tiistai 16. toukokuuta 2017

Kesäkesäkesä!

Menin ja ostin yhden tomaatintaimen ja kaksi paprikantaimea. Olivat niin kutsuvasti tarjolla lasteni koulun edustalla, jossa koulun projektityöntekijä niitä niin iloisesti kauppasi. Tasarahalla sai monenkokoista taimea, lapset niitä olivat kasvattaneet ja sitten niitä myytiin koulun maatilaprojektin hyväksi. Ne olivat niin söpöjä, ja millä rakkaudella kasvatettuja? Ajatelkaa nyt. Menin siis ja ostin. Kannoin ylpeänä autoon ja sieltä omalle takapihalle. 



Mutta kun. Viherpeukaloa on tuskin ollenkaan. Olen aivan varmasti ollut väärässä jonossa silloin, kun niitä on jaettu. Tiedän minä, että vettä ne tarvitsevat ja aurinkoakin, mutta hei, minkä verran. Haloo, ihmiset, puutarhurit, onnistujat. Olen näissä oikeasti aika vähän huono. Onneksi on google.

Mutta kesä, sehän selittää nyt paljon! Vaihtelevien kevätsäiden jälkeen aurinko paistoi tänä aamuna kirkkaalta taivaalta, lämpötila näytti 16 celsiusta ja luvassa on yhä lämpenevää. On meillä lämmintä ollut monta kertaa jo tänä keväänä ja nurmikkokin on jo pariin kertaan leikattu, mutta kylmät tuulahdukset ovat palauttaneet armottomasti takaisin maan pinnalle monta kertaa. Saahan sitä nyt ollakin jotenkin sekaisin tästä lämmöstä - lapsetkin hämmentyvät, kun nyt muistutetaan taas kesähatuista ja aurinkorasvoista, kun juuri äskettäin kinattiin siitä, tarviiko ottaa vielä pipo ja hanskat mukaan, edes varmuuden vuoksi. 

"Huomenna on vielä lämpimämpää!" huikkaan lapsille. Äiti, voiko laittaa kesähameen? Äiti, voiko laittaa shortsit? Niitä pengotaan kaapeista vimmatulla vauhdilla, mutta totuus paljastuu pian. Äiti, tämä ei mahdu enää. Äiti, puristaa! Esikoinenkin, joka on ollut helppo vaatettaa maltillisen kasvuvauhdin vuoksi, näyttää omistavan tällä hetkellä yhdet ainoat caprileggingsit, jotka mahtuvat vielä päälle. Mutta ei meitä nyt mikään lannista, sillä kesä on täällä. 

Tässä kesähuumassa on myös helppo olla sitä mieltä, että kannattaa aina välillä kokeilla uusia juttuja. Nalle Puh sanoi, että siksi, että tietää paljonko niistä vanhoista tykkää, mutta minä uhmaan nallea ja sanon, että ehkä voi myös löytää elämäänsä jotain uutta? 

Kuka tietää, vaikka meillä kasvaisi tänä kesänä ihan omia tomaatteja ja paprikoita. (Tai sitten ei, mutta en minä sitä nyt sure.) Mutta mistäpä minä tiedän, jollen kokeile. Hohoi, kuuleeko viherpeukalo?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

A special day

It's like the days usually are, and still it isn't. It's my ninth Mother's Day as a mother myself. It feels special every year, even though it's full of everyday things that you are so used to. For the last five years, we have spent Mother's Day with our family of five, celebrating together. We don't have the chance to celebrate with the grandparents as there is one whole ocean between us. Sometimes I think of that time when there wasn't Skype or anything. It seems so far away. 

But I have built my own new traditions for Mother's Day. My kids are attending the same school since 2014 and this is the third Mother's Day when we are participating in their tradition - selling, assembling and delivering Brunch Bags to over 1000 mothers in the area. I have taken part in the assembly of the bags three times now. It starts at 6am in the morning and the bags are ready for delivery by 8am.

So, this Sunday, I wake up at 5:15. In the quiet house I prepare a tiny little cup of coffee, take a bite of a pretzel, and sneak out of the house at 5:55. The morning is rainy and a bit chilly but the people are smiling. Everyone is smiling. I enter the gym and find myself a spot at the assembly line. This year it's the rolls. After someone else has put in a jar of jam, some brie cheese and two croissants, I stick in two rolls on top of them and give the bag forward to the next person in line. It works perfectly and it is fast. In less than 90 minutes, 1400 bags are ready. Every time, I get impressed by the number of the bags that will be donated to women in need. It's amazing, and it's important.

I get back home, I need to be back by 9am as my husband is leaving for a business trip this morning. Because of that, we celebrated a bit yesterday, with a cake and beautiful gifts. My husband needs to go soon so there is no time for celebrating more in the morning and afterwards, we skype to grandmothers with the kids. "Hyvää äitienpäivää!" they yell through Skype. They can still say it in Finnish which is comforting. In the last two years, their Finnish has changed a bit - it sounds a bit funny, I must say.

Even though Mother's Day is full of everyday things, it is special. Moms are special. Far and near. On both sides of the ocean.


From my son,

I look at my kids and think what they will be, what they will achieve - like every mother does, I believe. If they will change the world? Who knows.

I know something. They have changed my world.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Taikaa

Joskus on vähän ikävä. 

Olen aina kutsunut itseäni iltaihmiseksi, siinä mielessä siis, että päivä vähän kuin paranee vanhetessaan. Illalla ajatus juoksee paremmin kuin aamulla. Ehkä illan hiljaisuudessa on jonkinlaista taikaa? 

Kun olin nuorempi, tein usein kouluhommia iltaisin. Opiskeluaikana luin tentteihin puolenyön jälkeen, sillä huomasin, että omaksun asioita hyvin keskiyön hämäryydessä. Silloin, kun ikää oli kakskyt ja risat, oli varaa pitää unentarvetta pilkkanaan, sillä univelathan pystyi kyllä kuittaamaan myöhemminkin. 

Mutta eihän yhteiskunta aamu-unisten mukaan pyöri, vaan suurin piirtein päinvastoin. Niinpä me illanvirkut olemme pakotettuja aamuvirkkuja tai sitten "aamuvirkkuja". Me nousemme kyllä sängystä ylös silloin kun kukko kiekaisee, mutta unihiekat jäävät silmiin pyörimään pitkäksi aikaa. Minä nousen ylös juuri sopivasti ehtiäkseni huolehtimaan itseni ja jälkikasvun siihen kuntoon, että voimme lähteä talosta ulos - mutta en taatusti nouse yhtään liian aikaisin. Ei ole tarvetta ehtiä tekemään mitään ylimääräistä aamulla, tahmeaa se kuitenkin olisi.

Vaikka opiskeluun käytettävissä olevat aikaikkunat ovatkin kortilla, en aikatauluta niitä koskaan aamuihin, sillä tiedän kokeilemattakin, ettei ajatus lennä riittävän sukkelaan. Tehokkainta aikaa (niiden aikaikkunoiden puitteissa) ovat iltapäivät: lounaan jälkeen ja ennen kuin lapset tulevat koulusta kotiin. Seuraava hyvä hetki keskittymiseen löytyy iltayhdeksän jälkeen.



Mutta. Mitä tapahtuu iltakymmenen jälkeen, kun joskus silloin ennen ilta oli vasta alkamaisillaan siihen aikaan? Kaipaan sitä, että pystyn kirjoittamaan ja lukemaan vielä tuntikausia sen jälkeen, kun lapset ovat nukahtaneet.

Siinä iltahetkessä on varmasti taikaa. Sen tekee pimeys ja hiljaisuus ympärillä, se vähän kiusallinenkin tunne, että sen minkä nyt käytän, voi olla pois huomiselta, koska nukkuakin täytyisi. Olen pitkään selvinnyt hyvin seitsemän (jopa kuuden) tunnin yöunilla, jotka pitävät siis minut käynnissä päivällä. Mutta nykyään väsymys joskus vain tulee, se voi alkaa kiusata jo kymmeneltä tai viimeistään yhdeltätoista. En tiedä mitä kaikkia tahoja pitäisi kiittää, mutta en tiedä mitään nukahtamisvaikeuksista. Ehkä se on silkkaa hyvää tuuria, mutta se helpottaa arkea kummasti. 

Paitsi että se vie minulta sen hiljaisen illan taian.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ihmettelen, siis olen

Joskus en vain lakkaa ihmettelemästä.

Miten kolmesta pienestä ihmisestä voi lähteä niin paljon ääntä. Miten sekuntia aiemmin sopuisasti sujuneesta leikistä saa silmänräpäyksessä aikaan ilmiriidan. Miten housunpolvet saa parissa päivässä rikki. Miten ylipäätään kaiken sellaisenkin saa rikki, jonka en ole koskaan, ikinä, nähnyt olevan rikki. Miten viidessä minuutissa saa levitettyä tavaroita noin seitsemään huoneeseen. Miten suuren kynäpurkin ja piirustuspaperikasan kantaminen keittiön lattialle on helppo homma, mutta niiden palauttaminen paikalleen lähes mahdoton. Miten siitä voi riidellä joka päivä, kuka menee ensin pesulle, jos siis ei ole riidellyt siitä, kuka menee sinne viimeiseksi.

Kun mä mielestäni juuri imuroin, muistaakseni. Ja kun epäilen, ettei kuuloni luultavasti palaudu koskaan ennalleen, koska aivan korvani juuressa on huudettu niin moneen kertaan. Että siivoamisesta nähtäväksi jäävä hyöty on pienen, ohikiitävän hetken mittainen ja sisältä siisti auto on pelkkä pumpulinpehmeä päiväuni. 

Miten eilen herkkuna maistunut ruoka on seuraavana päivänä täysin ei-ei. Miten on mahdollista, että kun laittaa kouluun kumpparit ja toiset mukaan varalle, ei kotiin lähdettäessä ole yksiäkään sisältä(kään) kuivia kenkiä paluumatkaa varten. Miten hirvittävän määrän kenkiä joutuu ostamaan kolmen kasvuikäisen lapsen tarpeeseen paikassa, jossa vuodenaikoja on vieläpä neljän sijasta viisi*.

