Ovet

Joskus tulee tilanteita, jolloin ei osaa valita. Pienen ohikiitävän hetken pohtii, mitä pitäisi tehdä ja sitten vain valitsee. Viime vuosina minulle on käynyt niin hämmästyttävän monta kertaa hyvin yksinkertaiselta kuulostavan asian kanssa - ovien.

Taloissa voi olla paljon ovia. Ei kaikissa ole, mutta monissa. Ne voivat näyttää pääovilta tai sivuovilta tai takaovilta, ja joskus yllättävän samanlaisilta. Ne voivat olla pienen polun päässä tai terassin kulmilla, kadulle päin tai ei ollenkaan kadunsuuntaisesti. Silti ne voivat olla ovia, joista vieras voi kulkea sisään. 

Kerran menin tapaamaan tuttavaani pieneen, siniseen taloon. Viehättävä, kotoisen näköinen pieni puutalo keskellä yhtä viehättävää kadunvartta, toisten samanlaisten joukossa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä ja kun astuin ulos autostani, näin kaksi ovea. Jotenkin samanlaisia ja samankokoisiakin, toinen niistä suoraan kadulle päin, toinen talon sivustalla, jonka vieressä kasvoi kauniita, korkeita auringonkukkia. Kadulle päin olevan oven edessä oli pieni eturappunen, sen reunalla kaunis kukkaruukku. Valitsin kadulle päin olevan oven, se vaikutti olevan vähän lähempänä. 

Joskus ovista astuessaan päätyy suoraan keittiöön, joskus ruokailuhuoneeseen, joskus käytävälle, joka vie suoraan olohuoneeseen. Suomalaiselle mieleen puikahtaa vielä joskus tuulikaappi, jollaista ei täällä tunneta. Ovesta tullaan usein sisään eteisaulaan - jollei sitten johonkin muuhun huoneeseen. Jos astuu ovesta kuraeteiseen, on luultavasti tullut reittiä, jota pitkin kulkee itse talonväki ja lemmikkieläimet. 

Joskus sisään tullessaan huomaa, että ovensuussa on kenkiä. Niistä voi päätellä astuneensa sisään ns. pääovesta. On kuitenkin yhtä lailla mahdollista, ettei kenkiä näe missään - ne voivat olla kenkäkomeroissa tai ihmisillä jaloissa. Toiset astuvat kotiinsa samoilla kengillä, joita käyttävät muuallakin, toiset vaihtavat kotona sisäkenkiin. Jotkut kulkevat sisällä pohjoismaalaisittain sukkasillaan, joillakin on korkeakorkoiset saappaat jalassa. Ihan kaikkia vaihtoehtoja näkee. Siinä ei ole muuta mutkaa kuin se, että on itse pääteltävä, ottaako omat kenkänsä pois - tai kysyttävä suoraan asukkaalta, miten tämä toivoo tehtävän. Olen tosin törmännyt siihenkin, että kun olen yrittänyt riisua kenkäni eteiseen, on minua kehotettu "vain pitämään ne jalassa, ei haittaa!"

Ovikelloko? Kyllä niitä toisinaan on. Täällä meidän kadullakin varmaankin jokaisessa talossa, sillä näissä taloissa on selkeä "paraatiovi", jonka vierestä sellaisen yleensä kuitenkin löytää. Toisinaan ei löydä, mutta jonkinlaisen kolkuttimen kuitenkin. Tai ainakin pienen ikkunan ovenpielessä, johon voi koputtaa. Mutta ovikello - ei sellaista jokaisessa talossa ole. (Tai sitten olen liian monta kertaa ollut väärällä ovella.)

Olenpa sitten menossa ystäväperheen luokse, lastani leikkitreffeiltä hakemaan, kutsuttuna juhliin tai osallistumaan syntymäpäiville, on vastaanotto aina mitä lämpimin. Ja silloin on sittenkin aivan sama, kolkutteleeko pää- vai sivuovella.

Mutta silti aina välillä ihan pikkuisen ihmettelen, miksi pitää pohtia, mille ovelle suuntaisi.

P.S. Siinä pienessä viehättävässä sinisessä talossa - valitsin sittenkin jonkin muun kuin pääoven.

Suklaasyöppö

Tavallinen tammikuinen maanantai. Poikkesin aamulla ruokakomerolle. Lattianrajassa on suuri metallinen kulho, siinä on lojunut muistoja halloweenin ajoilta. Tapana on ostaa karkkikeppostelijoille suuri lajitelma suklaakarkkeja ja laittaa ne tarjolle tuohon kulhoon. Ne ovat pieniä annospusseja, usein tulee sanottua poikkeajille, että ottakaa vaikka kaksi tai kolmekin. Kulhoon oli jäänyt ehkä kymmenkunta pussia ja muutama Snickers-patukka. Ne olivat niitä, jotka eivät ole koskaan olleet suuressa huudossa meillä, joten olivat unohtuneet kulhon pohjalle. Tuona maanantaina niissä oli kuitenkin jotain outoa.

Kummastelin niitä hetken aikaa. Otin kuvan ja lähetin miehelleni. Tiedätkö näistä jotain? Puhelin soi kohta. Vähän hämmästelevä, mutta naureskeleva aviomieheni toteaa, että hän kyllä laittaisi roskat roskiin. Tiedänhän minä sen. Eivätkä nuo ole kyllä hänenkään suurinta herkkua. Lapset?? Eivät mene ruokakaapille yleensä kysymättä. Ja onhan nuo vähän kummallisesti revitty auki. Pussit olivat kyllä ihan tyhjiä, vaikka niissä on muistaakseni noin kymmenen värikästä karkkia jokaisessa. Ja niitä oli kulhossa jäljellä ehkä kymmenen. Karkkeja on siis hävinnyt ehkä sata. Sata!

Siivous on kova. Kaikki nostetaan pois ruokakomerosta, käyn läpi jokaisen tuotteen. Viisi kassillista ruokaa menee roskiin, mikä tuntuu kauhealta määrältä, mutta nyt ollaan pakon edessä. Kaapissa on ollut joku, jonka kanssa minä en ruokatavaroitani aio jakaa. Kaikki aukinaiset pussit ja purnukat heitän pois, tuleepahan kerrankin siivottua kunnolla. Ainoa tuote, josta löydän jälkiä, on pikkusiskoltani joululahjaksi saamani piparkakkusuklaa. Siitä on puraistu kulma pois, suoraan käärepaperin lävitse. Pesuaineen tuoksu valtaa komeron, ja kerrankin saan hyllyt siihen järjestykseen, että sieltä löytää jotain. 

Mies tulee töistä kotiin, rautakaupan kautta. On käynyt hankkimassa valikoiman hiirenloukkuja ja kysyy, löytyykö meiltä peanut butteria. Pitävät kuulemma kovasti siitä. Löytyy. Loukkuja asetellaan komeroon ja viedään kellariin, joka melko varmasti on paikka, josta sisälle taloon on päästy.

