perjantai 27. marraskuuta 2015

Keskiyön tanssi

On ollut rauhallinen kiitospäivä, sekä sitä seurannut Black Friday. Miehen matkustusaikataulu sattui täyttymään tällä(kin) viikolla koko arkiviikon mittaiseksi, joten olen viettänyt vapaapätkää lasten kanssa keskenäni.

Mutta ei se ihan niin mennyt sittenkään. Eilen, kiitospäivän iltana, istuin kaikessa rauhassa sohvalla, teekuppi kädessäni, kääriytyneenä torkkupeittoon, lapset unten mailla yläkerrassa. Kaikki siis niin mukavasti kuin voi yksinäistä koti-iltaa viettävällä rouvalla olla. Mutta sitten näkökenttääni tupsahti kutsumaton vieras.

Mikä tuo on. Sillä oli pitkät jalat, kroppaa ehkä sentin verran ja pitkät tuntosarvet. Se tepasteli olohuoneemme lattialla kaikessa rauhassa. Primitiivireaktiona etsin käsiini ensimmäisen painavan kirjan ja toivoin, etten herätä lapsia, kun jysäytän kirjan lattiaan. Jysäytin. Ja se alkoi hyppiä. Hyppiä! Ja minäkin, onneton, aloin hyppiä siitä kauemmaksi ja siinä me hetken aikaa tanssahtelimme pimeässä illassa. Ja sitten kadotin sen.

Minä en nuku, jos tuo jää tänne yöksi. Hyppii pian yksinäiseen sänkyyni kaveriksi. Siitä on päästävä eroon. Seuraavaksi etsiskelin sitä epätoivoisen oloisena olohuoneesta sekä keittiön puolelta, mutta eihän sitä missään näkynyt. Kunnes viimein se näytti kurkistelevan lattiatyynyn alta. Pirulainen. Nyt jäät kiinni. Joten nappasin keittiön kaapista muovirasian ja painoin sen ötökän päälle. Nyt järki juoksi jo sen verran kohtuullisesti, että päätin saada sen ulos talosta pihamaalle, hyppimään sinne, mokomakin. Siellä rasian sisällä se hypähteli ja käveli eteenpäin, mutta en uskaltanut yrittää ujuttaa rasian kantta sen alle, ettei se vain karkaisi. Niinpä kävelytin sen koko matkan olohuoneesta läpi keittiöön ja kohti eteistä, josta saisin terassin oven auki ja päästäisin sen vapauteen. Koko matka sujui kelvollisesti, joskaan en halua ajatella, miltä itse näytin kontatessani purkin kanssa pitkin lattioita. 

Eteiseen pääsin. Lasten talvikumppareita oli terassin oven edessä iso kasa, ne siirrettyäni syrjään sain oven auki. Viimeinen haaste oli kynnys, jossa ötökän olisi mahdollista päästä purkista ulos, ja hypähtää jopa väärälle puolelle. Varmistaakseni, että minä voitan tämän ottelun, päätin toimia salamannopeasti. Ja niin siinä sitten kävi, että siinä rytäkässä se kynnys koituikin keskiyön tanssipartnerini kohtaloksi.


Tiedänhän minä, että näitä nyt tulee ja menee. Täällä päin talot on rakennettu siten, että pieniä, ötököiden mentäviä rakosia varmasti löytyy. Ovenraostakin oli tietysti tämä tyyppi saattanut sisälle puikahtaa. Lisäksi on lohduttavaa, että ei se mikään torakka ollut, kunhan nyt muuten vain ällöttävä. Kaikeksi onneksi asumme seudulla, jossa mitään sen kummemmin vaarallisia ötököitä ei luonnonvaraisesti ole. Enkä oikeasti ole kai edes mitenkään erityisen ötökkäkammoinen. Mutta ei, en minä halua tuollaista pitkäjalkaa häiritsemään rauhallista illanviettoani. 

Kaksi niitä näin vielä myöhemmin lisää. Hyi olkoon. Kunnes heräsin säpsähtäen ja tajusin, että ne kaksi sen kaveria olivat seikkailleet onneksi vain unessani. Huhhuh.

Mutta seuraavaksi on aika suunnata kohti etelää. Ei, en ajattele sitä, millaisia ötököitä siellä liikkuu, vaan sitä, että tänä vuonna sinnekin on luvattu kaunista ja aurinkoista säätä, kun saavumme. Viime syksynä Floridan lomalle osunut ennätysviileä kausi on vielä hyvin muistoissa, mutta tänä vuonna pitäisi auringon olla meidän puolellamme (tarinaa viime vuodelta voi lukea täältä). Ennustettu +25-28 C kelpaa kyllä hyvin. Kohta mennään!

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Pilvien taa

On hetkiä, jolloin on aika pysähtyä.

Tämän runon olen kirjoittanut rakkaalle ystävälleni, joka joutui hyvästelemään äitinsä ja saattamaan hänet matkalle pilvien taa.




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Introvertin intensiivinen iltapäivä

Se oli ensimmäinen lasten syntymäpäiväjuhla tälle syksylle, jonne pääsimme paikalle. Yksi esikoisen parhaista ystävistä, joka täytti seitsemän ja piti koululla vauhdikkaat juhlat. Tyttäreni oli niin kovasti odottanut näitä juhlia, kysellyt jo parin viikon ajan, montako päivää juhliin on. 

