Viiden (minuutin) ruuhka

Pojalla oli irronnut kiinnike raudoista. Piti soittaa oikomishoitoon, että korjausta tarvittaisiin. Tiesin, ettei aikaa välttämättä ihan heti löydy, mutta toivottavasti lähipäivinä.

"Meidän toisessa paikassa olisi aika tänään klo 9:45", sanoo ystävällinen ajanvaraaja ja mainitsee osoitteen naapurikaupungissa. Katson kelloa, se näyttää 9:17. Ajoaika paikkaan on noin 25 minuuttia. Nyökyttelen teinipojalle, joka odottelee vieressäni. "Me otetaan se." Ajanvaraaja sanoo vielä, että jos olemme maksimissaan 10 minuuttia myöhässä, he hyväksyvät sen kyllä. "See you soon!" Kiitos kaunis ja menoksi.

Kurvaamme hammaslääkäriaseman pihaan 9:44. Ilman ylinopeuksia, kaikeksi onneksi reitille ei myöskään osunut kummempia ruuhkia. Ajoin omasta pikkukaupungista toiseen ja sen kautta kolmanteen. Pihassa on sopivasti tilaa lähellä ovea ja olemme minuutissa sisällä. Sujuvuuteen vaikutti myös kesäkeli (ja vain yksi tietyö matkalla). Ajattelen - kuten usein ennenkin - että tämä ei kyllä ole mahdollista missä vain.

Täällä käytetään ajoetäisyyksiä määritellessä useimmiten mittana ajoaikaa. En ajattele maileja enkä kilometrejä, vaan paljonko tarvitsen aikaa ehtiäkseni ajoissa määränpäähän. Viisi minuuttia hammaslääkäriin, 12 minuuttia lääkäriasemalle, viisi minuuttia high schoolille, kahdeksan minuuttia kauppaan. 15-30 minuuttia melkein mihin tahansa ympäröivissä kaupungeissa.

Jos on ruuhkaa, voi ajoaika toki tuplaantua. Noilla ajoilla se ei kuitenkaan ole iso ongelma. Totta puhuen: vermontilaisittain ruuhkaksi voisi kutsua viidentoista auton jonoa, tai ehkä jo kymmenen. Tai viiden minuutin. Olemme onnekkaita.

Tämän talousalueen keskus on Burlington. Asukkaita on noin 45 000, mikä tekee siitä Vermontin suurimman kaupungin. Burlingtonia ympäröivät useat pikkukaupungit, joista pääsee keskuksen sykkeeseen tavallisesti alle puolessa tunnissa. 

Alueelta löytyy kaikki tarvittava, vaikkakin sen määritteleminen on toki subjektiivista. Täällä ei ole kaikkia ravintola- ja kauppaketjuja, mutta niiden sijaan suositaan paikallisia. On mahdollista ajaa suoraan maatilojen kauppoihin - myös meiltä käsin löytyy muutama parin mailin säteeltä. Monista kaupoista löytyy paikallisia tuotteita, toki paljon muutakin. On toki totta, että nettikauppa kukoistaa: kaikkea sitä, mitä ei paikallisesti löydy, on helppo tilata. Emme voi tilata samaksi päiväksi, mutta useimmiten muutaman päivän toimitusaika on aivan kelvollinen. Paketit kuitenkin pudotetaan suoraan kotiovelle. Postikin tavallisesti kulkee (edelleen) seitsemänä päivänä viikossa, ja sunnuntaisinkin voi tulla pakettitoimituksia.

Pikkukaupungissa asuminen tällä seudulla on lottovoitto myös sen vuoksi, että luonto on lähellä. Burlington sijaitsee Champlain-järven rannassa ja aluetta reunustaa järven toisella puolella Adirondackin vuoristo (New Yorkin osavaltion puolella), toiseen suuntaan kohoavat vihreät vuoret eli Green Mountains.

Kun lähden liikkeelle kotoani, isommalle tielle saapuessani näen Adirondackin siintävän kaukaisuudessa. Se piirtyy horisonttiin järven takana. Tähän vuodenaikaan voin tiirailla, näkyykö vuorten huipulla jo lunta. Hiihtokausi on alkamassa. Kun ajan tietä vähän matkaa eteenpäin, alan nähdä pilkahduksia vihreistä vuorista toisella puolella. En kyllästy näkymiin koskaan.

