torstai 4. huhtikuuta 2013

Ja anna mun kaikki kestää...

Niin, lapsethan tapaavat kiukutella aika ajoin. Se saattaa jopa hämmästyttää tällaista viilipyttyluonnetta. Taaperoidemme ensimmäiset uhmakkaat mielenosoitukset taisivat sattua jonnekin puolentoista ikävuoden kohdalle. Molemmilla on jo tähän mennessä ollut muutaman viikon nk. 'ei' -kausi, jolloin vastaus jokaiseen kysymykseen / ehdotukseen on ehdoton ei. Aivan sama mitä ehdotat. Välillä riittää, ettet edes ehdota mitään. Olen moneen kertaan pohtinut, että minkä ihmeen takia sana 'ei' opitaan niin paljon aikaisemmin kuin 'joo' tai muu vastaava positiivinen ilmaisu?

No, kutsuisin näitä meillä tänä vuonna koettuja vaiheita ehkä varhaisuhmaksi. Jotain suurempaa on varmasti vielä luvassa. Tähän ovat myös sekoittuneet esikoisen lyhyet uhmakierrokset, joita osuu kohdalle hänellä suunnilleen ikäkausittain. Kunnon uhmaikää hänellä ei taida olla koskaan ollutkaan. Tai sitten olen antanut itselleni luvan unohtaa...

Tämä on joka tapauksessa todella hyvää harjoitusta vanhemmille. Tai niin ainakin yritän itselleni selittää, kun taas kerran syntyy itkukohtaus jostain mitättömästä syystä, tai siitä selittämättömästä. Jälkimmäiseen on vielä vaikeampi reagoida, koska ei itsekään ymmärrä, mistä kaikki alkoi. Ja myönnän, olen huono kuuntelemaan lasten itkua. Siedän vaikka sitä - ah, äideille niin tuttua - humalatilaa muistuttavaa väsymystäkin paremmin kuin kovaa huutoa. Olenkin nyt keksinyt uuden keinon reagoida tuohon pahimmassa tapauksessa jopa stereona kaikuvaan äänimaailmaan: alan laulaa. Siis oikeasti, laulaa. Yleensä lapseni seisahtuvat kuuntelemaan, ja - parhaassa tapauksessa - itkuvaihe voi olla poispyyhkäisty. No, ei se aina toimi, mutta ainahan voi yrittää. Ja äitien on pakko olla kekseliäitä.

Yhtä keinoa en ole vielä kokeillut. Nimittäin sitä, että vastaisin samalla mitalla takaisin. Mitähän nuo lapsukaiset tuumaisivat, jos heittäytyisin itsekin lattialle huutamaan naama punaisena? Niin, että ehei, ei mulla neljänkympin kriisiä ole, mulla on neljänkympin uhma!

Muistan joskus jostain lukeneeni, että lapsilla voi olla korvassa piste, josta heidät saa rauhoittumaan. Hehheh. En ole kyllä vielä todellakaan löytänyt sellaista 'lopeta-itku-heti' -nappulaa. Sitä etsiskellessä otan vastaan sen, mitä tuleman pitää. Lastenkasvatuksessa lohdullisinta taitaa olla se, että ei tiedä, mitä on tulossa. Niin. Tai sitten, jos en löydäkään lapsistani tuota nappulaa, niin ehkä yritän edes löytää itsestäni esimerkiksi 'anna-mun-kaikki-kestää' - tai 'reippaana-uuteen-aamuun-rikkinäisestä-yöstä-huolimatta' -napin... hmm :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti