sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Pieni paikallinen panimokatsaus

Jos amerikkalaisista oluista puhutaan, niin minä ainakin myönnän, että kautta aikojen itselleni on tullut ensimmäiseksi mieleen sellainen laihahko ja vetinen olut. Asiantuntija en tällä alalla ole ollut koskaan, enkä sellaiseksi yritäkään, mutta nykyinen asuinpaikkamme on avannut oven aivan uudenlaiseen amerikkalaiseen olutkulttuuriin - ainakin siis minulle (joka olen ollut varustettu sillä rajoittuneella käsityksellä).

Jos pitäisi nimetä oluttyyppi, joka minulle maistuu parhaimmin, ei vastaustani tarvitsisi kauaa odotella. Se olisi ehdottomasti saksalaistyyppinen, suodattamaton pintahiivavehnäolut, Hefeweizen. En kuvitellut täältä niitä paljon löytäväni, mutta toisinaan löytyy jopa jokunen aito saksalainen tuote - ja onpa löytynyt paikallinenkin, joka jonkin verran muistuttaa suosikkejani: Switchback, joka on suodattamaton pintahiivaolut. Sen panimo löytyy Burlingtonista, muutaman mailin matkan päästä.

Burlingtonin seudulla on useita panimoita, mikä oli minulle ylipäätään yllätys. Täällä on siis helppo kannattaa paikallista tuotantoa tässäkin suhteessa, etenkin, jos pienten panimoiden erikoisuudet kiinnostavat massatuotantoa enemmän. Mainitsemisen arvoinen pikku panimo on myös Magic Hat, joka tahtoo nimensä mukaisesti vähän kuin tehdä taikoja - ja on siinä mielestäni aivan kelpo tavalla onnistunutkin. Magic Hatin tuotantoon kuuluu muutama vakiotuote (enimmäkseen ale-oluita, yksi lager) sekä kasapäin kausituotteita. 


Näistä kolmesta keskimmäinen, nimeltään 9 (mielestäni myös aivan ysin veroinen), on yksi jatkuvassa tuotannossa olevista oluista. Magic Hatin tuotteista tekevät hauskoja jo pelkästään niiden nimet: esimerkiksi Circus Boy, Single Chair, Dream Machine sekä uutuus Electric Peel (joka tarvitsee ehkä testata, sillä siihen on kuulemma lisätty houkuttelevasti greipin aromia). Magic Hatin panimo sijaitsee South Burlingtonissa.

Tästä aiheesta saisi kirjoitettua yllättävän paljon enemmänkin, mutta on ehkä mielenkiintoisinta paljastaa vielä jotain erikoista paikallisesta oluttuotannosta. On nimittäin yksi olut (luonnehtii itseään määrittelyllä Double IPA (India Pale Ale)), josta kaikki (no, monet) Uuden Englannin asukkaista ovat tietoisia, mutta kaikki eivät ole sitä kiinnostuksesta huolimatta saaneet maistaa. Kerrotaan, että monet matkaavat pitkiäkin matkoja saadakseen maistaa. Tämä olut on pienen, The Alchemist -nimisen panimon tuottama Heady Topper, jota valmistetaan vain pieniä määriä ja myydään vain tietyissä paikoissa. Sanotaan, että sen jälkeen, kun tuotantoerä tulee myyntiin, se on loppuunmyyty muutamassa päivässä, jopa lyhyemmässäkin ajassa. Panimo ei pidä tuotetta varastossa. Siitä saa maksaa noin 4 dollaría kappaleelta, mutta kerrotaanpa mustassa pörssissä pyydetyn jopa 18 dollaria tölkiltä.

Mikä tekee Heady Topperista erikoisen? Esimerkiksi olutarvostelija BeerAdvocate on nimennyt sen viime lokakuussa maailman parhaaksi olueksi. Sitä on luonnehdittu sanoilla 'a complex web of genius'. Miltä se sitten maistuu? Minä en tiedä! Se on vahvaa (tilavuusprosentti on 8), ja siinä on voimakas humalan maku, kuulemma. Se näyttää tältä:


Psst. Sitä on meidän jääkaapissa.

P.S. En todellakaan ole siltikään maistanut sitä, vielä. Aion tehdä makutestin, mutta en myöhään sunnuntai-iltana. Joten pidän itseäni vielä jännityksessä!

perjantai 29. toukokuuta 2015

Hei, mä integroidun

Jotenkin aivan huomaamatta on lähestymässä kolmen vuoden rajapyykki. Kolme vuotta sitten näihin aikoihin olimme varmaankin jo aika jännittyneitä. Muistan ihmetelleeni täpötäysiä kaappeja, suunnitelleeni kaksosten 1-vuotissyntymäpäiviä ja pohtineeni päivittäin pääni puhki hoidettavia asioita. Niitä tupsahteli mieleen koko ajan uusia, ja olihan niitäkin asioita, joita taisi jäädä hoitamattakin loppujen lopuksi. Eikä sekään niin vakavaa ollut.

Ei kolme vuotta ulkomailla vielä niin paljon ole. Mutta on se näköjään tarpeeksi, jotta huomaa jo unohtaneensakin jotain. Sellaisia pieniä yksityiskohtia vaikkapa entisestä kodistaan, sellaisia, joita kuvitteli muistavansa pitkään. Tai vaikka sellaisia, että mitä tapasi tehdä arkiruoaksi tai mitä kuviteli kotimaastaan kaipaavansa. Hassua. Ei sillä, että se unohtaminen niin paljon haittaisi, mutta kunhan nyt huomaa näin tapahtuneen. 

Kun kesä koittaa, on Suomi aina paljon lähempänä, ajatuksissa. Kesällä käymme Suomessa ja kun lomaan liittyvät järjestelyt alkavat, vaeltaa mieli aina useammin Suomeen. Mitä tuttua siellä on, mikä on ehkä muuttunut. Mitä haluan nähdä ja kokea taas? Tutut ihmiset, ovatko he muuttuneet? Entä minä itse?


Tämä kolmas vuosi Vermontissa on ollut selvästikin integroitumisen vuosi. Olemme sukeltaneet esikoisen myötä koulumaailman syövereihin ja löytäneet sieltä upean yhteisön. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja saaneet kokea olevamme osa näitä ympyröitä. Jos ensimmäisen ja toisen vuoden aikana olemme käyneet läpi esimerkiksi totuttelun, ihmettelyn, etsimisen ja oppimisen aikaa, on tämä kolmas vuosi tuonut mukanaan tiettyä tasaantumista, joukkoon kuulumista ja paljon uusia, positiivisia kokemuksia. Tie tänne saakka ei ole ollut kuitenkaan missään kohdassa kivinen, vaan varsin helppo taivaltaa. Uskallan sanoa, etten ole yhtenäkään päivänä katunut päätöstämme. 

Antaa keskikesän Suomen-lomailun näyttää, mitä ulkosuomalaisuus on tähän mennessä keski-ikäiselle tehnyt. Minä kuvittelen olevani sama ihminen kuin aiemminkin, mutta saapa nähdä, ovatko muut sitä mieltä. Mitä lie luulevatkaan, jos taas tulen ja jututtelen ventovieraita (lukekaa täältä, mitä tapahtui viime kesänä)...

