Kursseja, kursseja, lisää kursseja

 "En osaa pelata lentopalloa!" Toteaa teini, joka on juuri valinnut high schoolin ensimmäisen vuoden toisen kvartaalin täytteeksi lentopallokurssin. Juttelemme siitä, että ei se haittaa. Kurssi on suunniteltu siten, että tarkoitus on pitää hauskaa ja liikkua koulupäivän aikana muutenkin kuin käytävillä luokasta toiseen kiiruhtaen. Sitä paitsi siellä saa pelata myös sulkapalloa. "Onneksi. Sitä osaan paremmin." Hän pärjää kyllä, siitä minulla ei ole epäilystäkään.

Joskus on jännittävää. Lukiolaisen aikataulu on täynnä sitä ja tätä. Olen tyytyväinen siihen, että tytär on valinnut rohkeasti sittenkin sen lentopallokurssin - ja ennen kaikkea, hoitanut koko homman: ottanut selvää miten toimitaan, varannut ajan opinto-ohjaajalta ja ilmoittautunut kurssille. 14-vuotiaalle lukiolaiselle annetaan jo selvästi enemmän vastuuta kuin yläkoululaiselle, ja on helppo huomata, että lisääntynyt vastuu tuntuu mukavalta, joskin joskus jännittävältä tai pelottavaltakin.

High schoolin päivä alkaa virallisesti joka päivä klo 9. Sitä ennen on mahdollista käydä tapaamassa opettajia. He ovat luokissaan joka aamu 8:15 oppilaiden kysymyksiä varten. Myös tämä käytäntö opettaa vastuuseen: jos kotitehtävä on jäänyt epäselväksi tai haluaa kysyä voiko kokeen uusia, helpoin keino on marssia luokkaan tuon kyselytunnin aikana. Teini-ikäinen osaa jo monessa tilanteessa perin hyvin itse määritellä, tarvitseeko opintoihinsa apua. 

Päivässä on neljä pidempää oppituntia. Ne ovat noin puolentoista tunnin mittaisia. Meidän koulumme värit ovat sininen ja harmaa: päivillä on myös tällaiset värikoodatut nimet. Sininen päivä (ma, ke) on koko kvartaalin ajan samanlainen. Harmaina päivinä (ti, to) opiskellaan toisia aineita. Perjantait ovat joko sinisiä tai harmaita. Freshmaneilla eli yhdeksäsluokkalaisilla jokaiseen päivään on upotettu myös advisory, joka on ikään kuin luokanvalvojan oma tunti. Silloin tavataan pienempää ryhmää, joka on pysyvä samana kaikki neljä lukiovuotta. Ryhmässä jutellaan, pelataan ja välillä herkutellaan yhdessä ("We had donuts today!"). Juhlistetaan syntymäpäiviä, kysellään kuulumisia ja käydään läpi ilmoitusasioita. Advisoryt harventuvat myöhemmillä luokka-asteilla, mutta pysyvät kuitenkin edelleen ohjelmassa. Useimmiten päivään mahtuu myös läksyjen tekemiseen varattu aika eli study hall. Niitä tosin on vain freshmaneilla (9.) ja sophomoreilla (10.). Junioreilla (11.) ja senioreilla (12.) ne ovat hyppytunteja, jotka kuitenkin on suositeltavaa käyttää opiskeluun. Vastuun opettamista sekin.

Jokainen päivä päättyy 15:25. Aikataulu on pysyvä eikä siinä ole yleensä poikkeuksia, koska amerikkalaiseen kouluun kuuluu koulubussikuljetus.

Kouluvuosi jakaantuu luonnollisesti neljään kvartaaliin. Ydinkurssit - matematiikka, englanti, science (biologiaa, kemiaa, fysiikkaa) ja social studies (esim. historiaa ja yhteiskuntaoppia) pyörivät koko vuoden. Valinnaiset kurssit voivat olla esimerkiksi puolivuotisia tai kvartaalin mittaisia. Kaikesta kerätään opintopisteitä eli creditejä. Ohjelman suunnittelussa on syytä olla tarkka, jotta erilaiset kokonaisuudet tulevat huolehdittua. On valittava tietty määrä liikuntakursseja, taitoaineita, terveystietoa, teknologiaa jne. Vieraiden kielten opiskelu on vapaaehtoista, mutta niitä on tarjolla täkäläisessä koulussa tällä hetkellä neljä: espanja, ranska, saksa ja japani. Meidän teineistä kaksi opiskelee saksaa ja yksi espanjaa.

