tiistai 19. syyskuuta 2017

Lounas in Spanish

Eräänä päivänä jouduin hakemaan kaksoseni koulusta kesken päivän, sillä heille oli varattu aika rutiinitarkastukseen lastenlääkärille. Harmillisesti jouduin keskeyttämään heidän lounastuntinsa, sillä aika oli sovittu alkuiltapäivään. Päästyäni sisälle koulurakennukseen kävelin sen läpi aina toiseen päähän saakka, jossa sijaitseva jumppasali muuntuu kerran päivässä ruokasaliksi. Matkalla tulin vilkaisseeksi yhteen luokkahuoneista, jonka pienryhmäpöydän ympärillä istui ehkä viisi tai kuusi oppilasta, yksi luokanopettaja sekä koululla käyvä espanjanopettaja. Yksi noista oppilaista oli esikoiseni.

Luokassa oli käynnissä ns. lunch club. Sillä tavalla oli neljäs- ja viidesluokkalaisten opettaja nimennyt "erikoislounaansa", joita hän emännöi neljä kertaa viikossa. Jokaiselle päivälle on oma aiheensa. Maanantaisin on espanjalainen lounas, jolloin sille osallistuvat pyrkivät juttelemaan syödessään vain espanjaksi. Toisena päivänä ratkotaan matemaattisia pulmia, toisena kuunnellaan kirjaa ja keskustellaan siitä. Jokainen oppilas voi ilmoittautua yhdelle erikoislounaalle viikossa. Maanantaina ilmoittautumislistat aina tyhjennetään ja silloin voi tehdä varauksensa haluamalleen lounaalle. En ollut tietoinen siitä, että esikoiseni oli valinnut ensimmäiseksi espanjankielisen lounaan, mutta kieli-ihmisenä myönnän olleeni siitä aika iloinen.

Ekaluokkalaisen espanjaa

Mieleen nousi muistikuva omilta kouluajoilta. Muistan vieläkin, miltä ala-asteen luokkahuoneet näyttivät. Muistan, kuinka pienessä maaseutukoulussa ei ollut ruokasalia, mutta me emme syöneet jumppasalissa vaan omissa luokissamme. Järjestäjien vastuulla oli vetää ruokakärry koulun keittiöstä luokkaan. Lounaalla piti istua hipihiljaa ja keskittyä vain syömiseen. Jutteleminenkin oli joskus kielletty - tosin en pysty muistamaan sitä, kuinka pysyvä kyseinen käytäntö oli. Muistan, kuinka lusikoin hitaasti suuhuni kaalikeittoa, josta en pitänyt. Lautaselle jäi pyörimään suuri kaalinpala enkä uskonut pystyväni syömään sitä. Se oli niin suuri, ettei mahtunut kunnolla edes lusikkaan. Vilkuilin opettajaa, joka istui pöytänsä takana syömässä omaa annostaan. Odotin ja odotin, että opettaja olisi valmis ja lähtisi luokasta opettajienhuoneeseen. Poimin kaalinpalan yhä uudelleen lusikkaan ja pudotin sen vaivihkaa takaisin lautaselle. Ei sitä syömättä voisi jättää, siitä tulisi sanomista. Mutta jos opettaja lähtisi ennen minua, voisin päästä siitä... hmm... eroon.

En muista tänäkään päivänä, mitä tuolle kiusalliselle kaalinpalalle tapahtui. Nyt jo hymyilyttää ja on helppo todeta, että lasteni koulumaailma on hyvin erilainen kuin omani tuolloin 80-luvun Suomessa. Olen todella iloinen siitä, että esikoiseni voi halutessaan osallistua espanjankieliselle lounaalle ja että kaksoseni ovat innostuneet kirjalounaista. Omaa espanjan kielen taitoani on tosin syytä kohentaa pikapuoliin, mikäli haluan pysyä lasteni kielitaidon kanssa edes jokseenkin tasoissa. Opintoja löytyy minultakin, mutta ne ovat noin 25 vuoden takaa. Kaikki kolme lastani ovat opiskelleet espanjaa esikouluiästä saakka. Toisinaan melkein unohdan, että se on heille jo kolmas kieli. Hyrisen tyytyväisyydestä joka kerta, kun muistan sen.

Ja kaalikeittoa ja kaalikääryleitä syön ihan mielelläni, jos joku niitä minulle tarjoaa. Vuodet lienee tehneet tehtävänsä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Laskeudu rutiiniin, ihminen

Ensimmäinen kouluviikko, se on aina jännittävä juttu. Tänä vuonna syksy päätti saapua yhtä matkaa koulun alkamisen kanssa, ja ensimmäiset päivät on tarvottu kumisaappaissa ja sadetakeissa. Ihan toivoton ei tilanne ole kuitenkaan, sillä lämmön on lupailtu palailevan ensi viikolla - mikä tarkoittaa (ainakin minulle) säätilan normalisoitumista. Syyskuu kun on ainakin kaikki nämä viimeiset vuodet ollut vielä miellyttävän lämmin, suomalaisesta näkövinkkelistä suorastaan kesäinen.

Tiistaiaamuna meitä oli matkalla kouluun kaikkiaan viisi, mikä oli kyllä poikkeuksellista. Sikäli, että mieheni on säännöllisesti työmatkaillut juuri koulun alkamisen aikoihin ja lasten sujauttaminen takaisin koulumaailmaan on maannut yksin minun hartioillani. Tämä oli tosiaan jo neljäs kerta, kun koulunalku on meidän perheessämme ollut merkityksellinen - ja jokainen niistä on ollut erilainen. Ensimmäinen kerta oli luultavasti haastavin, sillä silloin veimme kouluun ensi kertaa pientä esikoistamme, joka ei tiennyt koulumaailmasta tuolloin vielä yhtään mitään. Seuraavana vuonna hän palasi kouluun jo hieman rutinoituneempana, mutta silloin kaksosemme aloittivat preschoolin puolella, mikä olikin heille uutta ja ihmeellistä - hankalaakin ensimmäisten viikkojen aikana. Sitä seuraavana vuonna olin luultavasti itse hermostuneempi kuin lapseni, sillä esikoisemme siirtyi isompien luokkaan uuden opettajan pariin ja kaksosemme taas seurasivat hänen jalanjälkiään ja aloittivat kindergartenin (esikoulun) siinä luokkahuoneessa ja sen saman opettajan huomassa, joka oli opettanut esikoistamme kaksi ensimmäistä vuotta. Tänä vuonna kouluun marssi jo kolme hyvin kokeneen oloista konkaria, joilla ei ollut mitään vaikeuksia sujahtaa joukkoon mukaan.

Mieheni seuraili menoa hetken ja palasi takaisin töihin. Minä kurkistelin luokkahuoneisiin, kävin halaamassa lapseni ja toivottamassa heille hyvää koulupäivää ja piipahdin sen jälkeen koulun keittiöön vanhempien aamukahveille. Siemailin mukillisen amerikkalaisen laihaa kahvia ja söin kanelimunkin, juttelin tuttujen kanssa. Huomasin, etten ollut edes ehtinyt jututtaa ollenkaan kaikkia, joita olisin halunnut, sillä tuttuja on jo niin paljon. Tuttuja vanhempia ja henkilökuntaan kuuluvia, monet jo vuosien takaa. Hetkeksi nousi mieleen kumma tunne: miten tunnen jo nämä kaikki.

Lapset ovat kantaneet kotiin tervetuliaiskirjeitä, uusia vihkoja ja kansioita, lukujärjestyksiä ja monenlaista täytettävää paperia. Olen parhaani mukaan yrittänyt suoriutua kaikesta ajoissa, täyttänyt kyselyitä, allekirjoittanut sopimuspapereita ja kiikuttanut toimistoon shekkejä. Sähköpostia, nettilomakkeita, mitä kaikkea.


Olen pitänyt myös kiinni perinteistä. Kun koulu alkaa, en täytä ensimmäistä enkä vielä toistakaan päivää kaikella mahdollisella, vaan keskityn saamaan homman käyntiin ja lapset uudelleen rytmiin mukaan. Ensimmäisenä päivänä hain helppoa lounasta ja kaupan pullahyllystä iltapäiväksi suosikkileivonnaisen. Suunnittelin kyllä kirjoittavani myös opiskeluesseen, mutta nukahdin sohvalle.

Että kyllä. Kyllä voi olla. Ensimmäinen kouluviikko voi olla väsyttävä.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 2

Jatkokertomuksissa on tapana viitata siihen, mitä on tapahtunut aiemmin. Voit tutustua elämäni remonttimiehiin täällä, ja siirtyä sitten allaolevaan tekstiin.

keskiviikko, 2. elokuuta 2017


Sanoisin, että osumatarkkuus on ehkä 30%. Nimittäin siinä, että milloin remonttimiehet saapuvat, jos saapuvat silloinkaan. Eilen iltapäivällä mahdollisesti saapuvaksi ilmoittautunut saapui tänä aamupäivällä, ja tänä aamuna kahdeksalta saapuvaksi odotettu saapui kymmeneltä.
Ensin mieheni istui täällä pitämässä kotitoimistoa siihen saakka, kunnes minä olin palannut kotiin vietyäni lapset kesäleirille. Sitten minä istuin ja odotin, josko joku saapuisi. Hieman ennen kymmentä soi ovikello, ja oven takana on se sama kaveri, joka pyöri näillä nurkilla useana päivänä vajaa pari viikkoa sitten. Se sama, joka naureskeli minulle koko ajan.