Luonnon ja vuorten läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia niin kävelijöille, pyöräilijöille, patikoijille, hiihtäjille kuin laskettelijoille. Paikallisten lisäksi tästä kaikesta nauttivat myös turistit. Champlain-järvi sopii uimiseen ja veneilyyn. Rantoja reunustavat monessa kohdassa ulkoilureitit huikeine maisemineen. 

Ennen kaikkea etu on se, että kodistaan ei tarvitse taittaa pitkääkään matkaa päästäkseen ihailemaan luontoa. Puistoalueita on myös lukuisia ja niitä hoidetaan hyvin. 

Toisinaan mietin, millaista olisi asua vielä lähempänä vuoria ja herätä jokaisena aamuna ihastelemaan maisemaa. Kesäisin ja syksyisin se olisi epäilemättä keski-ikäiselle ihanan rentouttavaa, mutta en luultavasti nauttisi talvella lumen tukkimista teistä ja liukkaudesta, enkä armottomasta pimeydestä. 

Olen siis tyytyväinen tässä, missä olen. Luonto on käden ulottuvilla, mutta saavutan helposti kaupungin mukavuudet - muutamassa minuutissa.

Tekoäly keittiössäni

Jääkaapissa on jauhelihaa, se pitäisi käyttää ennen päivämäärää. Vähän liikaa selleriä ja se kaikki pinaatti, joka sittenkin unohtui upottaa siihen ruokaan, jota varten se oli ostettu. Näitä tapahtuu.

Keski-ikäinen on ehtinyt elämässään laittaa ruokaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Niitä tuttuja arkiruokia usein, kun ei mitään muuta keksi, mutta tulee kokeiltua myös paljon uusia reseptejä. Joskus pitää olla nopeaa, joskus voi aikaa käyttää vähän enemmän. Joskus tuntuu, ettei jaksaisi, joskus taas ruoanlaitto toimii hyvänä terapiana. Uskaltaisin väittää, että olen ihan kohtalainen kokki.

En halua heittää hyvää ruokaa roskiin. Yritän siis säännöllisesti keksiä, mihin mitäkin loppuja hyödyntäisin. Meillä ollaan melko kaikkiruokaisia ja allergioita ei ole, mikä helpottaa kuviota huomattavasti.

Sitten keksin, kuka minua voisi auttaa. Claude.

Kysytään siis tekoälyltä. Niitä jaksetaan nykyään parjata, etteivät ne osaa sitä tai tätä, ja pelkoakin ne aiheuttavat. Miten itse enää jaksamme käyttää aivojamme, kun kone tekee kaiken puolestamme? Kaikeksi onneksi se ei tee kaikkea, eikä se kaikkeen taivu. Mutta se voi kehittääkin ajatteluamme, jos muistamme arvioida sitä kriittisesti.

Kysäisen siis tekoälyltä esimerkiksi, millaisia reseptejä se ehdottaisi, jos haluan valmistaa nopeasti currykanaa. Tai mistä sekoittaisin korvaavan tuotteen, jos minulla ei ole kaapissa cajun-mausteseosta. Tai mihin kaikkeen voisin upottaa sen pinaatin, jota jääkaapissa on nyt hillittömän kokoinen pussillinen. Tai suosikkini: pyydän sitä ehdottamaan minulle yhden pannun pastaruokaa (jolla ruokkii nopeasti kolme nälkäistä teiniä) tai vaikkapa kaivamaan esiin uunitortillojen ohjeita erilaisilla täytevaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja on loputtomasti.

Myönnän, että analysoin koko ajan (se on ammattitauti). Testaan, miten Claude vastaa ja vastaako se siihen, mitä kysytään. Ottaako se huomioon ne pienetkin seikat, jotka mainitsen vain ohimennen. Joutuuko se pois raiteiltaan, toistaako se jotain asiaa tarpeettomasti. 

