Kun muutimme tänne Yhdysvaltoihin, minulla oli käsitys kulutusyhteiskunnasta, jossa kertakäyttötavaraa on liikaa ja niin edelleen. Näiden kuuden viettämämme vuoden aikana täällä olen kuitenkin saanut huomata, ettei asia onneksi ole ollenkaan aina näin - monenlainen tavara todellakin löytää uuden omistajan, etenkin, jos kierrättämisen edistämiseksi viitsi nähdä hieman vaivaa. Se tarkoittaa tavaroiden läpikäymistä. Niiden lajittelua, puhdistamista, kunnostamista. Korvien ja silmien auki pitämistä, Facebookin kierrätysryhmien seuraamista ja hyväntekeväisyyskontaktien selvittämistä. Uskallan väittää, että täällä Vermontissa kierrätetään melko paljon. Myyjäisissä, kirppiksillä, hyväntekeväisyystempauksissa, kouluilla, kirjastoilla. Ja niin edelleen.
Lapset ovat kuin huomaamatta kasvaneet jo isoiksi, kouluikäisiksi. Vaunut ja rattaat, joita meillä oli käytössä "aika monet", ovat vaihtaneet omistajaa jo aiemmin, mutta vieläkin kellarin kätköistä löytyi tänä vuonna esimerkiksi turvaistuimia, matkasänkyjä ja taaperoikäisten kalusteita. Suuri junapöytä, joka oli kova hitti joskus. Täyskorkea nukkekoti, joka oli pari vuotta sitten siirretty jo nuoremman tyttären huoneesta kellarikerrokseen tilaa viemästä.
Niinpä saimme idean. Näillä seuduin näkee jokaisena viikonloppuna keväästä syksyyn tienvarsilla lukuisia kylttejä, joissa mainostetaan piha- ja autotallikirppiksiä sekä muuttomyyntejä. Valitsimme elokuun loppupuolelta päivän, jolloin kantaisimme kiertoon soveltuvat tavarat pihamaalle ja päivystäisimme odottamassa kiinnostuneita. Tarkoitus ei niinkään ollut saada tavarasta rahaa kuin hankkiutua eroon tarpeettomasta - ja mikä parasta, kenties ilahduttaa jotakuta, joka löytäisi itselleen jotain käyttökelpoista. Sovimme, että jaamme rahoista tasamäärät lapsillemme, jotka olivatkin auttamassa puuhastelussa melkein koko päivän.
Oli kuuma päivä! Vaaleanahkaisena poltin jopa olkapääni auringonpaisteessa, mutta saimme monta tavaraa liikahtamaan eri suuntiin. Halloween-asuja, talvikenkiä, välikausihaalareita, lasten kalusteita, junaleluja, kirjoja, astioita, mitä kaikkea. Päivän jälkeen noin viisi laatikollista lähti vielä hyväntekeväisyyteen ja saman verran jäi odottamaan lastemme koululla syksyllä järjestettävää myyjäistapahtumaa varten, jossa käytetyn tavaran voi lahjoittaa koululle myytäväksi ja jonka tuotto menee koulun hyväksi. Lisäksi myin seuraavien viikkojen aikana turvaistuimia, matkasänkyjä ja lasten kalusteita Facebookin kierrätysryhmien kautta. Suomenkieliset lastenkirjat jakaantuivat näillä seuduilla asuvien suomalaisten kesken ja kasa helppolukuisia englanninkielisiä kirjoja löysi uuden kodin koulumme esikoululaisten luokasta sekä koulun kirjastosta.
Tunne on vapauttava. Olen iloinen, että käytettyä tavaraa arvostetaan ja moni on aidosti iloinen lahjoitetusta tavarasta. Jokaisen tavaratarpeet muuttuvat ja elävät esimerkiksi lasten iän mukaan ja meidän perheessämme on todellakin voimakas vaihe, jossa liian lapsellisesta tavarasta hankkiudutaan nyt eroon. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että lapsemmekin ovat alkaneet ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse pitää itse. Usein he nykyään itse jo ehdottavat, kenelle esimerkiksi pieneksi jääneet vaatteet voisi lahjoittaa. Tunnen kuitenkin omantunnonpistoksen: vielä on matkaa siihen, että tavaraa tulisi hankittua vain se määrä, jonka todellakin tarvitsee. Saatan päästä vielä lähemmäksi sitä ajatusta silloin, kun oma muuttokuorma täältä liikahtaa johonkin suuntaan.
Tänä aamuna kuulin koulun eteisessä tutun äänen huutavan nimeäni. Ystäväni tarjosi minulle lastensa pieneksi jääneitä talvikumisaappaita, joita kohta taas tarvittaisiin. Ne näyttävät olevan juuri sopivaa kokoa meidän lapsillemme.
Ihana, miten kätevää.
