Ne kutsumattomat vieraat

Kun muuttaa ulkomaille, on levollinen mieli, kun tiedostaa, että kohdemaan eläimistö ja hyönteisvalikoima ei suuresti poikkea totutusta. Mikä kuitenkin poikkeaa, on täkäläinen rakennustapa verrattuna vankkaan ja tiiviiseen pohjoismaalaiseen tapaan. Taloista löytynee huomattavan paljon enemmän kolosia, joista noita kutsumattomia vieraita voi päästä sisätiloihin. En osaa määritellä, olenko jo tottunut tuohon tosiasiaan, mutta mitään suurempia kohtauksia en ole asian tiimoilta (ainakaan vielä) saanut.

Olemme kyllä viettäneet muutaman tovin ihmetellen noita vierailijoita. Jos eivät ole tutuilta näyttäneet, niin eivät kaikeksi onneksi kovin epäilyttäviltään. Yhden kerran olen julmasti katkaissut muurahaisyhdyskunnan sisäänmarssin. Yrittivät kyllä sisään aika kohteliaasti heti ulko-oven vierestä. Olivat kuitenkin muutamat raukat varmaankin vain eksyneet reitiltänsä, kun melko pienellä taistelulla luovuttivat. Toisella kertaa tuli jo epämääräisen epämiellyttävä olo, kun tunnistamaton ötökkä ilmaantui eräänä iltana vessan lattialle. Kokoluokka oli sellainen, että oli jokseenkin välttämätöntä käydä netissä tutkailemassa, miltä ne torakat oikein näyttivätkään. Tulos oli kyllä ehdottoman negatiivinen. Ja helpotuksen huokaus - se oli melko suuri.

Mitä tulee isompiin eläinmaailman tuttavuuksiin, niin ainakin jotain olemme täällä ollessamme oppineet. Jos nimittäin tiellä törmää haisunäädän raatoon, niin siihen ei todellakaan missään nimessä kannata törmätä. Haju on nimittäin sellainen, että jos sitä saa autoonsa (tai peräti itseensä!), se ei kuuleman mukaan lähde pesemällä sitten millään. Se haju istuu autossasi muutaman päivän ajan kuin tauti. Kaksi kertaa olen tähän mennessä tuollaisen raadon havainnut, ja nopea väistöliike on sujuvaksi harjoiteltu. Ohi ajaessaankin kyllä havaitsee varsin hyvin, minkä on ohittanut, sillä niin vahvana haju tunkee auton sisätiloihinkin. Ei kiva.

Mutta, näitä sentään on ihan hauskakin katsella kotipihassaan (jos vaan jättäisivät vähemmän jätöksiä!). Ne ovat oikeasti pieniä ja aika söpöjä. Onneksi ne kuitenkin ymmärtävät kipaista karkuun hetimiten, kun havaitsevat kohti juoksevan kaksi- tai nelivuotiaan lähistöllä...

Huonosta kuvanlaadusta syytän (ainakin) verkkoikkunaa, jonka läpi kuva on näpsäisty :)

Two highchairs, please!

Jos haluaa opastaa lapsiaan ravintolakäyttäymisen saloihin, on Ameriikka kelpo paikka aloittaa. Ravintoloitahan täältä löytyy, joka lähtöön ja joka nurkilta. Oma lukunsa ovat tietenkin nuo sinne tänne sijoitellut pikaruokapaikat, mutta jollei niihin erityisemmin välitä mennä, löytyy lukuisia mukavia nk. perheravintoloita, joihin voi tällaisenkin lapsikatraan huoletta viedä, ja saada itsekin syötyä vielä siinä sivussa.

Sen verran on pakko kehaista noita omia palleroisia, että jos vuosi sitten meno oli vielä varsin sotkuista ja koko käynti joskus melkein hermoja raastavaa, niin tänä päivänä kaikki kolme osaavat käyttäytyä ravintolan pöydässä lähes mallikkaasti. Ymmärtävät jopa, että ensin pitää hieman odottaa - vaikkakin suomalaisittain tilaamme lapsille välittömästi maitoa eteen, jotta pääsevät sillä taittamaan ensimmäisen nälkänsä ja saavat tekemistä siinä samalla. Tekemistä löytyy noista perheravintoloista myös - lapset saavat lähes poikkeuksetta heti eteensä väritystehtävät ja kynät, ja toisinaan poislähtiessä voi mukaan tulla vielä vaikkapa ilmapallo. Nuo asiat jäävät muuten lapsille mieleen :)

