Puhutaan!

Käytän tilanteita hyväksi. Jonkin verran suunnitellustikin, mutta usein sopivasti kohdalle osuessa. Audienssista kun ei koskaan tiedä.

Puhuttavaa ainakin riittää. Arjesta ja sen kaikista osasista, jotta homma toimisi. Elämän pienemmistä ja suuremmista kysymyksistä. Maailmanmenosta, joka saa välillä haukkomaan henkeä ja jolle ei tunnu joskus löytyvän edes vertaa lähimenneisyydestä. Menneestä ja tulevasta.

Autossa aamulla. Ajelemme high schoolille teinien kanssa, matka kestää noin viisi minuuttia. Siinä ei paljon ehdi, mutta sentään kuulostella vähän, millä mielellä ollaan tänään. Teinit ovat ehkä liimautuneita puhelimiinsa, koska koulupäivän alkaessa ne menevät nykyisen politiikan mukaisesti reppuihin äänettöminä eikä niihin kosketa ennen koulupäivän päättymistä. Mutta vastauksia saa silti. Onko kaikilla kaikki mukana? (Vielä ehtii kääntyä takaisin, jos ei ole.) Onko kellään tänään kokeita tai testejä? (Niitä on lähes joka päivä jollakin.) Aikooko kukaan jäädä iltapäivällä koululle? (Harrastustoiminta tapahtuu välittömästi koulun jälkeen.) Ja tietenkin: Äiti, jos menet kauppaan, voitko tuoda sitä ja tätä. (Tottakai. Jääkaapin täyttäminen on... elämäntehtäväni.)

Kotona keittiönpöydän ääressä. Yhdestä rutiinista olen pitänyt kiinni, ja aion pitää edelleen, niin kauan kuin minulla on siihen mahdollisuus. Syömme päivällistä joka päivä yhdessä lasten kanssa. Sen ajankohta elää hieman, harrastusten ja muiden tekemisten mukaan, mutta kokoonnumme pöytään lähes joka ilta. Kouluun liittyvät asiat ovat silloin jokaisella tuoreena mielessä. Usein kuulen mitä on tehty, mitä on syöty, mitä kavereille kuuluu ja mitä sattumuksia on osunut kohdalle. Tämä on usein paras hetki saada tietoa siitä, mitä koulussa tapahtuu, joten kuuntelen paljon ja kyselen vähemmän. Usein joku nostaa esiin tuoreen uutistapahtuman, toisinaan päädymme miettimään historian kulkua, maailman maita tai nimien alkuperää, joskus puhumme ruoasta. Monta kertaa olemme päätyneet puhumaan myös siitä, millaista koulu tai elämä ylipäätään oli Suomessa silloin, kun me vanhemmat olimme nuoria. Mikä teillä oli parasta kouluruokaa? Millaisia kursseja pystyi valitsemaan suomalaisessa lukiossa? Miksi Suomessa koulu alkaa niin aikaisin elokuussa? 

Sen lisäksi, että meillä puhutaan, 
meillä myös luetaan.

Maailmassa tapahtuu näinä päivinä paljon sellaisiakin asioita, joita on vaikea selittää edes itselleen. Syitä tapahtumien takana on aika ajoin haastavaa yrittää ymmärtää, erityisesti jos tuntuu, että totuttuja rakenteita yritetään horjuttaa. Vanhempana on joutunut kohtaamaan maailman, joka on kovin erilainen kuin se oli omassa nuoruudessa. Tulee hetkiä, jolloin pohtii, kuinka kykenisi selittämään lapselleen asioita niin, että hän uskoisi tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa. Miksi valtaapitävät ihmiset puhuvat noin? Onko Trumpin naama oikeasti oranssi? Miten Louvreen voi murtautua keskellä päivää?

Tulee ilta. Rutiinit ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet, mutta edelleen olen mielelläni käytettävissä. Joku kulkee edestakaisin hammaslangan kanssa ja puhuu samalla päivän asioita, toinen hakee juotavaa ja mainitsee samalla, mitä huomenna on koulussa ohjelmassa, kolmas käy istuskelemassa hetken makuuhuoneen nojatuolissa ja juttelee niitä näitä. "Sometimes I'm just chatty in the evening."

