Yleisöä, kiitos!

Toisinaan melkein unohtaa, että tällainen julkinen kirjoittaminen on oikeastaan esiintymistä. Vaikka pidänkin tätä omaa bloggaamistani ehkä pikemminkin puolijulkisena, sillä eihän tässä suuria yleisömääriä hätyytellä. Tällainen kirjoittaminen itsessään on vähän sellaista yksinäistä puuhaa, mutta kun näpäyttää Julkaise-nappulaa, muuttuu teksti yleiseksi riistaksi. Vaikka sen tekeekin ikään kuin vaivihkaa täällä omassa hiljaisuudessaan, illan hämärässä, on tuossa hetkessä sittenkin jotain kiehtovaa.

Nuorempana ajattelin, pitkäänkin, etten ole oikeastaan mitenkään luonteva esiintyjä. Ujo lapsi, joka koulussa jännitti sitä, osaakohan vastata oikein. En varmastikaan ollut ainoa, jolle esiintyminen aiheutti epämukavan olon. Ensimmäiset kouluesitelmät tuli luettua kiireisesti läpi, jotta tilanteesta pääsi ohitse mahdollisimman nopeasti. Ainekirjoituspaperia tuli pyyhittyä joskus niin moneen kertaan, että se kului puhki. 

Kuuntelin muutama päivä sitten lasteni keskustelua. Kahdeksanvuotias esikoisemme teki jossain lehdessä olevaa testiä, jossa jokaiseen kysymykseen oli kaksi vastausvaihtoehtoa. Yksi kysymys koski sitä, tuntuuko koulussa jännittävältä viitata, jos ei ole varma vastauksesta. Tyttäreni valitsi vaihtoehdon, jonka mukaan häntä joskus vähän jännittää, tosin kuulemma vain joskus. Kuusivuotias poikamme kiiruhti kommentoimaan, että mitä ihmettä? Miksi? Samalla muistin muutama viikko sitten käymäni keskustelun poikani opettajan kanssa. Opettaja oli ehdottanut, olisiko poika kiinnostunut esimerkiksi teatteriharrastuksesta, koska selvästi pitää esiintymisestä. Jopa niin paljon, että hänen puhetulvaansa koko koulun yhteisessä aamu- tai iltapäiväpiirissä tai oman luokan pienemmässä piirissä joudutaan toisinaan hieman rajoittamaan. Opettaja sanoi kertoneensa pojalle, että tämä voi myös tulla kertomaan hänelle asioita, jotka jäivät vielä sanomatta tai jutella niistä kaveriporukassa. Ja mitä poikamme vastasikaan? Ettei se ole sama asia. Yleisö, katsos, yleisö.

Projektityöskentelyä

Minä olen kyllä aika paljon kehittynyt kouluajoista. Tähän ikään mennessä on eteen ehtinyt tulla niin monta esiintymistilannetta, että jännitys on jäänyt taka-alalle kauan sitten. Työelämä etenkin on opettanut suhtautumaan esiintymiseen osana arkea. Toisinaan pieni kutkutus ennen esiintymistä on kuitenkin paikallaan - ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se pitää vireessä.

Ihailen lapsiani koulussa joka päivä. Aamuisin useimmiten jään kuuntelemaan koko koulun aamupiiriä ja iltapäivällä ehdin toisinaan kuulla, kun lapset keskustelevat iltapäiväpiirissä. Molemmat tyttäremme pyytävät usein puheenvuoroja hekin, mutta poikamme on kyllä äänessä jokaisena päivänä.

Tänä perjantaina poikamme saa taas nauttia huomiosta yllin kyllin, sillä koulun muutaman kerran vuodessa järjestettävä esitelmäpäivä kerää jumppasaliin kerättyjen projektitöiden ääreen ison joukon koululaisten vanhempia ihastelemaan. Jokainen oppilas istuu oman työnsä vieressä n. 15-20 minuuttia ja vastaa vieraiden kysymyksiin. Ja aikuisethan kyselevät - monta kertaa olen todistanut, kuinka omat lapsenikin kertovat innoissaan ja seikkaperäisesti omasta tutkimusaiheestaan. Oppilaista nuorimmat ovat vasta 5-vuotiaita, mutta suunnattoman ylpeitä omasta työstään. Minä uskon siihen, että innokkuus vaikuttaa myös oppimistuloksiin.

