maanantai 18. joulukuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 4

Ei lopu omakotitalosta projektit. (Eikä kynäilijältä hassut kirjoitusaiheet.) Tämän tarinan aiemmat osat voit lukea täältätäältä ja täältä.


Keskiviikko, 29. marraskuuta 2017


Eilen oven taakse tulla tupsahti sähkömies. Vähän osasin onneksi odottaa, sillä mies oli ehtinyt juuri ilmoittaa, että sellainen voisi ehtiä poiketa ennen iltapäivää. Autotallista kun oli jokin aika sitten mennyt valo, ja pelkkä polttimon vaihtaminen ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

Mutta sähkömies siis tuli ja yllätti heti aamutuimaan, ”koska sattui olemaan ihan tässä teidän nurkilla!”, kuten hän asiansa ilmaisi. Hilpeästi hörähdellen. Hieman hämmästyneenä vastasin, että sehän sitten sattuikin sopivasti - joskin jäin pikkuisen kummastelemaan, millainen sähkömies on noin hilpeä heti aamusella. Ehkäpä tykkää työstään, mikäs sen lystimpää.

Päästin autotalliin ja sanoin, että ei toimi valo tässä, mutta tuossa toisessa toimii ja että uusi kanta siihen tarvittaneen, sikäli mikäli minä näistä mitään ymmärrän. ”Vaihdetaanpa se sitten! Ja tuo toinenkin samalla!” Hilpeästi hörähdellen. Tuli siinä mieleen, että kaiketi mieheni oli pyytänyt samalla vaihtamaan molemmat, samalta aikakaudelta peräisin epäilemättä. Hilpeä sähkömies pyysi, että josko peruuttaisin kohta autoa vähän niin hän saa tikkaat paremmin tuohon kohdalle. ”Mutta vaihdanpa tämän toisen ensin!” Minä pakenin keittiön puolelle, mutta sanoin olevani siinä ihan huutoetäisyydellä. Pari minuuttia myöhemmin kuulen huhuilua ja piipahdan katsomaan, pitäisikö sitä autoa siirtää. ”Ei tarvi! Vaihdoin jo molemmat!” ”Olipa se nopeaa, kiitos!” ”I’m just delighted to help the boss!” Ajattelin, että pistänee seuraavaksi lauluksi. Kiittelin vielä ja toivottelin hyvää päivänjatkoa. Vastaukseksi sain hyvät jouluntoivotukset, ”jos ei sitä ennen nähtäisi”. (Ei muuten, ei kyllä nähdä 😉)

Mies tuli töistä kotiin ja jutteli, että kävikö se sähkömies. On kuulemma sellainen työkaverin tuttu, joka käy toimistollakin tekemässä sähköhommia. Kukaan ei vain tunnu koskaan tietävän, missä vaiheessa on tehnyt hommansa vai onko jäänyt vain höpöttämään ihmisille. Kerran oli tullut heitetyksi toimistolta uloskin, kun ei tullut lähteneeksi omasta aloitteestaan.

”En alkanut sen enempää juttelemaan hänen kanssaan”, naureskelin miehelleni. ”Hyvä niin. Olis muuten vieläkin täällä.”

Mutta autotallissa palaa nyt valo. Joulu saanee tulla. (Ai oliko mies pyytänyt vaihtamaan molemmat lampunkannat? Ehei.)


Lauantai, 16. joulukuuta 2017


Lapset tulivat pihalta sisään kantaen jotain. ”Äiti, me löydettiin pihalta takki!” Mikä ihmeen takki, ihmettelin, kunnes muistin, että pihapuustamme on joskus löytynyt yhdet kalsaritkin, joten ei yksi takki nyt vielä mitään. Mutta mysteeri siinäkin olisi selvitettäväksi.
               
Takki näytti työmiehen takilta, ja muistin, että puutarhurifirma oli kyllä käynyt edellisviikolla. Olivat olleet tekemässä syystöitä. Luntakin oli ehtinyt jo tulla useaan kertaan lehtikasojen päälle, mutta siivous oli tilattu, niin oli odoteltu. Ja kyselty - syyksi selvisi se, että lokakuisen myrskyn jäljiltä näillä seuduin oli riittänyt urakkaa ja aikatauluista oltiin myöhässä. Kävivät siis kuitenkin joulukuussa keräämässä lehdet. Ilma on ollut kolea jo marraskuun alusta saakka, pakkasiakin. Joten ihan vähän ihmetytti se, että kenelle oli tullut työn tuoksinnassa niin kuuma, että oli pitänyt takkikin riisua.

Mies laittoi viestiä puutarhurifirmaan, että olisi takki täällä odottamassa. Että jos teillä on joku Mark-niminen töissä, niin nimikoidun takin voisi poimia täältä. Kuulemma on, mutta ketään ei ole kuitenkaan näkynyt. Viikon verran olen sitä tuossa autotallissa katsellut, melko likainenkin on kun oli ehtinyt lojua säiden armoilla muutaman päivän, mutta en nyt kuitenkaan koe tehtäväkseni pestä sitä. Sen sijaan odottelen Markia. Mies sanoi, että heitetään se menemään. Mutta minä tahtoisin olla sen verran joulumielellä, että säästäisin sinne saakka. Täytyyhän Markin saada takkinsa.

Koko syksyn olen toivonut, ettei noita työmiehiä juoksisi täällä vähän väliä. Ja nyt vain odotan joka päivä Markia saapuvaksi. Ni-in.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Mikä joulustressi

Ne on varmasti SIELLÄ. No joo, on SIELLÄ osa niistä. Ja TUOLLA on ne joulupaperirullat, jotka ostin joskus. Sitten on se yksi pahvilaatikko, jossa on lahjanarua ja pakettikortteja ynnä muuta silppua, se on aina ollut SIINÄ laatikossa. Mutta ei ole nyt, koska on ehkä siirretty johonkin toiseen HYVÄÄN PAIKKAAN, jota en nyt juuri tällä hetkellä muista. Mutta kun menen takaisin kellarin varastoon, niin kas, SIELLÄHÄN ne.

Sitten vielä vilkaisu yläkerran kaappiin, SINNE kerään talteen niitä paketoitavia, jos satun hankkimaan hyvissä ajoin etukäteen. Mutta eiväthän ne SIELLÄ ole, vaan kellarin perimmäisessä huoneessa, jonne olen vienyt ne talteen, koska kaapissa on kaiketi ollut liikaa tavaraa. Kellarin aulastakin löytyy yksi pahvilaatikollinen juttuja, joita saattaisin tarvita, joten otan mukaan. Hmm. Mietityttää tässä vain, miksi ihmisellä onkin näin monta HYVÄÄ PAIKKAA, olisipa vain yksi, niin tietäisi mistä etsiä.

Mutta siinä ne nyt kaikki, pitkin olohuoneen lattiaa, koska niiden pitää kaikkien päätyä nyt joulupaketeiksi, jotta ehtivät Suomeen ajoissa.

Terveisiä systemaattisesta elämästäni. Oli se joskus sellainen.





Näin kirjoitin Facebookissa muutama päivä sitten. Olen siis tavallaan aloittanut joulun valmistelun kaapeista, vaikka martat siitä aina varoittelevatkin. Olen monta vuotta sitten luopunut ajatuksesta, että jouluna pitäisi olla jotenkin siistimpää kuin tavallisesti. Minulle riittää se, että ympäri vuoden on tarpeeksi siistiä. Hah! Aina ei suinkaan ole, mutta jos valita saisi, niin olisi. Pyrin siihen kyllä, mutta aina ei voi onnistua.

Osaan kyllä stressatakin asioista, mutta välillä olen niin stressitön, että itseäkin kummastuttaa. Jouluvalmisteluista en väitä stressanneeni vuosikausiin, ja toistankin joka vuosi samaa kaavaa: teen kyllä suurin piirtein kaikki valmistelut, mutta suurimman osan niistä - ah niin ihanan - viimetinkapaineen alla. Siis sellaisen, joka potkii eteenpäin, mutta ei liiemmin ahdista. Teetän lasten kuvista joulukortteja. Teen lähisuvulle kuluneesta vuodesta valokuvakirjat, joita on jo kertynyt yhtä monta kuin meille lapsiperhevuosia. Tilaan muutaman muun valokuvatuotteen joululahjoiksi ja selaan nettikauppojen tarjontaa siinä vaiheessa, kun joulun toimitusajat painavat jo päälle. Paketoin joululahjoja hiljaisessa talossa illan hämärässä, silloin kun on jo melkein liian myöhäistä.

Joulukalenterit tuli tänä vuonna hankittua lapsille jo hyvissä ajoin, mutta se johtui siitä, että niitä tiettyjä Lego-kalentereita kyseltiin päivittäin jo ainakin lokakuusta lähtien. Siinä vaiheessa, kun lämpötila on painunut pakkaselle ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilevat maahan, huomaan kenties keräillä paleltuneet syksyn kukkaset pois eturappusilta. Vaihdan syksyisen ovikranssin jouluiseen ja viritämme jouluvalot. Vähän myöhemmin kuin toiset, mutta ehtiihän silloinkin. Joulukuusen hoitavat paikalleen mies ja lapset.

Pelaan uhkapeliä toimitusaikojen ja joulupostipäivämäärien kanssa, mutta joka vuosi joulu on tullut samalla tavalla ja rauhoittanut päivät pelkkään oleskeluun, syömiseen ja nautiskeluun. Aina en muista hankkia torttutaikinaa pakastimeen ja joskus käy niin, että löydän piparkakkutalopaketin ruokakomeron nurkasta helmikuussa. Päätän muistaa seuraavana vuonna, mutta sitähän ei kukaan tiedä, käykö niin.

Mutta yksi on ja pysyy, ja sitä en unohda. Jouluna meillä syödään riisipuuroa. Myös tänä vuonna. Olen tartuttanut perinteen jo lapsiimmekin, sillä viime vuonna puuro loppui kesken! Vielä on hetki aikaa miettiä, miten haudekattilan tilavuutta venytetään niin, ettei tänä vuonna käy samoin. 



Tervetuloa joulu!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Eläköön suomen kieli!

"Äiti, mitä tarkoittaa vesi kielellä?" Iltasadun lukeminen keskeytyy, sitä tapahtuu usein. Lapset, jotka osaavat kyllä suomea, jäävät kuitenkin toisinaan pohtimaan sanojen ja erityisesti erilaisten sanontojen merkityksiä. Luen iltaisin yhteensä kolme tarinaa, sillä jokainen lapsista haluaa valita yhden. Niistä yksi tai kaksi on yleensä suomenkielisiä, vaikkakin suomenkielinen lastenkirjallisuus on meillä jäämässä käytännön syistä englanninkielisen jalkoihin. 

