"Voit tehdä olosi mukavaksi tässä odotellessa", hoitaja ohjeistaa. Saattaisin naurahtaa itsekseni, että kuinkahan mukavalta tässä tosiaan voisi tuntua, jos oikein yrittäisi. Tuumasta toimeen: yritän kuitenkin ottaa mahdollisimman miellyttävän istuma-asennon tässä hammaslääkärituolissa, vaikka se on niitä nihkeitä ja nahkeita versioita, kaiketi hygieenisyyden vuoksi. Sylissäni on kasa aikakauslehtiä ja olen juuri napannut kaksi hassunväristä tablettia, jotka minulle on tarjottu. Ne ovat ennakkoon nautittuja antibiootteja, joihin tulisin saamaan viikon reseptin.
Olen ollut täällä aiemminkin, kun minulta poistettiin yksi jääräpäinen hammas. Toimenpiteestä on kulunut aikaa jo useita kuukausia ja tällä kertaa tulisin saamaan samaan paikkaan ihka uuden titaanisen keinojuuren. Luotin tähän suukirurgiin heti ensitapaamisesta lähtien. Hänellä on hyvät referenssit ja pitkä kokemus. Hän on viisissä-kuusissakymmenissä oleva herrasmies, pieni ja kevytrakenteisen näköinen, ja kuvittelen hänen juoksevan maratoneja.
Vastaanotolla on hyvin hiljaista. Siellä on itse asiassa aina ollut hyvin hiljaista, kun olen ollut siellä hoidettavana. Ihmetyttää suorastaan, että missä kaikki ihmiset ja muut äänet ovat. Praktiikka on kyllä kyseisen suukirurgin oma, muu henkilökunta on hänen apulaisiaan. Vaikka kirurgeja on vain yksi, muissa huoneissa pitäisi olla potilaita, joita hoitajat ja suuhygienistit hoitavat sillä välin, kun hän vaihtaa huoneesta toiseen tekemään kirurgiset toimenpiteet. Minua on ohjeistettu, että saamastaan ajanvarauksesta kannattaa pitää kiinni, sillä hänen luokseen jonotetaan. Niin monta kuukautta olen tätä hammasimplanttia jo odottanutkin, että olisin raahautunut paikalle mistä tilanteesta tahansa.
Hän käy pistämässä suuhuni monta puudutuspiikkiä ja sitten taas odotetaan. Saan jatkaa lehtien lukemista. Taustalla soi rauhallinen musiikki. Odotteluun kuluu aikaa ainakin vartin verran, minkä jälkeen hän asettelee instrumentteja suuhuni ja kysyy, tuntuuko missään. Ei tunnu. Oikean yläleuan lisäksi poski ja silmäkulma ovat jo niin tunnottomia, etten varmasti tunne yhtään mitään. Ei pitäisi olla vaikea istutus, hän toteaa ja alkaa selittää mitä tekee. Siirretään vähän kudoksia, tehdään tilaa. On todettu jo röntgenkuvien perusteella, että luuta on tarpeeksi. Taustalla soi Beatles. Porataan kolo keinojuurelle. Asetetaan se paikoilleen ja sen päälle vielä kuin nasta tulpaksi. Muutama tikki päälle, niiden pitäisi sulaa itsekseen myöhemmin. Valmista tuli ja siellä se on. Aikaa toimenpiteeseen kului ehkä kymmenen minuuttia. Nousen tuolista 14 millimetriä titaanista juurta rikkaampana.
Saan kotihoito-ohjeet ja ajan kontrolliin viikon päähän. Rahat olen menettänyt jo kättelyssä, eikä tämä ole halpaa lystiä. Onneksi vakuutus ystävällisesti tulee kustannuksissa hieman vastaan. Implantin pitäisi olla hyvin pitkäikäinen, käytännössä ikuinen. Päätän pitää sitä pitkän ajan sijoituksena, niin ei kirpaise niin kovaa. Palvelusta ja työn jäljestä en voi kyllä virkata pienintäkään moitteen sanaa, niin hyvin minusta on pidetty huolta.
Praktiikalta ajan suoraan lähimpään apteekkiin. En pysty puhumaan, sillä suussani on verinen harsotuppo, jota en uskalla vielä ottaa pois. Onneksi farmaseutti ymmärtää välittömästi yskän ja saan kommunikoida paperien ja merkkikielen yhdistelmällä. Olen taatusti vähintääkin huvittava näky, mutta toista reissua en tämän lääkesatsin vuoksi aio tehdä, haluan ne mukaani nyt. Saan pienen, ruskeankellertevän lääkepurkin, joka on puolillaan tummanvihreitä kapseleita. Se on kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta.
