Sitten kun olen korjannut pois päivällisen jäljet, kirjoitan (viimein) sen sähköpostin. Sitten kun olen saanut lapset nukkumaan, täytän ne paperit, jotka ovat odottaneet (turhan) pitkään. Sitten kun lapset palaavat kouluun, hoidan ne kaikki kymmenet tuhannet asiat, jotka ovat odottaneet aikaa parempaa. Sitten kun ruuhkavuodet rauhoittuvat / lapset ovat muuttaneet pesästä / olen eläkeiässä, luen ne kaikki lukematta jääneet kirjat omasta kirjahyllystäni - ne, jotka olen innoissani ostanut ja jotka olen aikonut lukea 'ihan kohta'. Ja niin edelleen.
Aivan äskettäin otin käyttöön iPadilleni uuden sovelluksen, joka tulee (tullee) muuttamaan elämäni, ainakin saamaan osan siitä järjestykseen. Ne kaikki (no, osa) sekalaisena sälänä päässäni sinkoilevat asiat saavat luvan asettua kauniiseen luettelomuotoon uudessa to do -sovelluksessa. Jätän äänetkin päälle, sillä kilahtaa niin mukavasti, kun klikkaa tehtävän suoritetuksi.
Olen elänyt vuosikausia jatkuvaa sitkun -elämää. Olen kiittänyt onneani siitä, että olen perusluonteeltani järjestelmällinen, mikä on helpottanut hektisen arjen pitämistä edes jonkinlaisessa tolkussa. On ehkä näyttänyt joskus siltä, että olen tehnyt kotona monen monta asiaa, mutta olen jättänyt tekemättä vielä paljon enemmän. Ajoissa, jopa etukäteen on muuttunut säännölliseksi viimetingaksi.
Nyt alkaa kuitenkin opiskelu. Sen lisääminen palettiin aiheutti välittömän tarpeen listojen käyttöönotosta, sillä en mitenkään usko muistavani kaikkea lasten kouluasioista, huushollin ylläpidosta, juoksevien asioiden toimittamisesta tai opintoihin liittyvistä deadlineista ilman to do -listauksia. Joten nyt kirjaan ylös tehtäviä ja päivämääriä ja annan näppärän sovelluksen muistutella minua. Tarkoitus on, että arkipäivistä noin kaksi tulee olemaan pääsääntöisesti opiskelupäiviä.
Ja sitten varaudun siihen, että opiskelupäivä jääkin väliin, kun lapsi sairastuu. Varaudun siihen, että lasten koulutöiden deadlinet sotkevat omani. Epäilen, että toisinaan deadlinet tulevat varmasti kasautumaan liikaa. Olen jokseenkin varma, että 'hyvissä ajoin' muuttuu liian usein viimetingaksi. Olen aivan varma, että jonain päivänä vain istun kahvikupillisen ääressä, enkä tee yhtään mitään, vaikka uusi sovellukseni kuinka muistuttelisi.
Kun olen sittenkin oppinut, itseni siis oikein opettanut, sellaiseksi, että ei koko ajan voi suorittaa. Koska on kivaa ja hyvää ja hyödyllistä ja tarpeellista ja erittäin tärkeääkin vain olla ja nauttia ajasta perheen kanssa, ystävien kanssa, hyvän ruoan seurassa ja liian suuren jäätelöannoksen äärellä. Pitkällä kävelylenkillä tai lasten kanssa pihamaalla. Ja niin edelleen. Niitä en kirjaa to do -listalle, sillä muistan kyllä muutenkin. Jos en ihan aina, kun se tarpeellista olisi, niin aika usein kuitenkin.
Syksy saa tulla! (Mutta olkoon se yhtä lämmin kuin ennustukset lupaavat!)
(Note to self: ja sitten kun olen kirjoittanut tämän blogipostauksen, luen kurssikirjan loppuun. Oikeasti. Kunhan ensin olen tyhjentänyt tiskikoneen ja siivonnut keittiön. Onneksi on koko yö aikaa.)