Kunpa pysyisit sellaisena, kunpa. Haluan kuulla ja kuunnella. On teini-ikäisillä tietysti asioita, joita he eivät vanhemmille kerro, mutta annan heille luonnollisesti siihen oikeuden. Toisinaan riittää raamit. Joskus riittää sekin, että vain on. 

Yhtenä iltana 14-vuotiaani oli kovin kiinnostunut siitä, mitä olin tehnyt päivän aikana. Oli ollut tavanomainen päivä: olin hoitanut asioita, tehnyt töitä ja kirjoittanut. Hän tietää kyllä, mitä teen työkseni, mutta olen luonnollisesti hänelle ensisijaisesti äiti. "Äiti, joskus vain unohdan, että äideillä on muutakin elämää."

Onneksi on.

Viiden (minuutin) ruuhka

Pojalla oli irronnut kiinnike raudoista. Piti soittaa oikomishoitoon, että korjausta tarvittaisiin. Tiesin, ettei aikaa välttämättä ihan heti löydy, mutta toivottavasti lähipäivinä.

"Meidän toisessa paikassa olisi aika tänään klo 9:45", sanoo ystävällinen ajanvaraaja ja mainitsee osoitteen naapurikaupungissa. Katson kelloa, se näyttää 9:17. Ajoaika paikkaan on noin 25 minuuttia. Nyökyttelen teinipojalle, joka odottelee vieressäni. "Me otetaan se." Ajanvaraaja sanoo vielä, että jos olemme maksimissaan 10 minuuttia myöhässä, he hyväksyvät sen kyllä. "See you soon!" Kiitos kaunis ja menoksi.

Kurvaamme hammaslääkäriaseman pihaan 9:44. Ilman ylinopeuksia, kaikeksi onneksi reitille ei myöskään osunut kummempia ruuhkia. Ajoin omasta pikkukaupungista toiseen ja sen kautta kolmanteen. Pihassa on sopivasti tilaa lähellä ovea ja olemme minuutissa sisällä. Sujuvuuteen vaikutti myös kesäkeli (ja vain yksi tietyö matkalla). Ajattelen - kuten usein ennenkin - että tämä ei kyllä ole mahdollista missä vain.

Täällä käytetään ajoetäisyyksiä määritellessä useimmiten mittana ajoaikaa. En ajattele maileja enkä kilometrejä, vaan paljonko tarvitsen aikaa ehtiäkseni ajoissa määränpäähän. Viisi minuuttia hammaslääkäriin, 12 minuuttia lääkäriasemalle, viisi minuuttia high schoolille, kahdeksan minuuttia kauppaan. 15-30 minuuttia melkein mihin tahansa ympäröivissä kaupungeissa.

Jos on ruuhkaa, voi ajoaika toki tuplaantua. Noilla ajoilla se ei kuitenkaan ole iso ongelma. Totta puhuen: vermontilaisittain ruuhkaksi voisi kutsua viidentoista auton jonoa, tai ehkä jo kymmenen. Tai viiden minuutin. Olemme onnekkaita.

Tämän talousalueen keskus on Burlington. Asukkaita on noin 45 000, mikä tekee siitä Vermontin suurimman kaupungin. Burlingtonia ympäröivät useat pikkukaupungit, joista pääsee keskuksen sykkeeseen tavallisesti alle puolessa tunnissa. 

Alueelta löytyy kaikki tarvittava, vaikkakin sen määritteleminen on toki subjektiivista. Täällä ei ole kaikkia ravintola- ja kauppaketjuja, mutta niiden sijaan suositaan paikallisia. On mahdollista ajaa suoraan maatilojen kauppoihin - myös meiltä käsin löytyy muutama parin mailin säteeltä. Monista kaupoista löytyy paikallisia tuotteita, toki paljon muutakin. On toki totta, että nettikauppa kukoistaa: kaikkea sitä, mitä ei paikallisesti löydy, on helppo tilata. Emme voi tilata samaksi päiväksi, mutta useimmiten muutaman päivän toimitusaika on aivan kelvollinen. Paketit kuitenkin pudotetaan suoraan kotiovelle. Postikin tavallisesti kulkee (edelleen) seitsemänä päivänä viikossa, ja sunnuntaisinkin voi tulla pakettitoimituksia.