Positiivisestikin ihmettelen.
5-vuotias tyttäreni maalaa taitavasti.

Mutta paljon ymmärränkin, ja olen saanut oppia ymmärtämään näiden reilun kahdeksan vuoden aikana, jotka olen jo saanut olla äiti. Välillä ihmettelen, miten ihmeessä näistä saa kasvatettua sellaisia aikuisia, jotka pärjäävät maailmalla ja osaavat tehdä itselleen suotuisia valintoja. Mutta selviäähän siitä hommasta niin moni muukin, miksen minäkin sitten.

Niin, ja yhden asian ymmärrän vieläpä hyvin. Sen nimittäin, miksi siinä yhdessä sadussa äitikarhun puuro oli kylmää...

* Vermontissa puhutaan ns. viidennestä vuodenajasta. Se on talven ja kevään väliin sijoittuva mud season :)

torstai 4. toukokuuta 2017

Arkiminä

Katsos kun, sellaista elämä on.

Sanoinkos jo ainakin viisi kertaa, vieläkö selvemmin pitää sanoa, saisinko juoda tämän kahvin rauhassa loppuun, voisko tänään olla se aamu, kun kaikki sujuu helposti ja näppärästi? Keskity nyt vain siihen hammaspesuun ja sitten pitää hiukset harjata, mikähän hyrskynmyrsky täällä on muuten käynyt, ja onko tämä tässä joku joukkopaniikki vai mikä ihmeen huuto täällä on? Kato kun en voi muuttua mustikkajogurtiksi enkä taikoa paahtoleipää pöydälle, voitaisko nyt vain ottaa vähän rauhallisemmin. Jos yksi kerrallaan, eikä kaikki kolme yhteen ääneen, ei saa mitään selvää, kuka tässä pystyy keskittymään mihinkään. Ja nyt kaikki hetken aikaa ihan hiljaa, ihan hipihiljaa, kiitos, kuuleeko kukaan??

Kiva kun laulat, mutta tuo on nyt aika kovaa ja en muuten kuule muutenkaan yhtään mitään, kun telkkari on päällä ja joku pelaa tietokoneella. Ja ei, mua ei tällä hetkellä kiinnosta yhtään, kuka aloitti ja jos tuo huuto ei nyt lopu, lähtee nuo tavarat pois käytöstä niin kauaksi aikaa, että niillä osataan sovussa leikkiä. Ja voisinko mä nyt vaikka levätä tässä ihan hetken sillä tavalla, ettei kukaan hyppisi mun päällä tai roikkuisi sohvan reunalla. Ja mitenkäs meillä puhutaan, olenko mä opettanut puhumaan noin, kysyn vaan.




Mutta sitten.

Kyllä voin auttaa, kun olen tehnyt tämän homman loppuun. Jos odotat sen aikaa, kun olen tiskannut, niin luen sen kirjan. Kiitos, kun ajattelit siskoakin, nyt siskolla on selvästi parempi mieli, näetkö. Voit kyllä hakea itse sen maitopurkin jääkaapista ja kiitos, kun laitoit lautasen tiskikoneeseen. Kyllä voidaan mennä viikonloppuna jäätelökioskille, kun olette osanneet olla noin nätisti. Mitä halusit minulle näyttää, tulen kohta katsomaan. Kyllä luen varmasti iltasadut, kun olette käyneet ensin iltapesulla. Sammutan nyt valot, mutta tulen kohta katsomaan sinua uudelleen.

Arki on välillä niin sekaista. Joskus oikein pysähtyy kuuntelemaan itseään ja harmistuu, kun tajuaa, miten ikävältä - liian usein - kuulostaakaan. Kun joutuu tuottamaan jatkuvasti pettymyksiä, muistuttamaan liian monta kertaa, ohjeistamaan, opettamaan, kasvattamaan. Ja kasvamaan. Kasvamaan aikuisena niihin mittoihin, joista ei ennen tiennyt mitään. Katselee noita kolmea lastaan ja miettii, miten he ovat sellaisia kuin ovat ja miten niissä kaikesta huolimatta näkee niin paljon itseään, kun vähän syvemmälle asiaa päässään kaivertaa.

Arki on joskus rasittavaa, ja arkiminä myös. Mutta kun on asettanut oman rimansa itselle sopivalle korkeudelle, niin moni ongelma ratkeaa sittenkin oman asenteen avulla. Helpottaa kummasti. Ja taas jaksaa.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hetkistä parhaat (ja ne muut)

Tunnistan selkeästi parhaita hetkiä - ja sitten niitä epämiellyttävämpiä. Vaikka aikuisopiskelijan jokseenkin koko elämä on varsin erilaista kuin muistan hämärästi joskus nuorena olleen, eivät tietyt asiat näköjään muutu.

Ihan kaikkein parasta lienee se tilanne, kun homma sujuu, tekstiä syntyy ja oheismateriaalikin kolahtaa muistiin tuota pikaa. Eteneminen asiassa on opiskelijan suurin vaivanpalkka. Siinä saattaa olla hetken verran jopa kovin tyytyväinen itseensä.

Mutta - nautin suuresti myös aloittamisesta! Nimenomaan siinä vaiheessa, kun saan suunnitella. Printtaan tehtävät ja käyn läpi kirjallisuusluettelon. Sen jälkeen alan palastella tehtäviä pieniin osiin siten, että niistä tulee yksittäisiä kokonaisuuksia: lue se ja se kirja, kirjoita kolmen sivun pohdinta, suunnittele romaanin aloitus, tutustu käsitteistöön. Asetan jokaiselle palaselle määräpäivän käyttämääni to do -sovellukseen. Poimin kirjallisuuslistalta tärkeimmät kirjat, printtaan pdf-tiedostoina tarjotut ja metsästän erityisen tärkeät suomalaisista verkkokaupoista. Suunnittelun jälkeen on hyvin aikaansaava olo - kun tehtävistä erottelee pieniä osia, on niihin myös helpompi tarttua. Jokaisen suoritetun osasen jälkeen sen voi kuitata tehdyksi. Ai että onkin mukava kilahdus!

Mutta sitten tulee tuska, aina jossain vaiheessa. Jokin tehtävä jää keskeneräiseksi liian moneksi päiväksi ja siihen tarttuminen uudelleen käy yhä tahmeammaksi. Silloin on vain jonain päivänä määrättävä itsensä aloittamaan uudelleen. Joskus homma lähtee sujumaan melkein heti, joskus se vaatii useamman käynnistelykerran. Olen huomannut omissa kirjoitusprojekteissani tietyn analogian: kun yksi nytkähtää liikkeelle, toinenkin alkaa sujua. Näitä blogikirjoituksiakin siis syntyy eniten niinä aikoina, kun opiskeluprojektitkin etenevät - vaikka voisi luulla asian olevan lähes päinvastoin. Oma kirjoittamiseni kuitenkin kulkee selvissä sykleissä - niissä on niin tehokkaita kuin takkuisia kausia.

Joskus valkoisen paperin (näytön) kammo vaatii
sijaistoimintoja.

Mutta sitten! Kun kurssin tehtävät ovat käytännössä valmiita, on pienen hengähdystauon paikka. Sen jälkeen kun olen kirjoittanut viimeisen lauseen, en yleensä ala oikolukea tekstiäni heti. Annan itseni levätä yleensä seuraavaan päivään saakka, jolloin otan kokonaisuuden käsittelyyn ja yritän lukea sen kuin ulkopuolinen ehkä lukisi. Korjaan kirjoitusvirheet, yritän löytää oikeat pilkunpaikat, tarkistan lähdeviitteet, sivunumerot ym. muotoseikat. Toisinaan päädyn muokkaamaan tekstin sisältöäkin, mutta useimmiten teen vain pieniä korjauksia. 

Pahin on vielä edessä. Sen jälkeen kun olen päättänyt päästää tekstistä irti, tallennan sen sopivaan muotoon, nimeän vaaditulla tavalla ja hivuttaudun päättäväisesti kohti virtuaalista Palauta tehtävä -laatikkoa. Miten houkutteleva se onkaan! Ja samalla niin pelottava. Äkkiä tiedosto menemään (ennen kuin ehdin katua), tallenna ja lähetä ja sinne meni. Ja huh.

(Ja sitten iskee vielä se puistattava jälkiajatus: meniköhän sinne varmasti oikea versio?)

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan

Hiki hatussa täyttelin papereita, vaikka ei tämä mitään uutta sinänsä ollut. Olen kyllä jo ehtinyt tottua siihen, että monessakin paikassa saa uutena asiakkaana kertoa itsestään paperille yhtä sun toista, miksei siis hammaslääkäriasemallakin. Onneksi ystävällinen vastaanottovirkailija oli huomauttanut, että siinä miljoonahkon kysymyksen lomakkeessa on sitten myös kääntöpuoli (jossa on yhtä paljon kysymyksiä). Ruksittelin ja kuittailin kaiken mahdollisen omasta terveydentilastani nyt ja menneisyydessä sekä suhtautumisestani hammashoidollisiin toimenpiteisiin noin yleensä, ynnä muuta ynnä muuta. Olin niin uppoutunut papereihin, etten ehtinyt edes vilkaista kohtuullisen näköistä lehtikokoelmaa odotushuoneessa (miksi aloinkaan muistella lapsuus- ja nuoruusaikojen hammashoitolaa Suomessa, jossa luettavana oli muutama puhkikulutettu lastenkirja sekä juurihoito värikuvina?) Sain paperit vartissa valmiiksi, aika hyvin kuitenkin, sillä olin kätevästi valmiina juuri silloin kun minut vähän myöhässä pyydettiin sisälle itse vastaanottohuoneeseen. 

Miksikähän tuli vähän siinä mieleen, että joskus on kuullut sanottavan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä. Hammaslääkärin lapsellakaan ei ehkä ole aina hampaita... eiku. Ei tilanne mikään surkea ollut, mitä nyt laiskuus hammaslääkäriin vaivautumisessa oli vaivannut, kun ei suurempia ongelmia ollut viime aikoina ilmaantunut. Olen ollut hyvä muistamaan lasten hammaslääkärikäynnit, mutta omat ovat siinä sivussa jääneet vähän unholaan. Nyt kuitenkin vanha paikka oli alkanut kiukuttelemaan ja hammaskin näytti jo vähän surkealta, joten ajattelin, että lienee syytä näyttää sitä jollekulle ammattilaiselle. Valitsin suuren hammaslääkäriaseman, jonka lastenhammashoitopuolella olemme saaneet erinomaista palvelua lapsille - ei kai aikuisten puolellakaan voitaisi siis aivan metsään mennä.