Mistähän sitä löytäisi sitten sellaisen lasten teatterin?

Hei, niinhän sä luulit

Joskus tuntuu kuin sulloisi käärmettä pulloon. Ei nyt sillä, että tietäisin, millaista on sulloa käärmettä pulloon kun en koskaan edes kyseisenlaiseen luikertelijaan koskisi, mutta kielikuvana se kuulostaa sopivalta. Toisinaan taas on tunne, että edessä on vain sumua, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tai saattaa tietääkin, kun vähän pohtii asiaa tarkemmin, mutta näkyvyys on kuitenkin heikko eikä askellus ole varmaa.

Joskus vain mennä porskuttaa eteenpäin. Olen huomannut, että silloin pitäisi vain antaa mennä ja pitää vauhtia yllä niin kauan kuin sitä tuntuu riittävän. On kuitenkin usein vaikeaa olla välittämättä kivistä ja kannoista, vaikka meno sinänsä hyvältä tuntuisikin. Joskus itseään pitää melkein käskeä. Joskus taas eteenpäin pääsee kuin kevyesti hypähdellen. Älä huolehdi liikaa, sanon itselleni.

Joskus rakastuu siihen, mitä saa aikaan. Sanoja, lausahduksia, onnistuneita kielikuvia. Tekstin hiomisen vaihe voi alkaa ahdistaa. On hyväksyttävä se, että materiaalia on liikaa eikä sitä kaikkea tule tarvitsemaan. On hyväksyttävä, ettei pölyhuiska riitä kun tarvitaan silppuria. Kirjoitettu teksti ei saa olla niin rakas, etteikö sitä pystyisi muokkaamaan. Sillä muokattava on - se kelpaa harvoin sellaisenaan. Sitä on usein tiivistettävä. Sen rakenteita on selkeytettävä. Sanavalintoja on joskus harkittava moneen kertaan, ennen kuin ne tuntuvat sopivilta. 

Mutta muutama asia on syytä pitää aina kirkkaana mielessä. Kenelle kirjoitan. Miksi kirjoitan - mikä on tekstin päämäärä, pyrkimys, tarkoitus.

Olen lukenut viime viikkoina lähes joka päivä. Välillä intensiivisesti, välillä sohvalle torkahdellen. Kirja on pitänyt minua otteessaan, vaikka olenkin käynyt sen kanssa jatkuvaa painia - nyt luen, en lue, pitäisi lukea, en jaksa, haluan lukea. Olen kokenut sen kanssa monta hetkeä, jolloin olen nyökytellyt mielessäni - juuri noin, niin minäkin uskon. Vähintään yhtä monta kertaa olen saanut todeta, että se kertoo juuri niistä virheistä, joita itsekin teen toistuvasti. Se on palauttanut minut pilvistä suoraan maan kamaralle eikä se pudotus ole ollut aina kovinkaan pehmeä. 

Mutta kuinka se onkaan inspiroinut minua. Samalla kun se on ravistellut käsityksiäni. Se on suorastaan ärsyttävän koukuttava enkä tunnu pääsevän siitä edes eroon. Se on luultavasti viimeinen kirja, jonka luen kirjoittamisen perusopintojani varten, mutta ehkä myös niistä mieleenpainuvin. Opettavaisuudesta nyt puhumattakaan.

Kirjoittamisen perusopintojen jälkeen on näköjään hyvä todeta, että olen oppinut ainakin sen, että oppimista on paljon. Ja koska kirjoittamista oppii kirjoittamalla, ei tämä harrastus näytä ainakaan laantumisen merkkejä. Ja sitä paitsi - miksi ihmeessä lopettaisi jotain, mikä on hauskaa? (Jopa silloin, kun se tuntuu käärmeen sullomiselta pulloon. Tai jotain.)

Kirjoituksessa mainittu kirja on Peter Elbowin Writing with Power. Techniques for Mastering the Writing Process.