Pikkukaupungissa asuminen tällä seudulla on lottovoitto myös sen vuoksi, että luonto on lähellä. Burlington sijaitsee Champlain-järven rannassa ja aluetta reunustaa järven toisella puolella Adirondackin vuoristo (New Yorkin osavaltion puolella), toiseen suuntaan kohoavat vihreät vuoret eli Green Mountains.

Kun lähden liikkeelle kotoani, isommalle tielle saapuessani näen Adirondackin siintävän kaukaisuudessa. Se piirtyy horisonttiin järven takana. Tähän vuodenaikaan voin tiirailla, näkyykö vuorten huipulla jo lunta. Hiihtokausi on alkamassa. Kun ajan tietä vähän matkaa eteenpäin, alan nähdä pilkahduksia vihreistä vuorista toisella puolella. En kyllästy näkymiin koskaan.

Luonnon ja vuorten läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia niin kävelijöille, pyöräilijöille, patikoijille, hiihtäjille kuin laskettelijoille. Paikallisten lisäksi tästä kaikesta nauttivat myös turistit. Champlain-järvi sopii uimiseen ja veneilyyn. Rantoja reunustavat monessa kohdassa ulkoilureitit huikeine maisemineen. 

Ennen kaikkea etu on se, että kodistaan ei tarvitse taittaa pitkääkään matkaa päästäkseen ihailemaan luontoa. Puistoalueita on myös lukuisia ja niitä hoidetaan hyvin. 

Toisinaan mietin, millaista olisi asua vielä lähempänä vuoria ja herätä jokaisena aamuna ihastelemaan maisemaa. Kesäisin ja syksyisin se olisi epäilemättä keski-ikäiselle ihanan rentouttavaa, mutta en luultavasti nauttisi talvella lumen tukkimista teistä ja liukkaudesta, enkä armottomasta pimeydestä. 

Olen siis tyytyväinen tässä, missä olen. Luonto on käden ulottuvilla, mutta saavutan helposti kaupungin mukavuudet - muutamassa minuutissa.

Tekoäly keittiössäni

Jääkaapissa on jauhelihaa, se pitäisi käyttää ennen päivämäärää. Vähän liikaa selleriä ja se kaikki pinaatti, joka sittenkin unohtui upottaa siihen ruokaan, jota varten se oli ostettu. Näitä tapahtuu.

Keski-ikäinen on ehtinyt elämässään laittaa ruokaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Niitä tuttuja arkiruokia usein, kun ei mitään muuta keksi, mutta tulee kokeiltua myös paljon uusia reseptejä. Joskus pitää olla nopeaa, joskus voi aikaa käyttää vähän enemmän. Joskus tuntuu, ettei jaksaisi, joskus taas ruoanlaitto toimii hyvänä terapiana. Uskaltaisin väittää, että olen ihan kohtalainen kokki.

En halua heittää hyvää ruokaa roskiin. Yritän siis säännöllisesti keksiä, mihin mitäkin loppuja hyödyntäisin. Meillä ollaan melko kaikkiruokaisia ja allergioita ei ole, mikä helpottaa kuviota huomattavasti.

Sitten keksin, kuka minua voisi auttaa. Claude.

Kysytään siis tekoälyltä. Niitä jaksetaan nykyään parjata, etteivät ne osaa sitä tai tätä, ja pelkoakin ne aiheuttavat. Miten itse enää jaksamme käyttää aivojamme, kun kone tekee kaiken puolestamme? Kaikeksi onneksi se ei tee kaikkea, eikä se kaikkeen taivu. Mutta se voi kehittääkin ajatteluamme, jos muistamme arvioida sitä kriittisesti.