Olen astunut uuteen maailmaan. Se on vielä vähän ihmeellinen ja jäsentyy mielessä hyvin hajanaisesti, mutta toivon pääseväni pian jyvälle. Toivoa ainakin sopisi.
Noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen (tai jotain) olen aloittamassa opiskelun uudelleen ja jotain on näköjään muuttunut. Suoraan sanottuna en tiedä, onko oikein mikään niin kuin silloin joskus ennen, kun parikymppisenä tyttösenä annoin junan viedä Pohjanmaalta Tampereelle ja aloitin opiskelut täytenä keltanokkana. Sain kätösiini pienen sinisen opintokirjan. Siihen sai alkaa kerätä merkintöjä kursseista. Jossain vaiheessa opintorekisteriote muuttui kai sähköiseksi, muistelen hämärästi. Muuta sähköistä ei sitten ollutkaan. (Mitä nyt opiskelijabileissä.)
Nyt keski-ikäinen klikkaa linkkiä ja päätyy johonkin, jota opintotietojärjestelmäksi kutsutaan. Sieltä pitäisi löytyä kurssitarjonta, jokaisen kurssin yksityiskohtaiset tiedot, opintotehtävät ja mitä kaikkea muuta. Klikkailen ja seikkailen järjestelmässä ja yritän pitää mielessäni, mitä etsin. Olokin muuttuu vähän epävarmaksi: ai näin omatoiminen pitäisi olla. Osaankohan? Muistankohan käydä täällä ja tuolla? Omatoimisuus ja joustavuus lienee hyvästä, mutta kukahan potkisi keski-ikäistä opiskelijaa määräajoin, jotta tämä muistaisi tarkistaa kaiken ajoissa. Oma työkokemuskin nostaa päätään: huomaan tutkailevani järjestelmän käyttäjäystävällisyyttä ja pohdin, voisiko sitä kehittää.
Kurssikirjallisuuden läpikäyminen jännittää aivan erityisesti, sillä olen fyysisesti kohtuullisen kaukana suomenkielisestä kirjallisuudesta, joka makaa suomalaisissa kirjastoissa. Ensimmäisen kurssin kirjan olen kuitenkin jopa onnistunut saamaan tänne (noin kolmen ihmisen avustuksella, kiitos vaan) ja vaalin sitä nyt kuin vastasyntynyttä pienokaista. Ja mikä tärkeintä, olen jopa lukenut sitä vähän. Tahtia tosin pitäisi nyt kiristää. Mutta luultavasti pääsen vielä käyntiin. Kun vain ehdin.
Ajankäytön hallinta on noussut arvoon arvaamattomaan. Lukemisinnon aaltomaisia häivähdyksiä ei voi juurikaan noudattaa, sillä ne tulevat epäsopiviin aikoihin kolmen lapsen äidin arjessa. Lapset lomailevat vielä pari viikkoa ennen koulujen alkua ja mies reissaa, joten lukuinnon olisi syytä asettua iltayhdeksän tietämiin. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kirjan saattoi ottaa käteensä milloin vain. Ja lukea juuri sen aikaa, kun intoa riitti. Nyt voi lukea sen aikaa, kun aikaikkunassa sattuu riittoa olemaan.
Keskittymiskykyäkin olisi syytä olla. Sitä tuntuu keski-ikäisellä ruuhkavuosia eteenpäin rähmivällä äiti-ihmisellä olevan saman verran kuin keskimäärin kolmevuotiaalla. Kun ei vuosiin ole ollut aikaa keskittyä juuri mihinkään, ei yhtäkkiä enää osaakaan. Sillä kun asettuu tekemään jotain, omat ajatukset keskeyttävät. Ne kuiskuttelevat kilvan siitä, mitä kaikkea muutakin pitäisi/voisi/ehtisi. Yritän murjoa ne pois häiritsemästä ja luen eteenpäin. Ja huomaan, että olen kyllä lukenut, mutta mitä minä nyt tästä lukemastani oikeasti muistan. Niin. Vähän pitää vielä reenata ennen kuin sujuu.