Luksuslokakuu

Arjen luksus saattaa kuulostaa sanontana kuluneelta. Merkityksiä sillä voi olla monenlaisia - minulle se voisi tarkoittaa esimerkiksi tilannetta, jolloin mieheni ei matkusta. Matkapäivien vähäisyys kalenterissa on harvinaista, ja olenkin oppinut pitämään poikkeuksellisena sellaista viikkoa, jolloin mieheni sattuu olemaan omalla toimistolla nuo kokonaiset viisi päivää peräjälkeen. Ja vaikka sellaiset viikot usein sisältävätkin työhön liittyviä iltamenoja, eivät ne ole vaimon näkökulmasta lainkaan sama asia kuin matkustaminen ympäri mannerta tai - nuo suhteellisen yleiset - lennähdykset Euroopan puolelle.

Ennen työmatkalle lähtemistä miehelläni on tapana kertoa lapsille, montako yötä hän on poissa kotoa. Lapsia kiinnostaa myös jo kovasti, minne matkat suuntautuvat. Mihin osavaltioon, mihin maahan. Minä lasken enemmänkin iltoja, sillä illat sisältävät perheaikaa. Kaksi aikuista talossa merkitsee automaattisesti myös enemmän aikaa istahtaa, juoda kahvikupillinen yhdessä ja jutella perheen kesken. Tavallisena iltana - jolloin olen useimmiten lasten kanssa keskenäni - aikaa kuluu enemmän rutiininomaisiin kotitöihin ja seuraavaan päivään valmistautumiseen. Olen sitä koulukuntaa, joka tekee mielellään illalla kaiken mahdollisen valmiiksi, jotta arkiaamusta suoriutuminen olisi mahdollisimman jouhevaa. Kolmen unisen lapsen nostaminen sängystä aamuvarhaisella on kuitenkin jo ihan oma lukunsa sekin.

Lokakuu on ollut luksusaikaa. Useampi viikko peräjälkeen niin, että mies on pysytellyt enimmäkseen näissä maisemissa. Tämän tason luksuselämällä on kuitenkin se kääntöpuoli, että siitä nauttiminen näyttää useimmiten kostautuvan ja matkoja kerääntyykin kalenteriin sitten taas enemmän. Kun lokakuu on ollut näin poikkeuksellisen mainio perheen yhteisen ajan kannalta, halloweenin vietosta lasten kanssa mies jäikin sitten paitsi, sillä matkustuskalenteri nappasi taas otteeseensa. Maanantaiaamun lento lännemmäksi oli hämmästyttävällä tavalla ajoissakin, vaikka meillä riehui tuolloin lähes hurrikaanilukemiin yltynyt tuuli.

Halloween-illan tarjoilut

Marraskuu on täällä taas. Halloween-juhlinta on hauskaa, mutta sen jälkeinen päivä on muodostunut yhdeksi vuoden seesteisimmistä, kun hulinat hetkeksi rauhoittuvat ja elämä normalisoituu. Naamiaisasut piilotellaan kaappeihin ja luurangot ja hämähäkinseitit häviävät vähitellen katukuvasta. Joulukauppa ei sentään aivan vielä hengitä niskaan, joten hetkeksi ehtii hengähtää. 

Täksi marraskuuksi toivon seesteistä aikaa erityisesti omakotitaloelämän kannalta, sillä arjen pyörityksen lisukkeeksi en kaipaa yhtään rikkoontunutta kodinkonetta enkä liioin ensimmäisiä lumimyrskyjä. Hetkeksi arjen luksusesta lumoutuneena siirryn jälleen tavallisempaan olotilaan, jossa normaali arki pyörii lähes yksinomaan minun voimillani. Suunnitelmallisuus ja ennakoiminen nousevat jälleen erityisen tärkeään asemaan, niin pitkälle kuin niitä kolmen lapsen arjessa ikinä pystyykään noudattamaan. Kaikesta huolimatta on jo melko helppo todeta, että ajat ovat muuttuneet, kun lapset ovat kasvaneet. Ovathan he pieniä vieläkin, mutta eivät niin kovin pieniä sittenkään. Arki pyörii jo selvästi sujuvammin kuin vielä pari vuotta sitten. 

Mutta kyllä sitä luksuselämää siltikin ikävä on. Ja vaikka kliseiseltä kuulostaakin, niin tottumus on toinen luontoni. Todellakin.