Kiitos kaunis

Muistan, että jossain vaiheessa viime vuonna lastemme koulun iltapäiväpiirissä aloitettiin uusi käytäntö. Lapset kokoontuvat jokaisena iltapäivänä koulupäivän päätteeksi isoon ympyrään koulun keskellä sijaitsevaan suureen aulatilaan. Olen aina kiinnittänyt huomiota siihen yksityiskohtaan, että piiriä järjestellään niin kauan, että se on ympyrän muotoinen - niin, ettei kukaan jää istumaan sivuun tai toisen taakse, vaan jokainen istuu tasavertaisesti toisen vieressä. Järjestäytyminen on kyllä tuttua, näin on toimittu koulussa varmasti aikojen alusta saakka, mutta mitä sen jälkeen seuraa, on saanut aivan uuden muodon viimeisen vuoden aikana.

Lapset saavat pyytää puheenvuoroja niin paljon kuin haluavat, mutta näissä kokoontumisissa on uusi sääntö: tässä jutellaan siitä, mistä haluaa tänään kiittää toista tai esittää toiselle kohteliaisuuden. Jokaisena iltapäivänä monta pientä ja vähän isompaa kättä nousee merkiksi siitä, että sanottavaa on. Muistan, että käytännön ollessa uusi joillekin piti vielä tähdentää, kenelle kiitoksia tai kohteliaisuuksia voi tässä esittää - tarkoitus on, että vastaanottaja on mukana tässä samassa piirissä.

Haluan kiittää siitä, että nämä tytöt leikkivät kanssani ulkona tänään. Haluan kiittää luokkakaveriani siitä, että hän auttoi minua kantamaan painavaa laatikkoa. Haluan kiittää siitä, että tuo koulukaveri luki kanssani tänään. Haluan kiittää opettajaa siitä, että piti meille hauskan liikuntatunnin. Haluan kiittää kaveriani siitä, että hän auttoi minua keräämään eväslaatikkoni sisällön, kun kaadoin sen vahingossa. Haluan kiittää opettajaa siitä, että hän antoi meille tänään ylimääräistä aikaa vapaavalintaiseen tekemiseen.

Isompi poika kiittää pienempiä tyttöjä siitä, että heillä oli ollut yhteinen hauska leikki välitunnilla. 10-vuotias tyttö kiittää minun 5-vuotiasta tytärtäni siitä, että tämä ei ollut ujostellut häntä, kun he olivat lukeneet yhdessä lukutunnilla. Opettaja kiittää oppilaitaan siitä, että he olivat osallistuneet todella hyvin keskusteluun tiedetunnilla. Toinen opettaja kehuu viittä oppilasta, jotka jäivät siivoamaan ruokasalia lounasajan jälkeen ja saivat sen siistiksi ennätysajassa. Puheenvuoroja tulee paljon. Hetkittäin on vaikea olla liikuttumatta.

Syyskuinen maisema koulun pihamaalta.

Piiriin pujahtaa mukaan myös iltapäivätoiminnan opettajia, sillä tämän loppupiirin jälkeen seuraa joka päivä afterschool -toiminnan nimenhuuto. Nuori mies, joka saapuu paikalle joka kerta suurin piirtein piirin alkamisen aikaan, nostaa kätensä ylös hänkin. Hän haluaa kiittää siitä, että hän saa joka päivä aloittaa työnsä näin positiivisten viestien saattelemana. Ei hassumpi tapa, ei ollenkaan. On helppo olla samaa mieltä siitä, kuinka positiivisuus levittää ympärilleen positiivista energiaa. Aika hienoa.

Tottuu, ei totu, tottuu

En siis vain totu siihen hajuun, tai ehkä pitäisi olla korrektimpi ja puhua tuoksusta. Meillä kuitenkin nykyään kaksi viidestä jo syökin sitä, ja minä joudun usein annostelemaan. Kaivan purkista ja yritän pitää nenäni kiinni. Senkin haistan heti, jos tiskikoneessa on astioita, joissa sitä on ollut.