Se iltayhdeksän, siitä on muuten tullut vähän mystinen juttu. Parikymmentä vuotta sitten se oli sopiva aika alkaa tehdä jotain, siitähän se homma vasta käyntiin lähti. Illan päälle saattoi päätyä vaikka opiskelukavereiden kanssa baariin yhdelle (2) ja siitä haalaribileiden kautta kotiin illan viimeisellä aamun ensimmäisellä bussilla. Ja aamukahdeksaksi luennolle, suurin piirtein niillä samoilla silmillä. Nyt ei meinaa iltayhdeksältä näillä silmillä edes pientä pränttiä nähdä, kun ikänäkö vaivaa ja silmiä väsyttää paljon aiemmin kuin silloin joskus. Jos sohvalla ei jaksa nuokkua, voi yrittää lukea sängyssä selällään, kunhan ensin saa päätettyä, miten sitä tekstiä näkisi parhaiten. Asettelee kirjaa moneen kertaan tarpeeksi kauas, ettei teksti näyttäisi sumuiselta. Kutsuvat kuulemma nykyään aikuisnäöksi, senkö pitäisi sitten lohduttaa.
Mutta olen ajatellut selvitä. En kuulu niihin, jotka hoitavat kolme lasta ja kirjoittavat siinä sivussa väikkärin ja juoksevat maratonin - mutta sinnikäs osaan tarvittaessa olla. Olenhan sitä paitsi vuosien multitaskaamisen ansiosta oppinut hyödyntämään melkein jokaisen viisi-, kaksi- tai puoliminuuttisen.
Taikasanaksi muodostunee to do -listat. Toivottavasti. Pitäkää peukkuja.
Lähdön tunnelmassa on haikeutta, vaikka uuden odottamiseen sisältyvä jännitys peittääkin paljon alleen. Ovien sulkeminen on usein väistämätöntä, jotta saisi avata uusia. Siirtyminen kolmipäiväisestä preschoolista, jossa leikki on päivän tärkein tehtävä, viisipäiväiseen ohjattuun kindergarteniin (ns. esikouluun, joka valmentaa lapsia ensimmäiselle luokalle) ei ole pienelle ihmiselle varmastikaan pelkkä läpihuutojuttu. (Läheisestä aikuisesta nyt puhumattakaan.)
Olemme käyttäneet elokuussa mahdollisuuden siihen, että kaksi viisivuotiastamme pääsivät vielä osallistumaan preschoolin kesäohjelmaan. Kuusi päivää sisälsi neljä retkeä, paljon vesileikkejä helteisellä leikkipihalla ja tärkeää yhteistä aikaa vuoden aikana tutuiksi tulleiden kavereiden kanssa. Kasapäin hiekkaista pyykkiä, kuraisia naamoja ja aurinkorasvan tahraamia hiuskuontaloita. Eväslaukkuihibn valunutta jogurttia, väriä vaihtaneita sukkia, reppuja täynnä luonnon aarteita.
Mutta viimeinen päivä tuli ja sitten se olikin ohi. - Meidän täytyy ottaa kaikki tavarat mukaan! muistuttivat viisivuotiaani, kun tulin hakemaan heitä preschoolilta perjantai-iltapäivän päätteeksi. - Minun täytyy saada vielä viimeisen päivän halit! huutelee lasteni suosikkiopettaja, kun näkee, että olemme tekemässä lähtöä. - Onpa ihanaa, kun te jatkatte tässä samassa rakennuksessa, vaikka siirryttekin isompien joukkoon. Minä tulen halaamaan teitä vielä monta kertaa käytävillä! Kahta viisivuotiasta naurattaa, kun saavat suuren, yhteisen halauksen opettajaltaan.
