Iltapuuhia

Meni monta vuotta, yllättävänkin monta, ennen kuin lapsemme havaitsivat, että kello kahdeksan tai ainakin yhdeksään mennessä ei olekaan lähes universaali nukkumaanmenoaika. Olimme noudattaneet samankaltaista iltarutiinia jo pitkään, koimme sen kolmilapsisessa perheessä yksinkertaisesti hyväksi järkiratkaisuksi, jotta iltaan jäisi vielä aikuisillekin omaa aikaa.

Uskomus, jota ei millään tavalla syötetty, mutta joka jäi elämään siis moniksi vuosiksi, rauhoitti illat melko mukavasti. Meillä on käynyt onni, että kaikki kolme lastamme ovat aina olleet vähintäänkin melko hyviä nukkujia. Muistan, kuinka odottaessani kaksosiamme pohdin, miten ihmeessä saisimme illat ja yöt ikinä toimimaan. Olin lähes varma, etteivät kolme lasta tule nukahtamaan, saati nukkumaan lähes lainkaan samanaikaisesti ja että kulkisin kaiket yöt oman makuuhuoneen ja lastenhuoneiden väliä rauhoitellen jälkikasvuani takaisin unten maille (ja olemaan herättämättä jotakuta toista, joka voisi puolestaan aloittaa yökarkelointinsa). Näin mielessäni kehän, joka jatkuisi ja jatkuisi.

Toisin kuitenkin on käynyt. Olemme kiitelleet hiljaa mielessämme moneen kertaan sitä, että lapsemme keskimäärin tuntuvat pitävän nukkumisesta ja jopa nukkumaanmenosta. He ovat myös kasvaneet kiinni tapaan, että illalla ennen nukkumaanmenoa on aina luettu. Koska he pitävät kirjoista, se on säilyttänyt iltarutiineissa aina odotetun asemansa. Olen lukenut satoja, satoja ja taas satoja kertoja. Pirteänä ja rentoutuneena, mutta myös väsyneenä, kipeänä tai hermostuneena. Mutta olen lukenut melkein joka ilta.

Mutta kylillä kuulee asioita. Jossain vaiheessa lisääntyivät keskustelut siitä, mihin aikaan toiset lapset oikein menevätkään nukkumaan, sillä kappas, ihan kaikki eivät noudatakaan universaalia nukkumaanmenoaikaa. Naapurissa kuulemma mennään vähän myöhemmin, jossain tosin aiemminkin. Ystäväperheen lapset ovat universaaliin aikaan vielä vanhempiensa ravintolassa illastamassa, josta heidät kiikutetaan sen jälkeen suoraan kotiin sänkyihinsä. 

Emme me aivan niin orjallisesti ole aikaa kuitenkaan noudattaneet. Kun lapset ovat kasvaneet, on nukkumaanmenoaikaa välillä, esimerkiksi kesäisin, siirretty tarkoituksella myöhemmäksi. Poikkeuspäiviä ja -iltoja on joka perheessä. Lapset kuitenkin pitävät tutusta rutiinista niin paljon, että he haluavat mennä kaikki yhdessä yläkertaan samaan aikaan. Yksi heistä nukahtaa aina välittömästi sen jälkeen, kun lopetan lukemisen. Kaksi heistä tiirailee taskulamppujen valossa kirjoja toisinaan vielä pitkäänkin, mutta pysyvät sängyissään. Ovat he kuitenkin jo aika isoja ja osaavat sammuttaa valot, kun oikeasti alkaa väsyttää.

Mutta sitten. Joskus, vuosia sitten kyllä jo, lasta mietitytti, että miten ne aikuiset sitten. Äiti ja isä ja kaikki muutkin. Kun ne eivät menekään heti sen jälkeen nukkumaan, kun ovat saaneet jälkikasvunsa rauhoittumaan sänkyihinsä. "Äiti kuule. Kun minä olen kuullut, että joskus äidit ja isät voivat vaikka katsoa vielä jonkun elokuvan sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan!!"

Niin. NIIIN. Voivat. 

(P.S. Tähän mennessä tietävät kai jo paljonkin siitä, etteivät aikuiset välttämättä nuku vielä iltayhdeksältä. Paitsi silloin, kun nukahtavat iltayhdeksään mennessä.) 

