Tahmeus

Tiistaiaamu on tahmea. Ei sinänsä niin erilainen kuin arkiaamut useimmiten, mutta jälkikasvukolmikkoa saa kyllä hoputtaa sietokyvyn rajoille saakka. Yksi nykäisisi peiton korvilleen, sillä miksi nyt olisi jo aamu, kun ulkona on pilkkopimeää (hei, mä ymmärrän), toisella kestää ainakin puoli tuntia, että saa puettua muutaman vaatekappaleen ylleen. Liikkeelle kuitenkin päästään, aivan tavalliseen aikaan vieläpä.

Kipitellessäni koulun pihan poikki takaisin autolleni, lasteni luokkakaverin äiti kävelee samaa tahtia kanssani. Juttelen hänen kanssaan aina mielelläni, mutta tänä aamuna en oikein saa sanottua mitään järkevää. Hän kertoo, kuinka pieni poikansa ei ollut kovin innostunut jäämään koululle, koska ei ollut tänään erityisen innostunut lähtemään tiistaiaamun metsäretkelle. Pitäisi sanoa, että onpa harmi, mutta kieli on ihan solmussa. Kyselee vielä, tykkäävätkö omat viisivuotiaani metsäretkistä. Joo, kyllä joo, saan sanottua. Miksei tule mieleen mitään muuta, jolla vaikka jotenkin sujuvoittaisi keskustelua. Äh.

Koululta kauppaan. Vaihtelun vuoksi poikkean sellaiseen, jossa tulee harvemmin käytyä. Delitiskillä kysäisen, löytyykö suosikkikinkkuani. Kyllä vaan, paljonko laitetaan, kyselee tiskin työntekijä, ystävällisen näköinen mies. Kysyy jotain muutakin. Mitä. Tuijotan hölmistyneenä, kun en muuta näköjään tänään osaa. Kysyy uudelleen. Niin, että morning, how has it been so far. Millainen aamu on ollut. Ihan pelkkää yksinkertaista small talkia, ja minä tuijotan häntä kuin puhuisi astrofysiikkaa. Voi elämä ja häpeä. Purskahdan nauruun. En vain kuullut, anteeksi.  - No, tässä kyllä humisee aina nuo koneet, hän yrittää pehmentää. Joo. Naurattaa vieläkin. How about yours?? Ymmärrän sentään kysyä, etten aivan toivottomalta vaikuta. 

Guest services -tiskiltä keksin kysäistä, myyvätkö joulupostimerkkejä, kun tarvitsisin muutaman. Kyllä, kyllä. But we only sell by a book. Niin minkä kirjan mukaan, mitä siis. Ei voi olla totta, että olen taas aivan lukossa. You take one of those? - Yes, please. Siis arkin, tietenkin. Ymmärsin joo, oikeasti. En vain ihan heti. Vaikka siis osaan kyllä (kai) englantia ja kommunikoin melko sujuvasti, tekee mieli sanoa. Siis niin kuin yleensä osaan. 

Tekee mieli syyttää ainakin joulunaluskiireitä, muutoinkin ylipursuavaa to do -listaa, ruuhkavuosia ja keski-ikäistyvän ihmisen ylitäyttä muistikapasiteettia, josta etsiminen nyt vain joskus vähän kestää. Liian lyhyitä yöunia ja hidasta käynnistymistä tänä aamuna. Tai vaikka nursing brainia. Viis vuotta sitten lopetin, ehkä sitä voi vielä käyttää. Mutta ymmärtäkää nyt, please, aina ei suju. Mutta täytyyhän sitä selitellä itselleen. (Tai vaikka lihatiskin myyjälle.)

Kuva ei ole tältä aamulta vaan viime viikolta.
Mutta sama sumu näyttää vallitsevan (päässäni) edelleen.

Voisko joku muukin myöntää, että joskus tulee tällaisia aamuja? Lohduttais vähän.

Painun peiton alle. Onneksi on huominen.