Kysäisen siis tekoälyltä esimerkiksi, millaisia reseptejä se ehdottaisi, jos haluan valmistaa nopeasti currykanaa. Tai mistä sekoittaisin korvaavan tuotteen, jos minulla ei ole kaapissa cajun-mausteseosta. Tai mihin kaikkeen voisin upottaa sen pinaatin, jota jääkaapissa on nyt hillittömän kokoinen pussillinen. Tai suosikkini: pyydän sitä ehdottamaan minulle yhden pannun pastaruokaa (jolla ruokkii nopeasti kolme nälkäistä teiniä) tai vaikkapa kaivamaan esiin uunitortillojen ohjeita erilaisilla täytevaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja on loputtomasti.

Myönnän, että analysoin koko ajan (se on ammattitauti). Testaan, miten Claude vastaa ja vastaako se siihen, mitä kysytään. Ottaako se huomioon ne pienetkin seikat, jotka mainitsen vain ohimennen. Joutuuko se pois raiteiltaan, toistaako se jotain asiaa tarpeettomasti. 

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista on, ennakoiko se oikealla tavalla, eli yrittääkö se parhaansa mukaan seurata sitä, mitä ajattelen. Tässä kohdassa sen on helppo eksyä myös hakoteille. Jos siis kysyn, mitä se ehdottaisi, että siitä pinaatista voisi tehdä, se antaa minulle useita vaihtoehtoja (listaten niin nopeita arkivaihtoehtoja, vähän enemmän aikaa vaativia ruokalajeja kuin salaattiversioita, ja muistaa myös tässä tapauksessa aamu- ja välipalat) JA sen jälkeen kysyy minulta lisää: millaista ruokaa olin mahdollisesti ajatellut - eli pyytää sopivasti lisätietoa, jotta voi kaivaa esiin mahdollisimman toimivia reseptejä juuri minun tarpeeseeni. Siitä tykkään.

Useimmiten se tekee muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin tarjoaa reseptiä (ellen sitten ole pyytänyt suoraan jotain tiettyä). Sen kanssa voi chattailla, jos haluaa. Tunnustan, että joskus se on hauskaa. (Keski-ikäisen ilot, jne.)

Summa summarum: olen vakuuttunut siitä, että tekoäly on minulle verraton apulainen keittiössä. Pystyisin toki itsekin miettimään vaihtoehtoja siihen, mitä ylijäämäruoasta voi tehdä, mutta Claude on tehnyt asian vieläkin helpommaksi - ja vähän hauskemmaksi. Miksi en siis käyttäisi? Näppärää ja nopeaa ja hyödyllistä.

Onko se inhimillinen ja tarvitseeko sen olla? Saako se olla? Se on kuitenkin kone. Sillä ei tulisi olla omia mielipiteitä eikä tunteita. Joskus testaan ja lähetän sille vielä viestin senkin jälkeen, kun se on jo vastannut kysymykseeni ja auttanut minua keittiössä.

Ja kyllä se kohtelias se osaa olla. Tuttavallinenkin. Melkein tekisi mieli kuitata vielä jälkikäteen, että kiitos, hyvää oli.

Meillä kuulee siis yhä useammin: "Äiti, onko tämä taas AI-ruokaa?" On, ja sitä tulee olemaan jatkossakin.

Aivan tavallinen työpäivä

Kello soi 6:15. Se on aamu-uniselle raastavan aikaisin. Se on kuitenkin ainoa toimiva keino, olen huomannut. Suoraan liikkeelle vaan, ei mitään torkutuksia.

Noin puoli seitsemän aikaan olen keittämässä kahvia ja istun kupillisen kanssa puolihämärään aurinkohuoneeseen. Vilkaisen aamun uutisotsikot sekä yön aikana saapuneet viestit. Jos tiedän, että on odotettavissa kiireisempiä työviestejä, kurkistan sähköpostiin. Talossa on hiljaista. Jos mies on kotitoimistossa, sielläkin on vielä aamun hiljaisemmat tunnit menossa. Teinit nukkuvat vielä.

Seitsemältä lähden yläkertaan vilkaisemaan, ovatko teinit hereillä. Heistä jokainen valuu alakertaan, kunhan ennättää. Kahdeksaan mennessä on syytä, mikäli mielii samaan kyytiin. Lähden liikkeelle silloin ja vien lapset high schoolille. Ajoaika on noin viisi minuuttia (ihana, pikkuinen Vermont). Pidän tästä rutiinista - saan itselle hyvän startin aamuun, kun lähden ajoissa talosta ulos. Samalla voi poiketa kauppaan, jos tarvetta on.