"Ei olekaan nähty vähään aikaan!" (Enkestätuotavirnistelyä) "Sorry kun siitä ovesta jäi se rauta kiinnittämättä, siihen tarvittiin erilainen osa kuin vanhassa ja taisin vain unohtaa sen. Mutta tässä on uusi, laitan sen kyllä äkkiä." (Menenytsittenvainlaittamaan)
Taas soi ovikello, seuraava sisään. Johdatan kellarikerroksen suihkulle, jossa hän toteaa, ettei tätä voi korjata niin kuin suunniteltiin. Niin kuin pomonsa suunnitteli. Ei tule kestämään. "Soitan pomolle, mitä tehdään. Oon tehnyt näitä paljon, mutta tähän tämä keino ei sovellu. Tarvitaan isompi remontti." Selvä, sen kun soittelet, palataan tähän sitten myöhemmin. Tajusin juuri, että kun vielä viimeksi ratkaisuja oli kaksi, nyt on jäljellä vain yksi. Kalliimpi tietenkin.
Johdatan toisen ulos, ja ensimmäinen singahtaa keittiön puolelle. "Nyt on kunnossa, sorry vielä!" (Tuollavirnistelylläsaatehkäanteeksi...ehkä.) "Onko teillä jokin suihkuongelma? Onpa ikävää!" Kuunnellut tietenkin keskusteluani toisen kanssa. "Joo on, mutta onneksi kellarikerroksessa, jossa sitä ei paljon käytetä..." (Mänytsulletästärupeeavautuun!)
Johdatan ovelle. Seuraavaksi kysyy kuitenkin, onko löytynyt lisää kalsareita. Jestas mikä virnistelijä, mene nyt jo.
No huh.


perjantai, 18. elokuuta 2017


On ollut viime aikoina hiljaisempaa remonttimiesten suhteen, mutta nautin kovasti suvantovaiheesta. Projektit ovat suht mallillaan, tosin monta uutta kolkuttelee takaraivossa, jotka kuitenkin siirtänemme myöhäisempään ajankohtaan.
Tänään tuli kuitenkin tarkastaja. Sellainen, joka käy muutaman vuoden välein katsomassa, huolehdimmeko turvallisuusmääräyksistä siten kuin vakuutus edellyttää. Lupasi tulla kymmeneltä, saapui ansiokkaasti jo 9:56. Olin suunnitellut aamun ohjelman siten, että lasten leiripaikasta ehdin karauttaa suoraan kauppaan, ja mikäli liikenne on suosiollista, olen kotona viimeistään 9:55. Olin kotona tarkalleen 9:55.

Esittelee itsensä hyvin kohteliaasti, astuu sisään vasta kun selkeästi kehotan. Näytän, mistä löytyy lämmityslaitteistoja ja pakoteitä, kaasutakkoja, palovaroittimia, häkähälyttimiä, vaahtosammuttimia ja mitä näitä nyt on. Pyytää kainosti lupaa kuviin, joita hänen tarvitsee vakuutusyhtiön vuoksi ottaa, pyytää yhtä kainosti lupaa kysyä jokaista kysymystä, jotka hänen tarvitsee esittää. "Anteeksi, mutta minun täytyy nyt kysyä tätä, kun vakuutusyhtiö vaatii... onko teillä koiria?" (No, ihan kovin tungettelevaksi en tuotakaan kysymystä kokenut.)
"Anteeksi, että täytyy kysyä näitä kysymyksiä..." "Anteeksi, että joudun tiedustelemaan, miten tuo hälytysjärjestelmä toimii, jos tulisi jokin tilanne..." "Anteeksi, tiedätkö, kuinka vanha tämä järjestelmä on...?"
Kymmenessä minuutissa on kierretty talo ja selvitetty tarvittavat seikat. "Anteeksi, että joudun vielä ottamaan kuvia tuolta talon ulkopuolelta!" Siitä vaan.
Annan kaiken anteeksi. Peruuttaa ulos ovesta, vähän vaivaa anteeksipyydellen tietenkin. (Tekee mieli huomauttaa, että varothan, kun astut ulos, meillä on siinä pari rappusta.)
P.S. Anteeksi vaan, kun piti tämäkin raportoida.


Jatkuuko tarina vielä? Kuka tietää. Hälytinkorjaajaa ja aidankorjausarvioijaa ainakin kaivataan vielä, sisäkattomaalarikin olis kiva. Omakotitalossa on puolensa, monenlaiset.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Lounaspöydän äärellä

Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, miten elämä on tuonut minun siihen paikkaan tai tilanteeseen, jossa olen. Minulle se tuntuu joskus ohikiitävältä hetkeltä, jolloin voisin kuvitella näkeväni itseni ikään kuin tilanteen ulkopuolelta. Ajatuksien läpi kulkee syiden ja seurausten jatkumoja, sattumilla höystettynä. Ehkä ne myös tallentuvat johonkin muistijälkeen, ainakin kuvittelen niin. On silti yhtä lailla mahdollista, että olen unohtanut useita niistä.

Sunnuntaina hieman keskipäivän jälkeen istuin erään aasialaisen perheen keittiössä ja juttelin kiinalaisen rouvan kanssa, sen jälkeen japanilaisen. Olimme tulleet kaksostemme parhaan ystävän syntymäpäiväjuhlille ja olimme ensi kertaa tuossa talossa. Juhlat oli suunniteltu grillijuhliksi pihamaalle, mutta Vermontin loppukesä (kieltäydyn vielä ajattelemasta, että kyseessä olisi alkusyksy) oli yllättänyt kolealla, jatkuvan sateen päivällä. Meidät oli otettu hyvin ystävällisesti vastaan ja tunnelma oli hyvin miellyttävä. Suurin osa vieraista oli aasialaisia ja kiinankielinen puhe ympäröi meitä, mutta toki valtaosa täällä asuvista aasialaisista puhuu myös englantia. Japanilainen vanhempi mies, kahden vieraana olevan pojan isoisä, yritti kovasti keskustella mieheni kanssa, voimakkaalla aasialaisella aksentilla ja hyvin vajavaisella sanavarastolla. Suomalainen aksentti kuulosti hänelle kaiketi perin vieraalta sekin, koska ymmärtäminen oli vähän niin ja näin. Hyvin keskustelu kuitenkin eteni, vaikka välillä sanoja piti toistella moneen kertaan.

Ruoka oli herkullista ja sitä oli valtavan paljon. Lihaa, kanaa, salaatteja, hedelmiä, itse valmistettua leipää. Odotukset olivat korkealla olleetkin, sillä isäntäperhe omistaa kiinalais-korealaisen ravintolan. Juttelin siinä samalla pitkän tovin myös tutun amerikkalaismiehen kanssa, jonka vaimo on kotoisin Taiwanista. Heidän poikansa oli viime vuonna kaksostemme kanssa samalla luokalla. Hän kyseli kaikenlaista Suomesta, esimerkiksi mitä sieltä kaipaan - kysymys, jonka kuulen täällä usein, kun syntyperäni selviää. Kerron, kuinka kaipaan ihmisiä. Samalla ajatuksiin nousee suomalainen ystäväni, jota on yhtäkkiä ikävä - päätän ottaa häneen yhteyttä lähiaikoina. Niin hoidetaan ikävää, kun moni tärkeä ihminen on pitkän matkan päässä. Kerron, kuinka en niinkään kaipaa Suomea maana, sillä täällä on hyvä olla. Kerron, kuinka juuri äskettäin puhuimme mieheni kanssa siitä, miten tämä talo, jossa asumme, on se, jossa olemme perheenä asuneet yhtäjaksoisesti jo pisimpään. Viisi vuotta, ehkä se on pitkä aika. Tämä on teille kuin koti, sanoittaa keskustelukumppanini ajatukset päästäni.




Kun on aika lähteä, lapsia saa maanitella mukaan. Kavereiden kanssa on niin kivaa! Muistutamme lapsia kiittämään päivänsankaria ja vanhempiaan ja ihastelemme vielä ilmapalloja ja yllätyspusseja, jotka perheen äiti kiikuttaa lapsillemme mukaan. Tulevat koko perhe saattelemaan meitä ovelle. Singahdamme sateeseen, joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieli on kuitenkin mitä aurinkoisin.

Niin sympaattinen perhe. Se kiva tunne läikähtää - olemme saaneet uusia ihmisiä elämäämme. Se on juuri sitä rikkautta, jota en pois vaihtaisi. 

(Tuosta rikkaudesta voit lukea myös täältä.)

tiistai 29. elokuuta 2017

Uutta ja vanhaa

Sattui sellainen päivä, että kaikki lapset saivat postia. Ihan oikeaa kirjepostia postilaatikkoon, kaksi korttia ja yhden kirjeen. Tulevat ekaluokkalaiset saivat kortit opettajaltaan, siltä tutulta, joka opetti heitä viime vuoden esikoulussa ja opettaa vielä nyt ekaluokallakin. Hän kyseli kesän kuulumisia ja toivotti tervetulleeksi kouluun ja sanoi odottavansa kovasti jälleennäkemistä. Esikoisemme opettaja on uusi, mutta on sijaistanut koululla jo aiemmin ja siksi tuttu kasvo - hän oli kirjoittanut tuleville oppilailleen kokonaiset kirjeet. Hän kertoi omista kesätekemisistään, paljasti ensi vuoden kouluteemoja ja sanoi odottavansa kovasti uutta työtään toka- ja kolmasluokkalaisten opettajana. Ei minulla vielä niin hurjan monta vuotta ole kokemusta täkäläisestä koulumaailmasta, mutta tästä perinteestä olen oppinut pitämään niin paljon, että odotan jo vuosittain kirjeitä ja kortteja opettajilta. 


Pitkän kesän jälkeen tuntuu helposti, että ovatkohan nuo lapset jo unohtaneetkin yhtä sun toista lomailun myötä. Kaksosemme oppivat esikouluvuonna hurjan paljon. Molemmat esimerkiksi oppivat lukemaan jo viime syksyn aikana ollessaan n. 5,5-vuotiaita. Tyttö lukee sujuvammin kuin poika ja on selvästi kiinnostuneempi lukemisesta. Hän on kyllä pitänyt lukemisharrastusta yllä myös kesällä ja tiirailee iltaisin vielä taskulampun valossa kirjoja hetken aikaa ennen nukahtamista. Poika paljasti viime vuoden aikana matemaattiset lahjansa ja siirtyi esikoululaisten matematiikasta suoraan ekaluokkalaisten oppimäärään jo 5-vuotiaana. Molemmat ovat kaiken kaikkiaan edenneet taidoissaan sellaista vauhtia, että minä olen ehtinyt lähinnä ihmetellä.