Mutta vielä on paljon tehtävää ennen kuin lennähdämme katsastamaan synnyinmaatamme. Kouluvuosi on saatava päätökseen ja mies on saatava kesälomalle. Ikkunat ovat pesemättä ja vaatekaapit siivoamatta. Talvivaatteetkin viemättä varastoon ja uimakausi avaamatta. Puistopiknikki kokematta ja ja ja... ai niin, kaikkea ei tarvitse ehtiä. Osaan onneksi siivota to-do -listoja. Myös roskiin, tarvittaessa.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Jos

Minulla olisi tarve osoittaa voimani heti aamulla. Voisin ehkä laittaa päälleni vihreän paidan ja siihen sopivan hameenkin, mutta en missään nimessä siinä tapauksessa, että joku ehdottaisi sitä minulle. Jos ehdottaisi, minä menisin ja myllertäisin vaatekaappini hyllyjä, kunnes löytäisin sopivaa päällepantavaa. Tärkeintä olisi, että värejä olisi mahdollisimman paljon.


Ruokapöytään minä tulisin kyllä, mutta vaatisin herkkuruokaani joka päivä. Jos en sitä saisi, antaisin kyllä kuulua. Kiemurtelisin ruokapöydässä, huutelisin asiani niin, että varmasti ääneni kuuluisi muiden ylitse. Potkaisisin välillä kaveria tai nappaisin lautaselta, kun toinen ei huomaisi. Kiemuramakaroneilla soittaisin haitaria ja hapankorpuista rakentaisin talon, jos joltakulta silmä välttäisi. Ja jos näkisin jonkun istahtavan toimettoman näköisenä tuolille, pyytäisin kyllä jotakin. Vaikken juuri tarvisikaan.

Kipaisisin muutaman ylimääräisen kierroksen, vaikka olinkin matkalla kiireesti kylpyhuoneeseen. Hyppelisin vähän ja peruuttaisinkin välillä. Ihan vain huvikseni. Nappaisin mukaanikin jotain, vaikken mitään juuri tarvitsisi. 

Eteisessä kieltäytyisin (tietenkin) laittamasta niitä kenkiä, joita minulle ehdotettaisiin. Sillä minusta vain on hauskaa valita kaikki itse, eikä sillä niin väliä ole, ovatko vaatteet päivän säähän sopivat vai eivät. Ovesta menisin aina ensin. Vaikkei siitä mahtuisikaan, niin silti menisin. Jos siitä minulle joku huomauttaisi, niin lisäisin painokkuutta ääneeni ja mutristaisin suutani. 

Mutta ennen kaikkea, haluaisin sitä, mitä toisetkin. Aina. Mieluummin vähän enemmän kuin muut, mutta vähintäänkin saman verran. Ja jos en sitä saisi, hyppisin tasajalkaa ja antaisin talon raikua. Jatkaisin minuuttitolkulla, sillä minähän olisin sinnikäs, voimaa täynnä. Enkä varmasti, missään nimessä, olisi huomaavinanikaan, jos joku yrittäisi vähänkin hymähdellä minulle.



Huh. Onneksi en ole enää kolmevuotias. 

maanantai 25. toukokuuta 2015

Mennään maalle

Puolisen tuntia sai ajella, ja tiet sen kuin pienenivät ja muuttuivat lopulta hiekkaisiksi. Maaseudulla oltiin tukevasti, tosin meiltä ei tarvitse ajaa kuin muutama minuutti tuohon suuntaan, niin maatiloja lehmineen ynnä muineen alkaa vilistä näköpiirissä. Viime perjantai-iltana olimme kuitenkin matkalla leirintäalueelle pikkukaupunkiin nimeltä Starksboro (knoppitietoja tarjoillakseni kerron, että kaupungissa (kylässä?) on 1777 asukasta).

Seuraa siis jatkokertomus (ensimmäinen osa täällä). Perjantaina otettiin esikoisen koululla varaslähtö lopettajaistapahtumiin ja vuorossa oli koululaisten leiripäivä luonnon helmassa, jonne mieluusti sai jäädä myös yöksi telttailemaan tai mökkimajoitukseen. Me päätimme kuitenkin liittyä joukkoon iltapäivän tunteina ja osallistua alkuillan piknikkiin ja siirtyä sen jälkeen kotipesään uinumaan.



Paikka oli kyllä kaunis. Lapsille oli valtavilla nurmikentillä tilaa juosta, ja moninaisia pelejä ja leikkejä oli päivän mittaan harrastettu. Jotka piti esitellä pikkuveljelle ja -siskolle, ilman muuta. Koska onhan siis aivan olennaista tietää, missä kohdassa ovat esimerkiksi parhaat pyörimismaastot, tottakai.


Nämä meille esiteltiin aivan ensimmäiseksi. Niitä tyttäremme oli päättänyt kutsua metsätaloiksi.


Näistä olisi löytynyt petejä, joille päänsä kallistaa. Ja todella, aika moni perhe oli jäämässä yöksi, ensisijaisesti kyllä he, joiden lapset ovat vähän vanhempia. Seikkailun makua oli selvästi ilmassa. Eräs tyttäreni luokkakaverin äiti kertoi kyllä minulle hymyillen, että olivat aikoneet ensin olla yötä teltassa, mutta sääennusteen lukemisen jälkeen olivat varanneet kuitenkin mökkimajoituksen. Yö oli nimittäin oleva kylmä, ja toden totta olikin. Ihan ei pakkaselle mennyt, mutta kauaksi ei jäänyt. Minä myönnän kyllä, että olisin tuskin nukkunut juuri silmäystäkään, niin viluinen olen.

Kylmä nimittäin oli jo illalla. Kuvissa sää näyttää kauniin aurinkoiselta, mutta tuuli tuiversi pohjoisesta ja ruokajonossa seisoskellessamme tytöt hyppäsivät vuoron perään syliin lämmittelemään ja pyysivät tumppuja käteensä. Ei olisi pipokaan liiottelua ollut. Tässä kuvassa onnistun kuitenkin näyttämään siltä, etten ole vielä aivan umpijäässä.


Sananen kaksi piknikruokailusta. Kannatti ehdottomasti jäädä näiden nyyttäreiden ajaksi, sillä pöydät notkuivat herkullista syötävää. En tiedä, onko minulla vain hyvä tuuri, mutta joka kerta, kun olen tässä maassa saanut paikallista kotiruokaa, se on aivan järjettömän hyvää. En ehtinyt maistaa kuin murto-osaa tarjottavista, mutta ainakin ne pastaruoat, salaatit ja leivät, jotka lautaselleni valikoin, olivat kaikki toinen toistaan suussasulavampia. Voihan myös olla, että ruokailua edeltänyt parin tunnin hyppely koleassa kevätsäässä oli omiaan lisäämään ruokahalua. Onnellisinta oli kyllä, että lapsille ruoka myös maittoi, heistä kun ei koskaan tiedä. Varsinkaan heidän ruokahalustaan.

Paluumatkalla autossa oli väsyneitä lapsia. Kuitenkin uusia kokemuksia rikkaampina, ja aiheesta on riittänyt juttua vielä jälkikäteenkin. Jospa joskus harkitsen vielä yöpymistäkin. Voisinhan tehdä sen iloksi lapselleni. Kestäisin silloin sen kylmyydenkin. Ehkä.