Kaksi teineistämme on aloittanut high schoolin tänä vuonna, esikoisella on menossa kolmas vuosi. Ensimmäisenä vuonna opinnot ovat vielä ohjatumpia ja monella on paljon samoja kursseja, mutta vaihtelu lisääntyy seuraavina vuosina. Esikoisellamme on lukujärjestyksessään esimerkiksi mielenkiintoinen historiakurssi nimeltään "American History through Film", lisäksi hän opiskelee taloustieteen ja ympäristötieteiden alkeita. Myöhemmin tänä vuonna on tulossa syventäviä englannin kielen kursseja, esim. luova kirjoittaminen ja katsaus kirjallisuuteen. Nämä kaikki ovat siis valinnaisia kursseja.

Joskus kyselin, mitkä kursseista ovat tällä hetkellä kiinnostavimpia. Yhden mielestä on useita kiinnostavia, mutta englanti on noussut suosikiksi. Hän lukee ja kirjoittaa mielellään kaikenlaista. Lisäksi koko vuoden jatkuva pitkä taidekurssi sopii taiteelliselle nuorelle. Yhden suosikki on tällä hetkellä "Engineering & Design", ja hän suunnittelee lisäävänsä ohjelmaan muitakin kursseja teknologiakokonaisuuden alta. Toisaalta hän on aina ollut kiinnostunut historiasta ja luultavasti harkitsee myös yhteiskuntaopin kursseja. 

Esikoinen suhtautuu kahden ja puolen vuoden kokemuksen pohjalta neutraalisti: "Well, it's pretty ok." Aika hyvä ja riittävä asenne sekin.

Matot

Olin tilannut aamuksi. Hän oli varmistanut saapumisensa kilauttamalla kahtakymmentä minuuttia ennen. "See you soon!"

Tällä asialla olimme, koska ne matot piti pesettää. Se tarkoittaa mattopesupalvelun tilaamista paikan päälle, jos ei itse omista tarvittavia vermeitä. Emme ole lähteneet hankkimaan ja opettelemaan, joten tilaamme palvelun ulkoa. 

Hän ilmestyi ovelle aivan aikataulunsa mukaisesti. "Katsoin edellisen kerran tietoja, siitä olikin vähän aikaa!" (Ei siitä nyt niin kauaa ole. Ja sitä paitsi - mistä tiedät, mitä olen näille matoille sillä aikaa tehnyt. Ei ne nyt onneksi kauhean likaisiltakaan näytä, mutta tiesin kyllä, että aika oli tullut. Oli vain jäänyt työlistalla jotenkin unohduksiin.)

(Pitäisikö minun tuntea tämä kaveri.)

Kokolattiamatot. Suomalaiset osaavat arvata, mitä mieltä niistä olemme. Ei oikeastaan tarvitse edes sanoa sen kummemmin mitään. Katsoa vain ja todeta, että olenhan suomalainen. Kyllä se toiselle suomalaiselle riittää, uskoisin. Yläkertaan vievät portaat ovat paksumman, pehmeän maton peitossa, ja muistan, kuinka eräs paikallinen tuttu ihasteli niiden materiaalia. "Nämä ovat sellaiset hienommat!" (Hienommat? Ne ovat korkeintaan... siedettävät.) Kiitämme lämpimästi tämän talon edellisiä asukkaita, jotka olivat aikoinaan vaihtaneet osan matoista parketiksi. Mutta onhan niitä silti useita ja siksi eteisessäni seisoi nyt tämä hilpeästi hymyilevä matonpesijä.