8-vuotias esikoisemme on taiteilija, tutkija ja puurtaja. Silloin, kun sille päälle sattuu. Hän jaksaa keskittyä etsimään tietoa esitelmäaiheistaan väsymättä, vaikka takeltelee lukemisessa. Tämä pieni koulu tukee lapsia kehittymään omassa tahdissaan ja antaa heidän löytää omat tapansa oppia - etu, joka on noussut meillä arvoon arvaamattomaan. Kukaan ei sullo esikoistamme valmiiseen muottiin, vaan tukee häntä oppimaan sillä tavalla, joka on hänelle sujuvin. Vaikka hän on takellellut lukemisessa, on hän kuitenkin onnistunut ottamaan suuria harppauksia viime vuoden aikana ja on valmis aloittamaan kolmannen luokan. Taiteilu on hänen henkireikänsä ja turvasatamansa, ja hän pääseekin tänä alkavana lukuvuonna mukaan taidetunneille, jotka on tarkoitettu isommille lapsille ja joille ensi kertaa pääsevät mukaan myös kahdeksanvuotiaat.

Syksyn aloitus on aina jotenkin niin jännittävä. Mietityttää, miten koulussa alkaa taas sujua ja miten rytmeihin palaaminen onnistuu. Mutta epäilen, että siinä käy kuin huomaamatta niin, että arki vie mukanaan ja täyttyy tapahtumista. Kesäkelit muuttuvat kurakeleiksi ja syysflunssat kiertävät talosta taloon. Ja niin edelleen.

Tänä iltana käytiin ottamassa pieni varaslähtö, kun koulu järjesti perinteisen aloittajaispiknikin. Elokuinen ilta oli vielä lämmin, mutta alkoi viilentyä kuin huomaamatta. Jos ennusteita on uskominen, eivät kesäiset päivät ole kuitenkaan vielä lainkaan ohitse, vaan niitä voi riittää vielä moneksi kouluviikoksi. Aika mukavaa oli myös kuulla lähiruokaa kannattavan koulun kommentti siitä, että tänä vuonna saadaan kaikenlaista päärynästä, sillä on tulossa hyvä päärynävuosi ja koulun pihamaan päärynäpuut näyttävät hyvin satoisilta nekin.

Mikäs sen mukavampaa. 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Rikkautta

Kaksosemme löysivät koulusta viime syksynä uuden ystävän. Hänen perheensä on kiinalainen. Lapsemme leikkivät ihastuttavasti keskenään, ja olemme saaneet tätä kautta tutustua uuteen perheeseen, jolla ei ollut aiemmin aavistustakaan, missä sellainen maa kuin Suomi oikein sijaitsee. Tavasin heille miten Finland kirjoitetaan ja rouva löysi puhelimestaan kiinankielisen sivuston, joka kertoi Suomesta. "A-ha!" Sanoi rouva ja hymyili innostuneena.

Eräänä lumimyrskyisenä talvipäivänä kohtasin koulun käytävällä vaatetukseltaan silloin eskimolta näyttäneen, mutta syntyperältään perulaisen naisen. Hän tuo minulle aina mieleen aidon latinon, joka nauraa hersyvästi. "En ehkä ikinä totu tähän talveen, mutta sinulle tämä kai on tuttua!" Nauraa taas. Ja minäkin. "Ehkä pitäisi olla suomalaisena tottunut, mutta minä en tiedä, totunko oikeasti koskaan! Niin viluinen olen, kyllä suomalainenkin voi olla!"

Tunnen todella sympaattisen iranilaisen, joka on naimisissa kanadalaisen kanssa. Heillä on afroamerikkalaista syntyperää oleva adoptiotytär. Esikoiseni hyvän ystävän isä on italialainen. Kampaajani on Bosniasta, samoin esikoiseni entisen luokkakaverin äiti, jonka kanssa tapaamme satunnaisesti silloin tällöin, sillä asumme samalla seudulla. Naapurissa asuvan ystäväni mies taas on saksalainen. Kotikadulle muutti juuri uusi perhe, heillä liehuu autotallin pielessä Irlannin lippu. 

Lasteni opettaja on afroamerikkalainen ja minusta on ihanaa katsella, kuinka hän alkaa aina svengailla kuullessaan rytmikästä musiikkia. Hän viettää joulun sijaan kwanzaa-juhlaa. Esikoistamme opetti viime vuonna reipas ja viitteliäs nuori nainen, jota sijaisti joku muu silloin, kun juutalaiset viettävät suurimpia juhlapyhiään. Tuttavani kertoi, että häntä jännitti mennä kirkkoon, jonka kuoroon tyttärensä halusi osallistua - hän kun on itse ateisti. Eräs ystäväni kuuluu metodistikirkkoon. Minulla on useita ystäviä, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Ilta-aurinko.

Elämänkatsomukset voivat olla erilaiset, arvotkin. Toinen uskoo siihen, että maailmassa on korkeampi voima, joka suojelee meitä - toinen ei, mutta minä uskon omalla, itselleni sopivaksi löytämälläni tavalla. Minun maailmankatsomukseni on tietynlainen, toisella se on toisenlainen, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut kohdata nämä ihmiset - kaikki se on rikastuttanut omaa käsitystäni elämästä. 

Minäkin olen maahanmuuttaja, sellainen kyllä, jolla on pysyvä oleskelulupa maassa. Minulla on täällä hyvä olla. En ole koskaan kohdannut minkäänlaista syrjintää. Siihen on vaikutuksensa varmasti sillä, että olen eurooppalainen, mutta myös sillä, että asumme alueella, jolla kyseisiä ilmiöitä on nähtävissä kaiken kaikkiaan hyvin vähän. 

Sorrun stereotypioihin, mutta mielestäni positiivisella tavalla. Mutta se, että elämä on tuonut tänne - se on lisännyt rikkautta uskomattomalla tavalla. Siihen jaksan olla tyytyväinen, joka päivä.

tiistai 15. elokuuta 2017

And some TLC

Ampiaisenpistosta on nyt kulunut kuusi päivää. Käsi alkaa olla jokseenkin normaali, mutta kutiaa vieläkin epämiellyttävän paljon. Pistokohta näkyy edelleen kummallisen selkeästi ja kämmenselässäni on siis selvä reikä. Lääkäri määräsi kortisonia tabletteina ja olen noudattanut ohjeita kiltisti nyt neljän päivän ajan. Tabletit ovat sellaisessa oranssissa läpinäkyvässä purkissa, sellaisessa, joita näkee elokuvissa. Vieläkin vähän hirvittää, kun katselenkin niitä, sillä en ole syönyt niitä koskaan aiemmin ja olen muutenkin melko tottumaton lääkkeisiin - onneksi.

E-reseptit toimivat täällä jokseenkin hyvin. Lääkärissä kysytään, mihin apteekkiin resepti halutaan toimitettavan ja lääke on yleensä noudettavissa sieltä viimeistään tunnin kuluttua. Jos muistaa varmasti tarkentaa, mihin apteekkiin haluaa, sillä samannimisiä on paljon. Kerran lääke meni toiseen toimipaikkaan, ja sitä pitikin sitten vähän selvitellä. Sen jälkeen olen muistanut kertoa aina varmuuden vuoksi myös osoitteen. 

Vaikka resepti nykyaikaisesti sähköinen onkin, saa lääkettä noudettaessa aina mukaansa paperipussin, jonka kylkeen on niitattu nippu ohjeita ja tarkempia tietoja lääkkeestä. Tällä kertaa paperi kertoo esimerkiksi hyvin tarkasti, että purkissani pitäisi olla pyöreitä, persikanvärisiä tabletteja, joissa on tietynlainen teksti ja numerointi. Kotiapteekkimme niittaa pussiin sympaattisesti myös viikon ruokareseptin. Ehkä senkin pitäisi auttaa paranemiseen, kuka tietää. Tällä kertaa minulle ehdotetaan roasted red pepper & chicken wrapia. Näyttää sen verran herkulliselta, että voisi melkein kokeilla.




Opin, että kortisoni voi aiheuttaa unettomuutta, muun muassa. Sitä ongelmaa ei ole ollut, sillä sain ohjeeksi jatkaa myös Zyrtecin syömistä, joka unettaa minua aina, mikäli joudun sitä allergiaoireiden vuoksi ottamaan. Sen voima on ilmeisesti vahvempi, sillä nukahtelen sohvalle iltapäivisin, jos yritän esimerkiksi lukea jotain.  

Maanantai-iltapäivänä puhelin soi, se herättää minut horroksenomaisesta iltapäiväunesta, siltä sohvalta, jolla olin istunut lukemassa opiskelumateriaalia. En edes ehdi hapuilla puhelinta käteeni ja viesti tallentuu puhepostiin. "Hei, täällä Alex..." (Hetkinen, kuka Alex?) Kertoo soittavansa sieltä lääkäriasemalta, tiedustellakseen tämänhetkistä vointiani. "Ota toki yhteyttä, jos on mitään ongelmia. Hyviä vointeja!" En soita Alexille takaisin, sillä ei minun voinnissani mitään huolestuttavia käänteitä ole tapahtunut, kyllähän tämä on jo ehdottomasti parempaan suuntaan menossa.

Tiedän sen olevan mainoskikka, jolla pidetään kyseinen lääkäriasema mielessä, mutta kyllä se pysyykin. Paikka oli siisti, sillä oli hyvät aukioloajat, se sijaitsee suhteellisen lyhyen matkan päässä ja kohtelu oli oikein ystävällistä ja asiallista. Ja kun vielä vastaanottotyttö soittelee peräänkin ja tiedustelee vointia.

Että mikseipä vähän TLC:tä, ei siitä haittaa ole. Lapsetkin ovat käyneet silittelemässä aika ajoin, jotta äidin käsi paranisi. Tender Loving Care, niinhän ne lastenohjelmissakin sanoo.

Koko episodin voi lukea täältä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tässä mitään lääkäriä tarvita! (vai miten se meni)

Lauantai-iltapäivänä hyppäsin rattiin ja ajoin nöyrtyneenä lääkäriasemalle, jonka muistin olevan siisti ja jossa olin käynyt kerran, sen ainoan kerran näiden viiden ulkomaanvuoteni aikana, kun olen tarvinnut itselleni lääkäriä. Ilahduin kovasti siitä, että piha näytti jokseenkin tyhjältä. Kävelin ovelle todetakseni, että se oli lukossa. Kello näytti kahta, ja asema oli sulkeutunut yhdeltä. Olisi kai pitänyt tarkistaa etukäteen, mutta kun tuli sittenkin lähdettyä liikkeelle vähän kiireesti.