Rutiinillahan tämä jo menee, sillä siitä lähtien, kun esikoisemme siirtyi koulumaailmaan, on syntymäpäiväkutsuja tullut paljon. Olemme nähneet monia juhlia, vähän erilaisia ja kuitenkin monia samantyyppisiä, ja aina lapsilla on näyttänyt olevan yhtä hauskaa. Niin nytkin. Pujahdimme sisään, veimme lahjan niille varatulle pöydälle ja sitten hän olikin jo siellä jossain. Oli löytänyt tuttuja kavereita ja paikkakin on kovin tuttu, joten mitään lämmittelyvaihetta ei tarvittu.

Minä, introvertti suomalainen, jäin siis hetkeksi yksin seisomaan juhlatilaksi muuttuneen jumppasalin reunamille, mutta aikaa tuohon ympärilleni pälyilyyn jäi ehkä minuutti. Sen verran, että ehdin silmäillä, montako tuttua näkyy. Ja silloin yksi tuli jo minua kohti. Eräs tänä vuonna luokassa aloittaneen äiti, jota olen toki nähnyt monta kertaa, muutaman kerran jutellutkin. Hän aloitti sujuvasti kyselemällä, olenko viime aikoina kirjoitellut paljon. Meillä oli tänä syksynä jo vanhempien yhteinen nyyttikesti-ilta, jonka lomassa olimme jokainen kertoneet itsestämme ja omista kiinnostuksen kohteistamme. Hän kysyi, olenko kirjoittanut viime aikoina myös englanniksi ja mistä kaikesta nykyään kirjoittelen. Juttelimme pitkään, sain tietää paljon lisää heidän perheestään, ja samalla kävi ilmi sekin, että asumme oikeastaan vieläpä melko lähellä toisiamme.

Keskusteluun hyppää mukaan tuttu äiti viime vuodelta, hänen kanssaan juttelimme kuulumisia, kun emme ole nyt nähneet, sillä hänen tyttärensä on vaihtanut tänä vuonna toiseen kouluun. Saan kuulla mielenkiintoisia asioita julkisen ja yksityisen koulun eroista. Esikoiseni parhaan ystävän äiti on minulle tästä koulumaailmasta jo kaikkein tutuin, heitä tapaamme myös koulun tapahtumien ulkopuolella, hänen kanssaan juttelemme niitä näitä tyttäristämme. Yksi tuttu viime vuodelta tulee myös vaihtamaan kuulumisia, hänen poikansa on tällä hetkellä lukemaan opettelussa hyvin samankaltaisessa vaiheessa oman tyttäreni kanssa. Vilkuilen tytärtäni, siellä hän menee muiden mukana, osallistuu järjestettyihin peleihin ja leikkeihin, huomaako minuakaan edes.

Minä, introvertti suomalainen, huomaan myös tutunnäköisen äidin, jonka muistan tuoneen ylemmällä luokalla ollutta tytärtään viime vuonna tähän kouluun, mutta ovat ilmeisesti vaihtaneet koulua tänä vuonna hekin. En tunne häntä sen enempää, mutta minä, introvertti suomalainen, otan askeleen häntä kohti ja kyselen tyttärestään, katsos vaan, minäkin jo osaan tämän. Minä, introvertti suomalainen. Hymyilee ystävällisesti, varmistelee, että mikä minun nimeni onkaan, muistaa, että olemme nähneet useasti, mutta pahoittelee, että nimi on jäänyt mielestä pois. Toistaa nimeni kuullessaan, näinhän kuuluu tehdä, se on se kikka, jolla nimi painetaan mieleen. Ja minäkin muistan, Joanne, todellakin.

Mielessäni odotan alitajuntaisesti sitä hetkeä, kun tarvitsen hälinän keskellä omaa tilaa, taukoa siitä kaikesta seurustelusta, hiljaista hetkeä sohvannurkassa, teekuppi kädessäni. Sitä ei edes tule sen parituntisen aikana, joka kyllä kuluu kuin siivillä. Mitä onkaan tapahtumassa, olenko minä jo tällainen smalltalkkaaja, en kai sentään.

Minä kadehdin jotain. Tai oikeastaan, ei se ehkä ole oikea sana, vaan paremminkin niin, että haluaisin myös oppia jotain. Haluaisin oppia painamaan asioita mieleen vieläkin paremmin, jotta minullakin olisi niitä avaimia, joilla aloittaa keskustelu mielenkiintoisella tavalla. Että ei puhuttaisikaan säästä, vaan että nykäisisin hihasta niitä sellaisia asioita, joita olisin painanut mieleen joissakin aiemmissa kohtaamisissa. Päätän opetella sitä nyt. Kun kohtaan uuden ihmisen, painan mieleen muutamia, tärkeitä yksityiskohtia, kun en kaikkea kuitenkaan pysty muistamaan, kuka meistä pystyykään, ei niin moni muukaan, kai. Sitä voi sanoa smalltalkiksikin kyllä, mutta sitä voi kuvailla myös kohteliaisuudeksi. Sillä niin minäkin sen koin, kun tuo minua ensimmäiseksi jututtanut nainen aloitti kanssani keskustelun siitä, mitä minä olen viime aikoina kirjoitellut. Sillä se, jos jokin, kuvaa minua, sitä mitä minä olen, sitä suurta rakkauttani kirjoitettuun kieleen.




Kaikkea se tämä ulkosuomalaisuus saa aikaan. Se saattaa jopa tehdä introvertista suomalaisesta seurapiirikelpoisen. Saas nähdä. 

