Sumu

Ensin on sumu. Pään sisällä vellova epämääräisyys, joka häiritsee niin askelia kuin ajatuksia mutta jonka tietää onneksi olevan väliaikaista. Aikaerorasitus on kärsittävä läpi jokaisella kerralla kun valtameri ylitetään. Kaikenlaiseen kai tottuu, mutta siihen ei varsinaisesti. Sävyeroja siinä kyllä on: joskus se tuo mukanaan vain väsymyksen ja pääsäryn, toisinaan pahoinvointiaallon. 

Huomaan, että kotona lattia narisee monessa kohdassa, oliko se näin aina? Muutamassa viikossa ei kai unohda mitään, mutta joskus sittenkin epäilyttää. Avonaiset matkalaukut odottavat tyhjentäjäänsä, valtaisat pyykkimeret vellovat tiensä kodinhoitohuoneeseen ja täyttävät sen lattian. Aina silloin kun tuntuu, että rästihommien määrä on lukematon, niitä kannattaa lähteä taklaamaan yksitellen. Ensimmäinen satsi koneeseen, seuraavat voi lajitella jo valmiiksi. Sitä rataa.

Uni tulee sillä silmänräpäyksellä, kun pään kallistaa tyynyyn. Jetlag ei kuitenkaan anna armoa vaan herättää aamukolmelta. Siihen aikaan ei vielä viitsi nousta, mutta kun lapsi on käynyt viisi kertaa ihmettelemässä, miksi ei pysty enää nukkumaan, päätämme viiden aikaan, että ehkä nousemme sittenkin. Aamukahvin tuoksu on tuttu ja suorastaan huumaava, elimistöni huutaa kofeiinia. Aikaero janottaa, vettä kuluu suuria määriä, se hoitaa kroppaa kohti normaaliolotilaa. Raskas ruoka ei maistu, keveämpi tuntuu elimistössä tavallistakin miellyttävämmältä. 

Aurinko hellii aamusta iltaan, jatkuvasti on lämmin, keskipäivän kuumuus saa kaipaamaan siestaa. Kesä ei täällä ole koskaan ohi vielä heinäkuun lopussa, vaan sitä on jäljellä vielä monta pitkää viikkoa. Aina palatessamme Suomesta takaisin kotiin emme ohjelmoi ensimmäisille päiville mitään suuria suunnitelmia - pakollisista laukkujen purkamisesta, pyykinpesusta ja ruokavarastojen täydentämisestä siirrymme sujuvasti rentoon kotoiluun, uimiseen ja kevyeen kokkailuun. Sumu pään sisällä saa rauhassa hälvetä.

Kesähommia

Kesän jatkuminen myös näkyy joka paikassa: uimavaatteita, rantapyyhkeitä, uimalaseja ja uimakenkiä lojuu siellä täällä. Lenkkareita, polkupyöräkypäriä, lippalakkeja, hellehattuja. Aurinkorasva tahmaa kaiken ja sekoittaa valmiiksi hikiset hiukset, mutta ilman eivät näin vaaleaihoiset pärjää. Joka paikassa on yhtäkkiä jotain kuivumassa, pyykkivuori kasvaa uudelleen heti kun matkavaatteet on saatu pestyä.

Mutta tätä kesän ihanuutta en vaihtaisi mihinkään. Kun ulos voi piipahtaa milloin vain ilman että tarvitsee lisätä vaatekerroksia, on se valtavan suuri nautinto ihmiselle, joka on ollut syntymästään saakka viluinen. Mieli prosessoi kuitenkin jo syksyn asioita, koulua ja arjen rutiineja, harrastuksia ja lasten iltapäivätoimintamahdollisuuksia. Hankintoja, joita on tehtävä syksyä silmällä pitäen. Pieniä matkoja ja pyrähdyksiä, joita haluaisi tehdä, kun ilmat vähitellen viilenevät. 

Istun terassille ja katson kaukaisuuteen. Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Aurinko jaksaa lämmittää vielä pitkään, vaikka illat hiljalleen jo pimenevät. Tärkeintä on tässä hetkessä se, että minnekään ei ole kiire.

Tässä mitään lääkäriä tarvita! (vai miten se meni)

Lauantai-iltapäivänä hyppäsin rattiin ja ajoin nöyrtyneenä lääkäriasemalle, jonka muistin olevan siisti ja jossa olin käynyt kerran, sen ainoan kerran näiden viiden ulkomaanvuoteni aikana, kun olen tarvinnut itselleni lääkäriä. Ilahduin kovasti siitä, että piha näytti jokseenkin tyhjältä. Kävelin ovelle todetakseni, että se oli lukossa. Kello näytti kahta, ja asema oli sulkeutunut yhdeltä. Olisi kai pitänyt tarkistaa etukäteen, mutta kun tuli sittenkin lähdettyä liikkeelle vähän kiireesti.

Onneksi nykyaikainen teknologia on aina valmis auttamaan, joten googletin toisen tuntemani lääkäriaseman aukioloaikoja. Auki pitäisi olla, joten auto käyntiin ja sinne päin. En kovin kaukanakaan olisi, joten sinne yrittämään. Hiljaista oli kuitenkin sielläkin, ja ovi vain kolahteli sitä nykiessä. "Closed today", siinä luki. No johan on vaikeaa. Googletettuani seuraavaksi kaikki lähialueen lääkäriasemat löysin yhden, joka näytti olevan avoinna iltakahdeksaan. Ei kaukana sekään, joten auto käyntiin ja taas liikkeelle. 

Nyt onnisti sentään. Muutama auto pihassa ja muutama ihminen odotustilassa. Sain käsiini lomakkeet, joihin pitää kirjoittaa suurin piirtein kaikki muistamani henkilökohtaiset tiedot ja tietysti allekirjoittaa muutama lupa- ja vastuulappu, Amerikassa kun ollaan. Paikka näytti todella siistiltä, joten tämän tallentaisin mieleen myöhempiäkin, joskaan ei toivottavia tarkoituksia varten.

"Keskiviikkona?? Nyt on lauantai!" Huudahti hoitaja. Jäi arvoitukseksi, ihmettelikö hän enemmän sitä, miten käteni näytti siltä kuin näytti vai että miksi en ollut tullut aiemmin. "Tämä on kyllä aika turvonnut! Ampiainenko se oli?" "Se näytti torstaina ihan hyvältä. Olin ottanut antihistamiinia ja se rauhoittui sillä. Mutta kutina ja turvotus ilmaantuivat uudelleen perjantai-iltana, eikä antihistamiinista ollut enää kyllä mitään apua." "Eihän ole mitään hengitysvaikeuksia?" (jaa näytänkö siltä?) "Ei mitään, ei. Mutta jos tuon käden voisi saada normalisoitumaan, niin se olisi ihan kiva."

Kaikki oli siis alkanut keskiviikkona. Olin hyvässä tarkoituksessa päättänyt tarttua puutarhatöihin, kun rikkaruohot alkoivat hyppiä silmille. Olen niiden nyppimisessä huomattavan laiska, mutta nyt tuntui olevan niin sopiva sääkin. Mukavasti hellerajan tuntumassa, mutta puolipilvistä ja pieni tuulenhenkäys vilvoittamassa. Kaksi lapsista tuli mukaan ulos (auttamaan, kuten he asian ilmaisivat), mutta puuhasivat kyllä ihan kaikkea muuta. Ei sillä väliä, hyvä sinänsä, että ulkoilevat mielellään. Puutarhahanskani olivat hukassa, lienevät sujahtaneet komeron uumeniin käytön puutteessa. Olkoon sitten, pärjäisin ilmankin. Ei ollut tarkoitus rehkiä, kunhan nyt vähän nyppisin. Nypinkin, ehkä kymmenen minuuttia, kunnes varomattomasti tungin käteni liljapuskaan. Ehdin nähdäkin sen pienen pirulaisen, mutta silloin se oli jo täräyttänyt kipeästi kämmenselkään. Voi... sanonko mikä. Kipu oli sellainen, että oli pakko lähteä sisälle jäähdyttelemään. "Äiti, miksi se pisti sinua??" "Se oli vähän kuin oma vika, menin sitä häiritsemään, eikä se tykännyt siitä. Ei ne muuten pistä, ei sitä tarvitse alkaa pelkäämään."

Jäärä kun on jäärä eikä muuksi muutu, niin sinnittelin kotihoidolla. Ihan ensimmäistä kertaa olin joutunut piston uhriksi, aika kauan siinä oli mennytkin, joten hyväksi lykyksi sitä voisi kai kutsua. Olisin voinut jättää tämänkin kokematta, mutta minkäs teet. Seurailin, kun turvotus nousi ja laski, kutina alkoi ja kiusasi, mutta ajattelin, että kyllä se siitä. Tässä mitään lääkäriä tarvita. Mies alkoi olla hiljalleen vähän eri mieltä.

Kukkakuva, sillä se on paljon kauniimpi kuin kuva turvonneesta kädestä.

Siinä minä sitten vihdoin kiltisti istuin, kerroin koko tarinan ja näytin kättä lääkärille. "Kyllä tämä jonkinlainen allerginen reaktio on. Mutta määrätään siihen lääkettä, kyllä sen siitä pitäisi parissa päivässä helpottaa." Joten sähköinen resepti lähiapteekkiin ja nappulat kouraan. 8 päivää steroideja, Zyrteciä kylkeen ja jäitä jos kuumottaa. Selväksi tuli.