Takaisin kotona. Keitän kupin vihreää teetä (vuosikymmeniä jatkunut terveysteko) ja ryhdyn tutkimaan, mitä työn suhteen on yön aikana tapahtunut. Projektien, joihin osallistun, yhteinen nimittäjä on tekoäly. Ne liittyvät usein lingvistiikkaan eli kielitieteeseen: analysointia, arviointia, tekstin tuottamista. Joskus on käännöstöitä. Saan projekteja alustan kautta, johon olen rekisteröitynyt. Niitä tarjotaan minulle profiilini mukaan. Se ottaa huomioon esim. työkokemuksen ja kielitaidon.

Jos meneillään on isompi projekti, yön aikana voi tulla uutta dataa, jota pitää työstää. Jos tyrkyllä on uusia profiiliin sopivia projekteja, niihin voi tulla kutsuja. Jos on hakenut johonkin projektiin, on odottamassa luultavasti pätevyysarviointi tai testi. Ohjeita on yleensä sivukaupalla, kymmeniä tai peräti satoja. Mihinkään ei pääse mukaan automaattisesti, vaan joutuu käymään läpi testivaiheita, joita on useimmiten enemmän kuin yksi.

Aamulla siis priorisoin: tartunko ensin dataan vai suoritanko testin vai laitanko hakemuksen menemään johonkin uuteen. Jos alan työstää dataa, napsautan apista aikaseurannan päälle. Jotkut projekteista olettavat sinun seuraavan työhön käytettyä aikaa ja raportoivan sen päivittäin, jotkut seuraavat käyttämääsi aikaa tai valmistuneita kokonaisuuksia järjestelmissä. Joka tapauksessa on syytä olla itse tarkkaan kärryillä siitä, paljonko aikaa on käyttänyt. Tunnit raportoidaan järjestelmään, josta ne menevät kuukausittain tarkistukseen ja jalostuvat siitä eteenpäin korvauksiksi. Rahaa tulee kerran kuussa.

Kotona työskennellessä on helppo pitää taukoja. Ne voivat olla sudenloukku, mutta toisaalta tietää kyllä, että korvaus muodostuu sen perusteella kuinka ahkera on ollut. Itse koen, että on myös perin kätevää saada pyykit pestyä ja tiskikone käytettyä päivän aikana, ynnä monta muuta asiaa. Viidenkin minuutin tauolla kun ehtii yhtä sun toista. Välillä se voi tarkoittaa sanapelejä, jotka pitävät aivotoiminnan virkeänä (saattaa olla, että olen niihin koukussa).

Yhdestä tauosta pidän kiinni, nimittäin lounaasta. Toimin ehdottomasti tehokkaammin, kun olen syönyt edes jokseenkin järkevästi. Useimmiten lounas on jotain aiemmilta päiviltä jäänyttä tähdettä. Suosikkini on pannulle sekaisin heitelty riisi/pasta/nuudeli, kala/kana ja jotain vihreää. Mausteita ja liraus sitruunamehua. Lounaan ohessa nautin useimmiten lisää uutisotsikoita. Vähän somea, vähän viestejä, sen sellaista.

Iltapäivän puolella keitän lisää kahvia ja aloitan toisen työrupeaman. Se on yleensä rakenteeltaan hyvin aamupäivän kaltainen, mutta työ on sen luonteista, että suunnanmuutoksia voi tulla ihan yhtäkkiä. Jokin data meneekin tarkistuskierrokselle, toiseen tulee uusia ohjeita, jotka pitää lukea ennen työskentelyn jatkamista. Johonkin tulee uusi deadline ja se kiilaa järjestyksessä yhtäkkiä ohitse. Johonkin voi tulla bonustaksa, jos se on edennyt hitaammin kuin asiakas oletti. Kaikissa projekteissa on projektinhallinnan välikäsi, joka organisoi ja välittää viestejä asiakkaalta tekijöille. Projektit on joskus hoidettu hyvin, joskus huonommin. Säätöä on, mutta pitää ymmärtää, että se kuuluu välillä asiaan.