Sanoo introvertti suomalainen ja istuu sohvannurkkaan, teekuppi kädessään.

torstai 19. marraskuuta 2015

Äiti, mitä sinä oikein teet

- Äiti, mitä sinä teet sillä aikaa kun me ollaan koulussa? Käytkö sinä pihalla keinumassa?

Olen vähitellen jo tottumassa siihen, että kotona voi välillä olla hiljaistakin. Koulun alkamisesta on kaksi ja puoli kuukautta aikaa, ja kolmena päivänä viikossa kaikki kolme lasta ovat koulussa. Noina päivinä keskelle päivää jää noin viiden tunnin pätkä, jolloin joko yritän tehdä kaiken mahdollisen rästissä olevan, tai sitten en. Yhä useammin olen kotiin palatessani istahtanut teekupin ja tabletin ääreen. Aika luksusta, niin oudolta se tuntuu. 

Olisi aika tylsää kirjoittaa siitä, että täällä minä sitten siivoan kaappeja ja imuroin ja niin edelleen (vielä tylsempää lukea). Kyllä näinkin, mutta tämä erikoinen 'vapaus' tuntuu ehkä eniten siinä, että yhtäkkiä voi hoitaa asioita niin, ettei kukaan keskeytä. Voi mennä jonnekin ja hypätä vain ulos autosta ja hoitaa asian. Vähän sellainen syyllisyyden tapainen tunne välillä takaraivossa, melkein kuin olisi unohtanut jotain. Jos pitää mennä jonnekin, mihin on ehkä epäkätevää ottaa lapset mukaan, voi sellaisen vain suunnitella tekevänsä noina tiettyinä päivinä.


Tämän syksyn tilanne on kuitenkin saanut aikaan myös sen, että varsinaisia töitäkin on välillä ikävä. Olen vuosia sitten nauttinut työstäni melko paljon, myönnän. Sitä tunnetta kaipaan taas aika ajoin. Onneksi koululta saa pientä puuhaa tarvittaessa, ja olen osallistunut hieman tietojen naputteluun ja juuri lupasin auttaa yhdessä postituksessa. En tietoisesti tartu jokaiseen leipomismahdollisuuteen, mutta sen sijaan ujutan itseäni välillä toimiston puolelle.

Ihan pikkuisen olen kuitenkin näperrelytkin.
Nämä tein koulun Halloween-juhliin.
Olen miettinyt välillä sitä, miksi ihmisellä on tarve tehdä kaikenlaisia listoja siitä, mitä pitäisi tehdä, eikä nyt välttämättä kirjallisesti, mutta mielessään ainakin. Täyttää ajatuksensa sillä, millä täyttää aikansa, sitten kun. On tarve olla jotenkin tuottava, niinhän se usein menee. Ja sen jälkeen tuntee tarvetta vapautua siitä tekemisestä, rentoutua, etsiä vastapainoa. Joskus unohtuu sitten tasapaino.

Kuvittelin myös, että kirjoitan blogipostauksia päivisin. Toistaiseksi en ole kirjoittanut yhtäkään. Fiilis taitaa iltaisin olla paremmin kohdallaan, tai sitten kyse vaan on jo silkasta tottumuksesta, sillä näitä tekstejä näyttää olevan kohta 300. Toisaalta, useimmiten prosessoin tulevan jutun päässäni päivällä ja kirjoitan sen näin nopeasti illalla. 

Huomenna on koulussa erityinen päivä, sillä koululaiset esittelevät monta viikkoa valmistelemiaan avaruusaiheisia projektitöitään myös vanhemmilleen, ja meidät on kutsuttu paikalle jo alkuiltapäiväksi. Päivässä taitaa olla ohjelmaa riittämiin, sillä lupauduin siihen postitusprojektiinkin huomenna. Ja taisi olla aikomuksena kotona ehtiä siivotakin, ettei vaan viikonloppuna tarvitse. Laiska töitään luettelee, niinköhän se meni.

- En minä ole kyllä käynyt keinumassa. Mutta se voisi olla kiva ajatus!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Seitsemän vuotta

Tänään ajatukset ovat olleet kaukana, seitsemän vuoden takana. Marraskuun 17. päivästä on tullut minulle erityinen päivä. Maailmanlaajuinen keskoslasten päivä nostaa tietoisuuteen faktoja keskosuudesta, mutta tuo monille meistä keskosvanhemmista myös tulvimalla muistoja mieleen.

Omalla kohdallani ensimmäisestä keskoskokemuksesta on aikaa jo seitsemän vuotta. Näinä vuosina on ehtinyt jäsentää ajatuksiaan ja nähdä jo senkin, miten keskosuuskokemukset ovat muuttaneet omaa itseä. Ovatko kokemukset kasvattaneet panssarin, jonka suojissa kestää enemmän ja enemmän? En usko siihen täysin, mutta itseäni ne ovat varmasti opettaneet siihen, että hetkeen tulee uskaltaa tarttua. Sillä keskoslapsen kanssa alkutaival on usein silkkaa vuoristorataa, jossa syöksytään alaspäin ja noustaan taas. Tällä matkalla tartutaan oljenkorsiin, iloitaan aina kun siihen vain voimia riittää.