Samalla oli syytä löytää luotettava hammaslääkäri, joka kuuntelisi ja tekisi kunnon suunnitelman. Olin päättänyt avautua aiheesta ja huoneeseen pyyhälsikin energinen ja yltiöystävällinen naishammaslääkäri, joka vaikutti heti aivan erinomaiselta löydöltä. Ei siinä hammashoitajassakaan mitään vikaa ollut, hän siinä oli ehtinyt jo aimo osan rutiinitöistä ja röntgenkuvauksista suorittaakin, ennen kuin lääkäri ehti paikalle. Täällä on tavallista, että lääkäri singahtelee usean potilaan välillä ja hammashoitajat ja suuhygienistit sitten käyttävät ajan mahdollisimman tehokkaasti siinä välissä ja ohjeistavat potilasta sinne tänne tai suorittavat siis paljon niitä rutiininomaisempia tehtäviä.

Olin kertonut hammashoitajalle vihoittelevasta hampaasta ja kertonut sen olevan paikattu lähes kaksikymmentä vuotta sitten, joten olisiko se ihmekään, vaikka olisi jo hieman matkan varrella päässyt kulahtamaan. "Ok, it sure has a milestone!" No niin minustakin. Kunhan nyt keksitte sitten, mitä sille kannattaisi tehdä. Hammaslääkäri tutki koko kaluston niin huolella, etten ole sellaista käsittelyä mahtanut koskaan vielä saadakaan - mutta ei pystynyt hänkään suoralta kädeltä sanomaan, mitä surkealle hampaalle kannattaisi tehdä. Luultavasti kuitenkin saan siihen kruunun, ehkäpä kenties juurihoidonkin, jos huonommin käy (jihuu). Kunhan nyt ensin paikattaisiin ne muutamat reiänalut, jotka jostakin olivat putkahtaneet (jaa pitäisikö käydä useammin? Ehkäpä). Eivät kyllä yllättäneet.

Mutta kevät, oi kevät. Kyllä tästä hyvä tulee.

Mutta pistäkää kalusto kuntoon, pyysin. Suunnitelma tuli kuin apteekin hyllyltä ja samalla seuraavat ajat ja jopa arviot niiden kustannuksista. En voi kuin kehua. Mutta rahan perään ovat tietysti. Toivoa sopii, että ovat jatkossakin sen kaiken arvoisia. (Vaikka en saanutkaan yhtään tarraa, palkintolelua enkä liioin ylävitosia reippaan suoriutumisen jälkeen! :))

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Niin ne sanoo

Sitten joskus aion muistella.

Että housuja voi joutua ostamaan kerralla viidet, jos niitä on joutunut rikkinäisten polvenkohtien vuoksi heittämään pois parin viikon aikana saman verran. Että vaikka lähettää lapsen kouluun kuraisena päivänä yksillä kumppareilla ja tietää että koululla on varalla toiset, voi päivän päätteeksi kohdata tihrustavan lapsen, joka sanoo, ettei niistä mitään voi laittaa kotimatkalle jalkoihin, sillä niissä (kaikissa) on vettä sisällä. 

Että vaikka jäätelökupista pitäisi kaksin käsin kiinni, se voi silti kipata kioskin pihamaalle. Että vaikka on koko matkan kioskille toitottanut, kuinka haluaa maistaa jotain uutta makua ja kun sitten omavalintaisesti saa kuppiin persikanmakuista jäätelöä, ei se maistukaan niin hyvältä kuin luulisi ja kuinka sydäntäsärkevää se voikaan olla. 

Että jonain aamuna voi pielessä olla niin vaatevalinta, leipäpalan koko, hammastahnan maku kuin takin vetoketju. Ainakin. Että kun jollain on asiaa, niin jollain muullakin on, vaikka sen vuoksi, että sillä toisellakin on. Että kun arkiaamuna kello seitsemän 23-kiloisen lapsen saa ylös sängystä lähinnä nostamalla, maanittelee sama lapsi sinua itseäsi ylös sängystä lauantaiaamuna kello kuusi. Että se, joka aloitti, on aina joku muu kuin se, jolta kysytään ja että toisella on mystisesti jonkun mielestä aina suurempi herkkupala tai enemmän mehua lasissaan.

Että voi imuroida koko talon ja heti seuraavan ruokailun jälkeen huomata, kuinka turhaa se olikaan. Että voi järjestellä tavaroita yhdessä nurkassa ja todeta sillä aikaa toisen nurkan räjähtäneen käsiin. Että ympäriinsä juoksentelevista ja pirteistä lapsukaisista tulee salamannopeasti kädettömiä ja jalattomia matelijoita, jotka alkavat venyä ja vääntelehtiä lattialla, kun kuulevat sanat "nyt siivotaan".

Puhkikuluneet

Kyllä aion muistella! Sillä niin minulle sanotaan, että kyllä sinä sitä vielä kaipaat. Ihan melkein kaikkea. Sitten kun kukaan ei enää kiukuttele siitä, että sukat ovat tänään vääränväriset eikä kukaan pahoita mieltään siitä, kun ei saanutkaan painaa hotellissa hissinnappia. Sitten joskus kuulemma katson kaihoisasti lastenhuoneita, joita kukaan ei sotke sillä aikaa kun käännän selkäni. Sitten kun kukaan ei murustele leipäpalaansa ympäri keittiötä, vaikka juuri muistutin syömään yhdessä paikassa. 

Sitten minä muistelen. #becausesomedayyouwillmissit

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kaksin kaunihimpi (kätevämpi?)

Meillä voi joutua joskus vähän gessimään (guess), että mitähän tässä miinitään (mean). Joskus joku on haidannut jotain (hide), ja toisten pitää siikkiä (seek). Joskus juusitaan (use) jotain, toisinaan giivitään ap (give up). Joskuspa joku meikkii jotain ap (make up) ja jos toiselle vaikka tulee paha mieli, niin häntä pitää tsieriä up (cheer up).

Me vanhemmat yritämme, oikeasti, niin paljon kuin viitsimme ja jaksamme. Toisinaan kyselemme jälkikasvulta kymmeniä kertoja päivässä, että mitähän se olikaan suomeksi, mitä juuri sanoit. Oma kielitaito on kyllä (vielä) riittänyt ymmärtämään, mitä lapsukaisilla on sanottavaa, mutta yritämme varmistella, että oman äidinkielen termit pysyisivät mielessä. Esikoinen, 8v, osaa melkein aina kertoa myös suomenkielisen vastineen. Kaksosilla, kohta 6v, on välillä vähän vaikeampaa ja vastaukseksi voi tulla myös sukkela en tiedä. Esikoistyttäremme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne ja hänellä oli siihen mennessä jo vahva ja vivahteikas suomen kielen sanavarasto. Kaksosemme olivat muuton aikaan juuri täyttäneet yksi ja molemmilla oli vasta muutamia sanoja hallussa. Nyt kun esikoinen käy koulua kolmatta vuotta ja kaksoset ensimmäistä täyttä vuottaan, on käyttökieli selvästi muutoksen kourissa. Kaikki kolme ymmärtävät täydellisesti suomea ja osaavat sitä myös melkein yhtä täydellisesti (muutamia kielioppirakenteita lukuunottamatta) - näin halutessaan - puhua, mutta ajatus tuo selvästi suusta ulos ensimmäisen tarjolla olevan sanan, mikä on yhä useammin englantia.

Mielenkiintoiseksi tämän kaksikielisyyden kehittymisen tekee esimerkiksi se, että lapsillamme erityisesti verbit korvaantuvat lauseissa helposti englanninkielisillä, vaikka lause muutoin olisi suomenkielinen ja useimmiten myös suomen kielioppisääntöjen mukainen (lapsi taivuttaa siis verbiäkin suomen kielen sääntöjen mukaisesti). Poikamme on alkanut myös selvästi ottaa vaikutteita englannin prepositiorakenteista ja käyttää suomeksi ilmaisuja päällä pöydän, alla tuolin. Viisivuotiaan tyttäremme puheessa taas vilisee paljon sanontoja tai täyteilmaisuja - guess what, ready or not, soft and comfy. Kahdeksanvuotiaamme taas saattaa tehdä vaikutuksen siteeraamalla oppikirjamaiseen tyyliin yksityiskohtia esimerkiksi omista esitelmäaiheista.

Ja niin me juttelemme kaikki viisi vähän omalla tavallamme, joka saattaisi ulkopuolisen mielestä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Toisinaan annan itsekin periksi ja vastaan lapsilleni englanniksi, mutta pyrkimys on silti vahva: että suomen kieli pysyisi vahvana heidänkin arkipäivässään. Oma suomen kieleni on mielestäni edelleen hyvä ja pidän siitä tiukasti kiinni - myös tämän blogin kirjoittaminen on osa ikiomaa kielenhuoltoani. Ja kirjoittamisen opinnot, joita parhaillaan suoritan, haastavat kyllä tuottamaan vivahteikasta ja oikeaoppista suomea, aivan erityisesti. 

Paraskin puhuja. Itse teen näköjään tällaisia muistilappuja.

Toisinaan täytyy vain nauraa, tunnustan. Sillä joskus suomen ja englannin sekoitus kuulostaa niin hupaisalta, että ei muuta voi. Toisinaan pysähdyn miettimään, että olemme tulleet tässä kaksikielisyydessä jo melko pitkän matkan, kun viisi ulkomaanvuotta on aivan pian tulossa täyteen. Ennen lähtöämme pohdin paljonkin, että missähän tahdissa muutos tuleekaan tapahtumaan - silti en olisi osannut kuvitella nykyistä tilannetta. Hienolta joka tapauksessa tuntuu, että kaikilla kolmella lapsellamme on nyt käytössään kaksi kieltä, joilla he tulevat hyvin toimeen. Uskonpa, että se vielä vie heitä elämässä eteenpäin monessa kohdassa.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Hey, nice to meet you

Pihalta on helppo katsella. Sillä tavalla hieman huolimattomasti, huomaamattomasti. Kiinnostaisi kyllä, mutta olo on kuin epävarmalla teini-ikäisellä - voisiko tuo toinen olla se, joka tekisi aloitteen. Kun itse olen näissä asioissa välillä vähän huono. Välillä olen kyllä aika hyväkin, mutta tänään ei suju.