Kun istun autoon seuraavan kerran, radiossa sattuu soimaan Bon Jovin Wanted dead or alive. Sehän sopii. Ihan ensin koko episodi ei naurattanut yhtään, mutta pian suhtaudun jo huumorilla. Tuntuu inhottavalta, että hiiri on telminyt komerossani ja pitänyt suklaabileitä kulhossani, mutta ei tämä sittenkään mitenkään yllättävää ole. Talot ovat harvoja, niissä on paljon kivoja koloja, joista joku voi piipahtaa sisään. Parempi, ettei ajattele asiaa sen enempää. Muistuu mieleen, kuinka naapuri kysäisi kesäjuhlissa, onko kellään ollut hiiriä. Heillä oli. Ei meillä kyllä, onneksi. Tai sitten mä en vaan tiennyt. Nyt tiedän.

Ja sitten tulee torstai. Kellarissa tarjolla ollut maapähkinävoi on johdattanut yhden tyypin ansaan. Kaikki muut loukut ovat pysyneet koskemattomina, joten toivon, että tämä on ainokainen tapaus. Hiirihän se. Suklaasyöppö.

Mä niiiiin tarvin.... kissan.

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 5

Hassut tarinat jatkuvat edelleen! Tositarinat siis, elävästä elämästä. Tämän remonttimiessaagan aiemmat osat löytyvät täältä blogista kätevästi esimerkiksi kirjoittamalla oikeassa reunassa sijaitsevaan Hae tästä blogista -kenttään hakusanan kaikkielämäniremonttimiehet (kaikki yhteen!)


torstai, 21. joulukuuta 2017

Olin melkein menettänyt toivoni, mutta onneksi sitä oli vielä rippunen jäljellä.

Ovikello nimittäin soi tänä torstaiaamuna jo ennen yhdeksää. Olin kyllä nähnyt puutarhurifirman auton vilahtavan etupihallamme. Oven takana seisoi nuori mies, joka tervehti kohteliaasti, joskin vähän ujon näköisenä.

Nuori, sellainen pari(kymmentä) vuotta minua nuorempi, kysäisi, olisiko täällä sellainen takki. Että hän oli kai unohtanut sen joskus. Ja niin minä kiiruhdin autotalliin ja ojensin nuorelle miehelle hyvin likaisen takin. Oli se sentään jo kuivunut, kun oli löydettäessä ollut melko vettynyt. Mark käänteli takkia vähän hämmästyneenä ja totesi, että kyllä tämä varmaan on hänen takkinsa. ”En tosin kyllä edes tiennyt, että olin hukannut takin!”

Muuta en kysynyt, vaikka on meidän pihasta ennenkin vaatekappaleita löytynyt. Toivotin hyvää päivänjatkoa, vaikka mieli teki myös mainita, että laita nyt hyvä ihminen se takki vaikka päällesi, ulkona on tietääkseni kunnon pakkanen, ja tällaista (keski-ikäistä äiti-ihmistä) huolettaa, jos joku kulkee ulkona pelkällä hupparilla tässä kelissä.

Mutta nyt on joulumieltä roppakaupalla. Entä jos olisin heittänyt takin jo pois, kuinka olisin ikinä päässyt syyllisyyden taakastani eroon.

Hyvää joulua kaikille, Markille nyt tietysti aivan erityisesti.

sunnuntai, 31. joulukuuta 2017

Tämä on ollut uusien nurkkalautojen ja vaihdettujen ovien vuosi. Korjattujen aitojen, paikattujen putkivuotojen ja uusien vessanpönttöjen ajanjakso. Sähkömiehiä, remppamiehiä, vakuutustarkastajia ja sympaattisia putkimiehiä täynnä. Iloista kolinaa, pölinää ja maalinkäryä. Väärään ja oikeaan aikaan saapuneita ammattilaisia. Sekä kalsarit puun oksalla helteisen kesän tuulessa.

Mutta se on vähän kuin keski-ikäinen: pikku vikaa löytyy aina, vaikka ihan hyvin tässä eteenpäin porskutellaan.

Keittiössä vuotaa putki. Mutta kenenpä putkimies tuleekaan uudenvuodenpäivänä kello 8? Meidän, tietysti. Ji-huu!

************************************************************************

Ja niin tuli putkimies, uudenvuodenpäivän aamuna klo 7:55. Ongelma ratkesi tällä kertaa nopeasti ja näppärästi, mutta jäämme tarkkailemaan allaskaapin tilannetta varmuuden vuoksi. 

Mutta jatkuvatko tarinat vielä?? Ainakin sen verran osaan sanoa jo nyt, että omakotitalossa edelleen sattuu ja tapahtuu. Siitä mahdollisesti lisää tuonnempana...

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 4

Ei lopu omakotitalosta projektit. (Eikä kynäilijältä hassut kirjoitusaiheet.) Tämän tarinan aiemmat osat voit lukea täältä, täältä ja täältä.


Keskiviikko, 29. marraskuuta 2017

Eilen oven taakse tulla tupsahti sähkömies. Vähän osasin onneksi odottaa, sillä mies oli ehtinyt juuri ilmoittaa, että sellainen voisi ehtiä poiketa ennen iltapäivää. Autotallista kun oli jokin aika sitten mennyt valo, ja pelkkä polttimon vaihtaminen ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

Mutta sähkömies siis tuli ja yllätti heti aamutuimaan, ”koska sattui olemaan ihan tässä teidän nurkilla!”, kuten hän asiansa ilmaisi. Hilpeästi hörähdellen. Hieman hämmästyneenä vastasin, että sehän sitten sattuikin sopivasti - joskin jäin pikkuisen kummastelemaan, millainen sähkömies on noin hilpeä heti aamusella. Ehkäpä tykkää työstään, mikäs sen lystimpää.

Päästin autotalliin ja sanoin, että ei toimi valo tässä, mutta tuossa toisessa toimii ja että uusi kanta siihen tarvittaneen, sikäli mikäli minä näistä mitään ymmärrän. ”Vaihdetaanpa se sitten! Ja tuo toinenkin samalla!” Hilpeästi hörähdellen. Tuli siinä mieleen, että kaiketi mieheni oli pyytänyt samalla vaihtamaan molemmat, samalta aikakaudelta peräisin epäilemättä. Hilpeä sähkömies pyysi, että josko peruuttaisin kohta autoa vähän niin hän saa tikkaat paremmin tuohon kohdalle. ”Mutta vaihdanpa tämän toisen ensin!” Minä pakenin keittiön puolelle, mutta sanoin olevani siinä ihan huutoetäisyydellä. Pari minuuttia myöhemmin kuulen huhuilua ja piipahdan katsomaan, pitäisikö sitä autoa siirtää. ”Ei tarvi! Vaihdoin jo molemmat!” ”Olipa se nopeaa, kiitos!” ”I’m just delighted to help the boss!” Ajattelin, että pistänee seuraavaksi lauluksi. Kiittelin vielä ja toivottelin hyvää päivänjatkoa. Vastaukseksi sain hyvät jouluntoivotukset, ”jos ei sitä ennen nähtäisi”. (Ei muuten, ei kyllä nähdä 😉)

Mies tuli töistä kotiin ja jutteli, että kävikö se sähkömies. On kuulemma sellainen työkaverin tuttu, joka käy toimistollakin tekemässä sähköhommia. Kukaan ei vain tunnu koskaan tietävän, missä vaiheessa on tehnyt hommansa vai onko jäänyt vain höpöttämään ihmisille. Kerran oli tullut heitetyksi toimistolta uloskin, kun ei tullut lähteneeksi omasta aloitteestaan.

”En alkanut sen enempää juttelemaan hänen kanssaan”, naureskelin miehelleni. ”Hyvä niin. Olis muuten vieläkin täällä.”