Muistan, kuinka aika tuntui kuluvan silloin tuskastuttavan hitaasti. Ensin odotin, että lapseni ei vain syntyisi vielä. Ja kun hän syntyi, odotin, että saisin nähdä hänet. Kun hän vain makasi ja makasi sairaalan lakanoissa, odotin, että hän viimein voisi niin hyvin, että saisimme hänet kotiin. Odotin ja odotin sitä, että hän pärjäisi ilman hengitystukea. Odotin, että pääsisimme viimein eroon seurantalaitteista. Odotin, että hän saisi vapautuksen keskoskontrolleista.

Nykyään minusta tuntuu, että olen päässyt jo lähes eroon siitä suremisesta, että hän kehittyy monissa asioissa monia muita hitaammin. On väistämätöntä, että aika ajoin mieleen ovat tulvahtaneet kysymykset; miksi meille kävi näin, miksi tämä nyt meni tällä tavalla. Mutta vähitellen on oppinut keskittymään täysin siihen, että kaikki, kokonaisuudessaan, on mennyt kuitenkin aivan hyvin. Vaikka motoriset kehitysviiveet ovat olleet seurana kaikki nämä seitsemän vuotta, on monen muun taidon kehittyminen antanut aihetta iloon. Juuri tänään, kun olin hakemassa lapsiani koulusta, pysäytti eräs ylemmän luokan opettaja minut käytävällä. Koko koulu valmistautuu tällä hetkellä ensi perjantaina pidettäviin avaruusaiheisiin esitelmiinsä, ja tänään he olivat koko koulun voimin käyneet läpi omia aiheitansa. Opettaja kertoi, että hän oli ollut aivan ällistynyt siitä, miten tyttäreni oli esitellyt omaa aihettansa ('ei hän näyttänyt pelkästään piirustusta tai jotain, hän todellakin piti presentaation'). Opettaja totesi, että on upeaa nähdä tällainen kasvu viime vuodesta, jolloin tuo pieni tyttö tuli kouluun vielä vajavaisella kielitaidolla. Ja minä olin pakahtua ylpeydestä, kun totesin, että tyttäreni on kyllä kasvanut tänä aikana monella tavoin.

On siis tartuttava iloon ja positiivisiin asioihin, silloin kun niitä on. Takapakkeja tulee aina, niin pienen keskosen alkutaipaleella kuin myöhemminkin elämässä. Olen yrittänyt ajatella niin, että murehtimisellekin on oma aikansa, sillä sen jälkeen tulee taas parempi aika, ennemmin tai myöhemmin. Marleena Ansio taisi joskus kirjoittaa suurin piirtein niin, että kun ihminen luulee tulleensa sietokykynsä äärirajoille, hän saakin huomata, että voimaa on annettu kestää vieläkin enemmän. Noilla sanoilla keräsin itselleni voimaa niinä viikkoina, kun valvoin keskoskaapin äärellä.


Marraskuun lopun päivistä toinenkin on minulle sellainen, jota en tule unohtamaan. 18. marraskuuta 2008 oli päivä, jolloin jouduin sairaalaan vuodelepoon, kun raskausviikkoja oli kasassa vasta noin 24. Siitä alkoi muuttunut elämä. Seitsemän vuotta on todellakin tuonut paljon, opettanut paljon ja kertonut minulle sen, että monesta voi selvitä. On monta keskostarinaa, jotka ovat olleet vaikeampia kuin minun. On monta tarinaa, joissa keskosuus on tehnyt elämästä aivan erilaista kuin se aiemmin oli. Osaan olla kiitollinen siitä, että meillä on joka tapauksessa ollut onni monella tavalla matkassa mukana.

Lämpimiä ajatuksia kaikille keskosperheille. Erityisesti heille, joilla matka on vasta aivan alussa. Tiedän, miltä se tuntuu.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Sanattomuus

Perjantai-iltana kello on kai kuuden tietämissä, kun sosiaalisen median uutislinkit alkavat kiinnittää tavallista enemmän huomiota. Uutissivustot alkavat täyttyä tiedoista, jotka tuovat karmivaa todellisuutta tajuntaan. Uutisten reaaliaikaisuus tuntuu yhtäkkiä pelottavaltakin, sillä pienen hetken jälkeen käy jo selväksi, että Ranskassa on tapahtumassa jotain hyvin vakavaa.

Lapset leikkivät, katselevat televisiota, syövät iltapalaa, käyvät kylvyssä, aivan kuten muinakin iltoina. Käyvät vetämässä hihasta, pyytävät kaikenlaista, kertovat asioitaan, kinastelevat keskenään. Siitäkin medioissa puhutaan, miten lapsille voi maailman pahuuksista kertoa. Minä pidän lapsiamme vielä niin pieninä, etten kerro kaikesta, en suurista pahoista ilmiöistä, joita tämänhetkisessä todellisuudessamme todistamme. Lapset ovat jo oppineet, että joskus ihmiset eivät toimi siten kuin pitäisi tai kuten odotetaan, mutta vielä he eivät mielestämme ole kykeneviä ollenkaan käsittelemään mitään niin kauheaa, mitä Ranskassa on nyt tapahtunut.

Iltatoimet lapsiperheessä etenevät omaa tahtiaan. Uutissivustot päivittyvät tiuhaan tahtiin. Aina välillä seuraan uutisia, välillä vilkaisen sosiaalista mediaa. Suomenkieliset uutissivustot näyttävät päivittyvän hieman täkäläistä hitaammin. Paljon matkustavan miehen kännykkään alkaa putoilla viestejä lentoyhtiöiltä, turvatarkastukset tulevat taas tarkentumaan. USA nostaa valmiustasoaan välittömästi. Yhtäkkiä on erikoista olla maassa, jossa on tapahtunut julmia terroritekoja ja jossa reagoidaan herkästi. Yhtäkkiä on vielä entistäkin eurooppalaisempi, kun näkee, että Euroopan sydän on tulessa.