Meillä keskustellaan siis kuitenkin melko paljon siitä, mitä mikäkin oikein tarkoittaa. Kuusivuotiaiden tiedonjano on kyltymätön, ja kahdeksanvuotiaamme, pohdiskelijaluonne, esittää tarkoin mietittyjä kysymyksiä. Meillä on keskusteltu viime aikoina esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa putipuhdas tai tipotiessään, tai mitkä oikein ovat ovensaranat ja ikkunanpielet. Kaksikielisen lapsen äidinkielen sanavarasto voi olla laajakin, mutta siihen saattaa jäädä - joskus yllättävältäkin kuulostavia - aukkoja. 

Lastemme voi sanoa olevan kaksikielisiä. Esikoisemme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne. Kaksosemme olivat juuri täyttäneet vuoden. Vaikka he ovatkin kasvaneet suomenkielisessä kodissa, he ovat kasvaneet englanninkielisen ulkomaailman vaikutuspiirissä. Jos heiltä kysyy, miten he kuvailisivat itseään, he sanovat aina olevansa suomalaisia. We are Finns living in the US. We can speak English AND Finnish.

Minä en ole kaksikielinen, minä vain elän kaksikielisesti. Minä ajattelen ja tunnen suomeksi. Minä hoidan asioita englanniksi. Minä luen ja kirjoitan jatkuvasti molemmilla kielillä. Minä juttelen koulun eteisessä aamuisin lapsilleni suomeksi ja yhtä aikaa kaikille muille englanniksi. Minä tervehdin vastaantulijaa englanniksi. Kielen vaihtaminen lennosta on osa jokapäiväistä elämää. Lasten kieli menee välillä solmuun ja suomenkieliseen lauseeseen sekoittuu englanninkielisiä sanoja. Minä puhun jompaakumpaa.

100-vuotispullaa

Minä en haikaile suuremmin ruisleipää enkä liioin pihasaunaa, vaikka niistä pidänkin. Nautin Suomesta ja suomalaisuudestani kesäisin synnyinmaassani, ja arkena elän elämääni täällä. Vaalin omaa suomen kielen taitoani (esimerkiksi kirjoittamalla) ja pyrin selittämään lapsilleni sanojen merkityksiä aina kun he kysyvät. Luen heille joka päivä. Haluan, että he osaavat puhua hyvää suomea.

Minun Suomeni on minun sydämessäni. Onnea 100-vuotiaalle!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Yleisöä, kiitos!

Toisinaan melkein unohtaa, että tällainen julkinen kirjoittaminen on oikeastaan esiintymistä. Vaikka pidänkin tätä omaa bloggaamistani ehkä pikemminkin puolijulkisena, sillä eihän tässä suuria yleisömääriä hätyytellä. Tällainen kirjoittaminen itsessään on vähän sellaista yksinäistä puuhaa, mutta kun näpäyttää Julkaise-nappulaa, muuttuu teksti yleiseksi riistaksi. Vaikka sen tekeekin ikään kuin vaivihkaa täällä omassa hiljaisuudessaan, illan hämärässä, on tuossa hetkessä sittenkin jotain kiehtovaa.

Nuorempana ajattelin, pitkäänkin, etten ole oikeastaan mitenkään luonteva esiintyjä. Ujo lapsi, joka koulussa jännitti sitä, osaakohan vastata oikein. En varmastikaan ollut ainoa, jolle esiintyminen aiheutti epämukavan olon. Ensimmäiset kouluesitelmät tuli luettua kiireisesti läpi, jotta tilanteesta pääsi ohitse mahdollisimman nopeasti. Ainekirjoituspaperia tuli pyyhittyä joskus niin moneen kertaan, että se kului puhki. 

Kuuntelin muutama päivä sitten lasteni keskustelua. Kahdeksanvuotias esikoisemme teki jossain lehdessä olevaa testiä, jossa jokaiseen kysymykseen oli kaksi vastausvaihtoehtoa. Yksi kysymys koski sitä, tuntuuko koulussa jännittävältä viitata, jos ei ole varma vastauksesta. Tyttäreni valitsi vaihtoehdon, jonka mukaan häntä joskus vähän jännittää, tosin kuulemma vain joskus. Kuusivuotias poikamme kiiruhti kommentoimaan, että mitä ihmettä? Miksi? Samalla muistin muutama viikko sitten käymäni keskustelun poikani opettajan kanssa. Opettaja oli ehdottanut, olisiko poika kiinnostunut esimerkiksi teatteriharrastuksesta, koska selvästi pitää esiintymisestä. Jopa niin paljon, että hänen puhetulvaansa koko koulun yhteisessä aamu- tai iltapäiväpiirissä tai oman luokan pienemmässä piirissä joudutaan toisinaan hieman rajoittamaan. Opettaja sanoi kertoneensa pojalle, että tämä voi myös tulla kertomaan hänelle asioita, jotka jäivät vielä sanomatta tai jutella niistä kaveriporukassa. Ja mitä poikamme vastasikaan? Ettei se ole sama asia. Yleisö, katsos, yleisö.

Projektityöskentelyä

Minä olen kyllä aika paljon kehittynyt kouluajoista. Tähän ikään mennessä on eteen ehtinyt tulla niin monta esiintymistilannetta, että jännitys on jäänyt taka-alalle kauan sitten. Työelämä etenkin on opettanut suhtautumaan esiintymiseen osana arkea. Toisinaan pieni kutkutus ennen esiintymistä on kuitenkin paikallaan - ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se pitää vireessä.

Ihailen lapsiani koulussa joka päivä. Aamuisin useimmiten jään kuuntelemaan koko koulun aamupiiriä ja iltapäivällä ehdin toisinaan kuulla, kun lapset keskustelevat iltapäiväpiirissä. Molemmat tyttäremme pyytävät usein puheenvuoroja hekin, mutta poikamme on kyllä äänessä jokaisena päivänä.

Tänä perjantaina poikamme saa taas nauttia huomiosta yllin kyllin, sillä koulun muutaman kerran vuodessa järjestettävä esitelmäpäivä kerää jumppasaliin kerättyjen projektitöiden ääreen ison joukon koululaisten vanhempia ihastelemaan. Jokainen oppilas istuu oman työnsä vieressä n. 15-20 minuuttia ja vastaa vieraiden kysymyksiin. Ja aikuisethan kyselevät - monta kertaa olen todistanut, kuinka omat lapsenikin kertovat innoissaan ja seikkaperäisesti omasta tutkimusaiheestaan. Oppilaista nuorimmat ovat vasta 5-vuotiaita, mutta suunnattoman ylpeitä omasta työstään. Minä uskon siihen, että innokkuus vaikuttaa myös oppimistuloksiin.

Mistähän sitä löytäisi sitten sellaisen lasten teatterin?

perjantai 10. marraskuuta 2017

Hei, niinhän sä luulit

Joskus tuntuu kuin sulloisi käärmettä pulloon. Ei nyt sillä, että tietäisin, millaista on sulloa käärmettä pulloon kun en koskaan edes kyseisenlaiseen luikertelijaan koskisi, mutta kielikuvana se kuulostaa sopivalta. Toisinaan taas on tunne, että edessä on vain sumua, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tai saattaa tietääkin, kun vähän pohtii asiaa tarkemmin, mutta näkyvyys on kuitenkin heikko eikä askellus ole varmaa.

Joskus vain mennä porskuttaa eteenpäin. Olen huomannut, että silloin pitäisi vain antaa mennä ja pitää vauhtia yllä niin kauan kuin sitä tuntuu riittävän. On kuitenkin usein vaikeaa olla välittämättä kivistä ja kannoista, vaikka meno sinänsä hyvältä tuntuisikin. Joskus itseään pitää melkein käskeä. Joskus taas eteenpäin pääsee kuin kevyesti hypähdellen. Älä huolehdi liikaa, sanon itselleni.

Joskus rakastuu siihen, mitä saa aikaan. Sanoja, lausahduksia, onnistuneita kielikuvia. Tekstin hiomisen vaihe voi alkaa ahdistaa. On hyväksyttävä se, että materiaalia on liikaa eikä sitä kaikkea tule tarvitsemaan. On hyväksyttävä, ettei pölyhuiska riitä kun tarvitaan silppuria. Kirjoitettu teksti ei saa olla niin rakas, etteikö sitä pystyisi muokkaamaan. Sillä muokattava on - se kelpaa harvoin sellaisenaan. Sitä on usein tiivistettävä. Sen rakenteita on selkeytettävä. Sanavalintoja on joskus harkittava moneen kertaan, ennen kuin ne tuntuvat sopivilta. 

Mutta muutama asia on syytä pitää aina kirkkaana mielessä. Kenelle kirjoitan. Miksi kirjoitan - mikä on tekstin päämäärä, pyrkimys, tarkoitus.

Olen lukenut viime viikkoina lähes joka päivä. Välillä intensiivisesti, välillä sohvalle torkahdellen. Kirja on pitänyt minua otteessaan, vaikka olenkin käynyt sen kanssa jatkuvaa painia - nyt luen, en lue, pitäisi lukea, en jaksa, haluan lukea. Olen kokenut sen kanssa monta hetkeä, jolloin olen nyökytellyt mielessäni - juuri noin, niin minäkin uskon. Vähintään yhtä monta kertaa olen saanut todeta, että se kertoo juuri niistä virheistä, joita itsekin teen toistuvasti. Se on palauttanut minut pilvistä suoraan maan kamaralle eikä se pudotus ole ollut aina kovinkaan pehmeä. 


Mutta kuinka se onkaan inspiroinut minua. Samalla kun se on ravistellut käsityksiäni. Se on suorastaan ärsyttävän koukuttava enkä tunnu pääsevän siitä edes eroon. Se on luultavasti viimeinen kirja, jonka luen kirjoittamisen perusopintojani varten, mutta ehkä myös niistä mieleenpainuvin. Opettavaisuudesta nyt puhumattakaan.

Kirjoittamisen perusopintojen jälkeen on näköjään hyvä todeta, että olen oppinut ainakin sen, että oppimista on paljon. Ja koska kirjoittamista oppii kirjoittamalla, ei tämä harrastus näytä ainakaan laantumisen merkkejä. Ja sitä paitsi - miksi ihmeessä lopettaisi jotain, mikä on hauskaa? (Jopa silloin, kun se tuntuu käärmeen sullomiselta pulloon. Tai jotain.)

Kirjoituksessa mainittu kirja on Peter Elbowin Writing with Power. Techniques for Mastering the Writing Process.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Luksuslokakuu

Arjen luksus saattaa kuulostaa sanontana kuluneelta. Merkityksiä sillä voi olla monenlaisia - minulle se voisi tarkoittaa esimerkiksi tilannetta, jolloin mieheni ei matkusta. Matkapäivien vähäisyys kalenterissa on harvinaista, ja olenkin oppinut pitämään poikkeuksellisena sellaista viikkoa, jolloin mieheni sattuu olemaan omalla toimistolla nuo kokonaiset viisi päivää peräjälkeen. Ja vaikka sellaiset viikot usein sisältävätkin työhön liittyviä iltamenoja, eivät ne ole vaimon näkökulmasta lainkaan sama asia kuin matkustaminen ympäri mannerta tai - nuo suhteellisen yleiset - lennähdykset Euroopan puolelle.