Mutta yksi asia on varma. Meillä on nyt tytär, joka on innosta piukeana siitä, että on saanut käydä ensi kertaa elämässään koululeirillä. Pienen tytön kasvaminen isommaksi, se on huikea juttu. Jos joskus haikeakin.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Leave only your footprints

Jotain en lakkaa ihmettelemästä. Esimerkiksi sitä, kuinka paljon energiaa voi kolmella metrinmittaisella pienellä ihmisellä olla. Kun seurailee sitä hyppimisen, pomppimisen ja juoksenteluiden määrää, tulee toisinaan väistämättä ajatelleeksi, että kuinkahan poikki sitä itse olisi päivän jälkeen, jos tuollaista tahtia täytyisi pitää. Paikallaan ei saisi istua kerrallaan montaakaan minuuttia sekuntia, sohvalla täytyisi vähän väliä nousta seisomaan tai sinne pitäisi rojahtaa mieluummin aina selkänojan puolelta. Kuvitelkaa nyt.

No, mutta, ei siitä pitänyt oikeastaan kirjoittaa, vaan enemmänkin siitä, mitä me yritämme keksiä lasten ajanvietoksi vapaapäivinä, jotta tuota energiaa saisi kanavoitua johonkin muuhunkin kuin aikuisen näkökulmasta jokseenkin tarpeettomaan singahteluun. Tänään päätimme sujauttaa kauniin sunnuntaipäivän iltapäiväohjelmaan retken luontopolulle, ja kohteeksi valikoitui vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Colchester Pond -niminen lampi, jonka tiesimme olevan reunustetun luonnonkauniilla kävelyreitillä. 


Yllätyimme ehdottomasti positiivisesti! Maisemat olivat huikaisevat, ja yhtäkkiä tuli tunne, että tässähän on jotain tuttua. Vettä päin tiiraillessa tuli tunne kuin olisi tullut pudotetuksi melkein kuin Suomen maisemiin!


Reitti kulki aivan rannan tuntumassa, ja oli erittäin hyvässä kunnossa. Pitkospuita oli paljon. Sääkin oli aivan erinomainen; ei käytännössä lainkaan tuulta, aurinko vilahteli puolipilvisen taivaan takaa aika ajoin ja lämpötila oli noin +23 C:n tietämissä. 


Kesä on meillä nyt todellakin kauneimmillaan. Toukokuussa olemme saaneet kesäisen lämmintä säätä osaksemme sen verran paljon, että kaikki on todella vihreää, ja sitähän väriä tässä Vihreiden Vuorten osavaltiossa riittää. Kylmiäkin päiviä on välillä ollut, mutta onneksi lämpö on löytänyt luoksemme aina melko nopeasti uudelleen, joten voi sanoa, että säänhaltija on kohdellut meitä tässä toukokuussa oikein hyvin.

Lapset jaksoivat kulkea polulla todella hyvin. Kun pääsimme ensimmäisen ylämäen aiheuttaman tuskan ohitse (äiti-mä-en-jaksa-kävellä), ei jaksamisongelmia ollut laisinkaan. Emme me kovin pitkää matkaa tarponeetkaan, sillä halusimme, että lapset nauttivat luonnon katselemisesta. Pysähtelimme moneen kertaan ihastelemaan rantamaisemia ja ihmettelemään, vaikkapa isoja kiviä tai juurakoita. Tai ruohikossa köllötteleviä hyönteisiä.



Ja kaiken kaikkiaan, mukavasti meni. Jos nyt saa muutaman kerran nostella juurakkoon kompastuneen, pitkospuilta ruohikkoon pyörähtäneen ja saviselta rannalta lähelle vesirajaa liukastuneen lapsen, niin sekin on aivan normaalia tällä kokoonpanolla. Vaatetus säilyi kuitenkin sen verran puhtaana, että luontoretkeilyn päätteeksi oli paikallaan kulutettujen kalorien korvaaminen lähistöllä sijaitsevan jäätelöbaarin herkuilla. Oltiin kuitenkin aika reippaita! :)

Se tunne jäi. Näitä lisää!

torstai 21. toukokuuta 2015

Ötökkärasvaa, kiitos

Takapenkki ei ole tänään hiljaa, ei hetkeäkään, kun ajelemme koululta kotia kohti. Ja sitten äiti voi laittaa evästä mukaan ja sinne voi ottaa jonkun pehmolelun ja sitten täytyy olla aurinkorasvaa ja ötökkärasvaa. Ja sitten me voidaan jäädä sinne nukkumaan ja.... Ja niin edelleen. Keskeytän, mutta hymyilyttää. Me tulemme sinne vielä koko perheenä sitten iltapäivällä, mutta yöksi me emme aio jäädä (mammanpoikatyttö, olen olen, mutta ei, emme jää sinne hyttysten syötäväksi palelemaan).

Koulu ottaa varaslähdön lukuvuoden lopettajaishulinoihin ja järjestää huomenna koko koulun yhteisen leiripäivän sekä piknikin (jossain) leirintäalueella, jonne lapset kyyditään jo aamutuimaan. Vanhemmat ja muut perheenjäsenet voivat liittyä joukkoon mihin aikaan päivästä tahansa, kuitenkin viimeistään iltapäivän päätteeksi, kun kaikki kokoontuvat nyyttäriperiaatteella toimivan piknikin ääreen. Meidän on tarkoitus liittyä joukkoon iloiseen iltapäivällä ja palata piknikin jälkeen omaan pesään nukkumaan.

Te pääsette sinne jo aamulla, ja siellä on varmasti koko päivän kaikenlaista kivaa puuhaa, selittelen lapselleni. Meidän mielestämme te kolme olette vielä vähän pieniä viettämään yötä siellä (selittele, selittele, kun et itse halua sinne palelemaan ja nukkumaan huonosti). - Minä olen kyllä iso! kuuluu takapenkiltä kirkkaasti ja kolmiäänisesti. No, me kuitenkin tulemme kotiin nukkumaan. Mutta ehdimme varmasti puuhailla siellä kaikkea kivaa sitä ennen. 

Huomisillaksi on luvattu oikeasti melko kylmää säätä. Päivälämpötilakaan ei ehkä nouse yli viidentoista celsiuksen. Mutta ilta ja etenkin yö tulee testaamaan keskivertoamerikkalaisen eräkunnon, sillä lämpötila saattaa laskea lähelle nollaa. No, luulen, että keskivertovermontilainen on ehkä kuitenkin keskivertoamerikkalaista kestävämpi tässä lajissa, ja uskon, että ne, jotka ovat suunnitelleet yöpymistä, aikovat sen myös tehdä. Keskivertosuomalainen varmasti pärjäisi, mutta en halua lukea itseäni tässä kohtaa niihin. Minä olen kyllä nuoruudessa yöpynyt useitakin kertoja partiokämpissä (vaikken itse ollutkaan partiolainen), tehnyt ruokaakin trangialla ja peseytynyt järvessä. Mutta jos silloin kykenikin kömpimään vaurioitta ylös muhkuraiselta teltanpohjalta, en tänä päivänä enää moista tohdi yrittää (mukavuudenhaluinen sohvaperuna täällä hei).



Olemme saaneet paljon ohjeita etukäteen. Joskus saattaa tuntua siltä, että ohjeistusta tulee paljon enemmän kuin olettaisikaan, mutta en moiti. Lisäksi tyttäreni oli kyllä hyvin tarkkaan perillä leiriä koskevista asioista, joten tarkkaavaisuus on kielitaidon lisäksi tällä hetkellä aivan kohdallaan. Ja asiaan kuuluva innostuskin häneen todellakin oli saatu tarttumaan. 

