torstai 25. kesäkuuta 2020

Koronakevään jälkeen

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Silloin maaliskuun puolivälissä, kun toisaalta tuntui, että maailma pysähtyy, ihan nyt. Toisaalta, että se mullistuu juuri nyt, tänä keväänä. Muuttuu, eikä ehkä palaa koskaan sellaiseksi kuin se joskus oli. Tästä tulisi koronakevät.

Lapsilla oli maaliskuun puolivälissä yksi perjantai vapaata, koska se sattui olemaan opettajien koulutuspäivä. Mies oli siirtänyt edellisenä päivänä toimistonsa kotiin ja alkoi rakentaa työnurkkausta vierashuoneeseen. Perjantai-iltana saimme viestin, että koulu suljettaisiin.

Seuraavina päivinä ihmeteltiin, sulateltiin asiaa, suunniteltiin miten edetään. Keskiviikkona valmistuivat etäkoulupaketit. Kotiin haettiin Chromebook, papereita, kirjoja ja vaikka mitä välineitä. Napattiin samalla käynnillä kassikaupalla omaa tavaraa mukaan: vaihtovaatteita, kenkiä, mitä kaikkea. Kolmella lapsella on aina paljon tavaraa, joka paikassa. Aavistus oli ilmassa jo silloin.

Alkoi tuntua siltä, ettei koulu enää tänä keväänä aukeaisi. Siihen saatiin varmistus muutamaa viikkoa myöhemmin, kun osavaltion kuvernööri antoi määräyksen: koko osavaltion koulut pysyisivät suljettuina jäljellä olevan kouluvuoden ajan. Jälkikäteen muistelisimme tätä aikaa aina koronakeväänä - aavistin, että se painuisi mieliimme ikuisesti.

Vielä epäjärjestyksenomainen etäkoulumaailma saisi löytää uomansa, sillä nyt ei olisi muita vaihtoehtoja. 

Viestien tulva oli valtava, sillä kaikki opettavat tahot muokkasivat suunnitelmiaan ja järjestelivät aikatauluja. He tekivät kaikkensa, jotta lapsilla säilyisi koulutyössään tuttuuden tunne. Yhtäkkiä koulu ei kuitenkaan olisi yhdessä tekemistä sellaisilla tavoilla, joihin vuosien mittaan meille tutussa koulumaailmassa olemme saaneet tottua ja johon suhtaudumme suurella kiitollisuudella.

Kodin ja koulun yhteistyö nousi uuteen, erilaiseen arvoonsa. Sen piti löytää aivan uudenlainen muoto. 


Ensin etsittiin linkkejä, salasanoja, sovelluksia. Kun lasten koulupalaverit alkoivat, muuttui koko talo kuin yhdeksi suureksi videokonferenssiksi. Kolmella lapsella saattoi olla yhden aamupäivän aikana kuusikin palaveria, joihin piti muistaa osallistua ajoissa. Niiden lisäksi piti pysyä kartalla siitä, millaisia tehtäviä piti suorittaa ja mistä etsiä tarvittaessa lisätietoa. 

Yhdelle lapselle sopi kertarykäisyn tyyli. Hän ryhtyi aamulla opiskelemaan yhdeksältä ja teki kaikki tehtävänsä yhteen menoon, osallistuen välillä palavereihin. Toiselle tehokkaimmaksi tavaksi osoittautuivat lukuisat tauot pienten opiskelutuokioiden välillä. Kolmas valitsi keskitien näiden väliltä.

He joutuivat oppimaan paljon. Saivat oppia paljon. Ei ainoastaan opiskeltavista aineista vaan myös itsestään. Ajoittamisesta, priorisoinnista, suunnitelmallisuudesta. Tuskaisista, turhauttavista hetkistä ja toisaalta onnistumisen riemusta, kun saa valmiiksi tehtävän, joka on ensin tuntunut liian vaativalta.

Minäkin opin, ehdottomasti. Siitä, ettei aina kannata muistuttaa muistuttamisen perään, sillä kenen hermot sitä kestävät. Siitä, että lapset osaavat suunnitella monta asiaa ilman minun apuani. 

Opin myös, että lapsi, jolle matematiikka on ollut helppoa, voi tuskastua siihen täysin, kun käytettävä sovellus ei ole hänelle mieleinen. Ja vaikka itse nautin vieraiden kielten opiskelusta, lapseni ei välttämättä jaa innostustani. Ja että jos pakollisten tehtävien jälkeen ei vain jaksa tehdä yhtään mitään valinnaista, on sekin aivan ok.



Mitä syksy tuo, emme tiedä kukaan. Joku viisas on sanonut: älä murehdi huomista tänään, sillä sillä tavoin et saa pyyhittyä tulevia haasteita harteiltasi. Mutta sillä tavoin voit menettää voiman, jota tarvitset tänään. 

Koronakeväänä on tarvittu voimia. Voi vain katsoa ja odottaa, mitä jatkossa tapahtuu. Ehkä olemme kuitenkin hitusen valmistautuneempia, jos etäopiskelu vielä palaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti