Puhuisitko suomea, kiitos

Kuuntelen, kun lapseni juttelevat keskenään tietokonepelistä, jota he usein yhdessä pelaavat. He puhuvat strategioista, pelin hahmoista ja ympäristöistä - kuuntelen hajanaisesti, siksikin, etten itse edes tunne kyseisen pelin vivahteita erityisen hyvin. He selittävät ja puhuvat päällekkäin, huutavat välillä toistensa äänten yli, jotta saavat omat mielipiteensä kuuluviin. 

He ovat syntyperältään suomalaisia, mutta puhuvat keskenään yhä useammin englantia. Se on pelikieli, koulukieli, leikkikieli, harrastuskieli, kaverikieli.

Pyrimme puhumaan kotona suomea, lähes pelkästään suomea. Ainakin me vanhemmat, jotta kieli eläisi myös lastemme käytössä ja pysyisi mahdollisimman eheänä ja vivahteikkaana. Useimmiten lapset puhuvat meille ensisijaisesti suomea, mutta puheessa vilahtelee helposti englanninkielisiä termejä. Verbi saattaa olla lainattu suoraan englannista mutta taivutettu suomalaisittain. Toisinaan lapseni sanoo minulle jotain ihan pelkällä englannilla ja toisinaan jopa toistaa sen, kun huomaa, etten tainnutkaan olla aivan varma, mitä hän tarkoittaa. Kun he puhuvat englantia, heidän puheessaan vilisee myös tyypillisiä puhekielen sanoja ja lyhenteitä, ja kun he kaiken lisäksi usein puhuvat hyvin nopeasti, saattaa syntyperältään suomalainen vanhempi miettiä hetken, ymmärsikö kaiken varmasti aivan oikein. Kielitaitoisena ihmisenä tämä on - hämmentävää.

Esikoistyttäremme puhuu englantia ehkä eniten pienellä suomalaiskorostuksella, vaikka hänenkin kielitaitonsa on loistava (vanhempien aksentista ei tässä yhteydessä kannata edes mainita). Myös nuorempi tyttäremme puhuu hieman samalla tavalla kuin isosiskonsa, mutta poikamme on omaksunut vahvimmin amerikkalaisen aksentin. Hän venyttää sanoja ja nostaa intonaatiota voimakkaasti myös puhuessaan suomea. Hän saattaa takellella suomalaisten sanojen kanssa. Hän sanoo täydellisesti ketchup, mutta saattaa yrittää useamman kerran ääntää sanaa ketsuppi.

Esikoisemme kielivalinta on usein kontekstisidonnainen. Hän puhuu meille vanhemmille lähes aina kotona suomea mutta koululla englantia. Syyllistyn kyllä siihen, että vastaan hänelle koululla englanniksi. Jos itse aloitan keskustelun hänen kanssaan, puhun vain ja ainoastaan suomea (jos ei oteta lukuun sitä, että joskus varmistan ymmärryksen käyttämällä myös englanninkielistä termiä). Kaksosemme sen sijaan puhuvat meille lähes aina suomea (tai sekakieltä), paikasta riippumatta. Tosin heidänkin puheessaan on jännä piirre: jos he puhuvat minulle suomea muualla kuin kotona, he useimmiten kuiskaavat - aivan kuin eivät haluaisi muiden kuulevan "salakieltämme".

Taloudessamme kulutettua lasten tietokirjallisuutta

Lapsemme lukevat paljon, mutta käytännössä aina englanniksi. Joskus he lukevat suomenkielisiä Aku Ankkoja ja hämmästyttävät minua osaamalla lukea myös jonkin verran suomenkielisiä sanoja. En kuitenkaan pääse millään käsitykseen siitä, minkä verran he oikeasti osaavat lukea suomea. Kiinnostusta suomeksi lukemiseen on toistaiseksi harmittavan vähän - jos he esimerkiksi saavat suomenkielisen pelin, he tutkivat välittömästi, löytyykö siihen englanninkielisiä ohjeita. 

"Stop it! I really mean it!" Kuulen huudon kaikuvan yläkerrasta. Jokapäiväinen nahistelu on taas käynnissä ja kuulostelen, loppuuko se ilman väliin menemistä. "LO-PE-TA!" Kiljaisee toinen. 

Suomi on sittenkin tunnekieli.