Syksyisten pihajuhlien teema on Octoberfest, mutta siihen sekoittuu kaikenlaisia syksyn antimia sekä syksyyn liittyviä juhlallisuuksia. Osa ihmisistä on pukeutunut halloween-tyyliin naamiaisasuihin, jotkut tuovat mukanaan (perin amerikkalaisen näköisiä) hedelmä- ja pähkinäpiiraita, joilla aikovat osallistua leikkimieliseen piirakkakilpailuun. Verannalla on kurpitsakasoja ja askarteluvälineitä kiinnostuneille.
Naurattaa, kun tunnistan pihan poikki juoksevan ankan - siis keltaiseen ankkapukuun sujahtaneen neljä- ja viidesluokkalaisten opettajan. Hän juoksee kiljahdellen pakoon kahta dinosaurusta - oma poikamme ja kaverinsa ovat pukeutuneet puhallettaviin dinosauruspukuihin, ja hämmästelen, miten niissä voi ylipäätään kiiruhtaa eteenpäin tuollaista vauhtia. Lauantai-iltapäivä kääntyy iltaan - ja hämmästelen ihan vähän sitäkin, että lastemme opettaja edelleen jaksaa temmeltää oppilaidensa kanssa. Omalla vapaa-ajallaan, vaikka näkee lapsia joka tapauksessa jokaisena arkipäivänä.
Muistan, että onpa hän kutsunut oppilaita joskus mukaansa viikonloppuiltana, kun on ollut menossa katsomaan elokuvaa, josta on tiennyt oppilaidensa olevan kiinnostunut. Ja olemme saaneet kutsuja kokoontua mustikkapensaille tai mansikkamaalle kesäloman aikana, koska hänestä on kiva nähdä oppilaitaan myös pitkän kesätauon aikana. Ja sitten huomaan lopulta, etten oikeastaan niin paljon hämmästelekään - olen jo ehtinyt tottua tähän toimintamalliin.
Pieni koulu, pieni yhteisö ja pienten kaupunkien rypäs ruokkii yhteisöllisyyttä. Melkein kaikki tuntevat tai tietävät toisensa jostakin yhteydestä ja yhteisö ottaa siitä positiivisella tavalla kaiken irti. Toisten lasten vanhemmat muistavat useimmiten toisen perheen kaikkien lasten nimet ja iätkin - samoin omat lapset tietävät tarkasti, kuka on kenenkin vanhempi, pikkusisko tai isoveli. He tietävät myös, mikä on opettajan koiran nimi tai montako kissaa toisella on.
Koulussa vallitsee ystävällinen ja toisia kunnioittava ilmapiiri - josta olen suunnattoman onnellinen - mutta tottakai haasteitakin on. Kun lapsia on koolla paljon ja kaikki eivät jaksa keskittyä olennaiseen, on opettajilla oltava myös auktoriteettia. Opettaja voi olla kaikkien hyvä ja rakas ystävä lauantai-illan juhlissa, mutta vaatia luokkahuoneessaan sitä, että homma toimii. Aina ei näytä edes siltä, että järjestelmällisyys olisi ensimmäinen hyve, mutta kun asiat toimivat tiettyjen raamien sisällä ja oppiminen onnistuu, sekään ei haittaa. Jos meno yltyy liian levottomaksi, puhuminen jämäkällä äänellä, suoraan silmiin katsomalla, näyttää auttavan lähes aina. Silloin nään tuon aina iloisen, kaverillisen hilpeän opettajan etsivän itsestään auktoriteettiroolin, jota hän myös siis - ihailtavan hyvin - vetää.
On helppo arvostaa suunnattomasti sitä työtä, jota opettajat lastemme eteen tekevät. Kohotan hattua. Kiitämme opettajia heidän tekemästään työstä aina lukukauden päättyessä, mutta sen lisäksi ystävällinen ja arvostava asenne läpi vuoden näitä ammattilaisia kohtaan on erittäin tärkeää.