Ennen työmatkalle lähtemistä miehelläni on tapana kertoa lapsille, montako yötä hän on poissa kotoa. Lapsia kiinnostaa myös jo kovasti, minne matkat suuntautuvat. Mihin osavaltioon, mihin maahan. Minä lasken enemmänkin iltoja, sillä illat sisältävät perheaikaa. Kaksi aikuista talossa merkitsee automaattisesti myös enemmän aikaa istahtaa, juoda kahvikupillinen yhdessä ja jutella perheen kesken. Tavallisena iltana - jolloin olen useimmiten lasten kanssa keskenäni - aikaa kuluu enemmän rutiininomaisiin kotitöihin ja seuraavaan päivään valmistautumiseen. Olen sitä koulukuntaa, joka tekee mielellään illalla kaiken mahdollisen valmiiksi, jotta arkiaamusta suoriutuminen olisi mahdollisimman jouhevaa. Kolmen unisen lapsen nostaminen sängystä aamuvarhaisella on kuitenkin jo ihan oma lukunsa sekin.

Lokakuu on ollut luksusaikaa. Useampi viikko peräjälkeen niin, että mies on pysytellyt enimmäkseen näissä maisemissa. Tämän tason luksuselämällä on kuitenkin se kääntöpuoli, että siitä nauttiminen näyttää useimmiten kostautuvan ja matkoja kerääntyykin kalenteriin sitten taas enemmän. Kun lokakuu on ollut näin poikkeuksellisen mainio perheen yhteisen ajan kannalta, halloweenin vietosta lasten kanssa mies jäikin sitten paitsi, sillä matkustuskalenteri nappasi taas otteeseensa. Maanantaiaamun lento lännemmäksi oli hämmästyttävällä tavalla ajoissakin, vaikka meillä riehui tuolloin lähes hurrikaanilukemiin yltynyt tuuli.

Halloween-illan tarjoilut

Marraskuu on täällä taas. Halloween-juhlinta on hauskaa, mutta sen jälkeinen päivä on muodostunut yhdeksi vuoden seesteisimmistä, kun hulinat hetkeksi rauhoittuvat ja elämä normalisoituu. Naamiaisasut piilotellaan kaappeihin ja luurangot ja hämähäkinseitit häviävät vähitellen katukuvasta. Joulukauppa ei sentään aivan vielä hengitä niskaan, joten hetkeksi ehtii hengähtää. 

Täksi marraskuuksi toivon seesteistä aikaa erityisesti omakotitaloelämän kannalta, sillä arjen pyörityksen lisukkeeksi en kaipaa yhtään rikkoontunutta kodinkonetta enkä liioin ensimmäisiä lumimyrskyjä. Hetkeksi arjen luksusesta lumoutuneena siirryn jälleen tavallisempaan olotilaan, jossa normaali arki pyörii lähes yksinomaan minun voimillani. Suunnitelmallisuus ja ennakoiminen nousevat jälleen erityisen tärkeään asemaan, niin pitkälle kuin niitä kolmen lapsen arjessa ikinä pystyykään noudattamaan. Kaikesta huolimatta on jo melko helppo todeta, että ajat ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet. Ovathan he pieniä vieläkin, mutta eivät niin kovin pieniä sittenkään. Arki pyörii jo selvästi sujuvammin kuin vielä pari vuotta sitten. 

Mutta kyllä sitä luksuselämää siltikin ikävä on. Ja vaikka kliseiseltä kuulostaakin, niin tottumus on toinen luontoni. Todellakin.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Vanha viehätys

Eräänä perjantaina menin tapaamaan tuttavaani vuoden, parin takaa. Olimme tavanneet aikoinaan lasteni koululla monta kertaa viikossa, kun hän oli esikoiseni luokassa avustavana opettajana. Sittemmin hän oli jättäytynyt työstä pois ja päättänyt jatkaa opiskelua. Tiesin hänen suuntautuneen kielen kehityksen ja puheviestinnän aloille, mutta nyt olin yllättäen saanut häneltä yhteydenottopyynnön. Hän halusi haastatella suorittamaansa kurssiin liittyen jotakuta, joka asuisi täällä, mutta puhuisi englantia vieraana kielenä. Olin kyllä ilahtunut siitä, että hän oli ajatellut minua. 

Löysin pienen sivukadun keskustan tuntumasta helposti, vaikka en ollutkaan koskaan aiemmin käynyt kyseisellä alueella. Löysin kauniilta kadulta kauniin sinisen talon, jonka pihassa kasvoi auringonkukkia ja tomaatteja. Syyskuinen aamu tuntui kesäiseltä, niin täällä yleensä tuohon aikaan. Nousin autosta ja koputin ovelle. Joskus on jännittävää huomata, miten monenlaisissa paikoissa ihmisiä asuu. On paljon paikkoja, jotka ovat lähellä, mutta niissä ei välttämättä satu koskaan käymään. 

Kahvikupin ääressä oli kiva jutella - kuulumisista ja kaikenlaisesta muusta. Hän oli lähettänyt minulle jo etukäteen kysymyspatteriston, johon olin kirjannut perustietoja kielitaidostani, ulkomailla asumisesta ja vieraan kielen käyttämisestä arkipäivässäni. Vaikka omista yliopistoaikaisista kieliopinnoistani on kauan, oikeasti aika kauan, on mieleeni jäänyt kytemään kiinnostus vieraisiin kieliin ja niiden oppimiseen liittyviin prosesseihin. Niinpä minä selitin ja selitin ja huomasin olevani taas sillä tutulla maaperällä, johon kiinnostukseni oli herännyt jo lapsena, viimeistään teinivuosina. Vaikka olenkin opiskeluvuosien jälkeen löytänyt työkseni vallan muuta tekemistä (joka on vienyt mukanaan), oli sittenkin kiva huomata, että jotain tuttua tässä kaikessa on. Kutsuisinko sitä sitten sanojen viehätykseksi, ehkä.

Erityisen mielenkiintoista oli pohtia sitä, miten huomaa oman kielitaitonsa kehittyneen. Olen osannut käyttää tätä vierasta kieltä jo pitkään - siitä on pitänyt huolen jo kouluiässä herännyt kiinnostus ja työelämässä tutuksi käynyt kommunikointi ympäri maailmaa. Kuitenkin koen nyt, kun olen asunut ulkomailla yli viisi vuotta, että kielitaitoni on muuttunut. Siihen on tullut aivan erilaista sujuvuutta. Sanoinkin tälle ystävälleni, että on tiettyjä kielitaidon tasoja, joiden saavuttaminen kertoo siitä, että on omaksunut vieraasta kielestä jotain olennaista. Itselleni yksi niistä on ehdottomasti se, että pystyn hauskuuttamaan vieraalla kielellä. Pystyn valitsemaan sanamuodot niin, että ne kertovat paljon muutakin kuin pelkän asian, joka lauseella viestitään. Pystyn valitsemaan puheeseeni sävyn, joka kertoo jo paljon enemmän.



Tällä viikolla tapaamme uudelleen, sillä ystäväni kertoi, että hänelle oli vasta nyt selvinnyt, että haastatteluun liittyi lisää kysymyksiä, joita hän ei muistanut minulta viime kerralla kysyä. Jatkamme siis mielenkiintoista keskustelua ihan piakkoin, minkä lisäksi tulen saamaan vielä yhden tehtävän, jossa minun pitää arvioida, ovatko tietyt lauseet kieliopin mukaisia vai eivät. Sanokaa sitä kielihöperyydeksi tai miksi vain, mutta en ole yhtään ahdistunut ajatuksesta, että saan käydä läpi 150 lausetta ja arvioida niiden kieliopillista oikeellisuutta. 

Joskus on näköjään yllättävän virkistävää palata vanhojen kiinnostuksen kohteiden pariin. Jotain on silti vuosien varrella päässyt tapahtumaan - tämäkään ei vedä vertoja projektityöskentelyn viehätykselle, jonka pariin upposin noin kymmenen vuotta sitten. Jos joku nyt kysyisi, minkä pariin haluan palata, veisi projektinhallinta voiton. Sittenkin.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sokerihiprakka

Joogastudion aula on ahdas ja kostean lämmin. Olen tuomassa tyttöjäni lasten joogatunnille ja he sujahtavat salin puolelle jo ennen kuin ehdin halata heitä ja heilutella, että tulen hakemaan tunnin päätyttyä. Ohjaaja hypähtää paikalle sutjakasti, hän on yhtä hymyä (kuten aina), timmissä kunnossa (kuten aina) ja pukeutunut värikkäisiin trikoisiin (kuten aina). Kysäisee nopeasti, saako antaa tytöille tunnilla vaahterasiirappikeksit. "Joo, tottakai", vastaan, vaikka en aivan ymmärräkään, miten ne joogaamiseen liittyvät. Mutta ei kai pari keksiä lauantaiaamuna ketään vahingoita.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena vahtijana, mitä tulee herkkujen syömiseen tai naposteluun ylipäätään. En esimerkiksi osta lapsille karkkia. Ostan heille kyllä keksejä, muffinsseja, donitseja ynnä muita, joskin yritän pitää tarjoilut kohtuuden rajoissa. Se, etten osta heille karkkeja, ei tarkoita, etteivätkö he olisi päässeet niiden makuun. Ehei. Siitä pitävät huolen esimerkiksi syntymäpäivien tarjoiluista vastaavat. Ja halloweenista en nyt edes aloita.

Tänä syksynä on vietetty syntymäpäiväjuhlien suurta sesonkia. Viiden viikon sisällä lapsemme ovat saaneet kutsut yhteensä neljään syntymäpäiväjuhlaan, mikä tarkoittaa, että viikonloput ovat olleet lähes yhtä juhlaa. Pöydän kulmalle kerääntyneet yllätyspussit sen kun vain lisääntyvät, eikä edellisiä karkkeja ole ehditty edes syödä, kun kotiin kannetaan lisää pussukoita. Ja kaikki kertaa kolme, katsos. Ei sentään ihan pelkkää karkkia - kotiin on tuotu myös ilmapalloja, sekalaista pikkutavaraa, leikkimielisistä kisoista voitettuja leluja ja jumppapussukat. Esimerkiksi.