Onneksi ei itsekään tarvi jäädä nälkäiseksi, sillä noissa ravintoloissa on meidän kokemuksemme mukaan ollut joko erittäin hyvää, varsin hyvää tai kohtuullisen hyvää ruokaa. Minä innostun joka kerta salaattiannosvalikoimasta, joka on valikoimaltaan kohtuullisen hyvä, ja maistuvuudeltaankin kehuisin vähintään varsin hyväksi. Minä syön hyvin usein salaattia, koska a) yksinkertaisesti pidän siitä paljon ja b) se ei jäähdy (lasten kanssa on kuitenkin laskettava tosiasiaksi se, että itse joutuu keskeyttämään syömisensä toistuvasti ruoan pilkkomisen / syömisen auttamisen / sotkujen pyyhkimisen vuoksi...).

Olemmepa lasten kanssa käyneet noitakin 'paremmissa' paikoissa joskus, etenkin kesäisin se on mahdollista, kun terassit ovat auki. Ulkosalla voi paremmalla omallatunnolla sotkea ja lisäksi lapset nauttivat yhtä lailla aikuisten kanssa ulkona syömisestä. Ne parhaimmat paikat katsastetaan kuitenkin sitten aikuisseurassa. Niitäkin löytyy, vaikkei nyt missään metropolissa asutakaan.

Ihanaa on se, että lapset ovat aina tervetulleita, lähes minne vain. Siitä pidämme tässä kulttuurissa aivan erityisen paljon. Lapset myös saavat todella paljon huomiota osakseen oikeastaan joka paikassa - lasten ulkonäköä, vaatteita, ilmeitä, vähän kaikkea ihastellaan suureen ääneen. Onpa joskus joku pyytänyt lupaa kuvatakin. Satuin tässä taannoin 2-vuotiaan poikani kanssa kaksin kauppaan, jonka eteisessä törmäsimme mummuinvaasioon - heitä istui penkeillä ehkä tusinan verran, kauppakassit kyljissään, kyytejä kaiketi odottamassa. Me astelimme kauppaan sisään valtaisan ihastelun saattelemana: he is adorable! Samaisella kauppareissulla saimme myös lihamestarilta erikoisen hyvää palvelua: tilasin siinä suosikkikinkkuleikettäni, ja lihamestari jutteli tapansa mukaan niitä näitä, sekä kysäisi, tiedänkö, mistä heillä saa täällä keksejä lapsille. No, enpä tiennyt, joten hän hypähti tiskin takaa ja pyysi tulemaan mukaansa. Vei meidät kakkutiskille ja osoitti purkkia, joka oli täynnä vastaleivottuja cookie-maistiaisia. 'Nämä ovat täällä meillä aina, lapsia varten. So, do you want a cookie?'

Maan tavat, omat tavat

Me olemme yleensä sellaisia maassa-maan-tavalla -ihmisiä. Niin myös kaiketi täällä. Sen näkee ehkäpä siinä, että emme pyri erityisesti syömään suomalaisella tavalla, vaan yhdistelemme totuttuihin ruokalajeihin paikallisia vivahteita, aina sen mukaan, mitä sattuu kaupasta löytymään. Saattaa kuulostaa hienommalta kuin onkaan, mutta tarkoittaa yksinkertaisesti vaikkapa sitä, että makaronilaatikko tulee tehtyä toisinaan vaikkapa kalkkunan jauhelihasta - siksi, että hyvälaatuista sellaista on hyvin tarjolla. Tai että tuhdimpaa leipää kaivatessaan valitsee sen täysjyväisimmän tai moniviljaisemman, niin pääsee vähän lähemmäksi 'kunnon leivän' tunnelmaa. Jos iskee suomalaisen leivän kaipuu, sitä voi helpottaa jyrsimällä hapankorppuja, joita täältä kyllä saa.

Amerikkalaisesta ruokakulttuurista tulee luvattoman helposti ensimmäiseksi mieleen pikaruokakulttuuri ja ruoan rasvaisuus. Sitäkin valtavasti löytyy, mutta itse kutsuisin nykyisen kokemuksen perusteella amerikkalaiseksi myös sitä, että tarjontaa on laidasta laitaan. Täällä on mahdollista syödä hyvin ja terveellisesti tai huonosti ja epäterveellisesti, tai kaikkea siltä väliltä. Valinta on sinun. Lähes jokaisessa kaupassa on mahdollisuus valita niin valmista, kaupassa valmistettua ruokaa kuin elintarvikkeita selkeimmässä muodossaan, jolloin voit tehdä kaiken alusta alkaen itse. Eineksiä ja pakasteruokaa on kyllä tarjolla käsittämätön määrä suomalaiseen valikoimaan verrattuna.

