Vuodet täällä (niitä on kohta kertynyt jo seitsemän) ovat muokanneet tästä meille kodin, tottakai. Seitsemän vuotta elämästä on jo monessa suhteessa pitkä aika, erityisesti lapsille. Ajatus muutoksesta on tuntunut lapsista suurelta ja oudolta, vaikka määränpää heille lomilta tuttu onkin. Esikoisemme myös muistaa yksityiskohtia niistäkin ajoista, kun asuimme vielä Suomessa.
Käytännön asioitakin on ehditty jo tehdä, niistä suurimpana talon hankkiminen Suomesta. Olimme käyneet katsomassa kyseistä taloa jo kesällä 2018 ja ihastuimme siihen silloin. Talon ostaminen tuntui valtavan suurelta askeleelta, mutta toi kuitenkin tarvittavaa konkreettisuutta muuttoa varten. Tämän vuoden alussa talosta tuli virallisesti meidän. Tänä keväänä siellä tehdään remonttia. Se odottelee meitä, kärsivällisesti tyhjänä jonkin aikaa. Toisinaan katselen siitä kuvia ja mietin, mitä mihinkin huoneeseen laittaisin.
Olin aloittanut myös henkisen irrottautumisen, vaikka olinkin päättänyt nauttia kaikesta tärkeästä täällä niin kauan kuin nämä ovat kotimaisemani. Koulun järjestämissä tapahtumissa mietin pala kurkussa, kuinka teen monia näistä asioista viimeistä kertaa. Katselen, kuinka lapset herkuttelevat Valentine's Dayn kekkereissä. Kuuntelen, kuinka oppilaat laulavat koulunäytelmässä. Kenties viimeisiä kertoja herään siihen automaattipuhelinsoittoon, joka kertoo, että koulu on suljettu valtavan lumimyrskyn vuoksi. Pieniä ja suurempia asioita, jotka tuntuvat yhtäkkiä kaikki vielä tavallistakin suuremmilta.
MUTTA.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Mutta eihän se tähän yhtäkkiä sopinutkaan, kun yllättävä käänne puuttui peliin. Kuin olisin kerännyt pelikortteja yksi kerrallaan kauniiseen pinoon ja sitten tuulenhenkäys tulee ja pyyhkäisee ne levälleen ympäri pöytää. Jään hetkeksi tuijottamaan niitä - kunnes alan jälleen keräillä kortteja takaisin pinoon.
Lähetän viestin lasteni koulun johtajalle. Olisiko teillä vielä tilaa meidän lapsillemme ensi lukuvuonna? Lähetän viestin lasteni tulevan koulun kanslistille. Emme tulekaan vielä, mutta olemme kiinnostuneita seuraavasta lukuvuodesta. Kerron lähisuvulle Suomessa, että tilanne on muuttunut. Muutto on siirtynyt. Työtilanne on sellainen, että jäämme tänne vielä yhdeksi vuodeksi. Ensin pitää olla vielä vähän aikaa melko hiljaa. Tuntuu, että pakahdun, kun juttelen tuttujen kanssa täällä, enkä voi vielä kertoa. Viimein laitan eräänä iltana viestin täkäläiselle ystävälleni. Ei me lähdetä vielä, uskotko tätä, mutta älä kerro vielä muille. OMG, OMG, OMG, hän vastaa. Olen niin iloinen siitä, että hän on niin iloinen.
Tästä kaikesta on nyt muutama viikko aikaa, ja mieli on päässyt rauhoittumaan. Uusi käänne oli lapsillekin luonnollisesti yllätys, mutta he ovat onnellisia siitä, että saavat vielä viettää aikaa täkäläisten kavereiden kanssa ja käydä tuota koulua, joka on heille niin rakkaaksi tukikohdaksi näinä vuosina muodostunut.
Tänä aamuna ajoin lähellä sijaitsevalle näköalapaikalle ja yritin tiirailla kevättä. Vielä on liian aikaista, vaikka valon määrä on jo paljon lisääntynyt, lumet ovat lähes sulaneet ja linnut laulavat. Loppuviikolle luvataan vielä räntäsadetta, eihän tämä muuten mikään Vermont olisi, jolle nopeat säänvaihtelut ovat arkipäivää. Sen jälkeen meille lupaillaan jo hiljalleen oikeampaa kevättä ja kertoipa kuukausiennustekin sellaista ilosanomaa, että huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan tavanomaista lämpimämpi. Kyllä kiitos, se sopii minulle.
Olin ajatellut, että tämä kevät tulee olemaan erilaisempi kuin pitkään aikaan. Haikea, mutta ajatuksia herättävä. Olin ajatellut, että kevään valo ja voima virkistäisi minua ja valmistaisi meitä suureen muutokseen. Mutta enpä sittenkään tiennyt, en ollenkaan, mitä se toisi tullessaan.
Kliseistä tai ei, mutta joskus elämä todellakin yllättää.
