitä automatkalla kaipaa, ajelen kuitenkin suurimmaksi osaksi niin pieniä matkoja, että ei ehdi käydä mielessäkään, että tarvitsisi niillä osuuksilla evästä. 

Minun autoni siis on siinä mielessä kauhean siisti. Ei siellä ole koskaan puolityhjiä vesipulloja eikä karkkipapereita tai pähkinäpusseja. En nimittäin juuri koskaan syö autossa mitään. Jos matka onkin joskus poikkeuksellisesti pidempi, voisin ajatella syöväni, mutta en todennäköisesti sittenkään muistaisi ottaa mitään syötävää mukaani. Tapojensa orja. Jos tulee vilkaistua jonkun toisen autoon, huomaan, että ilmeisesti lähes kaikilla muilla on toisenlaisia tapoja. Ne muut laittavat mukitelineeseen mukin, minä ehkä puhelimen.

Ajelen palaveriin koululle tapaamaan vanhempainryhmän toisia jäseniä. Yleensä kokoustamme neljä- ja viidesluokkalaisten luokkahuoneessa, jossa on kätevää istua vuorovaikutteisessa muodostelmassa nelikulmaisen pöytäryhmän ympärillä. Siinä on myös riittävästi tilaa tavaroiden levittelemistä varten. Minä kaivan laukusta muistikirjan ja kynän, ehkä puhelimen siihen sivuun. Joku kaivaa hillopurkin näköisen purnukan, joka on piripintaan saakka täynnä jotain, mikä näyttää smoothielta. Availee kaksiosaisen kannen varovasti, jotta ei läikyttelisi ympäriinsä. Toinen alkaa syödä to-go -salaattiaan muovihaarukalla. Tulee olo, että pitäisi vähintäänkin nostaa pöydälle termosmuki. Sellainen suuren suuri, johon mahtuu ainakin puoli litraa (laihaa) kahvia.

Kokous kestää yleensä puolitoista tuntia, joskus hieman pidempäänkin, mutta selviän kyllä syömättä ja normaalisti juomattakin sen ajan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi tullut edes ajatelleeksi, että voisin ottaa syötävää mukaan. Eikä siellä autossakaan olisi ollut mitään, ei edes pähkinäpussia, joka on piintynyt omassa päässäni pikaevään stereotyypiksi. Ei siksi, että niitä söisin. (Kun en edes pidä pähkinöiden napostelusta.)

Mutta kyllähän minä syön! Jos en autossa enkä kokouksissa, niin kotona tai ravintolassa tai jossain noin viisi kertaa päivässä. Rakastan kahvin kera pullaa ja syntisen hyviä leivoksia, voisin syödä punaviinilasillisen kaverina puoli kiloa juustoa tai illan hiljaisena hetkenä pussillisen lakritsia yhdeltä istumalta, jos en pelkäisi verenpainetta. Ja niin edelleen.

Omat tapani eivät ole siis tältä osin viidessä vuodessa muuttuneet yhtään mihinkään. Mutta ehkä jonain päivänä en enää hämmästele sitä, että äiti-ihmisen käsilaukusta voi kesken kokouksen paljastua kokonainen taaperon päivällinen lisukkeineen tai kun bongaan taas opettajan ohikulkiessaan lusikoivan aamiaista muovirasiastaan, kaiken sen muun tekemisen ohella. Itse kasvatettu kombucha saattaa olla toisen suuri herkku, vaikka sen kuljetteleminen siinä hillopurkin näköisessä purnukassa näyttääkin mielestäni epäilyttävältä. En ehkä muista ajatella, että on monia, jotka ajelevat autolla arjessaan paljon pidempiä matkoja kuin minä tai joiden aikatauluihin ei vain sovi syöminen muualla kuin liikkeessä. 

Mutta pysyn tyyppinä, joka ei syö mitään. Outo lintu.