Jos kaipaat työskennellessäsi runsaasti sosiaalisia kontakteja, tämä ei ole sinua varten. Jos ahdistuu jokaisesta testitilanteesta, voi olla vaikeaa. Ennen kaikkea: jos haluaa tehdä töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen, en suosittele tätä työtä. Jos et halua ikinä koskea töihin viikonloppuna, älä valitse tällaista. Mutta jos olet hyvä organisoimaan ja priorisoimaan omia tekemisiäsi, homma sujuu hienosti. Vapaus päättää omista aikatauluista on ihanaa, mutta kurinalaisuutta on pakko olla.

Kolmeen mennessä iltapäivällä lopettelen. Haen lapset koulusta ja iltapäivä on useimmiten täynnä yhtä sun toista. Yleensä en siis tee töitä enää iltaisin, mutta poikkeus vahvistaa säännön; jos meneillään on kiireinen projekti, yritän löytää vielä tunnin tai pari illasta sitä varten. Kello kahdeksan on kuitenkin yleensä takaraja, sen jälkeen poistun työtilasta. (Paitsi ehkä ne pari sähköpostia vielä.)

Työkaveri huoneessani. 
Yleensä hiljainen, ei väitä vastaan.
Aina paikalla, jos tarjotaan herkkuja.
Toisaalta vetää sikeitä lähes koko päivän.

Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.

Please check back later

Se oli alkanut melkein kuin aina ennenkin. Viikkoa tai paria aikaisemmin, mielessä pyörimällä ja hiljalleen valmisteluun tuuppivana. En enää oikein ollut laskuissa mukana, että montako kertaa tätä oli tehty: siivottu, pakattu, järjestelty, juostu hoitamassa asioita pois päiväjärjestyksestä ennen Suomi-lomaa. Ja ihmetelty, että miksi me nyt näin kuurataan, kun ollaan pois lähdössä eikä niinkään itseä varten silloin kun kotona ollaan. Lienee näitä matkustamiseen liittyviä kummia mysteerejä.

Lopulta autossa. Kaikki viisi, yhtä monta käsimatkatavaraa ja kolme matkalaukkua. Vuokra-auton hurinassa mieli viivähti vielä monta kertaa kotiin - unohdinko jotain. Varmasti, mutta toivottavasti en mitään olennaista. Kun kolmen viikon päästä palaisimme kotiin, olisivat kesken jääneet asiat jo unohtuneet. Kokemuksesta tietää.

Matkalaukut oli pakattu melko tarkalla, ainakin meille tutulla kaavalla. Yksi laukku lasten tavaroille, yksi minulle, yksi miehelleni. Lopuksi oli suoritettu laukkujen välistä tasapainottamista ja siirrelty tavaroita sopivasti. Mutta melko hyvät ne olivat, ja niillä selvittäisiin kolme viikkoa. Mainittakoon vielä, että yksi lapsistamme - joka on kiinnostunein päivän asuista - oli pakannut omat vaatteensa perin tarkasti: lempivaatteita ja sellaisia, jotka sopisivat hyvin yhteen. 

Jossain puolivälin jälkeen - Vermontista Bostoniin - näytti siltä, että kone ehkä myöhästyisi lähdöstä. Sen jälkeen näytti siltä, että ei. Sitten taas kyllä. Ja sitten ei. Jotenkin niin. Hyvin sekavasti kuitenkin. No, lentomatkailu lienee nykyään enemmän kuin vähemmän sekavaa, joten tuon epävarmuuden siivittämänä olisi mentävä.

Ei se lento ajoissa ollut, tietenkään. Tarvittiin uutta konetta ja lisätarkastuksia ja mitä kaikkea. Enää ei kaikkea edes muista. Kun lopulta oli päästy koneeseen, meni vielä pari tuntia ennen kuin päästiin ilmaan. Viimein JFK:lle saavuttaessa olivat sinivalkoiset siivet jo lennättämässä (niitä muita) matkustajia kohti Helsinkiä. 