Että näillä nyt sitten mennään. Osasipa olla kiusallinen tyyppi. Se ampiainen siis. Toista kertaa en toivottavasti joudu enää lähikontaktiin, mutta jos joudun, lienee pidettävä pistiäisallergia mielessä. Nämä on juuri niitä juttuja, joista kuulee puhuttavan, mutta eihän nyt mulla sellaista ole. Elämä on joskus kummallista.

Sympaattista

Meiltä on vain kivenheiton verran matkaa maaseudulle. Kun lähtee kohti etelää, vaihtuu maisema heti hetkeä myöhemmin peltoaukeiksi ja metsiköiksi, talot ja muut rakennukset maaseudulle tyypillisiksi. Tällä viikolla olen ajanut maaseutureittiä jo monta kertaa, kun vien lapsiani kesäleirille aamuisin ja haen heidät takaisin kotiin iltapäivällä. Leiri pidetään läheisen pikkukaupungin, Shelburnen, museoalueella (Shelburne Museum). Alue on valtava kokonaisuus (18ha), johon kuuluu mm. 39 rakennusta ja parikymmentä puutarhaa, jotka esittelevät niin taidetta, historiaa kuin Vermontin luonnonkauneuttakin.

Olisi mahdollista valita urbaanimpikin reitti, mutta valitsen maaseutukierroksen. Reitti halkoo maaseutua koko 15 minuutin matkan, tie mutkittelee ja kumpuilee. Kiinnitän huomioni pieniin merkkeihin; ensin tulee lehmämerkki, myöhemmin heppamerkki. Lehmiä ja hevosia myös näkyy laitumilla ja aitauksissa, puutarhat ovat vehreitä ja kauniita, nurmikot siisteiksi ajeltuja. Mäen päällä on risteys, josta käännyn oikealle. Risteykset ovat kaikki samanlaisia sikäli, että niissä on STOP-merkit tasaisesti jokaiselle. Kaikki pysähtyvät, ja se, joka on tullut risteykseen ensin, saa jatkaa ensin. Sääntö toimii moitteettomasti.

Sympaattiset postilaatikot reunustavat teitä, poikkeavat pienet tienpätkät vievät taloille ja tiloille, kaikki on kaunista ja tähän aikaan vielä hyvin vihreää. Vähän ennen saapumista määränpäähän tulee vielä jyrkähkö alamäki ja mutkan takaa pieni, kapea silta. Sen jälkeen asutus alkaa vähitellen lisääntyä, kun saavun lähemmäs itse kaupunkia. Asuinalueen keskellä on risteys, jossa on taas STOP-merkki. Sen viereen on pystytetty kyltti, jossa lukee: "Complete stops: free, Rolling stops: $162. Your choice." Ehkä sympaattisin koskaan näkemäni liikennekyltti. Pisteet paikalliselle poliisille.

Kesäinen aamu on kaunis ja lämmin, iltapäivä on helteisen kuuma. Shelburne on yksi suosikeistani lähikaupunkien joukossa ja mietin jo, etsisinkö jatkossakin kesäleirejä lapsille tästä suunnasta, jotta saisin ajaa maaseutureittejä mielin määrin.

Shelburne Museum

Mietityttää vain, milloin postilaatikoistakin tuli mielessäni sympaattisia. Taidan olla kotiutunut.

Ryhtiliike

Mukavien muistojen heinäkuu on kohta lopussa. Kesä jaksottuu omassa mielessä alkukesään ennen Suomi-lomaa, heinäkuun lomalaiskotteluun ja elokuun jatko-osaan, jolloin on vielä kesäisen kuumaa ja samalla ajatukset alkavat sittenkin jo hiljalleen siirtyä kohti syksyä. Koulu alkaa lapsillamme vasta syyskuun puolella, joten lomaa on vielä mukava pätkä jäljellä. Elokuu on kuitenkin saanut meilläkin jo oman leimansa: siitä on tullut kesäleirien kuukausi.

Tänä vuonna lapsemme osallistuvat kahdelle viikon mittaiselle leirille, joista toinen on laiva-aiheinen ja toinen täynnä taiteilua. Tänä vuonna optimoin logistiikan niin pitkälle, että etsin lapsille leirit, joihin he kaikki voivat osallistua - minun tehtäväkseni jää kuljettaa heidät aamuisin pelipaikalle ja hakea iltapäivällä sieltä pois. 

Mutta eihän se aivan niin simppeliä ollutkaan. Rouva on kesäterässä ja havahtui loppuviikolla siihen, että ensimmäinen leiri todellakin alkaa nyt maanantaiaamuna. Onnistui siirtämään ajatuksen syrjemmälle koko viikonlopun ajaksi (kyllätässävieläehtii) ja säntäili sitten koko sunnuntai-illan etsimässä reppuja, nimikoimassa vaihtovaatekertoja ja kaivelemassa esiin vedenpitäviä ulkovaatteita kaiken varalle. Vaikka näyttääkin siltä, että tärkeimmiksi varusteiksi muodostuvat lippalakki, aurinkorasva ja vesipullo, mikäli sääennustetta on uskominen.

Viikonloppu meni kyllä mukavasti. Ehdimme pyöräillä, syödä keskustassa terassilla, käyskennellä kauniissa lauantai-illassa keskustan kävelykadulla, poiketa uima-altaalle ja grillata kotioloissa. Syödä jäätelöä helteessä ja siemailla lasi, pari punaviiniä grillin antimien kera. Joten sittenkin olen melko tyytyväinen siihen, että en vaivautunut miettimään reppujen pakkaamista ennen sunnuntai-iltaa. 

Rutiini on kyllä vähän hukkateillä, sillä eväslaukkujen pakkaaminen tuntui pitkän tauon jälkeen jotenkin monimutkaiselta. Suunnitelmallisuus pitäisi saada palautettua jälleen siihen tilaan, jossa se oli viime kouluvuoden aikana - onneksi tällainen viikon harjoittelujakso palauttanee eväsrutiinin luultavasti ennalleen. Siihen sisältyy mm. se, että edellispäivän päivällisen yhteydessä kannattaa muistaa ajatella, jääkö siitä jotain seuraavan päivän lounasbokseihin. Tai että ovatko ruokakomeron kuivamuonavarannot kunnossa. Tai löytyykö hedelmiä, joista lapset tykkäävät.

Harjoitteluarki on siis alkamassa, ei vain lapsille, vaan yhtä lailla itselleni. Oma to do -lista ensi viikolle on ehkä kilometrin mittainen, mutta olen sentään rakentanut sellaisen mielessäni. En luultavasti suorita siitä puoliakaan, mutta ajatus sentään tuntuu mukavalta. Ryhtiliike kesälomarötväilyn jälkeen on taas kuin uusi alku ja tuntuu piristävältä.

Tässä kesässä on tähän mennessä jo ollut jotain käänteentekevää. Se tuntuu antaneen ajatuksia ja ajattelemisen aihetta. Se on selventänyt minulle monta asiaa. Mitä kaipaan, mikä voisi olla minun suuntani ja mitä kohti aion pyrkiä. Samalla se on kertonut minulle, että joihinkin unelmiin kannattaa tarttua, joihinkin voi pitää etäisyyttä. Joistakin voi joutua luopumaan, joihinkin on löydettävä ehkä toisenlainen tie. Matkasta kun voi nauttia niin monella tavalla.

Jospa tämä olisi siis oikein hyvä maanantai. Jos vaikka päättäisin niin.

Kumpikin parempi

Jos meiltä kysyy, mitä kaipaamme Suomesta, niin vastaamme yhdestä suusta että ihmisiä. Heitä, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Sukulaisia, ystäviä. Heitä, joiden kanssa voi palata saman pöydän ääreen ja jatkaa juttua siitä, mihin se joskus jäi - vaikka vuosia viime tapaamisesta olisi ehtinyt kulua ties kuinka monta. Heitä, joiden kanssa aina naurattaa. Heitä, joiden sohvalle voi istahtaa vuosi toisensa jälkeen ja tietää olevansa tervetullut.

Joskus olen kummajainen, näyttelyesine, hämmentävän kiinnostuksen kohde. Yhtäkkiä niin moni haluaa tietää, mitä meille kuuluu. "Teitä näkee niin harvoin, että kyllä teitä pitää tulla katsomaan!" "Lapset on kasvaneet taas niin paljon!" "Miten arki siellä sujuu?" "Puhuuko lapset vielä suomea?" "Ihanaa, kun kirjoitat sitä blogia!"

Mutta yhtäkkiä kukaan ei kysykään - nimittäin sitä, milloin palaamme Suomeen. Onko viisi vuotta ulkomailla jonkinlainen maaginen aikaraja? Kysymys, joka on menettänyt merkitystään. Vaikken sitä tarkoitakaan, että odottaisin toistuvasti kysyttävän. Tai että tänne jäämisestä olisi tehty minkäänlaisia päätöksiä. Ei todellakaan, sillä oleskelumme syy täällä on joka tapauksessa väliaikainen.