Onneksi nykyaikainen teknologia on aina valmis auttamaan, joten googletin toisen tuntemani lääkäriaseman aukioloaikoja. Auki pitäisi olla, joten auto käyntiin ja sinne päin. En kovin kaukanakaan olisi, joten sinne yrittämään. Hiljaista oli kuitenkin sielläkin, ja ovi vain kolahteli sitä nykiessä. "Closed today", siinä luki. No johan on vaikeaa. Googletettuani seuraavaksi kaikki lähialueen lääkäriasemat löysin yhden, joka näytti olevan avoinna iltakahdeksaan. Ei kaukana sekään, joten auto käyntiin ja taas liikkeelle. 

Nyt onnisti sentään. Muutama auto pihassa ja muutama ihminen odotustilassa. Sain käsiini lomakkeet, joihin pitää kirjoittaa suurin piirtein kaikki muistamani henkilökohtaiset tiedot ja tietysti allekirjoittaa muutama lupa- ja vastuulappu, Amerikassa kun ollaan. Paikka näytti todella siistiltä, joten tämän tallentaisin mieleen myöhempiäkin, joskaan ei toivottavia tarkoituksia varten.

"Keskiviikkona?? Nyt on lauantai!" Huudahti hoitaja. Jäi arvoitukseksi, ihmettelikö hän enemmän sitä, miten käteni näytti siltä kuin näytti vai että miksi en ollut tullut aiemmin. "Tämä on kyllä aika turvonnut! Ampiainenko se oli?" "Se näytti torstaina ihan hyvältä. Olin ottanut antihistamiinia ja se rauhoittui sillä. Mutta kutina ja turvotus ilmaantuivat uudelleen perjantai-iltana, eikä antihistamiinista ollut enää kyllä mitään apua." "Eihän ole mitään hengitysvaikeuksia?" (jaa näytänkö siltä?) "Ei mitään, ei. Mutta jos tuon käden voisi saada normalisoitumaan, niin se olisi ihan kiva."

Kaikki oli siis alkanut keskiviikkona. Olin hyvässä tarkoituksessa päättänyt tarttua puutarhatöihin, kun rikkaruohot alkoivat hyppiä silmille. Olen niiden nyppimisessä huomattavan laiska, mutta nyt tuntui olevan niin sopiva sääkin. Mukavasti hellerajan tuntumassa, mutta puolipilvistä ja pieni tuulenhenkäys vilvoittamassa. Kaksi lapsista tuli mukaan ulos (auttamaan, kuten he asian ilmaisivat), mutta puuhasivat kyllä ihan kaikkea muuta. Ei sillä väliä, hyvä sinänsä, että ulkoilevat mielellään. Puutarhahanskani olivat hukassa, lienevät sujahtaneet komeron uumeniin käytön puutteessa. Olkoon sitten, pärjäisin ilmankin. Ei ollut tarkoitus rehkiä, kunhan nyt vähän nyppisin. Nypinkin, ehkä kymmenen minuuttia, kunnes varomattomasti tungin käteni liljapuskaan. Ehdin nähdäkin sen pienen pirulaisen, mutta silloin se oli jo täräyttänyt kipeästi kämmenselkään. Voi... sanonko mikä. Kipu oli sellainen, että oli pakko lähteä sisälle jäähdyttelemään. "Äiti, miksi se pisti sinua??" "Se oli vähän kuin oma vika, menin sitä häiritsemään, eikä se tykännyt siitä. Ei ne muuten pistä, ei sitä tarvitse alkaa pelkäämään."

Jäärä kun on jäärä eikä muuksi muutu, niin sinnittelin kotihoidolla. Ihan ensimmäistä kertaa olin joutunut piston uhriksi, aika kauan siinä oli mennytkin, joten hyväksi lykyksi sitä voisi kai kutsua. Olisin voinut jättää tämänkin kokematta, mutta minkäs teet. Seurailin, kun turvotus nousi ja laski, kutina alkoi ja kiusasi, mutta ajattelin, että kyllä se siitä. Tässä mitään lääkäriä tarvita. Mies alkoi olla hiljalleen vähän eri mieltä.

Kukkakuva, sillä se on paljon kauniimpi kuin kuva turvonneesta kädestä.
Siinä minä sitten vihdoin kiltisti istuin, kerroin koko tarinan ja näytin kättä lääkärille. "Kyllä tämä jonkinlainen allerginen reaktio on. Mutta määrätään siihen lääkettä, kyllä sen siitä pitäisi parissa päivässä helpottaa." Joten sähköinen resepti lähiapteekkiin ja nappulat kouraan. 8 päivää steroideja, Zyrteciä kylkeen ja jäitä jos kuumottaa. Selväksi tuli.

Että näillä nyt sitten mennään. Osasipa olla kiusallinen tyyppi. Se ampiainen siis. Toista kertaa en toivottavasti joudu enää lähikontaktiin, mutta jos joudun, lienee pidettävä pistiäisallergia mielessä. Nämä on juuri niitä juttuja, joista kuulee puhuttavan, mutta eihän nyt mulla sellaista ole. Elämä on joskus kummallista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mutta kuka hallitsisi ketjua?

Vaikka kuinka yritän, niin välillä en kestä. En ole koskaan tunnustautunut tavaroiden kerääjäksi, mutta hallitsemattomat ovat tavaravirrat viiden hengen taloudessa. Vähintään kerran viikossa hermostun siihen, että tavaraa on joka paikassa - paljon useammin kuitenkin turrun siihen, että sitä vain on. Kolme kasvavaa lasta tarvitsee - koko - ajan - jotain. Poika kasvaa sitä vauhtia, että pitkät housut muuttuvat kuin huomaamatta polvimittaisiksi. Esikoinenkin on viimein tänä kesänä alkanut vankistua keskivartaloltaan sen verran, että melkein kaikki housut näyttävät puristavan. Viisi vuodenaikaa (Vermontissa puhutaan talven ja kevään väliin sijoittuvasta mud seasonista, eikä suotta) ja kolmen lapsen kengät? Just think about it.

Jo paljon ennen siivoushypetyksiä, minussa on asunut sisäinen konmari(a). Se raivostuu epämääräisistä lehti- ja paperikasoista siellä täällä sekä lattioille levittäytyvistä epämääräisistä leikeistä, joista ei tiedä, onko ne jo hylätty vai jatkuvatko ne kenties vielä jonain toisena määräämättömänä hetkenä. Keittiön tasoille kertyy epämääräistä tilpehööriä, joista kukaan ei oikein tiedä, ovatko ne vielä tarpeellisia vai eivät. Kaikissa kaapeissa on aina liikaa tavaraa. Argh.

Aika ajoin komennan jälkikasvuni selvittelemään huoneidensa sisältöä. Kaikki, mitä ei enää tarvita, saa luvan siirtyä käytävän puolelle, josta keräilen ne eteenpäin, joko kierrätettäväksi tai suoraan roskiin. Jos en seuraile tapahtumien kulkua sen tarkemmin, syntyy yleensä vaihdantatalous. "Haluatko tämän?" "Joo!" Tavara ei siis välttämättä vähene, vaan sitä jaellaan huoneesta toiseen. 

Tavaraa kertyy varastoon. Siksi, että sitä tarvitaan johonkin toiseen aikaan tai siksi, että sitä ei saada heti eteenpäin, mutta se on kuitenkin liian käyttökelpoista poisheitettäväksi. Olemme antaneet paljon tavaraa pois, tuttaville ja hyväntekeväisyyteen. Olemme myyneet polkupyöriä, rattaita, vauvatavaraa. Olemme lahjoittaneet jopa huonekaluja. Silti varaston kiertonopeus on huolestuttavan huono. Kerran siivosimme kellarin varastotilojamme oikein urakalla ja saimme kahdeksan laatikollista ja monen monta säkillistä tavaraa pois, ja minä noidannuolen.

Tarvittaisiin ilmeisesti kunnollinen toiminnanohjausjärjestelmä, joka hillitsisi tulologistiikkaa järkeviin mittasuhteisiin ja pitäisi lähtölogistiikan sujuvana. Pois päin ohjaavien jakeluteiden määrää pitäisi lisätä ja ostotoiminnan puolella lienee syytä siirtyä A-, B- ja C-luokan nimikkeisiin. Tällä hetkellä ollaan kaiketi tilanteessa, jossa on käytössä aivan liikaa kirjaimia. 


Poika on kiinnostunut rahavirroista. Lukee nykyään Aku Ankkaa joka päivä ja haaveilee tulevansa isona Roope Ankaksi. "Hei, minä tiedän mitä voidaan tehdä tavaroille! Voin myydä kaikki tyttöjen tavarat yard salessa!" 

Ja kaksi pikkuista naista kiljuu niin että naapuritkin kuulevat.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Sympaattista

Meiltä on vain kivenheiton verran matkaa maaseudulle. Kun lähtee kohti etelää, vaihtuu maisema heti hetkeä myöhemmin peltoaukeiksi ja metsiköiksi, talot ja muut rakennukset maaseudulle tyypillisiksi. Tällä viikolla olen ajanut maaseutureittiä jo monta kertaa, kun vien lapsiani kesäleirille aamuisin ja haen heidät takaisin kotiin iltapäivällä. Leiri pidetään läheisen pikkukaupungin, Shelburnen, museoalueella (Shelburne Museum). Alue on valtava kokonaisuus (18ha), johon kuuluu mm. 39 rakennusta ja parikymmentä puutarhaa, jotka esittelevät niin taidetta, historiaa kuin Vermontin luonnonkauneuttakin.

Olisi mahdollista valita urbaanimpikin reitti, mutta valitsen maaseutukierroksen. Reitti halkoo maaseutua koko 15 minuutin matkan, tie mutkittelee ja kumpuilee. Kiinnitän huomioni pieniin merkkeihin; ensin tulee lehmämerkki, myöhemmin heppamerkki. Lehmiä ja hevosia myös näkyy laitumilla ja aitauksissa, puutarhat ovat vehreitä ja kauniita, nurmikot siisteiksi ajeltuja. Mäen päällä on risteys, josta käännyn oikealle. Risteykset ovat kaikki samanlaisia sikäli, että niissä on STOP-merkit tasaisesti jokaiselle. Kaikki pysähtyvät, ja se, joka on tullut risteykseen ensin, saa jatkaa ensin. Sääntö toimii moitteettomasti.