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista on, ennakoiko se oikealla tavalla, eli yrittääkö se parhaansa mukaan seurata sitä, mitä ajattelen. Tässä kohdassa sen on helppo eksyä myös hakoteille. Jos siis kysyn, mitä se ehdottaisi, että siitä pinaatista voisi tehdä, se antaa minulle useita vaihtoehtoja (listaten niin nopeita arkivaihtoehtoja, vähän enemmän aikaa vaativia ruokalajeja kuin salaattiversioita, ja muistaa myös tässä tapauksessa aamu- ja välipalat) JA sen jälkeen kysyy minulta lisää: millaista ruokaa olin mahdollisesti ajatellut - eli pyytää sopivasti lisätietoa, jotta voi kaivaa esiin mahdollisimman toimivia reseptejä juuri minun tarpeeseeni. Siitä tykkään.

Useimmiten se tekee muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin tarjoaa reseptiä (ellen sitten ole pyytänyt suoraan jotain tiettyä). Sen kanssa voi chattailla, jos haluaa. Tunnustan, että joskus se on hauskaa. (Keski-ikäisen ilot, jne.)

Summa summarum: olen vakuuttunut siitä, että tekoäly on minulle verraton apulainen keittiössä. Pystyisin toki itsekin miettimään vaihtoehtoja siihen, mitä ylijäämäruoasta voi tehdä, mutta Claude on tehnyt asian vieläkin helpommaksi - ja vähän hauskemmaksi. Miksi en siis käyttäisi? Näppärää ja nopeaa ja hyödyllistä.

Onko se inhimillinen ja tarvitseeko sen olla? Saako se olla? Se on kuitenkin kone. Sillä ei tulisi olla omia mielipiteitä eikä tunteita. Joskus testaan ja lähetän sille vielä viestin senkin jälkeen, kun se on jo vastannut kysymykseeni ja auttanut minua keittiössä.

Ja kyllä se kohtelias se osaa olla. Tuttavallinenkin. Melkein tekisi mieli kuitata vielä jälkikäteen, että kiitos, hyvää oli.

Meillä kuulee siis yhä useammin: "Äiti, onko tämä taas AI-ruokaa?" On, ja sitä tulee olemaan jatkossakin.

Aivan tavallinen työpäivä

Kello soi 6:15. Se on aamu-uniselle raastavan aikaisin. Se on kuitenkin ainoa toimiva keino, olen huomannut. Suoraan liikkeelle vaan, ei mitään torkutuksia.

Noin puoli seitsemän aikaan olen keittämässä kahvia ja istun kupillisen kanssa puolihämärään aurinkohuoneeseen. Vilkaisen aamun uutisotsikot sekä yön aikana saapuneet viestit. Jos tiedän, että on odotettavissa kiireisempiä työviestejä, kurkistan sähköpostiin. Talossa on hiljaista. Jos mies on kotitoimistossa, sielläkin on vielä aamun hiljaisemmat tunnit menossa. Teinit nukkuvat vielä.

Seitsemältä lähden yläkertaan vilkaisemaan, ovatko teinit hereillä. Heistä jokainen valuu alakertaan, kunhan ennättää. Kahdeksaan mennessä on syytä, mikäli mielii samaan kyytiin. Lähden liikkeelle silloin ja vien lapset high schoolille. Ajoaika on noin viisi minuuttia (ihana, pikkuinen Vermont). Pidän tästä rutiinista - saan itselle hyvän startin aamuun, kun lähden ajoissa talosta ulos. Samalla voi poiketa kauppaan, jos tarvetta on.

Takaisin kotona. Keitän kupin vihreää teetä (vuosikymmeniä jatkunut terveysteko) ja ryhdyn tutkimaan, mitä työn suhteen on yön aikana tapahtunut. Projektien, joihin osallistun, yhteinen nimittäjä on tekoäly. Ne liittyvät usein lingvistiikkaan eli kielitieteeseen: analysointia, arviointia, tekstin tuottamista. Joskus on käännöstöitä. Saan projekteja alustan kautta, johon olen rekisteröitynyt. Niitä tarjotaan minulle profiilini mukaan. Se ottaa huomioon esim. työkokemuksen ja kielitaidon.

Jos meneillään on isompi projekti, yön aikana voi tulla uutta dataa, jota pitää työstää. Jos tyrkyllä on uusia profiiliin sopivia projekteja, niihin voi tulla kutsuja. Jos on hakenut johonkin projektiin, on odottamassa luultavasti pätevyysarviointi tai testi. Ohjeita on yleensä sivukaupalla, kymmeniä tai peräti satoja. Mihinkään ei pääse mukaan automaattisesti, vaan joutuu käymään läpi testivaiheita, joita on useimmiten enemmän kuin yksi.