Mennään ensin kellariin, selitän. Siellä on aulatilaa ja sen sellaista, ne pitää pestä. "You are into puzzles!" Hän ihastelee melko mittavaa palapelikokoelmaa kellarin hyllyssä ja tarinoi minulle äidistään, joka tekee niitä ja kehystää kauneimmat. "Do you ever do that?" (Joskus olen... mennäänkö eteenpäin nyt?) Yläkertaan vievät portaat ovat nekin matolla peitetyt ja ylhäältä löytyy aulatilan lisäksi myös tympeänharmaalla matolla päällystetty iso huone. Olin edellisenä iltana siirrellyt tavaroita ja kevyitä huonekaluja pois tieltä ja jupissut itsekseni, miksi tavaraa oli taas siellä täällä. Pitäisi todellakin kai tilata tämä kaveri käymään useammin, tulisi ehkä siivottua noita epämääräisiä röykkiöitä useammin.

Kuntosalinurkkaus, siihen matto sopii. Ehkä.

Työn laajuus oli nyt siis selvillä ja sitten hän voisikin ryhtyä toimeen. "Onko teillä kotieläimiä, jotka saattaisivat karata ovesta, koska joudun pitämään ovia jonkin verran auki?" Tulee pesukonetta ja letkua ja sen sellaista, muistan. "Ei meillä sellaisia karkaavia ole, mutta kirjaston nurkassa asuu hamsteri. Se pysyy kyllä siellä."

Ja sitten hän kurkistaa kirjastoon. "Oh, I can see him! What is he doing?" (She. Se on tyttöhamsteri.) "She is moving some bedding away from her sleeping corner, closer to the door." Hamsteri on todellakin hereillä, se on kiireisen näköinen, koska on juuri siirtämässä pehmikettä häkistä toiseen. "Oh, I have never seen a hamster doing that!" Matonpesijän ääni on jo pehmeä. Sellainen, jolla eläimille puhutaan. Melkein jo sanon, että mene vain rohkeasti lähemmäksi katsomaan, mutta sitten muistan, että maksan hänelle mattojen pesemisestä. (Joko mennään?) "He is amazing!" (She. Se on tyttöhamsteri.)

"I better get to work now!" Hän sanoo vihdoin. Ja vilkuilee vielä vähän hamsteria. Onhan se söpö, myönnän. (Mutta todellakin, olisi aika.)

Ja hän ryhtyy tuumasta toimeen. Noin kaksi tuntia siinä menee, mutta sitten tuoksuukin koko loppupäivän pesuaineelle. Kaikki vähän hypähtelevät matoilla kulkiessaan sinä iltana, koska niille astuminen kastelee sukkia vielä monta tuntia pesun jälkeen. Mutta puhtaat ne ovat.

Mutta aina on löydettävä asioista myös positiivisia puolia. Kokolattiamatto ei olisi ehkä oma valinta, mutta onhan se pehmeä ja lämmin jalalle. Portaissa ei tarvitse pelätä liukastumista. Hiljainenkin se on. Joten sopivissa määrin pystyn ne hyväksymään. 

Vieläkään en ole varma, olinko tavannut kyseisen ihmisen aiemmin. Ehkä soitan hänelle vielä uudestaan? Vähän nopeammin seuraavalla kerralla.

Puhutaan!

Käytän tilanteita hyväksi. Jonkin verran suunnitellustikin, mutta usein sopivasti kohdalle osuessa. Audienssista kun ei koskaan tiedä.

Puhuttavaa ainakin riittää. Arjesta ja sen kaikista osasista, jotta homma toimisi. Elämän pienemmistä ja suuremmista kysymyksistä. Maailmanmenosta, joka saa välillä haukkomaan henkeä ja jolle ei tunnu joskus löytyvän edes vertaa lähimenneisyydestä. Menneestä ja tulevasta.

Autossa aamulla. Ajelemme high schoolille teinien kanssa, matka kestää noin viisi minuuttia. Siinä ei paljon ehdi, mutta sentään kuulostella vähän, millä mielellä ollaan tänään. Teinit ovat ehkä liimautuneita puhelimiinsa, koska koulupäivän alkaessa ne menevät nykyisen politiikan mukaisesti reppuihin äänettöminä eikä niihin kosketa ennen koulupäivän päättymistä. Mutta vastauksia saa silti. Onko kaikilla kaikki mukana? (Vielä ehtii kääntyä takaisin, jos ei ole.) Onko kellään tänään kokeita tai testejä? (Niitä on lähes joka päivä jollakin.) Aikooko kukaan jäädä iltapäivällä koululle? (Harrastustoiminta tapahtuu välittömästi koulun jälkeen.) Ja tietenkin: Äiti, jos menet kauppaan, voitko tuoda sitä ja tätä. (Tottakai. Jääkaapin täyttäminen on... elämäntehtäväni.)