Kesäloman anti oli tänäkin vuonna hyvin lomamainen. Emme stressanneet mistään. Teimme mitä huvittaa, tapasimme meille tärkeitä ihmisiä ja söimme - liikaa ja liian usein. Saimme juhlia siskoni häitä ja vietimme jo perinteeksi muodostunutta kesäjuhlaa appivanhempieni mökillä. Nauroimme, kun satoi tai oli koleaa. Ei Suomeen kannata sään vuoksi lomailemaan tulla, tuli todettua moneen kertaan. Tämä oli nimittäin viides heinäkuussa vietetty Suomi-loma putkeen, kun sää oli Pirkanmaalla pääsääntöisesti joko huono tai melko huono. Toki muutama auringonpilkahdus noihin pariinkin viikkoon sentään mahtui.

Ehdimme siis mökkeilemään, saunomaan, veneilemään, onkimaan. Ylensyömään ja kahvittelemaan. Juhlimaan ja shoppailemaan. Ajelemaan sinne tänne, leikkimään puistoissa ja syömään jäätelöä. Ja vaikka mitä muuta. Ja vaikka moni asia on niin tuttua, tuttua, on siltikin yhä enemmän se tunne kuin liikkuisi turistina omassa maassaan. Hassu, vähän irrallinen tunne. Ei huono kuitenkaan, enemmänkin keveä.

Joskus tuntuu, että olenko epäsuomalainen? En romantisoi Suomen maisemia, vaikka ne mielestäni kauniita ovatkin. En kaipaa ulkomailla suomalaista saunaa. En kanna edes juurikaan suomalaista suklaata mukanani (vaikka lakritsia tuon kyllä aina vähän). Mutta sitten totean, että kaikkihan me erilaisia suomalaisia sittenkin olemme, enkä minä ole vähemmän suomalainen siksi, että en ehkä täytäkään kaikkein tavallisimpia stereotypioita ulkomailla asuvasta suomalaisesta.

Mutta näin on hyvä. Suomessa on kiva käydä, kotiin on kiva palata. 

Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 

Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.

Pienet seurapiiri-ihmiseni

Ne ovat nyt hyörineet ja pyörineet tässä muutaman päivän ajan ja hihkuneet, että first day of summer break! Second day of summer break! Ja niin edelleen. Vaikka tykkäävätkin (vielä ainakin) koulustaan kovin paljon, niin onhan se kesäloma aina eri kiva juttu. 

Ja vaikka ovatkin keksineet hyvin tekemistä (minulta oikeasti kysytään ani harvoin mitä-mä-äiti-tekisin), niin tiettyä levottomuutta on selvästi ilmassa. Minulta ei kysytä mitä tekisin, mutta sitäkin useammin nykyään, että mihin me äiti tänään mennään. Vaikka viihtyvät hyvin kotonakin ja selvästi välillä kaipaavat aivan tavallista vapaata leikkiaikaa, jolloin voi kulkea tuntikausia ympäri taloa ja vaihtaa leikkiä lennosta. En tiedä, mistä ovat tuon ehtymättömän mielikuvituksensa perineet, mutta ihailen sitä päivittäin. 

Joten lupaanhan minä aina välillä, että jonnekin mennään. Lupaan puistopäiviä ja sadesäällä kirjastossa käymistä, kavereita kyläilemään. Erään luokkakaverin äiti haali porukkaa beach-päivään ja sellainenkin on helppo luvata. Mainittakoon vielä, että vaikkei tämä nyt mikään Florida ole, niin tähän aikaan vuodesta on sään puolesta suhteellisen helppo luvata retkiä puistoon tai järven rantaan. Normaali lämpötila kieppuu täällä kuitenkin kesäkuukausina useimmiten jossain 24 ja 30 celsiusasteen välillä.

Se että elämäämme tuli kolme vuotta sitten lastemme koulu, on mullistanut introvertin sosiaalisen elämän. Tai ehkä mullistaminen kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta tosiasia on, että tuskinpa kanssakäymiseni muiden ihmisten kanssa olisi näinkään vilkasta ilman jälkikasvuamme. Heidän ansiostaan olemme tutustuneet moniin muihin vanhempiin. Kesäkuun alkupuolella vietimme kaksostemme kuusivuotissyntymäpäiviä - ja kalenteriajankohdan huomioon ottaen uskalsin markkinoida niitä kesäisinä pihajuhlina. Väkeä oli lopulta melko paljon - ja lämpöasteitakin 33. Ilahduttavinta oli se, että ihmiset oikeasti tulevat paikalle. Ja kun tämänikäisten lasten vanhemmat useimmiten jäävät itse mukaan juhlimaan, oli meillä hetkessä tupa täynnä. Jollain tavalla oli kovin liikuttavaakin, että kakkupöydän ympärille eivät meinanneet kaikki pienet ihmiset oikein toisiaan tönimättä mahtuakaan. 

Lapsiani saan siis kiittää, että tulee lähdettyä liikkeelle. Ilman heitä istuisin kaiketi poterossani vähät välittäen ulkomaailmasta? No, ehkei nyt aivan niinkään, mutta olisi paljon mahdollista, että en vain tulisi lähteneeksi jokaisiin kekkereihin. Jokaisiin en päädy toki nytkään, mutta lapsikatraani avaamat mahdollisuudet ovat kuin vaivihkaa lisänneet seurapiiriaktiivisuutta. Jälkikasvukolmikolle kun ei tarvitse kuin mainita sivulauseessa "juhlat", niin he kysyvät jo milloin mennään. Ja kun luokkakavereiden vanhemmista löytyy useita sellaisia, jotka järjestävät tekemistä, niin kynnys on melko helppo ylittää. Introvertillekin.

Kuten eräs kaksostemme luokkakaverin äiti noissa mainitsemissani syntymäpäiväjuhlissa totesikin: "Nämä tällaiset ovat kyllä yhtä lailla vanhempia varten!"  

Eikö totta.

Katkeransuloista

Jollain tavalla olo on hieman syyllinen, vaikka tiedänkin, että syytä ei ole.

Miksi mieleen hiipiikin nyt se, että olisi voinut osallistua enemmän, kun mahdollisuuksia olisi mahdottoman paljon. Olisi voinut osallistua perjantain hupi-iltaan tai keskiviikon retkeen joen rannalle vapauttamaan luokassa kasvatettuja purotaimenia luontoon. Olisi voinut ottaa isomman roolin koulunäytelmän avustajana tai jäädä kaatamaan kahvia koululla vieraileville isovanhemmille. 

Mutta sitten muistuu mieleen, että olen ollut auttamassa pieniä metsäretkelle valmistautumisessa. Olen istunut monena iltana vanhempainryhmän kokouksessa. Olen siistinyt excel-taulukoita. Olen vienyt isovanhempien päivään aamiaisjuotavia ja valvonut kikattelevia lapsia ennen näytelmän alkamista. Olen kantanut pennosia koulun keräykseen. Olen siivonnut koulun pihaa talven jälkeen järjestetyssä kevättempauksessa. Olen noussut äitienpäivän aamuna viideltä, jotta olen ehtinyt koululle pakkaamaan äitienpäivän brunssipaketteja.

Yhtäkkiä tämän kouluvuoden päiviä on jäljellä enää muutama. Ote meinaa jo herpaantua itse kullakin: lapsia väsyttää aamuisin, enkä itse tahdo pystyä pitämään mielessä kaikkia muistettavia asioita. Tapahtumia olisi joka illalle, kaikkialle ei ehdi, eikä jaksakaan. Pitäisi vielä muistaa viedä sitä ja tuoda tuota, kuljettaa kumppareita sadekuuroisena päivänä ja katsella koulun lokeroita sillä silmällä, että joko jotain voisi sieltä tyhjentää. Luen hitaasti läpi opettajien lapsistani kirjoittamia raportteja, ja silmissä tuntuu olevan roskia.

Vähän kuin tämä kouluvuoden loppu olisi katkeransuloinen: se tuntuu kivalta, mutta haikeuskin vaivaa. Elämysrikas vuosi on kohta takana, ja syksyllä kouluun astelee meidän perheestämme kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen. Napanuoraa vihlaisee taas.

Vielä muistan ajatella illalla, mitä evästä pakkaan seuraavalle päivälle. Vielä valitsen lasten kanssa seuraavan koulupäivän vaatteita illalla valmiiksi. Vielä pakkaan esikoululaiset ja tokaluokkalaisen autoon ja kiiruhdan koululle. Ajan hitaasti tietyistä kohdista, sillä muistan tarkkaan, missä kohdissa koulun parkkipaikka on erityisen kuoppainen. Vielä muistan koulun ovikoodin ulkoa, mutta haluaisin jo pyyhkiä sen mielestäni, sehän vanhenee aivan kohta. 

Tässä kuvassa melkein kuusivuotiaani Atlantin rannalla.

Kesäloma on ihan kohta täällä! Pitkät, lämpimät lomaviikot ovat edessä. Aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut, leppoisat uimavedet, matka meren tuolle puolen. Ja vaikka mitä muuta. (Mutta saako äidillä olla sittenkin ikävä koulua, edes vähän?)

Kesäkesäkesä!

Menin ja ostin yhden tomaatintaimen ja kaksi paprikantaimea. Olivat niin kutsuvasti tarjolla lasteni koulun edustalla, jossa koulun projektityöntekijä niitä niin iloisesti kauppasi. Tasarahalla sai monenkokoista taimea, lapset niitä olivat kasvattaneet ja sitten niitä myytiin koulun maatilaprojektin hyväksi. Ne olivat niin söpöjä, ja millä rakkaudella kasvatettuja? Ajatelkaa nyt. Menin siis ja ostin. Kannoin ylpeänä autoon ja sieltä omalle takapihalle. 