Neljässä vuodessa olen ehtinyt tottua täällä moneen asiaan, mutta maapähkinävoita, peanut butteria, tuota amerikkalaisen keittiön kulmakiveä, en syö kuin satunnaisesti jossain leivonnaisessa. En pidä sen voimakkaasta tuoksusta enkä tahmeasta koostumuksesta. Piste. Kaksi pientä tytärtäni kuitenkin pyytävät sitä toisinaan leivän päälle (tai söisivät ihan sellaisenaan) ja sen vuoksi sitä löytyy meillä nykyään kaapista. Kavereilta varmaankin ovat oppineet, sillä minähän en ole malliksi yhtäkään peanut butter -leipää tehnyt, eikä liioin mieheni. Aika epäamerikkalaista, mutta suomalaisiahan tässä ollaankin, niin.

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että lasteni kouluun on karkkien tuominen tykkänään kielletty. En olisi niitä omien lasteni eväslaukkuihin pakannut vaikka olisi sallittuakin ollut, mutta eipä tule kenellekään heistä karkinhimoakaan siksi, että olisi nähnyt luokkakaverin mutustelevan sellaisia. Kuitenkin minua jaksaa hämmästyttää se, että muuta makeaa voi kouluun tuoda vaikka laukkunsa pullollaan. Ja että suklaa on niin paljon paremmassa maineessa, että sitä löytyy lähes jokaisen eväslaukusta (paitsi kolmen suomalaisen). Olen ehdottomasti sitä mieltä kyllä, että suklaa on paljon parempi vaihtoehto kuin lisäainekyllästetyt karamellit, mutta en vain - suomalainen kun olen - osaa pitää suklaata kelpo välipalavaihtoehtona. Tosin usein suklaa on kaiketi lähinnä päällysteroolissa, sillä suklaalla voi amerikkalaisen mielestä kuorruttaa melkein mitä vain. Kuivattuja marjoja, hedelmiä, vaikka perunalastuja, you name it. Suositut välipalapatukat ovat usein melko suklaisia. En kiellä, etteivätkö suklaalla päällystetyt kirsikat, mustikat tai karpalot olisi herkullisia. Mutta eivät ne minun mielestäni ole osa koululounasta. Toisaalta, sujautan minäkin ehkä kerran viikossa lasteni eväslaukkuihin keksin tai pari jälkiruoaksi (jonka he syövät luultavasti ensimmäisenä), voisihan sen laveasti ajateltuna sijoittaa melkein samaan kategoriaan.

Pääosin syön täällä herkullista ruokaa. Tarjontaa on niin paljon, että omat herkkunsa löytää kyllä. Ajoittainen ruisleivänkaipuu saa kuitenkin kaihoisaksi, sillä tavallisesti kaupan leipähyllyiltä tulee lähinnä kiire pois. Hyllymetreittäin vaaleaa paahtoleipää, hodari- ja hampurilaissämpylöitä sekä nenään leijaileva ihmeellinen makean imelä tuoksu. Se tulee hunajasta, pähkinöistä, rusinoista, ties mistä - niitä löytyy monista leivistä. Toisaalta oma vierailuni leipähyllyjen ääressä on selkeä ja lyhyt - sieltä löytyy vain muutama leipälaji, jonka kelpuutan. Onneksi lähes jokaisessa kaupassa on myös oma paistopisteensä, joista saa artesaanileipää. Leivänystävä kiittää.

Välipala-asioista olen haastellut tässä blogissa jo aiemminkin sen verran (esimerkiksi täällä), että en paneudu siihen enää sen enempää, mutta jatkan hämmästelyä. Taas kerran, kun kuljen loputtoman pitkän snack-hyllyn (tai peräti osaston) ohitse kaupassa, ihmettelen, miksi en löydä popcorneja suolanaksujen joukosta. Siksi, että ne monessa kaupassa näyttävät saaneen ihan oman hyllyrivistönsä. Onhan niitä niin paljon.

Puff! Gone! Just like that!