Sympaattiset postilaatikot reunustavat teitä, poikkeavat pienet tienpätkät vievät taloille ja tiloille, kaikki on kaunista ja tähän aikaan vielä hyvin vihreää. Vähän ennen saapumista määränpäähän tulee vielä jyrkähkö alamäki ja mutkan takaa pieni, kapea silta. Sen jälkeen asutus alkaa vähitellen lisääntyä, kun saavun lähemmäs itse kaupunkia. Asuinalueen keskellä on risteys, jossa on taas STOP-merkki. Sen viereen on pystytetty kyltti, jossa lukee: "Complete stops: free, Rolling stops: $162. Your choice." Ehkä sympaattisin koskaan näkemäni liikennekyltti. Pisteet paikalliselle poliisille.

Kesäinen aamu on kaunis ja lämmin, iltapäivä on helteisen kuuma. Shelburne on yksi suosikeistani lähikaupunkien joukossa ja mietin jo, etsisinkö jatkossakin kesäleirejä lapsille tästä suunnasta, jotta saisin ajaa maaseutureittejä mielin määrin.


Shelburne Museum

Mietityttää vain, milloin postilaatikoistakin tuli mielessäni sympaattisia. Taidan olla kotiutunut.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Ryhtiliike

Mukavien muistojen heinäkuu on kohta lopussa. Kesä jaksottuu omassa mielessä alkukesään ennen Suomi-lomaa, heinäkuun lomalaiskotteluun ja elokuun jatko-osaan, jolloin on vielä kesäisen kuumaa ja samalla ajatukset alkavat sittenkin jo hiljalleen siirtyä kohti syksyä. Koulu alkaa lapsillamme vasta syyskuun puolella, joten lomaa on vielä mukava pätkä jäljellä. Elokuu on kuitenkin saanut meilläkin jo oman leimansa: siitä on tullut kesäleirien kuukausi.

Tänä vuonna lapsemme osallistuvat kahdelle viikon mittaiselle leirille, joista toinen on laiva-aiheinen ja toinen täynnä taiteilua. Tänä vuonna optimoin logistiikan niin pitkälle, että etsin lapsille leirit, joihin he kaikki voivat osallistua - minun tehtäväkseni jää kuljettaa heidät aamuisin pelipaikalle ja hakea iltapäivällä sieltä pois. 

Mutta eihän se aivan niin simppeliä ollutkaan. Rouva on kesäterässä ja havahtui loppuviikolla siihen, että ensimmäinen leiri todellakin alkaa nyt maanantaiaamuna. Onnistui siirtämään ajatuksen syrjemmälle koko viikonlopun ajaksi (kyllätässävieläehtii) ja säntäili sitten koko sunnuntai-illan etsimässä reppuja, nimikoimassa vaihtovaatekertoja ja kaivelemassa esiin vedenpitäviä ulkovaatteita kaiken varalle. Vaikka näyttääkin siltä, että tärkeimmiksi varusteiksi muodostuvat lippalakki, aurinkorasva ja vesipullo, mikäli sääennustetta on uskominen.

Viikonloppu meni kyllä mukavasti. Ehdimme pyöräillä, syödä keskustassa terassilla, käyskennellä kauniissa lauantai-illassa keskustan kävelykadulla, poiketa uima-altaalle ja grillata kotioloissa. Syödä jäätelöä helteessä ja siemailla lasi, pari punaviiniä grillin antimien kera. Joten sittenkin olen melko tyytyväinen siihen, että en vaivautunut miettimään reppujen pakkaamista ennen sunnuntai-iltaa. 

Rutiini on kyllä vähän hukkateillä, sillä eväslaukkujen pakkaaminen tuntui pitkän tauon jälkeen jotenkin monimutkaiselta. Suunnitelmallisuus pitäisi saada palautettua jälleen siihen tilaan, jossa se oli viime kouluvuoden aikana - onneksi tällainen viikon harjoittelujakso palauttanee eväsrutiinin luultavasti ennalleen. Siihen sisältyy mm. se, että edellispäivän päivällisen yhteydessä kannattaa muistaa ajatella, jääkö siitä jotain seuraavan päivän lounasbokseihin. Tai että ovatko ruokakomeron kuivamuonavarannot kunnossa. Tai löytyykö hedelmiä, joista lapset tykkäävät.


Harjoitteluarki on siis alkamassa, ei vain lapsille, vaan yhtä lailla itselleni. Oma to do -lista ensi viikolle on ehkä kilometrin mittainen, mutta olen sentään rakentanut sellaisen mielessäni. En luultavasti suorita siitä puoliakaan, mutta ajatus sentään tuntuu mukavalta. Ryhtiliike kesälomarötväilyn jälkeen on taas kuin uusi alku ja tuntuu piristävältä.

Tässä kesässä on tähän mennessä jo ollut jotain käänteentekevää. Se tuntuu antaneen ajatuksia ja ajattelemisen aihetta. Se on selventänyt minulle monta asiaa. Mitä kaipaan, mikä voisi olla minun suuntani ja mitä kohti aion pyrkiä. Samalla se on kertonut minulle, että joihinkin unelmiin kannattaa tarttua, joihinkin voi pitää etäisyyttä. Joistakin voi joutua luopumaan, joihinkin on löydettävä ehkä toisenlainen tie. Matkasta kun voi nauttia niin monella tavalla.

Jospa tämä olisi siis oikein hyvä maanantai. Jos vaikka päättäisin niin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Retkimeininkiä

Meitä jännitti vähän. Etukäteen, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun kesäkuu alkoi lähestyä. Lapset aloittivat jo hyvissä ajoin kyselemisen, että montako päivää vielä. Koulun kaikki oppilaat tokaluokkalaisista viidesluokkalaisiin olivat pääsemässä luokkaretkelle, joka kestäisi puolitoista päivää. Ajatuksen takana oli esikoisemme opettaja, joka on koulussa melko uusi ja oli halunnut tuoda käytännön koulusta, jossa oli aiemmin opettanut. Tässä koulussa tehdään paljon päiväretkiä ja järjestetään leiripäiviä, mutta yön yli kestävä reissu oli uutta.

Kävimme jo talvella asiaa koskevassa infossa ymmärtääksemme paremmin, mitä amerikkalainen luokkaretki tarkoittaisi. Sitä osasin odottaa, että se tarkoittaisi paljon paperitöitä, sillä vastuukysymykset ovat täällä isoja. Jokaisesta lapsesta on vanhemman kirjoitettava paperi, jossa vanhempi määrittelee, kuka on hänen lapsestaan vastuussa retkellä. Käytännössä melkein jokaisen lapsen vastuuhenkilöksi tuli hänen oma vanhempansa tai molemmat, sillä huoltajat lähtivät retkelle - lähes oletuksena - mukaan. Muistan ainoastaan yhden isomman tytön, jonka oma vanhempi ei päässyt paikalle ja hän oli siksi nimetty luokkakaverinsa kera tämän isän hoteisiin.

Me otimme tämän haasteen kokonaisena perheenä vastaan ja päätimme lähteä matkaan kaikki viisi. Pienemmät lapsemme eivät toki osallistuneet ns. opetusohjelmaan, mutta päätimme, että varaamme hotellihuoneen lähistöltä ja jakaannumme tarvittaessa siten, että minä olen esikoisemme kanssa ja mieheni huolehtii kuusivuotiaistamme. 

Matkalle lähdettiin torstaiaamuna, ja päämäärä sijaitsi luonnonpuistoalueella Atlantin rannalla, naapuriosavaltiossamme New Hampshiressä. Kaikki lapset matkasivat huoltajineen omilla autoilla, joten suomalaisessa menossa tutuksi käyneestä yhteiskuljetuksesta ei ollut tietoakaan - tosin kukaan ei olisi sitä kaivannutkaan. Ihmisillä oli omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, joten minkäänlainen yhteiskoordinointi ei edes ollut tarpeen. 

Odiorne State Park, NH

Miten mykistävän kaunis tuo rannikko olikaan! Atlanttia roihusi edessä silminkantamattomiin ja ilma oli suurimmaksi osaksi kirkas ja kaunis, joskaan ei kovin lämmin, sillä lämpötila ei noussut yli 20 celsiusasteen ja merituuli vielä vilvoitti ilmaa lisää. Se ei menoa haitannut, sillä lapset olivat todella innoissaan retkiohjelmasta. Meille vanhemmille - siis muillekin kuin minulle - tuli kuitenkin hieman yllätyksenä se, että meidän tulisi olla lastemme valvojina mukana myös varsinaisen opetusohjelman aikana. Niinpä me sitten käyskentelimme takapiruina, kun lapset tutkivat vuorovesialuetta etsiskellen rapuja, simpukoita ynnä muita kivenlohkareiden välissä eläviä otuksia, jotka tulevat siis laskuveden aikana näkyviin. Hengitimme niskaan, kun lapset tutkivat löytöjään mikroskoopeilla ja kuuntelimme rannikkoalueella toimivien eläinpelastajien luentoa työstään. Mielenkiintoista se kyllä oli - taisin oppia itsekin yhtä sun toista uutta.


Tutkimisen jälkeen kaikki otukset palautettiin rantaveteen.

Retki oli siis kaikin puolin onnistunut ja jännittäväkin kokemus. Pisteenä iin päälle majoitus oli järjestetty siten, että luonnonpuiston yhteydessä toimiva museokeskus toimisi majapaikkana - siten, että sen lattioille (!) saisi levittää makuupussinsa ja (yrittää) uinua siinä. Me viisi emme kuitenkaan tohtineet edes yrittää moista tällaisella kokoonpanolla. Niinpä hiippailimme illalla ohjelman päätyttyä hotellin lakanoihin nukkumaan ja palasimme pelipaikalle heti aamutuimaan. Moni jututtamistani vanhemmista totesi kyllä, ettei ollut saanut nukuttua juuri ollenkaan, jos yhtään. Mutta moni lapsista oli viihtynyt hyvin - kaiketi seikkailuhengellä. Minä myönnän olevani noihin seikkailuihin ainakin kaksikymmentä vuotta liian vanha.