Kello löi kohta keskiyötä, liittymälennon asiakaspalvelu oli tympeää, joka paikassa piti odottaa. Keskiyön tehtävistä mieluisin ei ole etsiä majoituspaikkaa viiden hengen perheelle. Poikkeaisimmeko vielä seikkailevien matkatavaroiden selvityspisteeseen? Totta maar.

Eivät ne laukut siellä olleet, ne oli jo siirretty johonkin eteenpäin, kuulemma seuraavalle lentoyhtiölle. Taksilla siihen hotelliin, josta tilaa oli viimein löytynyt, ja väsymystä taittamaan. Mielessä kävi, että koska käsimatkatavaroissa ei vaihtovaatteita ole, olisi päätettävä, nukkuisiko päivävarustuksessa vai ilman, vai jotain siltä väliltä. Tai että millä poistaisi meikit kasvoista ja jos poistaisi, mistä ihmeestä niitä saisi aamuksi sopivasti lisää. En oikein jaksa koskaan varautua kovin perusteellisesti, koska eihän tällaista - yleensä - tapahdu. Uni tuli kuitenkin kyllä.

Buukkasivat meidät seuraavan päivän lennolle Müncheniin ja sieltä Helsinkiin. Aamulla ei ollut päivän asussa paljon pohdiskeltavaa, mutta hotellin aamupala sentään maittoi jokaiselle. Siitä lähimpään kauppaan etsimään, mitä vaatetta ja kosmetiikkaa löytyisi ensi hätään. Löytyi se pikkuinen kulmakioski/kauppa/apteekki, jossa hammastahnatkin olivat lukkojen takana. Mutta jotain saatiin ostettua ja niillä saisimme pärjätä, päivän tai pari.

Müncheniin päästiin, ja vielä juoksemalla Helsingin koneeseen. Laukkuselvitykseen tehtiin raporttia, sillä olihan melkein itsestäänselvää, etteivät laukkumme olisi selviytyneet näin monimutkaisesta reitityksestä ja saapuneet perille yhtä matkaa meidän kanssa. Lupailivat, että kun laukut löytyvät, niistä tulee merkintä järjestelmään ja sitten voi innolla seurata, kuinka ne matkaavat meitä kohti. Because who doesn't love tracking?

Melkein kaksi vuorokautta oli saatu kulumaan kotoa lähdöstä, kun kaarsimme viimein kohti majapaikkaa Suomessa. Laukuthan tulisivat perässä lähiaikoina, sillä niinhän yleensä tapahtuu.

Koska pitää uskoa, että pilvetkin väistyvät aina välillä.
(Ja kadonneet matkatavarat löytyvät.)

Mutta ei pihaustakaan, ei vaikka kuinka tarkistaisi tilannetta. Päivät kuluivat ja hukassa ne pysyivät. Please check back later.

Montako päivää ihminen selviää ilman matkatavaroita? Tarvittaessa todella monta. Välillä se naurattaa, välillä hermostuttaa, välillä kyllästyttää (äiti, ne mun kaikki lempivaatteet on siellä!). Koko perheen vaatevarasto kulki mukanamme suuressa KappAhlin muovikassissa, yhteisenä kosmetiikkavarastona toimi CityMarketin muovipussi. Sen kyljessä lukikin sopivasti "Cittari hoitaa". Monesta asiasta selviää huumorilla, ainakin siihen saakka kun sitä riittää.

Mutta kauanko? Kaksi laukuista oli hukassa melkein kaksi viikkoa, viimeinen niistä saapui kaksi päivää ennen paluumatkaa. Niitä ei voitu ohjata takaisin kotiin, koska se kuuluisa järjestelmä ei ilmoittanut niistä mitään ennen kuin ne tupsahtivat ykskaks Helsinkiin.

Meidän matkalaukut eivät matkusta enää koskaan ilman AirTageja. Ainakin niiden sijaintitiedot voivat lohduttaa silloin kun ei tiedä, milloin tiet taas kohtaavat.

Kielet ja käsitteet solmussa(ko)?