Mutta autotallissa palaa nyt valo. Joulu saanee tulla. (Ai oliko mies pyytänyt vaihtamaan molemmat lampunkannat? Ehei.)

Lauantai, 16. joulukuuta 2017

Lapset tulivat pihalta sisään kantaen jotain. ”Äiti, me löydettiin pihalta takki!” Mikä ihmeen takki, ihmettelin, kunnes muistin, että pihapuustamme on joskus löytynyt yhdet kalsaritkin, joten ei yksi takki nyt vielä mitään. Mutta mysteeri siinäkin olisi selvitettäväksi.

               

Takki näytti työmiehen takilta, ja muistin, että puutarhurifirma oli kyllä käynyt edellisviikolla. Olivat olleet tekemässä syystöitä. Luntakin oli ehtinyt jo tulla useaan kertaan lehtikasojen päälle, mutta siivous oli tilattu, niin oli odoteltu. Ja kyselty - syyksi selvisi se, että lokakuisen myrskyn jäljiltä näillä seuduin oli riittänyt urakkaa ja aikatauluista oltiin myöhässä. Kävivät siis kuitenkin joulukuussa keräämässä lehdet. Ilma on ollut kolea jo marraskuun alusta saakka, pakkasiakin. Joten ihan vähän ihmetytti se, että kenelle oli tullut työn tuoksinnassa niin kuuma, että oli pitänyt takkikin riisua.

Mies laittoi viestiä puutarhurifirmaan, että olisi takki täällä odottamassa. Että jos teillä on joku Mark-niminen töissä, niin nimikoidun takin voisi poimia täältä. Kuulemma on, mutta ketään ei ole kuitenkaan näkynyt. Viikon verran olen sitä tuossa autotallissa katsellut, melko likainenkin on kun oli ehtinyt lojua säiden armoilla muutaman päivän, mutta en nyt kuitenkaan koe tehtäväkseni pestä sitä. Sen sijaan odottelen Markia. Mies sanoi, että heitetään se menemään. Mutta minä tahtoisin olla sen verran joulumielellä, että säästäisin sinne saakka. Täytyyhän Markin saada takkinsa.

Koko syksyn olen toivonut, ettei noita työmiehiä juoksisi täällä vähän väliä. Ja nyt vain odotan joka päivä Markia saapuvaksi. Ni-in.

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 3

Jatkokertomuksilla on tapana jatkua. Niin jatkuu tämäkin. Aiempiin osiin voit tutustua täällä ja täällä.

Keskiviikko, 4. lokakuuta 2017

Muutamien viikkojen ajan on odoteltu hälytinkorjaajaa. Yhdestä ovesta rikkoontui remontin yhteydessä sensori ja paikan päälle tarvitaan näppärä korjaaja hälytinfirmasta. Sellaista ei ole helppo saada paikalle, etenkään kun unohtelee itsekin kysellä asian perään. Tulisiko sieltä joku heti ensi kerrasta, kun pyytäisi? Ehei. Sehän olisi vähän liiankin yksinkertaista.

Onhan niitä nettilomakkeita, sellaisia toimiviakin varmasti, mutta myös niitä näennäisesti toimivia. Sellaisia, joille voit naputella ongelmasi ja pyytää ratkaisua, tässä tapauksessa käyntiä paikan päällä. Nettilomake näyttää toimivan, mutta ei viestiin koskaan kukaan vastaa. Meneekö viesti sitten perille vai suoraan Ö-mappiin, sen kun tietäisi.

Joku saadaan kuitenkin viimein kiinni. Alkaa selvittely siitä, milloin tänne voisi tulla korjauskäynnille. Joku melkein jo tuleekin viime viikolla, mutta peruu viime tingassa. Ehdottaa uutta aikaa, joka sopii. Mutta kas - muutamaa päivää myöhemmin ehdottaa taas uutta aikaa, joka taas ei sovi. Tai siis mies luulee, että sopii, mutta vaimo toteaakin, että eipäs sittenkään. Koska hammaslääkäri. Vaimo ehdottaa, että jos siirretään puolella tunnilla, niin sitten sopii.

Käyn sitten hammaslääkärissä. Juuri kun olen päässyt kotiin, koputtaa korjaaja ovella. Avatessani oven totean, että ai, ovikello ei taaskaan toiminut ja pahoittelen, että tulen ovelle vähän myöhässä. ”Kävin tässä jo aiemmin, mutta ei ollut ketään kotona.” (No ei, koska hammaslääkäri.) ”Mutta selvisi, että sinulla oli jokin lääkäriaika.” (Ja mitenkäs sinäkin siitä jo tiedät??)

Ne vanhat osat.

Ohjaan takaovelle ja selitän, mikä on ongelma. Sanoo, että vedetään nuo piuhat vaan poikki, nykyään laitetaan langattomia. Kaikki käy, kunhan kuntoon tulee. Nopeasti tuleekin. Pyytää vielä imuria tai jotain, niin saa siivottua jälkensäkin. Ojennan varrellista rikkaimuria. Alkaa imuroida niin touhukkaasti eteistä, että tekee mieli kysyä, voisiko jatkaa keittiön puolellekin, on tässä siivouspäiväkin tulossa.

Hyvät päivänjatkot sitten vaan. Eihän siinä kovin montaa viikkoa mennytkään, että saatiin viiden minuutin homma hoidettua. Tekisi mieli vinkata, että tehkää nyt ihmeessä siitä nettilomakkeesta toimivampi. Katsos kun ihmiset tykkää, kun niihin viesteihin vastataan. Eletään sentään 2010-lukua.

Tähänkö nämä remonttitarinat päättyvät? Enpä usko. Seuraavaksi odotellaan uusia portteja takapihan aitaan. Aidasta tulisikin monta tarinaa, mutta jätetään se seuraavaan kertaan...

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 2

Jatkokertomuksissa on tapana viitata siihen, mitä on tapahtunut aiemmin. Voit tutustua elämäni remonttimiehiin täällä, ja siirtyä sitten allaolevaan tekstiin.

keskiviikko, 2. elokuuta 2017

Sanoisin, että osumatarkkuus on ehkä 30%. Nimittäin siinä, että milloin remonttimiehet saapuvat, jos saapuvat silloinkaan. Eilen iltapäivällä mahdollisesti saapuvaksi ilmoittautunut saapui tänä aamupäivällä, ja tänä aamuna kahdeksalta saapuvaksi odotettu saapui kymmeneltä.

Ensin mieheni istui täällä pitämässä kotitoimistoa siihen saakka, kunnes minä olin palannut kotiin vietyäni lapset kesäleirille. Sitten minä istuin ja odotin, josko joku saapuisi. Hieman ennen kymmentä soi ovikello, ja oven takana on se sama kaveri, joka pyöri näillä nurkilla useana päivänä vajaa pari viikkoa sitten. Se sama, joka naureskeli minulle koko ajan.

