Tehtävään on pyydetty vapaaehtoisia, ja koska me asumme lähellä koulua, ilmoittauduimme oitis mukaan. Tehtävän suorittaminen ei kestä kauan, mutta siihen on annettu tarkat ohjeet. Autossa kerrataan vielä ohjeistus alaikäisten kanssa: ei juosta, ei hosuta, ei kilpailla kuka ehtii ensin. Vuorotellaan. Jokainen saa osallistua, mutta vain yksi kerrallaan.
Pääsemme sisään koulurakennukseen, mutta emme sytytä edes valoja, jotta emme unohtaisi jotain niistä päälle poistuessamme. Päivänvalo kajastaa ikkunoista sen verran, että valaistus on kyllä riittävä. Hiljaisen käytävän päässä on luokkahuone. Se on meille tuttu paikka: esikoisemme viettää siellä suurimman osan koulupäivistään.
Luokan sivupöydältä löydämme etsimämme. Siellä on pieni keltainen hautomakone, jonka sisällä on yhdeksän kananmunaa. Luokassa on käynnissä havainnollinen tipuprojekti: yhteistyömaatila on toimittanut heille erän munia, joiden kehittymistä oppilaat saavat seurata. Koulupäivän aikana hautomakoneen lämpötilaa seurataan, sivussa olevaan pieneen vesisäiliöön lisätään ajoittain vettä ja munia käännellään mahdollisimman säännöllisesti kolme kertaa päivässä. Se syy, miksi me olemme täällä tänä eräänä sunnuntaina, on, että viikonloppuna munien kääntövuorot pitää jakaa niille, jotka ehtivät poiketa koululla.
Niinpä me avaamme hautomakoneen kannen äärimmäisen varovasti ja jokainen lapsistamme saa vuorollaan kääntää muutaman munan. Niihin on kirjoitettu numerot, jotta jokainen tietää, kuinka monta kertaa niitä on sinä päivänä jo käännetty. Meidän tehtäväämme kuuluu kääntää ne numerosta yksi numeroon kaksi. Tehtävä suoritetaan siksi, että sillä imitoidaan emon liikehdintää munan päällä hautomisen aikana. Lähes tärisevin käsin asetamme koneen kuvun uudelleen munien päälle ja tarkistamme, että kaikki on kunnossa.
Kanarotu, jota luokassa kasvatetaan, on erittäin harvinainen eikä hautomisen onnistumisprosentti ole kovin suuri (muistaakseni korkeintaan 50%), joten me kaikki - oppilaat, opettajat, muu henkilökunta, vanhemmat - olemme odottaneet tuloksia jännittyneinä näiden muutamien viikkojen ajan. Kuoriutumiseen sanotaan kuluvan aikaa noin kolme viikkoa.
Ja viimein eräänä toisena sunnuntai-iltapäivänä, kun opettaja on käymässä koululla, hän kuulee hiljaisessa luokassa pienen pientä piipitystä! Ensimmäinen tipu kuoriutuu ja sen perässä seuraa myöhemmin samana päivänä toinen. Kolmas kuoriutuu maanantaina kesken koulupäivän ja lapset pidättävät henkeään, kun he saavat seurata tapahtumaa livenä.
Seuraavina päivinä luokassa käy kova vilske. Kaikki haluavat tietenkin nähdä uudet tulokkaat ja monien heistä (meistä) on suorastaan vaikea poistua luokasta aamulla, kun olemme käyneet saattamassa sinne lapsemme. Sillä mitä tärkeämpää voisi ihmisellä olla tehtävänä silloin, kun saa ihastella vastakuoriutuneita tipuja? Juuri sillä hetkellä tuntuu, ettei mitään.
Kunhan tiput ovat kuivuneet syntymisen aiheuttamasta nihkeydestä, ne pääsevät muuttamaan suurempaan kotiin lämpölampun alle. Ne selvästi hakeutuvat lämmönlähteen alle ja kerääntyvät mielellään toistensa lähelle. Muutamassa päivässä ne kasvavat silminnähtävästi kokoa, pörhistelevät höyheniään ja alkavat kurotella kaulaansa ylemmäs. Ne pyrähtelevät ympäri laatikkoa, syövät ja juovat - ja palaavat aina toistensa luokse. Kun laittaa korvansa lähelle laatikkoa, kuulee kuinka ne piipittävät.
Viikon kasvamisen jälkeen ne lähtevät kohti oikeaa kotiaan maatilalla. Oppilaat pääsevät samalla koko päivän kestävälle retkelle ja näkevät, kuinka tiput vapautetaan samaan kotiin muiden lajitoveriensa kanssa. Nämä kolme pientä koulutipua kuitenkin merkitään sillä tavoin, että ennen joulua oppilaat voivat vielä tulla paikan päälle katsomaan, kuinka suuria niistä on kasvanut.
Joskus havainnollistavan opetuksen äärellä voi vain huokailla. Sillä olivathan ne aivan mahdottoman söpöjä luokkalemmikkejä!