Laitanko lämmintä lounasta mukaan? Tyttäreni mainitsi jossain vaiheessa haluavansa sellaista (vaikka on viime aikoina halunnut mukaan nimenomaan kylmää lounasta, paikalliseen tapaan), joten päätän kysellä. - Tekisinkö hodarin? (katokato, olen joustavalla päällä) - Ei, en halua hodaria. - Otatko pelkän sämpylän ilman makkaraa? - Ei. Paahtoleipää. Älä laita riisikakkuja. Älä laita kuivattuja omenoita, vaan mansikoita ja banaania. Ja niin edelleen. (Älä kysele, menee turhan vaikeaksi.) Päädyn noudattamaan ohjeita suurin piirtein. Laitan ylimääräistäkin, kun on tällainen erilainen päivä tulossa. Ja sujautan mukaan kolme piparkakkua. Ne maistuvat, oli joulu tai ei.

Äiti, täytyy olla bug spray. - Kyllä on, ostin tänään. Se näyttää tältä, laitan sen pussiin ja sitten reppuusi. Vaviskaa ötökät, tyttäreni on tulossa.



tiistai 19. toukokuuta 2015

No miksi miksi?

Kävipä niin, että Sanumaria heitti blogihaasteella. Olen ollut aivan mahdottoman laiska vastaamaan sellaisiin, mutta ehkäpä vaihteeksi kokeilen tätäkin. Seuraa siis itsestäänselvyyksiä (ainakin minulle), selittelyjä (kenelle sitten) ja ehkäpä muutama aiemmin selittelemättä jäänyt seikka.

Miksi siis bloggaan? Aika tuore olen tällä saralla mielestäni edelleen, vasta reilut kaksi vuotta takana, joista ensimmäinen oli vielä melko hiljaista hissuttelua. Syitä pitäisi kai kaivella esiin kaikkiaan viisi, mutta katsotaan nyt, montako kivuttomasti tulee.

1. Se tärkein, ja alkuperäisin. Minä vain yksinkertaisesti pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti. Tai no, amerikkalainenhan sanoisi, että I love it. Kirjoitan, koska olen kirjoittanut melkein aina ja koska minusta on aina ollut kivaa latoa sanoja peräkkäin ja ilmaista itseäni sillä tavoin. Olen myös aina (syy vai seuraus?) ollut vaikuttunut siitä, jos olen saanut lukea sanoja, jotka on aseteltu hyvin. Jotka avaavat ajatuksia tai liikahduttavat jollain tapaa. Sanataidetta siis.

2. Tässä vaiheessa, kun lukijoita on sanotaan nyt mukavasti, siis paljon enemmän kuin aloittaessani tulin edes kuvitelleeksi joskus voivan olla, myönnän kirjoittavani myös siksi, että blogiani luetaan. Kirjoitan yleensä n. kolme kertaa viikossa, enkä pidä kovin pitkiä bloggaustaukoja, jollei siihen ole jotain erityistä syytä. Ja ehkä kuvittelen, että ihmisiä kiinnostaa meidän elämämme, koska he lukevat blogia. Tiedä sitten. 

3. Luovuus. En ole luova monellakaan tapaa. En osaa taiteilla, en tehdä käsitöitä, en liiemmin hoitaa puutarhaa asianmukaisesti. Mutta osaan käsittääkseni kirjoittaa, ja se taito vastaa luovuudenkaipuuseeni. Ihailen kovasti, kun toiset osaavat esimerkiksi tehdä käsillään kaikenlaista hienoa. Minä käytän sanoja. Ulkosuomalaisena tarvitsee ehkä jo mainita sekin, että tämä on myös kelpo tapa pitää äidinkieltään vireänä ja vivahteikkaana.

4. Terapeuttinen merkitys. Erityisesti silloin, kun kirjoitan niitä silmännurkassa liikahduttavia tekstejä. Ne (esimerkiksi keskosuudesta kertovat postaukset) auttavat jäsentämään omia kokemuksia ja ajatuksia, ja jos samalla jonkun muunkin, niin olkaa hyvät vain. Lapsiperhearjesta kertovat (noh, satiirissävytteiset) juttuni taas auttavat itseänikin nauramaan, jos (kun) kokemukset eivät ole välttämättä tapahtumahetkellä naurattaneet sitten vähääkään. Ja runot taas - ne syntyvät, kun on tarvetta ilmaista syvällisempiä.

5. Jos nyt ei kaikilla, niin melkein jokaisella lienee tarve rentoutua aina joskus. Kirjoittaminen on minun tapani. Se on hiljainen hetki päivän kiireiden jälkeen, aika järjestellä ajatuksia ja kuunnella välillä itseäänkin. Se on kai sitä omaa, kivaa aikaa. Kiitos vain hyvin nukkuville lapsilleni.

Sunnuntaina harjoittelimme lasten kanssa rentoutumista makoilemalla
helteisellä pihamaalla ja tuijottamalla keväistä luontoa.
Ei kyllä olisi muuta jaksanutkaan :)

Eivät ne näköjään mihinkään järjestykseen menneet, en kyllä edes yrittänyt. Mutta väliäkö sillä. Niitä taitaisi äkkiä tulla toinen mokoma lisääkin, mutta jaarittelut saavat jäädä tähän. Heitän sen sijaan haasteen eteenpäin Treeniä hietikolla -blogin Soilelle sekä Living Californian Annalle. Leave it or take it!


maanantai 18. toukokuuta 2015

Sinäkin niin minäkin

Minä ensin.

Tee tilaa
anna minulle
älä vie
älä vain ohita

sillä minä ensin.

Tahdon 
haluan
ehdin
tarvitsen

ensin.

Mutta sinun kanssasi
peräkkäin
rinnakkain
samassa kohdassa
yhdessä

sillä sittenkin.

Sinäkin
niin minäkin.

Minäkin
niin sinäkin.

En ilman sinua
sillä yksin en tahdo
enkä osaa
koska en halua

sinua luotani
kauemmas päästää






lauantai 16. toukokuuta 2015

Sinun rohkeudellasi, minäkin

Yritän palauttaa mieleen, millaiset tuntemukset minulla oli viime syksynä. Mitä ajatuksia päässäni risteili, sillä muistan, että risteilyä kyllä riitti. Mistä kannoin huolta, mitä murehdin etukäteen, miltä se kaikki oikein tuntui, kun ei saanut päähänsä oikein kunnon järjestystä.

Keväisen lämmin toukokuun päivä tuntuu oikein miellyttävältä. Astelen esikoiseni kouluun ties kuinka monetta kertaa, tällä kertaa miehenikin on ehtinyt mukaan. Tie tuntuu tutulta, ja kenkien alla hiekka rapisee tuttuun tapaan. Tämän koulun piha on haastetta täynnä, sillä alue on aikoinaan ollut pelkkää peltoa. Pihaa ei tunnuta saavan kuntoon oikein millään, eikä se kestä sitä liikenteen määrää, jolle se altistuu. Mutta tutulta ja turvalliselta sekin kaikki jo tuntuu. 

Hän on ihana tyttö. Kun kysyin, mistä hän pitää koulussa kaikkien eniten, hän vastasi empimättä pitävänsä vapaasta leikkiajasta, kertoo esikoiseni opettaja. Olemme tulleet keskustelemaan opettajan kanssa lapsemme koulutaipaleesta, näitä puolituntisia keskusteluhetkiä järjestetään opettajien ja vanhempien välille puolivuosittain. Helppo uskoa, totean. Aina kun kysyn, mitä koulussa on tehty, hän kertoo, että siellä on leikitty. Ja että siellä on kivaa, ihan joka päivä. Tulemme aamulla niin hyvissä ajoin siitä syystä, että hän on aina innokas lähtemään kouluun. 