Seuraavaksi taas odotellaan. Oma hammaslääkärini asettaa minulle keinojuuren päälle vielä kruunun, mutta ei voi tehdä sitä ennen kuin tämän toimenpiteen aiheuttamat vaivat ovat kunnolla ohi ja juuri on alkanut luutua kiinni leukaluuhun. Siihen menee kuulemma noin kymmenen viikkoa, mikä tarkoittaa sitä, että suurinpiirtein halloweenin aikaan en olekaan hampaaton, vaan vihdoin ja viimein kulmahampaallinen. Phew!
Ensin on sumu. Pään sisällä vellova epämääräisyys, joka häiritsee niin askelia kuin ajatuksia mutta jonka tietää onneksi olevan väliaikaista. Aikaerorasitus on kärsittävä läpi jokaisella kerralla kun valtameri ylitetään. Kaikenlaiseen kai tottuu, mutta siihen ei varsinaisesti. Sävyeroja siinä kyllä on: joskus se tuo mukanaan vain väsymyksen ja pääsäryn, toisinaan pahoinvointiaallon.
Huomaan, että kotona lattia narisee monessa kohdassa, oliko se näin aina? Muutamassa viikossa ei kai unohda mitään, mutta joskus sittenkin epäilyttää. Avonaiset matkalaukut odottavat tyhjentäjäänsä, valtaisat pyykkimeret vellovat tiensä kodinhoitohuoneeseen ja täyttävät sen lattian. Aina silloin kun tuntuu, että rästihommien määrä on lukematon, niitä kannattaa lähteä taklaamaan yksitellen. Ensimmäinen satsi koneeseen, seuraavat voi lajitella jo valmiiksi. Sitä rataa.
Uni tulee sillä silmänräpäyksellä, kun pään kallistaa tyynyyn. Jetlag ei kuitenkaan anna armoa vaan herättää aamukolmelta. Siihen aikaan ei vielä viitsi nousta, mutta kun lapsi on käynyt viisi kertaa ihmettelemässä, miksi ei pysty enää nukkumaan, päätämme viiden aikaan, että ehkä nousemme sittenkin. Aamukahvin tuoksu on tuttu ja suorastaan huumaava, elimistöni huutaa kofeiinia. Aikaero janottaa, vettä kuluu suuria määriä, se hoitaa kroppaa kohti normaaliolotilaa. Raskas ruoka ei maistu, keveämpi tuntuu elimistössä tavallistakin miellyttävämmältä.
Aurinko hellii aamusta iltaan, jatkuvasti on lämmin, keskipäivän kuumuus saa kaipaamaan siestaa. Kesä ei täällä ole koskaan ohi vielä heinäkuun lopussa, vaan sitä on jäljellä vielä monta pitkää viikkoa. Aina palatessamme Suomesta takaisin kotiin emme ohjelmoi ensimmäisille päiville mitään suuria suunnitelmia - pakollisista laukkujen purkamisesta, pyykinpesusta ja ruokavarastojen täydentämisestä siirrymme sujuvasti rentoon kotoiluun, uimiseen ja kevyeen kokkailuun. Sumu pään sisällä saa rauhassa hälvetä.
 |
| Kesähommia |
Kesän jatkuminen myös näkyy joka paikassa: uimavaatteita, rantapyyhkeitä, uimalaseja ja uimakenkiä lojuu siellä täällä. Lenkkareita, polkupyöräkypäriä, lippalakkeja, hellehattuja. Aurinkorasva tahmaa kaiken ja sekoittaa valmiiksi hikiset hiukset, mutta ilman eivät näin vaaleaihoiset pärjää. Joka paikassa on yhtäkkiä jotain kuivumassa, pyykkivuori kasvaa uudelleen heti kun matkavaatteet on saatu pestyä.
Mutta tätä kesän ihanuutta en vaihtaisi mihinkään. Kun ulos voi piipahtaa milloin vain ilman että tarvitsee lisätä vaatekerroksia, on se valtavan suuri nautinto ihmiselle, joka on ollut syntymästään saakka viluinen. Mieli prosessoi kuitenkin jo syksyn asioita, koulua ja arjen rutiineja, harrastuksia ja lasten iltapäivätoimintamahdollisuuksia. Hankintoja, joita on tehtävä syksyä silmällä pitäen. Pieniä matkoja ja pyrähdyksiä, joita haluaisi tehdä, kun ilmat vähitellen viilenevät.
Istun terassille ja katson kaukaisuuteen. Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Aurinko jaksaa lämmittää vielä pitkään, vaikka illat hiljalleen jo pimenevät. Tärkeintä on tässä hetkessä se, että minnekään ei ole kiire.