Kotona keittiönpöydän ääressä. Yhdestä rutiinista olen pitänyt kiinni, ja aion pitää edelleen, niin kauan kuin minulla on siihen mahdollisuus. Syömme päivällistä joka päivä yhdessä lasten kanssa. Sen ajankohta elää hieman, harrastusten ja muiden tekemisten mukaan, mutta kokoonnumme pöytään lähes joka ilta. Kouluun liittyvät asiat ovat silloin jokaisella tuoreena mielessä. Usein kuulen mitä on tehty, mitä on syöty, mitä kavereille kuuluu ja mitä sattumuksia on osunut kohdalle. Tämä on usein paras hetki saada tietoa siitä, mitä koulussa tapahtuu, joten kuuntelen paljon ja kyselen vähemmän. Usein joku nostaa esiin tuoreen uutistapahtuman, toisinaan päädymme miettimään historian kulkua, maailman maita tai nimien alkuperää, joskus puhumme ruoasta. Monta kertaa olemme päätyneet puhumaan myös siitä, millaista koulu tai elämä ylipäätään oli Suomessa silloin, kun me vanhemmat olimme nuoria. Mikä teillä oli parasta kouluruokaa? Millaisia kursseja pystyi valitsemaan suomalaisessa lukiossa? Miksi Suomessa koulu alkaa niin aikaisin elokuussa? 

Sen lisäksi, että meillä puhutaan, 
meillä myös luetaan.

Maailmassa tapahtuu näinä päivinä paljon sellaisiakin asioita, joita on vaikea selittää edes itselleen. Syitä tapahtumien takana on aika ajoin haastavaa yrittää ymmärtää, erityisesti jos tuntuu, että totuttuja rakenteita yritetään horjuttaa. Vanhempana on joutunut kohtaamaan maailman, joka on kovin erilainen kuin se oli omassa nuoruudessa. Tulee hetkiä, jolloin pohtii, kuinka kykenisi selittämään lapselleen asioita niin, että hän uskoisi tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa. Miksi valtaapitävät ihmiset puhuvat noin? Onko Trumpin naama oikeasti oranssi? Miten Louvreen voi murtautua keskellä päivää?

Tulee ilta. Rutiinit ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet, mutta edelleen olen mielelläni käytettävissä. Joku kulkee edestakaisin hammaslangan kanssa ja puhuu samalla päivän asioita, toinen hakee juotavaa ja mainitsee samalla, mitä huomenna on koulussa ohjelmassa, kolmas käy istuskelemassa hetken makuuhuoneen nojatuolissa ja juttelee niitä näitä. "Sometimes I'm just chatty in the evening."

Kunpa pysyisit sellaisena, kunpa. Haluan kuulla ja kuunnella. On teini-ikäisillä tietysti asioita, joita he eivät vanhemmille kerro, mutta annan heille luonnollisesti siihen oikeuden. Toisinaan riittää raamit. Joskus riittää sekin, että vain on. 

Yhtenä iltana 14-vuotiaani oli kovin kiinnostunut siitä, mitä olin tehnyt päivän aikana. Oli ollut tavanomainen päivä: olin hoitanut asioita, tehnyt töitä ja kirjoittanut. Hän tietää kyllä, mitä teen työkseni, mutta olen luonnollisesti hänelle ensisijaisesti äiti. "Äiti, joskus vain unohdan, että äideillä on muutakin elämää."

Onneksi on.

Viiden (minuutin) ruuhka

Pojalla oli irronnut kiinnike raudoista. Piti soittaa oikomishoitoon, että korjausta tarvittaisiin. Tiesin, ettei aikaa välttämättä ihan heti löydy, mutta toivottavasti lähipäivinä.