Ekstrovertti ei luultavasti oikein ymmärtäisi, mistä on kyse. Uuteen naapuriin voi kai alkaa tutustua vaikka niin, että tervehtii pihalla ja alkaa kysellä, mistä he ovat tulleet ja toivotella tervetulleeksi tälle seudulle. Introverttikin varmasti tuon osaa, mutta joskus ei vain irtoa. Joskus on vain sellaisia päiviä, että se on vaikeampaa kuin toisina.

On ystävä, joka asuu naapurustossa. Sanonut olevansa introvertti. Hymyilyttää kuitenkin - amerikkalainen introverttiys kun mahtaa olla erilaista kuin suomalainen, uskon. Hänen kanssaan on todella mukavaa jutella, kun on juttutuulella. Joskus ei ole, kumpikaan, mutta ei se mitään haittaa. Sillä kumpikin ymmärtää miksi. Eikä siinä ole mitään epäkohteliasta, se vain on osa elämää. Kun ystävä postaa Facebookissa hauskan piirroksen siitä, kuinka introvertti menee baariin ja miettii ensimmäisen lasillisen jälkeen, että oli kiva tavata, mutta voiko nyt mennä, se hymyilyttää juuri siksi, että se tuntuu vähän tutulta.

Mutta introverttikin voi olla sosiaalinen, vieläpä omasta halusta. Usein on oikein mukavaa olla yhdessä ihmisten kanssa, erityisesti silloin, kun he ovat tärkeitä ja tuttuja. On niitäkin hetkiä, kun ennalta vieraiden ihmisten kanssa tuntee olonsa varsin mukavaksi. On myös hetkiä, jolloin on hyvinkin miellyttävää tavata ihmisiä, joiden kanssa enimmäkseen on yhteydessä viestitse. Ulkosuomalaisena monet kontaktit ovat synnyinmaassa, ja osa niistä on pysynyt hyvin tärkeinä pitkästä välimatkasta huolimatta. Ne ovat suhteita, joiden ylläpitämiseen ei tarvitse nähdä vaivaa. Kontaktit voivat olla melko säännöllisiäkin, mutta vaihtoehtoisesti harvojakin - mutta niissä on jotain erityistä, mikä pitää niitä yllä. 

Joskus koen, että osaan hyvin. Hyvä ja pirteä päivä ei aiheuta minkäänlaisia ongelmia, mutta tahmeampi päivä on erilainen. Introvertti voi silloin joutua odottamaan, että toinen tekee aloitteen. Että toinen heittää pallon, josta voi ottaa kopin. Joskus se ei vaadi mitään muuta.


Jonain päivänä aion kyllä tutustua uusiin naapureihin, sillä olemme saaneet tuohon viereiseen taloon lapsiperheen. Lasten ikäjakauma ei vaikuta paljonkaan eroavan omistamme, joten siksikin olen ehdottomasti päättänyt, että haluan ainakin osoittaa kiinnostusta heitä kohtaan. Lapset ovat jo puolin ja toisin käyneet kurkistelemassa aidan rakosista, joten selvää kiinnostusta on olemassa. Heidän vanavedessään voi joku muukin rohkaista vielä mielensä. Silloin on varmasti se hyvä ja pirteä päivä.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ohjenuoria (vähän) vanhemmalle opiskelijalle

Huomaan olevani ehtymättömällä oppimisen tiellä, mikä on havainnollistunut selkeällä tavalla, kun aloin opiskella uudelleen noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vielä kuitenkin haparoin sillä polulla, kuinka löytäisin itselleni parhaat keinot sisäistää oppimani mahdollisimman tehokkaasti - aikaikkunat kun ovat kummasti kutistuneet sitten nuoruusvuosien. 

#1 Opiskeluun käytettävissä oleva aika. Jos kaksikymppisenä ei saanutkaan tehtyä tehtäviään tai luettua lähdekirjallisuutta ajoissa, ei voinut syyttää kuin itseään. Nyt voi syyttää montaa muutakin, ynnä perhetilanteen tai vaikkapa lasten koulun asettamia velvollisuuksia. Kaksikymppisenä oli helppo käyttää opiskeluun yhteen menoon useita tunteja, jos tarvetta oli. Nyt aikaikkunat sijoittuvat sirpaleisesti perhekalenterin lomaan ja niistä on kyettävä kokoamaan järkeviä kokonaisuuksia. Mikä onnistuu joko paremmalla tai huonommalla onnella.

#2 Sisäistäminen. Kapeassa aikaikkunassa on oltava tehokas, tai tilaisuus voi olla nopeasti mennyttä. Oman lisähaasteensa tuo fakta, että kun joutuu palastelemaan opiskeluaikansa pieniin jaksoihin, joutuu kuluttamaan turhan paljon aikaa säätämiseen ja muistelemiseen - mihinmänytjäinkään. Olen myös kantapään kautta opetellut riittävien muistiinpanojen tekemisen, sillä kyllämätämänsittenmuistan ei toimikaan vaan edessä on yhä uudelleen missä#%&?senytolikaan.

#3 Keskittyminen. Kun reiluun kahdeksaan vuoteen ei ole ehtinyt keskittyä juuri mihinkään kunnolla, ei enää edes osaa. Parikymppisenä opiskelijana osasin vielä enkä edes koskaan kokenut sitä vaikeaksi. Nyt kykenen keskittymään asioihin suurin piirtein yhtä hyvin kuin jälkikasvuni (jippii). (Sitä paitsi sähköposti kilahti juuri, vai oliko se Whatsapp ja Facebookissa näytti olevan mielenkiintoinen keskustelu meneillään. Ja täytyyhän sekin tietää, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu.)

#4 Unentarve. Nuorena opiskelijana riitti, kun unta sai joka viikko suurin piirtein riittävästi eikä sillä ollut niin väliä, mille öille unet kasaantuivat. Kun palasi kaupungista kotiin aamun ensimmäisellä illan viimeisellä bussilla, voi aivan hyvin jatkaa muutamaa tuntia myöhemmin luennolle, koska on sentään ummistanut silmänsä joksikin aikaa siinä välissä. Nyt voin syyttää kevätväsymystä tai allergialääkkeiden uneliaisuusvaikutusta, kun illalla niin silmät kuin ajatukset pysyvät virkeinä ehkä kymmeneen saakka. Kun lapset saa nukkumaan iltayhdeksältä, kutistuu tuokin aikaikkuna melko pieneksi. (Haukotus.)

#5 Mukavuus. On oikeasti aika mukavaa kerätä sohvan nurkkaan kasa tyynyjä ja ottaa kirjan kanssa hyvä asento. Mutta sitten voi käydä niin, että huomaakin minuuttien kuluneen mutta kirjansivujen taas ei. (Mämitäänpäiväunianuku.)

#6 Lukeminen. Totean itselleni jatkuvasti, että pitäisi ehtiä lukea enemmän. Pitäisi ehtiä lukea kaikenlaista, mutta lukeminen rajoittuu melkein kokonaan opiskelukirjoihin, jotka nekin ehtii vain hädin tuskin kahlata läpi. Sillä kirjoittaakseen hyvin kannattaa (-isi) lukea paljon. Mitä enemmän luen ja tutkin asioita, sitä paremmin kirjoitan. 

Joskus oikein pitää katsoa ylöspäin. (New York 8.4.2017)

Mutta koko ajan joka tapauksessa opin lisää! Saan valmistakin, vaikka sitten pienistä paloista keräiltynä. Ja niin peruspositiivinen olen, että aion tästedeskin uskoa siihen, että vaikkei vauhti nyt päätä huimaisi, niin ei tässä peruuttamallakaan mennä. Sitä paitsi koko ajan tulee vanhemmaksi ja viisaammaksi, joten mikäs tässä ollessa!

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Yhden sadun loppu

Lauantaiaamuna klo 6:16 kuulen nyyhkytystä. Se tulee yläkerran käytävältä ja lähestyy. Hämärässä aamussa sänkyni viereen hiipii poika, jolla on suru. Äiti, eilen kun se hammas irtosi, laitoin sen siihen vihreään purkkiin ja kun heräsin, kun kello oli 6:15, se on vielä siellä. Äiti, hammaskeiju ei ole käynyt. Äiti, onko se unohtanut käydä?

Voi surku. Tekisi mieli kysyä, että miksi ihmeessä heräät lauantaiaamuna klo 6:15, kun arkiaamuina 6:55 tekee tiukkaa. No, ehkä se järjestyy vielä. Ehkä saat jotain vielä myöhemmin. (Halusin sitä paitsi jo luopua koko keijutouhusta.) Poika tyytyy vastaukseen ja palaa takaisin sänkyyn. Luultavasti laittaa silmät tiukasti kiinni ja toivoo, että jotain tapahtuisi. 



Mies on jo hereillä, ja onnistun puhumaan ympäri. Kellarikerroksen perimmäisessä kaapissa (siellä ainoassa, jota lapset eivät ole tässä kolmikerroksisessa talossa vielä löytäneet) on jemma. Siellä on päällimmäisenä muistaakseni pieni Lego-rakennuspussi, se voisi olla nyt ihan sopiva. Mies lähtee matkaan, kahdet portaat alas ja kahdet ylös. Poika on taas käytävällä. Menepä käymään äidin luona, sanoo isänsä hänelle. Piipahtaa sillä aikaa pojan huoneeseen.

Siskokin on jo hereillä. Poika kertoo hänellekin koko murheellisen tarinan. Menevät yhdessä huoneeseen ja - tyttö löytää pienen Lego-pussin! Ehkä et katsonut kunnolla, viisastelee veljelleen. Hammaskeiju on käynyt sittenkin!

