Kasvatusta ja kasvamista

Joskus oli suoraviivaista. Nälkä, itku, ulkoilu, unet, mitä kaikkea. Loputon lista. Huomion kiinnittäminen toisaalle, lempeän harhauttamisen taito. Jatkuva tasapainoilu niiden kaikkien tekemättömien tehtävien välillä. Priorisointi, priorisointi ja priorisointi. 

Siinä samassa ohessa jatkuva ajatus siitä miten. Miten opetan. Miten kasvatan. Miten huolehdin, että heistä kasvaa ajattelevia nuoria ja aikuisia.

Koska et voi vain tehdä ja tehdä ja tehdä ja unohtaa ajatella. Silloinkin, kun väsy painaa illalla kuin olisi taistellut liian monta taistelua ja hävinnyt niistä viimeisen pyykkivuorelle.

On helppoa luvata itselleen, että noudattaisi tiettyjä kasvatusperiaatteita - silloin kun ei vielä ole lapsia. Tosiasia kuitenkin on, että periaatteita voisi myydä melko halvalla yön pimeydessä: kun valvoo, vaikka haluaisi nukkua, koska joku muukin valvoo eikä halua nukkua. Joustavuuskin on taito, jota on vaalittava. Joskus ei mennä siitä, missä aita on matalin - joskus mennään siitä, missä aita on jo rikottu.

Yhtäkkiä minulla on edessäni nuori ihminen, jota jännittää. Tuntuu vähän epävarmalta - haluaisi kovin jotain, mutta pohtii asiaa siltä kannalta, että uskaltaako. Jos en tunne siellä ketään? Se voi olla vähän... awkward. 

Ja näen itseni. Vuosikymmeniä sitten, teini-ikäisenä. Epävarmana, mietteliäänä, ujona.

Teiniä hermostuttaa. Toistaa samaa asiaa useaan kertaan. Pitääkö ottaa jotain mukaan? Kauanko se kestää? Sanoittaa asiaa itselleen, koska se rauhoittaa. Suunnittelee etukäteen, koska suunnittelu auttaa kohtaamaan uusia tilanteita.

Mieleeni palautuu monta kertaa, jolloin varmistelin uusia asioita etukäteen mielessäni. Koska se helpotti niiden kohtaamista.

Nyt minä olen roolissa, jossa rohkaisen. Koska usko tai älä, sanon teinille, minäkin olin sinun ikäisenäsi epävarma monista, monista asioista. Mutta jos päätin uskaltaa, olin sitäkin tyytyväisempi jälkikäteen. Joskus on kerättävä kaikki rohkeus ja vielä vähän enemmän. Joskus voi suunnitella etukäteen vaikka aivan siihen saakka, kunnes uusi tilanne on ohi. Ja kaiken jälkeen katsoa taaksepäin, koska voi vaikka oppia jotain.

Toisena hetkenä nauran teinilleni. Tyytyväisen huvittuneena siitä, että hän osaa etsiä asioista kepeitä puolia. Kääntää tilanteita huumoriksi silloinkin, kun ne eivät aluksi vaikuttaneet ollenkaan hauskoilta. Kun puhelin pimenee yllättäen ikuisiksi ajoiksi eikä sitä kykene korjaamaan edes asiantunteva huolto. Voin käyttää tätä sitten vaikka paperipainona, toteaa poika virnistellen, vaikka tietää, että uutta puhelinta ei vielä muutamaan päivään saada käyttöön. Ja taas tunnistan itseni. Huumorilla voi keventää monta tilannetta.

Luultavasti moni teinien kanssa käydyistä keskusteluista syöpyy mieleeni. Ainakin toivon niin. Niiden kautta voi opettaa lapselleen elämästä ja muistuttaa siitä, että kaikki ei aina mene suunnitellusti. Tilanteita tulee ja menee, monia hämmentäviäkin. Toisinaan voi olla vaikea ymmärtää toisen ihmisen käytöstä. Joskus on vaikea ymmärtää, mitä maailmassa ylipäätään tapahtuu. On tilanteita, jotka mietityttävät kovin tietyllä hetkellä, mutta joihin ajan kuluminen auttaa. Aikuistuminen ei ole suoraviivaista eikä yksinkertaista eikä meistä kukaan mitenkään valmiiksi tule. Opimme vain usein kohtaamaan tilanteita paremmin, kun vanhenemme. 

Joskus omaan päähän jää pyörimään se, että miten paljon oppiikaan itsestään vielä aikuisenakin. Esimerkiksi silloin, kun kasvattaa teini-ikäisiä.

Kauniit maisemakuvat ovat teinin iltalenkillä ottamia.