Jos laskisin tappioita, kirjaisin listaan yhden violetin sukan ja kaksi vihreää eväsrasian kantta. Melkein yhdet turkoosinväriset kengätkin, jotka katosivat kerran moneksi päiväksi, mutta löytyivät sittenkin. Katosivat kuin ihmeen kaupalla uudestaan, mutta palasivat jälleen takaisin. Mutta niiden sijaan listaan mielessäni saavutuksia: hurjasti rohkeutta, itsevarmuutta, omista tavaroista huolehtimisen taitoa, ryhmässä toimimisen dynamiikkaa, tärkeää yhdessäoloa uusien kavereiden kanssa. Uskomattomat määrät opittuja asioita, ei vain kirjaimista ja numeroista, vaan yhtä lailla luonnon kiertokulusta, maailmasta, elämästä. Siinä samalla huikeasti kertynyttä vahvuutta englannin kielessä.
Ovi on suljettu, mutta kahden viikon kuluttua aukeaa uusi. Loppukesä on käsillä, mutta sen lämpö on lempeää ja rentouttavaa, ja näyttää jatkuvan aina vaan. Osaisipa näistä päivistä nauttia kuten nuo pienet ihmiset, jotka tietävät, että syksyllä elämä muuttuu, mutta eivät siitä stressaa. Yrittäähän voisi.
Tänä vuonna olen niin ajoissa etten ikinä! En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koulun alkuun liittyvien asioiden suhteen olen jo olevinani ihan konkari, vaikka kolmatta kertaa tässä vasta mennään. Luultavasti palaan maan pinnalle piakkoin, mutta tuudittelen itseäni vielä vähän aikaa tässä olotilassa, niin hyvältä se tuntuu.
Kaksi vuotta sitten jännitti aivan järkyttävän paljon. Luultavasti minua vielä paljon enemmän kuin viisivuotiasta tytärtäni, joka ei edes oikein ymmärtänyt, mihin olimme menossa, mitä koulu tarkoittaisi ja että sinne todellakin mentäisiin joka päivä. Hän oli aloittamassa kindergartenin eli täkäläisen ns. esikoulun eikä todellakaan tiennyt mitä odottaa. Ja kun en minäkään oikein - minulla ei ollut mitään kokemusta yhdestäkään amerikkalaisesta koulusta. Joten olihan siinä sulattelemista.
Esikoisen ensimmäinen vuosi tuossa koulussa oli täynnä niin paljon positiivisia kokemuksia, että seuraavaksi vuodeksi päätimme kiireesti hakea paikkoja kaksosillemme koulun yhteydessä toimivasta preschoolista. Toisena vuonna ei aloittaminen jännittänyt enää aivan yhtä paljon, vaikka saattelin koulumaailmaan jo kaikki kolme lastani. Preschool on verrattavissa suomalaiseen päivähoitoon, ja koko viime vuoden ajan kaksi nuorimmaistamme ovat käyneet siellä kolmena päivänä viikossa.
Muistan joskus kauan sitten (jossain vauva-ajan huuruisissa tunnelmissa) miettineeni, miltä mahtaa tuntua sitten, kun lapset ovat kouluikäisiä. Kun he eivät olekaan enää niin mahdottoman pieniä, ja viettävätkin päivät toisten ikäistensä seurassa. Menevät joka päivä sinne opinahjoonsa, oppivat siellä kaikenlaista, saavat vaikutteita ja löytävät toivottavasti myös kavereita. Näin itseni kyynelehtimässä ja tunsin napanuoran vihlovan. Ja ajattelin, että se aika on vielä kaukana.
Mutta niin on aikaa kulunut, ja tässä sitä sitten ollaan. Nuo kolme pientä ihmistä aloittamassa uutta kouluvuotta, esikoinen toista luokkaa ja pikkusisaruksensa sitä samaa kindergartenia, jossa pikkuinen esikoistyttäremme silloin kaksi vuotta sitten aloitti koulutaipaleensa. En haluaisi nähdä tuon ilon silmistään sammuvan, mutta eteen tulee vielä varmasti monenlaista. Mutta lupaan, ainakin yritän, etten sure liian paljon etukäteen. Iloitsen siitä, että heillä on mahdollisuus käydä tuota ihanaa, pientä koulua ja päästä osaksi sen virikkeellisestä opetuksesta ja ihanasta ilmapiiristä.