Muistan viime vuonna ajatelleeni jossain vaiheessa, että syntymäpäiväjuhlia oli ollut harvinaisen vähän verrattuna joihinkin edellisistä vuosista. Nyt en muista ajatelleeni muuta kuin että voisi niitä vähän vähemmänkin olla, jottei ihan joka viikonloppu menisi niitä juhliessa. Toisaalta, lapsemme rakastavat synttärikekkereitä yli kaiken (kenenpä ei), joten olemme käyttäneet jokaisen näistä mahdollisuuksista hyödyksi. Emmekä toki ole katuneet.

Mutta ei siinä kaikki, ehei. Varsinaisten juhlien lisäksi monia syntymäpäiviä juhlistetaan koululla siten, että sankarin perhe tuo kaikille jotain makeaa syötävää - ei ole yksi tai kaksi päivää tänä syksynä, kun lapseni ovat tulleet koulusta kotiin suupielet värjäytyneinä mehujäistä tai eväslaukuista on löytynyt brownien tai kuppikakkujen jäännöksiä. Viimeksi tänään esikoistyttäreni palasi taidetunniltaan pientä macaron-leivosta mutustellen. Yhtenä päivänä, kun tulin iltapäivällä koululle, minua kehotettiin maistamaan lasten leipomia brownieseja. Pari viikkoa sitten koulun esitelmäpäivän päätteeksi esikoiseni opettaja vihjaisi, että menkää toki hakemaan luokasta pienet muffinit, niitä ovat lapset tehneet päivällä ja ne pitäisi saada sieltä syötyä, kun viikonloppu oli juuri tulossa.


Että menköön vaan ne vaahterasiirappikeksit, ei ne missään tunnu. Eikä ne seuraavan viikon suklaapalatkaan, joita tyttömme kertoivat saaneensa ohjaajalta. Ja niin edelleen.

Ja siitä halloweenista en edes aloita.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Silmät sateessa

Vettä satoi kaatamalla, mutta ei kai me sokerista olla. Vähän alkoi tulla kylmä siinä pihalla värjötellessäni, kun seurailin 6-vuotiasta tytärtäni, joka kulki ympäriinsä, tutki paikkoja ja näytti miettivän ankarasti.

"Pitäisikö sinun nyt päättää joku hyvä paikka?" yritin ehdotella. Tyttöä ei vesisade häirinnyt, ei liioin veljeään, joka oli silkasta uteliaisuudesta lähtenyt mukaan tälle pienelle kävelyretkelle omalle pihamaallemme. Koulussa ovat juuri alkaneet tiistai-iltapäivien lyhytkurssit ja tyttäreni oli valinnut kurssin nimeltä Street Art. Kurssin ensimmäinen tehtävä olikin (ainakin omaksi yllätyksekseni) kotitehtävä, jota varten tyttö oli tullut viime viikon tiistaina koulusta kotiin kantaen tärkeän näköisenä ruskeaa kirjekuorta, jonka sisältä löytyi irtosilmiä. Kyllä, irtosilmiä. Siis niitä askarteluun käytettäviä, joissa muovisen kuvun alla killuu musta irtopupilli.

Niille me siellä kaatosateessa etsimme paikkaa. Tyttö oli selittänyt tarkasti, kuinka niille pitäisi keksiä kivoja paikkoja ulkosalta ja sitten kuvata ne ideat. Ja tulostaa ne seuraavaksi kerraksi mukaan. Ja kas kummaa, meille tapahtui se klassinen viimetinka. Joten sen vuoksi seisoskelimme maanantai-iltapäivänä siellä pihalla, kaatosateessa. Sateen piti vielä kestääkin koko illan ajan, joten yhtään myöhemmäksi ei tehtävän suorittamista kannattanut siksikään siirtää. 

Aika veikeitä niistä minusta tuli.

Tässä koulussa ei varsinaisesti anneta säännöllisiä kotiläksyjä. Lukemaan opettelevat saavat lukuläksyjä, mutta muuten tehtävät suoritetaan pääsääntöisesti koulussa. Suomalainen, läksyjen keskellä koulunsa käynyt, toisinaan hieman jopa haikailee niiden perään, ihan vain siksi, että ajattelee olevan hyvä asia sekin, että lapsi oppinee niitä tekemällä vastuuasiota. Toisaalta, ei kaipaa ollenkaan sitä ahdistusta, että kuitenkin itsekin huolehtisi joka päivä, että ovatko tehneet läksynsä. Ovat vielä sen verran pieniä, että viikonpäivätkin saattavat mennä vielä sekaisin. 

Meillä lukuläksyjä on nyt ollutkin varsin paljon, sillä kuusivuotiaillamme on selvä lukemaan oppimisen kausi (molemmat heistä oppivat lukemisen alkeet vajaa vuosi sitten). He saavat pienet kirjaset kotiin luettavaksi noin kaksi kertaa viikossa. Kirjoissa on yleensä 16 sivua, jokaisella sivulla on muutama lause. Kirjan lukemiseen menee (lapsen innokkuudesta, tilanteen rauhallisuudesta/rauhattomuudesta tai kenties tähtien asennosta riippuen) noin viisi - seitsemän minuuttia. Aivan kohtuullista mielestäni.


Pidän siitä joustavuudesta, että lukuläksyillä ei ole varsinaisia määräpäiviä, vaan kirjan tullessa kotiin sille on tarkoitus löytää aikaa lähipäivinä. Pyrimme siihen, että kirja luetaan parin päivän sisällä sen saapumisesta. Ne kerätään meillä keittiön saarekkeen kulmalle näkyvälle paikalle odottamaan, jotta itse vastuullinenkin huomaisi ne - ja ehdottaisi kenties jopa itse, että luetaan läpi, jotta voidaan palauttaa. Joskus näin käykin, vaikka useimmiten päädynkin itse ehdottelemaan lukuhetkeä. Suurin motivaatio löytyy lapsillamme useimmiten siitä, että lukemisen jälkeen he voivat sujauttaa kirjat reppuihin ja kiikuttaa ne aamulla ensimmäiseksi opettajalle. Silloin saa nimittäin kehut: "Luitko tämän jo? Wow!"

Sateessa seisoskelu taisi mennä luihin ja ytimiin, sillä illalla on hytisyttänyt. Vilkaisu sähköpostiin paljastaa, että syksyn suurin kotiprojekti on lähestymässä - esitelmäaiheet ovat jaossa huomenna ja niistä päätetään keskiviikkona. Mikä tarkoittaa sitä, että viikonloppuna piipahdetaan kirjastoon etsimään lapsille sopivia materiaaleja esitelmiä varten. Marraskuussa tulee kotona rakentaa aiheesta 3D-malli, ja koko komeus esitellään koulun yleisenä esitelmäpäivänä marraskuun lopussa. 

Että kotiläksytön vai läksyllinen? Riippuu vähän, miltä kantilta asiaa katselee. Tyytyväinen olen siihen, että tämä malli tuntuu sopivan lapsillemme varsin hyvin. Enköhän siten pärjää itsekin, vaikka joskus kaatosateeseen joutuisinkin.

torstai 5. lokakuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 3

Jatkokertomuksilla on tapana jatkua. Niin jatkuu tämäkin. Aiempiin osiin voit tutustua täällä ja täällä.

Keskiviikko, 4. lokakuuta 2017

Muutamien viikkojen ajan on odoteltu hälytinkorjaajaa. Yhdestä ovesta rikkoontui remontin yhteydessä sensori ja paikan päälle tarvitaan näppärä korjaaja hälytinfirmasta. Sellaista ei ole helppo saada paikalle, etenkään kun unohtelee itsekin kysellä asian perään. Tulisiko sieltä joku heti ensi kerrasta, kun pyytäisi? Ehei. Sehän olisi vähän liiankin yksinkertaista.

Onhan niitä nettilomakkeita, sellaisia toimiviakin varmasti, mutta myös niitä näennäisesti toimivia. Sellaisia, joille voit naputella ongelmasi ja pyytää ratkaisua, tässä tapauksessa käyntiä paikan päällä. Nettilomake näyttää toimivan, mutta ei viestiin koskaan kukaan vastaa. Meneekö viesti sitten perille vai suoraan Ö-mappiin, sen kun tietäisi.

Joku saadaan kuitenkin viimein kiinni. Alkaa selvittely siitä, milloin tänne voisi tulla korjauskäynnille. Joku melkein jo tuleekin viime viikolla, mutta peruu viime tingassa. Ehdottaa uutta aikaa, joka sopii. Mutta kas - muutamaa päivää myöhemmin ehdottaa taas uutta aikaa, joka taas ei sovi. Tai siis mies luulee, että sopii, mutta vaimo toteaakin, että eipäs sittenkään. Koska hammaslääkäri. Vaimo ehdottaa, että jos siirretään puolella tunnilla, niin sitten sopii.

Käyn sitten hammaslääkärissä. Juuri kun olen päässyt kotiin, koputtaa korjaaja ovella. Avatessani oven totean, että ai, ovikello ei taaskaan toiminut ja pahoittelen, että tulen ovelle vähän myöhässä. ”Kävin tässä jo aiemmin, mutta ei ollut ketään kotona.” (No ei, koska hammaslääkäri.) ”Mutta selvisi, että sinulla oli jokin lääkäriaika.” (Ja mitenkäs sinäkin siitä jo tiedät??)

Ne vanhat osat.

Ohjaan takaovelle ja selitän, mikä on ongelma. Sanoo, että vedetään nuo piuhat vaan poikki, nykyään laitetaan langattomia. Kaikki käy, kunhan kuntoon tulee. Nopeasti tuleekin. Pyytää vielä imuria tai jotain, niin saa siivottua jälkensäkin. Ojennan varrellista rikkaimuria. Alkaa imuroida niin touhukkaasti eteistä, että tekee mieli kysyä, voisiko jatkaa keittiön puolellekin, on tässä siivouspäiväkin tulossa.

Hyvät päivänjatkot sitten vaan. Eihän siinä kovin montaa viikkoa mennytkään, että saatiin viiden minuutin homma hoidettua. Tekisi mieli vinkata, että tehkää nyt ihmeessä siitä nettilomakkeesta toimivampi. Katsos kun ihmiset tykkää, kun niihin viesteihin vastataan. Eletään sentään 2010-lukua.



Tähänkö nämä remonttitarinat päättyvät? Enpä usko. Seuraavaksi odotellaan uusia portteja takapihan aitaan. Aidasta tulisikin monta tarinaa, mutta jätetään se seuraavaan kertaan...

maanantai 2. lokakuuta 2017

Aika tavallinen perjantai

Tavallisen oloinen perjantai, neljäs kouluviikkokin jo. Aamun rutiinit sujuvat omalla painollaan, jollain tasolla ainakin. Eteisessä hoputan, autoon noustessa hoputan, autosta noustessa hoputan, koulun naulakoillakin vielä vähän, tottumuksesta kaiketi. Esikoisen pitäisi ehtiä lukemisen tukiopetukseen, jota pidetään kahdesti viikossa. Ehditään kyllä, odotellaankin hetki. Pyydän lapsiani pysymään lähettyvillä kunnes opettaja saapuisi ja saan luovutettua esikoiseni hänen huomaansa. Juttelen odotellessamme esikoiseni oman opettajan kanssa ja huomaan sivusilmällä, kuinka kaksoseni juoksevat oman opettajansa perään heti kun näkevät tämän. Singahtavat ulko-oven suuntaan, mutta nyökkään, kun näen opettajan elehtivän siten, että aikoo ottaa lapseni mukaansa ulos. Ovat matkalla kastelemaan koulun kukkaistutuksia.