Mutta kun. Viherpeukaloa on tuskin ollenkaan. Olen aivan varmasti ollut väärässä jonossa silloin, kun niitä on jaettu. Tiedän minä, että vettä ne tarvitsevat ja aurinkoakin, mutta hei, minkä verran. Haloo, ihmiset, puutarhurit, onnistujat. Olen näissä oikeasti aika vähän huono. Onneksi on google.

Mutta kesä, sehän selittää nyt paljon! Vaihtelevien kevätsäiden jälkeen aurinko paistoi tänä aamuna kirkkaalta taivaalta, lämpötila näytti 16 celsiusta ja luvassa on yhä lämpenevää. On meillä lämmintä ollut monta kertaa jo tänä keväänä ja nurmikkokin on jo pariin kertaan leikattu, mutta kylmät tuulahdukset ovat palauttaneet armottomasti takaisin maan pinnalle monta kertaa. Saahan sitä nyt ollakin jotenkin sekaisin tästä lämmöstä - lapsetkin hämmentyvät, kun nyt muistutetaan taas kesähatuista ja aurinkorasvoista, kun juuri äskettäin kinattiin siitä, tarviiko ottaa vielä pipo ja hanskat mukaan, edes varmuuden vuoksi. 

"Huomenna on vielä lämpimämpää!" huikkaan lapsille. Äiti, voiko laittaa kesähameen? Äiti, voiko laittaa shortsit? Niitä pengotaan kaapeista vimmatulla vauhdilla, mutta totuus paljastuu pian. Äiti, tämä ei mahdu enää. Äiti, puristaa! Esikoinenkin, joka on ollut helppo vaatettaa maltillisen kasvuvauhdin vuoksi, näyttää omistavan tällä hetkellä yhdet ainoat caprileggingsit, jotka mahtuvat vielä päälle. Mutta ei meitä nyt mikään lannista, sillä kesä on täällä. 

Tässä kesähuumassa on myös helppo olla sitä mieltä, että kannattaa aina välillä kokeilla uusia juttuja. Nalle Puh sanoi, että siksi, että tietää paljonko niistä vanhoista tykkää, mutta minä uhmaan nallea ja sanon, että ehkä voi myös löytää elämäänsä jotain uutta? 

Kuka tietää, vaikka meillä kasvaisi tänä kesänä ihan omia tomaatteja ja paprikoita. (Tai sitten ei, mutta en minä sitä nyt sure.) Mutta mistäpä minä tiedän, jollen kokeile. Hohoi, kuuleeko viherpeukalo?

Loppukesän lipuvat päivät

Lähdön tunnelmassa on haikeutta, vaikka uuden odottamiseen sisältyvä jännitys peittääkin paljon alleen. Ovien sulkeminen on usein väistämätöntä, jotta saisi avata uusia. Siirtyminen kolmipäiväisestä preschoolista, jossa leikki on päivän tärkein tehtävä, viisipäiväiseen ohjattuun kindergarteniin (ns. esikouluun, joka valmentaa lapsia ensimmäiselle luokalle) ei ole pienelle ihmiselle varmastikaan pelkkä läpihuutojuttu. (Läheisestä aikuisesta nyt puhumattakaan.) 

Olemme käyttäneet elokuussa mahdollisuuden siihen, että kaksi viisivuotiastamme pääsivät vielä osallistumaan preschoolin kesäohjelmaan. Kuusi päivää sisälsi neljä retkeä, paljon vesileikkejä helteisellä leikkipihalla ja tärkeää yhteistä aikaa vuoden aikana tutuiksi tulleiden kavereiden kanssa. Kasapäin hiekkaista pyykkiä, kuraisia naamoja ja aurinkorasvan tahraamia hiuskuontaloita. Eväslaukkuihibn valunutta jogurttia, väriä vaihtaneita sukkia, reppuja täynnä luonnon aarteita.

Mutta viimeinen päivä tuli ja sitten se olikin ohi. - Meidän täytyy ottaa kaikki tavarat mukaan! muistuttivat viisivuotiaani, kun tulin hakemaan heitä preschoolilta perjantai-iltapäivän päätteeksi. - Minun täytyy saada vielä viimeisen päivän halit! huutelee lasteni suosikkiopettaja, kun näkee, että olemme tekemässä lähtöä. - Onpa ihanaa, kun te jatkatte tässä samassa rakennuksessa, vaikka siirryttekin isompien joukkoon. Minä tulen halaamaan teitä vielä monta kertaa käytävillä! Kahta viisivuotiasta naurattaa, kun saavat suuren, yhteisen halauksen opettajaltaan.

Jos laskisin tappioita, kirjaisin listaan yhden violetin sukan ja kaksi vihreää eväsrasian kantta. Melkein yhdet turkoosinväriset kengätkin, jotka katosivat kerran moneksi päiväksi, mutta löytyivät sittenkin. Katosivat kuin ihmeen kaupalla uudestaan, mutta palasivat jälleen takaisin. Mutta niiden sijaan listaan mielessäni saavutuksia: hurjasti rohkeutta, itsevarmuutta, omista tavaroista huolehtimisen taitoa, ryhmässä toimimisen dynamiikkaa, tärkeää yhdessäoloa uusien kavereiden kanssa. Uskomattomat määrät opittuja asioita, ei vain kirjaimista ja numeroista, vaan yhtä lailla luonnon kiertokulusta, maailmasta, elämästä. Siinä samalla huikeasti kertynyttä vahvuutta englannin kielessä. 

Ovi on suljettu, mutta kahden viikon kuluttua aukeaa uusi. Loppukesä on käsillä, mutta sen lämpö on lempeää ja rentouttavaa, ja näyttää jatkuvan aina vaan. Osaisipa näistä päivistä nauttia kuten nuo pienet ihmiset, jotka tietävät, että syksyllä elämä muuttuu, mutta eivät siitä stressaa. Yrittäähän voisi.

Shortseissa? Minäkö?

- Kuuma. Täällä on kuuma. - Ai? Aika miellyttävää mun mielestä. Kesän kuumuus pitää tämän talon yläkerrassa lämpötilan normaalia korkeampana, vaikka ilmastointi työntää kyllä viileämpää ilmaa huoneisiin tämän tästä. Käytännössä kuitenkin käy niin, että keskikerros pysyy viileämpänä, mutta yläkerran huoneiden lämpötila on muutamaa astetta korkeampi koko kesän. Toisella on siis yläkerrassa koko ajan kuuma, toinen nukkuu kesälläkin villasukat jalassa. Ei mene tasan, ei.

Mutta kyllä vaaleaihoisen on pakko myöntää, että onhan tämä jatkuva helle jo aikamoinen elämys. Etelämpänä tällaiseen on totuttu, mutta vermontilaiselle viikkokausia jatkuva kuumuus on jo vähän erikoista. Ei nyt aivan poikkeuksellista, mutta harvinaisempaa kuitenkin. Kansan syvät rivit kertovat, että kuumaa kesää seuraisi runsasluminen talvi. Pitkäaikainen sääennuste lupaa kuitenkin edelleen, että sekä syys- että lokakuu tulevat olemaan tavanomaista lämpimämpiä, joten vielä lumilapio ja suolasohjomössö tuntuvat aika kaukaisilta.

- Vähän viileämpi päivä tänään, vain +27C. Sään trendi tuntuu olevan, että lämpötila laskee aina muutamaksi päiväksi n. 25-28 celsiusasteen tietämiin, noustakseen sen jälkeen taas muutamaksi päiväksi yli 30 asteen. Yhtäkkiä +27C on ulkosuomalaisellekin normi, joka tuntuu juuri sopivalta ja miellyttävältä. Kuumuus ei ehkä edes pelota enää samalla tavoin kuin joskus, sillä on kätevää paeta ilmastoituihin sisätiloihin iltapäivän kuumimpina tunteina. Pyörälenkille voi mennä aamupäivällä, ja päivällisen jälkeen on lapsillekin taas turvallisempaa leikkiä pihamaalla.  

Tänä kesänä olen kuitenkin törmännyt piilevään pukeutumiskriisiini (#firstworldproblems, tiedostan). Kun lämpötila huitelee ties missä, ei vakiokesäasusteeni - caprifarkut ja T-paita - toimikaan enää, vaan saa viluisemmankin ihmisen lämpöhalvauksen partaalle. Alkukesällä kehitin itselleni jo pienimuotoisen kriisin siitä, mitä oikein pitäisi pukea päälle, kun lähtee ihmisten ilmoille. En ole koskaan ollut kovin innokas hameiden tai mekkojen käyttäjä, mutta garderobia on ollut pakko täydentää siltä osin. Sillä en minä shortseja jalkaani laita, en julkisesti. Siihen tarvitaan vielä siirtyminen muutamaa osavaltiota etelämmäksi. Ostin kyllä pitkän tauon jälkeen jopa lyhyet, erittäin kivatkin farkkushortsit, mutta niiden käyttö on rajattu omalle pihamaalle. Ehkä naapuruston pihajuhliin tai allaspartyjen käteväksi lisävaatekappaleksi uima-asun päälle vedettäväksi. Ehkä. Kun ei ole niitä ruskettuneita sorjasääriä, vaan niiden tilalla kaksi kalkkunankoipea.