Kun kysyin, minkä hän kokee vaikeaksi, hän vastasi ensin, ettei mikään. Johdattelin sitten vähän, että onkohan se välillä vaikeaa, kun opetellaan tekemään uusia asioita tai jotain vähän uudella tavalla. Kyllä hän sitten vastasi olevansa samaa mieltä. Tiedämme, että tässä on lapsemme haastekohta. Hän on hitaasti lämpenevä ja vaatii usein paljon aikaa tottuakseen uusiin asioihin. Toisinaan hän kyllä yllättääkin. Meidän tyttömme, kyllä, vastaamme molemmat melkein yhteen ääneen. Tämä on meille tuttua. Hän on aina ollut samanlainen, ja se on epäilemättä hänen luonteessaan. Mutta uskomme, ja toivomme, että iän karttuminen tulee pehmentämään tätäkin piirrettä.


Hän on selvästi innoissaan erityisesti hahmotustehtävistä ja matematiikasta. Hän selvästi pitää rakentamisesta ja hahmottaa muotoja ja tiloja hyvin. Ehkäpä hänestä tulee joskus vaikkapa arkkitehti? Ihanaa kuulla, että hänellä on tiettyjä vahvuuksia, jotka opettaja on huomannut. Ei asia minua hämmästytä, olenhan seurannut hänen rakennelmiaan ja askartelujaan ja hämmästellytkin joskus. Tosi hienoa kuulla, toteamme. Tietäisitpä, miten paljon hän suunnittelee ja askartelee kotona kaikenlaista!

Kysyessäni ketkä ovat ystäviäsi, hän katsoi minua vähän hitaasti, ja mainitsi sitten parhaan ystävänsä nimen. Itsestäänselvyys, hän varmasti oletti. Haluan kyllä erityisesti mainita, että kun kysyin jokaiselta saman kysymyksen, niin jokainen hänen luokkakavereistaan mainitsi hänet. Hän on monen mielestä aivan ihana. Erityisesti tämän yhden pojan, joka ihastui häneen sillä silmäyksellä, kun hän asteli luokkaan. Olemme syvästi helpottuneita, huojentuneita ja iloisia siitä, että hän on löytänyt ystäviä. Olemme kantaneet aiheesta kovasti huolta viime syksynä, sillä tiesimme, että hän olisi joukossa erilainen: keskostaustainen, pieni, vieraskielinen tyttö. Ja, tuo juttu tuosta pojasta saa kyllä hymyn huulille. Tiesinhän minä, että nykyään aloitetaan aikaisin, mutta että näin aikaisin? Meinaan pudota tuolilta, sillä olen kohtuullisen huvittunut. Aika suloista kyllä.

Puoli tuntia hujahtaa aivan siivillä. Tämä ihastuttava opettaja on aivan uskomaton löytö. Kerromme hänelle taas kerran, miten hienoa on, että löysimme tämän koulun ja saimme hänet lapsellemme opettajaksi. Ja kaiken hyvän päälle tämä sattuu vielä olemaan koulu, joka on meitä kaikkein lähimpänä. Tätä voisi kutsua jo hyväksi tuuriksi - tai ei, pikemminkin loistavaksi tuuriksi. Oikeasti, en olisi ikinä uskonut, että tämä ensimmäinen vuosi koulussa menisi näin hyvin. Ne syyskuussa päässäni edestakaisin velloneet ajatukset ja tunteet, ne ovat varmaankin saaneet nyt järjestyksen. Pelkäsin ehkä montaakin asiaa, mutta monia niistä varmaankin melko turhaan. Mutta uskon silti, että tämän vuoden matka oli kuljettava näin. Oli hyvä nähdä ne pelkonsakin, sillä niiden voittaminen tuntuu nyt sitäkin suuremmalta saavutukselta. 



Hän on kasvanut syyskuun jälkeen niin paljon, on ollut hienoa nähdä tuo kehitys, toteaa opettaja aina ystävälliseen tapaansa. Kyllä hän mielestäni on valmis siirtymään seuraavalle luokka-asteelle.

Ja koulusta astelee kaksi vanhempaa, keventynein mielin. Kevätaurinko, se taitaakin paistaa tänään suoraan meille. Antaa paistaa vain.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Close to home

Sain sunnuntaina äitienpäivän kunniaksi Brunch Bagin, joka oli pitkälti täytetty paikallisilla tuotteilla. (Osallistuin muuten sen kokoamiseen itsekin, mistä voitte lukea täältä.) Pussukasta löytyvistä herkuista niin croissantit, sämpylät kuin briejuusto ja brownie-leivonnainen olivat aitoja vermontilaisia. Tässä osavaltiossa onkin suhteellisen helppo löytää lähiruokaa, ainakin mikäli etsii maitotuotteita. Paljon muutakin kyllä toki löytyy.

Vermont on saanut aiheesta myös tunnustuksia. Asiaa, eli lähinnä paikallisen ruoan saatavuutta sekä siihen liittyviä ohjelmia ja oheistoimintoja, tutkitaan indeksillä, joka tunnetaan nimellä Locavore Index. Tutkimus ottaa huomioon esimerkiksi Farmers Marketien määrän osavaltiossa - äkkiseltään löydetyssä listauksessa Vermontissa on reilut 60 kesäisin toimivaa tällaista nk. 'maatilatoria' (Burlingtonin sellainen avattiin taas viime viikolla - siitä juttua täällä). Muita huomioitavia seikkoja ovat esimerkiksi maatilojen suoramyynnin arvo tai julkisten koulujen yhteistyökuviot maatilojen tmv. tahojen kanssa. Ja niin, Vermont pitää kyseisessä tilastossa kärkisijaa jo neljättä vuotta peräkkäin (artikkeli vaikkapa täällä). Uusi Englanti on muutenkin hyvin edustettuna, sillä kakkossijalla on Mainen osavaltio ja kolmantena lähinaapurimme New Hampshire.

Paikallista omenasiideriä.

Mitä Vermontista sitten löytää? Vaikkapa omenatarhoja, joilta saa omenoiden lisäksi esimerkiksi apple cideria, joka on käytännössä suodattamatonta omenamehua (ja siis alkoholitonta). Olen ollut täällä jo useammissa juhlissa tai kekkereissä, ja oppinut sen, että omenasiideriä löytyy talosta kuin talosta. Hyvää se kyllä onkin, kuin vanhanaikaista itsetehtyä omenamehua.

Ostan nykyään myös paikallista maitoa, sekä monenlaisia vermontilaisia juustoja, joista maatalousvaltainen osavaltio onkin tunnettu. Tämä on ehdottomasti juustonystävän paratiisi. Vahva, pitkään kypsytetty cheddar vie kielen mennessään. Juustoissa löytyy niin kovia kuin pehmeitä, enkä huonoihin ole vielä törmännyt (terveisin, juustohiiri).

Eikä Vermontista voi toki puhua mainitsematta vaahterasiirappia. Se on osavaltion tunnusmerkki, ja Vermont onkin USAn johtava vaahterasiirapin tuottaja. Siirappi tehdään vaahteroiden mahlasta, jota valutetaan puista helmi-huhtikuun aikana, jolloin lämpötilanvaihtelut ovat sopivimmillaan. Mahla virtaa parhaimmin, kun päivälämpötila on plussalla, mutta yöllä on vielä pakkasta. Vaahterasiirappiin törmää täällä milloin missäkin, mutta tavallisin käyttötarkoitus lienee pannukakkujen päällä. Sillä maustetaan kyllä myös monenlaisia leivonnaisia, leipää ja vaikkapa makkaroita. Noin niinkuin esimerkiksi.

