Joskus olen miettinyt, että olenkohan minä sellainen vähän välipalavastainen ihminen. Kun olen aina tarjonnut ruokaa lapsilleni kutakuinkin yhtä monta kertaa päivässä, ja pitänyt siten välipalat minimissä. Tottakai tulee poikkeuspäiviä, jolloin ruokarytmi on erilainen, mutta useimmiten, olen huomannut, meillä syödään melko tottuneesti viisi kertaa päivässä.
Lapset ovat kyllä tulleet jo siihen ikään, että kun jollain aterialla on tullut syötyä huonosti, niin kiinnostus jääkaapin sisältöä kohtaan kasvaa huomattavasti ateria-aikojen välissä. Äiti, mulla on nälkä. Äiti, saanko tuota? Äiti, onko kohta ruoka-aika? Keittiön saarekkeella on kyllä usein hedelmäkori, jossa on useimmiten omenoita. Niitä käy joku pureskelemassa aika ajoin, ja keittiön pöydän kulmilta löytyy puoliksi syötyjä omenoita. Mutta siitä en niuhota, sillä puolikas omenaa on parempi kuin ei ollenkaan omenaa. Meillä kun sattuu olevan edelleen ilmassa sellaista, että sitä, mitä tarjotaan, ei haluta syödä, ja sitä mitä ei tarjota, halutaan syödä. Neljävuotias taitaa toimia vieläkin usein käänteisesti, tai sitten olemme todistamassa poikkeavaa käytöstä.
Mutta hei, ollaan Amerikassa! Ja mitähän keskivertoamerikkalainen tykkää usein tehdä? Syödä välipaloja. Aamupäivän välipalan ja iltapäivän välipalan nyt ainakin. Plus vähän joka välissä mielellään jotain. Autossa, harrastuksissa, tapahtumissa, jne. Olen jo tottunut siihen, että mikäli koulussa järjestetään mitään yli tunnin kestävää ohjelmaa illalla (ja yleensä nuo tilaisuudet kestävät n. kaksi tuntia), kuuluu ohjelman oheen jotain syötävää. Vanhempainiltaan tuovat kaikki jotain nyyttikestiperiaatteella, jokaiseen juhlaan liittyy herkkupöytä. Infotilaisuuksissa napostellaan epämuodollisesti vähintäänkin keksejä, juustoja, hedelmiä tai maissilastuja, isommissa tapahtumissa voi koulun kokki maistattaa vaikkapa papukeittoa lisukkeineen. Ja jollei ruokaa nyt sattuisikaan olemaan jostain syystä tarjolla, löytyy sitä aina ihmisiltä laukkujensa uumenista - erityisesti lapsille voidaan kaivella yhtä sun toista keksi- tai naksupussia viihdykkeeksi. Minä kyllä pidän tuota kaikkea jo aivan tavallisena, asiaan kuuluvana juttuna, vaikken itse kannakaan eväitä laukussani kuin poikkeustapauksessa.
Myönnän kyllä joskus alussa ihmetelleeni, kun näin lasten satutunnilla pienelle, ehkä kaksivuotiaalle, tarjottavan hetimiten suklaakarkkipussia, kun tämä vähän äännähteli. Myönnän kiinnittäneeni huomiota siihen, että koululta lähtiessä lapsille tarjottiin auton takapenkille hetimiten sipsipussit. Katsoneeni hieman pidempään sitä, että taapero söi koulun juhlassa tikkaria. Opin uuden terminkin, snack tray, joka on autossa kätevästi kädessä pidettävä tarjotin välipalaa varten, jonka voi syödä vauhdissa. Olen kuitenkin ihaillutkin: vaikkapa sitä, että eräs viisivuotias poimi eväslaukkunsa sisällöstä syötäväksi aivan ensimmäiseksi porkkana- ja selleritikkuja. Kuinka toinen naposteli välipalaksi maustamattoman jogurtin ja kourallisen pähkinöitä.
Mutta en minä katso asiakseni arvostella. Koululta lähtiessä voi olla kiire harrastukseen, sitä ennen on ehkä ehdittävä syödä jotain. Matka voi olla pitkäkin, eikä syömiseen ole aikaa kuin autossa. Enkä minä voi tietää, onko karkkipussia tai tikkaria tarjoavalla äidillä periaate, että joinakin erityisinä päivinä saa makeaa välipalaa ja toisina ei. Mistä minä sen tietäisin. Niinpä minä en kanna huolta siitä, mitä kukakin perheeni ulkopuolinen syö ja milloin. Kuka tietää, alanko itsekin jossain vaiheessa kuljettaa lapsilleni välipaloja mukanani. Joskus voi olla syytä torjua uhkaavasti alenevaa verensokeria tien päällä, tai tapahtumassa. Eivätkä meidän lapsemme pistäisi ollenkaan pahakseen, vaikka tarjoilisin heille joka päivä suklaakeksejä pikkunälkään. Saavat kyllä pettyä, sillä niin tuskin tulee käymään, muttei se silti tarkoita, etteikö niitä joskus voisi tarjota. Saattaisi vieläpä käydä niin, että sellaista äidin toimintaa muisteltaisiin pitkäänkin. - Hei, muistatteko, kun äiti silloin joskus antoi meille automatkalla keksipussit...?