Hameet ja mekot ovat siis kokeneet uuden tulemisen vaatekaappiini. Ja kun seuraa kanssasisarien pukeutumista täällä, tekee äkkiä havainnon, että hameet ja mekot ovat hyvin yleinen kesäinen vaatevalinta täkäläisillä naisilla. Toinen vaihtoehto näkyy olevan luonnollisesti trikoot, mutta tässä kohdassa palaan itse jälleen kriisini ydinkohtaan. Liikunnalliseen menoon kyllä, mutta siihen se sitten jääkin. Niin integroitunut en vielä ole.

Ihan vähän, sillä tavalla salaa, kadehdin niitä sorjasääriä, jotka voivat nykäistä päällensä minkä tahansa mekon ja näyttää siinä hyvältä. Minä vielä kipuilen, mutta olen ottanut askeleen. Kun kärsivällisesti etsii, joskus löytää myös itselleen sopivan mallin. Seuraavaksi kokeilen tuota ylläolevassa kuvassa näkyvää hametta. Ruskettuneita sääriä en saa, mutta who cares.

Niin tai näin, antaa auringon paistaa.

Ihan pihalla

Meillä on alkanut eräänlainen pikku arki. Se ei tarkoita vielä koulunalkua eikä syksyisiä säätiloja, niihin on vielä pitkä tovi aikaa. Elokuu on meillä tänä vuonna leirikuu, sillä lapset aloittivat maanantaina pehmeän laskun kohti rytmejä ja ohjattua tekemistä. Esikoisemme osallistuu tällä viikolla koulun järjestämälle luonto- ja taideleirille, ja kaksi nuorimmaistamme taidekoulun leirille, jossa 4-5-vuotiaat saavat harjoitella leirimaailmaan totuttelemista kolmen tunnin ajan päivittäin.

Pikku arki on alkanut kyllä minullakin. Sen lisäksi siis, että kuljettelen lapsia paikasta toiseen ja yritän pitää kirkkaana mielessä, että mukana on jokaisen siirtymän alkaessa tarpeeksi (ja oikeita) tarvikkeita, vaihtovaatteita ynnä muuta, olen iltapäivän tunteina (jolloin olen muutaman tunnin ajan aivan yksin kotona) kerännyt kasaan tietokoneen, kasan papereita ja kahvikupin. Hämmästellyt hetken hiljaisuutta, yrittänyt sen jälkeen perehtyä aivan uusiin asioihin.

Toukokuussa sain tietää, että minut on hyväksytty opiskelemaan kirjoittamista. Edellisistä opintovuosista on aikaa (hupsista) parikymmentä vuotta ja verkko-opiskelun maailma onkin yhtäkkiä uusi ja ihmeellinen. Kuulostan äkkiä dinosaurukselta, mutta siihen aikaan, kun parikymppisenä opiskelin yliopistossa, ei verkossa tapahtunut vielä juuri mitään kovin oleellista opintojen suhteen. Muistan jopa, että joihinkin opintoihini kuului kurssi, jossa mm. opeteltiin hakutoimintoja ihmeellisessä internetissä. (Ja no hei, olihan meillä irc.)

Tänään siirsin pulpettini pihalle. Luin papereita ja selasin opintokokonaisuuksien sisältöjä, yritin suunnitella syksyn aikatauluja. Edelleenkin tuntuu melkein kummalliselta tehdä keskellä päivää jotain, joka onkin vain ja ainoastaan itseä varten. Olen tottunut vuosien saatossa siihen, että omille kirjoitusharrastuksilleni on aikaa vasta silloin, kun ilta pimenee. Tai, vaikka aikaa olisi kyllä nykyään välillä päivälläkin, ei keskittymisrauhaa yleensä kuitenkaan, joten en ole lähtenyt edes yrittämään.

Katsellessani kesäistä pihaa ja piiloutuessani paahteelta aurinkovarjon alle, tuli oikeastaan aika leppoisa olo. Loppukesän on luvattu olevan pitkä, syksynkin vielä lämmin. Lapset nauttivat leirielämän virikkeellisyydestä ja äiti saa tarvittavan annoksen suunnitelmallisuutta kasaan syksyn koitoksia varten. 

Aika kiva olla pihalla. Ja samalla onneksi sittenkin vähän jyvällä.

Hillitön helle ja muita juttuja

Kolmisen päivää on kulunut siitä, kun matkalaiset saapuivat jälleen nykyiseen asuinmaahansa. Kolmen jokseenkin sateisen Suomessa vietetyn viikon jälkeen lämmin, raskaaltakin tuntuva ilma on kuitenkin kuin balsamia haavoille - alkukesällä lämpöön tottunut kroppa muistaa taas, miltä tuntuu, kun takkia ei tarvita, ei päivällä eikä yöllä. Kyllä Suomen kesä onneksi ehti näyttää parempaa puoltaan muutaman päivän ajan, mutta silloin olimme jo lähtökuopissa kotia kohti. Heinäkuun kolme huonohkoa sääviikkoa koituivat osaksemme, mutta positiivisesti voisi kuitenkin ajatella, että ei sää sentään aivan niin kolea ollut kuin vuosi sitten samaan aikaan.

Pää ei suostu pysymään oikein kunnolla mukana. Jet lag väsyttää väärään aikaan ja pitää hereillä aamuyön tunteina. Illalla sujuvasti väsähtäneet lapset herättävät ennen aamukuutta. Ruokarytmi on jäänyt kiinni Suomen malliin ja hillitön nälkä vaivaa aamusta iltapäivään. Toisaalta, ruokarytmiin on päässyt loman aikana pujahtamaan ylimääräisiä herkutteluhetkiä luvattoman monta, joten hillittömän nälän kanssa taisteluun on ehkä sittenkin muitakin syitä. 

Tyhjennän laukkuja. Niitä on neljä, ja mieheni selvittäessä rutinoituneesti yhden sisällön valon nopeudella, jään purkamaan hitaasti kolmen muun sisältöä. Lapset ovat jo onnistuneet levittämään nopeasti loman aikana kaipaamiaan leluja sinne tänne ympäri taloa ja kipaisevat nappaamaan laukuista matkalla mukana olleita ja uusia, Suomessa lahjaksi saatuja tavaroita sekamelskan joukkoon. Mietin, miksi laukkujen pakkaaminen käy minulta aina nopeasti, mutta purkaminen sen sijaan hitaasti. Ikään kuin tavaroita olisi työläämpää sijoittaa takaisin oikeille paikoilleen. Kannan kodinhoitohuoneen lattialle kasapäin pestävää pyykkiä enkä näe enää lattiaa. Kuusi koneellista myöhemmin pyykkivuori kuitenkin näyttää lannistuvan tarmokkuuteni edessä. 

Elämä alkaa jälleen normalisoitua. Turha väsymys kaikkoaa ja ruoka alkaa maistua jälleen tutumpiin aikoihin. Kotona itse tehty arkiruoka maistuu taas hyvin kaikille. Parin kauppareissun jälkeen jääkaapin sisältökin rikastuu jälleen. Suuret matkalaukut palaavat takaisin kellarikerroksen varastoon. Pyörälenkillä lasten kanssa saan taas juosta tuttuun malliin. Uima-altaalla lämpö hellii suomalaista ja lapset kiljuvat innosta. Sunnuntai-iltapäivän jäätelöannos uintireissun päätteeksi osuu makeasti kohdalleen.

Olkoon hillitön helle, polttakoon maa jalkojen alla! Kolmenkympin lämpö tuntuu vaihteeksi kelpo säältä, eikä siihen näillä korkeuksilla ehdi edes kyllästyä. Kylmä talvi on taas tuleva, mutta siihen on vielä ihanan paljon aikaa.

Ikävä sinne, ikävä tänne!

Laukkujen pakkaaminen saa kaiken taas konkretisoitumaan selvemmin. Se saa koti-ikävän voimistumaan ja alkaa siirtää kesäloman kokemuksia mukaviksi muistoiksi. Muistuttaa, että oma arki jatkuu taas pian ja lomarytmit saavat väistyä arkisemman aikataulun tieltä. Vaikka olenkin edelleen vaiheessa, jossa osaan elää kuin kahdessa maailmassa, kertoo koti-ikävä minulle siitä, että oma koti - se on siellä, missä oma koti on. Siellä, missä keitän kupillisen kahvia ja istun keittiön jakkaralle ja katselen ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Siellä, minne käännyn kotikadulta, hidastaen siinä postilaatikon kohdalla. Siellä, missä elämäni on.


Olemme nauttineet yltäkylläisestä kesästä. Vieraanvaraisten sukulaisten ja ystävien tarjoamista kestityksistä ja majoituspalveluista. Olemme syöneet joka päivä liikaa herkkuja, nauraneet ystävien kanssa, jutelleet uusista ja vanhoista asioista. Olleet taas osa tätä kaikkea, näiden ihmisten elämää, ja sittenkin irrallaan kaikista, vähän kaikesta. Koti-ikävän kourissa, aina ajoittain.