Paikallista leivontamateriaalia.

Vielä sananen juomapuolesta. Olut ja Vermont ovat sen verran kiintoisa yhdistelmä, että vaativat oman jutun, joka tulee ulos lähiaikoina sekin. Mutta paikallisuutta olemme alkaneet vaalia myös lauantai-iltoina, sellaisina, jolloin punaviini on paikallaan. Tämä oli oikeasti Löytö: kohtuullisen hintainen, mutta maultaan erinomainen. Ja tätä tuotetaan paikassa, johon on meiltä vain muutama kilometrin matka. Kyllä kelpaa.


Paikallista tanniinijuomaa.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tehokas, tehokkaampi, äitienpäivä

Ylös ja ulos, se meni melkein niin. Kun kello soi vaativasti 5:15, on noustava heti, muuten ei tule mistään mitään, sen minä kyllä itsestäni tiedän. Parhaimmillani en taatusti ole sellaiseen kellonaikaan, mutta tänä sunnuntaiaamuna kutsui velvollisuus. Tai miten sitä nyt sitten kuvaisi, kun on vapaaehtoisesti lupautunut talkoisiin esikoisen koululle äitienpäivänaamuna kello kuusi. 


Olin oikeasti ihan ajoissa. Ei täällä aina niin vakavaa ole, jollei ihan sillä sanotulla kellonlyömällä paikalla ole, mutta suomalainen taitaa olla sittenkin usein melko kuuliainen. Joten koulun pihaan karautin 5:59. Onneksi helteet ovat vielä pysyneet ilonamme, joten lämmintäkin oli siihen aikaan jo melkein kahdenkymmenen celsiuisasteen verran. Autosta noustessani hetken verran jo ajattelin, että onpas kaunis, hiljainen aamuhetki. Kunnes muistin olevani aamuntorkku.

Koulun jumppasalista löysin äitien tehotiimin, joka oli valmistautumassa aamun koitokseen. Meidän oli määrä saada kokoon yhteensä 1200 Brunch Bagia, joiden kuljettaminen osoitteisiin aloitettaisiin 7.45. Noviisi vähän ihmetellen vielä katseli ympärilleen, mutta tarttui sitten toimeen liukuhihnan ääressä. Ajauduin jonnekin paperipussien ja mansikkarasioiden välimaastoon, ja saimme aikaan - aivan käsittämättömän paljon Bageja, aivan käsittämättömän vauhdikkaasti.



Koulu on myynyt ja koonnut talkoovoimin näitä pussukoita jo 31 vuoden ajan, jokaisena äitienpäivänaamuna. Pussiin pakattiin mansikoita, briejuustoa, brownie, suklaata, croissanteja, sämpylöitä sekä kesäkukkasiemenpussi. Paikalla kokoamassa ja kuljettamassa oli useiden kymmenien vanhempien ja opettajien armeija. Tämä on koulun tempauksista vaativin ja aikaavievin, ja kaikki vanhemmat käytännössä velvoitetaan osallistumaan näihin töihin.

En voinut kuin ihailla. Kaikki sujui niin mallikkaasti kuin vain vuosien kokemuksella hommaa vetäneet konkarit sen voivat tehdä. Seinällä oli tarkat ohjeet kustakin kuudesta erilaisesta setistä, jotka oli määrä pakata. Ohjeesta näki yhdellä silmäyksellä, mitä laitetaan ja mihin järjestykseen. Sitä mukaa kun pussukat tupsahtivat linjan toisesta päästä ulos, joku piti niistä tarkkaa lukua ja kiikutti ne aulaan kuljetusjärjestelyitä varten. Mieheni, joka pääsi osallistumaan Bagien jakamiseen Burlingtonin alueella, pääsi myös kehumaan, kuinka hyvin reitit oli valmiiksi suunniteltu. Joten hän käväisi soittamassa kaikkiaan yhdeksäntoista vastaanottajan ovikelloa aamun aikana.

Koulu kerää tällä kampanjalla mukavasti rahaa kassaan ja vaikka repäiseekin työn vanhempien selkänahasta, oli aika ihailtavaa huomata, miten kaikki osallistuivat töihin yhtä tehokkaasti. Ja koska en siinä vauhdissa ehtinyt hetkeäkään ajatella, väsyttääkö aamuntorkkua, niin minulle kokemus oli loppujen lopuksi pelkästään positiivinen. Oikeastaan, oli aika hienoakin olla osa tuollaista saumatonta ketjua.


Ja samalla huomasin, että äitienpäivä tuntui tänään ehkä vieläkin vähän juhlavammalta. Vielä siksikin, että noilla Bageilla on tänään ilahdutettu myös montaa äitiä turvakodeissa tällä seudulla. Ehkä saimme jollekin hymyn huulille, ehkä jollekin päivän pikkuisen paremmaksi. Sillä äidit kyllä ansaitsevat niitä hyviä hetkiä.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Kuljeskelua

Minä pidän kuljeskelusta. Erityisesti silloin, kun aikataulut eivät paina mieltä ja olen kyennyt sysäämään ajatuksistani syrjemmälle ne miljoonat muistettavat asiat, jotka sinne pakkautuvat, halusin tai en. Kesäsäästä ja kauniista maisemista ei ole haittaa niistäkään. Minulla on myös usein eräs tavoite: etsiä tunnelmia.

Burlington on siirtynyt toden teolla kesäkauteen. Siitä kertoo esimerkiksi se, että kaupungin keskustan eräs puistoalue täyttyi tänä aamuna ensi kertaa tälle vuodelle lähiympäristön yrittäjistä sekä tuottajista, jotka toivat tuotteensa myyntiin Farmers' Marketille. Ruoan, juoman, paikallisten käsitöiden ja monenlaisten koristetuotteiden myynnin lomassa ihmiset tulevat viettämään aikaa yhdessä. Me käymme tuolla torilla joka kesä monta kertaa, ja vaikka useinkaan ei tule ostettua paljon mitään, kuluu aika mukavasti - kuljeskellen. On kiva seurata, kuinka joku pysähtyy vaihtamaan kuulumisia, toinen keskittyy esittelemään tuotteitaan, nurmella juoksentelevat niin lapset kuin lemmikkieläimetkin ja kaikilla näkyy olevan kivaa.


 

On meillä muutama vakiopysähdyspaikkakin. Keskellä aluetta on erään pariskunnan ylläpitämä koju, jossa he myyvät leipomonsa tuotteita. Heillä on aina myynnissä ihania marjaisia pikkupiirakoita sekä kanelipullia. Heidän vieressään pitää ständiä eräs vanhempi mies, joka on loistava valokuvaaja. Hän valokuvaa Vermontin maisemia ja kehystää ne upeiksi tauluiksi. Joka kerta on yhtä mielenkiintoista tutkia, onko hänellä taas uusia tauluja myytävänä.

Jatkoimme tunnelmien etsimistä tänään kävelemällä Lake Champlainin rantaan. Siellä olikin sattumalta menossa tapahtuma nimeltä Kids' Day, joka oli kerännyt rantaa reunustavan nurmikentän täyteen lapsiperheitä ja lapsille suunnattua hauskuutusta. Joka paikkaan oli jo aamukymmenen jälkeen jonoa, mutta oli mukavaa katsella lapsia, jotka pitivät hauskaa valtavassa liukumäessä, heittelivät frisbeetä tai harjoittelivat baseball-lyöntejä. Ja maisemat, ne maisemat. En varmasti koskaan kyllästy tähän keväiseen järvenrantamaisemaan.