"Meidän toisessa paikassa olisi aika tänään klo 9:45", sanoo ystävällinen ajanvaraaja ja mainitsee osoitteen naapurikaupungissa. Katson kelloa, se näyttää 9:17. Ajoaika paikkaan on noin 25 minuuttia. Nyökyttelen teinipojalle, joka odottelee vieressäni. "Me otetaan se." Ajanvaraaja sanoo vielä, että jos olemme maksimissaan 10 minuuttia myöhässä, he hyväksyvät sen kyllä. "See you soon!" Kiitos kaunis ja menoksi.

Kurvaamme hammaslääkäriaseman pihaan 9:44. Ilman ylinopeuksia, kaikeksi onneksi reitille ei myöskään osunut kummempia ruuhkia. Ajoin omasta pikkukaupungista toiseen ja sen kautta kolmanteen. Pihassa on sopivasti tilaa lähellä ovea ja olemme minuutissa sisällä. Sujuvuuteen vaikutti myös kesäkeli (ja vain yksi tietyö matkalla). Ajattelen - kuten usein ennenkin - että tämä ei kyllä ole mahdollista missä vain.

Täällä käytetään ajoetäisyyksiä määritellessä useimmiten mittana ajoaikaa. En ajattele maileja enkä kilometrejä, vaan paljonko tarvitsen aikaa ehtiäkseni ajoissa määränpäähän. Viisi minuuttia hammaslääkäriin, 12 minuuttia lääkäriasemalle, viisi minuuttia high schoolille, kahdeksan minuuttia kauppaan. 15-30 minuuttia melkein mihin tahansa ympäröivissä kaupungeissa.

Jos on ruuhkaa, voi ajoaika toki tuplaantua. Noilla ajoilla se ei kuitenkaan ole iso ongelma. Totta puhuen: vermontilaisittain ruuhkaksi voisi kutsua viidentoista auton jonoa, tai ehkä jo kymmenen. Tai viiden minuutin. Olemme onnekkaita.

Tämän talousalueen keskus on Burlington. Asukkaita on noin 45 000, mikä tekee siitä Vermontin suurimman kaupungin. Burlingtonia ympäröivät useat pikkukaupungit, joista pääsee keskuksen sykkeeseen tavallisesti alle puolessa tunnissa. 

Alueelta löytyy kaikki tarvittava, vaikkakin sen määritteleminen on toki subjektiivista. Täällä ei ole kaikkia ravintola- ja kauppaketjuja, mutta niiden sijaan suositaan paikallisia. On mahdollista ajaa suoraan maatilojen kauppoihin - myös meiltä käsin löytyy muutama parin mailin säteeltä. Monista kaupoista löytyy paikallisia tuotteita, toki paljon muutakin. On toki totta, että nettikauppa kukoistaa: kaikkea sitä, mitä ei paikallisesti löydy, on helppo tilata. Emme voi tilata samaksi päiväksi, mutta useimmiten muutaman päivän toimitusaika on aivan kelvollinen. Paketit kuitenkin pudotetaan suoraan kotiovelle. Postikin tavallisesti kulkee (edelleen) seitsemänä päivänä viikossa, ja sunnuntaisinkin voi tulla pakettitoimituksia.

Pikkukaupungissa asuminen tällä seudulla on lottovoitto myös sen vuoksi, että luonto on lähellä. Burlington sijaitsee Champlain-järven rannassa ja aluetta reunustaa järven toisella puolella Adirondackin vuoristo (New Yorkin osavaltion puolella), toiseen suuntaan kohoavat vihreät vuoret eli Green Mountains.

Kun lähden liikkeelle kotoani, isommalle tielle saapuessani näen Adirondackin siintävän kaukaisuudessa. Se piirtyy horisonttiin järven takana. Tähän vuodenaikaan voin tiirailla, näkyykö vuorten huipulla jo lunta. Hiihtokausi on alkamassa. Kun ajan tietä vähän matkaa eteenpäin, alan nähdä pilkahduksia vihreistä vuorista toisella puolella. En kyllästy näkymiin koskaan.

Luonnon ja vuorten läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia niin kävelijöille, pyöräilijöille, patikoijille, hiihtäjille kuin laskettelijoille. Paikallisten lisäksi tästä kaikesta nauttivat myös turistit. Champlain-järvi sopii uimiseen ja veneilyyn. Rantoja reunustavat monessa kohdassa ulkoilureitit huikeine maisemineen. 