"Ei olekaan nähty vähään aikaan!" (Enkestätuotavirnistelyä) "Sorry kun siitä ovesta jäi se rauta kiinnittämättä, siihen tarvittiin erilainen osa kuin vanhassa ja taisin vain unohtaa sen. Mutta tässä on uusi, laitan sen kyllä äkkiä." (Menenytsittenvainlaittamaan)

Taas soi ovikello, seuraava sisään. Johdatan kellarikerroksen suihkulle, jossa hän toteaa, ettei tätä voi korjata niin kuin suunniteltiin. Niin kuin pomonsa suunnitteli. Ei tule kestämään. "Soitan pomolle, mitä tehdään. Oon tehnyt näitä paljon, mutta tähän tämä keino ei sovellu. Tarvitaan isompi remontti." Selvä, sen kun soittelet, palataan tähän sitten myöhemmin. Tajusin juuri, että kun vielä viimeksi ratkaisuja oli kaksi, nyt on jäljellä vain yksi. Kalliimpi tietenkin.

Johdatan toisen ulos, ja ensimmäinen singahtaa keittiön puolelle. "Nyt on kunnossa, sorry vielä!" (Tuollavirnistelylläsaatehkäanteeksi...ehkä.) "Onko teillä jokin suihkuongelma? Onpa ikävää!" Kuunnellut tietenkin keskusteluani toisen kanssa. "Joo on, mutta onneksi kellarikerroksessa, jossa sitä ei paljon käytetä..." (Mänytsulletästärupeeavautuun!)

Johdatan ovelle. Seuraavaksi kysyy kuitenkin, onko löytynyt lisää kalsareita. Jestas mikä virnistelijä, mene nyt jo.

No huh.

perjantai, 18. elokuuta 2017

On ollut viime aikoina hiljaisempaa remonttimiesten suhteen, mutta nautin kovasti suvantovaiheesta. Projektit ovat suht mallillaan, tosin monta uutta kolkuttelee takaraivossa, jotka kuitenkin siirtänemme myöhäisempään ajankohtaan.

Tänään tuli kuitenkin tarkastaja. Sellainen, joka käy muutaman vuoden välein katsomassa, huolehdimmeko turvallisuusmääräyksistä siten kuin vakuutus edellyttää. Lupasi tulla kymmeneltä, saapui ansiokkaasti jo 9:56. Olin suunnitellut aamun ohjelman siten, että lasten leiripaikasta ehdin karauttaa suoraan kauppaan, ja mikäli liikenne on suosiollista, olen kotona viimeistään 9:55. Olin kotona tarkalleen 9:55.

Esittelee itsensä hyvin kohteliaasti, astuu sisään vasta kun selkeästi kehotan. Näytän, mistä löytyy lämmityslaitteistoja ja pakoteitä, kaasutakkoja, palovaroittimia, häkähälyttimiä, vaahtosammuttimia ja mitä näitä nyt on. Pyytää kainosti lupaa kuviin, joita hänen tarvitsee vakuutusyhtiön vuoksi ottaa, pyytää yhtä kainosti lupaa kysyä jokaista kysymystä, jotka hänen tarvitsee esittää. "Anteeksi, mutta minun täytyy nyt kysyä tätä, kun vakuutusyhtiö vaatii... onko teillä koiria?" (No, ihan kovin tungettelevaksi en tuotakaan kysymystä kokenut.)

"Anteeksi, että täytyy kysyä näitä kysymyksiä..." "Anteeksi, että joudun tiedustelemaan, miten tuo hälytysjärjestelmä toimii, jos tulisi jokin tilanne..." "Anteeksi, tiedätkö, kuinka vanha tämä järjestelmä on...?"

Kymmenessä minuutissa on kierretty talo ja selvitetty tarvittavat seikat. "Anteeksi, että joudun vielä ottamaan kuvia tuolta talon ulkopuolelta!" Siitä vaan.

Annan kaiken anteeksi. Peruuttaa ulos ovesta, vähän vaivaa anteeksipyydellen tietenkin. (Tekee mieli huomauttaa, että varothan, kun astut ulos, meillä on siinä pari rappusta.)

P.S. Anteeksi vaan, kun piti tämäkin raportoida.

Jatkuuko tarina vielä? Kuka tietää. Hälytinkorjaajaa ja aidankorjausarvioijaa ainakin kaivataan vielä, sisäkattomaalarikin olis kiva. Omakotitalossa on puolensa, monenlaiset.

#kaikkielämäniremonttimiehet

torstai, 20. heinäkuuta 2017

Minä mikään kekseliäs ole, mutta joskus pitää yrittää olla. Joskus pitää keksiä, miten kuusivuotias vakuutetaan kello kaksi aamuyöllä, ettei vielä kannata herätä, koska on pimeääkin. Eikä muuten vielä neljältäkään. Ennen kuutta taivun jo itsekin, sillä aamu sentään jo sarastaa. Onneksi, sillä talon ympärillä pyörii remppamiehiä yllättäen jo seitsemältä. "Herätettiinkö me teidät?" kysyy yksi, sen jälkeen kun on jo ehtinyt porata hyvän aikaa. "Ette toki, kyllä me hereillä oltiin! "Kerrankin kiitän jetlagin vaikutuksia.

Putkimies tulee ja toteaa, että pitää vaihtaa kokonainen hana ym. roippeet. Kaikki käy, korjatkaa vaan, kiitos, kuntoon se pitää saada. Menee ehkä ensi viikkoon ennen kuin osat saadaan, mutta onneksi ei ole talon ainoa hana, joten kyllä tässä selvitään.

Iltapäivällä päästän lapset viimein pihalle, kun ovat joutuneet olemaan sisällä siksi, että remppamiehiä on pyörinyt siellä ja täällä ja olen saanut keksiä keinoja, kuinka pysymme mahdollisimman hyvin pois tieltä. Iltapäivällä yksi tulee viimein lupaamaan, että nyt tämä oli tässä. Paitsi että tarvitaan joku vielä vähän maalaamaan paria kohtaa ja että valitettavasti ovea vaihtaessa irtosi yksi hälytysjärjestelmän sensori. Ei lopu projektit tekemällä, mutta onneksi on saatu nyt hyvä vauhti päälle.

"Äiti, äiti!!!" Poika huutaa pihan perältä. "Joku on jättänyt meidän puuhun kalsarit!"

"Anteeks, mitä??"

lauantai, 22. heinäkuuta 2017

Tähän mennessä tapahtunutta:

Saavuimme Suomesta takaisin kotiin tiistai-iltana. Alakerran vessassa on vuotava putki, remonttimiehet ovat korjanneet nurkkalaudoituksia ja vaihtaneet muutaman sivuoven. Yläkerran vessat kaipaavat myös huoltoa ja niihin on päätetty vaihtaa uudet pöntöt. Kaksi lapsista on kärsinyt aikaerorasituksen aiheuttamasta pahoinvoinnista vielä matkustamisen jälkeisenä päivänä ja itse olen hyytynyt migreenin kouriin keskiviikkoaamuna. Poikani kertoo löytäneensä pihapuustamme jonkun kalsarit (siellämitäänkalsareitavoiolla).

Torstaina remppamiehet saapuvat asentamaan uutta ovea, vaikka luulen heidän saapuvan perjantaina. Pönttöasentajien pitäisi kai saapua perjantaina, mutta saapuvat lauantaiaamuna. Keskimäärin kuitenkin lähes oikeina päivinä. Totun kiskomaan aamukahvia väsyneeseen olemukseeni, vaikka joku poraa nurkan takana tai hakkaa vanhaa pönttöä irti yläkerrassa. Tulkaa kaikki tänne vaan, kyllä tänne mahtuu.