Kuljeskelu on ehdottomasti yksi lempiharrastuksistani. Tunnistan itsessäni, että minun on joskus vaikea irrottautua päivän rutiineista ja keskittyä vain nauttimaan, vaikka olen parantanut tässä kohdassa viime vuosina huomattavasti. Joskus on hyvä antaa ajan vain kulua ja unohtaa hetkeksi, että arki on täynnä tehtäviä, suorituksia, menemisiä ja tulemisia. Olen huomannut sen, että nämä maisemat, jotka ovat jo kohta kolmen vuoden ajan olleet kotimaisemiani, ovat auttaneet löytämään paljon onnellisuutta. Tuoneet lähemmäksi sen levollisen tunteen, joka kertoo minulle, ettei aina tarvitse ehtiä kaikkea, mutta sittenkin montaa asiaa voi ja usein kannattaa. Kun vain tunnistaa sen, mitä oikeasti tarvitsee ja mitä taas välttämättä ei, ja mitä voi sittenkin tehdä ja kokea ja mihin kannattaa aikansa kuluttaa. Ja sittenkin, ennen kaikkea, voi huomata, ettei kaiken tarvitse olla aina niin päämäärätietoista. Voi vaikka vain - kuljeskella.

torstai 7. toukokuuta 2015

Ne merkit, ne merkit

Piti kirjoittaa keväästä, mutta meinaa ehtiä tulla kesäkin. Meillä todellakin ihmetellään tällä viikolla sitä, kipuavatko lukemat kolmeenkymmeneen celsiusasteeseen näin toukokuun alun kunniaksi. Kaukana ei oltu tänäänkään (en valita). Lähdin lenkille viideltä, ja mittarissa oli edelleen +28C (en valita). Hyvin tarkeni, ja hiukset liiskaantuivat hienosti lippiksen alle (en valita). Kalkkunankalpea ihokin, sekin taitaa saada jo vähän väriä, olkoonkin, että minun tapauksessani väritys on lähinnä säälittävän punertavaa (no, en valita).


Lenkkipolkuja yritän aina välillä vaihdella, ja tänään meillä päin näytti tältä. Ihanaa, kaunista, herkkää vaaleanvihreää, juuri niitä hetkiä, kun paras on vielä edessä. Sanoinko jo (sataan kertaan), että olen ehdottomasti kevätihmisiä.

Keväisen koulun piha taas näyttää tältä. Tai tämä kosteikko on aivan koulun pihan tuntumassa, ja kertoo siitä, kuinka maaseudulla olemme. Koulu on todellakin rakennettu pellolle. Aika kaunista, eikö.


Täällä suojellaan vimmatusti kosteikkoja. Niitä on aivan siellä täällä ja ne ovat myös saaneet aikaan monta muutosta alueen rakennussuunnittelussa. Vermontissa on vihreyttä, monessa mielessä.

Mutta, kevät tuo monenlaista mukanaan. Koulu varoittelee ja muistuttelee meitä vanhempia nyt toistuvasti ikävästä vitsauksesta eli punkeista. Minut on nyt myös varustettu ohjekorteilla, joissa on kuvattu kaikki täällä päin esiintyvät punkkilajit sekä annettu ohjeita siitä, miten punkki poistetaan iholta oikeaoppisesti. Voin myös tutkailla Vermontin omaa TickTrackeria, johon kerätään tietoa punkkiesiintymistä.


Olemme myös aloittaneet keväisen keräilyharrastuksen. Asumme aivan golfkentän tuntumassa, mutta lähin väylä kulkee kuitenkin kotikatumme vastakkaisella puolella, joten aivan 'tulilinjalla' meidän ei pitäisi olla. Ei siis pitäisi. Olemme asuneet tässä paikassa pian kolme vuotta, ja tähän kevääseen mennessä olimme löytäneet pihaltamme yhden golfpallon. Ylläolevassa kuvassa näkyy tämän kevään saldo. Ja golfkausi, se avattiin vasta pari viikkoa sitten. Kyllä, Vermontissa on ollut hyvin pitkä talvi.

Terassikausi on avattu. Grillikausi on hyvässä vauhdissa. Esikoinen on saanut osallistua koulun kevättalkoisiin. Aurinkorasvat ja kesävaatteet on löydetty. Pipot ja toppatakit ovat pesussa, ja mieli halajaa piknikille. Mikäs tässä.

En todellakaan valita. Säästän rutinat ensi talveen.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Mikä kieli, kumpi kieli

Bike kaatui, sanoi kohta neljävuotias Amerikassa asuva suomalaispoika, kun ajeli pyöränsä pöpelikköön. It's dark around here! huuteli samanikäinen tyttölapsi, kun käveli hämärään käytävään. I think this is about six feet long, totesi kuusivuotias, kun mittaili lattialla pitkää, paperista tekemäänsä askartelua.

Kielistä kiinnostuneelle äidille on hykertävää seurailla lastensa kaksikielisyyden kehittymistä. Vaikka äidinkieli on lapsillemme vahva tunnekieli ja pitkien, vivahteikkaiden tarinoiden kieli, on tällä toisella, elämäämme sujahtaneella kielellä yhä vankempi asema silläkin. Siitä ei ole montakaan viikkoa, kun tulin jutelleeksi erään avustavan opettajan kanssa tyttäremme kielenkehityksestä. Hän otti asian puheeksi siitä syystä, että koska hänen mielestään tyttäremme englannin kielen taidoissa on tapahtunut niin paljon uutta kehitystä viime aikoina, hän on ehtinyt jo hieman huolestua siitä, tekeekö englannin kieli hitaasti karhunpalvelusta tytön äidinkielelle. Niinpä hän oikeasti halusi tiedustella minulta, millä tavoin ja kuinka paljon tyttömme käyttää suomen kieltä. Totesin hänelle, etten näe asiassa mitään huolen aihetta, sillä tytön suomen kieli on kyllä edelleen yhtä vivahteikasta kuin ennenkin. Hän kyllä tiedustelee minulta aika ajoin joidenkin uusien, juuri oppimiensa englannin sanojen vastineita suomeksi, vaikka useimmiten löytää itsekin sopivimman vastineen melko nopeasti. 

On kuitenkin kompastuskiviäkin. Suomen kielen taivutusmuodot eivät aina ole niitä yksinkertaisimpia muodostaa, joten kuulen tyttäreni sanovan esimerkiksi kalat uivat allaksessa tai vedessä on valaksia. Lasken kuitenkin kuuluvan normaaliin kielenkehitykseen senkin vaiheen, että oikeat taivutusmuodot ovat joidenkin sanojen osalta vielä etsinnän alla. Korjaan toki muodot aina oikeiksi, jos kuulen hänen käyttävän vääriä.

Pian neljävuotiaan poikamme kielenkehitys sen sijaan on kiinnostavassa vaiheessa sekin. Hänen puheensa kehittyi myöhemmässä vaiheessa kuin siskojensa, ja hän oppi alussa yhtä lailla englannin kuin suomen sanojakin. Viime kesänä hän sai selvästi suomen kielessään kunnollisen pyrähdyksen (Suomi-lomamme jälkimainingeissa). Viimeisen puolen vuoden aikana hän on kuitenkin alkanut käyttää uudelleen yhä enemmän englanninkielisiä sanoja ja ilmaisuja, ja sekoittaa niitä myös suomen kanssa, mitä kumpikaan siskoistaan ei koskaan tee.