Uudet reput on ostettu jo keväällä ja uusien lenkkareiden rivistö komeilee valmiina eteisessä. Lasten rokotustiedot on saatettu ajan tasalle ja koulun rekisteröintipapereita ei enää odoteta kauhunsekaisin tuntein vaan yllättävällä tyyneydellä. Kolmesta lapsesta tulee paljon paperihommia, mutta ainakin tiedän jo, miten niistä selvitään yhdessä illassa.
Hei, onks kohta jo syyskuu?
- Kuuma. Täällä on kuuma. - Ai? Aika miellyttävää mun mielestä. Kesän kuumuus pitää tämän talon yläkerrassa lämpötilan normaalia korkeampana, vaikka ilmastointi työntää kyllä viileämpää ilmaa huoneisiin tämän tästä. Käytännössä kuitenkin käy niin, että keskikerros pysyy viileämpänä, mutta yläkerran huoneiden lämpötila on muutamaa astetta korkeampi koko kesän. Toisella on siis yläkerrassa koko ajan kuuma, toinen nukkuu kesälläkin villasukat jalassa. Ei mene tasan, ei.
Mutta kyllä vaaleaihoisen on pakko myöntää, että onhan tämä jatkuva helle jo aikamoinen elämys. Etelämpänä tällaiseen on totuttu, mutta vermontilaiselle viikkokausia jatkuva kuumuus on jo vähän erikoista. Ei nyt aivan poikkeuksellista, mutta harvinaisempaa kuitenkin. Kansan syvät rivit kertovat, että kuumaa kesää seuraisi runsasluminen talvi. Pitkäaikainen sääennuste lupaa kuitenkin edelleen, että sekä syys- että lokakuu tulevat olemaan tavanomaista lämpimämpiä, joten vielä lumilapio ja suolasohjomössö tuntuvat aika kaukaisilta.
- Vähän viileämpi päivä tänään, vain +27C. Sään trendi tuntuu olevan, että lämpötila laskee aina muutamaksi päiväksi n. 25-28 celsiusasteen tietämiin, noustakseen sen jälkeen taas muutamaksi päiväksi yli 30 asteen. Yhtäkkiä +27C on ulkosuomalaisellekin normi, joka tuntuu juuri sopivalta ja miellyttävältä. Kuumuus ei ehkä edes pelota enää samalla tavoin kuin joskus, sillä on kätevää paeta ilmastoituihin sisätiloihin iltapäivän kuumimpina tunteina. Pyörälenkille voi mennä aamupäivällä, ja päivällisen jälkeen on lapsillekin taas turvallisempaa leikkiä pihamaalla.
Tänä kesänä olen kuitenkin törmännyt piilevään pukeutumiskriisiini (#firstworldproblems, tiedostan). Kun lämpötila huitelee ties missä, ei vakiokesäasusteeni - caprifarkut ja T-paita - toimikaan enää, vaan saa viluisemmankin ihmisen lämpöhalvauksen partaalle. Alkukesällä kehitin itselleni jo pienimuotoisen kriisin siitä, mitä oikein pitäisi pukea päälle, kun lähtee ihmisten ilmoille. En ole koskaan ollut kovin innokas hameiden tai mekkojen käyttäjä, mutta garderobia on ollut pakko täydentää siltä osin. Sillä en minä shortseja jalkaani laita, en julkisesti. Siihen tarvitaan vielä siirtyminen muutamaa osavaltiota etelämmäksi. Ostin kyllä pitkän tauon jälkeen jopa lyhyet, erittäin kivatkin farkkushortsit, mutta niiden käyttö on rajattu omalle pihamaalle. Ehkä naapuruston pihajuhliin tai allaspartyjen käteväksi lisävaatekappaleksi uima-asun päälle vedettäväksi. Ehkä. Kun ei ole niitä ruskettuneita sorjasääriä, vaan niiden tilalla kaksi kalkkunankoipea.