Tukiopetusmateriaalia

Tukiopettaja tulee, tyttäreni silmät hymyilevät. Heillä on selvästi yhteinen sävel, mikä on johtanut hyviin tuloksiin tänä syksynä. Vaihdamme muutaman sanan, toivottelen lapselleni hyvää koulupäivää ja alan odotella kukkien kastelijoita takaisin sisälle. Viipyvät kuitenkin hyvän tovin. Lopulta juoksevat sisään innosta puhkuen: "Äiti, siellä oli Frankie Peanut! Ja me saatiin antaa sille herkkuja! Ja se juoksi ja juoksi pihassa!" Tiedän kyllä kuka on Frankie Peanut, ja muistan nähneenikin sen koulun pihan laitamilla hetki sitten, kun saavuimme. Koulun johtajan pieni koira, jota hän oli juuri juoksuttamassa pihamaalla. Ottivat pikkuisen koiranpennun viime vuonna, silloin sitä ei olisi voinut vielä jättääkään yksin kotiin, joten se seurasi omistajaansa kouluun. Ja siitäkös oppilaat riemastuivat ja odottavat vähän väliä sen vierailuja. Tunnen koiria huonosti, enkä muista minkä rotuinen se on, mutta niin pieni ja suloinen ja pörröinen, ettei sen ohitse voi kävellä rapsuttamatta. Ajattelen, että voisi varmasti olla huonompiakin tapoja aloittaa koulupäivä kuin päästä opettajan kanssa kukkakierrokselle pihamaalle ja saada samalla leikkiä pikkuisen koiran kanssa. Kuusivuotiailta ei tarvitse tiedustella, oliko kivaa.

Iltapäivällä palaan koululle hakemaan lapsiani. Iltapäiväpiiri on loppumaisillaan ja keräilen jälkikasvuni ympärilleni ja kehotan hakemaan tavaransa. Naulakoilla on tähän aikaan aina ruuhkaa, joka kohdassa törmää reppuihin, kenkiin, takkeihin ja 5-10-vuotiaisiin lapsiin. Esikoinen on vielä keräilemässä omia tavaroitaan, kun huomaan, että kaksoseni ovat taas jututtamassa opettajaansa. Muistan, että poikani mainitsi saaneensa tänään akvaariokalojen ruokintavuoron, mutta että tehtävä oli jäänyt kiireessä suorittamatta. Opettaja näkyy nyökkäilevän heille ja yhtäkkiä heitä ei näykään missään. Otan esikoisen mukaani ja lähdemme etsimään kaksostemme luokkahuoneen suunnasta. Ovelle päästyäni jo näen: akvaarion ääressä he kaikki kolme tutkivat yhdessä, missä kalat tänään piileskelevät. Poikani on tyytyväinen: päivän tärkeä tehtävä on nyt suoritettu. Huikkaan, että nyt mennään.

Opettajalle on kiva toivottaa hyvää viikonloppua ja että nähdään taas. Koskaan en vielä ole joutunut viemään lapsiani vastahankaisina kouluun. Kukapa sinne ei haluaisi, kun pääsee hoitamaan lemmikkejäkin siinä samalla. Aika kivaa, eikö.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Lounas in Spanish

Eräänä päivänä jouduin hakemaan kaksoseni koulusta kesken päivän, sillä heille oli varattu aika rutiinitarkastukseen lastenlääkärille. Harmillisesti jouduin keskeyttämään heidän lounastuntinsa, sillä aika oli sovittu alkuiltapäivään. Päästyäni sisälle koulurakennukseen kävelin sen läpi aina toiseen päähän saakka, jossa sijaitseva jumppasali muuntuu kerran päivässä ruokasaliksi. Matkalla tulin vilkaisseeksi yhteen luokkahuoneista, jonka pienryhmäpöydän ympärillä istui ehkä viisi tai kuusi oppilasta, yksi luokanopettaja sekä koululla käyvä espanjanopettaja. Yksi noista oppilaista oli esikoiseni.

Luokassa oli käynnissä ns. lunch club. Sillä tavalla oli neljäs- ja viidesluokkalaisten opettaja nimennyt "erikoislounaansa", joita hän emännöi neljä kertaa viikossa. Jokaiselle päivälle on oma aiheensa. Maanantaisin on espanjalainen lounas, jolloin sille osallistuvat pyrkivät juttelemaan syödessään vain espanjaksi. Toisena päivänä ratkotaan matemaattisia pulmia, toisena kuunnellaan kirjaa ja keskustellaan siitä. Jokainen oppilas voi ilmoittautua yhdelle erikoislounaalle viikossa. Maanantaina ilmoittautumislistat aina tyhjennetään ja silloin voi tehdä varauksensa haluamalleen lounaalle. En ollut tietoinen siitä, että esikoiseni oli valinnut ensimmäiseksi espanjankielisen lounaan, mutta kieli-ihmisenä myönnän olleeni siitä aika iloinen.

Ekaluokkalaisen espanjaa

Mieleen nousi muistikuva omilta kouluajoilta. Muistan vieläkin, miltä ala-asteen luokkahuoneet näyttivät. Muistan, kuinka pienessä maaseutukoulussa ei ollut ruokasalia, mutta me emme syöneet jumppasalissa vaan omissa luokissamme. Järjestäjien vastuulla oli vetää ruokakärry koulun keittiöstä luokkaan. Lounaalla piti istua hipihiljaa ja keskittyä vain syömiseen. Jutteleminenkin oli joskus kielletty - tosin en pysty muistamaan sitä, kuinka pysyvä kyseinen käytäntö oli. Muistan, kuinka lusikoin hitaasti suuhuni kaalikeittoa, josta en pitänyt. Lautaselle jäi pyörimään suuri kaalinpala enkä uskonut pystyväni syömään sitä. Se oli niin suuri, ettei mahtunut kunnolla edes lusikkaan. Vilkuilin opettajaa, joka istui pöytänsä takana syömässä omaa annostaan. Odotin ja odotin, että opettaja olisi valmis ja lähtisi luokasta opettajienhuoneeseen. Poimin kaalinpalan yhä uudelleen lusikkaan ja pudotin sen vaivihkaa takaisin lautaselle. Ei sitä syömättä voisi jättää, siitä tulisi sanomista. Mutta jos opettaja lähtisi ennen minua, voisin päästä siitä... hmm... eroon.

En muista tänäkään päivänä, mitä tuolle kiusalliselle kaalinpalalle tapahtui. Nyt jo hymyilyttää ja on helppo todeta, että lasteni koulumaailma on hyvin erilainen kuin omani tuolloin 80-luvun Suomessa. Olen todella iloinen siitä, että esikoiseni voi halutessaan osallistua espanjankieliselle lounaalle ja että kaksoseni ovat innostuneet kirjalounaista. Omaa espanjan kielen taitoani on tosin syytä kohentaa pikapuoliin, mikäli haluan pysyä lasteni kielitaidon kanssa edes jokseenkin tasoissa. Opintoja löytyy minultakin, mutta ne ovat noin 25 vuoden takaa. Kaikki kolme lastani ovat opiskelleet espanjaa esikouluiästä saakka. Toisinaan melkein unohdan, että se on heille jo kolmas kieli. Hyrisen tyytyväisyydestä joka kerta, kun muistan sen.

Ja kaalikeittoa ja kaalikääryleitä syön ihan mielelläni, jos joku niitä minulle tarjoaa. Vuodet lienee tehneet tehtävänsä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Laskeudu rutiiniin, ihminen

Ensimmäinen kouluviikko, se on aina jännittävä juttu. Tänä vuonna syksy päätti saapua yhtä matkaa koulun alkamisen kanssa, ja ensimmäiset päivät on tarvottu kumisaappaissa ja sadetakeissa. Ihan toivoton ei tilanne ole kuitenkaan, sillä lämmön on lupailtu palailevan ensi viikolla - mikä tarkoittaa (ainakin minulle) säätilan normalisoitumista. Syyskuu kun on ainakin kaikki nämä viimeiset vuodet ollut vielä miellyttävän lämmin, suomalaisesta näkövinkkelistä suorastaan kesäinen.

Tiistaiaamuna meitä oli matkalla kouluun kaikkiaan viisi, mikä oli kyllä poikkeuksellista. Sikäli, että mieheni on säännöllisesti työmatkaillut juuri koulun alkamisen aikoihin ja lasten sujauttaminen takaisin koulumaailmaan on maannut yksin minun hartioillani. Tämä oli tosiaan jo neljäs kerta, kun koulunalku on meidän perheessämme ollut merkityksellinen - ja jokainen niistä on ollut erilainen. Ensimmäinen kerta oli luultavasti haastavin, sillä silloin veimme kouluun ensi kertaa pientä esikoistamme, joka ei tiennyt koulumaailmasta tuolloin vielä yhtään mitään. Seuraavana vuonna hän palasi kouluun jo hieman rutinoituneempana, mutta silloin kaksosemme aloittivat preschoolin puolella, mikä olikin heille uutta ja ihmeellistä - hankalaakin ensimmäisten viikkojen aikana. Sitä seuraavana vuonna olin luultavasti itse hermostuneempi kuin lapseni, sillä esikoisemme siirtyi isompien luokkaan uuden opettajan pariin ja kaksosemme taas seurasivat hänen jalanjälkiään ja aloittivat kindergartenin (esikoulun) siinä luokkahuoneessa ja sen saman opettajan huomassa, joka oli opettanut esikoistamme kaksi ensimmäistä vuotta. Tänä vuonna kouluun marssi jo kolme hyvin kokeneen oloista konkaria, joilla ei ollut mitään vaikeuksia sujahtaa joukkoon mukaan.

Mieheni seuraili menoa hetken ja palasi takaisin töihin. Minä kurkistelin luokkahuoneisiin, kävin halaamassa lapseni ja toivottamassa heille hyvää koulupäivää ja piipahdin sen jälkeen koulun keittiöön vanhempien aamukahveille. Siemailin mukillisen amerikkalaisen laihaa kahvia ja söin kanelimunkin, juttelin tuttujen kanssa. Huomasin, etten ollut edes ehtinyt jututtaa ollenkaan kaikkia, joita olisin halunnut, sillä tuttuja on jo niin paljon. Tuttuja vanhempia ja henkilökuntaan kuuluvia, monet jo vuosien takaa. Hetkeksi nousi mieleen kumma tunne: miten tunnen jo nämä kaikki.