Lauantaiaamun ensimmäinen ajatus on: mitä yön aikana on Ranskassa selvinnyt, mitä uutisissa sanotaan kauhujen yön jälkeen. Aamukahvilla pää yrittää selventää uutisten kertomaa, mutta ymmärtää ei yritä, koska ei voi, ei pidä, ei missään nimessä kykene. Lauantain tekemiset ja menemiset täyttävät päivän. Sillä niin elämä menee. Suree, tuntee paljon voimakkaita tunteita, voi pelätäkin, mutta ei voi antaa pelolle ylivaltaa. Sillä niin elämä menee.



Ja pohjimmaisena, syvällä ajatuksissa, on aivan sanaton olo.

torstai 12. marraskuuta 2015

Pienen ihmisen suuret tunteet

Olen tullut kertoneeksi aiemminkin, että meillä asuu pieni, itsetietoinen tyttönen. Hän on perheen pienin, tällä hetkellä suunnilleen metrin mittainen, sekä nuorin, sillä hän on kaksosveljeään minuutin verran nuorempi. Tiedä sitten, aiheuttaako tämä asetelma hänelle tarpeen tuoda mielipiteensä kuuluviin kaikkia muita painokkaammin, vai olemmeko tässä vain kohdanneet luonteen, joka on muita voimakkaampi.

Sillä jos häneltä kysytään, niin hän tekee aina kaiken ensin. Hän haluaa aina kaiken ensin, paitsi aamulla pesulle. Hän menee aina ensin, ainakin omasta mielestään. Olemme kyllä tietoisesti alkaneet huolehtia entistä enemmän siitä, että hän ei mene eikä tee aina kaikkea ensin, jotta oppisi toisenlaistakin käytöstä. Tiettävästi hän ei kuitenkaan preschoolissa rynni muiden kuin veljensä edelle, joten sikäli olemme suhteellisen ongelmattomilla vesillä.

On eräs paikka, johon hän kyllä menee aina ensin, mutta josta hän ei voi poistua ensin. Sen oppiminenkin kesti kyllä jonkin aikaa. Kaksosemme nimittäin matkustavat toisessa autossamme kolmannella penkkirivillä, jonne pääsee vain yhdestä ovesta. Hänen kuuluu mennä paikalleen ensin, sen jälkeen veljensä asettuu hänen viereensä. Ja pois päinvastaisessa järjestyksessä.

Odota minua autotallissa! Muista odottaa! Autosta kuuluu huutoa, kun veljensä on astumassa autosta autotalliin (josta meillä pääsee suoraan kuraeteiseen). Ääni nousee ja näen mielessäni, kuinka otsasuonensa pullistuu. Kuunteletko sinä ohjeita? Odota autotallissa! Joku pidättelee naurua. Mistä lie oppinut tuollaista.

Preschool kuitenkin kasvattaa, uskon. Isommassa ryhmässä on pakko oppia odottamaan vuoroaan ja sietämään pettymyksiä. Toki niitä tulee eteen kotonakin, on syytä tullakin. Yritän luovia tuossa viidakossa siten, että annan jokaiselle vuoroja toisia ennen, jotta kukaan ei dominoisi. Mutta kun kaksi selvästi antaa välillä herkästikin periksi kolmannelle, monta tilannetta livahtaa ohi vähän huomaamatta. Mutta tyttäreni, opit kyllä, jos et ennemmin, niin sitten myöhemmin.

Haluan kuitenkin ajatella, että tyttärestäni kasvaa määrätietoinen aikuinen. On kai kuitenkin realistista ajatella, että neljävuotiaan tunne-elämän kehitys on vielä aika tavalla kesken ja mutkillakin on aikaa suoristua, eikä käytös luultavimmin aikuisiällä tule olemaan aivan niin ehdotonta kuin tässä vaiheessa. Elämä onneksi opettaa monenlaista. Ja uskon (ainakin toivon), että tyttäreni huumorintaju kehittyy samankaltaiseksi kuin äidillä, jotta saa sitten isompana lukea näitäkin kirjoituksia hymy huulilla.

Sängyssä pyörii sähikäinen, yritä siinä peitellä pientä ihmistä, joka hyörii ja pyörii ympäri sänkyä ja höpöttää taukoamatta. Saan kuitenkin napattua tytön halaukseen, hyvää yötä, nuku hyvin, äiti rakastaa sinua. - Tykkään äitistä ihan hirveästi! Pullistunut otsasuoni on vaihtunut pikkumyymäiseen virnistykseen. Hyvää yötä, äiti!

Minä ensin. Mutta veli heti perässäni.
Paras ystäväni.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Love this life

Otatko kahvin? Kysyn, vaikka tiedän. Vaikka olen jo kaivanut kaksi pientä espressokuppia esiin kaapista. Olemme yllätykseksemme huomanneet, että meille on muodostumassa uusi rutiini. Kello on ehkä suunnilleen kuusi, joka tapauksessa on alkuilta. Keitän ne kahvit, ja kannan kupit hämärään aurinkohuoneeseemme. Hämmästyttävää, mutta totta: tämän alkuillan pienen elvytyskupillisen saa siemaistua yleensä aivan rauhassa, kaksin mieheni kanssa, kun lapset yleensä joko piirtävät keittiön lattialla tai katselevat olohuoneessa lastenohjelmia. 