Hameet ja mekot ovat siis kokeneet uuden tulemisen vaatekaappiini. Ja kun seuraa kanssasisarien pukeutumista täällä, tekee äkkiä havainnon, että hameet ja mekot ovat hyvin yleinen kesäinen vaatevalinta täkäläisillä naisilla. Toinen vaihtoehto näkyy olevan luonnollisesti trikoot, mutta tässä kohdassa palaan itse jälleen kriisini ydinkohtaan. Liikunnalliseen menoon kyllä, mutta siihen se sitten jääkin. Niin integroitunut en vielä ole.
Ihan vähän, sillä tavalla salaa, kadehdin niitä sorjasääriä, jotka voivat nykäistä päällensä minkä tahansa mekon ja näyttää siinä hyvältä. Minä vielä kipuilen, mutta olen ottanut askeleen. Kun kärsivällisesti etsii, joskus löytää myös itselleen sopivan mallin. Seuraavaksi kokeilen tuota ylläolevassa kuvassa näkyvää hametta. Ruskettuneita sääriä en saa, mutta who cares.
Niin tai näin, antaa auringon paistaa.
Meillä on alkanut eräänlainen pikku arki. Se ei tarkoita vielä koulunalkua eikä syksyisiä säätiloja, niihin on vielä pitkä tovi aikaa. Elokuu on meillä tänä vuonna leirikuu, sillä lapset aloittivat maanantaina pehmeän laskun kohti rytmejä ja ohjattua tekemistä. Esikoisemme osallistuu tällä viikolla koulun järjestämälle luonto- ja taideleirille, ja kaksi nuorimmaistamme taidekoulun leirille, jossa 4-5-vuotiaat saavat harjoitella leirimaailmaan totuttelemista kolmen tunnin ajan päivittäin.
Pikku arki on alkanut kyllä minullakin. Sen lisäksi siis, että kuljettelen lapsia paikasta toiseen ja yritän pitää kirkkaana mielessä, että mukana on jokaisen siirtymän alkaessa tarpeeksi (ja oikeita) tarvikkeita, vaihtovaatteita ynnä muuta, olen iltapäivän tunteina (jolloin olen muutaman tunnin ajan aivan yksin kotona) kerännyt kasaan tietokoneen, kasan papereita ja kahvikupin. Hämmästellyt hetken hiljaisuutta, yrittänyt sen jälkeen perehtyä aivan uusiin asioihin.
Toukokuussa sain tietää, että minut on hyväksytty opiskelemaan kirjoittamista. Edellisistä opintovuosista on aikaa (hupsista) parikymmentä vuotta ja verkko-opiskelun maailma onkin yhtäkkiä uusi ja ihmeellinen. Kuulostan äkkiä dinosaurukselta, mutta siihen aikaan, kun parikymppisenä opiskelin yliopistossa, ei verkossa tapahtunut vielä juuri mitään kovin oleellista opintojen suhteen. Muistan jopa, että joihinkin opintoihini kuului kurssi, jossa mm. opeteltiin hakutoimintoja ihmeellisessä internetissä. (Ja no hei, olihan meillä irc.)
Tänään siirsin pulpettini pihalle. Luin papereita ja selasin opintokokonaisuuksien sisältöjä, yritin suunnitella syksyn aikatauluja. Edelleenkin tuntuu melkein kummalliselta tehdä keskellä päivää jotain, joka onkin vain ja ainoastaan itseä varten. Olen tottunut vuosien saatossa siihen, että omille kirjoitusharrastuksilleni on aikaa vasta silloin, kun ilta pimenee. Tai, vaikka aikaa olisi kyllä nykyään välillä päivälläkin, ei keskittymisrauhaa yleensä kuitenkaan, joten en ole lähtenyt edes yrittämään.
Katsellessani kesäistä pihaa ja piiloutuessani paahteelta aurinkovarjon alle, tuli oikeastaan aika leppoisa olo. Loppukesän on luvattu olevan pitkä, syksynkin vielä lämmin. Lapset nauttivat leirielämän virikkeellisyydestä ja äiti saa tarvittavan annoksen suunnitelmallisuutta kasaan syksyn koitoksia varten.
Aika kiva olla pihalla. Ja samalla onneksi sittenkin vähän jyvällä.