Mutta jetlag alkaa viimein väistyä. Aamuisin nukuttaa jo normaalisti. Yläkerran kylpyhuoneet on siivottu kuntoon, pyykinpesu on normalisoitumassa, matkalaukut on jälleen piilotettu kellarikerroksen komeroon. Jääkaappi on täytetty kaikella sillä, jota on Suomen-lomalla ollut ikävä.

"Kyllä se varmaan on jokin kangaspala siellä puussa, jostain lentänyt", totean naureskellen. "Kyllä ne näyttää kalsareilta!" toteaa poikani. Mennäänpä siis katsomaan.

Kyllä ne ovat kalsarit, kirkkaanpunaiset. Puhtaat? En tiedä. Kenen??? Siinäpä kysymys. Mutkan kautta sattuu selviämään, että olisivat naapurinpojan. Ja että jokin leikki olisi ne sinne kuljettanut. Hmm. En kysele enempää.

Sitten se iskeytyy tajuntaani. Ne remppamiehet kyllä tekivät töitään monella puolella, myös sillä nurkalla, jossa tuo puu kasvaa. Sitä en tohdi ajatella, olisivatko heidän, mutta he ovat epäilemättä nähneet nuo kalsarit, roikkumassa hupaisasti puun oksalla.

Se toinen remonttimies kyllä naureskeli mulle koko ajan. Taidan ymmärtää miksi.

sunnuntai, 23. heinäkuuta 2017

Elämässäni on tuntunut vilisevän tällä viikolla remonttimiehiä kuin kuuluisassa Vilkkilässä kissoja, mutta olemme kaiketi saavuttaneet suvantovaiheen. Tauko on hetkellinen, sillä ensi viikolla odotan saapuvaksi niin hälytinkorjaus- kuin putkimiestäkin. Jos nimittäin hyvin käy, sillä kukapa heistä koskaan tietää, osaavat olla niin arvaamattomia.

Mutta ainakin meillä on Vermontin, jollei saman tien koko universumin, sympaattisin putkimies. Olemme pyytäneet häntä avuksi näinä kaikkina vuosinamme täällä jo useita kertoja, sillä - noh - se nyt on jokseenkin normaalia, että aika ajoin jossain vuotaa putki, vessanpönttö tai hana. Tämä mies joka tapauksessa singahtaa paikalle yhdestä soitosta, niin pian kuin vain mahdollista. Hän saattaa tarjoutua tulemaan vaikkapa heti sunnuntaiaamuna, mikäli hänelle soittaa lauantaina. Lisäksi hän hinnoittelee työnsä niin alas, että on puoliväkisin tarjottava hänelle lisää rahaa.

Tarvitsemme tällä kertaa siis alakertaan uuden hanan. Putkimiehen suureksi suruksi sellainen on tilaustavaraa ja saadaan vasta ensi viikoksi. Kun hän kävi tutkimassa ongelmaa, hän pudisteli suorastaan surullisen näköisenä päätään. "Voi harmi. Luulin, että tämä ei olisi näin paha, mutta kyllä nyt näyttää, että joudumme vaihtamaan sisuskalujen lisäksi koko hanan." Vastaan reippaasti, että ei se minua nyt haittaa, pääasia, että ongelma saadaan korjattua (ja salaa olen lähes pelkästään tyytyväinen, että vanhat, rapistuneen näköiset näkyvät osatkin tulevat vaihtumaan). Hän kuitenkin jatkaa, tuijottaen minua spanielinsilmillään, että hän on nyt todella pahoillaan tästä tilanteesta. Minulle tulee olo, että häntä pitäisi jo ottaa kädestä ja lohduttaa, ettei tämä suinkaan ole hänen vikansa. "Se ei haittaa. Hyvä että tämä saadaan kuntoon", vastaan ystävällisesti. (Jään hetkeksi pohtimaan, onko tämä kenties elämäni merkillisin kohtaaminen putkimiehen kanssa? Luultavasti.)

Mutta ne kalsarit siellä puussa. Poikaa mietityttää vieläkin. "Entä jos niille remonttimiehille tuli siellä ulkona kuuma ja ne vaihtoi kalsarit?" Noh. Meillä on kyllä ollut lähes kolmenkympin helle, mutta... "En kyllä usko, että ne on remonttimiesten kalsarit. Kyllä se on ollut jokin lasten leikki ja ne ovat jääneet sinne." Tosin edelleenkin kummastelen hieman mielessäni, jos nyt saa sanoa.

(Emme ole kuitenkaan löytäneet naisten pikkupöksyjä pihamaaltamme. Siinä kohtaa minun alkaisi olla vaikea uskoa, että kyseessä on todellakin ollut lasten leikki...)

tiistai, 25. heinäkuuta 2017

Tänään on vasta tiistai, ja asetan heikon toiveeni perjantaille. Silloin on kulunut viikko siitä, kun uusi hana on tilattu ja se voisi hyvällä onnella saapua siihen mennessä. Siinä onnellisessa tapauksessa saamme sen aivan varmasti paikalleen viikonlopun aikana, kiitos mitä empaattisimmalle putkimiehelle, joka varmasti singahtaa paikalle tuossa tuokiossa. Pitkällistä harmia anteeksipyydellen, tietenkin. (Koska hän on maailman sympaattisin putkimies, jos ette vielä tienneet.)

Kun on vauhtiin päästy, niin päätimme lisätä yhä kierroksia. Kellarikerroksemme kylpytiloissa, jotka ovat lähinnä satunnaisessa vieraskäytössä, on hetken aikaa ollut ongelma. Suihkukaapin pohjaan on syntynyt railo, joka sinänsä on jo hieman merkillistä. Kysyimme viimeviikkoisilta pöntönasentajilta, josko he suorittavat myös kyseisiä korjauksia. Vanhempi heistä - kutsuttakoon häntä vaikkapa positiiviseksi suupaltiksi - totesi heti, että tämähän on asennettu aivan p....leen (siis pieleen, tarkoitin). Hän sanoi kyllä, että korjaaminen onnistuu (tosin ei aivan helpolla eikä halvalla). Alkuperäisen työn tekijää on mahdotonta meidän jäljittää, joten jupista voi lähinnä itsekseen. Mutta - aloitetaan siis projekti. Eipähän käy syksylläkään aika pitkäksi, kun remonttimiehiä juoksentelee täällä näillä näkymin riittämiin silloinkin.

Niin, remonttimiehistä puheenollen! Koko tämän kotiinpaluu- ja remonttihärdellin keskellä päätin yrittää pikaisesti kampaajalleni, josko hän saisi vikkelästi piilotettua kuontaloni harmaan tyvikasvun (joka ei ainakaan hidastu tässä menossa). Pääsin nopeasti sisään ja nopeasti ulos - vieläpä hyvin tyytyväisenä lopputulokseen. Kun astuin salongista ulos parkkipaikalle, kuulin jonkun puhuvan selkäni takana. "Beautiful hair!" Käännyin. Minua vähän vanhempi mieshenkilö. Työhaalareissaan. Remonttimies. Vainoavatko ne minua? (Ja ennen kuin joku ehtii kuvitella, että herättäisin millään tavoin huomiota tällä seudulla, totean pikaisesti, että kyseinen kohteliaisuus on täällä kyllä täysin tavallinen.)