Lapset ovat kantaneet kotiin tervetuliaiskirjeitä, uusia vihkoja ja kansioita, lukujärjestyksiä ja monenlaista täytettävää paperia. Olen parhaani mukaan yrittänyt suoriutua kaikesta ajoissa, täyttänyt kyselyitä, allekirjoittanut sopimuspapereita ja kiikuttanut toimistoon shekkejä. Sähköpostia, nettilomakkeita, mitä kaikkea.


Olen pitänyt myös kiinni perinteistä. Kun koulu alkaa, en täytä ensimmäistä enkä vielä toistakaan päivää kaikella mahdollisella, vaan keskityn saamaan homman käyntiin ja lapset uudelleen rytmiin mukaan. Ensimmäisenä päivänä hain helppoa lounasta ja kaupan pullahyllystä iltapäiväksi suosikkileivonnaisen. Suunnittelin kyllä kirjoittavani myös opiskeluesseen, mutta nukahdin sohvalle.

Että kyllä. Kyllä voi olla. Ensimmäinen kouluviikko voi olla väsyttävä.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 2

Jatkokertomuksissa on tapana viitata siihen, mitä on tapahtunut aiemmin. Voit tutustua elämäni remonttimiehiin täällä, ja siirtyä sitten allaolevaan tekstiin.

keskiviikko, 2. elokuuta 2017


Sanoisin, että osumatarkkuus on ehkä 30%. Nimittäin siinä, että milloin remonttimiehet saapuvat, jos saapuvat silloinkaan. Eilen iltapäivällä mahdollisesti saapuvaksi ilmoittautunut saapui tänä aamupäivällä, ja tänä aamuna kahdeksalta saapuvaksi odotettu saapui kymmeneltä.
Ensin mieheni istui täällä pitämässä kotitoimistoa siihen saakka, kunnes minä olin palannut kotiin vietyäni lapset kesäleirille. Sitten minä istuin ja odotin, josko joku saapuisi. Hieman ennen kymmentä soi ovikello, ja oven takana on se sama kaveri, joka pyöri näillä nurkilla useana päivänä vajaa pari viikkoa sitten. Se sama, joka naureskeli minulle koko ajan.

"Ei olekaan nähty vähään aikaan!" (Enkestätuotavirnistelyä) "Sorry kun siitä ovesta jäi se rauta kiinnittämättä, siihen tarvittiin erilainen osa kuin vanhassa ja taisin vain unohtaa sen. Mutta tässä on uusi, laitan sen kyllä äkkiä." (Menenytsittenvainlaittamaan)
Taas soi ovikello, seuraava sisään. Johdatan kellarikerroksen suihkulle, jossa hän toteaa, ettei tätä voi korjata niin kuin suunniteltiin. Niin kuin pomonsa suunnitteli. Ei tule kestämään. "Soitan pomolle, mitä tehdään. Oon tehnyt näitä paljon, mutta tähän tämä keino ei sovellu. Tarvitaan isompi remontti." Selvä, sen kun soittelet, palataan tähän sitten myöhemmin. Tajusin juuri, että kun vielä viimeksi ratkaisuja oli kaksi, nyt on jäljellä vain yksi. Kalliimpi tietenkin.
Johdatan toisen ulos, ja ensimmäinen singahtaa keittiön puolelle. "Nyt on kunnossa, sorry vielä!" (Tuollavirnistelylläsaatehkäanteeksi...ehkä.) "Onko teillä jokin suihkuongelma? Onpa ikävää!" Kuunnellut tietenkin keskusteluani toisen kanssa. "Joo on, mutta onneksi kellarikerroksessa, jossa sitä ei paljon käytetä..." (Mänytsulletästärupeeavautuun!)
Johdatan ovelle. Seuraavaksi kysyy kuitenkin, onko löytynyt lisää kalsareita. Jestas mikä virnistelijä, mene nyt jo.
No huh.


perjantai, 18. elokuuta 2017


On ollut viime aikoina hiljaisempaa remonttimiesten suhteen, mutta nautin kovasti suvantovaiheesta. Projektit ovat suht mallillaan, tosin monta uutta kolkuttelee takaraivossa, jotka kuitenkin siirtänemme myöhäisempään ajankohtaan.
Tänään tuli kuitenkin tarkastaja. Sellainen, joka käy muutaman vuoden välein katsomassa, huolehdimmeko turvallisuusmääräyksistä siten kuin vakuutus edellyttää. Lupasi tulla kymmeneltä, saapui ansiokkaasti jo 9:56. Olin suunnitellut aamun ohjelman siten, että lasten leiripaikasta ehdin karauttaa suoraan kauppaan, ja mikäli liikenne on suosiollista, olen kotona viimeistään 9:55. Olin kotona tarkalleen 9:55.

Esittelee itsensä hyvin kohteliaasti, astuu sisään vasta kun selkeästi kehotan. Näytän, mistä löytyy lämmityslaitteistoja ja pakoteitä, kaasutakkoja, palovaroittimia, häkähälyttimiä, vaahtosammuttimia ja mitä näitä nyt on. Pyytää kainosti lupaa kuviin, joita hänen tarvitsee vakuutusyhtiön vuoksi ottaa, pyytää yhtä kainosti lupaa kysyä jokaista kysymystä, jotka hänen tarvitsee esittää. "Anteeksi, mutta minun täytyy nyt kysyä tätä, kun vakuutusyhtiö vaatii... onko teillä koiria?" (No, ihan kovin tungettelevaksi en tuotakaan kysymystä kokenut.)
"Anteeksi, että täytyy kysyä näitä kysymyksiä..." "Anteeksi, että joudun tiedustelemaan, miten tuo hälytysjärjestelmä toimii, jos tulisi jokin tilanne..." "Anteeksi, tiedätkö, kuinka vanha tämä järjestelmä on...?"
Kymmenessä minuutissa on kierretty talo ja selvitetty tarvittavat seikat. "Anteeksi, että joudun vielä ottamaan kuvia tuolta talon ulkopuolelta!" Siitä vaan.
Annan kaiken anteeksi. Peruuttaa ulos ovesta, vähän vaivaa anteeksipyydellen tietenkin. (Tekee mieli huomauttaa, että varothan, kun astut ulos, meillä on siinä pari rappusta.)
P.S. Anteeksi vaan, kun piti tämäkin raportoida.


Jatkuuko tarina vielä? Kuka tietää. Hälytinkorjaajaa ja aidankorjausarvioijaa ainakin kaivataan vielä, sisäkattomaalarikin olis kiva. Omakotitalossa on puolensa, monenlaiset.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Lounaspöydän äärellä

Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, miten elämä on tuonut minun siihen paikkaan tai tilanteeseen, jossa olen. Minulle se tuntuu joskus ohikiitävältä hetkeltä, jolloin voisin kuvitella näkeväni itseni ikään kuin tilanteen ulkopuolelta. Ajatuksien läpi kulkee syiden ja seurausten jatkumoja, sattumilla höystettynä. Ehkä ne myös tallentuvat johonkin muistijälkeen, ainakin kuvittelen niin. On silti yhtä lailla mahdollista, että olen unohtanut useita niistä.

Sunnuntaina hieman keskipäivän jälkeen istuin erään aasialaisen perheen keittiössä ja juttelin kiinalaisen rouvan kanssa, sen jälkeen japanilaisen. Olimme tulleet kaksostemme parhaan ystävän syntymäpäiväjuhlille ja olimme ensi kertaa tuossa talossa. Juhlat oli suunniteltu grillijuhliksi pihamaalle, mutta Vermontin loppukesä (kieltäydyn vielä ajattelemasta, että kyseessä olisi alkusyksy) oli yllättänyt kolealla, jatkuvan sateen päivällä. Meidät oli otettu hyvin ystävällisesti vastaan ja tunnelma oli hyvin miellyttävä. Suurin osa vieraista oli aasialaisia ja kiinankielinen puhe ympäröi meitä, mutta toki valtaosa täällä asuvista aasialaisista puhuu myös englantia. Japanilainen vanhempi mies, kahden vieraana olevan pojan isoisä, yritti kovasti keskustella mieheni kanssa, voimakkaalla aasialaisella aksentilla ja hyvin vajavaisella sanavarastolla. Suomalainen aksentti kuulosti hänelle kaiketi perin vieraalta sekin, koska ymmärtäminen oli vähän niin ja näin. Hyvin keskustelu kuitenkin eteni, vaikka välillä sanoja piti toistella moneen kertaan.

Ruoka oli herkullista ja sitä oli valtavan paljon. Lihaa, kanaa, salaatteja, hedelmiä, itse valmistettua leipää. Odotukset olivat korkealla olleetkin, sillä isäntäperhe omistaa kiinalais-korealaisen ravintolan. Juttelin siinä samalla pitkän tovin myös tutun amerikkalaismiehen kanssa, jonka vaimo on kotoisin Taiwanista. Heidän poikansa oli viime vuonna kaksostemme kanssa samalla luokalla. Hän kyseli kaikenlaista Suomesta, esimerkiksi mitä sieltä kaipaan - kysymys, jonka kuulen täällä usein, kun syntyperäni selviää. Kerron, kuinka kaipaan ihmisiä. Samalla ajatuksiin nousee suomalainen ystäväni, jota on yhtäkkiä ikävä - päätän ottaa häneen yhteyttä lähiaikoina. Niin hoidetaan ikävää, kun moni tärkeä ihminen on pitkän matkan päässä. Kerron, kuinka en niinkään kaipaa Suomea maana, sillä täällä on hyvä olla. Kerron, kuinka juuri äskettäin puhuimme mieheni kanssa siitä, miten tämä talo, jossa asumme, on se, jossa olemme perheenä asuneet yhtäjaksoisesti jo pisimpään. Viisi vuotta, ehkä se on pitkä aika. Tämä on teille kuin koti, sanoittaa keskustelukumppanini ajatukset päästäni.




Kun on aika lähteä, lapsia saa maanitella mukaan. Kavereiden kanssa on niin kivaa! Muistutamme lapsia kiittämään päivänsankaria ja vanhempiaan ja ihastelemme vielä ilmapalloja ja yllätyspusseja, jotka perheen äiti kiikuttaa lapsillemme mukaan. Tulevat koko perhe saattelemaan meitä ovelle. Singahdamme sateeseen, joka vain jatkuu ja jatkuu. Mieli on kuitenkin mitä aurinkoisin.

Niin sympaattinen perhe. Se kiva tunne läikähtää - olemme saaneet uusia ihmisiä elämäämme. Se on juuri sitä rikkautta, jota en pois vaihtaisi. 

