Uutta ja vanhaa

"Voinko syödä tämän?" Sanat kuulostavat korvissa niin tutuilta, että luultavasti vain nyökyttelen. "Tottakai. Haen huomenna kuitenkin kaupasta lisää."

Teini on jo jatkanut matkaansa, kuulokkeet korvilla ja välipalaa mennessään hotkien. Se sama poika, joka oli joskus ruoan suhteen valikoiva, mutta joka on tähän mennessä kyllä huomannut, että pituuskasvu vaatii polttoainetta. Hän on minua jo lähes päätä pidempi - ja itsekin olen kuitenkin ihan keskimääräisen mittainen.

Tämä talo, joka on ollut kotimme jo yli 13 vuotta (en ole koskaan asunut missään osoitteessa yhtäjaksoisesti pidempään, lapsuudenkotia lukuun ottamatta), on nykyään täynnä teinienergiaa (jonka taso voi vaihdella hämmästyttävästi, tiedostan). Kun saavuimme tänne vuonna 2012, yksi taapero ja kaksi vauvaa kainalossamme, meitä tervehti tyhjyyttä kumiseva talo ja hiostava keskikesän helle. Aloimme rakentaa elämää täällä. Nykyään me keski-ikäiset pysähdymme aika ajoin ihmettelemään missä välissä tuo kolmen pikkuihmisen kopla onkaan muuttunut kolmen teini-ikäisen komppaniaksi. Vuodet tuntuvat rullaavan ohitse yhä nopeammin. Kesät ovat olleet kuumia, syksyt kauniita ja värikkäitä, talvet välillä hyisen kylmiä ja keväät aina myöhässä.

Talvi yllätti tänä vuonna 10.11.

Teini-ikäiset ovat nyt siis lukioikäisiä eli täkäläisittäin highschoolilaisia. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, aikataulunsa, kasvukipunsakin. Entä minä? Oma rooli on ja pysyy, mutta kuitenkin muuttuu tavallaan koko ajan. Kasvattamisen keskiössä kun on välillä muistutettava itseään, että oman itsenkin äärelle täytyy mennä. Olen oppinut, että sitä kautta ratkaisuja usein löytyy. Minulla on oma tila, jota toiset kunnioittavat, mutta jonka aitojen läpi he tietävät pääsevänsä aina, jos tarvetta on. Nuorimmaiseni täytti taannoin kyselyä, jossa tiedusteltiin, onko vanhempi koskaan jättänyt häntä huomiotta älylaitteen vuoksi. Tyttäreni vastasi, että "et sinä kyllä ole". Tuo on luultavasti ensiluokkainen kehu teini-ikäiseltä, joten pidän asianlaidasta pyhästi kiinni.

Työnteko jatkuu. Mies työreissaa ympäriinsä kuten aiempinakin vuosina, ja sillä aikaa olen äitinä olemisen ohessa talonmiesnainen ja niiden kuuluisien kaikenmaailmanasioiden hoitaja (lumimyrskyt, rikkoontuneet kodinkoneet, omakotitalon moninaiset huoltokohteet, mitänäitänyton). Taksikuskikin luonnollisesti, sillä kuljetan jälkikasvua edelleen sinne tänne (vaikkakin teinien ajoharjoitteluluvat jo häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa!) Puhumattakaan kommunikoinnista koulun suuntaan ja ihan arkisista menemisistä ja tulemisista. Tai omista töistä, joita teen välillä paljon ja välillä vähän.

Toisinaan mietin sitä, miten nämä vuodet ja itse ulkosuomalaisuus ovat minua muokanneet. Olenko avoimempi? Luultavasti. Olenko rohkeampi, itsevarmempi? Epäilemättä. Olenko kyseenalaistavampi? Sitäkin. Olen toki vanhempi ja yhä keski-ikäisempi, silläkin lienee vaikutuksensa moneen asiaan. Vaihtaisinko näitä vuosia mihinkään? En vaihtaisi. Tuntuu parhaalta ratkaisulta, että on ikään kuin saanut yhdistää elämässään monta maailmaa. 

Käymme edelleen Suomessa joka kesä. Ensimmäisten vuosien aikana täältä Suomeen matkustaminen tuntui vielä vähän siltä kuin olisi ollut pitkällä lomalla ulkomailla ja palannut käymään kotona. Tänään se tuntuu ehdottomasti siltä, että jättää kotinsa ja arkensa hetkeksi tehdäkseen pienen lomamatkan Suomeen. Ja ihan parasta on sittenkin, että on siihen kaikkeen - ja valintoihinsa - tyytyväinen.