Kaiken tämän jälkeen en tosin tiedä, miten kykenen vastaanottamaan enää yhtään remonttimiestä kotiini pokerinaamalla. (Onneksi kukaan heistä ei tiedä, että saattaa joutua tahattomasti mukaan kirjoitelmiini, sillä mihinkäs kirjoittelija sanailustaan pääsisi.)

P.S. Ne kalsarit puussa? Emme ole edelleenkään löytäneet niille vastaparia. Toisaalta, en ole vielä kurkistanut puun latvaan.

keskiviikko, 26. heinäkuuta 2017

Ei ole näkynyt maalaria, ei liioin hälytinkorjaajaa, mutta tuli rännimies. "Mulla on tässä näitä lautoja ja kouruja, tulin laittamaan, tiedän mitä tehdä, mutta halusin ilmoittaa ennen kuin ilmestyn takapihallenne." "Joo, se sopii kyllä, sinne vaan!" (Mitä rännejä, ai puuttuiko sieltä vielä sellaisia, no ei kaikkea voi aina huomata.) Hyvä kun tietää mitä tekee, minä en nimittäin tiedä.

Iltapäivällä soi ovikello. Oven takana on pujopartainen remonttireiska, näyttää vähän joulutontulta. Kadun varteen on pysäköity rekka, jonka muistan äskettäin havainneeni peruuttelevan kotikadullamme. Kyljessä lukee jotain kattotöistä. "Ei teille ollut tulossa mitään... en nyt oikein tiedä, olenko oikeassa paikassa." Näyttää minulle lähetettä kädessään, jossa on oikea talon numero ja vähän risteävää katua muistuttava kadun nimi. Mutta ei meidän osoite, ei, ei todellakaan. "Joo, ei tämä kyllä ole oikea paikka, ei, mutta en kyllä osaa tuosta osoitteesta enempää sanoa..." Tyyppi hymyilee partaansa. Tajuan, että näytän kyllä tosi sporttiselta tänään. Olen rynnännyt ovelle juoksutrikoissa ja hiukset ponihännällä, hikisenäkin kaiketi. Koska olin juuri pesemässä lattioita. Mutta antaa kaverin vaan luulla, että olin juuri suorittamassa kovaakin treeniä. "Täytyy soitella sitten pomolle, että selviää, mihin nämä materiaalit kuuluu." Huikkaa hyvästit ja häipyy.

Voi elämä. Kohta alan odottaa, että jostain puskasta hyppää joku (remonttimies varmaan), joka huikkaa iloisesti, että hähhähhää, hymyile, olet piilokamerassa.

(Jatkuu. Luultavasti.)

Huumorin kukkanen, kaunein kukkanen

- Tarvitaanko selfietikkua? Aikuisnäkö näyttää tekevän temppujaan keski-ikäiselle, joka yrittää kirjoittaa viestiä iPadillä. Työntää padiä koko ajan tuonnemmaksi, josko näkymä sillä kirkastuisi, ja toinen keski-ikäinen naurahtelee vieressä. Toisella on pieni etu ikänsä puolesta ja sukurasitekin tässä tapauksessa rouvaansa parempi, mutta odotahan vain, tulee se sinullekin vielä. Joskus ikänäkö ei naurata yhtään, mutta kun on väistämätön vaihe tämäkin, niin sopeuduttava kai on. Mutta ei selfietikku ehkä niin huono investointi olisikaan? Laitetaan harkintaan.

Mielellään voit kyllä viedä minut tunnelmalliseen ravintolaan syömään, sellaiseen, jossa istutaan peränurkassa kynttilänvalossa. Keski-ikäinen vain tarvitsee ruokalistalleen esilukijan, sillä enhän minä näillä silmillä siitä mitään selvää saa, fonttikin on useimmiten turhan koristeellinen. Mutta mielelläni syön hyvää ruokaa, se sentään onnistuu hämärämmässäkin. 

Aika usein naurattaa. Toisinaan ei ollenkaan, mutta yritämme sittenkin löytää asioista ne positiivisemmat puolet, jos niitä vain on. Mieheni ei lakkaa nauramasta sille, että minun sieni-inhoni on niin tragikoomisella tasolla, että juoksen niitä melkein karkuun. Mistä kammoni kumpuaa, en ole pystynyt päättämään, mutta epäilen lapsuuden leikeillä olleen vaikutuksensa asiaan. Samassa pohjalaismetsikössä leikkineet lapsuusajan kaverini muistavat ehkä, kun leikimme toisinaan sienisotaa. Se, että sain päälleni limaisen tatin, ei kaiketi pyyhkiydy mielestä koskaan.

Mutta on minullakin naurunaiheeni. En oikeasti ymmärrä, miten kuinka tahansa pieni tilanne liikenteessä voi saada kuskin hiiltymään. Hermoja riittää monessa tilanteessa, mutta niissä ei lainkaan. Onneksi on muuten nykyään navigaattorit, jos ollaan oudompaan paikkaan menossa. Kuvitelkaa nyt, mitä se tarkoittaisi, jos toinen siinä vieressä kertoisi, että käänny tuonne, eiku älä käänny, tai olis se muuten sittenkin ollut se risteys. 

Huumorilla selvitään joka tapauksessa monesta. Välillä ollaan oikeassa ja välillä väärässä, kumpikin, mutta naurattaa kuitenkin melkein joka päivä. Mutta jännittää vähän, millainen nuorimmaisestamme tulee. Jos yksi lapsista on ilmoittanut olevansa oikeassa, toinen on juuri ja juuri pystynyt myöntämään olevansa väärässä, on tämä kolmas ilmoittanut olevansa sekä oikeassa että väärässä. Vallankäyttäjä, kenties.

Nauretaan siis kun naurattaa. Ja ollaan hiljaa, kun on sen aika. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Mitään en kyllä vaihtaisi.

Yhden sadun loppu

Lauantaiaamuna klo 6:16 kuulen nyyhkytystä. Se tulee yläkerran käytävältä ja lähestyy. Hämärässä aamussa sänkyni viereen hiipii poika, jolla on suru. Äiti, eilen kun se hammas irtosi, laitoin sen siihen vihreään purkkiin ja kun heräsin, kun kello oli 6:15, se on vielä siellä. Äiti, hammaskeiju ei ole käynyt. Äiti, onko se unohtanut käydä?

Voi surku. Tekisi mieli kysyä, että miksi ihmeessä heräät lauantaiaamuna klo 6:15, kun arkiaamuina 6:55 tekee tiukkaa. No, ehkä se järjestyy vielä. Ehkä saat jotain vielä myöhemmin. (Halusin sitä paitsi jo luopua koko keijutouhusta.) Poika tyytyy vastaukseen ja palaa takaisin sänkyyn. Luultavasti laittaa silmät tiukasti kiinni ja toivoo, että jotain tapahtuisi. 

Mies on jo hereillä, ja onnistun puhumaan ympäri. Kellarikerroksen perimmäisessä kaapissa (siellä ainoassa, jota lapset eivät ole tässä kolmikerroksisessa talossa vielä löytäneet) on jemma. Siellä on päällimmäisenä muistaakseni pieni Lego-rakennuspussi, se voisi olla nyt ihan sopiva. Mies lähtee matkaan, kahdet portaat alas ja kahdet ylös. Poika on taas käytävällä. Menepä käymään äidin luona, sanoo isänsä hänelle. Piipahtaa sillä aikaa pojan huoneeseen.