Meillä vaalitaan suomen kieltä varsin hyvin, uskallan väittää. Meillä luetaan joka päivä suomenkielisiä kirjoja. Englanninkielisiäkin on kertynyt jo ihan mukava määrä niitäkin. Lapset valitsevat itse luettavat kirjat, ja joka päivä lukupinoon kertyy kirjoja molemmilla kielillä. Myönnän kuitenkin, että olen alkanut hiljalleen kiinnittää enemmän ja enemmän huomiota siihen, että suomenkielisiä tulee varmasti luettua säännöllisesti. Joten ehkä sittenkin jäin hieman pohtimaan sitä, mitä tuo opettaja silloin eräänä päivänä sanoi.

On tämä suomen kieli jännä juttu. Se on jotain niin erilaista valtakieliin verrattuna, että ei ole ihme, että ihmiset kuuntelevat yleensä todella kummastuneina, kun kuulevat puhuttavan suomea. Poikkesin jokin aika sitten puhelinoperaattorin liikkeeseen pyytämään apua puhelimeni puhepostissa ilmenneisiin ongelmiin. Erittäin ystävällinen nuori mies pyysi saada katsoa puhepostin näkymää puhelimessani ja pysähtyi luonnollisesti tuijottamaan suomenkielistä termistöä. Hänen ilmeensä oli ehkä hieman huvittunut, mutta edelleen hyvin ystävällinen, kun hän kysyi kiinnostuneena What is this language? - It is Finnish (oletkos muuten koskaan kuullut?). - Can you say some of these words? Ja sitten naureskelimme yhdessä: puheposti (haha), äskeiset (I can't say that!), näppäimistö (??), yhteystiedot (that's my favorite!). Ihana, hauska suomemme!

maanantai 4. toukokuuta 2015

Florida tuli kylään

Suomalainen vähän hämmästelee, että näin äkkiäkö se sitten taas kuitenkin tapahtui. Yhtään en ole valittanut, enkä valita, en sellaisen talven jälkeen, joka meitä on piiskannut. Mutta nyt ovat vielä vähän shortsit hukkateillä ja kesämekot piileskelevät jossain kaappien perukoilla. Mutta kyllä se tästä lähtee!

Muistathan laittaa välitunnilla lippiksen päähän, vaikka muuten ei taida tarvita ulkovaatteita. Muistan, että kaikki koulun lapset ryntäävät useimmiten ilman takkeja ulos heti kun lämpötila kohoaa yli kymmenen celsiusasteen. Paitsi meidän tyttömme, jota pitää kehottaa yleensä erikseen ottamaan takki pois, jos ulkona on riittävän lämmin. Viluinen taitaa olla, sitä on meillä suvussa.

Ai, opettaja oli etsiskellyt aurinkorasvaa repustasi tänään? No, äiti ei ollut muistanut laittaa sitä mukaan. Olisiko pitänyt muistaa, olisi tietenkin, mutta kun, suoraan sanottuna, tämä äiti-ihminen ei vielä ollut muistanut edes etsiskellä niitä aurinkorasvoja, tai ostella uusia. Huomiseksi laitetaan reppuun.

Polkupyörät on kaivettu esiin, niillä on ahkerasti harjoiteltu. Ilma on kuin linnunmaitoa vielä illansuussakin. Tällaistako se oli, tämä kesäelämä, voi miten sinua kaipasinkaan. Miksihän kaikki tuntuukin kesäsäällä vähän huolettomammalta, helpommaltakin. En jää pohtimaan, nautitaan nyt vaan. 



Lenkillekin piti ehtiä, eihän tätä säätä voi jättää käyttämättä. Kalkkunankalpea iho vähän jännittää auringonsäteitä, kesäinen tuulenvire tekee kuitenkin olon leppoisaksi. Luonto vihertyy lisää päivä päivältä. Aivan naapurissa sijaitseva golfnurmi on täyttynyt innokkaista, jotka ovat saaneet odotella kauden alkua pitkään tänä vuonna.

Tuliko kuuma? Muistitko juoda riittävästi? Vasta aivan juuri kyselin ja huolehdin siitä, onko vaatetta päällä tarpeeksi, muistuttelin, että vielä käytetään pipoja, kun tuuli oli kylmä tai ilma muuten kolea. Ja nyt lippalakkien pino saa syrjäyttää kaikki muut päähineet.


Lämmin henkäys Floridasta, se on nyt siis täällä. Mittari kipusi tänään iltapäivällä +29 celsiusasteeseen ja sai kylmän talven kanssa kipristelleet vermontilaiset hymyilemään. Kyllä meidän nyt kelpaa. Entäs loppuviikko? Kolmekymmentä on menossa rikki, ja se on kyllä jo melko harvinaista toukokuussa näillä kulmilla. Mutta ei valiteta, ei. Antaa paistaa vaan.

Aurinkorasvapullo odottaa pöydällä. Huomenna muistetaan.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Sunnuntaimatkailua

Lämmin sunnuntaiaamu ja sopivasti aikaa. Pakattiin aamulla autoon niin lapset, kyläilemässä olevat isovanhemmat kuin eväät ja muut tarpeelliset, ja käännettiin auton nokka kohti etelä-Vermontia ja siellä, Vihreiden Vuorten ja Taconic Range -nimisen vuoriston syleilyssä lepäilevää Manchesterin pikkukaupunkia. Kyseessä on n. 4000 asukkaan keskittymä, joka on kyllä pienen vierailun arvoinen. Meille tämä oli toinen kerta kolmen vuoden aikana.

Manchester on siis pieni, ja viehättävä. Vuoristo sen ympärillä on jylhää ja kaunista, eikä sen kaduilla kävellessä voi olla tuijottamatta kaupunkia reunustavia vuorimaisemia. Minulle (johtuneeko sitten omasta pohjoispohjalaisesta taustastani) vuoret ovat aina merkinneet jotain erityistä ja ne ovat aina kiehtoneet minua suunnattomasti. Jaksan siis aina ja edelleen joka ainoa päivä ihastella Vermontin vuorimaisemia. Veden kauneuttakin kyllä yhtä lailla.


Manchesterissa on muutakin, joka tekee siitä kiinnostavan matkakohteen. Sen läheisyydessä on useita hiihto- ja vapaa-ajan keskuksia (esim. Bromley Mountain Ski Resort ja Stratton Mountain Resort), jotka vetävät turisteja ja joiden ansiosta Manchesteriin on syntynyt vermontilaisittain mainittavan kokoinen outlet-myymäläkeskittymä. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään massiivinen halliratkaisu, vaan sen sijaan liikkeet ovat siroteltuina aivan kaupungin keskustan tuntumaan, toinen toistaan viehättävämmän näköisiin siisteihin rakennuksiin. 


Mitä sieltä löytyy? Vaatteita toki, laukkuliikkeitä mainittava määrä, erä- ja urheilutavaraa. Coach, Tumi, Polo Ralph Lauren, Michael Kors, sen sellaisia. Mikä jaksaa kuitenkin aina hieman ihmetyttää, on se, että Armanillakin on alueella oma myymälänsä.

Ja sitten sää. Kyllä meidän kelpasi. Lämmintä taisi olla lähes +25C, joka tuntuu pitkän ja hyisen talven jälkeen aika mukavan lämmittävältä. Sääennuste lupaa meille seuraavaksi kymmeneksi päiväksikin lämpötiloja välillä +21 - +30C. Ei, en valita nyt yhtään. Olkoon kuumaa, en valita. Meillä todellakin on takanamme melkein puolen vuoden mittainen talvi.

Vielä yksi kuva. Siinäpä he, the men of my life.