Ennen kaikkea etu on se, että kodistaan ei tarvitse taittaa pitkääkään matkaa päästäkseen ihailemaan luontoa. Puistoalueita on myös lukuisia ja niitä hoidetaan hyvin. 

Toisinaan mietin, millaista olisi asua vielä lähempänä vuoria ja herätä jokaisena aamuna ihastelemaan maisemaa. Kesäisin ja syksyisin se olisi epäilemättä keski-ikäiselle ihanan rentouttavaa, mutta en luultavasti nauttisi talvella lumen tukkimista teistä ja liukkaudesta, enkä armottomasta pimeydestä. 

Olen siis tyytyväinen tässä, missä olen. Luonto on käden ulottuvilla, mutta saavutan helposti kaupungin mukavuudet - muutamassa minuutissa.

Tekoäly keittiössäni

Jääkaapissa on jauhelihaa, se pitäisi käyttää ennen päivämäärää. Vähän liikaa selleriä ja se kaikki pinaatti, joka sittenkin unohtui upottaa siihen ruokaan, jota varten se oli ostettu. Näitä tapahtuu.

Keski-ikäinen on ehtinyt elämässään laittaa ruokaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Niitä tuttuja arkiruokia usein, kun ei mitään muuta keksi, mutta tulee kokeiltua myös paljon uusia reseptejä. Joskus pitää olla nopeaa, joskus voi aikaa käyttää vähän enemmän. Joskus tuntuu, ettei jaksaisi, joskus taas ruoanlaitto toimii hyvänä terapiana. Uskaltaisin väittää, että olen ihan kohtalainen kokki.

En halua heittää hyvää ruokaa roskiin. Yritän siis säännöllisesti keksiä, mihin mitäkin loppuja hyödyntäisin. Meillä ollaan melko kaikkiruokaisia ja allergioita ei ole, mikä helpottaa kuviota huomattavasti.

Sitten keksin, kuka minua voisi auttaa. Claude.

Kysytään siis tekoälyltä. Niitä jaksetaan nykyään parjata, etteivät ne osaa sitä tai tätä, ja pelkoakin ne aiheuttavat. Miten itse enää jaksamme käyttää aivojamme, kun kone tekee kaiken puolestamme? Kaikeksi onneksi se ei tee kaikkea, eikä se kaikkeen taivu. Mutta se voi kehittääkin ajatteluamme, jos muistamme arvioida sitä kriittisesti.

Kysäisen siis tekoälyltä esimerkiksi, millaisia reseptejä se ehdottaisi, jos haluan valmistaa nopeasti currykanaa. Tai mistä sekoittaisin korvaavan tuotteen, jos minulla ei ole kaapissa cajun-mausteseosta. Tai mihin kaikkeen voisin upottaa sen pinaatin, jota jääkaapissa on nyt hillittömän kokoinen pussillinen. Tai suosikkini: pyydän sitä ehdottamaan minulle yhden pannun pastaruokaa (jolla ruokkii nopeasti kolme nälkäistä teiniä) tai vaikkapa kaivamaan esiin uunitortillojen ohjeita erilaisilla täytevaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja on loputtomasti.

Myönnän, että analysoin koko ajan (se on ammattitauti). Testaan, miten Claude vastaa ja vastaako se siihen, mitä kysytään. Ottaako se huomioon ne pienetkin seikat, jotka mainitsen vain ohimennen. Joutuuko se pois raiteiltaan, toistaako se jotain asiaa tarpeettomasti. 

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista on, ennakoiko se oikealla tavalla, eli yrittääkö se parhaansa mukaan seurata sitä, mitä ajattelen. Tässä kohdassa sen on helppo eksyä myös hakoteille. Jos siis kysyn, mitä se ehdottaisi, että siitä pinaatista voisi tehdä, se antaa minulle useita vaihtoehtoja (listaten niin nopeita arkivaihtoehtoja, vähän enemmän aikaa vaativia ruokalajeja kuin salaattiversioita, ja muistaa myös tässä tapauksessa aamu- ja välipalat) JA sen jälkeen kysyy minulta lisää: millaista ruokaa olin mahdollisesti ajatellut - eli pyytää sopivasti lisätietoa, jotta voi kaivaa esiin mahdollisimman toimivia reseptejä juuri minun tarpeeseeni. Siitä tykkään.

