Usko huvikses

Mentiin käymään lelukaupassa. Jos kuunneltaisiin tässä asiassa jälkikasvua, käytäisiin varmaan useamminkin (joka päivä?), mutta kun ei kuunnella. Mutta nyt ajateltiin sitten käydä. Kun on joulukin tulossa. Yhdellä vielä syntymäpäivätkin tässä kuussa.

- Mennään vaan vähän katselemaan, ei me kyllä mitään osteta. Kiirehdin sanomaan. - Jaa miksikö katselemaan? No, että voitaisiin vinkata vaikka joulupukille, mistä te tykkäisitte. Mennään sinne Lego-hyllylle, niistähän on ollut puhetta. Jos vaikka näyttäisitte, mitkä niistä olisi nyt erityisen kivoja. Mitenkö me kerrotaan sitten joulupukille? No, aikuisilla on keinoja.

Täytyy kyllä nyt julkisesti tunnustaa, että olen vähän kyllästynyt koko gubbeen. Vuosikausia taloudessa jatkunut salailu aiheen suhteen on alkanut tympiä, sillä usko joulupukin olemassaoloon on selvästi jo vähän hataralla pohjalla. Suoraan sanottuna tekisi mieli lopettaa jo koko höpöttely, mutta jostain syystä ei ole keksinyt tai jaksanut keksiä keinoa selittää asianlaitaa muulla tavoin kuin räväyttämällä se päin näköä. Joten en ole sitten raskinut. Kierre on jo vuosien mittainen. Tunnistan (tunnustan) tässä kyllä aika selvän ensimmäisenmaailmanongelman.

Jos se nyt kenellekään yllätyksenä tulee, niin lelukauppa on joulukuussa tupaten täynnä. Kaikkea rauhallista rakastava keski-ikäinen haluaa hoitaa homman nopeasti, jotta päästään täältä hyllyjen välistä mahdollisimman pikaisesti pois. Lapset halailevat valtavia Lego-paketteja. Tämä! Tämä! Tämä! - Ei osteta nyt mitään. Kerrotaan vaan sille joulupukille. Kertokaa vaikka kaksi, joista tykkäisitte eniten, niin ehkä me saadaan viesti perille. Hyllynreunassa on vieläpä houkutin. Osta 2, saat toisen puoleen hintaan. Voimassa vielä pari päivää.

Suuntaamme oville päin. - Mennään ulos vaan, täällä on aikamoinen ruuhka. Mennään me jo autolle, isi tulee kohta perässä. - Miksi isi tulee kohta perässä? - Isin piti kai hoitaa vielä jotain asioita. - Mitä asioita? - Mennään vaan sinne autolle nyt. - Mutta miksi isi ei tullut vielä? Sanonko mikä. Voihan joulupukki.

Yhtäkkiä takakontilla rapisee. - Isi! Missä sinä olit? Mitä sinä laitoit sinne? Isi, ne näyttivät ihan legopaketeilta. - No, joskus joulupukkia täytyy vähän auttaa. Sillä on niitä kiireitä niin paljon... - Mutta miten ne paketit sitten menee joulupukille? - Ne voi lähettää, toteaa mieheni. (Nyt saat muuten itse jatkaa tätä tarinaa, mä en sano enää mitään.) Vien ne postiin ja lähetän ne joulupukille. (Ok, nyt mä pesen käteni tyystin tästä tarinasta...)

Joten mies meni sitten käymään 'postissa'. Ja niin edelleen. Mä en tiedä, meinaako se jouluinen gubbe tulla meidän ovelle tänä jouluna, mutta jos tulee, sen on syytä katsella kenkiinsä vähän tarkemmin. Viime jouluna sillä oli nimittäin samanlaiset kengät kuin papalla (ajatella, että viime jouluna meillä oli mummu ja pappa vieraana ja just silloin kävi näin!), raportoi silloin nelivuotias poikamme. Ja tuo poika on vähintäänkin yhtä tarkkasilmäinen tänä vuonna...