Nostan hattua joka tapauksessa esikoisemme opettajalle, joka oli hoitanut kaikki järjestelyt ja veti ohjelmaa aina yhtä pirteällä ja aikaansaavalla otteella. Näistä tapahtumista jää lapsille epäilemättä mieleenpainuvia muistoja, ja voin sanoa olevani onnellinen siitä, että olemme löytäneet lapsillemme näin upean koulun.



keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet

torstai, 20. heinäkuuta 2017

Minä mikään kekseliäs ole, mutta joskus pitää yrittää olla. Joskus pitää keksiä, miten kuusivuotias vakuutetaan kello kaksi aamuyöllä, ettei vielä kannata herätä, koska on pimeääkin. Eikä muuten vielä neljältäkään. Ennen kuutta taivun jo itsekin, sillä aamu sentään jo sarastaa. Onneksi, sillä talon ympärillä pyörii remppamiehiä yllättäen jo seitsemältä. "Herätettiinkö me teidät?" kysyy yksi, sen jälkeen kun on jo ehtinyt porata hyvän aikaa. "Ette toki, kyllä me hereillä oltiin! "Kerrankin kiitän jetlagin vaikutuksia.
Putkimies tulee ja toteaa, että pitää vaihtaa kokonainen hana ym. roippeet. Kaikki käy, korjatkaa vaan, kiitos, kuntoon se pitää saada. Menee ehkä ensi viikkoon ennen kuin osat saadaan, mutta onneksi ei ole talon ainoa hana, joten kyllä tässä selvitään.
Iltapäivällä päästän lapset viimein pihalle, kun ovat joutuneet olemaan sisällä siksi, että remppamiehiä on pyörinyt siellä ja täällä ja olen saanut keksiä keinoja, kuinka pysymme mahdollisimman hyvin pois tieltä. Iltapäivällä yksi tulee viimein lupaamaan, että nyt tämä oli tässä. Paitsi että tarvitaan joku vielä vähän maalaamaan paria kohtaa ja että valitettavasti ovea vaihtaessa irtosi yksi hälytysjärjestelmän sensori. Ei lopu projektit tekemällä, mutta onneksi on saatu nyt hyvä vauhti päälle.
"Äiti, äiti!!!" Poika huutaa pihan perältä. "Joku on jättänyt meidän puuhun kalsarit!"
"Anteeks, mitä??"

lauantai, 22. heinäkuuta 2017

Tähän mennessä tapahtunutta:
Saavuimme Suomesta takaisin kotiin tiistai-iltana. Alakerran vessassa on vuotava putki, remonttimiehet ovat korjanneet nurkkalaudoituksia ja vaihtaneet muutaman sivuoven. Yläkerran vessat kaipaavat myös huoltoa ja niihin on päätetty vaihtaa uudet pöntöt. Kaksi lapsista on kärsinyt aikaerorasituksen aiheuttamasta pahoinvoinnista vielä matkustamisen jälkeisenä päivänä ja itse olen hyytynyt migreenin kouriin keskiviikkoaamuna. Poikani kertoo löytäneensä pihapuustamme jonkun kalsarit (siellämitäänkalsareitavoiolla).
Torstaina remppamiehet saapuvat asentamaan uutta ovea, vaikka luulen heidän saapuvan perjantaina. Pönttöasentajien pitäisi kai saapua perjantaina, mutta saapuvat lauantaiaamuna. Keskimäärin kuitenkin lähes oikeina päivinä. Totun kiskomaan aamukahvia väsyneeseen olemukseeni, vaikka joku poraa nurkan takana tai hakkaa vanhaa pönttöä irti yläkerrassa. Tulkaa kaikki tänne vaan, kyllä tänne mahtuu.
Mutta jetlag alkaa viimein väistyä. Aamuisin nukuttaa jo normaalisti. Yläkerran kylpyhuoneet on siivottu kuntoon, pyykinpesu on normalisoitumassa, matkalaukut on jälleen piilotettu kellarikerroksen komeroon. Jääkaappi on täytetty kaikella sillä, jota on Suomen-lomalla ollut ikävä.
"Kyllä se varmaan on jokin kangaspala siellä puussa, jostain lentänyt", totean naureskellen. "Kyllä ne näyttää kalsareilta!" toteaa poikani. Mennäänpä siis katsomaan.
Kyllä ne ovat kalsarit, kirkkaanpunaiset. Puhtaat? En tiedä. Kenen??? Siinäpä kysymys. Mutkan kautta sattuu selviämään, että olisivat naapurinpojan. Ja että jokin leikki olisi ne sinne kuljettanut. Hmm. En kysele enempää.
Sitten se iskeytyy tajuntaani. Ne remppamiehet kyllä tekivät töitään monella puolella, myös sillä nurkalla, jossa tuo puu kasvaa. Sitä en tohdi ajatella, olisivatko heidän, mutta he ovat epäilemättä nähneet nuo kalsarit, roikkumassa hupaisasti puun oksalla.
Se toinen remonttimies kyllä naureskeli mulle koko ajan. Taidan ymmärtää miksi.

sunnuntai, 23. heinäkuuta 2017

Elämässäni on tuntunut vilisevän tällä viikolla remonttimiehiä kuin kuuluisassa Vilkkilässä kissoja, mutta olemme kaiketi saavuttaneet suvantovaiheen. Tauko on hetkellinen, sillä ensi viikolla odotan saapuvaksi niin hälytinkorjaus- kuin putkimiestäkin. Jos nimittäin hyvin käy, sillä kukapa heistä koskaan tietää, osaavat olla niin arvaamattomia.
Mutta ainakin meillä on Vermontin, jollei saman tien koko universumin, sympaattisin putkimies. Olemme pyytäneet häntä avuksi näinä kaikkina vuosinamme täällä jo useita kertoja, sillä - noh - se nyt on jokseenkin normaalia, että aika ajoin jossain vuotaa putki, vessanpönttö tai hana. Tämä mies joka tapauksessa singahtaa paikalle yhdestä soitosta, niin pian kuin vain mahdollista. Hän saattaa tarjoutua tulemaan vaikkapa heti sunnuntaiaamuna, mikäli hänelle soittaa lauantaina. Lisäksi hän hinnoittelee työnsä niin alas, että on puoliväkisin tarjottava hänelle lisää rahaa.
Tarvitsemme tällä kertaa siis alakertaan uuden hanan. Putkimiehen suureksi suruksi sellainen on tilaustavaraa ja saadaan vasta ensi viikoksi. Kun hän kävi tutkimassa ongelmaa, hän pudisteli suorastaan surullisen näköisenä päätään. "Voi harmi. Luulin, että tämä ei olisi näin paha, mutta kyllä nyt näyttää, että joudumme vaihtamaan sisuskalujen lisäksi koko hanan." Vastaan reippaasti, että ei se minua nyt haittaa, pääasia, että ongelma saadaan korjattua (ja salaa olen lähes pelkästään tyytyväinen, että vanhat, rapistuneen näköiset näkyvät osatkin tulevat vaihtumaan). Hän kuitenkin jatkaa, tuijottaen minua spanielinsilmillään, että hän on nyt todella pahoillaan tästä tilanteesta. Minulle tulee olo, että häntä pitäisi jo ottaa kädestä ja lohduttaa, ettei tämä suinkaan ole hänen vikansa. "Se ei haittaa. Hyvä että tämä saadaan kuntoon", vastaan ystävällisesti. (Jään hetkeksi pohtimaan, onko tämä kenties elämäni merkillisin kohtaaminen putkimiehen kanssa? Luultavasti.)
Mutta ne kalsarit siellä puussa. Poikaa mietityttää vieläkin. "Entä jos niille remonttimiehille tuli siellä ulkona kuuma ja ne vaihtoi kalsarit?" Noh. Meillä on kyllä ollut lähes kolmenkympin helle, mutta... "En kyllä usko, että ne on remonttimiesten kalsarit. Kyllä se on ollut jokin lasten leikki ja ne ovat jääneet sinne." Tosin edelleenkin kummastelen hieman mielessäni, jos nyt saa sanoa.
(Emme ole kuitenkaan löytäneet naisten pikkupöksyjä pihamaaltamme. Siinä kohtaa minun alkaisi olla vaikea uskoa, että kyseessä on todellakin ollut lasten leikki...)


tiistai, 25. heinäkuuta 2017

Tänään on vasta tiistai, ja asetan heikon toiveeni perjantaille. Silloin on kulunut viikko siitä, kun uusi hana on tilattu ja se voisi hyvällä onnella saapua siihen mennessä. Siinä onnellisessa tapauksessa saamme sen aivan varmasti paikalleen viikonlopun aikana, kiitos mitä empaattisimmalle putkimiehelle, joka varmasti singahtaa paikalle tuossa tuokiossa. Pitkällistä harmia anteeksipyydellen, tietenkin. (Koska hän on maailman sympaattisin putkimies, jos ette vielä tienneet.)
Kun on vauhtiin päästy, niin päätimme lisätä yhä kierroksia. Kellarikerroksemme kylpytiloissa, jotka ovat lähinnä satunnaisessa vieraskäytössä, on hetken aikaa ollut ongelma. Suihkukaapin pohjaan on syntynyt railo, joka sinänsä on jo hieman merkillistä. Kysyimme viimeviikkoisilta pöntönasentajilta, josko he suorittavat myös kyseisiä korjauksia. Vanhempi heistä - kutsuttakoon häntä vaikkapa positiiviseksi suupaltiksi - totesi heti, että tämähän on asennettu aivan p....leen (siis pieleen, tarkoitin). Hän sanoi kyllä, että korjaaminen onnistuu (tosin ei aivan helpolla eikä halvalla). Alkuperäisen työn tekijää on mahdotonta meidän jäljittää, joten jupista voi lähinnä itsekseen. Mutta - aloitetaan siis projekti. Eipähän käy syksylläkään aika pitkäksi, kun remonttimiehiä juoksentelee täällä näillä näkymin riittämiin silloinkin.
Niin, remonttimiehistä puheenollen! Koko tämän kotiinpaluu- ja remonttihärdellin keskellä päätin yrittää pikaisesti kampaajalleni, josko hän saisi vikkelästi piilotettua kuontaloni harmaan tyvikasvun (joka ei ainakaan hidastu tässä menossa). Pääsin nopeasti sisään ja nopeasti ulos - vieläpä hyvin tyytyväisenä lopputulokseen. Kun astuin salongista ulos parkkipaikalle, kuulin jonkun puhuvan selkäni takana. "Beautiful hair!" Käännyin. Minua vähän vanhempi mieshenkilö. Työhaalareissaan. Remonttimies. Vainoavatko ne minua? (Ja ennen kuin joku ehtii kuvitella, että herättäisin millään tavoin huomiota tällä seudulla, totean pikaisesti, että kyseinen kohteliaisuus on täällä kyllä täysin tavallinen.)
Kaiken tämän jälkeen en tosin tiedä, miten kykenen vastaanottamaan enää yhtään remonttimiestä kotiini pokerinaamalla. (Onneksi kukaan heistä ei tiedä, että saattaa joutua tahattomasti mukaan kirjoitelmiini, sillä mihinkäs kirjoittelija sanailustaan pääsisi.)
P.S. Ne kalsarit puussa? Emme ole edelleenkään löytäneet niille vastaparia. Toisaalta, en ole vielä kurkistanut puun latvaan.