Kauppaan astuessa ihastelen joka kerta vihreyttä ja tuoreutta, joka suorastaan tulvii päälleni: hyllymetreittäin kasviksia, hedelmiä, marjoja, joka väriä ja kokoa. Kaikki suorastaan säihkyy tuoreudellaan. Ns. tavallisesta kaupasta löytää myös kelpo kokoelman luomutuotteita, mutta sen lisäksi löytyy kauppoja, jotka ovat erikoistuneet pelkästään luomuun. Näin on helppo kokea, että voin tehdä ruokaa juuri sellaisista ruoka-aineista kuin haluan, tai ostaa ruokaa valmiina. Valinta on minun.

On minulla perisuomalaisiakin tapoja, on toki. Esimerkiksi se, että vien ostoskärryn aina kiltisti takaisin niille varattuun paikkaan. Paikallinen tapa kun tuntuu enemmänkin olevan se, että kärry jää juuri siihen, missä sen käyttö loppuu. Useimmiten parkkipaikalle. Jos se ei ole sentään aivan keskellä kulkuväylää, niin se jätetään varsin usein viereisen parkkiruudun riesaksi. Ja kun sukkuloit täpötäydellä parkkipaikalla ja luulet viimein löytäneesi sen vapaan paikan, on siihen todennäköisesti hylätty ostoskärry. Arggh!

Olen tullut pohtineeksi, että perisuomalaisuus on kuitenkin joissakin pienissä asioissa ilmeisesti varsin kaukana minusta. Vai kuka uskoo sen, että vaikka juuri tulimme lomalta Suomesta, ei meidän laukuissamme matkannut tänne yhtään ainutta Fazerin sinistä. Ei ensimmäistäkään. Mitähän se minusta oikein kertoo! :)

Äiti, mikä toi on?

Mikä toi on? Mikä tuossa on? Mitä äiti tekee? Niin, meidän nuorimmaisella (Minuuttia Nuoremmalla siis) on ilmeisesti alkanut ensimmäinen kyselyikä. Päivässä saa vastata ehkä muutamaan sataan kysymykseen. Niin kauan, kun kysymykset pysyvät näinkin simppeleinä, selviää niistä kohtuullisesti päivän toimien lomassa, mutta odotan kasvavalla mielenkiinnolla sitä aikaa, kun tämä pieni sirppana oppii kyselemään monimutkaisempia asioita... sellaisella intensiteetillä on tämä kielellinen kehitys nyt käynnistynyt, että ei meinaa perässä pysyä. Niin, eivät ne vastaukset aina ihan apteekin hyllyltä tule äidilläkään - esim. taannoin lentokentän vessassa pisti välillä oikein miettimään, että hanoista vai vivuista vai pumpuista vai viemäriputkistako me nyt sitten puhutaankaan.

Niin tai näin, on ihastuttavaa seurata, kun pienet avartavat maailmankuvaansa hurjalla vauhdilla. Mitenkäs niitä sanoja muuten tuollaista vauhtia oppisikaan, kuin jatkuvasti kyselemällä. Toiston voimakin on jo todettu: jos laitan lautaselle kymmenen mustikkaa, saan melko suurella varmuudella myös kymmenen kysymystä: äiti mikä toi on. Kertaa kymmenen siis.

Eivät ne vastailemiset siihen lopu, kyllä niistä huolehtii myös hän Minuuttia Vanhempi. Hänen tyylinsä tosin on (suomalaisen miehen tapaanko?) hieman ytimekkäämpi: kysymyssanan 'täkä' tai tökö' olen oppinut tulkitsemaan samoin kuin siskonsa monisanaiset mikä-toi-on / mikä-tuossa-on -yhdistelmät. Hyvin pärjätään näinkin :)

Ja pääsemme luonnollisesti nauttimaan myös muutamaa astetta haastavammista kysymyksistä, kun isosisko pohtii maailman menoa. Hänellä on tapana miettiä asioita mielessään ja päästää viimein ilmoille askarruttavat asiat: jonain päivänä ne saattavat liittyä vaikkapa kirahveihin (Äiti, mitä kirahvit syövät? Äiti, onko kirahvienkin pissa keltaista?), toisena päivänä esimerkiksi pingviineihin (Äiti, osaavatko pingviinit lentää? Äiti, miksi pingviineissä on mustaa ja valkoista?).

Niitä vielä vaikeampia kysymyksiä odotellessa siis. Kiitos, kuukkeli.