Jos ripustautuisin vaikka ovenkahvaan. Ainakin voisin järjestellä lasteni tavaroita naulakoilla tai viivytellä vanhemmille tarkoitetuilla postilokeroilla ja ilmoitustaulun ääressä. Tai ehkä kurkkisin vielä ikkunasta ennen kuin lähtisin, ja pihassa voisin potkiskella kiviä hidastellessani matkalla kohti autoani. Antaisin senkin lipua korostetun hitaasti parkkipaikalta kohti katua. Vilkaisisin vielä koulun suuntaan siitä kohdasta, josta se vielä juuri ja juuri näkyy.

Pienistä on tullut isoja. Isompia. Käyvät nyt kaikki viitenä päivänä viikossa koulua ja viipyvät siellä kerrallaan noin kuusi tuntia. Syyskuu on muuttanut elämää jotenkin radikaalilla tavalla, vaikka osasinhan minä kai varautua. Luulin ainakin.

Kuin irtonaisena palana pyyhällän kauppaan ja näen siellä yhtäkkiä kauhean paljon äitejä pienten lastensa kanssa. Yksi parivuotias istuu ostoskärryssä ja kitisee, toinen vasta vauvaikäinen kurkistelee äitinsä kannattelemasta rintarepusta. Minunkin lapseni ovat olleet noin pieniä, mutta nyt he ovatkin jo isoja. Isompia. 

Olemme käyneet viime vuosina melko paljon päiväsaikaan satutunneilla, askartelustudiolla, musiikkitapahtumissa, milloin missäkin. Tajusin vasta äskettäin, että näiden tekemisten aika onkin nyt monelta osin ohitse. Toisaalta, ne on luonnollisesti suunnattukin enimmäkseen alle 5-vuotiaille, sillä sitä vanhemmathan ovat koulussa. Tänä kesänä olen selaillut harrastustarjontaa sillä silmällä, että mitä järjestetään iltapäivisin kolmen ja viiden välillä tai viikonloppuisin. Yhtäkkiä ajattelu laajenee muuhunkin: tulee tarve siivota hyllyjä lapsellisista kirjoista ja hankkiutua eroon kaappeja täyttävistä nallekuvioisista astioista. Heistä on tullut isoja. Ainakin isompia.

Huomiotani haetaan heti, kun saavun näköpiiriin. Äiti, tänään me tehtiin koulussa - äiti, koulussa sanottiin - äiti, haluatko kuulla, mitä opin tänään. Jokaisena päivänä he ovat tehneet lukemattoman määrän havaintoja, ja jokaisen on saatava kertoa niistä heti. Autossa matkalla kotiin en saa selvää puolestakaan, kun puhuvat kaikki kolme päällekkäin. Esikoinen muistaa tapansa mukaan jokaisen pienen yksityiskohdankin ja muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä pitää muistaa ottaa kouluun mukaan. 

Voisin heittäytyä tunteelliseksi ja alkaa kaihota takaisin niihin aikoihin, kun olivat aivan pieniä ja aivan minussa kiinni. Ripustautuisin siihen ovenkahvaan ja niiskuttelisin, että sinne menivät. Yhtäkkiä tuntuu, että pikkulapsiaika oli ja meni, puff, gone, just like that. Mutta vaikka tuo aika on kaikessa ihanuudessaan ja vaivalloisuudessaankin kullanarvoista aikaa, olen oikeasti hyvinkin tyytyväinen siihen, että nyt ollaan tässä vaiheessa. Aika hienoa, että ovat nyt koululaisia. Wow.

P.S. Inspiraatiosta kiitos kuuluu Facebook-ystävälleni, joka sattui julkaisemaan aikajanallaan juuri äskettäin hassunkurisen kuvan, jossa oli juttuni otsikon mukainen teksti. Kuva ei liittynyt mitenkään tähän asiaan, mutta aasinsillasta kauniit kiitokset!

I'm ok, thank you

Päivä on kääntynyt iltaan. Yhtäkkiä kaikki on taas selkeämpää. 