Iltapäivällä olemme lähdössä autolla liikkeelle. Poika katselee isäänsä mietteliäänä ja kysyy takapenkiltä: - Isi, oletteko sinä ja äiti niitä hammaskeijuja? - Joo, kyllä se niin on. Ei niitä oikeasti ole. Sinne putosi. Takapenkillä on yksi tyytyväisenä virnuileva poika ja kaksi hieman epäuskoisen näköistä tyttöä. 

Se oli sen sadun loppu. En oikeastaan koskaan saanut edes selville, mistä se alkoi ja miksi, mutta nyt olo on pelkästään huojentunut.

--------------------------------------------------

Illalla viisivuotias tyttö on hieman harmissaan. Hän, joka on veljeään minuutin nuorempi, mutta joka haluaisi aina olla kaikessa ensin ja saada vähän enemmän. On harmissaan, koska häneltä ei ole irronnyt vielä yhtään maitohammasta. - Senkin aika tulee, varmasti aika piankin, yritän lohduttaa.

Tyttö huutelee kohta sängystään, noin seitsemännen kerran samana iltana. Äiti, tämä on tosi tärkeä juttu! Äiti, sinun pitää tulla! Kurkistan lastenhuoneeseen. Äiti, minulta irtosi se varpaankynsi, kato. Äiti, minä olen meidän perheessä se ainoa lapsi, jolta on irronnut kynsi! 

Voittajan on helppo hymyillä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Aika ihania

Jos ei aivan tohdi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin ystävyyttä ainakin. Viime syksynä, kun kouluvuosi alkoi, oli lapsilla perhosia vatsassa, äidistä nyt puhumattakaan. Saattelin kaikki kolme lastani opintielle, heistä kaksi vieläpä ensi kertaa varsinaisen alakoulun puolelle. Pieni viisivuotias tyttäreni oli myös intoa piukassa ja odotti kovasti uusien luokkakavereiden tapaamista.

Pieni, vaalea tyttö löysi pojan. Toinen oli yhtä lailla pieni, vähän vanhempi kuin tyttö, mutta samankokoinen. Rakenteeltaan molemmat hoikkia ja ketteriä, sukkelia ja juostessaan hypähteleviä. Löysivät yhteisen sävelen aivan ensimmäisinä koulupäivinä, ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat.

Ensin jännitin, miten kaksosveljensä tähän uuteen suhteeseen suhtautuu. Ovathan nämä kaksi kokeneet kaiken yhdessä ja ovat kovin kiinni toisissaan, vaikka kinastellakin kyllä osaavat, luultavasti aivan yhtä lailla kuin muutkin sisarukset noin keskimäärin. Veli kuitenkin otti asian aivan mutkattomasti ja siirtyi usein joukon jatkoksi - kolmistaankin leikki näkyy sujuvan aivan mainiosti.

Nuo kaksi ovat kuitenkin vertaansa vailla. Syksyn ensimmäisessä opettajan ja vanhempien välisessä keskustelussa viisivuotiaideni opettaja sanoi kiinnittäneensä asiaan huomiota heti ensimmäisenä päivänä. He vain näyttivät löytäneen toisensa ja yhteisen sävelen. Eivät he edes kinastele keskenään. Leikkivät yhdessä, istuvat aina vierekkäin, halailevat toisiaan. Kun tyttäreni sairastui syksyllä flunssaan ja joutui olemaan pari päivää pois koulusta, oli poika kysellyt heti hänen peräänsä. Opettajan sanoin: they are so cute! Eikä hän ole kuulemma useinkaan nähnyt näin hyvin toimivaa suhdetta kahdella viisi-kuusivuotiaalla. 

Tyttö on vaalea, isosiskonsa kanssa lienevät koulun kaikkein vaaleimmat lapset liehuvine vaaleine hiuksineen ja sinisilmineen. Tuo poika on aasialainen, ihonväriltään selvästi tyttöäni tummempi, ja aivan musta hiuskuontalo on lyhyeksi leikattu. Silmänsä ovat tummat ja veikeät, hyvin aasialaisen näköiset. Tiedän, että hän on syntynyt Kiinassa - tyttäreni muistaa sen minulle usein kertoa, hänen mielestään se kuulostaa ilmeisesti hyvin jännittävältä. Luultavasti pojalle on yhtä jännittävää se, että tyttö on syntynyt "jossain kaukaisessa Suomessa".

Esikoululaisten meriaiheinen asetelma.

Taas tänä aamuna, kun vein lapseni kouluun, sain ihastella onnellista jälleennäkemistä. Olin asettumassa lasteni kanssa koulun aamupiiriin, kun poika hypähti paikalle. Hän halasi tyttöä omistavin elkein ja liukui sujuvasti hänen viereensä lattialle. Kuin olisi ilmiselvä paikka siinä, se paras. Enkä saa mielestäni sitä hymyä, joka tyttäreni kasvoille välittömästi levisi. Aika ihania.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Rakas, kolasin jo!

Mikä viikko.

Maanantai alkaa kyllä perinteisellä tavalla, mutta sääennustuksissa ennakoidaan jo. Koulusta lapset tekevät puolipäiväisen retken kalanviljelylaitokseen, enkä jaksa olla ihmettelemättä, kuinka usein koulun henkilökunta vaivautuu kuljettamaan kaikki viitisenkymmentä lasta jonnekin. Nostan hattua. Iloitsen lasteni puolesta, sillä kaikki pienetkin retket koulusta ovat heille suurta juhlaa. Se voi olla teatteriesitys, metsäretki tai vierailu vanhainkotiin. Uudelleen, nostan hattua. Mies on työmatkalla jo kolmatta päivää.

Maanantai-illassa on odottamisen tuntua. Eihän kouluja vielä aamulla suljeta, lumisade on alkamassa vasta iltapäivän puolella, ajattelen. Aamulla veisin lapset kouluun ja ehkä koulu suljettaisiin varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan, olen oppinut nämä varotoimet jo, ajattelen. Ennuste lupaa yhä enemmän lunta. Tyypillinen maaliskuun myrsky tulossa, ajattelen. Pohjoisen kylmä ja etelän lämmin ovat kohtaamassa. Mutta ei meille yleensä mahdotonta määrää sittenkään sada, ajattelen. Myrskyillä on tapana laantua, kun meille saakka ennättävät. 

Tiistaiaamuna puhelin soi. Koulu on suljettu. Lumisateen pitäisi alkaa jo aamupäivällä, ja kymmeneltä havaitsen ensimmäiset lumihiutaleet. Pitkään paljaana ollut maa alkaa peittyä lumen alle, sade sakenee entisestään, tuuli yltyy. Lapset juoksevat talossa ympäriinsä, kurkkivat välillä ikkunoista. Äiti, saako mennä ulos?? Mennään vähän myöhemmin, antaa sataa ensin, kyllä siellä kohta töitä riittää. Pukeudutaan iltapäivällä ulkoilua varten, kymmenen minuuttia, että saadaan kaikille tarpeeksi umpinaista vaatetta ylle. Äiti, haluan sinisen lumikauhan! Se on lumikola, poikani. Äiti, punainen lumilapio! Kolaamme, lapioimme, kyllä sitä riittää. Viidentoista minuutin kuluttua ensimmäinen kyllästyy. Äiti, haluan mennä sisälle! Selvä, mene vain. Tuisku piiskaa päin kasvoja. Sormia palelee. Iltapäivä vasta, sadetta on saatu ehkä viisi tuntia tähän mennessä. Se saattaa kestää vielä vuorokauden, muistelen. Tiistai-iltana puhelin soi uudelleen. Koulu on suljettu keskiviikkonakin. Tämän arvasin kyllä. Nukkumaan mennessä ajattelen sitä, millaiseen lumikaaokseen herään.



Keskiviikkona vilkaisen ulos heti ensimmäisenä. Takaovesta ei ulos ole edes asiaa, tuisku on puhaltanut lumen ovea vasten. Terassilla taisi olla jotain tavaroitakin, mutta en muista mitä. Vain grilli ja pöytäryhmä näkyvät enää. Virallinen lukemakin löytyy: aamuun mennessä 28,7 tuumaa. Se on noin 73 cm. Ja vieläkin sataa. Taas mennään lumitöihin, hiki tulee, kun heittelen lunta kinosten päälle. Kolalla pääsee eteenpäin puolisen metriä kerrallaan. Myrskyn tuomaksi lukemaksi tarkentuu n. 30 tuumaa, joka on n. 76 cm.



Torstaiaamuksi saavat sentään tiet ja koulut jo auki. Aurinko on tullut esiin ja joka paikassa on valtavia lumikinoksia. Vien lapset kouluun, pääsen viimein kauppaan. Haen lapset puolenpäivän aikaan pois, sillä opettajilla on iltapäivällä muuta ohjelmaa. 

Perjantaina normaalia kouluohjelmaa ei myöskään ole, sillä opettajat tapaavat vanhempia keskustelujen merkeissä. Pakkaan lapset aamulla autoon ja pudotan heidät keskustelujen ajaksi koulun järjestämään playday-päivään. Tämä palvelu toimii hienosti. Viikonloppukin häämöttää jo.

Perjantai-iltana ovella rapisee viimein. Seitsemän päivää kestänyt työmatka on suoritettu. Istun keittiössä kirjoittamassa opiskeluanalyysiä, joka on jäänyt hieman huonolle hoidolle tällä viikolla. Rakas, kolasin jo. Kolasin muuten hullun lailla. Avasin suihkun lattiakaivonkin juuri, meni nimittäin tukkoon. Pienimmäisellä on kuumetta 39,5 astetta, esikoinen valitti päänsärkyä.



Ihanaa, kun olet kotona taas. Is it wine o'clock?

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Samalla sivulla

Se voi olla puhelu jostain kaukaa ennen nukahtamista. Aamun ensimmäinen viesti, joka kilahtaa puhelimeen yöpöydällä. Tutut valot vilahtamassa etuoven viereisestä ikkunasta, kun auto kääntyy kotipihaan. Oven rapsahduksen jälkeen lapset hypähtämässä eteiseen (isi-isi-isi!) ja vastaanottoon vastaava ääni, josta väsymys ei kuulu läpi, vaikka se mukana kulkisikin.