Siskokin on jo hereillä. Poika kertoo hänellekin koko murheellisen tarinan. Menevät yhdessä huoneeseen ja - tyttö löytää pienen Lego-pussin! Ehkä et katsonut kunnolla, viisastelee veljelleen. Hammaskeiju on käynyt sittenkin!

Iltapäivällä olemme lähdössä autolla liikkeelle. Poika katselee isäänsä mietteliäänä ja kysyy takapenkiltä: - Isi, oletteko sinä ja äiti niitä hammaskeijuja? - Joo, kyllä se niin on. Ei niitä oikeasti ole. Sinne putosi. Takapenkillä on yksi tyytyväisenä virnuileva poika ja kaksi hieman epäuskoisen näköistä tyttöä. 

Se oli sen sadun loppu. En oikeastaan koskaan saanut edes selville, mistä se alkoi ja miksi, mutta nyt olo on pelkästään huojentunut.

--------------------------------------------------

Illalla viisivuotias tyttö on hieman harmissaan. Hän, joka on veljeään minuutin nuorempi, mutta joka haluaisi aina olla kaikessa ensin ja saada vähän enemmän. On harmissaan, koska häneltä ei ole irronnyt vielä yhtään maitohammasta. - Senkin aika tulee, varmasti aika piankin, yritän lohduttaa.

Tyttö huutelee kohta sängystään, noin seitsemännen kerran samana iltana. Äiti, tämä on tosi tärkeä juttu! Äiti, sinun pitää tulla! Kurkistan lastenhuoneeseen. Äiti, minulta irtosi se varpaankynsi, kato. Äiti, minä olen meidän perheessä se ainoa lapsi, jolta on irronnut kynsi! 

Voittajan on helppo hymyillä.

Eksperimenttejä

Kylpyhuoneen hyllyllä on muovinen rasia. Sen sisällä näkyy olevan vettä, joka on värjääntynyt oranssiksi (syystä jota en tiedä). Vedessä lilluu jotain pientä vaaleanvihreää, se on luultavasti pom-pom eli pehmeä askartelupallo. Kaiken kruunaa kuitenkin kellertävä dinosaurus, joka seisoo vedessä kaulaansa myöten. Hmm. Rasian vieressä on kaksi muovipulloa, joissa on vähän vettä ja muutama muovinen pilli. Hengitän syvään, pidän itseni kurissa. Olkoon siinä tämän illan.

- Äiti, teen eksperimenttiä! Kahdeksanvuotiaani on lainannut sanan englannista, tuskin tietää sille edes suomenkielistä vastinetta. - Äiti, tähän täytyy laittaa vettä, voinko? - Okei. Mutta kylppärissä sitten. Varovasti, ettei kaadu mihinkään. Jooko? - Tämän täytyy olla tässä huomiseen saakka. Lupaan, että se voi olla kylppärissä huomiseen. Enhän henno olla (aina) ilonpilaaja.

Jotenkin näin oli keskustelu mennyt ja eksperimentin seurauksena tuijottelin sitä kellertävää dinosaurusta, joka oli joutunut (syystä jota en tiedä) perin syvälle tuohon oranssiin, sameaan veteen. Onneksi se luultavasti on sen verran kestävää tekoa, että selviää eksperimentistä vaurioitta. Tai menettämättä väriään. 

Näinä samoina päivinä olen tehnyt kokeita itsekin. Olen (tahdosta riippumattomista syistä) testannut, voiko jo pari päivää otsalohkossa jumputtanut migreenipäänsäryn aihe hävitä sille tielleen aiheuttamatta varsinaista kohtausta. Olen ottanut maltillisesti päänsärkylääkettä, vaikka migreeniä kehotetaankin taltuttamaan riittävän suurella annoksella. Olen yrittänyt olla syömättä liikaa juustoa (hyvin vaikeaa) ja juomatta punaviiniä (helppoa, etenkin siksi, että viikonlopulta jäänyt pullonpohjallinen ei osoittautunut uudeksi suosikikseni). Olen myös yrittänyt pitää kahvin juomisen minimissä (helppoa, sillä olen harjoitellut tätä jo aiemmin). Kokeiluni tuloksena sain kuin sainkin todeta, että sen sijaan, että olisin saanut osakseni päässä rummuttavan jumbopäänsäryn, sainkin vain nelisen päivää pientä jumputusta ja yleisen pöhnäisen olon, mutta niitä voi pitää tässä tapauksessa ehdottomasti komeana erävoittona. 

Mutta. Dinosauruseksperimentin jälkeisenä aamuna tyttäreni kiiruhtaa kylpyhuoneeseen. - Nyt se on valmis! Nyt pitää kaataa vesi pois. - Varovasti sitten, jooko? huutelen keittiöstä. - Varo, ettet kaada sitä päällesi. Ja jos jotain kaatuu lattialle, siivoatko sitten pois, kiitos. - Joo, joo! kuuluu kylppäristä. Ja kohta: - Oho! Hupsista! Kuulen siivoamisen ääntä. - Äiti, pitää käydä vaihtamassa paita. Laitan tämän pyykkikoriin. Tyttö näyttää märkiä hihojaan. En ehdi kysyä, millainen tulos eksperimentistä tuli. Dinosaurus löytyy kuitenkin myöhemmin hyvävointisena olohuoneesta, joten luultavasti kaikki on mennyt sittenkin ihan hyvin. 

Tämän viikon kokeet ovat siis olleet varsin onnistuneita, joten olemme tyytyväisiä tuloksiin. Seuraavalla kerralla voin yrittää selvittää sitä, onko mahdollista pysyä viilipyttynä silloinkin kun lause "Kohta lähdetään, nyt pukemaan!" ymmärretään joko siten, että a) leikkiä jatketaan edelleen, b) juostaan yläkertaan hakemaan jotain, c) aloitetaan uusi askarteluprojekti tai d) käynnistetään kina sisarusten kesken. Voin myös aloittaa mielikuvaharjoittelun siitä, kuinka pahvilaatikossa voi nähdä aivan selvästi pehmolelun uuden sängyn, jäätelökioskin tiskin tai poniteatterin, eikä pelkästään kierrätykseen litistettävää materiaalia. 

Jatkamme siis harjoituksia. Ensi kertaan!

Usko huvikses

Mentiin käymään lelukaupassa. Jos kuunneltaisiin tässä asiassa jälkikasvua, käytäisiin varmaan useamminkin (joka päivä?), mutta kun ei kuunnella. Mutta nyt ajateltiin sitten käydä. Kun on joulukin tulossa. Yhdellä vielä syntymäpäivätkin tässä kuussa.

- Mennään vaan vähän katselemaan, ei me kyllä mitään osteta. Kiirehdin sanomaan. - Jaa miksikö katselemaan? No, että voitaisiin vinkata vaikka joulupukille, mistä te tykkäisitte. Mennään sinne Lego-hyllylle, niistähän on ollut puhetta. Jos vaikka näyttäisitte, mitkä niistä olisi nyt erityisen kivoja. Mitenkö me kerrotaan sitten joulupukille? No, aikuisilla on keinoja.