Aamulla kaikki oli vielä vähän sikinsokin, niin tavarat kuin ajatuksetkin. Muistettavien asioiden lista puristi päätä ja kiristi hermoja. Kolme jännittynyttä pientä ihmistä oli innokkaana lähdössä kohti koulua, mutta jumiuduimme samoihin, arkisiin kaavoihin kuin niin monta kertaa aiemmin. Etsitään lenkkareita, patistellaan hampaiden pesulle, muistutellaan ettei tönitä ovella. 

Pieni matka koulun pihaan, otetaan vielä kuva, ennen kuin mennään sisään. Selvitän rutiininomaisella sukkeluudella naulakot, paperityöt, tavaroiden asettamisen paikoilleen. Pyyhällys esikoisen luokkaan, uusi opettaja ottaa ihastuttavasti vastaan uuden tulokkaan. Singahdus pienten luokkaan, tuttu opettaja tervehtii ja saa halauksen kummaltakin viisivuotiaalta. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon, mutta lähellä on.

Osallistun lasteni kanssa aamupiiriin, päivä ja koko kouluvuosi käynnistyy mallikkaasti. Hiippailen viisivuotiaideni perässä heidän luokkaansa, vaikka molemmat ovat jo sanoneet minulle heihei. Mutta enhän minä vielä malta, viivyn luokassa pienen tovin, jään vielä ovelle juttelemaan tutun äidin kanssa. Sinäkin tulit vielä kurkistamaan? Kysäisen. Joo, mutta ei taida tuo poika minua enää huomatakaan, ihmettelee. Miten itselläsi menee, kysyy vielä, helpompaa kuin viime vuonna? Ehdottomasti, tuntuu olevan. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon. Kyllä minäkin olen, naureskelee.

Poikkean koulun keittiölle. Tämänkin rutiinin jo osaan - siellä on tarjolla kahvia, aamupalaa ja olkapäitä. Näinä päivinä en juo kahvia paljonkaan, ja sen sijaan teen itselleni teekupillisen ja nappaan siivun banana breadia. Juttelen parin tutun kanssa ja tutustun uuteen kieltenopettajaan. Puhun sekaisin englantia ja saksaa. Rehtori on yhtäkkiä olan takana, taputtaa ja kysyy, miten menee. Miltä tuntuu, kun kaikki kolme käyvät nyt oikeasti koulua viisi päivää viikossa. Ihan hyvin, kiitos. En ole itkenyt vielä, en kovin paljon.

Kotona lounas on tänään kevyt. Jääkaapista löytyy grillatun lohen tähteitä ja teen niistä itselleni salaatin. Tunnekuohuisina päivinä ei raskas ruoka edes maistuisi, vaan kaipaan jotain kevyttä. Se on minun tapani reagoida.

Päivänä, jolloin koulu alkaa, minun tavakseni on tullut tyhjentää työlista mahdollisimman ohueksi. Keskittymään en kuitenkaan pystyisi, joten en yritä saada aikaan mitään suurempaa. Tästä päivästä tuli kuitenkin poikkeuksellinen sikäli, että viime viikolla alkaneiden opintojeni ensimmäinen tehtävä tuli palauttaa tänään. Vähän riskialtista tällaisena päivänä, mutta tunnekuohuista huolimatta sain kuin sainkin tekstin lähetettyä eteenpäin. 

Jos joku nyt kysyisi klassisesti, mitkä ovat illan tunnelmat, niin yhtä klassisesti vastaisin, että väsyneitä olemme, mutta onnellisia. Me kaikki. Kaikki on yhtäkkiä taas selkeämpää, ja syksy rullaa kohta taas kovaa vauhtia eteenpäin.

Selvisin siis. Joku olisi kyllä voinut joskus varoittaa, että nämä tällaiset päivät ovat äideille vähän kovia paikkoja. Mutta en ole itkenyt, en kovin paljon.

Illalla oli aika vaihtaa salaatti tuhdimpaan. Toimi.