Kerro mulle tarina

Viime vuoden puolella sisällytin kirjoittamisen opintoihini kurssin draamakirjoittamisesta. Draama on ollut aiheena minulle vieras ja vähemmän kiinnostava ja olen huomaamattani väistellyt sitä. Nautin kyllä hyvistä teatteriesityksistä suunnattomasti, mutta niiden takana piileviin rakenneosiin en ole tullut perehtyneeksi. Vaikka olen kirjoittanut monenlaisia tekstejä, en ole koskaan suunnitellut näytelmän kirjoittamista (paitsi tämän kurssin jälkeen!) Hauska yksityiskohta sinänsä on kuitenkin se, että aivan ensimmäisen tunnustuksen kirjoittamisestani sain ollessani 10-vuotias, jolloin minulle suotiin kunniamaininta valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa - kirjoittamastani Kalevala-aiheisesta näytelmästä. Hah.

Lastemme koululla on jokavuotinen näytelmäperinne. Koulussa aletaan harjoitella heti joulun jälkeen näytelmää, joka huipentuu helmikuun lopussa järjestettävään esitysiltaan. Näytelmän aihe etsitään vuosittain vaihtuvan kulttuuriteeman piiristä. Tämän kevätkauden teemana on Amerikan alkuperäisväestöt. Koko projekti on suuri, yhteisvoimin kokoon kasattu spektaakkeli, jossa koulun henkilökunnan ja oppilaiden lisäksi valjastetaan käyttöön vapaaehtoisten (lue: oppilaiden vanhempien) voimat - kukin saa tehtäväkseen sellaista, jonka kokee kuuluvan omien kiinnostuksen kohteiden ja osaamisen piiriin. Varsinaista velvoitetta ei kuitenkaan ole.

Oppilaat tekevät monta viikkoa töitä suurta päivää varten. Elementary schoolin (eli ns. alakoulun) oppilaista jokaisella on näytelmässä oma rooli, lisäksi he osallistuvat lavasteiden ja tarpeiston valmistamiseen. Ompelutaitoiset vanhemmat pyöräyttävät esiin pukuja ja muuta rekvisiittaa. Valaistuksesta ja musiikista huolehtivat musiikinopettajan lisäksi yläkoulun oppilaat.

Koska olin suorittanut tuon kyseisen kurssin, pyysin päästä mukaan näytelmän harjoituksiin. Itse näytelmän kirjoittamiseen ei tänä vuonna voinut osallistua siksi, että näytelmät (joita oli kolme lyhyttä) oli valittu valmiiksi. Ne oli kirjoittanut Abenaki-heimoon kuuluva kirjailija Joseph Bruchac. (Abenaki-heimolla tarkoitetaan alkuperäiskansaa, joka alunperin asutti nykyisen Vermontin, Mainen ja New Hampshiren alueita ja jonka edustajia on edelleen Vermontissa, Mainessa ja Kanadan Quebecissä.) Näytelmien kertomukset heijastivat vanhoja uskomuksia siitä, miten tietyt ilmiöt luonnossa olivat syntyneet. Ne olivat kiehtovia pieniä kertomuksia esimerkiksi siitä, kuinka hyttyset tulivat maailmaan tai kuinka tähdet syttyivät taivaalle.

Näytelmäharjoitukset jatkuivat noin kuuden viikon ajan ja niitä oli vähintään kaksi kertaa viikossa. Sain istua harjoituksissa koeyleisönä kuuntelemassa, miten näyttelijöiden ääni kantaa kauemmaksi tilassa ja muistuttamassa, että näyttelijän pitää asettua näyttämölle siten, että vuorosanat ja ilmeet eivät katoa näyttämön takaseinään vaan ohjautuvat kohti katselijoita. Kun flunssakausi vähensi hetkeksi oppilaiden kokoonpanoa, päädyin avustamaan myös vuorosanoissa.

Oli hienoa nähdä, kuinka työskentelyn tulos näkyi jo muutaman harjoituskerran jälkeen ja kuinka muutamassa viikossa näytelmä kasvoi katkonaisista kohtauksista kohti aivan oikeaa esitystä. Moni oppilaista tuntuu olevan jo pieniä lahjakkuuksia - ja on helppo väittää, että rohkeus esiintymiseen on syntynyt ja voimistunut näillä lapsilla jo vuosia aiemmin, kiitos siitä kuulunee paljolti täkäläiselle kulttuurille.

Helmikuisena iltana koulun jumppasalissa, valojen himmetessä ja lasten itse kirjoittaman alkulaulun kajahtaessa voi pyyhkäistä silmäkulmastaan sen onnen kyyneleen, joka kutittaa valuttaessaan hitusen ripsiväriä mukanaan. Taas kerran olen onnellinen siitä, että olen päässyt tällaiseen mukaan. Omat lapseni muistavat jokaisen näytelmän, jossa he ovat näytelleet - minä muistan jokaisen esityksen, jota olen saanut seurata. Hienoja hetkiä. 

Ja tänä vuonna muistan myös sen, kuinka minusta tuli hetkeksi aikaa korppi. En ehkä raakkunut yhtä vakuuttavasti kuin roolin oikea haltija, mutta onneksi hän hoitikin ensi-illan!