Ulkopuolinen saattaa ajatella paljonkin eri tavalla kuin itse. Että kun toinen menee ja tulee, toinen pysyy paikallaan ja pitää arjen pystyssä. Voi ajatella, että onko se epäreilua. Voi ajatella, että kuinka tuo toinen jaksaa huolehtia päivästä toiseen niistä lukemattomista rutiineista, joista ei lomaa kirjoiteta. Joku voi ajatella, että toisen matkaaminen ympäri maailmaa on toiselle riutuvan ikävän ikuinen taakka harteilla, jota ei pakoon pääse.

Elämää voi kuitenkin katsoa niin monella tavalla. Taaksepäin, jolloin voi muistella sitä, että silloinkin, kun olit taas poissa, sairastuivat lapset, satoi lunta puoli metriä tai autotallin ovi hajosi. Tai sitten voi katsoa eteenpäin ja ajatella sitä, että tämänkin matkan jälkeen seuraa kotiinpaluu. Jos ei lähtisi matkaan, ei kai voisi kokea kotiinpaluun riemua? Hetkeä, jolloin kaikki on taas edessä ja hartioita painavan taakan voi jakaa toisille harteille, eikä mikään tunnukaan enää niin painavalta.

Peruskallioni. Paras ystäväni. Lasteni isä, joka rakastaa heitä kaukaa tai läheltä, mutta aina yhtä paljon. Hartiat, jotka kantavat paljon. 



Se voi olla se, kun sanot, että mene vain käymään minne haluat, vaikken useimmiten haluakaan. En ilman perhettäni, en ilman sinua, kun juuri olen takaisin luokseni saanut. Tai kun sanot, että opiskele vain, järjestän sinulle siihen aikaa. Kirjoita, koska pidät siitä ja tarvitset sitä. Käy lenkillä, ole vain ajatustesi kanssa. Tee mitä haluat, sillä kotitöitä ehtii myöhemminkin. Se, kun sanot, ettet voisi tehdä tätä työtä ilman minun panostani perhe-elämäämme.

Ajattelen, että joskus toisen on aika venyä enemmän kuin toisen. On erilaisia aikoja. On hetkiä, jolloin ei kaikkea jaksa, mutta on aina helpompi nousta, jos toinen tulee vastaan. On helppo elää, kun tietää mihin luottaa ja uskoo. Kun tietää missä on ja miksi. Kuin olisi kirjanmerkki samalla sivulla.

Onneni, maailmani ja elämäni. Kaikkeni.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tyyppi joka ei syö mitään

Edelleenkin saatan hämmentyä, kun ostan kaupasta juoman ja kassa olettaa tietenkin, että sitä ei pakata kauppakassiin muiden ostosten kanssa. Miten vaan, saatan todeta, mutta en käy turhaan selittelemään miksi sen voi kyllä sinnekin sekaan heittää. En minä nimittäin sitä automatkalla kaipaa, ajelen kuitenkin suurimmaksi osaksi niin pieniä matkoja, että ei ehdi käydä mielessäkään, että tarvitsisi niillä osuuksilla evästä. 

Minun autoni siis on siinä mielessä kauhean siisti. Ei siellä ole koskaan puolityhjiä vesipulloja eikä karkkipapereita tai pähkinäpusseja. En nimittäin juuri koskaan syö autossa mitään. Jos matka onkin joskus poikkeuksellisesti pidempi, voisin ajatella syöväni, mutta en todennäköisesti sittenkään muistaisi ottaa mitään syötävää mukaani. Tapojensa orja. Jos tulee vilkaistua jonkun toisen autoon, huomaan, että ilmeisesti lähes kaikilla muilla on toisenlaisia tapoja. Ne muut laittavat mukitelineeseen mukin, minä ehkä puhelimen.

Ajelen palaveriin koululle tapaamaan vanhempainryhmän toisia jäseniä. Yleensä kokoustamme neljä- ja viidesluokkalaisten luokkahuoneessa, jossa on kätevää istua vuorovaikutteisessa muodostelmassa nelikulmaisen pöytäryhmän ympärillä. Siinä on myös riittävästi tilaa tavaroiden levittelemistä varten. Minä kaivan laukusta muistikirjan ja kynän, ehkä puhelimen siihen sivuun. Joku kaivaa hillopurkin näköisen purnukan, joka on piripintaan saakka täynnä jotain, mikä näyttää smoothielta. Availee kaksiosaisen kannen varovasti, jotta ei läikyttelisi ympäriinsä. Toinen alkaa syödä to-go -salaattiaan muovihaarukalla. Tulee olo, että pitäisi vähintäänkin nostaa pöydälle termosmuki. Sellainen suuren suuri, johon mahtuu ainakin puoli litraa (laihaa) kahvia.

Kokous kestää yleensä puolitoista tuntia, joskus hieman pidempäänkin, mutta selviän kyllä syömättä ja normaalisti juomattakin sen ajan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi tullut edes ajatelleeksi, että voisin ottaa syötävää mukaan. Eikä siellä autossakaan olisi ollut mitään, ei edes pähkinäpussia, joka on piintynyt omassa päässäni pikaevään stereotyypiksi. Ei siksi, että niitä söisin. (Kun en edes pidä pähkinöiden napostelusta.)




Mutta kyllähän minä syön! Jos en autossa enkä kokouksissa, niin kotona tai ravintolassa tai jossain noin viisi kertaa päivässä. Rakastan kahvin kera pullaa ja syntisen hyviä leivoksia, voisin syödä punaviinilasillisen kaverina puoli kiloa juustoa tai illan hiljaisena hetkenä pussillisen lakritsia yhdeltä istumalta, jos en pelkäisi verenpainetta. Ja niin edelleen.

Omat tapani eivät ole siis tältä osin viidessä vuodessa muuttuneet yhtään mihinkään. Mutta ehkä jonain päivänä en enää hämmästele sitä, että äiti-ihmisen käsilaukusta voi kesken kokouksen paljastua kokonainen taaperon päivällinen lisukkeineen tai kun bongaan taas opettajan ohikulkiessaan lusikoivan aamiaista muovirasiastaan, kaiken sen muun tekemisen ohella. Itse kasvatettu kombucha saattaa olla toisen suuri herkku, vaikka sen kuljetteleminen siinä hillopurkin näköisessä purnukassa näyttääkin mielestäni epäilyttävältä. En ehkä muista ajatella, että on monia, jotka ajelevat autolla arjessaan paljon pidempiä matkoja kuin minä tai joiden aikatauluihin ei vain sovi syöminen muualla kuin liikkeessä. 

Mutta pysyn tyyppinä, joka ei syö mitään. Outo lintu.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Ihan pikaisesti vain

Se oli nopea reissu synnyinmaahan, suunnilleen kuukauden varoitusajalla kasaan kyhätty. Impulssi matkaan lähtemisestä tuli muualta kuin omasta päästä, mutta viranomaisia vastaan ei viitsi kiukutellakaan. Viisumien uusiminen vaati käynnin omassa maassa, ja onneksi tuosta lyhyestä varoitusajasta huolimatta järjestyi vaadittu haastatteluaika Yhdysvaltojen suurlähetystöön Helsingissä melko sopivasti.


Kohti Bostonia
Lentomatkailu valtameren ylitse ei edelleenkään ole kolmen lapsen kanssa mikään suurempi nautinto, mutta matkustusrutiini sentään auttaa jo hankalimmissa paikoissa. Matkan varrelle sopiva välietappi, Islannin Reykjavik, tosin sai viihdyttää meitä ennakoitua pidempään, kun täältä itärannikolta myöhässä lähtenyt kone ei ennättänyt ajoissa tuolle saarelle eivätkä matkalaiset siten sieltä eteenpäin lentävään koneeseen, jonka oli määrä viedä Helsinkiin. Tilastollisesti oli kai meidänkin kohdallemme osuttava lentojen myöhästyminen, kun kaikki nämä ulkosuomalaisvuodet olemme perheenä onnistuneet matkaamaan ilman viivästyksiä. Tuli samalla opetettua lapsikatrastakin siihen, että mitä tarkoittaa, kun on lentokentällä hirveä kiire, jonka jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan kiire yhtään mihinkään. 

Oi Suomi synnyinmaa - se otti meidät vastaan lumi- ja räntäsatein, liukkain ja sohjoisin tein. Talvinen Suomi näytti harmainta puoltaan, mutta meillä oli asenne kohdallaan, huumori ainakin, sillä mitäs tuolle muuta voisi tehdä kuin naureskella. Autossa matkalla Helsingistä kohti Pirkanmaata tungin salmiakkia suuhuni ja ajattelin, että olipas siitä aikaa, kun olin viimeksi talvisen Suomen nähnyt. Viisi vuotta. 




Neljä arkipäivää kului virastoissa papereiden kera juoksennellessa, sukulaisten hoivissa Pirkanmaalla ja jet lagin sekoittaman pään kanssa taistellessa. Suomalainen ruoka maistui juuri niin tutulta kuin ennenkin ja kurahaalareissa vastaantulevat lapset kiinnittivät kai huomiota enemmän kuin aiemmin. Ehdimme poiketa Helsingissä tapaamassa pikkusiskoni perhettä ja toteamassa, että sotilaskodin munkit maistuvat juuri niin hyviltä kuin joskus montakymmentä vuotta sitten, kun niitä on viimeksi maistanut. Viivähdimme myös ystävien luona maittavassa lounaspöydässä. Yhden illan ehdimme mieheni kanssa viettää kahdestaan Helsingissä, kun seuraavana aamuna oli määrä piipahtaa skarpin oloisena suurlähetystön haastattelutiskillä. Matkan tarkoitus tiivistyi tuohon pariminuuttiseen tuolla tiskillä, jossa haastattelija oli ainoastaan kiinnostunut siitä, onko mikään muuttunut. Ei ollut, joten asia oli sillä selvä. Istuskeluun ja turvatoimiin aikaa kuluikin sitten huomattavasti enemmän.

