Usko huvikses

Mentiin käymään lelukaupassa. Jos kuunneltaisiin tässä asiassa jälkikasvua, käytäisiin varmaan useamminkin (joka päivä?), mutta kun ei kuunnella. Mutta nyt ajateltiin sitten käydä. Kun on joulukin tulossa. Yhdellä vielä syntymäpäivätkin tässä kuussa.

- Mennään vaan vähän katselemaan, ei me kyllä mitään osteta. Kiirehdin sanomaan. - Jaa miksikö katselemaan? No, että voitaisiin vinkata vaikka joulupukille, mistä te tykkäisitte. Mennään sinne Lego-hyllylle, niistähän on ollut puhetta. Jos vaikka näyttäisitte, mitkä niistä olisi nyt erityisen kivoja. Mitenkö me kerrotaan sitten joulupukille? No, aikuisilla on keinoja.

Täytyy kyllä nyt julkisesti tunnustaa, että olen vähän kyllästynyt koko gubbeen. Vuosikausia taloudessa jatkunut salailu aiheen suhteen on alkanut tympiä, sillä usko joulupukin olemassaoloon on selvästi jo vähän hataralla pohjalla. Suoraan sanottuna tekisi mieli lopettaa jo koko höpöttely, mutta jostain syystä ei ole keksinyt tai jaksanut keksiä keinoa selittää asianlaitaa muulla tavoin kuin räväyttämällä se päin näköä. Joten en ole sitten raskinut. Kierre on jo vuosien mittainen. Tunnistan (tunnustan) tässä kyllä aika selvän ensimmäisenmaailmanongelman.

Jos se nyt kenellekään yllätyksenä tulee, niin lelukauppa on joulukuussa tupaten täynnä. Kaikkea rauhallista rakastava keski-ikäinen haluaa hoitaa homman nopeasti, jotta päästään täältä hyllyjen välistä mahdollisimman pikaisesti pois. Lapset halailevat valtavia Lego-paketteja. Tämä! Tämä! Tämä! - Ei osteta nyt mitään. Kerrotaan vaan sille joulupukille. Kertokaa vaikka kaksi, joista tykkäisitte eniten, niin ehkä me saadaan viesti perille. Hyllynreunassa on vieläpä houkutin. Osta 2, saat toisen puoleen hintaan. Voimassa vielä pari päivää.

Suuntaamme oville päin. - Mennään ulos vaan, täällä on aikamoinen ruuhka. Mennään me jo autolle, isi tulee kohta perässä. - Miksi isi tulee kohta perässä? - Isin piti kai hoitaa vielä jotain asioita. - Mitä asioita? - Mennään vaan sinne autolle nyt. - Mutta miksi isi ei tullut vielä? Sanonko mikä. Voihan joulupukki.

Yhtäkkiä takakontilla rapisee. - Isi! Missä sinä olit? Mitä sinä laitoit sinne? Isi, ne näyttivät ihan legopaketeilta. - No, joskus joulupukkia täytyy vähän auttaa. Sillä on niitä kiireitä niin paljon... - Mutta miten ne paketit sitten menee joulupukille? - Ne voi lähettää, toteaa mieheni. (Nyt saat muuten itse jatkaa tätä tarinaa, mä en sano enää mitään.) Vien ne postiin ja lähetän ne joulupukille. (Ok, nyt mä pesen käteni tyystin tästä tarinasta...)

Joten mies meni sitten käymään 'postissa'. Ja niin edelleen. Mä en tiedä, meinaako se jouluinen gubbe tulla meidän ovelle tänä jouluna, mutta jos tulee, sen on syytä katsella kenkiinsä vähän tarkemmin. Viime jouluna sillä oli nimittäin samanlaiset kengät kuin papalla (ajatella, että viime jouluna meillä oli mummu ja pappa vieraana ja just silloin kävi näin!), raportoi silloin nelivuotias poikamme. Ja tuo poika on vähintäänkin yhtä tarkkasilmäinen tänä vuonna...