Täytyy kyllä nyt julkisesti tunnustaa, että olen vähän kyllästynyt koko gubbeen. Vuosikausia taloudessa jatkunut salailu aiheen suhteen on alkanut tympiä, sillä usko joulupukin olemassaoloon on selvästi jo vähän hataralla pohjalla. Suoraan sanottuna tekisi mieli lopettaa jo koko höpöttely, mutta jostain syystä ei ole keksinyt tai jaksanut keksiä keinoa selittää asianlaitaa muulla tavoin kuin räväyttämällä se päin näköä. Joten en ole sitten raskinut. Kierre on jo vuosien mittainen. Tunnistan (tunnustan) tässä kyllä aika selvän ensimmäisenmaailmanongelman.

Jos se nyt kenellekään yllätyksenä tulee, niin lelukauppa on joulukuussa tupaten täynnä. Kaikkea rauhallista rakastava keski-ikäinen haluaa hoitaa homman nopeasti, jotta päästään täältä hyllyjen välistä mahdollisimman pikaisesti pois. Lapset halailevat valtavia Lego-paketteja. Tämä! Tämä! Tämä! - Ei osteta nyt mitään. Kerrotaan vaan sille joulupukille. Kertokaa vaikka kaksi, joista tykkäisitte eniten, niin ehkä me saadaan viesti perille. Hyllynreunassa on vieläpä houkutin. Osta 2, saat toisen puoleen hintaan. Voimassa vielä pari päivää.

Suuntaamme oville päin. - Mennään ulos vaan, täällä on aikamoinen ruuhka. Mennään me jo autolle, isi tulee kohta perässä. - Miksi isi tulee kohta perässä? - Isin piti kai hoitaa vielä jotain asioita. - Mitä asioita? - Mennään vaan sinne autolle nyt. - Mutta miksi isi ei tullut vielä? Sanonko mikä. Voihan joulupukki.

Yhtäkkiä takakontilla rapisee. - Isi! Missä sinä olit? Mitä sinä laitoit sinne? Isi, ne näyttivät ihan legopaketeilta. - No, joskus joulupukkia täytyy vähän auttaa. Sillä on niitä kiireitä niin paljon... - Mutta miten ne paketit sitten menee joulupukille? - Ne voi lähettää, toteaa mieheni. (Nyt saat muuten itse jatkaa tätä tarinaa, mä en sano enää mitään.) Vien ne postiin ja lähetän ne joulupukille. (Ok, nyt mä pesen käteni tyystin tästä tarinasta...)

Joten mies meni sitten käymään 'postissa'. Ja niin edelleen. Mä en tiedä, meinaako se jouluinen gubbe tulla meidän ovelle tänä jouluna, mutta jos tulee, sen on syytä katsella kenkiinsä vähän tarkemmin. Viime jouluna sillä oli nimittäin samanlaiset kengät kuin papalla (ajatella, että viime jouluna meillä oli mummu ja pappa vieraana ja just silloin kävi näin!), raportoi silloin nelivuotias poikamme. Ja tuo poika on vähintäänkin yhtä tarkkasilmäinen tänä vuonna...

Keskiyön tanssi

On ollut rauhallinen kiitospäivä, sekä sitä seurannut Black Friday. Miehen matkustusaikataulu sattui täyttymään tällä(kin) viikolla koko arkiviikon mittaiseksi, joten olen viettänyt vapaapätkää lasten kanssa keskenäni.

Mutta ei se ihan niin mennyt sittenkään. Eilen, kiitospäivän iltana, istuin kaikessa rauhassa sohvalla, teekuppi kädessäni, kääriytyneenä torkkupeittoon, lapset unten mailla yläkerrassa. Kaikki siis niin mukavasti kuin voi yksinäistä koti-iltaa viettävällä rouvalla olla. Mutta sitten näkökenttääni tupsahti kutsumaton vieras.

Mikä tuo on. Sillä oli pitkät jalat, kroppaa ehkä sentin verran ja pitkät tuntosarvet. Se tepasteli olohuoneemme lattialla kaikessa rauhassa. Primitiivireaktiona etsin käsiini ensimmäisen painavan kirjan ja toivoin, etten herätä lapsia, kun jysäytän kirjan lattiaan. Jysäytin. Ja se alkoi hyppiä. Hyppiä! Ja minäkin, onneton, aloin hyppiä siitä kauemmaksi ja siinä me hetken aikaa tanssahtelimme pimeässä illassa. Ja sitten kadotin sen.

Minä en nuku, jos tuo jää tänne yöksi. Hyppii pian yksinäiseen sänkyyni kaveriksi. Siitä on päästävä eroon. Seuraavaksi etsiskelin sitä epätoivoisen oloisena olohuoneesta sekä keittiön puolelta, mutta eihän sitä missään näkynyt. Kunnes viimein se näytti kurkistelevan lattiatyynyn alta. Pirulainen. Nyt jäät kiinni. Joten nappasin keittiön kaapista muovirasian ja painoin sen ötökän päälle. Nyt järki juoksi jo sen verran kohtuullisesti, että päätin saada sen ulos talosta pihamaalle, hyppimään sinne, mokomakin. Siellä rasian sisällä se hypähteli ja käveli eteenpäin, mutta en uskaltanut yrittää ujuttaa rasian kantta sen alle, ettei se vain karkaisi. Niinpä kävelytin sen koko matkan olohuoneesta läpi keittiöön ja kohti eteistä, josta saisin terassin oven auki ja päästäisin sen vapauteen. Koko matka sujui kelvollisesti, joskaan en halua ajatella, miltä itse näytin kontatessani purkin kanssa pitkin lattioita. 

Eteiseen pääsin. Lasten talvikumppareita oli terassin oven edessä iso kasa, ne siirrettyäni syrjään sain oven auki. Viimeinen haaste oli kynnys, jossa ötökän olisi mahdollista päästä purkista ulos, ja hypähtää jopa väärälle puolelle. Varmistaakseni, että minä voitan tämän ottelun, päätin toimia salamannopeasti. Ja niin siinä sitten kävi, että siinä rytäkässä se kynnys koituikin keskiyön tanssipartnerini kohtaloksi.

Tiedänhän minä, että näitä nyt tulee ja menee. Täällä päin talot on rakennettu siten, että pieniä, ötököiden mentäviä rakosia varmasti löytyy. Ovenraostakin oli tietysti tämä tyyppi saattanut sisälle puikahtaa. Lisäksi on lohduttavaa, että ei se mikään torakka ollut, kunhan nyt muuten vain ällöttävä. Kaikeksi onneksi asumme seudulla, jossa mitään sen kummemmin vaarallisia ötököitä ei luonnonvaraisesti ole. Enkä oikeasti ole kai edes mitenkään erityisen ötökkäkammoinen. Mutta ei, en minä halua tuollaista pitkäjalkaa häiritsemään rauhallista illanviettoani. 

Kaksi niitä näin vielä myöhemmin lisää. Hyi olkoon. Kunnes heräsin säpsähtäen ja tajusin, että ne kaksi sen kaveria olivat seikkailleet onneksi vain unessani. Huhhuh.

Mutta seuraavaksi on aika suunnata kohti etelää. Ei, en ajattele sitä, millaisia ötököitä siellä liikkuu, vaan sitä, että tänä vuonna sinnekin on luvattu kaunista ja aurinkoista säätä, kun saavumme. Viime syksynä Floridan lomalle osunut ennätysviileä kausi on vielä hyvin muistoissa, mutta tänä vuonna pitäisi auringon olla meidän puolellamme (tarinaa viime vuodelta voi lukea täältä). Ennustettu +25-28 C kelpaa kyllä hyvin. Kohta mennään!