Puhuisitko suomea, kiitos

Kuuntelen, kun lapseni juttelevat keskenään tietokonepelistä, jota he usein yhdessä pelaavat. He puhuvat strategioista, pelin hahmoista ja ympäristöistä - kuuntelen hajanaisesti, siksikin, etten itse edes tunne kyseisen pelin vivahteita erityisen hyvin. He selittävät ja puhuvat päällekkäin, huutavat välillä toistensa äänten yli, jotta saavat omat mielipiteensä kuuluviin. 

He ovat syntyperältään suomalaisia, mutta puhuvat keskenään yhä useammin englantia. Se on pelikieli, koulukieli, leikkikieli, harrastuskieli, kaverikieli.

Pyrimme puhumaan kotona suomea, lähes pelkästään suomea. Ainakin me vanhemmat, jotta kieli eläisi myös lastemme käytössä ja pysyisi mahdollisimman eheänä ja vivahteikkaana. Useimmiten lapset puhuvat meille ensisijaisesti suomea, mutta puheessa vilahtelee helposti englanninkielisiä termejä. Verbi saattaa olla lainattu suoraan englannista mutta taivutettu suomalaisittain. Toisinaan lapseni sanoo minulle jotain ihan pelkällä englannilla ja toisinaan jopa toistaa sen, kun huomaa, etten tainnutkaan olla aivan varma, mitä hän tarkoittaa. Kun he puhuvat englantia, heidän puheessaan vilisee myös tyypillisiä puhekielen sanoja ja lyhenteitä, ja kun he kaiken lisäksi usein puhuvat hyvin nopeasti, saattaa syntyperältään suomalainen vanhempi miettiä hetken, ymmärsikö kaiken varmasti aivan oikein. Kielitaitoisena ihmisenä tämä on - hämmentävää.

Esikoistyttäremme puhuu englantia ehkä eniten pienellä suomalaiskorostuksella, vaikka hänenkin kielitaitonsa on loistava (vanhempien aksentista ei tässä yhteydessä kannata edes mainita). Myös nuorempi tyttäremme puhuu hieman samalla tavalla kuin isosiskonsa, mutta poikamme on omaksunut vahvimmin amerikkalaisen aksentin. Hän venyttää sanoja ja nostaa intonaatiota voimakkaasti myös puhuessaan suomea. Hän saattaa takellella suomalaisten sanojen kanssa. Hän sanoo täydellisesti ketchup, mutta saattaa yrittää useamman kerran ääntää sanaa ketsuppi.

Esikoisemme kielivalinta on usein kontekstisidonnainen. Hän puhuu meille vanhemmille lähes aina kotona suomea mutta koululla englantia. Syyllistyn kyllä siihen, että vastaan hänelle koululla englanniksi. Jos itse aloitan keskustelun hänen kanssaan, puhun vain ja ainoastaan suomea (jos ei oteta lukuun sitä, että joskus varmistan ymmärryksen käyttämällä myös englanninkielistä termiä). Kaksosemme sen sijaan puhuvat meille lähes aina suomea (tai sekakieltä), paikasta riippumatta. Tosin heidänkin puheessaan on jännä piirre: jos he puhuvat minulle suomea muualla kuin kotona, he useimmiten kuiskaavat - aivan kuin eivät haluaisi muiden kuulevan "salakieltämme".

Taloudessamme kulutettua lasten tietokirjallisuutta

Lapsemme lukevat paljon, mutta käytännössä aina englanniksi. Joskus he lukevat suomenkielisiä Aku Ankkoja ja hämmästyttävät minua osaamalla lukea myös jonkin verran suomenkielisiä sanoja. En kuitenkaan pääse millään käsitykseen siitä, minkä verran he oikeasti osaavat lukea suomea. Kiinnostusta suomeksi lukemiseen on toistaiseksi harmittavan vähän - jos he esimerkiksi saavat suomenkielisen pelin, he tutkivat välittömästi, löytyykö siihen englanninkielisiä ohjeita. 

"Stop it! I really mean it!" Kuulen huudon kaikuvan yläkerrasta. Jokapäiväinen nahistelu on taas käynnissä ja kuulostelen, loppuuko se ilman väliin menemistä. "LO-PE-TA!" Kiljaisee toinen. 

Suomi on sittenkin tunnekieli.