Sitä on päätynyt yhteen puolisonsa kanssa, sillä alusta alkaen yhdessä on ollut kivaa, mutkatonta, mukavaa, ihanaa. Sellaista kuin rakastuneen elämä on. Ei ole halunnut koskaan irti päästää, sillä toisessa on kaikki, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen toisen kanssa. On antanut vuosien kulua ja huomannut, että toisesta haluaa pitää kiinni yhä enemmän ja enemmän, jos enemmän on vielä mahdollista, kuin silloin aiemmin. Ja sitten on oppinut arvostamaan sitä, että ei se, että on kivaa, olekaan se kaikki, vaan se on yhtä lailla sitäkin, että sitten kun ei olekaan kivaa tai helppoa laisinkaan, se toinen on silloinkin siinä. Ja juuri silloin. Jos uhkaan vajota suonsilmäkkeeseen, tiedän, kuka minut sieltä nostaa.

Jos arki ei olekaan kynttiläillallisia, se voi olla se yhteinen kahvihetki. Jos on päiviä, jolloin ei ehdi jutella montaakaan lausetta, se on se, että puhelimeen kilahtava viesti ei koskaan tule ilman sanaa Rakas. Että silloin kun on väsynyt arjen taakkansa alla, se on valmiiksi pannussa tuoksuva aamukahvi tai valmiiksi kaadettu lasillinen suosikkipunaviiniä lauantai-iltana. Muistutus ilmojen kylmetessä, että otithan tarpeeksi lämmintä päälle. 



Juttelimme juuri tänä iltana siitä, kuinka suuri osa rakkautta on luottamus. Että rakastaa niin paljon, että voi luottaa, aina. Kun toinen on luota pois, usein monta päivää yksittäisen viikon aikana, on kyettävä luottamaan siihen, että vaikka me muut neljä emme ole hänen luonaan silloin, olemme silti aina läsnä hänen ajatuksissaan. 


Se, että pärjään noina aikoina hyvin yksin ainoana aikuisena perheestä huolehtijana, ei ole sitä, että sovittelisin päälleni sädekehää. Ilman luottamusta ja rakkautta en ehkä selviäisikään samoin. 

Onnellista on, olla onnekas.

torstai 5. marraskuuta 2015

Äiti, mennään!

Mennään, kyllä mennään. - Mennäänkö äiti, mennäänkö me sinne food partyyn, se on sellainen harvest meal! (Tässä puhuu kuusivuotiaani, jonka kielitaitoa olen aina kehuskellut, hän kun ei ole yleensä edes sekoittanut näitä kahta käyttämäänsä kieltä... hmm.) - Kyllä me mennään, se on varmasti kiva juttu. Olin epäröinyt osallistumistamme jonkin verran, sillä ajankohta tuntui olevan hieman haastava mieheni matkustuskalenterin puitteissa, mutta päätimme osallistua kuitenkin. Matkustavainen vain saa kiitää paikalle suurin piirtein suoraan lentokentältä, mutta kun lasten innostus on ilmennyt niin voimakkaana, emme aio jättää tätä väliin. Ja minua kyllä ajatus oli houkuttanut koko ajan, sillä kyseessä on ns. sadonkorjuujuhlinta, jossa juhlistetaan koulun ympärivuotista maatila/metsä/ruokaprojektia ja jonka menyyn ainekset saapuvat koulun yhteistyömaatilalta alle mailin etäisyydeltä. Todellista lähiruokaa siis. Kokkina toimii koulussa juuri aloittanut uusi keittäjä. Joten varsin maistuvalta kuulostaa, ja mikäs sen houkuttelevampaa.

Samaan hengenvetoon täytyy tunnustaa, että en minä aina jaksa. Ihan aina ei jaksa olla aktiivinen eikä täyttää kalenteria umpitäyteen, sillä meidän lastemme kohdalla sellainen usein purkautuu väsymyksen sekaisella kiukuttelulla ja sitähän on joka tapauksessa aina ilmassa riittävästi muutenkin. Mutta jos aikatauluumme sopii ja erityisesti jos lapsemme ovat innolla lähdössä matkaan, osallistumme kyllä monenlaisiin juttuihin, enenevässä määrin. Erityisesti kaikki koululla järjestettävät tapahtumat kiinnostavat lapsia, sillä he imevät itseensä kaiken tiedon, mitä koululla jaetaan. Joten jos en muistakaan lukea jokaista tiedotetta tulevista tapahtumista, on minulla monta muistuttajaa.

Nelivuotiaat kaksosemme ovat kolmena arkipäivänä preschoolissa, joten he ovat kahtena päivänä kotona minun ilonani. Toisena päivänä niistä pidämme useimmiten harrastuspäivän, käymme esimerkiksi kirjastossa tai leikki- ja askartelustudiolla. Ulkoilemme molempina päivinä, jos sää sen vain sallii. Toinen päivä on useimmiten kauppapäivä, siivouspäivä, mitä näitä nyt on. Olen ajatellut, että koska he saavat paljon virikkeitä preschool-päivinä, on aivan hyvä, että pysytellään välillä myös kotimaisemissa. Mutta kuinkas kävikään - nykyään tavallisin kysymys vapaapäivinä onkin: Mihin me äiti tänään mennään??


Löysimme äskettäin tällaisen leikki- ja askartelustudion.
Siitä päivästä lähtien he olisivat menossa sinne joka päivä.