Aamulla siis priorisoin: tartunko ensin dataan vai suoritanko testin vai laitanko hakemuksen menemään johonkin uuteen. Jos alan työstää dataa, napsautan apista aikaseurannan päälle. Jotkut projekteista olettavat sinun seuraavan työhön käytettyä aikaa ja raportoivan sen päivittäin, jotkut seuraavat käyttämääsi aikaa tai valmistuneita kokonaisuuksia järjestelmissä. Joka tapauksessa on syytä olla itse tarkkaan kärryillä siitä, paljonko aikaa on käyttänyt. Tunnit raportoidaan järjestelmään, josta ne menevät kuukausittain tarkistukseen ja jalostuvat siitä eteenpäin korvauksiksi. Rahaa tulee kerran kuussa.

Kotona työskennellessä on helppo pitää taukoja. Ne voivat olla sudenloukku, mutta toisaalta tietää kyllä, että korvaus muodostuu sen perusteella kuinka ahkera on ollut. Itse koen, että on myös perin kätevää saada pyykit pestyä ja tiskikone käytettyä päivän aikana, ynnä monta muuta asiaa. Viidenkin minuutin tauolla kun ehtii yhtä sun toista. Välillä se voi tarkoittaa sanapelejä, jotka pitävät aivotoiminnan virkeänä (saattaa olla, että olen niihin koukussa).

Yhdestä tauosta pidän kiinni, nimittäin lounaasta. Toimin ehdottomasti tehokkaammin, kun olen syönyt edes jokseenkin järkevästi. Useimmiten lounas on jotain aiemmilta päiviltä jäänyttä tähdettä. Suosikkini on pannulle sekaisin heitelty riisi/pasta/nuudeli, kala/kana ja jotain vihreää. Mausteita ja liraus sitruunamehua. Lounaan ohessa nautin useimmiten lisää uutisotsikoita. Vähän somea, vähän viestejä, sen sellaista.

Iltapäivän puolella keitän lisää kahvia ja aloitan toisen työrupeaman. Se on yleensä rakenteeltaan hyvin aamupäivän kaltainen, mutta työ on sen luonteista, että suunnanmuutoksia voi tulla ihan yhtäkkiä. Jokin data meneekin tarkistuskierrokselle, toiseen tulee uusia ohjeita, jotka pitää lukea ennen työskentelyn jatkamista. Johonkin tulee uusi deadline ja se kiilaa järjestyksessä yhtäkkiä ohitse. Johonkin voi tulla bonustaksa, jos se on edennyt hitaammin kuin asiakas oletti. Kaikissa projekteissa on projektinhallinnan välikäsi, joka organisoi ja välittää viestejä asiakkaalta tekijöille. Projektit on joskus hoidettu hyvin, joskus huonommin. Säätöä on, mutta pitää ymmärtää, että se kuuluu välillä asiaan.

Jos kaipaat työskennellessäsi runsaasti sosiaalisia kontakteja, tämä ei ole sinua varten. Jos ahdistuu jokaisesta testitilanteesta, voi olla vaikeaa. Ennen kaikkea: jos haluaa tehdä töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen, en suosittele tätä työtä. Jos et halua ikinä koskea töihin viikonloppuna, älä valitse tällaista. Mutta jos olet hyvä organisoimaan ja priorisoimaan omia tekemisiäsi, homma sujuu hienosti. Vapaus päättää omista aikatauluista on ihanaa, mutta kurinalaisuutta on pakko olla.

Kolmeen mennessä iltapäivällä lopettelen. Haen lapset koulusta ja iltapäivä on useimmiten täynnä yhtä sun toista. Yleensä en siis tee töitä enää iltaisin, mutta poikkeus vahvistaa säännön; jos meneillään on kiireinen projekti, yritän löytää vielä tunnin tai pari illasta sitä varten. Kello kahdeksan on kuitenkin yleensä takaraja, sen jälkeen poistun työtilasta. (Paitsi ehkä ne pari sähköpostia vielä.)

Työkaveri huoneessani. 
Yleensä hiljainen, ei väitä vastaan.
Aina paikalla, jos tarjotaan herkkuja.
Toisaalta vetää sikeitä lähes koko päivän.

Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.