Aikataulutettu viisipäiväinen toimi kaiken kaikkiaan yllättävän hyvin, jos ei oteta huomioon sitä, että rytmi ei ehdi kunnolla kääntyä amerikkalaisesta suomalaiseen, mutta palatessa se haikailee sittenkin suomalaiselle aikavyöhykkeelle (siitä päätellen, että esimerkiksi poikamme oli alkuviikolla sitä mieltä, että 3.30 on aivan kelpo aika herätä kolistelemaan leluilla). Kotiinpaluun jälkeen olemme viettäneet kiireistä viikkoa, jonka tahti viimein on rauhoittumaan päin näin viikonlopun koittaessa - ja pään asettuessa takaisin tälle aikavyöhykkeelle. Ja sitten siirretäänkin kelloja jo kesäaikaan sunnuntaiyönä. Että mikäs tässä, käännellään niitä sitten, kun on kerran alkuun päästy, eiköhän siihenkin vielä totuta.

Onpahan olleet melkoiset kaksi viikkoa. Huokaisen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Vapaaehtoiset

Meitä on seitsemän ihmistä, jotka tapaamme nykyään melko säännöllisesti. Istumme alas yhtenä iltana noin kolmessa viikossa ja vietämme tehokkaan puolitoistatuntisen. Meitä yhdistää se, että lapsemme käyvät samaa koulua, mutta myös se, että teemme tämän täysin vapaaehtoisesti.

Koululla aloitti muutama kuukausi sitten vanhempien ryhmä, ensimmäinen laatuaan tässä koulussa. Vanhempia on toki täkäläisittäin hyvin tuttuun tapaan aktivoitu mukaan koulun toimintaan kaikki sen toimintavuodet, mutta viime syksynä koulun toimiston puuhakas työntekijä keräsi ympärilleen vanhempien joukon, jotka osoittivat kiinnostusta kouluun vielä vähän muita enemmän. Minä, joka en ole yleensä ensimmäisenä ryntäämässä mihinkään, päädyin tuohon ryhmään kuitenkin silkasta uteliaisuudesta. Halusin yksinkertaisesti tietää koulun toiminnasta vielä enemmän. Ja oikeastaan se mahdollisuus, että saa olla vaikuttamassa siihen, millainen tästä ryhmästä tulee, kiinnosti sittenkin aika tavalla. 

Aika paljon on tuossa ryhmässä saatu jo aikaankin ja suunnitelmia on sitäkin enemmän. Puhetta riittää yllin kyllin ja toisinaan introverttiä suomalaista alkaa kuunteleminenkin jo melkein hengästyttää. Jollei joku tai useampikaan pääse paikalle, viesti välittyy uskomatonta vauhtia sähköpostitse. Olen lisäksi saanut yllätyksekseni opetella täkäläistä viestittelyetikettiä - jos sinua pyydetään vastaamaan johonkin vain kyllä tai ei, ei sinun kuulu vastata vain kyllä tai ei (ja kukahan teki juuri niin kuin käskettiin). Sinun kuuluu vastata kyllä tai ei - ja lisäksi kiittää tuota, joka organisoi asian tai muuten näki vaivaa, vaikkei oikeastaan olisi juuri mitään vaivaa nähnytkään. (Opettelen.) Ja jos joku viestissään kertoo, miksi ei pääse juuri nyt paikalle, on kohteliasta osoittaa lukeneensa viestin kokonaan ja toivottaa pikaista paranemista / hyvää matkaa / hauskaa illanviettoa tai mitä nyt ikinä (keksit). Ja jos et pääse paikalle, niin toivota nyt ainakin toisille hyvää palaveria. Ja kun saat muistion, kiitä sen kirjoittajaa. Kun joku saa jonkin tehtävän tehtyä, kehaise. Ja niin edelleen. Muistan paljon, ihan luontaisestikin, onneksi, mutta unohtelenkin. (Opettelen siis.) Eihän mikään pakko ole, mutta kohteliaisuus ei kai ole keneltäkään pois.

Koululla järjestettiin viime viikolla pizza & games -ilta, jossa vapaaehtoiset ottivat lapsia koululle viettämään iltaa, jotta vanhemmat pääsevät viettämään aikaa aikuisten kesken. Koululla on nyt yhteistyötä kahden kirjakaupan kanssa, jotka lahjoittavat koululle kirjoja vanhempien kirjaostojen suhteessa. Ensimmäisen kuukauden tilausmäärät oikeuttivat jo muutamaan ilmaiseen kirjaan, joilla kartutetaan koulun kirjaston kokoelmia. Kun kindergartenilaiset lähtevät metsäretkelle, on yksi vanhempi kerrallaan auttamassa retkelle valmistautumisessa. Koululla järjestettävien tutustumisaamujen yhteydessä pääsevät kiinnostuneet jututtamaan henkilökunnan lisäksi oppilaiden vanhempia, jotka ovat värväytyneet auttamaan. Suuren koulunäytelmän lavasteet ovat vapaaehtoisten pystyttämiä, rooliasut muutaman näppärän ompelemia. Läheisen maatilan omistajien kanssa suunnitellaan 4H-kerhoa ja koululle vapaaehtoisten vetämiä harrastekerhoja. Ja niin edelleen.


Erään suomalaisen panostus nyyttäri-iltaan.
Osallistuvatko opettajat ja muu henkilökunta sitten näihin kaikkiin aktiviteetteihin? Leipätyönsä mahdollistamissa puitteissa kyllä. Toimiston puuhanainen jää työpäivän jälkeen paikalle osallistuakseen vanhempien palaveriin. Opettaja saapuu paikalle aamuvarhaisella maalatakseen näytelmän lavasteita. Onko kukaan näistä vapaaehtoisista vanhemmista kokopäivätyössä muualla? Viisi seitsemästä on. Onko kouluajan ulkopuolisille tapahtumille kysyntää? Koskaan ei ole vielä tarvinnut ihmetellä osallistujamäärien pienuutta. Onko kaikkien "pakko" osallistua? Jokaista vanhempaa kyllä sitoo koulun kanssa tehdyssä sopimuksessa määritelty muutaman työtunnin osuus (per kouluvuosi), mutta ainahan voi kaivaa kuvetta, jos talkootyöt eivät kiinnosta. Tuntuuko osallistuminen velvollisuudelta? Yleensä ei. Kukaan ei katso nenänvartta pitkin sitä, joka ei ehdi osallistua.

Ollakseni introverttiyteen taipuvainen suomalainen olen tällä hetkellä hämmästyttävän vapaaehtoinen. Erityisesti omasta mielestäni. Kätevintä on ehkä se, että tapahtumia ja tekemistä on niin paljon, että voi hyvin valita niistä itselle sopivimmat ja unohtaa huonon omatunnon siitä, ettei kaikkeen voi ehtiä osallistua. Tähän ovat nämä viisi vuotta minut näköjään tuoneet, vaikken sitä ulkosuomalaisen alkutaipaleella vielä aavistanutkaan. Hyvä näin, tällä erää.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Sattuipa kerran

Hyvät ihmiset. Sattuipa kerran. Joku ihminen menee perjantaiaamuna ruokakauppaan. Koko viikon on säntäillyt sinne ja tänne, yrittänyt opiskella aina jossain välissä, kuljettanut lapsia kouluun ja takaisin, rynnännyt hätiin kun naapuri tarvitsi auttavaa kättä, siivonnut vielä loppuviikolla koko talon jollakin tavalla. Menee siis perjantaina ruokakauppaan, siihen yhteen tiettyyn, tietystä syystä. Sieltä saa pullia, jotka ovat melkein kuin kotoisia kierrekorvapuusteja. Ei ällömakeita, vaan oikeasti hyviä. Ostaa yhden pullan, sujauttaa sen paperipussiin ja kiikuttaa muiden ostosten kera kassalle. Rupattelee siinä samalla kassaneidin kanssa ja huristelee autolla kotiin. Tekee vielä aamupäivän yhtä sun toista, syö lounasta ja alkaa iltapäivän alkajaisiksi suunnitella kahvikupillisen keittämistä, sen kera nauttisi vihdoin ja viimein sitä erinomaisen hyvää kierrepullaa.
Ja pullaa ei ole missään. Ei missään. Ei pöydällä, ei ruokakaapissa, ei autossa. Ei missään. Joten se on - siellä kaupassa.
Pikkuisen muuten kaihertaa. Eikä ihan pikkuisen.
#firstworldproblems, tiedetään. (Mutta eihän näin voi käydä!)

Se oli perjantai, ei edes 13., vaan 17. (Sellainen tavallinen arkipäivä, joka sai murskaavan käänteen, mutta josta siitäkin kuitenkin selvittiin. Eiku.) Kestin tuon takapakin niin hyvin kuin keski-ikäinen naisihminen nyt vain voi kestää. Kaivoin kaapista lohdutukseksi neljä suklaapalaa. Mutta oi pulla! Rakastan pullaa. Voin olla hyvin ilmankin sitä, mutta kaikkein parasta se on, kun sen voi nauttia kiireettömästi iltapäivällä, kahvikupillisen kera. Tuon tekstinpätkän lainasin omasta Facebookistani ja muistin samalla, mistä tämä kaikki aikoinaan alkoi, tämä blogi siis. Se alkoi niistä pienistä jutuista, joita kirjoitin Facebookiin ja joiden perusteella muutamat ihmiset kysyivät, olinko ajatellut aloittaa blogin kirjoittamisen. Jaa blogin? Olin, useastikin. Mutta en ollut tullut aloittaneeksi. Mutta nyt melkein 400 kirjoitusta ja reilut 93 000 käyntiä (kiitos!) myöhemmin uskallan jo sanoa, että kyllä se taisi kannattaa. Tänään sain jopa pienen kirjoitusprojektin valmiiksi, jota ei olisi koskaan syntynyt ilman tätä blogia. Tässä hetkisessä ja jatkuvasti keskeneräiseltä tuntuvassa arjessa on uskomaton hetki painaa Save-nappia ja sanoa itselleen, että valmista tuli. Olkoonkin, että projekti oli pieni.