Tahmeus

Tiistaiaamu on tahmea. Ei sinänsä niin erilainen kuin arkiaamut useimmiten, mutta jälkikasvukolmikkoa saa kyllä hoputtaa sietokyvyn rajoille saakka. Yksi nykäisisi peiton korvilleen, sillä miksi nyt olisi jo aamu, kun ulkona on pilkkopimeää (hei, mä ymmärrän), toisella kestää ainakin puoli tuntia, että saa puettua muutaman vaatekappaleen ylleen. Liikkeelle kuitenkin päästään, aivan tavalliseen aikaan vieläpä.

Kipitellessäni koulun pihan poikki takaisin autolleni, lasteni luokkakaverin äiti kävelee samaa tahtia kanssani. Juttelen hänen kanssaan aina mielelläni, mutta tänä aamuna en oikein saa sanottua mitään järkevää. Hän kertoo, kuinka pieni poikansa ei ollut kovin innostunut jäämään koululle, koska ei ollut tänään erityisen innostunut lähtemään tiistaiaamun metsäretkelle. Pitäisi sanoa, että onpa harmi, mutta kieli on ihan solmussa. Kyselee vielä, tykkäävätkö omat viisivuotiaani metsäretkistä. Joo, kyllä joo, saan sanottua. Miksei tule mieleen mitään muuta, jolla vaikka jotenkin sujuvoittaisi keskustelua. Äh.

Koululta kauppaan. Vaihtelun vuoksi poikkean sellaiseen, jossa tulee harvemmin käytyä. Delitiskillä kysäisen, löytyykö suosikkikinkkuani. Kyllä vaan, paljonko laitetaan, kyselee tiskin työntekijä, ystävällisen näköinen mies. Kysyy jotain muutakin. Mitä. Tuijotan hölmistyneenä, kun en muuta näköjään tänään osaa. Kysyy uudelleen. Niin, että morning, how has it been so far. Millainen aamu on ollut. Ihan pelkkää yksinkertaista small talkia, ja minä tuijotan häntä kuin puhuisi astrofysiikkaa. Voi elämä ja häpeä. Purskahdan nauruun. En vain kuullut, anteeksi.  - No, tässä kyllä humisee aina nuo koneet, hän yrittää pehmentää. Joo. Naurattaa vieläkin. How about yours?? Ymmärrän sentään kysyä, etten aivan toivottomalta vaikuta. 

Guest services -tiskiltä keksin kysäistä, myyvätkö joulupostimerkkejä, kun tarvitsisin muutaman. Kyllä, kyllä. But we only sell by a book. Niin minkä kirjan mukaan, mitä siis. Ei voi olla totta, että olen taas aivan lukossa. You take one of those? - Yes, please. Siis arkin, tietenkin. Ymmärsin joo, oikeasti. En vain ihan heti. Vaikka siis osaan kyllä (kai) englantia ja kommunikoin melko sujuvasti, tekee mieli sanoa. Siis niin kuin yleensä osaan. 

Tekee mieli syyttää ainakin joulunaluskiireitä, muutoinkin ylipursuavaa to do -listaa, ruuhkavuosia ja keski-ikäistyvän ihmisen ylitäyttä muistikapasiteettia, josta etsiminen nyt vain joskus vähän kestää. Liian lyhyitä yöunia ja hidasta käynnistymistä tänä aamuna. Tai vaikka nursing brainia. Viis vuotta sitten lopetin, ehkä sitä voi vielä käyttää. Mutta ymmärtäkää nyt, please, aina ei suju. Mutta täytyyhän sitä selitellä itselleen. (Tai vaikka lihatiskin myyjälle.)

Kuva ei ole tältä aamulta vaan viime viikolta.
Mutta sama sumu näyttää vallitsevan (päässäni) edelleen.

Voisko joku muukin myöntää, että joskus tulee tällaisia aamuja? Lohduttais vähän.

Painun peiton alle. Onneksi on huominen.