Joskus on vaikea määritellä, mitä oikeastaan ikävöi. Toki, omia ympyröitä ja omaa elämäntapaa. Vastapainoksi ulkomailla arjen keskellä tulee hetkiä, jolloin kaipaa läheisiä ihmisiä koti-Suomessa. Erityisesti, kun huomaa, että läheisten elämä Suomessa kulkee eteenpäin yhtä lailla kuin meidänkin, ja kun joskus paradoksaalisesti herättää itsensä ajatuksesta, jossa miettii, miksei voisi kokea kumpaakin, vähän sitä ja tätä, jotta saisi annoksen kaikesta. Ahnehtisi, vaikka tietääkin, ettei voi sitä kaikkea saavuttaa.

Laukkujen pakkaaminen on tylsää hommaa, mutta merkityksensä silläkin on, muukin kuin silkat käytännön syyt. Se tuo kyllä koti-ikävän vielä voimakkaammin esiin, tekee kärsivällisestäkin kärsimättömän, mutta jotain huojentavaakin siinä lopulta on. Sen avulla on helppo kertoa itselleenkin, että taas on aika jatkaa matkaa, aika pistää loma pakettiin, aika sanoa heihei ja nähdään taas.

Sillä hyvästelystähän voi ajatella niinkin, että sen jälkeen onkin taas aika kohdata jälleen. Ehkä ensi vuonna, ehkä aiemmin, ehkä myöhemmin.


Mutta kuitenkin.

Hämmentyneen mieli kesäyössä

"Äiti, laita kaikki verhot kiinni!" Mökin rullaverhot on vedetty alas saakka, mutta kesäisen illan valo tulvii niiden läpi vielä sisään. "Äiti, laita kaikki valot pois!" Pimeisiin iltoihin tottuneet lapsoseni eivät millään tunnu käsittävän, miksi nukkumaanmenoaikaan ei olekaan pimeää. "Kaikki verhot ovat kiinni ja mitään valoja ei ole päällä", totean ihmetteleville viisivuotiaille. Otaksun, että seuraava kysymys tulee olemaan se, miksi ihmeessä heidän pitäisi mennä nukkumaan, kun ei ole edes pimeää. Onneksi mökkimaastossa ympäriinsä juoksenteleminen on väsyttänyt pienet ihmiset sen verran hyvin, että pimeyden ja valoisuuden pohtimiseen ei lopulta jää paljon aikaa.


Ulkosuomalaisen kesäloma synnyinmaassa on täynnä tuttuja, mutta toisaalta jo vieraaksi käyneitä ilmiöitä. Olen onnekseni saanut hyvät unenlahjat enkä yleensä ole häiriintynyt siitä, onko nukkumistilassa ollut pimeää tai valoisaa. Mutta yhtäkkiä huomaan ajattelevani, että pimeys olisi yöllä kyllä kivakin asia. Selkeämpää lapsille. Rauhoittavaa itselle. Kesäyön hämäryydessä on kuitenkin jotain taikaa. Taidan tavoittaa jotain siitä ihmetyksestä, jota Suomeen matkaavat turistit kokevat.


Tienvierustoiden puskat häiritsevät (miksei näitä siistitä?). Ruokakaupassa pakkaukset ovat pieniä (ei tämä yksi paketti taida oikein riittää?). Kauppakeskus on jo alkuillan tunteina hiljainen (eivätkö nämä liikkeet olekaan enää auki?). Liikenne on entisessä kotikunnassa hiljaista. Tekee suunnattomasti mieli kääntyä punaisia pain oikealle, mutta yritän pitää liikennesäännöt tiukasti mielessä. Kauppojen ostoskärryt eivät irtoa käyttöön ilman kolikkoa. Vihannes- ja hedelmävalikoima kaupoissa tuntuu hieman suppealta, mutta karkkivalikoima valtavalta. Leipähyllyn pituus on huima, eikä siellä tuoksu pähkinä, hunaja eikä rusina. Palvelutiski on mennyt jo illalla kiinni, vaikka kauppa ei ole vielä sulkeutunut. Kaupan muovikassi maksaa. Kukaan ei pakkaa ostoksiani. Keräilen ne kiltisti kassiini aivan itse. Ihmettelen, kuinka Suomen kesässä sataa taas.

Esikoistyttäremme suunnittelema hedelmälautanen kesäisiin juhliin.

Tuttuja ja läheisiä ihmisiä on mukava nähdä pitkästä aikaa. Perhejuhlat tuntuvat oikein miellyttäviltä kohtaamishetkiltä. Sekään ei haittaa, että jokainen kyselee meiltä vähän samoja asioita, sillä rupattelu suomeksi on aivan virkistävää. Oma suomen kieli on sentään pysynyt hyvällä tasolla, sillä kotona puhumme kyllä pelkästään suomea, me aikuiset siis. Lapsilla kieli lipsahtelee nykyään kotona jo suomen ja englannin sekoitukseksi, mutta hekin puhuvat kaikkien suomalaisten kanssa täällä sujuvasti lähes pelkkää suomea. Kuuntelen kuitenkin sivukorvalla kiinnostuneena, kuinka heidän keskinäisen leikkinsä kieli on englanti, myös täällä. Se on uusi piirre tässä ympäristössä. Olen kuitenkin aika ylpeä heidän kaksikielisyydestään.


Hirveän tuttua ja yhtä aikaa yllättävän outoa. Tuntuu hämmentävältä. Nykyään on myös alkanut tuntua kuin eläisi kahta elämää kahdessa eri ympäristössä. Arkielämää ja lomaelämää. Suomi-elämää ja Amerikka-elämää. Hyppäys lentokoneella yli Atlantin siirtää minut vuorokaudessa elämästä toiseen, riuhtoo identiteettiäni siinä matkalla kuitenkin vähän suuntaan jos toiseen. Ja sittenkin solahdan edelleen varsin helposti mukaan molempiin.

Aika hyvä näin. Mutta vähän jännittää, mitä tulevaisuus tuo.

Siinä on kesäloman tahti!

Laskeskelen, että kesäloma on alkanut, vaikkakin oikeasti lomalla on vain esikoisemme. Pitkän syksyn, talven ja kevään jälkeen koulu on siirtynyt lomakauteen, joskin kesäleiritoiminta on sielläkin alkamassa muutaman päivän kuluttua. Vaikka esikoinen nyt nauttiikin pitkistä, vähemmän aikataulutetuista päivistä, osallistuvat viisivuotiaat kaksosemme kuitenkin preschoolin kesäkauteen vielä kesäkuussa muutamana päivänä. Teimme tällaisen päätöksen siksi, että tuon preschoolin toiminta on niin mielekästä ja lapsille innostavaa - ja siksi, että kaksosemme yksinkertaisesti rakastavat kouluaan. He pääsevät luontoretkille ja uimaan ja saavat syödä eväänsä ulkona ja leikkiä koulun puutarhassa ja pihamaalla mielin määrin - joten en minä heidän innostustaan yhtään ihmettele. Sitä kaikkea hauskuutta ehkä vain vähän kadehdin.

Niille päiville, kun kaikki ovat kotona, on kyllä sadellut ehdotuksia. Voidaanko me mennä jäätelökioskille/uimaan/kirjastoon/akvaarioon/McDonaldsiin ja niin edelleen, niin edelleen. Kaikkien mielestä kesä on parasta aikaa, kun voi laittaa kesäkengät jalkaan ja lippalakin päähän ja hilpaista ulos. Eihän äiti tarvita takkia? Äiti, laitetaanko aurinkorasvaa? Äiti, voiko mennä potkulautailemaan? Äiti, voiko piirtää liiduilla ulkona? Äiti, syödäänkö jälkiruokaa ulkona? Äiti, voiko puhaltaa saippuakuplia? Äiti, minä menen keinumaan!

Ja minä selaan tapahtumakalentereita. Vielä ehtisimme käydä kerran tuolla leikkistudiolla, vaikka sadekuuropäivänä, ja kirjastolla on kesäohjelmaa lapsille lähistöllä sijaitsevalla puutarhalla. Esikoisen kanssa on hyvä käydä vähän pidempi pyörälenkki sillä aikaa kun kaksi nuorempaa ovat preschoolissa. Ja ilma on kuin linnunmaitoa - aamusta iltaan lämmintä, lämmintä, lämmintä. Viluinen ihminen kiittää.

Siinä samalla, aina jossain välissä, valmistan itseäni ajatukseen, että Suomi-loma on kohta käsillä. En pakkaa turhan aikaisin, siitä yksinkertaisesta syystä, etten erityisesti pidä pakkaamisesta. Joka vuosi on mukaan tullut riittävästi tavaraa, useimmiten liikaakin. Yritän järjestellä asioita ja taloa siihen malliin, että olemme useita viikkoja poissa. Meillä on kuitenkin erinomainen talovahtipalvelu käytössämme, mikä on erittäin käytännöllistä.

Kesälomamatkan jälkeen tiedossa on uudet kujeet: esikoinen pääsee koulun järjestämille leireille, joissa aiheena on esimerkiksi taide ja luonto sekä keijut, taikuudet ja supersankarit. Viisivuotiaamme pääsevät kokeilemaan kesäleiritoimintaa viikon mittaiselle puolipäiväiselle taideleirille sekä osallistumaan vielä muutaman päivän ajan preschoolin kesätoimintaan. Ohjelmavapaitakin viikkoja mahtuu vielä loppukesään, sillä koulu alkaa täällä vasta syyskuussa.