(Tuosta rikkaudesta voit lukea myös täältä.)

tiistai 29. elokuuta 2017

Uutta ja vanhaa

Sattui sellainen päivä, että kaikki lapset saivat postia. Ihan oikeaa kirjepostia postilaatikkoon, kaksi korttia ja yhden kirjeen. Tulevat ekaluokkalaiset saivat kortit opettajaltaan, siltä tutulta, joka opetti heitä viime vuoden esikoulussa ja opettaa vielä nyt ekaluokallakin. Hän kyseli kesän kuulumisia ja toivotti tervetulleeksi kouluun ja sanoi odottavansa kovasti jälleennäkemistä. Esikoisemme opettaja on uusi, mutta on sijaistanut koululla jo aiemmin ja siksi tuttu kasvo - hän oli kirjoittanut tuleville oppilailleen kokonaiset kirjeet. Hän kertoi omista kesätekemisistään, paljasti ensi vuoden kouluteemoja ja sanoi odottavansa kovasti uutta työtään toka- ja kolmasluokkalaisten opettajana. Ei minulla vielä niin hurjan monta vuotta ole kokemusta täkäläisestä koulumaailmasta, mutta tästä perinteestä olen oppinut pitämään niin paljon, että odotan jo vuosittain kirjeitä ja kortteja opettajilta. 


Pitkän kesän jälkeen tuntuu helposti, että ovatkohan nuo lapset jo unohtaneetkin yhtä sun toista lomailun myötä. Kaksosemme oppivat esikouluvuonna hurjan paljon. Molemmat esimerkiksi oppivat lukemaan jo viime syksyn aikana ollessaan n. 5,5-vuotiaita. Tyttö lukee sujuvammin kuin poika ja on selvästi kiinnostuneempi lukemisesta. Hän on kyllä pitänyt lukemisharrastusta yllä myös kesällä ja tiirailee iltaisin vielä taskulampun valossa kirjoja hetken aikaa ennen nukahtamista. Poika paljasti viime vuoden aikana matemaattiset lahjansa ja siirtyi esikoululaisten matematiikasta suoraan ekaluokkalaisten oppimäärään jo 5-vuotiaana. Molemmat ovat kaiken kaikkiaan edenneet taidoissaan sellaista vauhtia, että minä olen ehtinyt lähinnä ihmetellä.

8-vuotias esikoisemme on taiteilija, tutkija ja puurtaja. Silloin, kun sille päälle sattuu. Hän jaksaa keskittyä etsimään tietoa esitelmäaiheistaan väsymättä, vaikka takeltelee lukemisessa. Tämä pieni koulu tukee lapsia kehittymään omassa tahdissaan ja antaa heidän löytää omat tapansa oppia - etu, joka on noussut meillä arvoon arvaamattomaan. Kukaan ei sullo esikoistamme valmiiseen muottiin, vaan tukee häntä oppimaan sillä tavalla, joka on hänelle sujuvin. Vaikka hän on takellellut lukemisessa, on hän kuitenkin onnistunut ottamaan suuria harppauksia viime vuoden aikana ja on valmis aloittamaan kolmannen luokan. Taiteilu on hänen henkireikänsä ja turvasatamansa, ja hän pääseekin tänä alkavana lukuvuonna mukaan taidetunneille, jotka on tarkoitettu isommille lapsille ja joille ensi kertaa pääsevät mukaan myös kahdeksanvuotiaat.

Syksyn aloitus on aina jotenkin niin jännittävä. Mietityttää, miten koulussa alkaa taas sujua ja miten rytmeihin palaaminen onnistuu. Mutta epäilen, että siinä käy kuin huomaamatta niin, että arki vie mukanaan ja täyttyy tapahtumista. Kesäkelit muuttuvat kurakeleiksi ja syysflunssat kiertävät talosta taloon. Ja niin edelleen.

Tänä iltana käytiin ottamassa pieni varaslähtö, kun koulu järjesti perinteisen aloittajaispiknikin. Elokuinen ilta oli vielä lämmin, mutta alkoi viilentyä kuin huomaamatta. Jos ennusteita on uskominen, eivät kesäiset päivät ole kuitenkaan vielä lainkaan ohitse, vaan niitä voi riittää vielä moneksi kouluviikoksi. Aika mukavaa oli myös kuulla lähiruokaa kannattavan koulun kommentti siitä, että tänä vuonna saadaan kaikenlaista päärynästä, sillä on tulossa hyvä päärynävuosi ja koulun pihamaan päärynäpuut näyttävät hyvin satoisilta nekin.

Mikäs sen mukavampaa. 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Rikkautta

Kaksosemme löysivät koulusta viime syksynä uuden ystävän. Hänen perheensä on kiinalainen. Lapsemme leikkivät ihastuttavasti keskenään, ja olemme saaneet tätä kautta tutustua uuteen perheeseen, jolla ei ollut aiemmin aavistustakaan, missä sellainen maa kuin Suomi oikein sijaitsee. Tavasin heille miten Finland kirjoitetaan ja rouva löysi puhelimestaan kiinankielisen sivuston, joka kertoi Suomesta. "A-ha!" Sanoi rouva ja hymyili innostuneena.

Eräänä lumimyrskyisenä talvipäivänä kohtasin koulun käytävällä vaatetukseltaan silloin eskimolta näyttäneen, mutta syntyperältään perulaisen naisen. Hän tuo minulle aina mieleen aidon latinon, joka nauraa hersyvästi. "En ehkä ikinä totu tähän talveen, mutta sinulle tämä kai on tuttua!" Nauraa taas. Ja minäkin. "Ehkä pitäisi olla suomalaisena tottunut, mutta minä en tiedä, totunko oikeasti koskaan! Niin viluinen olen, kyllä suomalainenkin voi olla!"

Tunnen todella sympaattisen iranilaisen, joka on naimisissa kanadalaisen kanssa. Heillä on afroamerikkalaista syntyperää oleva adoptiotytär. Esikoiseni hyvän ystävän isä on italialainen. Kampaajani on Bosniasta, samoin esikoiseni entisen luokkakaverin äiti, jonka kanssa tapaamme satunnaisesti silloin tällöin, sillä asumme samalla seudulla. Naapurissa asuvan ystäväni mies taas on saksalainen. Kotikadulle muutti juuri uusi perhe, heillä liehuu autotallin pielessä Irlannin lippu. 

Lasteni opettaja on afroamerikkalainen ja minusta on ihanaa katsella, kuinka hän alkaa aina svengailla kuullessaan rytmikästä musiikkia. Hän viettää joulun sijaan kwanzaa-juhlaa. Esikoistamme opetti viime vuonna reipas ja viitteliäs nuori nainen, jota sijaisti joku muu silloin, kun juutalaiset viettävät suurimpia juhlapyhiään. Tuttavani kertoi, että häntä jännitti mennä kirkkoon, jonka kuoroon tyttärensä halusi osallistua - hän kun on itse ateisti. Eräs ystäväni kuuluu metodistikirkkoon. Minulla on useita ystäviä, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Ilta-aurinko.

Elämänkatsomukset voivat olla erilaiset, arvotkin. Toinen uskoo siihen, että maailmassa on korkeampi voima, joka suojelee meitä - toinen ei, mutta minä uskon omalla, itselleni sopivaksi löytämälläni tavalla. Minun maailmankatsomukseni on tietynlainen, toisella se on toisenlainen, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut kohdata nämä ihmiset - kaikki se on rikastuttanut omaa käsitystäni elämästä. 

Minäkin olen maahanmuuttaja, sellainen kyllä, jolla on pysyvä oleskelulupa maassa. Minulla on täällä hyvä olla. En ole koskaan kohdannut minkäänlaista syrjintää. Siihen on vaikutuksensa varmasti sillä, että olen eurooppalainen, mutta myös sillä, että asumme alueella, jolla kyseisiä ilmiöitä on nähtävissä kaiken kaikkiaan hyvin vähän. 

Sorrun stereotypioihin, mutta mielestäni positiivisella tavalla. Mutta se, että elämä on tuonut tänne - se on lisännyt rikkautta uskomattomalla tavalla. Siihen jaksan olla tyytyväinen, joka päivä.

tiistai 15. elokuuta 2017

And some TLC

Ampiaisenpistosta on nyt kulunut kuusi päivää. Käsi alkaa olla jokseenkin normaali, mutta kutiaa vieläkin epämiellyttävän paljon. Pistokohta näkyy edelleen kummallisen selkeästi ja kämmenselässäni on siis selvä reikä. Lääkäri määräsi kortisonia tabletteina ja olen noudattanut ohjeita kiltisti nyt neljän päivän ajan. Tabletit ovat sellaisessa oranssissa läpinäkyvässä purkissa, sellaisessa, joita näkee elokuvissa. Vieläkin vähän hirvittää, kun katselenkin niitä, sillä en ole syönyt niitä koskaan aiemmin ja olen muutenkin melko tottumaton lääkkeisiin - onneksi.

E-reseptit toimivat täällä jokseenkin hyvin. Lääkärissä kysytään, mihin apteekkiin resepti halutaan toimitettavan ja lääke on yleensä noudettavissa sieltä viimeistään tunnin kuluttua. Jos muistaa varmasti tarkentaa, mihin apteekkiin haluaa, sillä samannimisiä on paljon. Kerran lääke meni toiseen toimipaikkaan, ja sitä pitikin sitten vähän selvitellä. Sen jälkeen olen muistanut kertoa aina varmuuden vuoksi myös osoitteen. 

Vaikka resepti nykyaikaisesti sähköinen onkin, saa lääkettä noudettaessa aina mukaansa paperipussin, jonka kylkeen on niitattu nippu ohjeita ja tarkempia tietoja lääkkeestä. Tällä kertaa paperi kertoo esimerkiksi hyvin tarkasti, että purkissani pitäisi olla pyöreitä, persikanvärisiä tabletteja, joissa on tietynlainen teksti ja numerointi. Kotiapteekkimme niittaa pussiin sympaattisesti myös viikon ruokareseptin. Ehkä senkin pitäisi auttaa paranemiseen, kuka tietää. Tällä kertaa minulle ehdotetaan roasted red pepper & chicken wrapia. Näyttää sen verran herkulliselta, että voisi melkein kokeilla.




Opin, että kortisoni voi aiheuttaa unettomuutta, muun muassa. Sitä ongelmaa ei ole ollut, sillä sain ohjeeksi jatkaa myös Zyrtecin syömistä, joka unettaa minua aina, mikäli joudun sitä allergiaoireiden vuoksi ottamaan. Sen voima on ilmeisesti vahvempi, sillä nukahtelen sohvalle iltapäivisin, jos yritän esimerkiksi lukea jotain.  