Mutta on tätä edeltävään viikkoon muutakin mahtunut. Esimerkiksi enemmän lunta kuin Vermontissa on nähty pariin viime vuoteen ja hetken aikaa maisema näyttikin kuin jouluiselta ihmemaalta. Lunta tuli jopa sen verran (ehkä 25 cm?), että koulu peruttiin seuraavaa päivää silmällä pitäen jo 15 tuntia aiemmin kuin koulupäivän olisi pitänyt alkaa. Kun on itse käynyt koulunsa maassa, jossa kouluja ei suljeta koskaan eikä ikinä säätilan vuoksi, jaksaa tämä käytäntö välillä hämmästyttää, mutta toisaalta olen oppinut (opetellut) katsomaan asiaa amerikkalaisen silmin. Oikeasti vain on niin, että jos koulut olisivat tuollaisina päivinä auki, vähintäänkin puolet oppilaista valuisi kouluun myöhässä, sillä liikenne tökkii täällä jo paljon vähemmästäkin lumimäärästä kuin 25cm. Se kuitenkin on jäänyt minulle arvoitukseksi, että mihin ihmeeseen ne kaikki työssäkäyvät vanhemmat laittavat lapsensa lumipäivinä, jos (kun) työpaikat kuitenkaan eivät sulje oviaan (joitakin julkisia laitoksia ja vastaavia ehkä lukuunottamatta). Jatkan ihmettelyä.

Lauantaina päätimme ylittää järven, tuo Lake Champlainin, jonka toisella puolella häämöttää New Yorkin osavaltio ja Adirondackin vuoristo. Olimme saaneet kutsun tuttavien järjestämään talvipäivään Lake Placidissä ja vaikka yllätyskevät tekikin tepposet talvisille aktiviteeteille, oli sittenkin aika mukavaa käväistä naapurissa ja katsastaa, miltä entinen olympialaisten (1932 ja 1980) näyttämö tänä päivänä näyttää. Se näytti viehättävältä vuoristokylältä, joka selvästi elää talviurheilun ja turistien varassa. Aikomuksena oli päästä kokeilemaan luistelua keskustan luisteluradalla, mutta kevätaurinko oli muuttanut radan yhdeksi suureksi lammikoksi, joten sinne ei ollut asiaa. Vinkin perusteella päädyimme pulkkamäkeen eräälle golfkentälle, jossa pulkka ei pehmeässä lumessa minnekään luistanut, mutta lapset saivat kuitenkin rakenneltua lumiukkoja (ja kasteltua vaatteensa sen verran hyvin, että minä jäin taas ilman pullaa - sitä olisi ollut tarjolla myöhemmin samana päivänä tuttavaperheen luona). Lake Placid jätti mieliin kuitenkin kutkuttavan tunteen siitä, että sinne täytyy palata jonain päivänä takaisin. 

Päivä oli mitä kaunein!
 Tässä olemme lähellä Lake Placidiä
 (korkeutta auton mukaan n. 2050ft).

Luistelu hoidettiin sitten kotona lähiaarenalla sunnuntain puolella, ja viikonlopun kohokohdaksi muotoutui, kun viisivuotias tyttäremme uskaltautui luistelemaan ilman tukea. Voi sitä tyytyväistä ilmettä!

Ja minä sain viimein sunnuntaina iltapäivällä kahvin kera donitsin. Aika hyvin plussalla siis ollaan, ja tästä on hyvä jatkaa uutta viikkoa eteenpäin. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Niin vähän

Rakas päiväkirja,

olen oivaltanut jotain.

Olen ajatellut joskus sillä tavalla vähän ylimalkaisesti, että oikeastaan osaan kirjoittaa aika hyvin. Olen ollut usein jopa melko tyytyväinenkin kirjallisiin tuotoksiini, joskin yhtä lailla kriittinen ja tyytymätönkin. Kyllästynyt en ole oikeastaan koskaan, mutta valkoisen paperin kammonkin olen joskus kohdannut silmästä silmään.

Nyt olen kuitenkin alkanut saada uudenlaisia ajatuksia, ihan kuin ne olisivat vain odottaneet sysäystä muodostuakseen järkeviksi kokonaisuuksiksi. Olen alkanut pohtia sitä, mikä tekee kirjoituksistani hyviä, mikä huonoja. Miten oikein ilmaisen asioita kirjoittamalla ja mitä se oikein minusta kertoo.

Sillä kun kirjoittaa, pitää olla monta asiaa hallussa. Vanha totuus kuuluu, että pitää olla sanottavaa ja pitää olla taito sanoa se. Tunnistan kipuilleeni monta kertaa. Pitää olla voima haluta kertoa asia sanoin ja samalla rohkeus seisoa kirjoittamansa tekstin takana. Ja samalla kun ajatukseni ovat virranneet eteenpäin, olen havainnut, kuinka vähän tästä kaikesta oikeastaan tiedän. Miten mahdottoman paljon minä voisin vielä tästä oppia - vain taivas on kaiketi rajana. Avartavaa, sanoisin. Ja tästä kaikesta luultavasti kiitän sitä, että tulin hakeutuneeksi opiskelemaan kirjoittamista. 

Jotta kirjoittaisin hyvin, minun pitäisi myös ehtiä lukemaan paljon. Luen kyllä uutisia, artikkeleita ja toisten blogikirjoituksia päivittäin, mutta haluaisin lukea niin paljon enemmän. Haluaisin lukea viihdyttäviä ja koskettavia romaaneja, seikkaperäisiä tietokirjoja ja mieleenpainuvia elämäkertoja. Ja vaikka mitä muuta. Kirjakaupan tai kirjaston täpötäydet hyllyt ovat minulle kuin taivas edessäni. Suunnittelen lukevani paljon enemmän kuin tosiasiassa arjen läpi purjehtiessani koskaan ennätän. Jos vain ikinä olisi määrättömästi aikaa, ottaisin kaiketi loputtomasti selvää siitä, mitä maailmassamme tapahtuu.

Tänään nautin. Pitelin kirjaa kädessäni ja luin sitä keskeytyksettä pitkän aikaa. Talo oli hiljainen, sillä lapset olivat koulussa ja olin tehnyt päätöksen siitä, että keskityn jonkin aikaa vain pelkkään lukemiseen. Olen pelännyt, että olen menettänyt keskittymisen kyvyn hektisessä lapsiperhearjessa, mutta huomasin, että voin ehkä saada sen sittenkin vielä takaisin.




Mitä uutta tästä vielä alkaakaan. Mutta kun on vasta alussa, huomaa kai selvemmin sen, kuinka kehittyy. Ja se, että kehittyisin kirjoittajana, siinä lienee tämän opiskelun tärkein merkitys. Ihanan avartavaa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Perjantai, 20. tammikuuta vuonna 2017

Rakas päiväkirja,

kirjoitan sinulle tänään, sillä toisinaan tuiki tavalliset päivät ovat perin erikoisia. Tai että erikoiset päivät ovat myös tuiki tavallisia, miten vaan.

Tänä aamuna vein lapset kouluun, kuten jokaisena arkiaamuna. Liikennettä oli melko vähän, pikkuisen Vermontin ruuhkat kun eivät ole suuren suuria kiireisimpinäkään aikoina. Sää oli pilvinen ja harmaa, tammikuiseksi päiväksi melko leuto. Vihreät vuoret siinsivät horisontissa yhtä jylhinä kuin aina.

Palasin kotiin imuroimaan. Olin suunnitellut niin, sillä tämä aamupäivä oli siihen puuhaan jokseenkin joutilas. Enhän minä siivoamisesta pidä, mutta siististä kodista kyllä. Järjestelin samalla tavaroita alakerrassa, se tuntui sopivalta puuhalta imuroinnin oheen. Tavallista, arkista, silmää miellyttävää tulosta.

Aamupäivä kului hieman huomaamatta siinä puuhastellessa. Vilkuilin välillä sosiaalista mediaa, mutta en viihtynyt sen parissa, vaan palasin uudelleen järjestelemään tavaroita. Uutissivustot olivat täyttyneet yhdestä ja samasta aiheesta ja päivittyivät hurjaa vauhtia. Luin sieltä täältä jotain, mutta enempää ei huvittanut. Noin puolenpäivän aikoihin, hieman ennen h-hetkeä, huomasin, kuinka paikallinen ystäväni päivitti profiilikuvakseen strutsin, joka on kaivanut päänsä hiekkaan. Oli helppo samaistua.


Illalla peittelin viisivuotiasta poikaani sänkyyn, kuten jokaisena päivänä, niin tuiki tavallisena kuin erilaisenakin. Pojalla oli asiaa. Lapsilla on usein asiaa juuri silloin, kun on aika ryhtyä nukkumaan. Kuuntelin, sillä olen päättänyt kuunnella lasteni asioita aina, kun minulla on siihen aikaa ja mahdollisuus. Poikani katseli huoneensa seinällä roikkuvaa Pohjois-Amerikan kuvaa. - Äiti, kun Amerikassa on niin paljon niitä states. - Niin, osavaltioita. - Äiti, miksei voisi olla vain yksi, suuri United States of America, niin ei tarvisi muistaa niiden kaikkien statesien nimiä. Olisi paljon helpompaa. - No, niitä on tosiaan aika paljon. Mutta kyllä tämä kuitenkin on yksi suuri United States of America. Yhdysvallat. 

Tänään en kuitenkaan keskustellut poikani kanssa siitä, kuinka tämä suuri Amerikka ei ole yhtä ja samaa vaan kaikenlaista erilaista yhdessä. Tai kuinka ihmiset ovat erilaisia tai eri mieltä asioista. Kuinka jakaantuneita mielipiteet voivat olla ja kuinka ihmisten silti toivoisi pystyvän elämään sovussa toistensa kanssa. 

Kirjoitan tämän sinulle, rakas päiväkirja, juuri tänään, sillä haluan muistaa myöhemmin, mitä ajattelin tänään. Että vaikka tämä päivä ei ollut mitenkään tavallinen, niin se oli sitä silti arkisella tavalla. Ja vaikka en haluaisi edes muistaa, tulen muistamaan sen, että en halunnut tällaista päivää tulevan. Mutta tänäänkin, uskon ihmisyyteen. 

Sosiaalisessa mediassa näkyy kuvan Vapaudenpatsaasta, joka on peittänyt kasvonsa käsillään. Ystäväni kommentoi, että tekisi mieli pysyä pää hiekassa seuraavat neljä vuotta. Näillä mennään.