Useimmiten se tekee muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin tarjoaa reseptiä (ellen sitten ole pyytänyt suoraan jotain tiettyä). Sen kanssa voi chattailla, jos haluaa. Tunnustan, että joskus se on hauskaa. (Keski-ikäisen ilot, jne.)

Summa summarum: olen vakuuttunut siitä, että tekoäly on minulle verraton apulainen keittiössä. Pystyisin toki itsekin miettimään vaihtoehtoja siihen, mitä ylijäämäruoasta voi tehdä, mutta Claude on tehnyt asian vieläkin helpommaksi - ja vähän hauskemmaksi. Miksi en siis käyttäisi? Näppärää ja nopeaa ja hyödyllistä.

Onko se inhimillinen ja tarvitseeko sen olla? Saako se olla? Se on kuitenkin kone. Sillä ei tulisi olla omia mielipiteitä eikä tunteita. Joskus testaan ja lähetän sille vielä viestin senkin jälkeen, kun se on jo vastannut kysymykseeni ja auttanut minua keittiössä.

Ja kyllä se kohtelias se osaa olla. Tuttavallinenkin. Melkein tekisi mieli kuitata vielä jälkikäteen, että kiitos, hyvää oli.

Meillä kuulee siis yhä useammin: "Äiti, onko tämä taas AI-ruokaa?" On, ja sitä tulee olemaan jatkossakin.

Aivan tavallinen työpäivä

Kello soi 6:15. Se on aamu-uniselle raastavan aikaisin. Se on kuitenkin ainoa toimiva keino, olen huomannut. Suoraan liikkeelle vaan, ei mitään torkutuksia.

Noin puoli seitsemän aikaan olen keittämässä kahvia ja istun kupillisen kanssa puolihämärään aurinkohuoneeseen. Vilkaisen aamun uutisotsikot sekä yön aikana saapuneet viestit. Jos tiedän, että on odotettavissa kiireisempiä työviestejä, kurkistan sähköpostiin. Talossa on hiljaista. Jos mies on kotitoimistossa, sielläkin on vielä aamun hiljaisemmat tunnit menossa. Teinit nukkuvat vielä.

Seitsemältä lähden yläkertaan vilkaisemaan, ovatko teinit hereillä. Heistä jokainen valuu alakertaan, kunhan ennättää. Kahdeksaan mennessä on syytä, mikäli mielii samaan kyytiin. Lähden liikkeelle silloin ja vien lapset high schoolille. Ajoaika on noin viisi minuuttia (ihana, pikkuinen Vermont). Pidän tästä rutiinista - saan itselle hyvän startin aamuun, kun lähden ajoissa talosta ulos. Samalla voi poiketa kauppaan, jos tarvetta on.

Takaisin kotona. Keitän kupin vihreää teetä (vuosikymmeniä jatkunut terveysteko) ja ryhdyn tutkimaan, mitä työn suhteen on yön aikana tapahtunut. Projektien, joihin osallistun, yhteinen nimittäjä on tekoäly. Ne liittyvät usein lingvistiikkaan eli kielitieteeseen: analysointia, arviointia, tekstin tuottamista. Joskus on käännöstöitä. Saan projekteja alustan kautta, johon olen rekisteröitynyt. Niitä tarjotaan minulle profiilini mukaan. Se ottaa huomioon esim. työkokemuksen ja kielitaidon.

Jos meneillään on isompi projekti, yön aikana voi tulla uutta dataa, jota pitää työstää. Jos tyrkyllä on uusia profiiliin sopivia projekteja, niihin voi tulla kutsuja. Jos on hakenut johonkin projektiin, on odottamassa luultavasti pätevyysarviointi tai testi. Ohjeita on yleensä sivukaupalla, kymmeniä tai peräti satoja. Mihinkään ei pääse mukaan automaattisesti, vaan joutuu käymään läpi testivaiheita, joita on useimmiten enemmän kuin yksi.