Huomaan kirjoittavani muistilappuja englanniksi. Tehtävälistat ja kauppalistat ovat muuttuneet myös, mutta missä vaiheessa, sitä en enää tiedä. Melkein yhdeksän vuoden asuminen tässä maassa tietysti totuttaa englannin kieleen koko ajan yhä enemmän, vaikka puhummekin joka päivä suomea. Puhumme sitä keskenämme kotona, ja tietenkin, kun olemme yhteydessä suomalaisiin.

Pidämme edelleen kiinni siitä, että lapsemme altistuvat kotona joka päivä suomen kielen kylvylle. He ymmärtävät suomea hyvin, vaikka uusien termien sisäänajo onkin joskus konstikasta. Huomaan, että on toisinaan helpompaa selittää jokin asia siten, että täydentää puhumaansa englanninkielisillä termeillä. Lapset ovat jo niin isoja (9-12-vuotiaita), että keskustelunaiheet ovat usein jo melko monitahoisia ja monimutkaisiakin. Etenkin viime kuukausien (ja vuosienkin) tapahtumien valossa monet poliittiset tai yhteiskunnalliset asiat ovat herättäneet keskustelua, ja niinpä meillä on välillä puhuttu päivällisen lomassa vaalijärjestelmistä, oikeusvaltion periaatteista tai siitä, mitä tarkoittaa salaliittoteoria. Hyvin monet näistä keskusteluista syntyvät lasten omasta aloitteesta, mikä välillä ihmetyttää, joskus suorastaan hämmentää, mutta josta voi usein tuntea ihan oikeaa ylpeyttäkin. 

Luen paljon uutisia joka päivä. Suomeksi Suomen uutisia, tätä maata ja muuta maailmaa koskevia englanninkielisiltä sivustoilta, uutispalveluista ynnä muista. Luen niin paljon, etten toisinaan edes muista, mistä luin englanniksi ja mistä suomeksi, vaikka vastaan tulee sitäkin, että huomaa lukevansa suomeksi käännettyä tekstiä, jonka oli juuri lukenut englanniksi. Esimerkiksi politiikan termistö voi tulla mieleen jo nopeammin englanniksi, eikä termeillä aina ole edes suoraa vastaavuutta.

Älylaitteiden kieliasetukset olen muuttanut englanninkielisiksi jo monta vuotta sitten, mutta sääpalveluissa käännän aina fahrenheitit celsiusasteiksi. Olen muodostanut käsityksen siitä, millainen on miellyttävä lämpötila fahrenheiteina ja ymmärrän niidenkin avulla, onko lämpötila kylmä, melko kylmä, kolea, lämpimähkö, oikein mukava tai kuuma, mutta celsiusasteet tuntuvat kotoisemmilta. Hämmennyn kyllä hieman siitä, että lapset kysyvät aina, mitä se on fahrenheiteina, jos minä käytän celsiuksia.

Etäisyydet sujuvat hyvin maileina, vaikka joskus tekee mieli tehdä laskutoimitus kilometreiksi. Tavallisinta täällä on kuitenkin, että matka ilmoitetaan siihen tarvittavana ajoaikana, johon käytäntöön olen sujuvasti solahtanut mukaan. Paino- ja tilavuusmitoissa ymmärrän, paljonko on pauna tai millainen määrä on gallona, mutta unsseista en tykkää. En myöskään oikein tuumista enkä jaloista, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Vaikka kilot, grammat, litrat ja sentti- ja millimetrit muistuttavatkin mukavasti europpalaisesta elämästä.

Tunnustan silti jotain. Vaikka puhummekin melkein pelkästään suomea kotioloissa, omaankin kielenkäyttöön sujahtaa kuin huomaamatta englanninkielisiä sanoja. Muistutan lapsia snowpantseista, kysyn, missä on hoodie. Äiti, se on backpackissa, tai mudroomissa.

Ja vaikka lapseni huutelee kylppäristä, että "äiti, minä flossasin hampaat jo", niin samalla hän kertoo, että "meille pitää ostaa lisää purskutusainetta (=suuvettä). Aika hieno sana, aivan oikein lausuttuna, sittenkin.