Mutta Suomi kutsuu siis pian. Yötön yö tulee valvottamaan kulkijaa monestakin syystä, mutta otamme sen kaiken vastaan. Loman aikataulu on tiivis, mutta ei se liiemmin haittaa. Lapset tulevat ajautumaan jäätelö- ja kahvipullaähkyyn ja joku keski-ikäisempi saattaa syödä liian monta karjalanpiirakkaa. Mutta sellaista sattuu, ja se on sen kaiken arvoista.

Siinä siis kesäloman tahti. Koko kesä menee aina nopeammin kuin uskoisikaan, mutta ajan kuluminen kuin huomaamatta on kai tällainen ikään liittyvä juttu. Niin me tultiin just sieltä Suomesta... jaa että pitäiskö mun taas alkaa pakkaamaan?

Mikä pakko

Onko se jotenkin suomalaisuudessa vai minussako se vain asuu, mutta silloin kun on lämmintä, niin tulee sellainen tarve siirtää elämä ulos. Kun nyt kerrankin on lämmintä, on melkein kuin pakko olla ulkona, laittaa ruokaa ulkona, syödä ulkona, istua ulkona, harrastaa ulkona, liikkua ulkona ja niin edelleen. Kevään kääntyessä kesäksi ajatuskin kaikesta tuosta kutkuttaa. 

Ja sitten minulle onkin käynyt toisin. Vaikka kyllä pitkän, kylmän talven jälkeen (kyllä, meillä on niitä täällä ollut) tahtoo nauttia niistä ensimmäisistä säteistä. Istua omalle terassille ja juoda kahvinsa siellä palelematta. Käväistä keskustan kävelykadulla nautiskelemassa kesän ensimmäinen ulkoilmalounas. Poiketa Farmers' Marketille, joka levittäytyy keskustan puistoon viimein toukokuisena lauantaina, kun sitä on taas edellisvuoden lokakuusta saakka odotettu. Mutta sitten, kun saa pitkän kesän, joka kestää toukokuun alusta pitkälle syksyyn, ei enää teekään kesäsäästä minkäänlaista numeroa. Tottuu siihen, että takkia ei tarvita kuukausiin. Pitää itsestäänselvänä, ettei ulos lähtiessä tarvitse muistaa kuin kengät kesävaatetuksen lisäksi. Eikä enää pode minkäänlaista huonoa omatuntoa siitä, ettei kesäsäällä olekaan aina ulkona kauniissa kesäsäässä, vaan välillä aivan normaalisti (ilmastoiduissa) sisätiloissa.

Meillä oli eilen maanantaina +34 celsiusastetta lämmintä. Tänään vähän vähemmän, mutta ilmanala oli kostea ja hikinen kuin saunoessa. Huomenna saatamme päästä maanantain lukemiin - tai ylittää ne. Merkillistähän tämä alkaa jo olla, olemme sentään Yhdysvaltojen koillisnurkilla ja nyt on jo syyskuu. Kymmenen päivän ennuste ei lupaa alle +22 celsiuksen lukemia, joten takkeja ei todennäköisesti tarvitse edelleenkään etsiskellä.

Vettä saisi kuitenkin jo tulla, ihan kunnolla, eikä vain hätäisinä kuuroina. Nurmikot ovat alkaneet kuivua ikävän rusehtaviksi ja - puut kellastuvat. Siitäkin kyllä näkee, että syksy tekee joka tapauksessa tuloaan. Uuden Englannin kuuluisa ruska kaipaisi kuitenkin sekin vettä, sillä liian kuiva säätila ei saa väriloistoa esiin. Parhaimmillaan ruska on täällä syys-lokakuun vaihteessa, ja toivoa sopii, etteivät ruskaturistit joudu pettymään tänäkään vuonna.

Lapset odottavat syksyä kyllä, sillä heidän mielestään värikkäiden lehtien bongaaminen on mitä hauskinta puuhaa. Kurpitsat ovat kauniita ja omenat maistuvat parhaimmilta suoraan puusta poimittuina. Ja kävimmehän me jo yhden kerran poimimassakin omenatarhalla, vaikka sesonki onkin vielä hyvin alkuvaiheessaan.

Minä vielä voisin jatkaa tätä kesääkin, sen helppoutta ja vaivattomuutta. Koulu alkoi viikko sitten, ja varustemielessä tämä on ollut helppo startti. Ei niitä takkeja, ei kumisaappaita ja vedenkestäviä vaatteita, ei vielä. Rutkasti aurinkorasvaa, lippalakit ja paljon vettä on riittänyt ohjenuoraksi toistaiseksi.

Nyt on siis aika kerätä voimia ja lämpöä itseensä kylmää talvea varten. Sen verran suomalainen olen vielä, että takuuvarmasti rutisen, kun lumimyrskyt taas alkavat ja tuuli piiskaa meitä Kanadan suunnasta. Mutta siihen saattaa olla vielä kaksikin kuukautta aikaa, ehkäpä hieman enemmänkin, kuka tietää.

(P.S. Viime vuonna ensilumi satoi juuri kiitospäivän alla.)

Maanantain mietteitä

Maanantai-iltapäivä näytti tältä ja sai tuijottamaan. Valonsäteet näyttivät uskomattoman kauniilta. Päivällisen jälkeen olimme polkaisseet pienelle pyörälenkille lasten kanssa ja nautiskelimme taas kerran siitä, ettei vielä tarvitse kantaa huolta pitkistä hihoista. Kuinkahan sitä ollenkaan tottuukaan taas muuhun, sillä tuleehan se syksy meillekin, kunhan nyt ei ihan vielä. Kuulin tänään, kuinka eräs seitsemänvuotias oli todennut koululla käydessään, että 'I'm not ready to leave summer yet.' Helppo olla nyt samaa mieltä.

Ennen tätä valoilmiötä oli tapahtunut muutakin. Aamulla vähän mietitytti, miten kolmikko mahtaa käyttäytyä preschoolilla, jonne olimme sopineet tutustumiskäynnin puoli yhdeksäksi. Esikoinen oli tuleva mukaan, vaikka hän itse totesi useampaan kertaan, että hän on siellä kyllä käynyt, eikä hänellä ole tarvetta lähteä sinne uudelleen. Suhteellisen sutjakkaasti kiipesivät kuitenkin autoon ja kävelivät koulun ovesta sisään. Meidän lapsillemme tyypillinen ujous vaivasi ensin, mutta kun näkivät, mitä kaikkea tekemistä huone oli pullollaan, ei riemulla ollut rajaa. Ja kun vielä poikkesimme leikkimään preschoolin pihamaalle, ei kotiinlähtö kiinnostanutkaan enää siinä vaiheessa ketään, kun sen aika tuli.

Koulun oma puutarha

Hauskaa siis oli, mutta epäilen mielen muuttuvan vielä useampaan kertaan ennen kuin preschool oikeasti alkaa. Olen suunnitellut, etten vaivaa päätäni sillä vielä liian aikaisin, juurikin tästä mielialojen suunnattomasta vaihtelusta johtuen. Ensi viikolla keskityn ensisijaisesti siihen, että saan koulunkäynnin lähtemään käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Vain huomatakseni, etten sittenkään voi vaikuttaa siihen niin paljon kuin haluaisin ja toivoisin. Mutta selviämme me, tavalla tai toisella, ensimmäisestä viikosta. Ja sitten toisesta ja kolmannesta. Ja sitten se ehkä jo sujuukin, tai sitten ei vielä, mutta jossain vaiheessa. Jännittävää joka tapauksessa.

Palataan kuitenkin vielä siihen pieneen pyörälenkkiin. Sieltä palatessamme huomasimme yhtäkkiä etupihan suuren hortensiapensaan alla pienenpienen linnunpoikasen. Sen oli täytynyt pudota pesästään. Ihmettelin ääneen, että missähän se pesä on, kun en ensin huomannut. Kuusivuotias tyttäremme kuitenkin osoitti välittömästi pensaan sisälle noin reilun metrin korkeudessa - ilmeisesti hänen näkövinkkelinsä oli meitä parempi. 'Tuolla se pesä on!' Ihmettelimme aikamme, voisiko pienelle, suuta onnettomasti aukovalle, raukalle tehdä mitään, ja mieheni päätti hakea paksut työhanskat, joilla voisi yrittää nostaa poikasen takaisin pesään. Emmehän tienneet, oliko poikanen pudonnut vahingossa vai tarkoituksellisesti, mutta voisimme sentään kokeilla, vieläkö emolintu huolisi sen toisten poikasten joukkoon. Niinpä mieheni nosti pikkuisen varovasti ja sai kuin saikin pudotettua sen takaisin pesän uumeniin - jossa noita samoja aukinaisia nokkia näkyi kaksi muutakin. Tulimme sen jälkeen sisään, ja koska ruokailuhuoneestamme näkyy tuo pensas, näimme siitä myös pesän - ja sen, että emolintu oli jo silloin, muutamaa minuuttia myöhemmin, palannut pesälle ruokkimaan pienokaisiaan. Ei voi muuta kuin toivoa, että tuo pieni saisi myös osansa ja jaksaisi vielä kasvaa isoksi linnuksi.

Joten tästä me nyt tiirailemme. Ei tästä kuvasta yksityiskohtia näe, mutta tuo risukasa tuolla pensaassa on se pesä, ja todellakin, meiltä voi sisältä nähdä, mitä pesässä tapahtuu. Toivomme perheonnen jatkuvan. Ja aikamme selviteltyämme osasi google kertoa, että kyseessä on punarintarastas (American robin).