Taa snack kulttuuri on kylla aikamoista. Vaikka kerkesin siihen tottua jo englannissa asuessa. Siella oli sipsipussit ja limupullot ja jatskit kasissa heti kun koulun ovesta ulos. Ja ihan pienesta pitaen. Minaki yritan olla arvostelematta mutta joskus se on vaikeaa. Ma pidan mukana aina jotain snackia silta varalta etta tulee tarpeeseen mutta aika harvoin niita tarvitaan.
VastaaPoistaKyllä minäkin toisinaan varaudun snackeilla, jos tiedän, että 'pitkäksi menee'. Mutta vaikeaa on todellakin ymmärtää sitä, että hyvin pienilläkin voi olla ns. epäterveellistä mussuteltavaa mukana.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAihesta keskustelin myös täällä talvi-Suomessa työkaverin kanssa tällä viikolla lounaalla. Ilmiö on vähitellen tännekin rantautumassa, lapsille tarjotaan usein kirkasvärisissä pusseissa kätävä
VastaaPoistavälipalaa juuri sinne auton takapenkille. Monelle lapselle pieni nälkä on outo, jopa pelottava ilmiö. Säännöllinen ruokarytmi on tarpeen, sitä en kiellä, mutta jatkuva puputtaminen tai ruoalla lahjominen vääristää kyllä tuota ruokailua. Jos varsinaisella aterialla ei ole nälkä, pitää sitten kohta ottaa Nalle Puhin tapaan "jotain pientä", kierre on aika pian valmis. Välipala on ihan hyvä, kunhan laatu on kohdallaan. Itsekin tarvitsen aamiaisen ja lounaan välissä hedelmän välttääkseni muuttumasta leijonaksi. Mutta ei sen enempää, jotta jaksan kunnon lounaan. Idea kai olisi pitää verensokeri mahdollisimman tasaisena, mutta kun tuo nopea nousu usein kostautuu hurjana laskuna, kukapa ei olisi sortunut nälkäisenä syömään suklaapatukkaa....tai kahta. Lapsilla nuo nousut ja laskut usein näkyvät kiukkuna, itkuna ja levottomuutena, joka sitten kuitataan uudella pussilla..... Kierre on valmis. Lasten ruokkiminen on taitolaji, mutta siitä selviää maalaisjärjellä ja kovalla tahdolla.....joskus voi vähän lahjoakin.
Niin totta, Tanja! Mutta kuten sanoitkin, alhainen verensokeri on kelju kaveri.
PoistaKuin myos mina olen ihmetelly asiaa.. Kavin vahan syovan poikani kanssa ravintoterapeutilla, joka kertoi ystavallisesti et poikani ei parjaa aamupalasta 8am lounaaseen 11am ILMAN aamupaiva snackia!!!! ja et tasta johtuu se et hanelle ei ole painoa tullut paljon. Minapa sit kysaisin et miten sille sit se oikea ruoka vois maistua -kunnolla- jos on syony jotain kultakaloja (mita han ehdotti) tuntia aikaisemmin?? Noh, kokeilin ehka viikon verran tuota snackia ja se on kaytossa niina paivina jolloin poika syo preschoolissa (kolme tuntia aamupaivalla!!, niinpa, tahankin aikaan on mahdutettu snacki) valipalan ja sit.. lounas joka syodaan koulupaivina vasta 12.30 ei lamminruoka sit maistukkaan yhta hyvin ku muulloin vois maistua. Taa on niin tata, tasapainoilua maalaisjarjen kanssa!!
VastaaPoistaTuo on kyllä jo erikoista, että pojan hoikkuuden syyksi esitetään aamupalan snackin puuttumista! Mä kyllä uskon, että lapsi pärjää syömättä kolmen tunnin ajan, jos nyt vain on syönyt jotain vähintään jokseenkin täyttävää aamupalalla. Meidän lapset syövät koulussa myös aamupäivävälipalaa (n. 10am) ja lounasta sitten klo 12. Esikoinen saattaa hyvinkin jättää välipalan väliin (syövät siis jos haluavat ns. sopivassa välissä, mitään yhteistä välipalakellonaikaa ei ole), mutta 4-vuotiaamme syövät kyllä jotain (preschoolissa kokoonnutaan syömään tuota välipalaa yhdessä). Kotona eivät syö ko. välipalaa koskaan. Tykkään aamupäivän harrastuksista siksi, että siinä 9-11 välillä on kätevää käydä jossain (päivinä jolloin ei preschoolia) eikä tarvi tehdä eväitä mukaan. Tullaan sitten kotiin laittamaan lounasta.
PoistaMeillä syödään lämmin ruoka aamullakin :D Neljä poikaa tulee vaan kiukkuiseksi täkäläisistä aamupaloista, joten monesti laitan crockpottiin illalla jotakin tulemaan ja siitä sitten syödään aamupala ja laitan lapsille lounaan mukaan samaa tavaraa tietty. Snacksejä menee kesäisin enemmän, kun autoillaan paljon ja ravintoloiden ruuat on mitä on allergiaperheelle. Meillä menee 5 paunaa pikkuporkkanoita viikossa snackseinä, en valita ollenkaan.
VastaaPoista