Joten kyllä meillä mennään, koska he näin haluavat. Sen, jaksavatko he, päätän minä, sillä tämän ikäisiä pystyy sentään lukemaan vielä aika hyvin. Valmiiksi väsyneiden lasten raahaaminen jonnekin on kuin kaivaisi verta nenästään. Mutta ihmeesti he usein jaksavat, sittenkin. Olen ollut aina vähän sellainen, että olen halunnut pitää tasapainon kaikessa tekemisessä niin pitkälle kuin se mahdollista on, sillä meillä se on ollut toimivin ratkaisu arjen sujuvuuden kannalta. Mutta kasvavat isommiksi näköjään koko ajan, ja omien mielipiteidensä ilmaiseminen tekemisten ja menemisten suhteen tuntuu olevan selvässä kasvussa. 

Sanomattakin on selvää, että arki se vain sujahtelee eteenpäin huimaa vauhtia. Aina käy niin, että kun uusi viikko polkaistaan käyntiin, huomaakin yhtäkkiä, että taas ollaan jo torstaissa ja sitten onkin jo viikonloppu kohta ovella. Jos haluaisin kuulostaa kliseiseltä, toteaisin varmaankin, että kohta sitten jo pohdin, että missä välissä minä nuo aikuiset kasvatinkaan.

Mutta ovat ihanan pieniä vielä. Sittenkin, vaikka osaavat päivä päivältä enemmän ja ymmärtävät maailmasta jo ihmeen paljon. Ja ne menemiset ja tekemiset ovat selvästi tärkeitä, sillä nelivuotias poikamme pohti eilen nukkumaan mennessäänkin, minne voisimme mennä. -Äiti, me voidaan mennä kouluun tai kauppaan tai leikkipuistoon tai pyöräilemään tai eläimiä katsomaan tai Suomeen tai Floridaan tai kirjastoon tai... nukkumaan. - Nukkumaan, se onkin hyvä ajatus. Mietitään sitten taas huomenna lisää, eikö niin.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Hämähäkinseittikrapula

Juhlien jälkeen tulee joskus vähän sellainen nuutunut olo, kun tajuaa, mitä kaikkea on järjestellyt, suunnitellut, aikatauluttanut. Minä tunnustan, että oma oloni on suorastaan helpottunut, kun saavutaan jälleen suvantovaiheeseen. Sitä istuu sohvalle ja ajattelee nauttivansa laiskottelusta juuri siinä ja nyt. (Ja sitten nukahtaa sohvalle niin aikaisin, ettei illanvirkkuna ihmisenä kehtaa oikein edes tunnustaa.)

Eikä meillä nyt ole juhlittu mitään sen kummempaa kuin Halloweenia! Sitä oli vain ehditty odottaa jo kesästä saakka, ainakin nuo kolme nuorinta perheenjäsentä, ja odottaminen ja kärsimättömyys nyt ennen kaikkea lisääntyi eksponentiaalisesti h-hetkeä kohti. Käytiin läpi kymmeniä satoja kertoja, milloin minnekin ollaan menossa, puetaanko Halloween-asuja päälle, otetaanko mukaan trick-or-treat -pussukoita, ollaanko siellä ja täällä kauan vai vähän aikaa, syödäänkö siellä jotain, saadaanko sitten syödä karkkia ja niin edelleen. Ja kun mennään karkkikeppostelemaan, sanotaan trick-or-treat, thank you ja happy Halloween, eikö niin. Loputon määrä uteliaita kysymyksiä, malttamattomia valmistautumisia, turhanpäiväisiä kinastelunpoikasia, kun hermot eivät meinaa pysyä kasassa jännityksen vuoksi.

Ja nyt on sitten krapula, sellainen henkinen siis. Kahden päivän juhlinnan jälkeen otetaan taas uudelleen arjesta kiinni. Ihmetellään, mihin tämänvuotiset ylijäämäkarkit piilotettaisiin, viimevuotisetkin kun löytyivät vasta juuri äskettäin. Yritetään pestä prinsessa-asuja, joiden helmat ovat kuraraidalliset pimeässä pihojen poikki juoksentelun jälkeen. Keräillään vaivihkaa pois kaikki toinen toistaan kummallisimmat (ja ällöttävimmät) Halloween-krääsät, sellaiset pikkutavarat, joita on ilmaantunut talouteemme yllättävä määrä. Kurpitsat jatkakoot syksyn merkkinä ovenpielessä, vielä ei lumikuorma ole niitä peittämässä, sillä marraskuu on alkanut lämpöaallossa. Lähes kesäisiä lämpötiloja talviajassa - tuntuu kummalliselta, mutta kelpaahan se.


Arki painaa päälle aikatauluillaan, tämä viikko taaplataan taas ilman toisen aikuisen apua, sillä työ kiidätti miehen toiselle laidalle mannerta. Talviaika, johon siirryttiin täällä Halloweenin jälkeisenä yönä, on helpottanut aamuheräämisiä, mutta iltojen pimeneminen jo ennen viittä on musertavaa. Taidan liittyä lasteni ylläpitämään kerhoon, jossa on välittömästi Halloweenista toipumisen jälkeen alettu odottaa joulua.

Oli meillä hauskaa, joka tapauksessa. En ehkä opi milloinkaan ymmärtämään, minkä vuoksi lapsista on aina yhtä kiehtovaa pukeutua naamiaisasuihin, mutta tulipa kokeiltua sitä itsekin tänä vuonna. Ja koska se oli lapsista niin suunnattoman huvittavaa, saattaa olla, että teemme sen vielä uudestaan. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi. Sillä nyt en kyllä jaksaisi, en sitten millään.