keskiviikko, 26. heinäkuuta 2017

Ei ole näkynyt maalaria, ei liioin hälytinkorjaajaa, mutta tuli rännimies. "Mulla on tässä näitä lautoja ja kouruja, tulin laittamaan, tiedän mitä tehdä, mutta halusin ilmoittaa ennen kuin ilmestyn takapihallenne." "Joo, se sopii kyllä, sinne vaan!" (Mitä rännejä, ai puuttuiko sieltä vielä sellaisia, no ei kaikkea voi aina huomata.) Hyvä kun tietää mitä tekee, minä en nimittäin tiedä.
Iltapäivällä soi ovikello. Oven takana on pujopartainen remonttireiska, näyttää vähän joulutontulta. Kadun varteen on pysäköity rekka, jonka muistan äskettäin havainneeni peruuttelevan kotikadullamme. Kyljessä lukee jotain kattotöistä. "Ei teille ollut tulossa mitään... en nyt oikein tiedä, olenko oikeassa paikassa." Näyttää minulle lähetettä kädessään, jossa on oikea talon numero ja vähän risteävää katua muistuttava kadun nimi. Mutta ei meidän osoite, ei, ei todellakaan. "Joo, ei tämä kyllä ole oikea paikka, ei, mutta en kyllä osaa tuosta osoitteesta enempää sanoa..." Tyyppi hymyilee partaansa. Tajuan, että näytän kyllä tosi sporttiselta tänään. Olen rynnännyt ovelle juoksutrikoissa ja hiukset ponihännällä, hikisenäkin kaiketi. Koska olin juuri pesemässä lattioita. Mutta antaa kaverin vaan luulla, että olin juuri suorittamassa kovaakin treeniä. "Täytyy soitella sitten pomolle, että selviää, mihin nämä materiaalit kuuluu." Huikkaa hyvästit ja häipyy.
Voi elämä. Kohta alan odottaa, että jostain puskasta hyppää joku (remonttimies varmaan), joka huikkaa iloisesti, että hähhähhää, hymyile, olet piilokamerassa.

(Jatkuu. Luultavasti.)

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kumpikin parempi

Jos meiltä kysyy, mitä kaipaamme Suomesta, niin vastaamme yhdestä suusta että ihmisiä. Heitä, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Sukulaisia, ystäviä. Heitä, joiden kanssa voi palata saman pöydän ääreen ja jatkaa juttua siitä, mihin se joskus jäi - vaikka vuosia viime tapaamisesta olisi ehtinyt kulua ties kuinka monta. Heitä, joiden kanssa aina naurattaa. Heitä, joiden sohvalle voi istahtaa vuosi toisensa jälkeen ja tietää olevansa tervetullut.

Joskus olen kummajainen, näyttelyesine, hämmentävän kiinnostuksen kohde. Yhtäkkiä niin moni haluaa tietää, mitä meille kuuluu. "Teitä näkee niin harvoin, että kyllä teitä pitää tulla katsomaan!" "Lapset on kasvaneet taas niin paljon!" "Miten arki siellä sujuu?" "Puhuuko lapset vielä suomea?" "Ihanaa, kun kirjoitat sitä blogia!"

Mutta yhtäkkiä kukaan ei kysykään - nimittäin sitä, milloin palaamme Suomeen. Onko viisi vuotta ulkomailla jonkinlainen maaginen aikaraja? Kysymys, joka on menettänyt merkitystään. Vaikken sitä tarkoitakaan, että odottaisin toistuvasti kysyttävän. Tai että tänne jäämisestä olisi tehty minkäänlaisia päätöksiä. Ei todellakaan, sillä oleskelumme syy täällä on joka tapauksessa väliaikainen.


Kesäloman anti oli tänäkin vuonna hyvin lomamainen. Emme stressanneet mistään. Teimme mitä huvittaa, tapasimme meille tärkeitä ihmisiä ja söimme - liikaa ja liian usein. Saimme juhlia siskoni häitä ja vietimme jo perinteeksi muodostunutta kesäjuhlaa appivanhempieni mökillä. Nauroimme, kun satoi tai oli koleaa. Ei Suomeen kannata sään vuoksi lomailemaan tulla, tuli todettua moneen kertaan. Tämä oli nimittäin viides heinäkuussa vietetty Suomi-loma putkeen, kun sää oli Pirkanmaalla pääsääntöisesti joko huono tai melko huono. Toki muutama auringonpilkahdus noihin pariinkin viikkoon sentään mahtui.


Ehdimme siis mökkeilemään, saunomaan, veneilemään, onkimaan. Ylensyömään ja kahvittelemaan. Juhlimaan ja shoppailemaan. Ajelemaan sinne tänne, leikkimään puistoissa ja syömään jäätelöä. Ja vaikka mitä muuta. Ja vaikka moni asia on niin tuttua, tuttua, on siltikin yhä enemmän se tunne kuin liikkuisi turistina omassa maassaan. Hassu, vähän irrallinen tunne. Ei huono kuitenkaan, enemmänkin keveä.


Joskus tuntuu, että olenko epäsuomalainen? En romantisoi Suomen maisemia, vaikka ne mielestäni kauniita ovatkin. En kaipaa ulkomailla suomalaista saunaa. En kanna edes juurikaan suomalaista suklaata mukanani (vaikka lakritsia tuon kyllä aina vähän). Mutta sitten totean, että kaikkihan me erilaisia suomalaisia sittenkin olemme, enkä minä ole vähemmän suomalainen siksi, että en ehkä täytäkään kaikkein tavallisimpia stereotypioita ulkomailla asuvasta suomalaisesta.

Mutta näin on hyvä. Suomessa on kiva käydä, kotiin on kiva palata. 

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 


Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pienet seurapiiri-ihmiseni

Ne ovat nyt hyörineet ja pyörineet tässä muutaman päivän ajan ja hihkuneet, että first day of summer break! Second day of summer break! Ja niin edelleen. Vaikka tykkäävätkin (vielä ainakin) koulustaan kovin paljon, niin onhan se kesäloma aina eri kiva juttu. 

Ja vaikka ovatkin keksineet hyvin tekemistä (minulta oikeasti kysytään ani harvoin mitä-mä-äiti-tekisin), niin tiettyä levottomuutta on selvästi ilmassa. Minulta ei kysytä mitä tekisin, mutta sitäkin useammin nykyään, että mihin me äiti tänään mennään. Vaikka viihtyvät hyvin kotonakin ja selvästi välillä kaipaavat aivan tavallista vapaata leikkiaikaa, jolloin voi kulkea tuntikausia ympäri taloa ja vaihtaa leikkiä lennosta. En tiedä, mistä ovat tuon ehtymättömän mielikuvituksensa perineet, mutta ihailen sitä päivittäin. 


Joten lupaanhan minä aina välillä, että jonnekin mennään. Lupaan puistopäiviä ja sadesäällä kirjastossa käymistä, kavereita kyläilemään. Erään luokkakaverin äiti haali porukkaa beach-päivään ja sellainenkin on helppo luvata. Mainittakoon vielä, että vaikkei tämä nyt mikään Florida ole, niin tähän aikaan vuodesta on sään puolesta suhteellisen helppo luvata retkiä puistoon tai järven rantaan. Normaali lämpötila kieppuu täällä kuitenkin kesäkuukausina useimmiten jossain 24 ja 30 celsiusasteen välillä.



Se että elämäämme tuli kolme vuotta sitten lastemme koulu, on mullistanut introvertin sosiaalisen elämän. Tai ehkä mullistaminen kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta tosiasia on, että tuskinpa kanssakäymiseni muiden ihmisten kanssa olisi näinkään vilkasta ilman jälkikasvuamme. Heidän ansiostaan olemme tutustuneet moniin muihin vanhempiin. Kesäkuun alkupuolella vietimme kaksostemme kuusivuotissyntymäpäiviä - ja kalenteriajankohdan huomioon ottaen uskalsin markkinoida niitä kesäisinä pihajuhlina. Väkeä oli lopulta melko paljon - ja lämpöasteitakin 33. Ilahduttavinta oli se, että ihmiset oikeasti tulevat paikalle. Ja kun tämänikäisten lasten vanhemmat useimmiten jäävät itse mukaan juhlimaan, oli meillä hetkessä tupa täynnä. Jollain tavalla oli kovin liikuttavaakin, että kakkupöydän ympärille eivät meinanneet kaikki pienet ihmiset oikein toisiaan tönimättä mahtuakaan. 

Lapsiani saan siis kiittää, että tulee lähdettyä liikkeelle. Ilman heitä istuisin kaiketi poterossani vähät välittäen ulkomaailmasta? No, ehkei nyt aivan niinkään, mutta olisi paljon mahdollista, että en vain tulisi lähteneeksi jokaisiin kekkereihin. Jokaisiin en päädy toki nytkään, mutta lapsikatraani avaamat mahdollisuudet ovat kuin vaivihkaa lisänneet seurapiiriaktiivisuutta. Jälkikasvukolmikolle kun ei tarvitse kuin mainita sivulauseessa "juhlat", niin he kysyvät jo milloin mennään. Ja kun luokkakavereiden vanhemmista löytyy useita sellaisia, jotka järjestävät tekemistä, niin kynnys on melko helppo ylittää. Introvertillekin.