Odottavalla kannalla siis tänä maanantaina, monessakin mielessä.

Biitsikelit!

Kyllä tarkenee, tällainen viluisempikin nyt. Muutaman päivän on lämpötila kivunnut meillä yli +30 celsiusasteen, ja sama kuumuus on jatkumassa ensi perjantaihin saakka. Minkä jälkeen viilenee parilla hassulla asteella, joten vielä ei takkeja tarvitse etsiskellä. Öisinkin lämpötila on siinä kivan suomalaisen kesäpäivän tietämissä, mikä on oikeastaan jo aika erikoista täällä. 

Joten, paikallisten tapaan, on aika ottaa suunta veden äärelle, jota täältä kyllä mukavasti löytyy. Lapset ovat odottaneet uimareissua tänä viikonloppuna niin innokkaasti, etten edes tee suurta numeroa siitä, että alan keräillä uimavarusteita ja pakata koriin pientä evästä. Muutoin minulla on heti kolme ylitsepursuavan innokasta apulaista. He kuitenkin huomaavat uimavaatteet keittiön nurkalla ja ne ovat päällä sellaista vauhtia, ettei mitenkään voisi uskoa, että aamuisin vaatteiden päälle saaminen on ehkä noin viisitoista kertaa pidemmän ajan vaativa urakka.

Suuntaamme kohti pientä järveä, jonka nimi on Lake Iroquois, ja joka sijaitsee neljän kunnan alueella. Meiltä sinne ajaa reilun vartin verran (ellei sitten unohda pyyhkeitä ja palaa puolimatkasta takaisin kotiin). Portilla meidät vastaanottaa leppoisan näköinen herrasmies, joka laskuttaa meitä 8 dollarilla per aikuinen (jos asuisimme jossain noista neljästä kunnasta, pääsisimme alueelle pari dollaria halvemmalla). Järvi on pieni ja matala - ja maisema kaunis kuin postikortissa.

Olemme tulleet ensisijaisesti uimaan. Niinpä meidän varustuksemme näyttää erittäin köykäiseltä beachin 'normaalivierailijaan' verrattuna, joka on raahannut mukanaan ehkä kolmasosan omaisuudestaan. Meidän pieni piknik-korimme ja vaatimattoman kokoinen kylmälaukkusemme kalpenee ehkä suurten kylmäsammioden ja valtavien ruokakassien rinnalla, mutta meille siinä on riittävästi - pientä välipalaa ensisijaisesti lapsille ja juotavaa kaikille. Askeettisesti emme ole kantaneet mukanamme myöskään valtaisaa hiekka- ja vesilelujen kokoelmaa, vaan lapsemme näyttävät nauttivat täysin siemauksin pelkästä polskuttelusta kellukkeiden varassa. Ja yllättävää ehkä, mutta pikkuisemme, neljävuotias tyttäremme, on selvästi etevin uimaharjoittelussa. Iloitsen hänen onnistumisestaan (ja yritän pyyhkiä pois mielestäni sen, kuinka monta kertaa hän ehtiikään haukata järvivettä).

Tiedän, etteivät lapset ymmärrä, mitä järkeä on siinä, kun aikuiset yhtäkkiä keksivätkin, että kohta lähdetään. Miksi, miksi, miksi. Meidän pitäisi olla täällä kauan aikaa! Mutta aikuisten 'kauan', se on tässä kohtaa aivan eri asia kuin lasten 'kauan'. Niitä suureita on hyvin vaikea saada kohtaamaan. Lapseni, joskus vielä ymmärrät, ettei aina voi olla sunnuntai.

Tänä viikonloppuna on ehditty kuitenkin paljon muutakin. Lauantaina pyöräilimme juhlistamaan 150-vuotiasta kotikaupunkiamme, joka järjesti kaupunkilaisilleen juhlan meidän lähipuistossamme/urheilukentällämme. Kiersimme paikallisten yritysten kojuja, kurkistelimme poliisi- ja paloautoihin ja testasimme leikkipaikkoja. Helle kuitenkin uhkasi tehdä juhlille tepposet ja uhkaili tummenevalla taivaanrannalla sen verran voimallisesti, että oli pakko suunnata kotimatkalle vähän etuajassa - sillä niin reippaita kuin olimmekin pyöriemme kanssa, oli kulkutapa vähän riskialtis ukkosmyrskylle. Kotiovesta astuimme sisään, kun ensimmäiset pisarat putoilivat. Hauska tapahtuma joka tapauksessa!

Kolme pientä onnellista uimaria uinuu paraikaa sängyissään. Näistä kesäpäivistä voisi yrittää ammentaa vielä niinäkin päivinä, kun lunta taas sataa. Jossain povattiin näille nurkille kylmää ja lumista talvea, mutta kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä nyt. Ehdin jupista niistä lumimyrskyistä kyllä vielä monta kertaa siinä vaiheessa, kun tuuli viuhuu nurkista sisään ja lunta sataa taas päivätolkulla. Siihen toivottavasti menee vielä ainakin kaksi kuukautta!

Elokuun juttuja

On niitä sellaisia aamuja, kun jaksaisi heti vaikka mitä. Puhun nyt näistä elokuun aamuista, kun Suomi-loma on takanapäin ja elämä on asettunut jälleen tuttuihin uomiinsa. Esikoinen saattaa kysyä vieläkin, että onko tänäänkin kesäloma, vaikka on kysellyt sitä koko kesäkuun ja vielä heinäkuussakin, ennen kuin alkoi uskoa, että kyllä se kesäloma vain edelleen on ja jatkuu. Nyt olemme kyllä jo katselleet seinäkalenteria sellaisella tarkkuudella, että olemme jutelleet siitä, että tämän elokuun ajan on vielä lomaa ja sitten syyskuussa mennään taas kouluun.

Mutta, siis. Kun (jos) on nukkunut hyvin ja lapsetkin ovat virkeällä päällä, voidaan näinä elokuun aamuina suunnitella kaikenlaista. Välillä se suunnitelma voi olla vaikka aivan tavallinen kauppareissu, josta lapset kyllä tykkäävät yli kaiken, vaikka äidin laita onkin vähän toisin. Mutta silloin kun kaikki sujuu edes jokseenkin mallikkaasti, ei autoon kerääminen ja sieltä purkukaan tunnu ylitsepääsemättömältä. Ja vaikka hermot menisivät kaupassa siksi, että ensin kaikki haluavat autokärryyn (jossa on kaksi paikkaa) ja sitten lopulta kukaan ei haluakaan vaan kaikki haluavat juoksennella hyllyjen välissä, niin sellaisetkin kahinat voi unohtaa helpommin, jos päivä on muuten kokonaisuudessaan aivan ok. Voi vaikka innostua lähtemään lasten kanssa kävelylle lähistön puutarhaan, jossa kirjasto pitää lasten kesäohjelmaa.

Niin. Sillä tavalla se menee, jos kaikki sujuu edes suht hyvin. Vaikka yksi kompastuu heti kävelyn alkumetreillä ja saa raapaleen polveensa. Vaikka saavat aikaan kinan siitä, kuka istuu penkille kenenkin viereen. Ja siinä vaiheessa, kun pitäisi lähteä kotiin päin, onkin täysi työ keräillä kolmikko yhteen nippuun.

Ja sitten. On niitä aamuja, jolloin koulua on suunnaton ikävä. Koulupäivän luomaa ryhdikkyyttä ja järjestystä, jolloin aamu on tehokas, sillä sen on pakko olla. Se voi olla kinaton ja sujuvakin, mutta yhtä lailla känkkäränkkäinen ja tahmea, jolloin tehokkuuden saavuttaminen on kiven takana ja oma kahvi ehtii aina jäähtyä. Se antaa kuitenkin päivälle raamit, joita on joskus väsyttävääkin noudattaa, mutta, ah, silti niin antoisaa. Kyllä, odotan syksyä.

Syksy tulee olemaan jännittävä, meille kaikille. Erityisesti uskoakseni kuitenkin kaksosillemme, jotka aloittavat preschoolissa (kolmena päivänä viikossa) ja jotka ovat olleet tähän saakka kotihoidossa. Nelivuotiaana on täynnä intoa, mutta mieli muuttuu edelleen tarvittaessa sekunnin sadasosassa. Ja kyllä, jännittävää on sekin, että minä olen syyskuusta lähtien kolmena päivänä viikossa n. kuusi tuntia yksin kotona. Tai jossain. Mutta kuitenkin. Eikä minulla ole vielä aavistuskaan siitä, miltä se tuntuu.

Olen nähnyt ensimmäisestä koulupäivästä jo unia. Niissä olen joko unohtanut jotain tai ryntäillyt epätoivoisena koulun käytävillä etsimässä minua kaipaavia lapsiani. Ja niissä koulu on yhtäkkiä muuttunut sokkelomaiseksi ja milloin meluisaksi yökerhoksi, milloin vilkkaaksi hiihtokeskukseksi. No, onneksi koulu näyttää ainakin ulkoisesti hyvin entisenlaiselta, joten uskon selviäväni ensimmäisestä koulupäivästä, minäkin. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää sitä ennen. Kyllä, paljon hankittavaa ja tarkistettavaa. Ja monta aamua, jolloin on aika kiva - nukkua pitkään. Ja tehdä ihan mitä huvittaa.

Tyttö 6v ja omakuva.