Aamulla siis priorisoin: tartunko ensin dataan vai suoritanko testin vai laitanko hakemuksen menemään johonkin uuteen. Jos alan työstää dataa, napsautan apista aikaseurannan päälle. Jotkut projekteista olettavat sinun seuraavan työhön käytettyä aikaa ja raportoivan sen päivittäin, jotkut seuraavat käyttämääsi aikaa tai valmistuneita kokonaisuuksia järjestelmissä. Joka tapauksessa on syytä olla itse tarkkaan kärryillä siitä, paljonko aikaa on käyttänyt. Tunnit raportoidaan järjestelmään, josta ne menevät kuukausittain tarkistukseen ja jalostuvat siitä eteenpäin korvauksiksi. Rahaa tulee kerran kuussa.

Kotona työskennellessä on helppo pitää taukoja. Ne voivat olla sudenloukku, mutta toisaalta tietää kyllä, että korvaus muodostuu sen perusteella kuinka ahkera on ollut. Itse koen, että on myös perin kätevää saada pyykit pestyä ja tiskikone käytettyä päivän aikana, ynnä monta muuta asiaa. Viidenkin minuutin tauolla kun ehtii yhtä sun toista. Välillä se voi tarkoittaa sanapelejä, jotka pitävät aivotoiminnan virkeänä (saattaa olla, että olen niihin koukussa).

Yhdestä tauosta pidän kiinni, nimittäin lounaasta. Toimin ehdottomasti tehokkaammin, kun olen syönyt edes jokseenkin järkevästi. Useimmiten lounas on jotain aiemmilta päiviltä jäänyttä tähdettä. Suosikkini on pannulle sekaisin heitelty riisi/pasta/nuudeli, kala/kana ja jotain vihreää. Mausteita ja liraus sitruunamehua. Lounaan ohessa nautin useimmiten lisää uutisotsikoita. Vähän somea, vähän viestejä, sen sellaista.

Iltapäivän puolella keitän lisää kahvia ja aloitan toisen työrupeaman. Se on yleensä rakenteeltaan hyvin aamupäivän kaltainen, mutta työ on sen luonteista, että suunnanmuutoksia voi tulla ihan yhtäkkiä. Jokin data meneekin tarkistuskierrokselle, toiseen tulee uusia ohjeita, jotka pitää lukea ennen työskentelyn jatkamista. Johonkin tulee uusi deadline ja se kiilaa järjestyksessä yhtäkkiä ohitse. Johonkin voi tulla bonustaksa, jos se on edennyt hitaammin kuin asiakas oletti. Kaikissa projekteissa on projektinhallinnan välikäsi, joka organisoi ja välittää viestejä asiakkaalta tekijöille. Projektit on joskus hoidettu hyvin, joskus huonommin. Säätöä on, mutta pitää ymmärtää, että se kuuluu välillä asiaan.

Jos kaipaat työskennellessäsi runsaasti sosiaalisia kontakteja, tämä ei ole sinua varten. Jos ahdistuu jokaisesta testitilanteesta, voi olla vaikeaa. Ennen kaikkea: jos haluaa tehdä töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen, en suosittele tätä työtä. Jos et halua ikinä koskea töihin viikonloppuna, älä valitse tällaista. Mutta jos olet hyvä organisoimaan ja priorisoimaan omia tekemisiäsi, homma sujuu hienosti. Vapaus päättää omista aikatauluista on ihanaa, mutta kurinalaisuutta on pakko olla.

Kolmeen mennessä iltapäivällä lopettelen. Haen lapset koulusta ja iltapäivä on useimmiten täynnä yhtä sun toista. Yleensä en siis tee töitä enää iltaisin, mutta poikkeus vahvistaa säännön; jos meneillään on kiireinen projekti, yritän löytää vielä tunnin tai pari illasta sitä varten. Kello kahdeksan on kuitenkin yleensä takaraja, sen jälkeen poistun työtilasta. (Paitsi ehkä ne pari sähköpostia vielä.)

Työkaveri huoneessani. 
Yleensä hiljainen, ei väitä vastaan.
Aina paikalla, jos tarjotaan herkkuja.
Toisaalta vetää sikeitä lähes koko päivän.

Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.