Kuten eräs kaksostemme luokkakaverin äiti noissa mainitsemissani syntymäpäiväjuhlissa totesikin: "Nämä tällaiset ovat kyllä yhtä lailla vanhempia varten!"  

Eikö totta.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Katkeransuloista

Jollain tavalla olo on hieman syyllinen, vaikka tiedänkin, että syytä ei ole.

Miksi mieleen hiipiikin nyt se, että olisi voinut osallistua enemmän, kun mahdollisuuksia olisi mahdottoman paljon. Olisi voinut osallistua perjantain hupi-iltaan tai keskiviikon retkeen joen rannalle vapauttamaan luokassa kasvatettuja purotaimenia luontoon. Olisi voinut ottaa isomman roolin koulunäytelmän avustajana tai jäädä kaatamaan kahvia koululla vieraileville isovanhemmille. 

Mutta sitten muistuu mieleen, että olen ollut auttamassa pieniä metsäretkelle valmistautumisessa. Olen istunut monena iltana vanhempainryhmän kokouksessa. Olen siistinyt excel-taulukoita. Olen vienyt isovanhempien päivään aamiaisjuotavia ja valvonut kikattelevia lapsia ennen näytelmän alkamista. Olen kantanut pennosia koulun keräykseen. Olen siivonnut koulun pihaa talven jälkeen järjestetyssä kevättempauksessa. Olen noussut äitienpäivän aamuna viideltä, jotta olen ehtinyt koululle pakkaamaan äitienpäivän brunssipaketteja.

Yhtäkkiä tämän kouluvuoden päiviä on jäljellä enää muutama. Ote meinaa jo herpaantua itse kullakin: lapsia väsyttää aamuisin, enkä itse tahdo pystyä pitämään mielessä kaikkia muistettavia asioita. Tapahtumia olisi joka illalle, kaikkialle ei ehdi, eikä jaksakaan. Pitäisi vielä muistaa viedä sitä ja tuoda tuota, kuljettaa kumppareita sadekuuroisena päivänä ja katsella koulun lokeroita sillä silmällä, että joko jotain voisi sieltä tyhjentää. Luen hitaasti läpi opettajien lapsistani kirjoittamia raportteja, ja silmissä tuntuu olevan roskia.

Vähän kuin tämä kouluvuoden loppu olisi katkeransuloinen: se tuntuu kivalta, mutta haikeuskin vaivaa. Elämysrikas vuosi on kohta takana, ja syksyllä kouluun astelee meidän perheestämme kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen. Napanuoraa vihlaisee taas.

Vielä muistan ajatella illalla, mitä evästä pakkaan seuraavalle päivälle. Vielä valitsen lasten kanssa seuraavan koulupäivän vaatteita illalla valmiiksi. Vielä pakkaan esikoululaiset ja tokaluokkalaisen autoon ja kiiruhdan koululle. Ajan hitaasti tietyistä kohdista, sillä muistan tarkkaan, missä kohdissa koulun parkkipaikka on erityisen kuoppainen. Vielä muistan koulun ovikoodin ulkoa, mutta haluaisin jo pyyhkiä sen mielestäni, sehän vanhenee aivan kohta. 

Tässä kuvassa melkein kuusivuotiaani Atlantin rannalla.

Kesäloma on ihan kohta täällä! Pitkät, lämpimät lomaviikot ovat edessä. Aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut, leppoisat uimavedet, matka meren tuolle puolen. Ja vaikka mitä muuta. (Mutta saako äidillä olla sittenkin ikävä koulua, edes vähän?)

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Huumorin kukkanen, kaunein kukkanen

- Tarvitaanko selfietikkua? Aikuisnäkö näyttää tekevän temppujaan keski-ikäiselle, joka yrittää kirjoittaa viestiä iPadillä. Työntää padiä koko ajan tuonnemmaksi, josko näkymä sillä kirkastuisi, ja toinen keski-ikäinen naurahtelee vieressä. Toisella on pieni etu ikänsä puolesta ja sukurasitekin tässä tapauksessa rouvaansa parempi, mutta odotahan vain, tulee se sinullekin vielä. Joskus ikänäkö ei naurata yhtään, mutta kun on väistämätön vaihe tämäkin, niin sopeuduttava kai on. Mutta ei selfietikku ehkä niin huono investointi olisikaan? Laitetaan harkintaan.

Mielellään voit kyllä viedä minut tunnelmalliseen ravintolaan syömään, sellaiseen, jossa istutaan peränurkassa kynttilänvalossa. Keski-ikäinen vain tarvitsee ruokalistalleen esilukijan, sillä enhän minä näillä silmillä siitä mitään selvää saa, fonttikin on useimmiten turhan koristeellinen. Mutta mielelläni syön hyvää ruokaa, se sentään onnistuu hämärämmässäkin. 

Aika usein naurattaa. Toisinaan ei ollenkaan, mutta yritämme sittenkin löytää asioista ne positiivisemmat puolet, jos niitä vain on. Mieheni ei lakkaa nauramasta sille, että minun sieni-inhoni on niin tragikoomisella tasolla, että juoksen niitä melkein karkuun. Mistä kammoni kumpuaa, en ole pystynyt päättämään, mutta epäilen lapsuuden leikeillä olleen vaikutuksensa asiaan. Samassa pohjalaismetsikössä leikkineet lapsuusajan kaverini muistavat ehkä, kun leikimme toisinaan sienisotaa. Se, että sain päälleni limaisen tatin, ei kaiketi pyyhkiydy mielestä koskaan.

Mutta on minullakin naurunaiheeni. En oikeasti ymmärrä, miten kuinka tahansa pieni tilanne liikenteessä voi saada kuskin hiiltymään. Hermoja riittää monessa tilanteessa, mutta niissä ei lainkaan. Onneksi on muuten nykyään navigaattorit, jos ollaan oudompaan paikkaan menossa. Kuvitelkaa nyt, mitä se tarkoittaisi, jos toinen siinä vieressä kertoisi, että käänny tuonne, eiku älä käänny, tai olis se muuten sittenkin ollut se risteys. 

Huumorilla selvitään joka tapauksessa monesta. Välillä ollaan oikeassa ja välillä väärässä, kumpikin, mutta naurattaa kuitenkin melkein joka päivä. Mutta jännittää vähän, millainen nuorimmaisestamme tulee. Jos yksi lapsista on ilmoittanut olevansa oikeassa, toinen on juuri ja juuri pystynyt myöntämään olevansa väärässä, on tämä kolmas ilmoittanut olevansa sekä oikeassa että väärässä. Vallankäyttäjä, kenties.

Nauretaan siis kun naurattaa. Ja ollaan hiljaa, kun on sen aika. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Mitään en kyllä vaihtaisi.



tiistai 16. toukokuuta 2017

Kesäkesäkesä!

Menin ja ostin yhden tomaatintaimen ja kaksi paprikantaimea. Olivat niin kutsuvasti tarjolla lasteni koulun edustalla, jossa koulun projektityöntekijä niitä niin iloisesti kauppasi. Tasarahalla sai monenkokoista taimea, lapset niitä olivat kasvattaneet ja sitten niitä myytiin koulun maatilaprojektin hyväksi. Ne olivat niin söpöjä, ja millä rakkaudella kasvatettuja? Ajatelkaa nyt. Menin siis ja ostin. Kannoin ylpeänä autoon ja sieltä omalle takapihalle. 



Mutta kun. Viherpeukaloa on tuskin ollenkaan. Olen aivan varmasti ollut väärässä jonossa silloin, kun niitä on jaettu. Tiedän minä, että vettä ne tarvitsevat ja aurinkoakin, mutta hei, minkä verran. Haloo, ihmiset, puutarhurit, onnistujat. Olen näissä oikeasti aika vähän huono. Onneksi on google.

Mutta kesä, sehän selittää nyt paljon! Vaihtelevien kevätsäiden jälkeen aurinko paistoi tänä aamuna kirkkaalta taivaalta, lämpötila näytti 16 celsiusta ja luvassa on yhä lämpenevää. On meillä lämmintä ollut monta kertaa jo tänä keväänä ja nurmikkokin on jo pariin kertaan leikattu, mutta kylmät tuulahdukset ovat palauttaneet armottomasti takaisin maan pinnalle monta kertaa. Saahan sitä nyt ollakin jotenkin sekaisin tästä lämmöstä - lapsetkin hämmentyvät, kun nyt muistutetaan taas kesähatuista ja aurinkorasvoista, kun juuri äskettäin kinattiin siitä, tarviiko ottaa vielä pipo ja hanskat mukaan, edes varmuuden vuoksi. 

"Huomenna on vielä lämpimämpää!" huikkaan lapsille. Äiti, voiko laittaa kesähameen? Äiti, voiko laittaa shortsit? Niitä pengotaan kaapeista vimmatulla vauhdilla, mutta totuus paljastuu pian. Äiti, tämä ei mahdu enää. Äiti, puristaa! Esikoinenkin, joka on ollut helppo vaatettaa maltillisen kasvuvauhdin vuoksi, näyttää omistavan tällä hetkellä yhdet ainoat caprileggingsit, jotka mahtuvat vielä päälle. Mutta ei meitä nyt mikään lannista, sillä kesä on täällä. 

Tässä kesähuumassa on myös helppo olla sitä mieltä, että kannattaa aina välillä kokeilla uusia juttuja. Nalle Puh sanoi, että siksi, että tietää paljonko niistä vanhoista tykkää, mutta minä uhmaan nallea ja sanon, että ehkä voi myös löytää elämäänsä jotain uutta? 

Kuka tietää, vaikka meillä kasvaisi tänä kesänä ihan omia tomaatteja ja paprikoita. (Tai sitten ei, mutta en minä sitä nyt sure.) Mutta mistäpä minä tiedän, jollen kokeile. Hohoi, kuuleeko viherpeukalo?