Maanantai-iltapäivänä puhelin soi, se herättää minut horroksenomaisesta iltapäiväunesta, siltä sohvalta, jolla olin istunut lukemassa opiskelumateriaalia. En edes ehdi hapuilla puhelinta käteeni ja viesti tallentuu puhepostiin. "Hei, täällä Alex..." (Hetkinen, kuka Alex?) Kertoo soittavansa sieltä lääkäriasemalta, tiedustellakseen tämänhetkistä vointiani. "Ota toki yhteyttä, jos on mitään ongelmia. Hyviä vointeja!" En soita Alexille takaisin, sillä ei minun voinnissani mitään huolestuttavia käänteitä ole tapahtunut, kyllähän tämä on jo ehdottomasti parempaan suuntaan menossa.

Tiedän sen olevan mainoskikka, jolla pidetään kyseinen lääkäriasema mielessä, mutta kyllä se pysyykin. Paikka oli siisti, sillä oli hyvät aukioloajat, se sijaitsee suhteellisen lyhyen matkan päässä ja kohtelu oli oikein ystävällistä ja asiallista. Ja kun vielä vastaanottotyttö soittelee peräänkin ja tiedustelee vointia.

Että mikseipä vähän TLC:tä, ei siitä haittaa ole. Lapsetkin ovat käyneet silittelemässä aika ajoin, jotta äidin käsi paranisi. Tender Loving Care, niinhän ne lastenohjelmissakin sanoo.

Koko episodin voi lukea täältä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tässä mitään lääkäriä tarvita! (vai miten se meni)

Lauantai-iltapäivänä hyppäsin rattiin ja ajoin nöyrtyneenä lääkäriasemalle, jonka muistin olevan siisti ja jossa olin käynyt kerran, sen ainoan kerran näiden viiden ulkomaanvuoteni aikana, kun olen tarvinnut itselleni lääkäriä. Ilahduin kovasti siitä, että piha näytti jokseenkin tyhjältä. Kävelin ovelle todetakseni, että se oli lukossa. Kello näytti kahta, ja asema oli sulkeutunut yhdeltä. Olisi kai pitänyt tarkistaa etukäteen, mutta kun tuli sittenkin lähdettyä liikkeelle vähän kiireesti.

Onneksi nykyaikainen teknologia on aina valmis auttamaan, joten googletin toisen tuntemani lääkäriaseman aukioloaikoja. Auki pitäisi olla, joten auto käyntiin ja sinne päin. En kovin kaukanakaan olisi, joten sinne yrittämään. Hiljaista oli kuitenkin sielläkin, ja ovi vain kolahteli sitä nykiessä. "Closed today", siinä luki. No johan on vaikeaa. Googletettuani seuraavaksi kaikki lähialueen lääkäriasemat löysin yhden, joka näytti olevan avoinna iltakahdeksaan. Ei kaukana sekään, joten auto käyntiin ja taas liikkeelle. 

Nyt onnisti sentään. Muutama auto pihassa ja muutama ihminen odotustilassa. Sain käsiini lomakkeet, joihin pitää kirjoittaa suurin piirtein kaikki muistamani henkilökohtaiset tiedot ja tietysti allekirjoittaa muutama lupa- ja vastuulappu, Amerikassa kun ollaan. Paikka näytti todella siistiltä, joten tämän tallentaisin mieleen myöhempiäkin, joskaan ei toivottavia tarkoituksia varten.

"Keskiviikkona?? Nyt on lauantai!" Huudahti hoitaja. Jäi arvoitukseksi, ihmettelikö hän enemmän sitä, miten käteni näytti siltä kuin näytti vai että miksi en ollut tullut aiemmin. "Tämä on kyllä aika turvonnut! Ampiainenko se oli?" "Se näytti torstaina ihan hyvältä. Olin ottanut antihistamiinia ja se rauhoittui sillä. Mutta kutina ja turvotus ilmaantuivat uudelleen perjantai-iltana, eikä antihistamiinista ollut enää kyllä mitään apua." "Eihän ole mitään hengitysvaikeuksia?" (jaa näytänkö siltä?) "Ei mitään, ei. Mutta jos tuon käden voisi saada normalisoitumaan, niin se olisi ihan kiva."

Kaikki oli siis alkanut keskiviikkona. Olin hyvässä tarkoituksessa päättänyt tarttua puutarhatöihin, kun rikkaruohot alkoivat hyppiä silmille. Olen niiden nyppimisessä huomattavan laiska, mutta nyt tuntui olevan niin sopiva sääkin. Mukavasti hellerajan tuntumassa, mutta puolipilvistä ja pieni tuulenhenkäys vilvoittamassa. Kaksi lapsista tuli mukaan ulos (auttamaan, kuten he asian ilmaisivat), mutta puuhasivat kyllä ihan kaikkea muuta. Ei sillä väliä, hyvä sinänsä, että ulkoilevat mielellään. Puutarhahanskani olivat hukassa, lienevät sujahtaneet komeron uumeniin käytön puutteessa. Olkoon sitten, pärjäisin ilmankin. Ei ollut tarkoitus rehkiä, kunhan nyt vähän nyppisin. Nypinkin, ehkä kymmenen minuuttia, kunnes varomattomasti tungin käteni liljapuskaan. Ehdin nähdäkin sen pienen pirulaisen, mutta silloin se oli jo täräyttänyt kipeästi kämmenselkään. Voi... sanonko mikä. Kipu oli sellainen, että oli pakko lähteä sisälle jäähdyttelemään. "Äiti, miksi se pisti sinua??" "Se oli vähän kuin oma vika, menin sitä häiritsemään, eikä se tykännyt siitä. Ei ne muuten pistä, ei sitä tarvitse alkaa pelkäämään."

Jäärä kun on jäärä eikä muuksi muutu, niin sinnittelin kotihoidolla. Ihan ensimmäistä kertaa olin joutunut piston uhriksi, aika kauan siinä oli mennytkin, joten hyväksi lykyksi sitä voisi kai kutsua. Olisin voinut jättää tämänkin kokematta, mutta minkäs teet. Seurailin, kun turvotus nousi ja laski, kutina alkoi ja kiusasi, mutta ajattelin, että kyllä se siitä. Tässä mitään lääkäriä tarvita. Mies alkoi olla hiljalleen vähän eri mieltä.

Kukkakuva, sillä se on paljon kauniimpi kuin kuva turvonneesta kädestä.
Siinä minä sitten vihdoin kiltisti istuin, kerroin koko tarinan ja näytin kättä lääkärille. "Kyllä tämä jonkinlainen allerginen reaktio on. Mutta määrätään siihen lääkettä, kyllä sen siitä pitäisi parissa päivässä helpottaa." Joten sähköinen resepti lähiapteekkiin ja nappulat kouraan. 8 päivää steroideja, Zyrteciä kylkeen ja jäitä jos kuumottaa. Selväksi tuli.

Että näillä nyt sitten mennään. Osasipa olla kiusallinen tyyppi. Se ampiainen siis. Toista kertaa en toivottavasti joudu enää lähikontaktiin, mutta jos joudun, lienee pidettävä pistiäisallergia mielessä. Nämä on juuri niitä juttuja, joista kuulee puhuttavan, mutta eihän nyt mulla sellaista ole. Elämä on joskus kummallista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mutta kuka hallitsisi ketjua?

Vaikka kuinka yritän, niin välillä en kestä. En ole koskaan tunnustautunut tavaroiden kerääjäksi, mutta hallitsemattomat ovat tavaravirrat viiden hengen taloudessa. Vähintään kerran viikossa hermostun siihen, että tavaraa on joka paikassa - paljon useammin kuitenkin turrun siihen, että sitä vain on. Kolme kasvavaa lasta tarvitsee - koko - ajan - jotain. Poika kasvaa sitä vauhtia, että pitkät housut muuttuvat kuin huomaamatta polvimittaisiksi. Esikoinenkin on viimein tänä kesänä alkanut vankistua keskivartaloltaan sen verran, että melkein kaikki housut näyttävät puristavan. Viisi vuodenaikaa (Vermontissa puhutaan talven ja kevään väliin sijoittuvasta mud seasonista, eikä suotta) ja kolmen lapsen kengät? Just think about it.

Jo paljon ennen siivoushypetyksiä, minussa on asunut sisäinen konmari(a). Se raivostuu epämääräisistä lehti- ja paperikasoista siellä täällä sekä lattioille levittäytyvistä epämääräisistä leikeistä, joista ei tiedä, onko ne jo hylätty vai jatkuvatko ne kenties vielä jonain toisena määräämättömänä hetkenä. Keittiön tasoille kertyy epämääräistä tilpehööriä, joista kukaan ei oikein tiedä, ovatko ne vielä tarpeellisia vai eivät. Kaikissa kaapeissa on aina liikaa tavaraa. Argh.

Aika ajoin komennan jälkikasvuni selvittelemään huoneidensa sisältöä. Kaikki, mitä ei enää tarvita, saa luvan siirtyä käytävän puolelle, josta keräilen ne eteenpäin, joko kierrätettäväksi tai suoraan roskiin. Jos en seuraile tapahtumien kulkua sen tarkemmin, syntyy yleensä vaihdantatalous. "Haluatko tämän?" "Joo!" Tavara ei siis välttämättä vähene, vaan sitä jaellaan huoneesta toiseen. 

Tavaraa kertyy varastoon. Siksi, että sitä tarvitaan johonkin toiseen aikaan tai siksi, että sitä ei saada heti eteenpäin, mutta se on kuitenkin liian käyttökelpoista poisheitettäväksi. Olemme antaneet paljon tavaraa pois, tuttaville ja hyväntekeväisyyteen. Olemme myyneet polkupyöriä, rattaita, vauvatavaraa. Olemme lahjoittaneet jopa huonekaluja. Silti varaston kiertonopeus on huolestuttavan huono. Kerran siivosimme kellarin varastotilojamme oikein urakalla ja saimme kahdeksan laatikollista ja monen monta säkillistä tavaraa pois, ja minä noidannuolen.

Tarvittaisiin ilmeisesti kunnollinen toiminnanohjausjärjestelmä, joka hillitsisi tulologistiikkaa järkeviin mittasuhteisiin ja pitäisi lähtölogistiikan sujuvana. Pois päin ohjaavien jakeluteiden määrää pitäisi lisätä ja ostotoiminnan puolella lienee syytä siirtyä A-, B- ja C-luokan nimikkeisiin. Tällä hetkellä ollaan kaiketi tilanteessa, jossa on käytössä aivan liikaa kirjaimia. 


Poika on kiinnostunut rahavirroista. Lukee nykyään Aku Ankkaa joka päivä ja haaveilee tulevansa isona Roope Ankaksi. "Hei, minä tiedän mitä voidaan tehdä tavaroille! Voin myydä kaikki tyttöjen tavarat yard salessa!" 

Ja kaksi pikkuista naista kiljuu niin että naapuritkin kuulevat.