Siivoan siis taloudestani nuo ötökät heti, kun pienten silmät välttävät, ja toivon, että naapuri, joka oli kietonut pihamaansa pensaisiin valtavat määrät hämähäkinseittikoristeita, siivoaa myös omat juttunsa piakkoin. Sillä täytyyhän tehdä tilaa värivaloille, Amerikassa kun ollaan. Antaa siis joulun tulla!


maanantai 2. marraskuuta 2015

My lost and found

Aloitetaan vaikka siitä, että joskus vuosia sitten minun oli kovin vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsisi paikkaa parittomille sukille. Miksi sinne kerääntyisi sukkia ilman paria, vaikka sukkia pidetään joko molemmissa jaloissa tai ei ollenkaan, ja kun ne laitetaan pyykkikoriin, ne menevät sinne molemmat. Todennäköisesti ne myös tulevat pestyiksi samassa koneellisessa, joten ne palautuvat myös käyttöön pareittain. Joten miten ihmeessä minulla olisi tarvetta omistaa vaikkapa laatikko, johon niitä parittomia sukkia keräiltäisiin. Kun en koskaan ole uskonut niitä juttuja sukkia syövistä pesukoneistakaan.


Ja sitten tullaan tarinassa siihen kohtaan, kun annoin periksi. Tai en nyt oikeastaan, mutta jouduin pakon edessä taipumaan. En vielä siinä vaiheessa, kun jälkikasvua oli vasta yksi, mutta sen lisääntyessä yllättäen kolmeen, aloin nähdä siellä sun täällä - sukkia. Sellaisia yksittäisiä, onnettomia, jotka on riisuttu jonnekin, vailla parin tuomaa turvaa. Huomasin, että nuorempi tyttäreni viihtyy toisinaan vain yksi sukka jalassa. Toisinaan hän riisuu ne molemmat, todennäköisesti riittävän etäälle toisistaan, jotta ne voivat kadottaa yhteytensä. Ja sitten minä alistuin poimimaan niitä onnettomia, kuljettamaan niitä pyykkikoriin yksinäisinä, tai patistelemaan sitä jälkikasvua tekemään niin.

Mutta, hypätäkseni suoraan tähän päivään, tai tähän syksyyn. Preschool, jossa nelivuotiaamme käyvät, on ihana paikka. Se on kuitenkin päivittäin usean kymmenen 2-4-vuotiaan lapsen hoitopaikka, ja voi vain kuvitella, kuinka paljon vaatekappaleita roikkuu, lojuu tai myttääntyy kasoiksi eteisessä, jossa naulakot sijaitsevat hieman liian tiheässä. Syksyn edetessä vaatekappaleiden määrä jatkuvasti vain lisääntyy, ja koska täällä ei myydä kovin monia talvivaatemerkkejä, on tuossa vaatteiden iloisessa sekamelskassa aina myös paljon samanlaisia vaatteita. Lapsia kannustetaan omatoimiseen pukeutumiseen (hyvä) ja omista tavaroista huolehtimiseen (hyvähyvä), mutta 2-4-vuotiaiden järjestyksenhallintakyky on vielä jonkin verran kehittymisvaiheessa. Kaksosillamme on naulakot eteisen nurkkauksessa, mutta heille kuuluvia vaatekappaleita kannattaa etsiä vähintään metrin, jollei toisenkin etäisyydeltä, jotta pääsee mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Kadonneita pipoja ja tumppuja kannattaa toisinaan silmäillä myös pihapiiristä. Voipa käydä niinkin, että kerran kadonneet (sisä)kengät, jotka löytyivät viikkoa myöhemmin, katosivat seuraavalla viikolla uudelleen. Siis uudelleen, voi elämä. Minkä jälkeen ne onneksi vielä löytyivät myös uudelleen. Erään luokkakaverin jaloista muuten. Jolla tietenkin oli samanlaiset itselläänkin, joten puhdas sekaantumisten summa oli kyseessä.

Joten vaikka kadottaa, voi onneksi vielä löytää. Vaikka ne lehmänhermonsa, joiden kuvitteli olevan pysyvää laatua. Arjen oravanpyörä tekee välillä tepposiaan, ja saa tuntemaan, että hukassa on niin organisointikyky, aloitteellisuus kuin punainen lankakin. Onneksi löytyvät aina uudelleen, kun homma taas palaa suvantovaiheeseen. Ja sen olen päättänyt, että huumorintajuani en kadota. On nimittäin pelastanut minut niin monesta tilanteesta.

Mutta, elämä on. Se on Lost and found -laatikoiden epätoivoista penkomista koululla, tutun vaatekappaleen toivossa. Se on jäähyväisiä eväsrasioiden kansille, jotka olivat jääneet nimeämättä. Se on tajuamista, että vaikka jotain löytää, todennäköisesti piakkoin kadottaa jotain taas. Se on ymmärrystä siitä, että parittomien sukkien laatikoita saatetaan sittenkin tarvita. Kuvan violetti sukka on ollut ilman paria jo niin monta viikkoa, että olen menettämässä toivoni sen suhteen. Se tullaan kirjaamaan tyystin kadonneiden listalle. Sillä elämä on.

Mutta lehmänhermot on, on ne kuitenkin. Ja se huumorinpilke silmäkulmassa.